PARANTUMATON.
Mitä huolin valtikasta,
Mitä kunniasta.
Mitä joukon suosiosta
Taikka maailmasta?
— Mikä on mun elon määrä,
Oikeako vaiko väärä
Tietoni on elämästä —
Tästä, tästä
Totuuden mä tahtoisin.
Totuuden mä lassa kyllä
Omaavani luulin;
Luulin sitä luojan laiksi,
Mitä muilta kuulin:
Elo näytti huokealta,
Varmalta ja valoisalta
Loisti vasten vastaisuutta
Mutta, mutta
Syömmeen syttyi epäilys.
Tuet vanhat maahan murtui,
Kaikki varmuus raukes,
Pohjatonna aatteen meri
Allani mun aukes.
Kaikki suistui, minä yksin
Seisoin vielä epäilyksin
Tuijotellen ulapalle
Aukealle,
Kuss' on kaikki häilyvää.
Luulen maata häämöttävän
Vasten päivää tuolla,
Ko'etan päästä sinne, jotta
Saisin siellä kuolla;
Vaan kun saavun lähemmäksi,
Huomaan nä'yn mä pettäväksi —
Taas on kaikki häilyvätä,
Hyllyvätä,
Turhaan etsin rantamaa.
Halu vain on sielussani,
Halu kaikki viepä
Tiedon, toden, ikuisuuden —
— Mutta toden tiepä
Onkin kummallisin siitä,
Ett'ei mitkään voimat riitä
Käydä päähän saakka:
Elon taakka
Murtaa ennen ihmisen.
Toinen seikka tuolla tiellä
Eksyttääpi meitä:
Kaikkialta kahtahalle
Lähtee haarateitä;
Käyvinään on kohti määrää,
Käykin harhatietä väärää;
Palaa siihen, lähdit mistä,
Entisistä
Etsi totuuden sä tie.
Tätä tehnyt oon ja tehnen
Kaiken ikäkullan,
Kunnes vievät heikkopäissä
Alle mustan mullan,
Vievät sinne surkutellen,
Surkutellen, säälitellen,
Ett'ei saanut ijässänsä
Järkeänsä —
Etsi hourettansa vaan.
EPÄILYKSELLE.
Totta kyllä, tullesasi
Paljo riitaa tänne toit,
Mutta silloin vilkkautta
Elämäämme myöskin loit.
Sua kiittää tieto, taito,
Sua kiittää sivistys,
Sua yksin ihmishengen
Koko suuri edistys!
Sua kiittää kaikki, kaikki,
Sua totuus, vapaus —
Mutta kirkon, yksivallan
Vaan oot pelko, kauhistus!
YKSIN OLLESSA.
Maailman touhussa tuolla
Kun tuonoin kävelin,
Niin itseänipä, raukka,
Minä oikein häpesin.
Se vakaa katse, mä jonka
Loin ennen elämään,
Ihan ivaksi ilkamoitui,
Sai odan kärjekkään.
Pyörteessähän narrimaisten
Myös itse narriks saa,
Ja ulkonainen kuori
Sydämmet kuolettaa.
Se vakavuus, joka ennen
Eheyttä mieleen loi,
Nyt hajosi pois sekä särkyi
Ja toivottuutta toi.
Ja rintani, joka se tuonoin
Niin lämpimästi löi,
Kun köyhän mä vain lie nähnyt,
Joka pettuleipää söi.
Nuo tunteet hennot ja hellät
Sai siellä tylsymään,
Kun elämä pintapuoli
Yhä kylvävi myrkkyään.
Vakaumus, henki hieno
Ja aatteet kalleimmat,
Ne pilkan esineiksi
Useinhan joutuivat.
Nuo tuntehet nyt jälleen
Jos valtaan saada vois,
Tuon ivan jos ilkamoivan
Sais juuriltansa pois!
1889.
MIETELMIÄ.
I.
Mikä maailmassa on kauneinta,
Mikä kauneinta, mikä vapainta,
Ihanteeni se yksin on.
Mikä ihmisille on parhainta,
Mikä totta ja hyvää ja vakainta
Kas siinä mun uskonton'.
II.
Mikä jumala on? Elo, ikuisuus.
Mikä ikuisuus? Se mi aina on uus;
Se on muuttuvan elämän kehto.
Mikä yksilö on? On työmies vaan,
Tosin peittyvi piankin helmaan maan,
Mut e'estymisen hän on ehto.
III.
Muut huoleti dogmeista taistelkoot,
Ja saivarruksia punnitkoot.
Minun noit' ei tarviskaan.
Minä lemmin kaikkia, kaikkeutta,
Ja tutkien maata ja taivasta
Oman rauhani taivaan saan.
IV.
Hedelmä vapauden
On usko sydämmen;
Ei kylmä uskonkappale.
Vaan elämä on se.
HENGEN TASAVALTA.
Kun yksi hallitsi kansoja,
Oli yksi kaikkien sortaja,
Hän, ainoa puntari oikeuden,
Oli holhoja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin,
Joka »luojan armosta» valtoihin
Oli päässyt kai, sitä seurattiin,
Sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muutama viisastui,
Tämän yhden tahtohon kiivastui:
»Ken valtahan tuommosen hirviön
On päästänyt, heittiön?»
Näin huusi yksi. Ja toisetki
Ne orjuudestahan virkosi:
»Niin aivan! mistä hän oikeuden
Sai sorroksi toisillen?»
Näin vihdoin kansa jo tulistui,
Ylivaltijas sortui, kukistui.
Maat' itse kansa nyt hallitsee,
Muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan;
Oli ennen sortaja yksi vaan,
Nyt joukkiot suuret, tuhannet,
Lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa,
Satakuntaa myös en sortajaa.
Ken kerran joutuvi kahleihin,
Hän orja on kuitenkin.
Tasavaltaa hengen mä taistelen,
Yksvaltaa järjen mä intoilen:
Ain' olkoon yksilön vapaus
Oma lausua vakuutus.
EN RAKASTA TYYNTÄ.
En rakasta tyyntä mä lahdelman,
En lampea aallotonta!
Ikävää on onnikin ainainen,
Ykstoikkoist' aika on rauhainen,
Jos myrskyjä ei ole ollenkaan
Ei ollenkaan,
Vaan kaikki on kiihkotonta.
Ei kuulune tyyneys maailmaan,
On taistelu elämän ehto.
Lepo, rauha ne enteitä kuolon on,
On haudan kolkkous kiihkoton —
Tuli, into se suoraa on elämää
Se on elämää,
Jalon, suuren aattehen kehto!
IV. LEMPI.
LEMMITTYNI MUISTOKSI.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka,
Voi ihanin ilmiö mun unelmain,
Voi eloni toivo ja toimeni määrä,
Miks riisti sun kohtalo rinnaltani?
Olin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon,
Halun nautintoon, elon iloni myös,
Sinä yksin, impeni, olit mun kaikki,
Sinä johdatustähteni synkässä yöss'.
Sinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto,
Taas voimaan hengen ja siveyden,
Sun tähtesi kannoin mä eloni taakan,
Sun katsoin mä tuojaksi autuuden.
Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen
Ja mursi mun toivoni ainoonkin:
On poissa mun päivän' ja onneni ainut,
On poissa mun kukkani kultaisin.
Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi
On vuottanut kaukoa sulhastaan,
On vuottanut vuosia säästäen, toivoin,
Niin viestipä tuodaanki kuollostaan;
Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain,
On vaalinut armasta ainoistaan,
On tuutinut turvoa, riemua äidin —
Niin seisooki tuoss' hänen haudallaan.
Sua niin olen itkenyt, impeni hertas,
Itkenyt kaivaten päivät ja yöt,
Voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen
Angervaiselta ainoan viet?
Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu,
Hän poissa, mi elolle arvoa soi,
Mä varjona vaappuen muistoja uusin,
En mennyttä loitsea eteeni voi.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka,
Voi ihanin ilmiö mun elämäin,
Voi toivoni toivo ja toimeni määrä,
Miks riisti sun kohtalo minulta näin?
ANNETTELLE.
Synkkyyden jos saisit syksyn yöltä,
Mustuutensa Hornan onkelolta,
Merten syvänteeltä pohjattuuden —
Näist' et konsaan synkkää pohjattuutta
Saisi Annetteni tumman silmän.
Kirkkauden jos lainaat kristallilta,
Lähteen silmäkkeeltä puhtautensa,
Itse auringolta lämmön voiman —
Näist' et lämpöö, kirkkautta saisi
Armaan Annetteni lemmenkatseen.
Lainaa pehmoisuus sä untuvalta,
Ota hienous päivän auterelta,
Sametilta hento höyhen-nukka —
Saa et konsaan hellää hienoisuutta
Oman Annetteni poskipäiden.
Ota mettä suusta mehiläisen,
Kostontyydykkeeltä nautintonsa,
Viehkeytensä ensi suukkoselta —
Viehkeyttä hurmaavaa et saisi,
Mik' on Annetteni rusosuulla.
Nälkään nääntyvältä leipä riistä,
Viime toivo epätoivoiselta,
Armaat aartehensa saiturilta —
Sitä murhetta et heille saata,
Kuin jos multa Annetteni veisit.
SUUKKOSTEN KESKESSÄ.
Olet impeni hempeä, herttainen
Minut ammon jo hurmannut;
Mikä lienee tenhova voimas sun,
Sitä ain' olen aatellut.
Olet kaunis, kauniita muitakin on,
Ihaninkaan tuskin sä liet,
Mut silmissäin, sulo daimooni,
Sinä kaikilta voiton viet.
Olet kaunis, niin surumielinen myös,
Vaan vallaton toisakseen —
Tuo vaihtelevainen luontees lie
Minut saanutki orjakseen.
Noin parhaillansa kun istuttiin
Sylitysten ja suudeltiin,
Sydän sydäntä vasten kun sykkäili,
Samat tunteet kun tunnettiin.
Sinä silloin äkkiä irtausit
Minun hellästä huostastain,
Kävit murheelliseksi ja kyyneilit
Ja huokasit, huokasit vain.
Mitä mietit? Onnea meidän nyt
Sinä äkkiä epäilit:
Kesä hempein synkeän syksyn tuo —
Niin perhoni pelkäilit.
Vaan vaikkapa maillehen päivyt saa,
Toki koittaa se uudestaan,
Valon vuorottaisuus ja pimeyden
Sehän juuri on siunaus maan.
Olet kultani tuossa mun kaltainen,
Olet kukkanen nurmikon,
Joka illoin kylpevi kyynelissään,
Vaan aamulla kuiva jo on.
Tuollaisena juur sua lemminkin.
Sua suudella taas mun suo:
Ihanaisinta mannaa maailman
Ovat huultesi ruusut nuo!
KOITTAA JÄRKI JÄYKKÄ OLLA.
Kaikkialla maailmassa
Löytyy ristiriitaisuutta:
Kuinka ois mun laulelmissa
Järjen johdonmukaisuutta?
Koittaa järki jäykkä olla,
Saada miehen päähän mieltä;
Mutta tunne, tuulten lapsi,
Vaatii vallan toista kieltä.
Sadat kerrat kyllä päätin,
Ett'en puutu tyttölöihin,
Heiltä kun en heitaleilta
Saanut unta päiviin, öihin.
Mut kun mustasilmän immen
Näin mä taaskin ruususuissa.
Kaikki järjen jäiset tuumat
Suli lemmen suuteluissa.
Lemmen tunnelainehissa
Mielelläni näätten viihdyn,
Silmäparin mustan vuoksi
Kiehahdan ja liekkiin kiihdyn.
Ja kun lemmin, lemmin niin mä,
Jott' on lempi kaikki mulle;
Vertoja ei maine, arvo
Vedä lemmensuutelulle!
Hurmauksen huumiosta
Voiton sentään järki saapi;
Miettii maita, maailmoita,
Nautinnoille naurahtaapi:
Mit' on lempi? Mitä onni?
Mit' on ihanaisin impi?
Tieto, totuus, selvä järki
Muka näit' on kallihimpi.
Mut kun mustasilmän immen
Nään mä taaskin ruususuissa,
Kaikki järjen jäiset tuumat
Sulaa lemmen suuteluissa.
Kaikkialla maailmassa
Löytyy ristiriitaisuutta,
Kuinka ois mun laulelmissa
Järjen johdonmukaisuutta?
NEIDON MIELET.
I.
Uljas on Suomelan kankahan koivu,
Kaunis ja uljas on harjulla mänty,
Uljaampi näitä on korvessa kuusi.
Kaikista uljain, kaunihin myöskin
Onpi mun mielessä lemmitty sulho.
II.
Lyhyt on Suomessa talvinen päivä,
Lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt,
Lyhythän myöskin on nuoruuden aika.
Lyhinpä sentään on immestä ilta,
Jonka hän sulhonsa sylissä viettää.
III.
Pitkä on syksyen tähdetön ilta,
Pitkä on talvisen päivyen puhde,
Pitempi Pohjolan kesäinen päivä.
Kaikista näistäpä pisin on sentään
Sulhoa vuottavan impyen aika.
IMPENI.
I.
Kaunis on kesäisen iltaman rusko,
Kaunis on nurmella mansikan marja,
Kaunis on onnekas orvokin kukka.
Kauniimpi näitä on muistossa sentään
Poi'alla lemmitty, ihana impi.
II.
Sinerv' on lampuen läikkyvä laine,
Sinervä lähtehen aalloton pinta,
Sinervä lemmikin hempeä kukka —
Kaikkia näitä on sinerväisempi
Armahan impeni lempeä silmä.
III.
Puhdas on Pohjolan vilpeä ilma,
Puhdas on juokseva laaksosen virta,
Puhdas ja kaino on kielosen kukka.
Puhtaampi näitä on armahan immen
Tuntehin puhtain aaltoova rinta.
ENSI VUOKKO.
Kasvoi laakson ensi nurmikolla
Valkovuokko, suven ensimmäinen.
Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu,
Suloinen ja hertas kukka itse.
Tuli immyt, nuori, ihanainen,
Vallatonna leikki kukkaisilla:
Vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa,
Kunnes kuivunehen luotaan heitti.
Vihantana versoi taimi nuori
Pojan sydämmessä ensimmäinen.
Raitis, puhdas oli lemmen tunne,
Nuortea ja reipas nuorukainen.
Tuli immyt, nuori, ihanainen,
Vallatonna leikki sydämmillä:
Taimen taittoi, helli rinnoillansa,
Kunnes kyllästyi ja luotaan heitti.
TUOMMOINEN TYTTÖ ON MIELEEN MUN.
»Ton sein est le trône d'amour!»
Chénier.
Kas tuommoinen tyttö on mielehen mun
Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
Ja nuo sysimustat silmäsi sun
Ovat vienehet järkeni multa —
Tuo paisuva rintas se onnea tietää
Ja huulesi viehkeät suutelon sietää —
Kas tuommoinen tyttö on mielehen mun,
Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
Mua lemmit sä, Annette, sen minä nään,
Elä peittele turhia multa —
Etelättäret kaikki ne lemmessään
Ovat pelkkää tunnetta, tulta —
Kai yhtehen luonto lie aikonut meitä,
Elä lempesi liekkiä, armaani, peitä!
Kas tuommoinen tyttö on mieleeni mun,
Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
Sinä viulunsoittaja, soittele vain,
Minä tanssin impeni kanssa,
On leimuva lempi mun rinnassain,
Vaan olkohon ahjossansa,
Me kunnekka jäädään kahden illoin,
Voi autuutta onnen ja lemmen silloin! —
Kas tuommoinen tyttö on mieleeni mun,
Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
VIERAALLA MAALLA.
»Le ciel est si bleu,
Le miel est si doux…»
Ylhäällä tuolla on Ranskan taivas
Ja Ranskan luonto on ympärilläni,
Ja vienoa kieltähän viehkein impi
Mun korvaani kuiskivi vierelläin.
On tummenpi taivas kuin Suomessa konsaan
Ja lämpöisempi on luontokin tää
Ja lehmusten oksilla rastahat laulaa
Ja leivoset lennossa helkyttää.
Ja tummempi tukka on immellä tällä
Ja mustempi silmä ja pyyteinen
Ja tunnetta täynnä ja tulta on rinta
Ja kuumina polttavat suukkoset sen.
Vaan miksikä nyt juur' Suomea muistan,
Muistan sen neitoa, taivasta.
Ja miksikä nyt niin selvähän tunnen:
Tää kaikki on sentähän vierasta?
Toukokuulla 1890.
MUSTAT SILMÄT.
Tiesin kyllä ammoin, että
Silmät ovat sielun peili,
Tiesin, että niissä juuri
Hengen syvyys kuvastuupi —
Vaan en tiennyt ennen, että
Silmät on kuin viepä rimpi:
Niihin jos sä vaivut kerran,
Ijäks päiviks uppoot sinne.
JOS TOHDIT JA TAHDOT.
Jos tahtonet tyyntä ja rauhaa vaan
Ja mökkiä lahden pohjukkaan,
Kuss' myrsky ei konsaan raivoo,
Jos pelko sun valtaa, kun vain näät,
Ett' vinkuen rientävät tuulispäät,
Ja pilvet jo peittää taivoo;
Jos säikkynet huolia rinnallain,
Ja itkenet vaaroja vaikertain,
Elämässä kun aina ne kohtaa,
Jos lietoa lempinet, hiljaisaa,
Ken ulapoillen ei konsaan saa,
Vaan rantoja purtensa johtaa;
Jos huimaa päätäs jo ai'e tuo,
Ett' pyrkiä Alppein huippujen luo,
Kuss' kukkaset Alppein tuoksuu,
Ja henkees nuorta jos arkailet,
Ja maata jos siksi sä konttailet,
Ett'ei sua langeta juoksu;
Jos niin on, impeni, tahtos sun,
Jos tohdi et käydä sä taisteluhun,
Eron teemme jo paikalla tässä.
Mut uljuutta jos sun rinnassa on,
Jos tohdit sä elämän aallokkohon
Mun kanssani purtes heittää,
Jos tuon sinä tohdit ja tahdot sen,
Kas silloin laskemme riemuiten,
Vaikk' aaltoja vahtokin peittää.
Ja jos joku kohtais onnettuus,
Niin laitamme, että on into uus
Taas tuotakin vaaraa vastaan.
Kun toisihin aina me turvautaan
Ja parhaiten kun me taistellaan.
Niin auttavi luojaki lastaan.
Ken Alppeja nosta ei jaksakkaan,
Hän ei näe Alppein ruusujakaan,
Ei tunne se tuoksua noiden.
Ja tyynestä nauttia mahdoton on,
Kun myrsky ja tuuli on tuntematon
Ja läikkynä aallokkoiden.
Siis pelkosi turha sä luotas luo
Ja rohkeudellen sä sijaa suo,
Ja tuultua tuntees anna!
Näin intoa saat, näin voimistut,
Näin vanhasta vallan sä vapaudut,
Ja pystyssä pääsi sä kanna!
NIIN VARMASTI.
Niin varmasti kuin päivää seuraa yö,
Niin varmasti kuin käypi kuolon työ,
Niin varmasti kuin rantaan laine lyö
Ja myrskyn raivotessa louhta syö —
Niin varmasti mun sydämmeen sä jäit,
Niin varmasti sä rauhan sieltä veit,
Niin varmasti mun toivottomaks teit,
Kun leikkinäs vain lempeäni peit.
KAIKKI KAIKESSA.
Mä sua muistan, mitä muistellenkin,
Vaikk' luulen miettimättä olevain —
Mä sua etsin, minne kulkenenkin,
Vaikk' luulen määrättä mä kulkevain
Nään sinut aina, kunne katsonenkin
Ja vaikka silmät suljen umpehen,
Ja äänes kuulen, mitä kuunnellenkin,
Jos menneet korvatkin ois lumpehen
Sä olennoksein käynyt olet näin
Sinutta unta vain on elämäin.
DAIMOONI.
En tiedä mä ken sinä olletkaan
Mun impeni vieras vento,
Sua nähnyt en ennen mä koskonkaan
Sysikutrinen kaunotar hento!
Mut sen minä tiedän: katseesi vain
Kun silmiini sattui kohti,
Niin alta se kulmain kaareuvain
Niin kummasti säihkyen hohti.
Ja liekkihin joskus se välkähtää
Sysimustien kulmien alta
Kuin ukkosen nuolen tenhottu pää
Löis synkältä taivahalta.
Mut että ne voivat viehättäin
Myös loistaa, näin minä kyllä,
Kun katsees tuonoin loit mua päin
Jumalaisella hymyilyllä.
Ja silloin mä lämpöä suoniin sain
Ja silloin mun syttyi rinta,
Ja tunteet kiihtyi riehahtain
Kuin myrskyllä merten pinta.
Nuo silmäsi mustat ne lämmittää
Tulikuumalla säihkymisellä,
Vaan mieltäni myöskin ne peljittää
Niin synkällä syvyydellä.
Luo kosken jos kuohuvan tullut on
Ja katsovi hyrskyjen vuohon,
Niin huimaa päätä ja arvaamaton
Veis voima jo nieluun tuohon.
Niin myös, sysimustiin silmiis sun
Kun katselin kerran taaskin,
Näin aattelin: noiden liekkiin mun
Tekis mieleni ainiaakskin!
HÄN HUOMAA EI.
»Miks ruskoposkesi kalpenee,
Miks sortuu äänesi soinnukas,
Miks kirkas katseesi raukenee?
Mun ystävä hoi, tuo lausupas!»
Muut kaikki multa he kysyy näin
— Niin tuttavat mun kuin ystäväin —
Mut yksin hän, syy kaiken tään,
Ei huomaa muutosta ensinkään.
SEN JO TIEDÄN.
Miss' on se impi, jonka lemp' ei sammu,
Vaikk' sammuu tähdet onnen taivahan!
Min sydän sykkii vain sen hellemmästi,
Kun näkee toivon päivän tummuvan?
Miss' on se impi, jonk' ei silmä kostu,
Vaikk' uhkaa kurjuus ynnä kolkko yö?
Ja joka kurkistaissa kuolemankin,
Tyvennä kaulahani kätens lyö?
Ken nähdä myrskyn voipi ruhjovaisen
Ja taivon salahmoista välkkävän?
Ken voipi lempii sekä anteeks' antaa,
Jos rikkoisinkin tiellä elämän?
Se ken ja missä? Sen jo tiedän kyllä,
Mut sanois en, jos autuus annettais:
Näät silloin kiitäisitte kilvan sinne,
Mä ehk'en autuuttani omaks sais!
VERTAUKSIA LUONNOSTA.
Kuin aurinko soppehen synkimpään
Elähyttävän lämmön tuo
Ja helmasta hiedan ja routeikon
Elon muotoja uusia luo
Pois häätäen ainehet tuormion tuojat
Ja loihtien esille elämän suojat —
Niin lempesi laskihe virkistäin
Eperoivahan sieluun mun,
Hedelmättömän hiedan ja routeikon
Sai kukkien kasvuhun
Pois poistaen pilvyet mustan mielen
Lepolaululla lemmen ja sydämen kielen.
Kuin ilmatar keuhkojen huokoisiin
Saa kaikkea puhdistain,
Avarruttavi aitoja rinnan sun
Ja mieltäsi tuullottain
Pois häätävi ilmoa ummehtunutta,
Elähyttävi luontoa laimentunutta —
Niin tunkihe raittiina rakkautes
Mun rintahan ryönäiseen;
Sydän syttyi, sykki jo virkumpaan
Ja sieluhun syksyiseen
Sai hellivän henkäys päivyen uuden,
Elähyttävän ilman ja toivokkuuden.
Kuin verkkona vyöhye hermoston
Hienoisena haarautuu,
Yliympäri tunnetta kuljettaa
Sekä hengeksi hienontuu
Elimistöä halliten tirannin lailla
Siteillä sitkeillä voimakkailla —
Niin lempesi laajaksi laajentui,
Joka hermon se hallitsee,
Minut pelkäksi tunteeksi liu'ensi
Ja niin minut vallitsee,
Että nyt jos leikkinet kanssani kulta,
On vuoteeni hauta ja peittoni multa.
Toukokuulla 1890.
PÄIVÄN NOUSTESSA.
Valahti päivän kulta ylitse harjanteen,
Valaisi vaarat, notkot, ja vetten sarjanteen,
Ja soiden huuru haihtui
Ja autereeksi vaihtui
Ja ilma seijastui.
Tuhannet tummat varjot tuo aurinkoinen loi,
Tuhannet kukkaisetkin se lymyst' ilmi toi
Ja rannan raidat, hongat,
Ja loittonevat longat
Ne järveen heijastui.
Kun päivän suukko sattui, niin linnut havautui,
Ja laakson liljan kuori ilosta avautui,
Ja lauloi linnut sitten,
Ja tuoksu kukkaisitten
Hajausi maisemaan.
Sai käkö kultarinta jo myöskin kukkumaan,
Se lemmestänsä lauloi ja kukkui kullastaan
Ja kuului kellot karjan,
Ja paimen loilusarjan
Myös laski torvestaan.
Tuo aurinkoinen luonnon lumosi lämmöllään,
Säteillen kutsui kielot ja liljat elämään;
Kedolla leikki perho
Ja luonnon vihryt verho
Se loisti niinkuin uus.
— Kuin moisen päivän koitto myös lemmen mahti on:
Se lämmittää ja loitsee kuin säde auringon,
Valossa lemmenkoiton
Saa elonvoima voiton
Ja hymyy vastaisuus.
Niin outo virtaus jänteiss' ja suoniss' pullahtaa
Ja luottamus ja tarmo povessa ponnahtaa.
Äkisti silmäkulta
Saa intohimon tulta
Kuin taivas leimahtais.
Kupeella kullan armaan vaikk' kuoloon käydä vois
Ja toivomalla toivot, ett' tilaisuutta ois
Sun näyttää, että voimaa on,
Vaikk' vastatuulet tulkohon
Ja myrsky pauhoais!
1887.
MIK' ONPI SYYNÄ.
Mik'onpi syynä, että vähittäisin
Tää rinta riutuu omaan raivohon?
Mik'onpi syynä, että nuorra vallan,
Tää rinta raukka on niin toivoton?
Mik'onpi syynä, että silloin aina,
Tää liekki kaksin kerroin leimahtaa,
Kun tuota sammutella pois mä koitan,
Kun tulta tunteen uneen laulahtaa?
On syynä näihin kaksi immen silmää
Niin ihanaista, tumman siintävää,
On syynä näihin kaksi immen huulta,
Niin ruusunpurppuraista, viehkeää.
On syynä vihdoin posken kainot ruusut,
Niin hienot, raittihit, niin tervehet;
On syynä uhkuava immen rinta,
— Kun mulle hehku ei sen tuntehet!
IVALLISIA.
ELÄMÄN KOKEMUSTA.
Olin lapsi, leikin ja nautitsin,
Ilomielin hyppelin, hymyilin
Oli outoa murhe musta.
Sydän puhdas, raitis ja vilpoinen
Löi rinnassa tervehen lapsoisen,
Löi tulta ja innostusta.
Meni lapsen päivyet onnekkaat.
Tuli nuoruusaikani toivekkaat,
Kyti rintahan haaveiluita.
Tuli entinen elpyi, kiihkeni vain,
Yli-ympäri näin minä unelmissain
Ihanteita ja seikkailuita.
Nous mieleni vastahan sorrantaa,
Nous vastahan köyhäin poljentaa,
Nous vastahan röyhkeyttä.
Vapautta ma vaadin ja intoilin,
Valon, ilman tarvetta rintoihin
Koin kansahan saada ja syttää.
Ja kun kansani kalliin puutteeseen
Nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen,
Tämä aate mun mieleni voittaa:
»Oi eipähän muuta nyt tarvittais
Kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais —
Kai kilvan ne auttaa koittaa!»
Näin kummia toivoin, haaveksin,
Näin hupsun tuumia hourailin,
Parinkymmenen vanhana vasta.
Ei tuntemus viel' tosi-maailman,
Ja elämän taistelun raivoisan
Mua kieltänyt haaveksimasta.
Ikä jatkui, vanhenin, viisastuin,
Elon taistelun touhussa karkastuin,
Sydän kylmeni kurjuudelle.
Kun lämpöä tarjoo, kylmää saa,
Kun koettavi kansaa innostaa,
Sun nauravat nuoruudelle.
Jos kunnioitusta sä tahtonet siis,
— Mä moisten kunnioituksesta viis!
Ole hiljaa, hiiskahtamatta.
Vaan syyhyiskö kielesi sittenkin,
Niin näin sinä nuorille huudakkin
Ja ärjäse arvelematta:
»Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet,
Mitä riehut, leimuat, intoilet,
Mitä haaveesi aikaan saapi?
Ihantees: vapaus, samanvertaisuus,
Sekä joutava muu joku aate uus
Muka taistella kannattaapi!
Käy kirkko jo heikoksi hermoiltaan,
Ei valtio suo, ett' huudellaan,
Pian tukkivat suun, tukahuttaat.
Mut kiltti jos oot, käyt kirkossa ain',
Ja kiitosvirsiä veisaat vain,
Niin leipähän sun vakauttaat.
Ota vaari sä neuvosta vanhempas,
Joka myöskin hourasin hourettas
Ihanteista ja haaveiluista.
Ihanteet ovat laihat. Ne kuivettuu,
Ajan vieressä jää vain paljas luu —
Ei kannata riehua luista!»
VALTION SYÖTTILÄÄLLE.
Huoleti halveksu vain mua valtion syöttiläs korska —
Valtio työlleni mun eihän se leimaansa lyö —
Istu sä herkuillas, lue arvonjärjestys-listaa,
Josta sä turhaan mun arvoa etsinyt liet.
Katsele Kalenterias, lue ulkoa palkkaussäännöt,
Aika sun harmentaa, ikähän ansio on.
Aika kun täytetty on, saa onnesi kukkuran kauniin,
Kuuliaisuutesi sun »tähdellä» tunnustetaan.
Oppia oivaa myös sinä selvähän kaikille saarnaat:
Purjetuulehen on helppoa höllöttää.
MIES KUIN MUUTKIN.
On Olli mies kuin muutkin hän;
Syö kolme kertaa päivähän,
Ja kerran vain on päissään.
Hän oikein siinä tekeekin,
Kun täyttää joskus päänsäkin —
Pää näetten tyhjä muuten aina ois,
Jos täytettä hän vatsalleen vain sois.
ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.
Sä väität, ett'et ymmärtää sä voi,
Miks ystäväs sun kirjaas kieltää koittaa,
Et tahdo myöntää, että vahingoittaa
Se moraalillaan kärpäistäkään voi.
Vaan ystäväs on sentään oikeassa,
Kun kirjas julkaisua estää koittaa:
Sisällys onhan hiukan tarttuvaista,
Näät tyhmyys, peijakas, se vahingoittaa.
»KALLIHIN KANSAN VUOKSI!»
Tuoll' istuvi uuttera tiedemies,
Hän viisauksia niin paljon ties,
Ett' kansoa tyhmää nauroi vaan —
Mut lausuis julki hän aatteitaan
Ei »kallihin kansan vuoksi!»
Ja pappikin paljo hän saarnailee
Ja itseksensä hän kummailee,
Mitä kaikkea ihmiset uskoo nuo —
Mut aatteitaan ei ilmi hän tuo
Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Myös hallitus kyllä se myöntää voi,
Moni määräys hullulta tänään soi,
Moni ammoin joutanut oisi jo pois
Mut kuinka sen sentään tehdä vois
Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Ja kansakin joskus se valveutuu,
Kun ulkoa uutiset tunkeutuu,
Se vaatii tietoa, vapautta,
Mut tuotahan tohdita kuunnella
Ei—»kallihin kansan vuoksi!»
Jos kilpikonniksi käymmekin näin,
Niin konttaahan konnakin eteenpäin!
Ja aika jos jättää ja kansat muut,
Me tukimme tyynenä kaikkein suut
Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Jos vapaammin joku kirjoittais,
Ei kustantajaa hän varmaan sais,
Ken auttaa tuota hän tohtiskaan
Pian oisivat kaikki jo niskassaan
Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Siis jos sulla vapaampi aate lie,
Se syömmesi soppeen piiloon vie,
Ett'ei sitä kansasi vainuis vaan
Ja häiriy vanhassa rauhassaan.
Sst! »kallihin kansan vuoksi!»
»KUNNON MIES».
Kun teet sä niin kuin käsketään,
Kun syöt sä, mitä syötetään,
Niin olet kunnon mies.
Kun uskot, mitä saarnataan,
Et pyrji koskaan vapaampaan,
Niin olet kunnon mies.
Kun pidät paikkas, jonka sait,
Ja vanhat aatteet, tavat, lait,
Niin olet kunnon mies.
Kun katsot miehiin johtaviin
Kuin kansa katsoo jumaliin,
Niin olet kunnon mies.
Kun kaikillen sä rauhan suot,
Ja vastustuumat vatsaas juot,
Niin olet kunnon mies.
Kun silmät, korvat ummistat,
Ja omantuntos laajennat,
Voit olla kunnon mies.
Jos järki, tunne poljetaan,
El' hiisku koskaan sanaakaan,
Niin olet kunnon mies.
Lyö rintoihis ja lausu näin:
»Kun teen mä virkatehtäväin,
Niin olen kunnon mies!»
Ja sua kiittää isänmaa,
Ja haudalleskin kirjoittaa:
»Täss' lepää kunnon mies!
Hän täytti miehen tehtävän,
Hän näytti meille selvähän,
Kuin elää kunnon mies.
Hän muille aina rauhan soi,
Ja leipätiensä varman loi,
Tee niin, oot kunnon mies!»
BULEVARDI-KAHVILASSA.
Olit kerran lapsena sinäkin
Ijältäs sekä aatteiltas,
Sun rintasi reippain lyönnein löi,
Punat hohteli poskillas.
Ja nuoruusinto se silloin myös
Sun silmässä tuikahti
Ja onnentaivona vastaisuus
Toiveissasi kangasti.
Nämä aikoja olivat autuuden,
Lyhyt sentään onni on maan:
Meni vuosia kymmenkunnan vain,
Kun tuossa jo vanhetaan.
Nyt tykkivi tyynnä sun valtimos,
On mielesi innoton,
Mies mielevä olet sä mukamas nyt,
Kun olet sä—kunnoton!
Et tyydy sä suotuhun kohtaloon
Et rauhaa missään saa,
Muka turhia myös ovat taistelut,
Työ, tietehet joutavaa.
Etseissäsi hetkisen hauskuutta
Luo vahtovan viinin käyt,
Tuo viini se vielä sun virkistää,
Taas nuoremmalta sä näyt.
Elon nestettä etelä Ranskanmaa
Näät kylläksi kypsyttää
Ja hetkisen lempeen ja nautintoon
Ilo-impyset yllyttää.
Punat nousevat taas sinun poskilles,
Lyö valtimo virkumpaan,
Ja nuorelta kyllä sä näytät taas
— Mut yöllisen hetken vaan!
Paris 1/4 1890.
MAHTAVA MIES.
Ja äärehen pöydän hän istahtaa
Ja kirjahan uuteen tarttuu —
Nimilehteä ensiksi katsahtaa:
Kovin kirjailijoita jo karttuu!
Ken vain saa lausehet jäljekkään,
Kirjailija on muka mielestään.
Pari lehteä sitten hän silmäilee,
Niin otsa jo ryppyyn laski:
Realistina tietysti kirjailee
Myös tääkin, Antero Kaski —
Ja elämän törkeys ja uskottuus
Kas siinähän on tuo kirjallisuus!
Pari lehteä keskeltä kirjan taas
Ja vihdoin viimeinen lehti —
Niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas
Niin tutuks jo tulla ehti,
Jotta tahtosi tiesi jo tarkempaan
Kuin itse tiedät sä koskonkaan!
Ja pöytänsä äärehen nojaumaan
Tuo mahtava mies nyt käypi,
Vaan hetken miettivi tuomiotaan,
Pian hälle se selvittäypi;
Kynänvartehen tarttuvi peljätty mies
Ja huomenna lehti jo kertoa ties:
»Kuin sieniä jälkehen sateen nyt
Vain syntyvi kirjailijoita
Ja siksi on kriitikon täytynyt
Kurituksella kohdella noita;
Myös Antero Kaskelle parhain ois,
Jos kirjailuhommansa jättäis pois.
Ei kannata ryhtyä punnitsemaan
Tämän neuvomme syitä muita,
Sen lausumme vain hänen kirjastaan:
Se myöskin on kirjoja nuita,
Joiss' uskottuus vain vallitsee
Ja kallista kansaamme villitsee.
Ja kansa se vain muka sorrettu on
Ja sortajat on muka—rikkaat,
Tätä virttähän soineet nuoret on
Kynäniekkamme toivehikkaat —
Nyt annamme neuvon semmoisen,
Ett' ois tämä moisia viimeinen».
Tään arvostelun tuo mahtava mies
Hän uudesta kirjasta antaa
Ja työstään suuresta, senhän ties,
Hän lehdeltä palkat kantaa.
Rovon kansallensa on uhrannut:
Jalon työtä on maksusta haukkunut!
USKONVAINOJEN AJOILTA.
I. PETRUS VALDO.
a) COLLÈGE DE LA GAYA SCIENZA.
Tietään kulki äänetönnä,
Murheellissa musta Saône,
Hiljaa sulki Saône'n aallot
Viemäriinsä vuolas Rhône.
Sumu synkkä, raskas peitti
Ranskan vanhan Lyonin,
Peitti roskat hökkelitten,
Kurjat kadut kaupungin.
Lepoansa öistä nautti
Työteliäs alhaiso,
Kunnes heidät vuotetulta
Havahutti aurinko.
Havahutti työhön taasen,
Töllit valoisiksi loi,
Mielet kyllä virkistytti,
Mutta loan ilmi toi.
Mut ei huoli onnen lapset,
Aurinko, sun ajastais,
Kestää öiset juomakestit,
Vaikka koittos kajastais.
Hienoimmisto porvariston
Juo nyt onneks kaupungin,
Juo nyt he'elmää Roussillonsin,
Tuotteina Bourgognin.
Ranskan viini voimallansa
Miesten mielet tulistaa,
Laulussansa trubaduurit
Lemmen tulta julistaa.
Nuoret naiset suloansa
Paljastellen tarjoilee,
Vaikka aarteitaan he hiukan
Ärsykkeeksi varjoilee.
Täällä kaikuu laulu, soitto,
Täällä riemu riemuks käy,
Rikkahat nyt hekkumoitsee
Kainoutta vain ei näy!
»Sydän vaiko mustat silmät
Lemmen liekin sytyttää?»
Siitä tässä juodessansa
Keskusteli seura tää.
Sydän syttäjä on lemmen,
Vanhat kaikki väittävät,
Mutta nuoret yksin äänin
Silmät siksi päättävät.
Maallikoiden juomingeissa
Nähtiin myöskin kirkon mies,
Hänkin viinikullallensa
Kyllä kulkuväylän ties.
»Nyt me saamme, kullan veikot,
Oikein herras-elämän,
Paavi tuopi näyttämölle
Oivallisen näytelmän.
Lahkolaisten joukko kasvaa,
Tuottaa kirkon turmion —
Paavi turvaa pannahansa,
Laittaa polttorovion.
Silloin meille, kirkon miehet,
Kulta-aika sarastaa,
Kirkko uhrein kullat ryöstää,
Jos ei ryöstä,—varastaa!»
Näin hän lausui kirkon pylväs,
Vei jo maljan huulilleen,
Mutta ääntämättä vaipui
Hengetönnä tuolilleen.
Vuosi vuolas viinin virta,
Soittoniekat soittivat:
Taashan paavin uskoisille
Kulta-a'at koittivat.
Posket hohti, silmät säihkyi,
Hellemmiksi hellyttiin,
Miss'ei ennen tutut oltu,
Ystäviksi yllyttiin.
Eivät viel' he ystävänsä
Halvausta huomanneet,
Yksi vain on sen jo tehnyt,
Silmissään on kyyneleet.
Petrus Valdo on tää miesi,
Porvareita mahtavin,
Kappaleiksi kannun lyöpi,
Katsoo kuollon uhrihin.
Ja kun toiset ympärillä
Sammalkielin songertaa,
Petrus Valdo äänetönnä
Kuollutta hän osoittaa.
»Uupunut on ystävämme
Viini hältä voimat vei?»
Lausuu muudan kuollehesta.
Petrus Valdo vastaa: ei!
»Ei, tään ystävämme luoja
Tempas äsken sanoistaan,
Kainaloilta kuuluivatkin
Tuonoin tuumat huulillaan.
— Kurja nyt on valtakunta:
Vaino kohtaa syyttömää,
Paavi vainoo, juur' kun koitat
Viettää uskon elämää.
Sen nyt kuulin, ja kuin kannun
Murskaksi mä tässä lyön,
Niin mä vannon, maat ja mannut,
Kaikki, kaikki pois mä myön.
Jaan ne kaikki maailmalle,
Köyhät leipää tarvitsee,
Kansa uskonvapautta,
Hengen valoo himoitsee».
Lausui, poistui, tieltä kaikki
Kahden puolen hajautti,
Sanat Petrus Valdolaisen
Päihtyneetkin havautti.
Taukos hetkeks naisten nauru,
Sammui soitto kitarain,
Pikariin jäi Rheimsin viini,
Laulut kurkkuun laulajain.
Korvissaan soi vielä heillä
Kaiku Valdon sanojen —
Voisko koskaan ihmisille
Suoda uskonvapauden?
b) VALMISTUSTA.
Rhônen virta rantojansa
Hurjamielin nuhtelee,
Velloo Ahti aaltojansa,
Myrsky raivoo, ruhtelee,
Pirstoo purret kappaleiksi,
Mastot maalle viskelee.
Mutta vaikka ulkoisalla
Luonnon voimat mellakoi,
Vaikka myrsky kaikkialla
Kauhistusta suurta loi,
Sentään henki ahkeroiva
Tyyntä työtään tehdä voi.
Kammiossa syksyn yössä,
Laitehella Lyonin,
Istuu miestä kolme työssä,
Työssä mielin, mieltehin —
Ei he kuule myrskytuulta,
Loiskutusta rantoihin.
Työtä hengen tehdään täällä,
Ihmishengen vapauden,
Rauhan työtä myrskysäällä
Työ on näiden miehien:
Raamattu on eessä heillä,
Luultu lähde totuuden.
Kirja tää on ankarasti
Maallikoilta kielletty,
Siks' on ovet taitavasti,
Ikkunatkin teljetty,
Kirjoansa näin he pelkäs,
Itseään ei peljätty.
Päänsä viimein muudan nosti,
Lausui toisiin katsahtain:
»Tuonoin paavi siitä kosti,
Kun mä lausuin saarnassain,
Ett' on Herran käskyt toiset
Kun on käskyt paavin lain.
Vaan mun silmät aukeaapi,
Selvempänä kaikki nään:
Dogmejaan hän huutaa saapi,
Minä käännyn—elämään!
Usko suun on kurja valhe,
Kun ei anna sydäntään.
Kohta käyn mä maailmalle
Tätä julki huutamaan,
Kylvän kylvöt kaikkialle,
Ehkä jonkun sadon saan —
Sokeudessa luottaa kansa
Paaviin eikä—Jumalaan».
Näin hän virkkoi; vakaumuksen
Tulta tuikki silmät nuo,
Tehnyt suuren uhrauksen
Oli vasta miesi tuo:
Paljo uhraa rikas silloin,
Köyhillen kun kaikki suo.
Petrus Valdo ystävänsä
Kanssa istuu tässä nyt,
Totuudelle elämänsä
Uhrata on päättänyt;
Kansa luokse Jumalansa
Saatettava näät on nyt.
Rhône'n virta rantojansa
Hurjamielin hiihtelee,
Velloo Ahti aaltojansa,
Myrsky raivoo, ruhtelee,
Pirstoo purret kappaleiksi,
Mastot maalle viskelee.
Mutta vaikka ulkoisalla
Luonnonvoimat mellakoi,
Vaikka myrsky kaikkialla
Kauhistusta suurta loi —
Sentään henki ahkeroiva
Tyyntä työtään tehdä voi.
c) PROVENCEN LAAKSOSSA.
Ja aurinkoinen kultiaan
Loi vuorimaisemille,
Loi viinimaille Provence'n,
Sevennein rintehille;
Valaisi nöyrät köynnökset,
Kastanjat, sitruunitkin,
Valaisi maissivainiot,
Oliivit, limuunitkin.
Ja synkän tumma sypressi
Nous korkeutta kohti
Ja päivän kuumat suutelot
Pois orangeilta johti,
Ja kukkasetkin siimeksen
Sai öljypuiden alla
Ja pomeranssi tuoksusi —
Vihersi kaikkialla.
Tie kulki halki vuoriston,
Vei pitkin laakson pohjaa
Ja luokse kylän Provence'n
Se kulkijaimet ohjaa,
Ja tällä tiellä trubaduur
Jo lauloi monta kertaa
Ja Provence'nsa Eedeniin
Hän lauluissansa vertaa.
Ol' mauri, baski, burgundi
Jo polkenut sen hiekkaa,
Ja gooti, roomalainen tääll'
Ol' välkytellyt miekkaa —
Mut vapautta vieläkin
Tään seudun kansa vaati,
Ja sydämmensä uskonnon
Se itse myöskin laati.
Nyt kumma joukko kulkien
Sai vuorilaakson suusta,
Selässä pussit, ryysyissä,
Jaloissa kengät puusta.
Ja joukon eessä astui mies,
Min silmät suihki tulta,
Min katse syvä, tutkiva,
Ja kirkas niinkuin kulta.
Tää kumma joukko kulkien
Sai kylän raitiollen,
Sai luokse viinitarhojen —
Ain' yhä vaiti ollen,
Mut siinä, kansan nähtyään,
Tuo eellimmäinen miesi
Hän kirjahansa viitaten
Näin lausuella tiesi:
»Te ranskalaiset veljeni,
Provence'n sisaretki!
Jo pilkoittaapi päivä taas,
Lyö pelastuksen hetki.
Pois paavin ulkokultaisuus
Sä, kansa, päältäs torju
Ja uskossasi vapauteen
Sä ellös koskaan horju.
Jos joskus pilvet taivahan
Ne synkemmäksi peittää,
Ei siltä ihmishenki tää
Saa toivomasta heittää,
Ja vaikk' on papit riettahat
Ja kirkossa on syöpä,
Niin sentään hetki vapauden
On ihmisille lyöpä.
Tää kirja tässä Jumalan
On oma puhdas tahto,
Tää alkulähde itse on;
Ja väärennyksen vahto
On armon suojan sanasta
Pois pesty kaikki jälleen,
Ja pelastuksen kallio
On saatu, veljet, tälleen.
Nyt paavin papit anteheks
Aneilla synnit myövät,
Ja kuolinhaavan kirkkohon
Opeilla näillä lyövät.
Ei armon suoja pappi lie,
Se Jumalalta vuotaa,
Vain luojan anteeks-antamus
Se synnintaakat huotaa.
Tää kirja sodat, valanteot
Se meiltä kaikki kieltää,
Ja kuolemankinrangaistus
On poikkeus Herran tieltä.
Ja vaikka missä rukoilet,
Se taivahassa kuullaan —
Nyt näät sen yksin kirkkoja
Vain semmoisiksi luullaan.
Tään kirjan papit kielsivät —
Ei nylkyrit he soisi,
Ett' kansa itse totuuteen
Se tunkeutua voisi!
Nyt ottakaatte kirja tää,
Se kaikki selvittääpi,
Mut sen jos henki vieraaks jää,
Se puustaviksi jääpi».
Näin lausui joukon saarnamies
Ja kansa riemumielin
Se luojan sanaa kuunteli
Nyt trubaduurein kielin.
Tää tuttavalta tunnustaa
Ja luottamuksen voittaa,
Ja nyt se alkaa uskomaan,
Ett' päivä kohta koittaa!
Ja päivä kyllä koittaakin,
Vaan peittyy hurmeruskoon,
Näät vainon hirmut alkavat,
Mut kansa turvaa uskoon.
Ja vaikka verta vuotaakin
Ja kuolon kalpa häilyy,
Niin Petrus Valdon peltotyö
Se vastaiseksi säilyy.
d) MAANPAKOLAISUUDESSA BÖHMISSÄ.
Ja päivä paistoi ja luonto loisti
Ja kukat nyökkäsi hymyten,
Ja linnut lauloi ja lehto raikui
Ja metsä huokusi tuoksuen.
Ja etähällä nous Erzgebirge
Niin sinerväisenä siintäen,
Ja au'er auringon karkeloitsi
Noin vasten rinteitä vaarojen.
Iloisna pulppusi vuorilähde
Ja puro-pienelle elon soi,
Mi kivilouhia kierrätellen
Uransa laaksohon tuonne loi.
Tuo vuorilähtehen kirkas silmä
Se emo Elbehen virtoaa,
Ja yliympäri Böhmin maata
Näät lisävoimia Elbe saa.
Myös sinne entävi Eeger virta,
Myös senkin lainehet Elbe vie,
Ja koko Böhmissä rantamaita
Niin ihanaisia tokko lie?
Niin oli ainakin ennen muinoin,
Ja siitä vain minä kerronkin,
Kun tuolla juurella Erzgebirgen
Ol' vielä pienoinen kyläkin.
Vei kylän laidalta polku silloin
Myös tänne Eegerin rannallen
Ja juuri polkua tuota nähtiin
Käyvän illoilla vanhuksen.
Hän kulki rantaman kumpuelle
Ja siellä istui hän yksinään,
Jos kuka mietteensä kuullut oisi,
Näin kulki aattehet valkopään:
»Nyt astun maalla mä vierahalla
Ja kotimaahani mieli on,
Mun vainon raivotar työnsi tänne,
Mä vältin kuolon ja rovion.
On viesti Ranskasta kertoellut
Kuin Valdolaisia vainotaan —
Vaan minä raukka, miks pois mä läksin,
Miks hylkäsinkin mä isänmaan?
Vain pelvon tunnekko pois mun hääti
Tai olko muukin mun vaikutin?
Sen tiedän vain, ei se pelko ollut,
Mi kauas karkoitti Böhmihin.
Se aate, jonka mä kukkimista
Niin hengen voimalla ahkeroin,
Se vaati alaa ja yllykettä
Ja siksi tänne mä sen nyt toin.
Tää aate kallis on Jumalalta,
Se onhan uskomme uudistus,
Ja tää on totta, sen sydän toistaa,
Sen työt' on syömmeni puhdistus.
Kun heitin kultaisen kotimaani,
Kun isänmaani mä hylkäsin,
Niin silloin tuntui mun sydämmessä
Kuin kuorman alle mä murtuisin.
Mut kallihimpi on synnyinmaata
Minulle aatteeni vapaus,
Jos kaiken muun minä uhrasinkin,
Sen hukka liik' oisi uhraus!
Ja ennen muutan mä muille maille,
Kuin annan määrätä uskoain,
Ja maailmassa mun arre kallein
On uskonvapaus ja—jumalain».
Näin mietti kummulla Petrus Valdus,
— Hän tänne Böhmiin ol' paennut —
Kun kotiseudulla kaikkialla
Ol' vainon hirmutar raivonnut.
Tuhansin kuolivat roviolla
Nuo uskolaisensa riemuten
Ja jumalaansa he vielä kiitti
Tulessa, sauhussa liekkien.
Mut Petrus Valdus hän matkustellen
Vain kylvi siementä peltohon,
Ja uuden uskonnon kultatempliin
Yks porraspuu näätte hänkin on.
Paltamossa, syksyllä 1888.
II. VARASTETTU.
Päivä alas taivahilta
Ruskotellen käypi,
Taivon kanssa suvi-ilta
Myös jo hämärtäypi.
Nuori äiti tietä kulki,
Vuorta, joka vietti,
Miettehensä rinta sulki,
Mutta näin hän mietti:
»Tuolla kotikehdossansa
Nukkuu lapsikulta,
Eihän luoja armoansa
Toki kiellä sulta!
Minä tuudin pientä lasta,
Tuudin sille mieltä,
Ett'ei unhottaisi vasta
Äitikullan kieltä.
Nuku siellä huoletonna,
Nuku lapsukainen,
Vaikka isäs paavi konna
Vei jo nuorra vainen.
Isäs kärsi kuolemansa
Polttoroviolla,
Mutta luja uskossansa
Jaksoi aina olla.
Nyt mä laulan kehdollasi
Isäs kohtalosta,
Ett'et myös sä uskollasi
Henkeäsi osta.
Vaan kun vartut, lapsi, kerran,
Murra sortovalta.
Kuule aina käskyt Herran,
Käskyt jumalalta».
Näin hän mietti äitirukka,
Kiiruhusti astui,
Rintehellä nurmen kukka
Kastehesta kastui.
Sammui rusko taivahilta,
Pilveen taivon liensi,
Yöksi muuttui suvi-ilta —
Äiti juosten riensi.
Kotiansa riensi kohti,
Mietti pientä lastaan,
Kuinka muka tällä hohti
Silmät häntä vastaan.
Saapui töllillensä asti,
Oven aukaiseepi,
Mutta syöntä vihlovasti
Silloin parkaiseepi.
Vuotehell' ei lasta ollut —
Viel' on sija lämmin;
Miks' et, äiti, ennen tullut,
Tullut vikkelämmin?
»Varastettu! Varastettu!
Viety mun on lapsi,
Ainoiseni anastettu,
Harmene jo hapsi!
Munkki konna lapsen ryösti,
Munkki mustasiipi,
Elävältä hautaan syösti,
Luostariinsa hiipi.
Lapset vievät Valdolaisten,
Veivät, lapsi, sunkin —
Turmioksi sukulaisten
Kasvattavat munkin.
Luoja, ellös ilkityötä
Roiston salli tuota!
Ennen korppiloille syötä,
Syydä pitkin suota.
Kohtalonsa kuolemata
Kurjemp' moinen oisi,
Kiroella kantajata,
Sukukunta voisi.
Tai jos otat huohmahasi,
Lapsen mieli käännä,
Ryöväreihin voimallasi
Turman väkä väännä!»