KYLÄNVANHIMMAT.
Ristijärven seurakunta on jaettu kuuteen eri lukukinkeripiiriin. Näihin jokaiseen on valittu erityinen kylänvanhin järjestämään lukukinkereitä koskevat asiat ja tarvittaessa antamaan papistolle julki kylässä ehkä sattuvat hairahdukset. Tätä kylänvanhinta on, merkillistä kyllä, iankaiken kutsuttu kirkonmieheksi.
Tämä kirkonmiehen toimi oli aivan palkaton luottamustoimi. Vanhan tavan mukaan sai kirkonmies yhden kerran kinkeritalossa syödä pappien kanssa samasta pöydästä yhtaikaa. Toiset taas eivät ujoudesta tahtoneet mennä rämpimään papin eväitä, kun eivät tunteneet herrain pöytätapoja. Ylitalon kirkonmies Pyhännällä oli kuitenkin niin rohkea, että uskalsi. Hän oli samaa Mikkos-sukua kuin vanha lukkarikin. Puhuttiin, että Ylitalon kirkonmies kerran papinpöydässä oli käsin tempaissut yhteisestä kupista lihapalasen, aivan kuten kotonaankin. Tämän nähtyään oli pappi kauhistuneena huomauttanut: "Elä hyvä kirkonmies kourillasi." Tämä papin lause on sitten Ristijärvellä tullut paljon käytetyksi sananparreksi.
Ylitalon kirkonmies muutoinkin oli huolellinen virkatehtävissään. Hän kantoi kirkonkirjat pirttiin ja vei pois lukkarille avuksi. Samoin piti hyvän huolen siitä, että kaikki ne, joita pappi mainitsi nimeltään ja jotka olivat taloon tulleet, menivät papin eteen. Jota hän ei ollut nähnyt paikalla, sanoi, että en ole nähnyt.
Kerran papin kaivattaessa miestä, joka oli Oulun pataljoonassa palvelemassa, vastasi Ylitalon kirkonmies: "Se on soassa."
Kerran kun Ylitalon kirkonmiehen omassa pirtissä oli lukukinkerit, putosi väen painosta pirtin silta alas juuri silloin kun pappi alussa, ennen muita toimituksia, oli vihkimässä erästä pariskuntaa. Peräpuolelle pirttiä jäi pöydän ja papin jalkojen alle silta paikalleen, mutta "seurakunta" sai loksauksen alas kuoppaan. Niskahirret pettivät. Tätä oli itse kirkonmies moneen kertaan johkaillut, että ei tuota olisi uskonut.
Toisella kerralla kantelee kirkonmies kyläläisten päälle, että häijyyksissään ovat puukolla piirtäneet rumia kuvia hänen porstuansa seinään. Siitä taas on tullut erityinen hokema: "Rumat kuvat, sano kirkonmies".
Ylitalon kirkonmies teki sitten kerran lukukinkereillä ehdotuksen, että kyläläisten pitäisi ruveta maksamaan hänelle palkkaa kirkonmiestoimesta. Tämän kuultuaan ehdottaa joku viisas: "Me maksamme palkan, jos vaan voit kuminallakin jalalla yhtä aikaa potkasta koiraa." Kun kirkonmies tästä urakasta ei tykännyt, jäi palkkakysymys siihen.
Kim Ylitalon kirkonmies hävisi talostaan pois, muuttaen joksikin aikaa Kajaaniin kauppias Bergh'in kartanopehtoriksi, tuli Pyhännällä kysymys uudesta kirkonmiehestä. Ja kun entisen kirkonmiehen kustannuksella oli monta hassunkurista juttua kylän kesken juuri kiertämässä, ei kirkonmiehen paikka kelvannut kenellekään. Siihen ei saatu miestä houkutuksilla, ei uhkauksilla. Papitkin jo ihmettelivät tätä "ministeripulaa". Kysyivätpä usein syytäkin siihen. Vastattiin: "Entiselläkin kirkonmiehellä kovasti on naurettu, niin kuka siihen enää." Pappi murahti tähän: "Itse se naurut päälleen veti."
Kun muutamia vuosia oli oltu ilman kirkonmiestä ja kun entinen kirkonmies oli passitettu Ristijärvelle vaivaishoidon turviin, asetettiin hänet vielä vanhaan virkaansa, jossa oli kuolemaansa asti. Vanhemmalla iällään ei Ylitalon kirkonmies enää pyrkinyt pappien kanssa yhteen pöytään syömään.
Toisten kylien kirkonmiehiä ei ole pidetty tavallista ihmistä pahempana, ei ainakaan kovin naurun alaisena. Kuljun kirkonmies Mustavaaralla tosin oli niin pelkuri, että ei tohtinut Pyhäntäjärven kahden kilometrin pituista vesimatkaa veneen pohjalla istua, peläten hukkuvansa. Muuten oli tolkku äijä.
Rohkeutta ennenkaikkea kysyttiin kirkonmieheltä niissä kylissä, joissa ihmiset niskottelivat tulla lukemaan. Joku poikaviikari joskus juoksenteli kinoksilla kirkonmiestä pakosalla. Mainittiin ennen, että kirkonmiehen tulee olla niin väkevän, että jaksaa niskoittelijat kantaa selässään papin eteen. Ylipäätään ne niin olivatkin.
Hiisijärven Kilpelänvaarassa 60—70 luvulla oli valkiatukkainen talonvanhus Antti Mikkonen, jolla omassa kylässä ja ulkopuolellakin oli suuri merkitys. Oliko hän n.s. kirkonmies, ei ole mainittu, mutta muuten oli hyvälukuinen ja sen lisäksi osasi kirjoittaa. Vanhusta käytettiin hätätilassa lasten kastajana. Kävi tässä toimessa naapurikylissä Pyhännällä ja Mustavaaralla. Vanhusta pidettiin siis varsin suuressa arvossa. Oli kylässä hyvien tapojen suhteen hyvänä esikuvana.
Samaan aikaan eli Pihlajavaaran Juholassa Jörö Pyykkönen. Hänkin oli raamatun moneen kertaan lukenut kannesta kanteen ja osasi kirjoittaakin. Miten se lienee sitten ollut, että Jörö ei moneen vuoteen käynyt herran-ehtoollisella. Ei vielä kuolintautivuoteellakaan halunnut, vaikka pappi kävi häntä puhuttelemassa. Tämän laiminlyöntinsä sanoi Jörö johtuvan siitä, että oli lukenut raamatusta, miten kelvottomat ehtoollisen nauttijat vetävät, suuremman tuomion päällensä.
Että Jörö Pyykkönen kuoli ilman että monena edellisenä vuotena ei nauttinut ehtoollista, seurakunnan papin toivomuksen mukaan haudattiin ilman kellonsoittoa ja lukkarin laulua. Samasta syystä samallaiset hautausmenot sai eräs Heikki Tampin, joka äkkiä kuoli Pihlajavaaralla. Seurakunnan pappina oli silloin Lönnrot.
KAUPPAMIEHET.
Tammikuun 1 p:nä v. 1873 oli Ristijärven kuntakokouksessa kysymys suostutaanko siihen, että joku perustaa kirkonkylään sekatavarakaupan. Päätökseksi tuli, että ei oteta. Syynä vastustamiseen oli luultavasti pelko, että kauppamies kaikenlaisen rihkaman kaupittelemisella vaan köyhdyttää paikkakuntaa. Että kaupasta tullaan ostamaan paljon sellaista, jota taloudessa välttämättömästi ei tarvita. Ehkäpä tämän lisäksi sillä, että kauppamies, asettuessaan asumaan aivan kirkon juurelle, voisi tuoda muassaan huonoja tapoja, jotka tulisivat turmelemaan yksinkertaisen ja paheista vapaan seurakunnan. Parin vuoden perästä, eli v. 1875, tulee kysymys kaupan myöntämisestä kuntaan uudestaan kokouksen käsiteltäväksi. Anoja on Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntunen. Kunta tällä kertaa ei katsonut olevan syytä vastustaa. Olihan anoja tunnettu mies, syntyisin Ristijärven poikia, ja olipa takeita siitäkin, että lukkari Juntunen ei voisi kauppansa ohella edistää paheita.
Tämä lukkari Juntusen kauppa oli sitten kirkonkylän Aholassa vuoteen 1904 asti, jolloin se kokonaan lopetettiin. Kauppaa ensin hoiti joku Huotari vähän aikaa, sen jälkeen Ristijärven mies Matti Mikkonen, lopun toistakymmentä vuotta samoin Ristijärven mies Tuomas Härkönen, joka kuoli v. 1904, hoiti kauppaa kuolemaansa asti.
Alangon talossa oli vähän aikaa Hyrynsalmen miehen Perttu Juntusen kauppa. Juntunen teki vararikon.
Sitten oli samassa paikassa Kajaanista kauppias Bergh'in kauppa, hoitajana Ida Heikkinen, myöhemmin Frans Karjalainen.
Kun kauppias Bergh lopetti kauppansa, tuli sijaan A. Rimpiläisen kauppa Kajaanista. Rimpiläisen kaupan aikana vaihtelivat hoitajat usein. Tähän nimiluetteloon tulee Anni Niskanen, Tuomas Vilmi, I.V. Rainio, Heikki Komulainen, Soininen ja Matti Näsänen, kaikki muualta tulleita. Samassa paikassa yritti vielä Renne Korhonen Kajaanista pitää kauppaa, mutta se loppui pian.
Ida Heikkinen Bergh'in kaupasta erottuaan perusti oman liikkeen
Mikkolaan. Liike edelleen jatkui senjälkeen kymmeniä vuosia kun
Heikkinen oli mennyt naimisiin Frans Karjalaisen kanssa.
Roomunsanta ja Jaakko Kemppainen Kärkelän niemellä perusti myöskin oman liikkeen, ensin myyden vähitellen ilman verovelvollisuutta. Myöhemmin kirjoitettiin kauppa verolle ja alkuaikoina oli liikkeellä varma ostajapiiri.
V. 1901 toimeenpantu maamiesseuran yhteisostotoimet ja v. 1904 alkava osuuskauppa ovat osaltaan olleet kauppahommaan nähden suurena tekijänä.
Ei varmaan yksikään enää haluaisi palata v. 1873 oloihin tavaran välittäjiin nähden.
SOTAOPISSA.
Kun v. 1878 asevelvollisuuslain mukaan ensi kerran henkikirjoituksessa merkittiin arvannostoon kuuluvat pojat, ei ennen tätä kaikille ollut selvillä, miten vanhoja asevelvolliseksi merkittävät ovat, eikä sekään, pidetäänkö merkitsemisen jälkeen vielä erityistä lääkärintarkastusta.
Niinpä hyvin muistan, miten neljänkymmenen vanha isäni lähti henkikirjoitukseen, näyttämään henkikirjurille, miten sotaoppiin kelpaamaton hän on vai vasen jalkansa vuoksi.
Sitten kun seuraavana vuonna tuli pojille lääkärintarkastus, huomattiin että on niitä terveitäkin. Antti Joopin poika Kemppainen Ironsaaresta oli niin rohkea, että ilmoitti itsensä vakinaiseen väkeen. Hänestä tehtiin siellä aliupseeri ja palveli jonkun aikaa opettajanakin Kajaanin reservikasarmissa. Sotaopista tulon jälkeen nimitettiin kauvan Anttia Soturi-Antiksi.
Oli toinenkin Antti, joka vakinaisessa väessä pääsi aliupseerin arvoon ja palveli vuosikymmeniä reserviläisten opettajana Kajaanissa. Se oli Antti Keränen kirkonkylän Karhulasta. Moni Ristijärven poika sai siten Kajaanin kasarmilla olla Antin komennon alla, ja kiitettiin, että kyllä se on opettajista parhaimpia. Itse Antti kertoi ensimäisestä pataljoonassa-olo-vuodestaan, että hän oli tavallista ujompi. Ei käynyt kaupungissakaan ollenkaan. Kyllä sitten myöhemmin oli ujous lähtenyt.
Esko Härkösestä, joka hukkui Hyrynjärveen Hyrynsalmen poliisina ja uiton tarkastajana v. 1897, tehtiin myös Oulun pataljoonassa aliupseeri, ja opetti reservipoikia muutamina kesinä tavallisen palvelusaikansa jälkeen Maikkulan reservikasarmilla.
Risto Mulari Muttiniemeltä ja Perttu Heikkinen Pyhännän Ylitalosta
Oulun pataljoonassa oloaikanaan ylennettiin aliupseerin arvoon.
On kaartin pataljoonassa käyneitäkin. Lauri Keränen Karhulan Seppälästä palveli siellä.
Monista muista kolmivuotiskauden sotaopissa palvelleista on huomattu, että "päätään pitempinä" ovat pataljoonasta palanneet. Niin, että typerän sekainen ujous, kömpelö käytös, itsekkäisyys, vieläpä ilkeyden halukin on pojista sille tielle karissut.
Sattuipa sitten kerran niin, että eräs Jokikylän poika joutuneena Kajaanin reservikasarmille ei ruvennut mitään oppimaan. Häntä ei ensin pidetty niin typeränä, vaan luultiin itsepäisyyden siihen olevan syynä. Silläpä juuri komennettiin poika kärsimään naplitsoorangaistusta (kiväärin perä sormien väliin seisomaan) tuntimääriksi. Poika taipui ensin tähän, vaan kun siinä olo tuntui perin raskaalta, viskasi kiväärin niin kauvas kentälle kuin vaan jaksoi, juoksi perässä, otti kiväärin ja heitti vielä toisen kerran edellistä kertaa hurjemmin ja palasi päällikölleen ilmoittamaan, että jos hän kolmannen kerran saapi käydä kivääriä siirtämässä, niin sitä ei sitten löydä kukaan. Päälliköt sitten keskenään olivat neuvotelleet mitä pojalle on tehtävä. Neuvottelun tulos oli, että poika päästettiin kotiinsa. Luultavasti eivät pitäneet häntä täysijärkisenä.
MESTAREITA.
Jo vanhempina aikoina muutamilla yksityisillä henkilöillä on ollut taipumusta käsitöihin. Ne ovat ikäänkuin luontaisen vaistonsa pakottamana antautuneet kukin omalle alalleen.
Siten ainakin sepät ovat kehittyneet, että niistä milloinkaan ei ole puutetta ollut. Sepän talo Hiisijärvellä, Karhulan Seppälä kirkonkylässä ja Hietavaaran Seppälä Mustavaaralla osoittavat, että näissä taloissa on aikoinaan rautaa taottu. Olipa Hiisijärven vanha seppä Esko Härkönen tehnyt raudasta mitä sirotekoisimpia kapineita m.m. suonen avausrautoja. Hän kuoli vasta 1890-luvun jälkeen. Karhulan Seppälässä taas on elänyt seppä-Keräsiä. Varsinkin Jaakkoa on kiitetty hyväksi terässepäksi. Hietavaaran Seppälän seppä oli Juho Tolonen, kuoli jo 1860-luvulla.
Verraton teräseppä niinikään oli Lummenlammin Aato Kemppainen ja Eskolan Esko, joka myös varvaili rukkeja. Karppilassa on myöskin elänyt ikivanha seppien suku. Pojat ovat pajan ahjolla isältään oppineet takomisen taidon, joten talon paja ei ole kylmille jäänyt. Pyssyjäkin korjattiin ja uudesta tehtiin Karppilassa. Ja vielä on ollut seppiä Pyhännän Alatalossa. Vanha Daniel sitäpaitsi oli mestari koristemaalauksissa.
Eipä syrjäiset sopukatkaan, kuten Möttösenvaara, jääneet vasaran heiluttajat” vaille. Heillä oli oma seppänsä, jonka teräntekotaito ei paraimpien rinnalla jälkiin antanut. Mahti onkin siirtynyt pojalle ja edelleen pojan pojalle.
Puuseppiä, ei erittäin kehuttavia ole ollut. Kuitenkin useammassa talossa tehtiin kaikki tarvekalut kotona. Uurreastiat piti ainakin ennen osata joka miehen tehdä. Oli kyllä tälläkin alalla miehiä, jotka kohosivat yläpuolelle toisista, kuten Joel Oikarinen, Joel Tolonen ja Juho Kurkinen Pyhännällä, jotka jotaskuinkin kykenivät höylää juoksuttamaan.
Olipa kerran erityiset puusepän kurssitkin kirkonkylässä. Lukkari
Mikkosen poika oli opettajana. Hän oli Oulussa oppikurssinsa
suorittanut. Nimensäkin oli Mikliiniksi siellä nikkaroinut. Joona
Tolosesta ja Matti Junkkarista silloin tuli nikkari. Juho Mäkäräinen
Hiisijärveltä kävi Mikliinin opin Oulussa myöhemmin. Senjälkeen on
Talous- ja Maanviljelysseuran veistokoulun opettaja Seppänen tehnyt
Ristijärvelle monta uutta nikartajata.
Räätäleistä kaiketi vanhempina aikoina oli kova kipuli, koska mainitaan venäläisten käyneen turkkeja ompelemassa. Huonoja mestareita muutoin kuuluvat olleen. Toisinaan olivat tehneet liian suuren ja toisinaan taas liian pienen. Kun iso oli tullut ja siitä moitittiin, oli venäläinen sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden kitsennäksen." Jos taas liian pieni, oli sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden heitälläksen." Jos taas tuli kiero ja pahatekoinen, Viskautuneena silloin tiuskasi mestari: "Kieron käkrät nahat, pyllypersiet lainpahat, ken näistä sitten suoran turkin loatii." — Voita olivat, kyllä lohnineet niin paljon syödessään, että emännällä monta kertaa oli sääli.
Venäläisräätälit poistuivat sikäli kuin oman kirkon miehet rupesivat neulaa juoksuttamaan. Olihan Vilkko Juntunen opettanut monta poikaa. Vanhempia räätäleitä oli eräs Heikki Mäkäräinen Hiisijärveltä. Myöhemmin oli Pyhännällä Matti Kemppainen, "Räätäli Matti", Antti Oikarinen. "Pieni räätäli", Jussi Kinnunen, "Paasolainen", Pyhännän ylämyllyn entisiä poikia.
Eenokki Rimpiläinen Pihlajavaaralla ja Jokikylällä teki paljon räätälin työtä. Hän kuitenkin keskellä miehuutensa vuosia joutui mielivikaiseksi, vietiin parannuslaitokselle ja kuoli.
Kirkonkylässä on Kalle Rajanteri monelle miehelle monen vuosikymmenen kuluessa uusia pukuja valmistellut. Monta konetta, monta silmäneulaa on siinä leikissä jo hylyksi kihnuttautunut. Hänenkin mahtinsa on siirtynyt pojalle. — Joonas Härkönen on vielä kirkonkylän neulojana mainittava.
Suutarit eivät suuressa maineessa ole milloinkaan Ristijärvellä olleet, eikä niitä ole ollut mistä mainitakaan. Onhan pieksukenkä ollut, tavallinen jalkine ja näitä on tehty joka talossa. Olihan vanha hokema pieksuihinkin nähden ikäänkuin pyhitetty: "Tekemällään se mölkä soutaa." Siis joka miehen on tehtävä pieksut jalkaansa ja omilla tekemillään toimeen tultava.
Oli kuitenkin pari miestä, joita mainittiin suutarin nimellä. Ne olivat Juho Juntunen kirkonkylästä ja Heikki Kemppainen, "Norppanen", Pyhännällä. Juntunen oli suutarintyön oppinut Lappeenrannassa ja kykeni tekemään hyvin anturakenkiä. Heikki ”Norppanen" lienee ollut itseoppinut, vaikka kyliä hän naulaili hyvin kovakantaisia. Monelle hän toimitti narisevat kengät jalkaan.
On vielä monta muuta miestä jotka näppärällä kätevyydellään ovat olleet mukana siinä yhteistyössä, joka on suoritettu vanhemman ajan vaihtuessa uuteen.
HAUTAHAMARIT.
Vaikka Ristijärvellä jo varhaisemmista ajoista asti on tervaa poltettu, ovat sittenkin vain muutamat miehet osoittautuneet varsinaisiksi mestareiksi tervahaudan polttamisessa. Näitä varsinaisia tervahaudan polttajia nimitettiin sitten hautahamareiksi. Tällaisia hautahamareita on sitten kunakin aikakautena ollut, vieläpä joka kylässäkin, niin että pahempaa puutetta niistä ei ole ollut.
Hiisijärvellä, varsinaisella tervanpoltto-alueella, olivat isännät kyllä polttotaidon hyvin oppineet, vaan täälläkin oli ukkoja, joita käytettiin ulkokylissäkin mestareina. Sellaisia olivat Aapeli Tolonen, Heikki Härkönen y.m. Pyhännällä taas olivat Lemetin miehet tervanpolton mestareita. Lemetin Tuomasta käytettiin kylässäkin mestarina. Samoin Putkosen tauksen Alatalon Antti on ollut parhaimpiin luettuna.
Mustavaaralla ei omantakeista mestaria ollut. Tarvittaessa oli se muualta noudettava, ellei itse uskaltanut turauttaa.
Jokikylänsä oli hämäriksi kykeneviä useampiakin. Mainittavampia kuitenkin Kalle Tolonen Kivimäen mökistä. Hänellä toinen jalka oli vähän lyhempi, vaan polttamisessa ei se juuri tehnyt kiusaa.
Kirkonkylässä oli Kalle Heikkinen kuuluimpia polttomestareita. Longin Nalleksi häntä myös sanottiin. Se kai oli niitä vanhoja sotamieshuutonimiä. Kalle Heikkinen kulki hamarimatkoilla ulkopuolella oman kirkon rajojenkin. M.m. Kalle poltti tervahautoja paljon Sotkamossa. Eikä Kallen osaamattomuutta valitettu milloinkaan. Muutoin Kallea pidettiin yleensä liian kallispalkkaisena. Sen ajan hamaripalkat kun tavallisesti vaihtelivat yhden ja kahden markan välillä polttovuorokaudella, Kalle taas taisi ottaa kolme ja joskus neljäkin markkaa. Kerranpa sitten Kallen Sotkamosta hamarimatkoilta palatessa joku Pyhännän Kainuun miehistä kysäsi miten Kalle hirviää määrätä isännän maksettavaksi noin suuren palkan. Kalle oli vastannut, että häntä ei ujostuta laisinkaan suuren palkan määräys, kun ensin panee silmänsä kiini ja sitten yhtäkkiä ummessasilmin sanoa moksauttaa.
Kirkonkylän n.s. Karhulan kylällä on iänkaiken tervaa poltettu ja siellä on aina ollut omat mestarinsa. Näyttääpä siltä että täällä asuva Keräsen suku tähän toimeen olisi erikoisesti kiintynyt ja siis päässyt niiden niksien perille joita tervanpoltossa tarvitaan.
Tätä ajatusta tukee sekin seikka, että Tuliniemen Lauri Keränen, vanhempi, Karhulan Keräs-sukua, hankki heti omantakeisen tervauunin. kuu kuuli sellaisia muuallakin olevan. Tämä sen vuoksi että tervauunin tiedettiin tervaksista, paitsi tervaa, antavan tärpättiä ja pikiöljyä, mitkä aineet maakuopassa polttaen menevät aivan polusta. Tämä tervauunihomma ei kuitenkaan päässyt pitkäaikaiseksi, sillä siinä voittaminen oli niin hidasta työtä. Ja kun itse tervauuni laitteineen tuli kalliinlaiseksi, ei se näyttänyt vastaavan tarkoitustaan. Muutamien vuosien perästä rakentamisen jälkeen onkin se hävitetty olemattomaksi.
MAAHENKISIÄ MIEHIÄ.
Maahengestä ja maanviljelysinnosta puhuttaessa täytyy myöntää että se Ristijärvellä varhaisemmasta ajasta alkaen on ollut yleistä. Sitä todistavat vielä nytkin kivikkovaarain selänteille kuokitut laajat pellot, synkkiin korpiin raivatut niityt. Nähdäänpä vielä järven kuivaushankkeita ja vedenkääntämisiä syvällä ojituksella. Kuitenkin ansaitsee tulla mainituksi eräitä henkilöitä ja sukuja, joilla maanviljelys ja maataloudelliset pyrkimykset ovat olleet sydämen asia.
Hiisijärvellä on asunut kauvan vanha Härkösten suku. Näillä on ollut aina perinnöllistä taipumusta uutteruuteen maatöissä ja sitäpaitsi ovat varustetut hyvillä ruumiin voimilla.
Mainitaan näitä Härkösiä, nimeltään Paavo, tulleen Mustavaaralle. Hän meni Tiikkajan perikunnalle isännäksi, otti huostaansa silloisen Myttylän verotilan, mutta Kuljan paikan katsoi edullisemmaksi peltomaan vuoksi. Paavolla oli sitten neljä leveäharteista poikaa, Paavo, Risto, Joona ja Esko. Näiden miesten käsivarsilla ovat Kuljan suuret pellot kivikkovaaralle kuokitut. Pysyväistä sijaa ei kuitenkaan Härkösille tullut Kuljasta. Ukko Härkönen möi tilansa vieraalle ja pojat jäivät oman onnensa nojaan, kun isä itse rupesi ruokolle.
Samaan aikaan oli Härkösen veljeksillä naapurissa väsymättömät kilpailijat. Karppisen veljekset Karppilassa eivät antaneet Härkösille perään viljelysten laajentamisessa. Karppilassa oli tosin vähäkivisempi peltomaa, mutta pettu- ja olkileipä kuokkamiehen eväänä usein.
Oli kolmaskin suku, joka tahtoi Härkösten malliin pauna toivonsa maahan. Se oli Moilasten suku, asuen aluksi Kunnaalla. Täältä pitäin he alkoivat asutusta ajatella Kuljun naapuriksi Vihiin, sillä Kunnaalla ei voinut pellon takalaitaa juoksuttaa yhtä laajalle kuin Karppilassa oli. Kun sitten Moilanen ensimäisiä kertoja kävi uudella paikalla työssä, kysyttiin kotona tultua, mitä näkyvätä siellä nyt valmistui. Tähän oli Moilanen vastannut: "Teinpähän vaan vähän vihiä." Se on samaa kuin: tein saman verran taloa kun pistellään varpuja linnun pyydyksen vierelle. Siitä tälle uudelle talolle pantiin nimi Vihi.
Jos Härköset leveähartiaisina olivat ruumiin voimista rikkaita, niin kyllä Moilaset taas ahkeruudessa ja väsymättömyydessä olivat kerrassaan voittamattomia. Karppiset taas matalajalkaisina kylän työmyyrinä ampiaisen tavoin suurella luottamuksella unkusivat maassa kiinni. Se oli 19:nnen vuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä kun Mustavaaran kylässä tällaisella kolmivaljakolla ajettiin.
Nämä kolme maahengen terästämää sukua ovat vähitellen muuttaneet pois kylästä, niin että nyt enää rippeitä on vain jälellä, ei kuitenkaan niillä tiloilla joilla esi-isänsä tekivät työtä ja uhrasivat voimansa.
Hyrynsalmen Luvan kylän Kypärä on antanut monessa eri erässä Kemppaisia Ristijärvelle. Ja siellä oli mistä antaa. Kypärä nimittäin on ollut aina väkirikas talo. Aina siinä on ollut paljon veljiiksiä ja kullakin näistä paljon lapsia. Pitänee puhua 19:nnen vuosisadan ensimäisistä vuosikymmenistä, kun Kypärästä tuli asukkaat Jokikylän Säkkilään. Kuten nimikin osoittaa, oli Säkkilä pohjaltaan Säkkisten alottama.
Tällä Kypärästä Säkkilään tulleella ukkelilla oli viisi poikaa, Perttu, Paavo, Penna, Matti ja Aato. Nämä Kypärän kivikkovaaralta tulleet Kemppaiset päästessään Jokikylän nepseille maisemille alkoivat näytellä kauneinta osaa maanviljelysharrastuksessa. Kun tämä näin miestalo oli, riitti heillä aikaa huomattavan suuressa määrässä tervan polttoon, mutta pellon ruokintaa ei unhotettu. Niinpä kerrotaan että silloin kun miesvoimat olivat parhaimmillaan, ei saattanut kesähelteellä sytyttää lehmäin savua pellolle, syystä että pelto syttyi palamaan. Niin paljon oli peltoon mehtätörkyä sekoitettu.
Paavo veljeksistä oli sikäli kirjamies, että hyväksyttiin kiertokoulun opettajaksi. Perttu veli kuoli Oulun sairashuoneelle vaikean leikkauksen jälkeen. Kaulasta oli joku kasvannainen poistettava. — Säkkilän jokirannassa oli veljesten aikana viisi vankkaa kuusta. Siis joka veljekselle oma kuusensa. Tuli merkityksi sekin tosiasia, että kun joku veljeksistä aina kuoli, taittoi tuuli heti yhden kuusen joukosta. — Säkkilässä asuu vielä samaa Kemppaissukua, mutta ei ole enää sitä mahtavuutta kun oli niiden viiden veljen aikana.
Mäkäräiset Pyhännällä ovat osoittaneet erityistä maaharrastusta. He ovat myös olleet jättiläismäisiä vartaloltaan, niin että tällaisia ei näe enää tavallisen työn ääressä. Missä enää tällaisia lienee, niin kyllä ne mieluummin otetaan näyttelijäseurueeseen sirkuspainijoiksi.
Näillä Mäkäräisillä oli Pyhännällä oma sukutila Mäkärälä, nyk.
Vanhatalo. Hovilakin oli jättiläis Mäkäräisten hallussa. Nämä
Mäkäräiset olivat työhön tarttuvaa väkeä ja sehän heillä oli vain
leikkiä, kun oli paljon voimaa. Pyhännän harjulla näkyy vielä nytkin
Mäkäräisten suurtyöntuloksia laajana peltona ja ladottuina kiviaitoina.
Mäkäräisten voimakas suku ulettui aina Hiisijärvelle asti.
Samoin Hyrynsalmelta Pyhännälle tullut Heikkisen suku on näyttänyt verratonta osaa maanviljelysharrastuksessa. Ovat kyenneet käytännössä näyttämään miten miesten käsissä maa on ehtymätön ja että se kykenee elättämään ripevuosinakin.
Vielä on Pyhännän Klemetti maahenkisyydestään ja uutteruudestaan tunnustettuna tähän lukuun otettava.
Ukko-Klemetti oli kotoisin Sotkamosta. Hänellä talonostossa tuli paljon velkaa, josta tuli paljon harmia, varsinkin syystä, että kauppalankonsa herrastuomari ulosottotoimin peri saatavansa. Kaikki ponnistukset näyttivät ikäänkuin olisi tuulta vastaan taistellut. Herrastuomari ei armahtanut. Pakkohuutokaupalla oli vain ottanut saamisensa ja siihen oli putipuhtaaksi mennyt koko talon irtaimisto, eläimetkin.
Tästä köyhyyden pohjasta kun Klemetit lähtivät nousemaan, niin se oli huomiota herättävää. Pojat ottivat pellonhoidon sydämenasiakseen ja uutteruutta ei yhdeltäkään puuttunut. Useammalla heistä oli erikoisala, jossa näyttivät suurinta ennätystä, Reeti oli leikannut päivässä ruista ennen kuulumattoman määrän, ja Tuomas kuori mäntyjä kolopuiksi yhdessä päivässä enemmän kuin kukaan ennen häntä. Aapo taas oli yhdessä päivässä yksinään tekassut pystystä metsästä niittyladon.
Muuten kaikki Klemetin pojat olivat sitä mieltä että työt ovat suoritettavat aina ajallaan ja vieläpä etukynteen. Ahkeruus ja täsmällisyys siis aina Klemetissä oli silmään pistävä. Itse ukko-Klemetti taas oli uutteruuden varsinainen perikuva. Hänen tarvitsi nukkuakin vain vähän yösydännä kun lintusen.
Muuten hauska juttu on ukko-Klemetin levähtämistavasta päivällä ja on hänen ahkeruuttaan sattuvasti kuvaava. Kerrotaan hänen olleen kerran Multikankaalla työväkineen tervaruukihommissa. Päivällisen syötyä oli ukko-Klemettikin tapansa mukaan kellistynyt pitkälleen vain vähäksi aikaa. Selkäpiillään keljottaen oli asettanut polvensa pystyyn, jotta kun ne siitä herpaantuvat leviämään, hän heti herää. Mutta työmiehet tekivätkin ukolle niksin, pistäen vitsapannan polvien ympärille. Niinpä ukkelin polvet eivät päässeetkään herpaantumaan ja ukkeli nukkui makeasti lännelle päivin. Herättyään tietysti kovasti harmitteli.
Ukko-Klemetin suurin huoli oli vielä saada pojilleen rikkaita emäntiä.
Siinä hän osaksi onnistuikin.
Ukko-Klemetin täytyi monasti käydä käräjilläkin. Kerran sattui sitten että Klemetti ei riitapuolensa antanut rauhassa puhua. Tuomari sähähti silloin: "Ole sinä Klemetti vaiti." Klemetti vastaa: "Oonnihan minä." Tuomari: "Etpähän oo." Klemetti: "No en enää virka mitään."
Suuri ja valitettava vahinko vain että näiden kovakouraisten pellon repijäin käsiin ei osunut suonviljelys. Heinäviljelystä tavotellessaan he löivät kumoon aarniokorpia ja polttivat, puut roviolla. Tosin tähänkin aikaan hautoi joku mielessään parempia heinänviljelystapoja, mutta ei osannut panna mielihauteita käytäntöön.
Kirkonkylän Aholassa oli sentään rohkea isäntä. Hän kaivatti paljon ojia Siltasuon ja Juuttilan väliselle väleikölle, mutta kun ei osannut lannoituksella auttaa kasvukuntoon, jäi tämä suuri työala mieliharmina ja tuloa tuottamattomana seisomaan. Muutamaksi pahaksi oli tuo ojittaminen tuonut siksi velkaa, että talo oli myytävä toiselle miehelle. Nämä edellisen isännän ojitukset jäivät kauvaksi aikaa unhotuksiin.
Vähän parempaa, joskaan ei viisainta, oli Seppälän Tolosten suoviljelys
Hankasuolla, muutoin vuosikymmeniä myöhemmin.
Tässä kuitenkin on nyt kysymys miesten uskaltamisesta ja työtarmosta ja ei siis laisinkaan onnistumisesta. Siitä lienee siis jo saatu jonkunlainen kuva, ehkä kylläkin puutteellinen.
PERTTULIN KIRKOLLA.
Ei joulu, pääsiäinen eikä juhannus vedä perttulille vertoja Ristijärvellä. Se on aivan suotta aikojaan muodostunut jonkunlaiseksi kansanjuhlaksi. Mitään syytä siihen ei näytä olevan. Onhan se vain aina ollut ja edelleen on pappien kesäsaatavain kantopäivä, tosin lauvantaina. Kuten luonnollista, on silloin joka talon ja joka mökin isännällä kirkolle asiaa. Pisimmiltäkin perukoilta tulevat isännät, silloin kirkolle vasikannahka kainalossa ja voihulikka toisessa kädessä. Ja kun ennen vanhaan otettiin perttulina rippiväkeä, oli usein emännätkin mukana. Näin ollen jo tästä olisi muodostunut suuri ihmisjoukko, vaan sen lisäksi tulivat kirkolle ja vieläkin tulevat aivan kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset, ei ainoastaan omalta kirkolta, vaan sen lisäksi suuret laumat ulkopitäjäläisiä. Ja vielä lisäksi tuli ennen vanhaan voinostajia aina Oulusta ja Torniosta asti. Kajaanista tuli vehnäsen myyjiä, sillä oman paikkakunnan leipurit eivät kyenneet leipomaan vehnästä niin paljon ja hyvää kuin perttulina tarvittiin.
Yhden ainoan kerran tuli joku sirkusseurue ja vuokrasi Aholasta pirtin näytöksihän varten. Rovasti Lönnrot ei tykännyt tästä hommasta. Rippisaarnansa ohella varoitti ihmisiä menemästä sinne. Lähettipä sanan seurueen johtajalle, että on passinsa näytettävä pappilassa. Silloin näet ei ollut poliisia ja vallesmanni oli Hyrynsalmella. Seurueen miehet näyttivät passinsa rovastille ja saivat näytäntöjään jatkaa yhdeksään asti lauvantai-iltana. Silloin kunnan esimies kävi ilmoittamassa että näytännöt on lopetettava paikkakunnan levolle rupeamisen ajan mukaan. Ja se lopetettiin. Sisäänpääsymaksu oli 25 p. kertakäynniltä ja 50 p. koko illan oleskelusta. Viidenkymmenen maksajille painoi ovenvartia merkin paidanhihansuuhun musteleimasimella.
Perttuliksi usein ovat niinikään salaviinan-kauppiaat lyöntäneet tiensä
Ristijärvelle. Sekin on aivan ikivanha tapa.
Jos ihmisiä on paljon ja joku juopunutkin mukana, ei useinkaan elämä pääse sietämättömän rajuksi. Itsensä hillitsemiskyky kullakin on tavallisen suuri. Läpi yön kyllä tavallisesti on liikettä, pimeässäkin on kulkijoita. Pirtistä pirttiin käy matka. Uteliaisuus vetää tirkistämään mitä missäkin näkyy. Poikaviikarit ne tätä tekevät.
Jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana että Ristijärven perttuli on viikkoa jälkeen tavallisen. Se oli siitä syystä, että Ristijärven pappi tavallisena perttulina kävi aina Hyrynsalmella kesäsaataviaan perimässä ja Hyrynsalmen pappi vuorostaan tuli sitten Ristijärvelle. Sitten Hyrynsalmen kirkkoherra Snellman otti tavakseen periä Ristijärvellä viikkoa aikaisemmin tavallista. Mutta kun tämän tiesivät vain Ristijärveläiset, tulvi vielä viikkoa jälkeenkin tavallisen ulkopitäjäläisiä ja muita kaupustelijoita ja tekivät väkirynnäköllä näin ylimääräisen perttulin.
Ennen vanhaan joka emäntä perttulin aikana kirkolla pestasi piian jo tulevaksi vuodeksi. Myöhemmin tämä tapa on jäänyt pois.
Perttulimiehillä aina ennen oli tavallista paremmat eväät. Olihan rieskaa, piirakkaa, voita, linnuntäkkä ja sen lisäksi juustoleipä. Perttuliksi emännät paistoivat paljon juustoleipiä. Pitihän se olla rengille ja piialle, vieläpä isännälle eri päällinen. Sitäpaitsi molemmille papeille vietiin juustoleipä hyvitykseksi. Se ei kuulunut palkkasaataviin. Se annettiin vain mieluisille papeille. Jos oli mielestä joku pappi huono, jäi se ilman.
ENTISET ELINTAVAT.
Myötätuntoisin mielin muistelee nyt vielä elossa oleva vanhempi polvi entisiä aikoja elintapoineen. Eikä ollenkaan ihmettele tätä se, joka vähänkään muistaa, miten viehättävän yksinkertaiset ja koristelemattomat ne olivat. Se oli vain uupumattomalle työlle, kuin vanha väki antoi arvoa. Vaatetus ja ruoka, ne asetettiin toiselle sijalle.
Leivän puutetta sai maistaa useamman kun yhden kerran tuo vanha raataja polvi. Että niin usein sai olkijauhoja ja petäjän kuoria leipätaikinaan sekoittaa, tuli puheet selvästä leivästä oikein miellyttäviksi Rahaa ei ollut ennen paljon, vaan sitä ei usein tarvinnutkaan. Kauppamiestä ei ollut ja sittenkin toimeentultiin. Kasvoihan pelto hamppua ja lampaan selkä villoja. Näistä tehtiin pukineet sekä miehille että naisille. Tällaiset pukineet olivatkin sekä lujat että lämpimät. Myöhemmin ostettiin loimilankoja puolivillaisen kudontaa varten.
Varakkaampien talonpoikien oli sulhasmiehenä ollessa tapana ostaa morsiamelleen silkkihuivi, joka maksoi toista- ja kolmattakin kymmentä markkaa. Tulipa vielä muodiksi ostaa hameeksi "oljannia" ja ”muslimia". Vanhat ihmiset puhuivat vielä outonimisistä vaatelajeista, kuten "salveetista" ja "tanttyykistä". Lienevätkö itsekin koettaneet näitä kotona kutoa.
Miesten pukineisiin edelleen kuului hursti, puolivillainen ja sarka.
Jalkineina olivat tavalliset pieksut. Jos ne menivät rikki, niin ne punontaisella ja äimällä paikattiin. Jos yksi paikka meni rikki, pistettiin selkään toinen ja kolmas. Paikan päälle aina hivautettiin tervaa. Punontaisen mutkat täytyi saada kestävämmäksi. Härän nahkan poskukset ne olivat parhaita paikkanahkoja. Samoin vanhat varren nilkat, kantonahkat ja muut sellaiset. Olihan opittu sananparsi: "jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä."
Nahkat aina itse kotona parkittiin. Karva saatiin nahkasta pois siten, että vietiin virtaan levitettynä tankoon kiikkumaan useammaksi viikoksi.
Anturakenkä oli ennen aivan tuntematon koristus. Myöhemmin se tuli käytäntöön. — Vanhempi väki ei suopein silmin naruanturoita katsellut. Sellaisissa kävelemistä pitivät suurena ylpeyden syntinä. Kyllä se olikin mokoman näköistä, kun mies anturakengistään käänti varren suut alaspäin, jotta näkyi kämmenen leveydeltä punasta "sahvijaani"-nahkaa.
Myöhemmin tuli miesten muodiksi ylpeillä "tyylin mutkalla". Aivan tavallisiin pieksun varsiin tekastiin mutka, sen parempi, kuta lähemmäs nilkkaa sen sai. Olipa tapana, että sukanvarren suuhun oli kudottu kerros punaisella langalla. Mies asetti sitten saappaansa varren suut niin alas, että punainen sukanvarren suu jäi näkymään. Pitipä huolen siitä, että se ei saanut piiloon laskeutua. Tämä kuului pyhätamineisiin kirkkopaikoissa.
Letkavarsipiippu oli nuorten miesten paras ylpeys. Useammalla se oli, sillä tupakoimattomia oli vähän. Vanhemmat miehet vetelivät savuja luuvarsipiipuistaan ja iskivät tulen taulaan tuluksillaan. Tupakka oli nurkantakana kasvanutta. Mällimiehet ostivat venäjänlehteä poskeensa, vaan piipunperät löysivät tiensä aina mukaan. — Onhan tupakkamiesten halulla hartaalla sepitetty runo: "Leikki tuli kun leipä loppui, vaan tuska se tuli kun tupakki loppui."
Tuli jo mainituksi, että selvä leipä oli vanhain miesten paras ihanne. Selvä leipä tehtiin siten, että taikinaan pantiin puoleksi ohria ja toiseksi puoleksi rukiita. Leipoessa tehtiin keskelle sarvella reikä ja pujotettiin tankoon kuivamaan. Se oli nimeltä "jokapäiväinenleipä" eli "arkileipä". Aivan puhtaasta rukiista tehtiin hienompia ja ne pääkammalla päältä kirjailtiin. Näitä sanottiin "kirjoleiviksi", joita syötiin pyhinä ja matkaeväinä. Kerjuuämmät pitivätkin erittäin hyvänä sitä emäntää, joka antoi kirjoleivän, varsinkin jos pani vielä "lujaa" voita päälle.
Tavallisimpina arkikeittoina oli kalakeitto, lihavelli, maitovelli, pottumaito, pottuvoi, lihapaisti, ohra-, pottu- tai naurispuuro. Lauvantai-iltoina talvella marjavelliä. Pyhäaamuna juustoa tai talkkunata. Puoliseksi viiliä. Viili syötiin puulusikoilla, vaan piimä tavallisesti kauhoilla. Samalla kauhalla vuoronperään pytystä ryypättiin, niin että kauha aina oli menossa. Toisinaan kaksikin henkeä tavoitteli kauhan vartta yhtä aikaa, vaan harvoin siitä riita tuli. Yksi ensin, sitten toinen ja kolmas. Kauhan pohjaa ei nuoleksittu, vaan lusikan kyllä.
Kahvinjuonti kuului ennen harvinaisuuksiin. Viinaa maisteltiin useammin. Vielä v. 1890 ei Ristijärven kirkonkylässä myöty kupittain kahvia, eikä kirkkovieraat sitä kaivanneetkaan. Kyllä kotona jo siihenkin aikaan oli pannut käytännössä. Mutta kymmentä vuotta aikaisemmin ei sitä vielä joka mökissä ollut.
Vaikka viinan saanti ennen olikin varsin helppoa, ei kaikki miehet olleet ehta juoppoja. Kohtuuden miehet silloinkin olivat enemmistönä. Muutamat vaan syystä tahi toisesta olivat rietautuneet.
Sunnuntaihartaus kuului vanhoihin hyviin tapoihin. Vähäpätöinen oli se talo, jossa ei ollut saarnakirjaa ja jossa ei saarnaa sunnuntaina luettu. Virsiäkin veisattiin paljon sekä virsikirjasta että Siionista. Kello 10:nestä päivällä puolisiin asti kulutettiin aikaa lukemalla ja veisaamalla. Tämä hyvä tapa on muutamissa taloissa edelleen jatkunut ja tulee luultavasti jatkumaan polvesta toiseen.
Pitkätukkaisuus oli vanhojen miesten erityinen muoti. Eivät millään hinnalla olisi he luopuneet pitkästä tukastaan. Pidettiinpä erittäin suurena häväistyksenä sitä, että Kajaanin linnassa vesileipärangaistusta kärsiviltä oli leikattu tukka ja tehty aivan kolipää. Niinpä arveltiinkin, kun luultiin jonkun joutuvan linnaan, että "pää se tulee kerittäväksi." — Myöhemmin on pään keritseminen tullut aivan tavalliseksi. Ei ole enää monta miestä, joka tahtoisi kantaa pitkää tukkaa.
NAIMISIIN MENO.
Naimisiin menijäin tapa oli ennen pitää aikeitaan näistä asioista ensin salassa. Sivulliset eivät saaneet tästä tietää ennenkuin se kirkon pöntöstä sanottiin. Toiset taas pitivät salassa siksi kunnes ratulat oli juotu.
Rakastavaisten ei ollut tapana seurustella päivällä. Kirkkopaikoissa yhdessä käveleminen muulloin paitsi Perttulin lauvantai-iltana pidettiin häpeänä. Sitävastoin yöseurustelun puolella oli yleinen mielipide. Se kuului asiaan. Kun sanaa ei saanut vaihtaa päivällä, niin se tehtiin yöllä. Sananlaskun: "Valkeus nauraa pimeyden töille" ei luultu sopivan tähän asian tilaan.
Sormus on kihlakapistuksiin aina kuulunut, mutta ennen vanhaan ei sen aina tarvinnut olla kultaa. Hopeasormus kulki myös muodissa, kun se oli kultasormusta halvempi. Köyhäin täytyi usein vihille lähtiessä emänniltä lainata kultasormus, kun puhuttiin, että hopeaisella ei pappi vihkisi. Samalla puhuttiin, että vaskisella ja hätätilassa vitsapantasormuksella kyllä vihkisi. Myöhemmin ostivat talonpojat morsiamelleen kaksikin kultasormusta ja silkkihuivin. Että kolme kultasormusta joku uskalsi ostaa ja sen lisäksi taskukellon, se oli ennen kuulumatonta tuhlausta. Mutta sulhasen sormi se aina on jäänyt tyhjäksi. Ei rikkaankaan morsiamen mieleen ole juolahtanut antaa vastakihloja sulhaselle. Se kun ei ole ollut tapana. Joku kyllä joskus on tiennyt puhua, että niin herrat tekevät, vaan se on heidän omaa hupsuuttaan. Moni köyhä on mennyt ennen naimisiin, että ei minkäänlaista sormusta ole ostettu. Vihkireissulla vaan ollut lainasormus sormessa, sen jälkeen ei mitään. Toiset köyhät taas ovat vihkisormuksensa tarpeentullen vaihtaneet ruokatavaroihin ja syöneet suuhunsa.
Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät. Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä, niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman mitään juominkia.
Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.
Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika. Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan. Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen, hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.
Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon, kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa. Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin. — Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori villakangasta.
Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille, jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin puristamassa.
Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.
Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.
Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää. Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn. Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin, päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että: "Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."
Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle, lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen jälkeen olisi sitä lämpöisempi.
Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä, joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena. Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan, jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman tekijä.
Silloin kun Antti meni vihille, oli pappina joku väliajan saarnaaja. Kun pappi kysyi Antilta, otatko tämän aviovaimoksesi, ei Antti virkkanut mitään, naurusuin seisoi vaan ja kieli huulien välistä näkyä lipatti. Kun Antti ei papin toiseen eikä kolmanteenkaan kysymykseen vastannut, pisti pappi kirjansa kiini, arvellen että se hänestä nähden saapi olla semmoisenaan. Silloin puhemies ja morsian häpeästä punastuivat ja pelkäsivät että ei nyt tainnut tulla tolkkua. Vielä kerran kysyy pappi Antilta, jolloin kuuluu myöntävä "niin". Ja siitä pappi sitten taivutteli lauseita ja sovitteli vihkimäkaavaan, joten ikuinen solmu tuli.
Vanha seppä Esko Härkönen Sepän talon Härkösten sukua Hiisijärveltä kun leskimiehenä ollessaan kuuli että Katerman Immolassa olisi vihanta leski, komia ja muutoinkin tykättävä ihminen, lähti aivan asian aikain katsomaan. Vanha seppä toivoi kuitenkin että hän, ennenkuin leski tiesi hänestä mitään, saisi noin salaisesti päälle silmillään vilkaista, jotta miltä tuo ihminen arkieleessä ja aivan kesyttämättömänä näyttää. Hän meni Immolaan talonväen nukkuessa yöllä ja köllistyi pirtin penkille maata. Leski näet aamulla tuli toisista huoneista pirttiin, eikä tiennyt, että siellä on katsomamies. Tuskinpa vanha seppä uskalti tänä yönä ottaa sikiunta, kun odotti kohta näkevänsä sen komian lesken jota toivoi vaimoksensa. Aamulla avautuu ovi ja eräs nainen tulee sisään. Odottavan silmät pyöristyvät, mutta päätöskin on heti valmis: "Jos vaan tämä on se puhuttu leski, niin ei tule kauppoja." Ovi avautuu toisen kerran ja keski-iän nainen istuu sisään. Vieras katsoo tätäkin ja päättää mielessään näin: "Jos vaan tämä on nyt se puhuttu leski, niin se on otettava." Hän otti ja sai myös. Kuulutuksille panemiselle ja vihille menemiselle eivät lesket kuitenkaan pitäneet kiirettä. Kokonaista neljä vuotta asuivat yhdessä kuten aviopuolisot ainakin, ennenkuin tekivät sen lailliseksi pappilassa. Tämä monen mielestä meni jo liian joutavaksi ja sanoivat itselleenkin miten synnillistä on olla noin mustilaisten lailla. Immos-leski oli tähän vastannut: "Jumala ei meille tästä lue syntiä, sillä hän itse on jo liittomme taivaassa vahvistanut, joten pappilassa käynti on vaan tavan vuoksi."
Nämä lesket yhteen mentyään elivät monta vuosikymmentä, vanhuusvuosinaan köyhänä ja kerjäten.
VANHAN VIRSIKIRJAN KÄYTTÄMISTÄ.
Kauvan senjälkeen kun tuli pakolliseksi käyttää uutta virsikirjaa kirkkoveisuussa, oltiin sitä mieltä, että vanhaa virsikirjaa yksinkertainenkin olisi paremmin ymmärtänyt ja sen lisäksi pidettiin uutta ajatustavaltaan peräti kevyenä.
Senpä vuoksi juuri teen muutamia näytteitä miten ennen vanhat vanhaa virsikirjaa ymmärtivät.
Eräältä vanhalta eukolta kun mies kuoli, pesi tämän ensin, pani kelkkaan ja vetäessään riiheen mainitsi virsikirjan sanoja: "Tulet perässäni juuri pikemmin kuin luulet". Eli suorasanaisesti näin: Kun kerran olet kuollut, vedän minä sinut riiheen eikä sinun auta ensinkään vastustella.
Kerran ukkeli kantoi selässään saunaan lapsivuoteessa olevaa eukkoaan ja virsikirjasta mainitsi asiantilaan kuuluvan kappaleen: "Ristiäni minä myös kannan kyllä ylön mielisest." Ukkelin ajatus tietysti oli tämä: Paljon suina ja ristiä tuopi vaimo miehelle, mutta täytyy se tässä tilassa kuitenkin ottaa selkäänsä ja kantaa saunaan.
Useamman kuin yhden kerran veisasi eräs ukkeli virren värsyn erästä kohtaa väännellen: "Rekses luotti vaimonsa päälle, ei se hyväksi tullut hälle".
Silloin kuin joku naimiskauppa oli syntymässä ja se jollekin oli vastenmielinen, etsi hän lohdutusta virrestä: "Moni aviokäskyy laittaa kuin on juuri häjy tapa. Pahahenki heitä siihen taitaa". Tarkoitus oli antaa virren puhua naimiskauppaa vastaan näin: Moni se kyllä naimisiin hommaapi, joka on niin kelvoton ja paha tapa, senvuoksi että pahahenki heitä siihen yllyttää..
Jos taas joku oli sairastunut hyvin äkkiä, otettiin osaa suruun lukemalla virrestä: "Tänäpänä terve, huomenna kirves." Ja kun se siihen jäi, tuli siitä se ajatus, että se ihminen eilen oli vielä terve, mutta tänäpäivänä se on muuttunut kirveeksi.
Kerran kuulin miehen veisaavan aivan tosissaan näin: "Synnissäs olen siinnyt."
Oli taas eräs emäntä, joka luuli naapurien kantavan hänelle ikuista kaunaa. Silläpä hänen lempivirtensä olikin: "Älvös sinä pahakses sitä panko, Jos maailmas’ on pahoi paljon." Sitä emäntä usein mielihyvällä veisasi ja tunsi lohdutusta siitä että sai virren kirjoittajan kanssa osoittaa maailman suurta pahuutta.
ILMOJEN ENNUSTAJA.
Hyrynsalmen ja Ristijärven välisellä Karpinvaaran rinteellä asui saunassaan pieni mustaverinen mies. Paavo Kemppainen, yleisemmin nimitetty Ressa-Paavoksi. Kaiketi ennen nuorempana oli asunut Ressa-nimisessä talossa.
Tämä Ressa-Paavo oli erikoisalakseen ottanut ilmain ennustamisen eteenpäin, pitäen tätä jonkunlaisena ammattina. Selittipä vielä senkin mistä hän nuo tiedot aina saapi. Mikkelin aikaan seesöinä sanoi saavansa merkit tähdistä taivaalta, joista sitten osaa tarkalleen sanoa mihin aikaan keväällä tulee kesä, mihin aikaan sattuu vesisateita, onko hallaöitä ja mihin aikaan kesästä.
Kevättalvella kierteli Paavo tavallisesti kyliä ja oli valmis haluaville kahdenkesken kesänvaiheista ennustamaan. Palkkiokaan ei erittäisen suuri ollut. Kymmenen penniä ennustukselta oli tavallinen taksa, vaan jos ennustaja tinki viiteen penniin, niin ennusti Paavo silläkin. Kun Paavo oli köyhä mies, annettiin hänelle sitäpaitsi aina ruokaa ilmaiseksi.
Mitään suurempaa merkitystä ei Paavon ennustuksille yleensä annettu. Eipä liioin liene tullut muistiin merkityksi miten ne ylipäätään pitivät kutinan. Kuitenkin oltiin taipuvaisia uskomaan että Paavo saunansa katolla Mikkelin aikaisina seesöinä uskollisesti kököttää ja lukee tähdistä salaisia merkkejä.
Olipa Paavo jo merkille pannut senkin, että herrat ennustuksista ovat, aina auliimpia maksamaan. Niinpä usein suurella kunnioituksella puhui Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntusesta, että se aina antoi runsaalla kädellä ja käski joka vuosi käydä ennustamassa.
Ristijärven rovasti Lönnrot sitävastoin oli Hyrynsalmen lukkarin vastakohta, kun ei ollut antanut ennustaa, vaikka sen olisi tehnyt hyvästä tahdostaan. Kieltänyt oli. Apua kyllä oli antanut ja oikein runsaalla mitalla.
Paavolle jäi lapsia tyttö ja poika, isän kaima. Näissä kumpaisessakaan oi ollut isän mahtia, ennustajan vikaa. Eikö liene isä opettanut tai eikö opetus liene pystynyt. Summa on vaan se, että Paavo ennustusmahtinsa vei maanrakohon.
TAIKUUTTA.
Ei Ristijärvi tästäkään halveksitusta piirteestä ole osattomaksi jäänyt, joskaan ennätystä tällä alalla ei ole korkeinta saavutettu.
Puhutaanhan vanhan Eskolaisen käyneen Lapissa vartavasten noidantemppuja oppimassa. Siellä Lapissa sitten oli Eskolainen hohoillut näin: "Huomenna olisi kekri kotona ja minä polonen olen täällä." Silloin oli Lapin tietäjä luvannut Eskolaisen toimittaa kotiinsa kekriksi, jos hipaisi mustan härän navettansa peräparresta palkaksi. Ja Eskolainen oli luvannut. Seuraus oli että Eskolan ukkeli seuraavana aamuna löysi itsensä oman pirttinsä penkiltä köllöttämästä. Kun sitten mentiin navettaan, oli härkäkin periparresta kadonnut. Pää oli vaan kytkyeen jäänyt. Näin kertoo tarina.
Sitten myöhemmin näytteli Eskolan ukkeli Lapista saamiaan noidan temppuja siten että venäläisvihollisten tultua taloon ryöstölle oli piiloutunut eri paikkaan kuin vihollisista oli näyttänyt.
Kerrotaanpa Eskolaisen kerran helluntain juhlana toisten kirkossa käyntiaikana tehneen suolle pitkän piustan kurjan siltaa näkymättömien voimien avulla. Kirveitä kyllä oli useampia pitänyt olla mukana.
Tämä Eskolainen oli samaa Kemppaissukua kuin toisessa kappaleessa mainittu Heikki "Norppanen".
Anni Mikkosta Pyhännältä, joka kuoli kunnan vaivashoitolaisena 1890-luvulla, pidettiin yleensä velhona. Hän kuollessaan täytti viimeistä kymmentä sadasta, oli kolme eri kertaa naimisissa, viimeisen kerran Pekka Väisäsen kanssa Multiniemellä ja oli vielä pitkät ajat ennen kuolemaansa leskenä. Viimeisen miehensä poika Joopi Väisänen oli äitipuolelleen Anni Mikkoselle antanut lisänimen "Kosero", joka häntä seurasi aina hautaan asti.
Anni Mikkonen oli vartaloltaan iso ihminen, luonteeltaan hyvänsuopa, muutoin tarmokas ja päättäväinen persoona. Muut tekivät mitä uskalsivat, Anni Mikkonen teki mitä tahtoi. Osasi loitsut ulkoa tulen ja veden lumoamiseksi. Hänen neuvoaan aikoinaan paljon kysyttiin, jos otaksuttiin oltavan naapurin kiroissa. Anni Mikkosen apu taisi olla etupäässä loitsuissa, siis sanan voimassa.
Niin ei ollut Lummenlammin Liisa Reetalla. Hän oli Perttu Romppaisen emäntä sieltä. Hänen neuvojaan ja ohjeitaan paljon kysyttiin. Monella oli asiaa siihen aikaan Lummenlammille. Silloin ei kukaan osannut ajatella että Liisa Reetan lääkitsemisestä laki voisi rangaista. Olihan tavallinen lääkäri vaan Kajaanissa ja silloisista lääkäreistä valiteltiin että milloin olivat sokeita, milloin taas kykenemättömiä mitään apua antamaan.
Liisa Reetan elämän päivät päättyivät hyvin surullisella tavalla. Jalkaan tuli sellainen mätätauti että monta päivää ennen kuolemaa katkosi jalka kokonaan erilleen ja vietiin tanhuan orrelle odottamaan jälkimäistä osaa.
Jo ennen Anni Vesasen Pihlajavaaralla oloa puhuttiin siellä koetetun n.s. "syöttämistä" lemmen nostamiseksi. Niinpä Levämäen Liisa Kinnunen kertoo: Olin kerran koti mökilläni nukkumassa kun sukulaiseni Matti Kinnunen tuli yöllä valittaen että eräs leski Juntunen juotti hänelle sellaista että hänessä heti heräsi vastustamaton himo tuohon leskeen. Liisa Kinnunen kertoo että hän unen töpperössä ei päässyt selville mistä on kysymys, vaan summapäätä neuvoi vaan ryyppäämään lihansuolavettä. Matti seurasi neuvoa ja se oli auttanut. Himo oli kadonnut. — Senkin jälkeen on Pihlajavaaralla koetettu lemmennostokonstia, ehkä useammankin kerran.
Edellä kerrottuna aikana, ennen ja jälkeen on ollut pieniä puoskareita useampiakin, joiden nimiä tulisi melkoinen liuta, mutta ovat yleiselle turvallisuudelle kuitenkin olleet aivan vaarattomat. Useammat heistä ovat voineet vaan kummitella parannuspuuhissa. Yhtenä sellaisena on pidetty m.m. tämän kirjoittajan äitiä. Mikäli niistä tiesin, eivät hänen konstinsa perustuneet juuri mihinkään. Oli vaan tietävinään jotakin siksi että niin teki myös moni muu aikalaisensa. Siinä kaikki.
Monta pientä konstia näin myös isän tekevän, konstia vaan itseään varten. Jos puukolla teki käteensä haavan, niin pureskeli heti puukkonsa terää ja syleskeli sitä rautavettä haavaan. Jos nyt lahtielukka oli navetasta ulostuotava, ei ryhtynyt siihen paljain käsin, vaan otti käsineet mukaan. Harvoinpa nousi saunan lauteille kylpemään ettei pistänyt ensin vastan lehteä suuhunsa. — Jos sattui saamaan jonkun metsän-otuksen, vei sen ensin suoraan aittaan. Myöhemmin vasta toi pirttiin.
Tällaisia pikkutekoja voisi luetella paljonkin, jotka olivat ominaisia, ei ainoastaan isälle, vaan monelle muulle.
KIVILINTAN HEITTÄJÄT.
Kivilintan heittäminen oli ennen vanhaan nuorten miesten mieluista urheilutyötä. Aivan harvat kuitenkin tällä alalla mainetta saavuttivat. Neljää miestä tällä alalla on erikoisesti mainittu.
Aato Tolonen, vanhan sotilaan Matti Tolosen poika, heitti Honkivaaralla asuessaan kivilintalla Honkivaaran ylimmän talon portilta alimmaiseen taloon päin, mikä lenti ja tarttui alimmaisen talon kartanoladon seinään. Otaksutaan että jos kivi esteettömästi olisi saanut lentää, olisi se vielä liitänyt vähintään 50 metriä. Kivellä Aaton heittämällä oli siis noin 300 metrin kantovoima. Aato Tolonen kuoli Pyhännän Sipilässä 1900-luvulla.
Juho Antinp. Heikkinen, nykyinen Rautakyläläisten Pyhännänkosken mylläri, oli nuorena miehenä samoin kova kivenheittäjä. Juhon suurimmat ennätykset ovat sattuneet kirkonkylässä. Kerran heitti Juho kivellä pappilan riihen edestä yli kellotapulin ristin. Riihen edestä tapulin juurelle on 130 metriä vastamaata ja itse kellotapuli 15 vanhaa syltä korkea. Samoin heitti Juho kellotapulin edustalta kahden markan rahalla vedonlyönnin jälkeen, minkä piti lentää pappilan kartanolle. Kaksimarkkanen Johon viskaamana lenti tämän matkan, ja voitti Juho vedon, joka oli kaksi markkaa.
Penna Keränen. Tuliniemestä, ja Taavetti Keränen, Putkolasta, olivat niinikään viidesti viisi talvisisina navakoita kiven heittäjiä. Nämä molemmat viskasivat kivilintalla yli Putkonsalmen, joka monelta muulta siihen aikaan jäi tekemättä. — Putkonsalmen leveys ei tämän kirjoittajalle ole metreissä tarkalleen tiedossa, mutta siinä 200—300 metrin seutuvilla se kai on. — Penna Keränen kuoli Tuliniemen tilalla v. 1911 ja Taavetti Keränen Mieslahdella aikaisemmin.
HEIKKI NORPPANEN.
Kemppainen hän kirkonkirjojen mukaan oli, vieläpä Pyhännän Eskolan ikivanhaa sukua. Oulumatkallaan kerran sitten oli itse itsensä nimittänyt Norppaseksi ja sai sitä nimeä sitten kantaa kuolemaansa asti.
Tähän Norppas-nimeen liittyy äärettömän paljon monenvärisiä juttuja, joiden päähenkilönä Norppanen on ollut. Oulumatkoilla teki Norppanen suurimmat kepposensa. Siellä kun oltiin tuntemattomien ihmisten parissa. Näitä Norppasen lystikkäitä tekoja on pitkä sarja, muisteltu ihmeenä monessa pitäjässä. Mainitsen tässä muutamia niistä.
Heikki Norppanen oli ahkera tervansoutaja Ouluun. Tältä tervansoutumatkalta on kerrottu yhtä ja toista merkillistä. Kerrankin kun vietettiin sunnuntaita Vakliini-nimisessä porvarissa, päätettiin keittää useamman venekunnan kosken yhteinen ryynipuuro. Norppanen mielihyvällä lupasi toimittaa tämän tehtävän sillä aikaa kun toiset käyvät kirkossa. Lieneekö se nyt puuro ennen toisten kirkosta tuloa joutunut syötäväksi vai ei, mutta Norppanen rohkeuttaan näyttääkseen menee kaikissa tapauksissa papin parhaaltaan saarnatessa kirkon sisäpuolelle, sanoen kuuluvalla äänellä: "Vakliinin nuijamiehet kaikki puurolle."
Sanottiinpa kerran kadulla kuvernööriä vastaan sattuessa Norppasen ottaneen käteensä kuvernöörin takin helman ja lonkkaansa kohauttaen siihen karauttaneen, sanoen: "Isä ennen pelotteli että et ikipäivinä saa verkaan päästää, vaan nyt minä sain." Tästä rumasta teosta joutui Norppanen kiini, mutta toisten tervamiesten todistuksella, että tämä mies ei ole täysiälyinen, päästettiin vapaaksi.
Eräästä toisesta pahanteosta kiini tavoteltaessa juoksi Norppanen muutaman tuntemansa keittiöpalvelijan luo ja piilotti itsensä vaatekaappiin. Takaa-ajaja tulee heti perässä ja kysyy palvelijalta, onko täällä näkynyt Norppasta. Palvelija omasta puolestaan olisi vastannut kieltävästi, mutta Norppasen seikkailijaluonne ei anna olla piilossa. Hän itse avaa kaapin oven ja etsijälle ilmoittaa: "Täällä minä olen."
Koko Oulu- ja Muhosjokivarsilla asuville taloille oli Norppanen siihen aikaan tunnettu. Kepposet useinkaan eivät jääneet pieneksi pilanteoksi, vaan päinvastoin ilmeiseksi pahanteoksi, joista Norppanen toisinaan pääsi livistämällä, mutta joita joskus sai sovittaa rahallakin.
Niinpä sanotaan kerran Norppasen repineen verkkoja uhmaten: "Hirii — riksi ja syli!" Tämä lysti oli tullut kalliiksi.
Kerran oli Norppanen vierittänyt joen rannalla muuripadan jokeen, nostanut sisään vasikan ja pannut solumaan virran mukana koskelle. Alaalta tulevilta tervamiehiltä oli sitten viisastellen kysynyt, ovatko he nähneet itselaskevata matkamiestä.
Kaiketi paljon pahaa Norppanen kerrankin oli paluumatkallaan tehnyt, kun kruunun palvelija oli takaa-ajanut ja Muhosperässä saavuttanut Norppasen matkueen. Norppanen tällöinkin pahaa aavistaen oli kätkeytynyt veneeseen purjeen alle, säkkien lomaan. Kruunun palvelija ei voinut esittää nimeä kuka pahantekijä on, vaan Norppasen ulkomuodon kyllä. Ja kun tällaista matkueessa ei näkynyt, alkoi epäillä oliko mies veneeseen piilottautunut. Silläpä juuri kysyy muutaman veneen sisällystä, jota epäili että mitä siinä on. Toiset vastasivat rohkeina että siinä on säkki siemenrukiita. Toinen vielä lisää: "Onkin hyviä siemenrukiita. Poskimäkeen näillä siemenillä on ennen jo kylvetty ja hyvästi ovat itäneet." — Tätä puhetta ei Norppanen jaksanut, kuulla, sillä Norppaselle oli Poskimäen tyttö tehnyt jalkalapsen. Norppanen nousee ylös veneen pohjalta ja sanoo että jos tämä matkue on tehnyt pahaa, niin kyllä miehet nimellään vastaavat tekonsa, joten kirjoitettakoon muistiin kaikki nämä miehet. Pahantekijän etsijä tähän suostui. "Mikä on sinun nimesi?" "Minä olen Heikki Norppanen." Toiset kyllä tiesivät että Heikki Kemppainen se on, vaan eivät oikaisseet. "Entäpä nämä toiset?" Moni toisista olisi nyt ilmoittanut oikean nimensä, vaan Norppanen ehätti väliin: "Näin tärkeässä asiassa ei saa valehdella, vaan on ilmoitettava oikea nimi." Ja jokaiselle toverilleen keksi Norppanen samassa väärän nimen, jotka kirjoitettiin muistiin. Tämän jälkeen saivat matkamiehet mennä. — Sanotaan Hyrynsalmen nimismiehelle sitten tulleen nimiluettelon näistä epäiltävistä henkilöistä, mutta Ristijärvellä ei nimiä tunnettu. Asia raukesi siihen.
Kerran keväällä oli Norppanen mennyt, tukkisavottaan uittotöihin. Nuoret miehet olivat siellä hippailleet uusissa kengissä ja Norppasella oli vaan vanhat talvikengän rehkoset. Sitten yöllä kaikkien nukkuessa leikkeli Norppanen puukolla ensin omistaan ja sitten toisten uusista pieksuista nokat poikki ja asetti pirtin pöydän laidalle nököttämään. Avonokkaiset taas asetti orren päälle paikalleen. Kun sitten aamulla tulee kenkien jalkaan-pano, rupeaa kuulumaan kipeitä kiroja kengän silpomisesta. Norppanenkin on heräävinhän ja ikäänkuin yhtyy meluun: "Eivätkö sitten ole minunkin kengistäni leikanneet!" Sitten kirous ja uhka että jos tietäisi kuka on leikannut niin —.
Sanotaanpa kerran isänsä kotona Eskolassa Norppasen kokeilleen paljonko tervaaminen jatkaa kengän ikää. Toista kenkäänsä oli tervannut ja toista ei ollenkaan. Yhden päivän enemmän oli tervattu kenkä kestänyt. Kerran taas oli päivän pitänyt uusia kenkiä, toisen päivän aamulla ne punontaisella paikannut ja illalla leikannut, terät varsista pois arvellen: "Toisen moin sitä näkyy kenkää paikaten pitävän."
Norppanen oli suutari, teki myöskin anturakenkiä.
Norppanen kuoli harmaapäisenä vanhuksena poikansa luona Väliahon torpassa Eskolan pellonpäässä Pyhännän kylässä 1890-luvulla.
Isä ja äiti kertoivat näkemiään Norppasen kuolinhetkistä. He juuri silloin olivat atimamatkalta paluussa Hiisijärveltä. Norppanen oli ollut tunnotonna ja valittanut: "Elkää sitoko niin lujalle, heittäkää toki helpommalle." Samalla vuorokaudella sitten kuoli. — Äiti arveli että Norppanen sielunsa silmillä näki huutaessaan ne pahat enkelit jotka tulivat häntä noutamaan. Siitä johtui tuo surkea valitus. Olipa sitä mieltä, että Norppasen olotila kuoleman jälkeen pahain tekoinsa tähden tulisi tavallista hirmuisemmaksi.