RIKOLLISUUTTA.
Kaikkina aikoina on Ristijärvi ollut suurista tapahtumista köyhä. Sellaiset kuin murhat ovat aivan tuntemattomat. Että joku on erehtynyt tekemään aina isättömän lapsen, on paikkakunnalla pidetty jo ihmeistä suurimpana. Nämä isättömien lapsien synnyttäjät ovat taas kärsivällisesti kuormansa kantaneet, ylenkatseen ja vaivat syykseen lukeneet.
Yhden ainoan kerran on sattunut tapaus, että synnyttämisen jälkeen kuollut lapsi oli salattu. Tällaisen teon tekijäksi huomattiin eräs leskeksi joutunut talonemäntä Jokikylästä. Linnalla teko kuitattiin.
Aivan harvinaisia, joskaan ei esiintymättömiä, ovat olleet itsemurhat. Onpa todennettu kuitenkin, että tällaiset teot ovat tehdyt aina mielenhäiriössä. Lopettihan päivänsä tuppivyöhönsä hirttäytymällä Kalle-Jaakko niminen mies Sepäntalon veljeksistä v. 1896. Muutamia vuosia aikaisemmin ampui itsensä Kalle Kemppainen Mustavaaran Kunnaalta. Hän oli yksi niistä monista Hyrynsalmen Kypärän veljeksistä, joita yksi oli Sotkamon Sipisillä ja neljä muuta Ristijärvellä. Tämäkin tapaus oli tiettävästi mielisairauden aiheuttama. Samoin muutamia vuosia myöhemmin hirtti itsensä neuloja Juho Kinnunen Kinnulan heinälatoon Pyhännänmäen rinteellä. Juho oli mökkisillä Paasoniemessä Pienenpyhännän rannalla. Eukon kuolema vaikutti häneen niin kovasti että harkitsi parhaaksi itsekin muuttaa tuonen tuville. — Kinnunen jätti jälkeensä vaan kaksi ala-ikäistä lasta. Kemppainen taas useampia. Kemppaisen mielisairauden syynä juoruttiin olleen erään eukon taikomisen päästä avioyhteyteen, molemmat kun olivat leskiä. Ei tepsinyt Tällaiset itsemurhan tehneet haudattiin n.s. hiljaisella hautauksella. Ne vietiin suoraan hautausmaalle ja kuopattiin multaan. Pappi sitten aikojaan myöten kävi haudalla lukemassa lyhyen kaavan mukaisen hautalukujakson. Yleinen mielipide taas oli, että itsemurhan tehneiden sieluilla ei ole osaa tulevan elämän iloista.
Että joku toiselta ottaisi pois hengen, on Ristijärvellä aina ollut tuntematon asia. Läheltä se kuitenkin piti Hietavaaralla lokakuussa v. 1896. Siinä vietettiin silloin talontytön ratuloita. Monista päihtyneistä Kalle Heikinpoika Kurkinen, ent. Tuohilehdon veljeksiä, osottautui silloin toisia julmemmaksi. Hän ilman erityistä syytä löi iltapäivällä Tuohilehdon Pertun rintakehän puhki terävällä tuppipuukollaan. Mutta vaikka haava oli hengenvaarallinen, Perttu monta viikkoa sairastettuaan tointui elämään. Kalle taas tuomittiin 1 1/2 vuodeksi kuritushuoneeseen ja kuoli sinne.
Tappelut ja muut selkään sutkimiset ne taas ovat perin harvinaisia. Eipä usein satu sitäkään, että toinen toista haukkuisi ja soimauksella loukkaisi. On kyllä todistettua, että kaikki rumat teot tehdään useinkin juovuspäissään. Kyllähän sentään Ristijärvelläkin kaikkina aikoina on hienosittain ryypätty, vaan tottapa se on tullut ja koitunut ylipäätään terveydeksi.
Mainitaan vielä että eräs Anni Tuohinen Kirkonkylässä olisi lapsipuolensa hukuttanut vesitynnyriin pirtissä. Sitten lähtenyt kylästä apua noutamaan, sanoen siellä: "Kuu minä lähin juosta rökentämään, niin turskutus kuului." Teko lienee jäänyt rankaisematta.
KÖYHÄIN HOITO.
Tämän kirjoittajan muistiin on jäänyt kuva vanhasta ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmästä.
Sehän oli siten, että kunakin vuotena toimitettiin n.s. ruotitasaus. Tehtiin luettelo kaikista kunnan köyhistä, erotellen ne sitten kahteen sarjaan: ruotilaisiin ja kerjäläisiin. Kerjäläiset taas edelleen kahteen osaan: kylän ja ympäri koko kunnan kiertolaisiin. Ruotilaisiksi sijoitettavat olivat etupäässä vanhat ja vaivaiset, eivät enää kyenneet kylän kierrolle, sekä suuriperheisten köyhien lapset. Aikoja ennen oli jo määritelty kuinka monta kuukautta kunkin talon oli elätettävä ruotilaista ja kuinka monta ruokaveroa kerrallaan annettava kerjäläiselle. Kerjäläisille piti antaa vielä talvella hevoskyyti talosta toiseen. Kun kunakin vuotena tuli muutoksia ruotilaisjärjestykseen, niin että joka talo sai uuden j.n.e., luettiin kirkossa kunnallisten, ilmoitusten joukossa koko ruotilista, jotta asianomaiset saavat siitä kuulla miten "tasauksessa" on päätetty.
Kyliin kiertolaisiksi asetettiin ne köyhät lesket, jotka eivät ruotilaisiksi sopineet ja ympäri koko kunnan kiertolaisiksi sellaiset, joiden ei erityisesti yhden kylän kohdalle katsottu kuuluvan. Etupäässä äidit, jotka isättömän lapsen kanssa olivat sortuneet köyhäin kirjoihin, pantiin kiertämään koko kunnan ympäri. Koko kunnan ympäri sai myöskin mennä joku isällinen perhe, joka kylän varaan turvautui, sillä sen monilukuisuutensa vuoksi useinkin katsottiin liiaksi yhtä kylää rasittavan. Ja onhan sitäpaitsi Ristijärven kunta aina kuulunut yhteen vaivaishoitopiiriin.
Sattui sittenkin henkilöitä, joita ei voitu asettaa ruotilaisiksi enempää kuin kerjäläisiksikään. Ne olivat sellaisia raajarikkoja, jotka omin neuvoin eivät kyenneet liikkumaan. Näitä tällaisia jo ruotilaisjärjestelmiin aikana asetettiin n.s. huutolaisiksi. Vähimmän vaativille ne joutuivat rahallista korvausta vastaan.
Myöhemmin kuntakokouksen yhteisellä päätöksellä kumottiin koko ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmä. Sijalle tuli rahallahoito-järjestelmä ja muu tilapäinen avustus. Muutamat hyvin paljon epäilivät tämän uuden järjestelmiin mahdollisuutta, siksi että se nielee rahallista rahaa liian paljon. Se on kyllä totta, vaan totta on sekin, että ruotilaisjärjestelmän aikansa eläneenä oli astuttava syrjään.
Tuskinpa milloinkaan vaivaishoitoa voitanee järjestää itseänsä kannattavaksi.
NÄLKÄVUODET.
Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan. Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria, työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään. Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla oli tarpeeksi huolta.
Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.
Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.
Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.
Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka vielä kynnelle kykenivät.
Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat. Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja suora ilman rahallisia kustannuksia.
Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.
V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.
Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.
Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.
Poikain turvakodissa Eskolassa opetettiin pojille käsityötaitoa, Mäntyhaloista syrjäsyylleen kiskottiin hienoja päreitä, punottiin ne säikeiksi ja kudottiin sellaisiksi ropposiksi. Käsilaukun nimeä nämä parhaiten lienevät kantaneet. Silloin ja vieläpä jälkeenpäin on tätä poikain oppipaikkaa nimitetty kopsakouluksi. Toiset nimittivät taas vellikouluksi. Siellä nimittäin oli keitetty jauhovelliä, joka voilla maustettiin. Sellaista ei ennen oltu nähty.
Muitakin toimenpiteitä nälänhädän poistumiseksi oli järjestetty. Miehet saivat tehdä käsitöitä, valmistella puukaluja ja eukot kehrätä hamppuja. Samoin oli monella eri suolla kanavan-kaivua. Likosuo ja Kariniemensuo kirkonkylässä, Seipisuo, Säkkilänsuo ja Leinolansuo Jokikylässä saivat tällöin viemäriojan. Yksinpä viemäriojaa kaivattamaan oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt miehiä, jotka kuitenkaan ojankaivuun nähden eivät olleet paikkakunnan miehiä viisaammat.
Ojankaivusta ja käsitöistä maksettiin palkka jauhoina. Jauhoja oli kolmea lajia, nim. ruis-, maisi- ja lisei-jauhoja. Nämä lisei- ja maisi-jauhot olivat tarkotetut leipään olen ja petäjänkuoren asemesta.
Tämän kirjoittaja oli itse ojaa jauhopalkalla kaivamassa Likosuolla, Säkkilän-suulla ja Leinolansuolla. Noin 2:50 p. arvosta annettiin työpäiviin osalle jauhoja. Huonommat kaivajat saivat vähemmän. He pyytelivät rotevampia hiljentämään vauhtia, sillä he tiesivät seurauksen, mutta omanvoiton pyyntö tästä huolimatta pääsi määrääjäksi.
Työhön kykenemättömät köyhät saivat lahjaksi vanhoja vaatteita ja jauhoja. Näiden jakaminen tuotti kuitenkin vaikeuksin ja harmia. Jokainen lahjansaaja luuli toisen saaneen enemmän ja parempia. Moitteet, viha ja kiukku kohdistuivat pääasiassa esimieheen Tuomas Härköseen. Moni eukko oli Härkösen edessä purkanut kiukkunsa pohjaa myöten, jolloin sanoja ei valittu. Tällaisissa tapauksissa nimittivät kiukuttelijat Härköstä mieluimmin Verkko-Tuomaaksi, tarkoituksella saada edes näin kostaa. Tuomas Härkönen näet oli nuorempana paljon verkonkudonta-töissä ja silloin kyllä sanottiin kaikella kunnialla Verkko-Tuomaaksi.
Kymmenen vuotta myöhemmin, siis 1902—1903, uusiutuu sama näytelmä, sillä nytkin ovat tulleet katovuodet. Hätäaputoimikunnan puheenjohtajan ja jauhojen jakajan epäkiitollinen tehtävä annetaan tällöin kunnallislautakunnan esimies Antti Oikariselle Putkolasta.
Nyt ei kaiveta kanavia suolle, mutta miehet saavat kotonaan tehdä puuesineitä ja naiset kehräävät taaskin lankoja. Palkka maksettiin jauhoina. Hätääntyneemmät perheet saavat jauhoja sekä vaatteita ilmaiseksi. Näin saadut käsityöt myydään myöhemmin huutokaupalla ja tappio tilitetään keskushätäaputoimikunnalle eroituksena.
Talvella 1903 järjestetään keskushätäaputoimikunnan toimesta Ristijärven kirkonkylän Aholaan turvakoti köyhiä lapsia varten. Turvakodin hoitajaksi tuli Helsingistä kaksi neitiä, Hilma Juntunen ja Hilja Pekurinen. Edellinen piti huolen lasten vaatetuksesta ja ravinnosta ja jälkimäinen opetuksesta. Ylimäinen pirtti Aholassa oli ruokailupaikkana ja alempi asuntona. Kolmaskin neiti liittyi tähän laupeuden työhön. Hänen nimensä oli Vegelius ja piti hän huolen sairasten hoidosta. Sikäli kun neiti Vegeliusta tultiin tuntemaan, käytiin häneltä kysymässä neuvoa ja lääkkeitä sairaustapauksissa. Niinpä ei kuolevaisuus tänä vuonna ollut tavallista suurempi.
Monet köyhät, jotka näiden laupeuden-sisarten kanssa olivat tekemisissä, kunnioittivat vilpittömin mielin heitä. Mutta oli taas niitäkin, jotka avunsaantiinsa tyytymättöminä parjasivat ja vasten naamaakin olivat käyneet rähisemässä. Tämä piirre muuten johtuu yksinkertaisesti ihmisten tökeryydestä, juuri siitä, kun ei osaa ansioita arvostella ja vieläpä siksi, että ei tahdota pitää huolta naapurin menestyksestä.
Neiti Vegelius oli Ristijärvellä vaan yhden talven. Neidit Juntunen ja Pekuri taas kaksi talvea ja kesän. Kesän ja jälkimäisen talven työ heillä oli Martta-yhdistyksen toimesta. Kesällä he opettivat kyökkikasveja kasvattamaan, marjoista sekä sienistä ruokaa valmistamaan. Olipa syksyllä juurikasvinäyttely, jossa Kokkolan Jussin suuri turnes näytteli pääosaa ja palkittiin 10 markan palkinnolla. Pienin palkinto oli 3 mkaa. Tämä oli laatuaan ensimäinen toimenpide Ristijärvellä juurikasviviljelyksen harrastuksen hyväksi.
Keskushätäaputoimikunnan toimesta keväällä 1903 tuli Ristijärvelle agronoomi Aksel Hahl (Hanola) sekä kuokkia, lapioita, suokirveitä ja ruisjauhoja. Agronoomi Hahl ensin kierteli kunnan kaikki kylät ympäri, neuvotellen torpparien ja koturieläjien kanssa alkuunpantavasta suoviljelyksestä. Yhdelläkään näistä tähän asti ei vielä ollut yhtään metriä kaivettu suolle ojaa, eikä liene ollut aikomuskaan. Agronoomi Hanolan taikasana suoviljelyksen ojentamiseksi oli ruisjauhot. Niinpä Marttayhdistyksen neidit Juntunen ja Pekuri kutsuvatkin Hanolaa Jauho-sedäksi.
Viljelysyrittäjä sai ensin osoituksen, mihin kohtaan on paras ruveta viljelemään. Tämän jälkeen sai mennä Kariniemestä noutamaan jauhoja. Jauhojen hinta merkittiin velkakirjaan, jossa oli määräys, että toinen puoli lainasummasta kuolee, jos uutterasti tekee työtä suolla. Ja tästä puolesta kuolee vielä puoli, jos niskoittelematta suostuu sen muutamien vuosien kuluttua maksamaan. Siis varsin edullisia lainoja. Nimikin oli näillä palkkiolainat. Kuukauden perästä oli aina tehtyjen töiden tarkastus ja uusien lainaerien anto. Moni mökkiläinen olisi toivonut lainain annon kestävän useampia vuosia, mutta se loppui jo samana syksynä. Tämän kirjoittaja oli mukana tässäkin lainaushommassa ja kaivoi ensimäiset ojat suolle.
Kun näitä lainoja alettiin periä takaisin, oli monta sellaista, joilta ei voinut köyhyyden tähden ollenkaan periä. Toiset taas, joilla olisi ollut varoja, niskoittelivat sillä syyllä, että varat olivat lahjaksi saatuja hätäapuvaroja. Tunnustettuun velkakirjaan nähden tämä selitys ei lain edessä olisi ollut tyydyttävä. Silläpä kunnallislautakunta arvioi keneltä lainat, vaikeuksia saattamatta velalliselle, voisi periä. Nämä maksoivat sitten ja keskushätäaputoimikunta oli saanut pienen prosentin takaisin siitä, mitä oli Ristijärven kunnan osalle uhrannut.
Se suunta, mitä palkkiolainahommalla tarkoitettiin, oli kylläkin oikeaan osattu. Tämän toimenpiteen kautta päästiin suoviljelysmakuun. tultiin näkemään, että oikea niitty saadaan notkelmiin ja märille maille ojittamalla ja kuokkimalla ja myöskin se, että tänne tehty työ kannattaa ja on aivan elinehto.
Omavaraiset tilalliset ovat pienten esimerkeistä ottaneet oppia ja alkaneet kokeilla suoviljelystä. Tähänkin nähden palkkiolainoilla on ollut kauvas kantava merkitys.
KANSAKOULU.
Ristijärven kunta koko laajassa kihlakunnassa oli itsepäisesti aikonut olla perustamatta kansakoulua, huolimatta siitä, että läänin kuvernööri useilla kiertokirjeillä siihen kehoitti. Kiertokirjeen johdosta voitiin kyllä asiasta kuntakokouksessa keskustella, mutta aina hylkäävällä päätöksellä. Syyksi esitettiin aina kunnan köyhyys. Opin tarpeellisuudesta ei liioin mainittu ja tuskinpa sellaista tunnettiinkaan. Kuntakokouksissa puhuivat yksinomaan kokouksen puheenjohtaja ja rohkein kirkonkylän isäntä.
Tässäkin kansakouluasiassa uteliaana vainuttiin, mitä pastori Lönnrot asiasta ajatteli. Niin että jos pastori vastustaa, niin on kaikkien vastustettava. Ulkopuolella kunnan rajojen pidettiin aivan varmana, että pastori Lönnrot oli vastustamisen alkusyy. Mikäli kuitenkin jälkeenpäin koulun perustamisvuosilla on käynyt selville, ei Lönnrot nimenomaan koulua vastustanut, jos ei lie sen perustamiseenkaan yllyttänyt. Lönnrot on ensimäisenä miehenä rakennustoimikunnassa ratkaisemassa monin pulmallisia kysymyksiä.
Lokakuun 26 päivänä 1891 äänestetään kuntakokouksessa ensikerran kansakoulun perustamisesta ja kokouksen pöytäkirjaan kirjoitetaan vieretysten puoltajain ja vastustajain nimet. Kokous oli niin kansanvaltainen, että laskettiin mies ja ääni. Tämä kokous sitäpaitsi oli jotenkin mieslukuinen, kun 29 ääntä annettiin koulun puolesta ja 28 vastaan. Tämä yhden äänen voitto ei kuitenkaan aiheuttanut kunnan puolelta enempiä toimenpiteitä.
Mutta läänin kuvernööri ei Ristijärven kuntaa jättänyt rauhaan. Edelleen tuli kiertokirjeitä, joissa kehoitettiin ottamaan tämä koulukysymys tositolkulla käsille.
Asiasta pidetään taas kuntakokous, jossa eräs viisas keksi tempun, jonka kokous yksimielisesti hyväksyy. Päätetään kuvernööriä kouluintoineen vetää nenästä: jos valtio antaa kunnalle, olikohan 40,000 markkaa, niin koulu otetaan. Kokouksen päätöksestä annetaan pöytäkirjan-otteella tieto kuvernöörille, mutta kuvernööri otti tämän asiakirjan suoranaisena härsyttelynä kunnan puolelta ja vaati pitämään uuden kokouksen.
Tämä kuvernöörin halulla hartaalla kunnalle tarjoama karvas pala nielaistaan sitten toukokuun 14 päivä 1893. Ja tässä samassa kunnan kokouksessa on myöskin kysymys valtiolainan pyytämisestä syömäviljan ostoa varten. Hyrynsalmen piirin nimismiehen sanotaan olleen kokouksessa läsnä. Jälkeen kokouksen kierteli huhu, että jos kunta nytkään ei olisi taipunut kansakoulua perustamaan, olisi nimismies samalla antanut tietää että turhaa on pyytää valtiolta syöntilainaakaan, sillä valistuksen vastustajat joutavat kuolla nälkään. Tuskinpa huhussa oli perää, sillä se tuntuu perin lapselliselta.
Saman vuoden marraskuun 13 päivänä päätetään ostaa Alangon tilasta läheltä kirkkoa koulupalsta 350 markan hinnalla.
En tiedä minkä verran valtio sitten antoi kunnalle koulun rakennusapua rahassa, mutta rakennuspuita saatiin kuitenkin Hyrynsalmelta ottaa niin paljon kuin haluttiin ja mitä parasta metsää. Eikä Ristijärven kunta ollut ottaessa tyhmä, vaan tavaran tallentamisessa, sillä kun kunta ylijääneitä puita meinasi kuvernöörin luvalla myydä tukkiyhtiölle rahasta, ilmoittikin kuvernööri nimismiehelle, että ne ovatkin myytävät, valtion hyväksi.
Koulun päärakennuksen seinät pisteli kokoon Moilanen Kajaanista.
Ensimäisenä opettajana koulussa pari ensimäistä vuotta oli maisteri Antero Vuotila Oulusta. Kävi joskus, kirkon pöntössäkin seurakuntalaisille saarnaamassa. — Vuotila oli luonteeltaan reipas, tarinoi paikkakuntalaisten kanssa kaikista asioista mielellään.
Mutta kansakouluhistoriaan liittyy vielä eräs pieni tietämättömyyden piirre. Silloin kun opettajan virka sanomalehdissä päätettiin julistaa avonaiseksi, järjestettiin myöskin opettajan palkkaedut. Peltoa m.m. luvattiin sellainen kaistale, johon ohran siementä kylvettäisiin noin 1 hehtolitra. Kunnan ukot arvelivat, että tällaista pinta-alaa nimitetään hehtaariksi. Kirjoitettiin palkkaetuihin 1 hehtaari peltoa. Monen vuoden perästä koetettiin kieltää ja selittää miten se ajateltiin, vaan se oli myöhäistä. Sitten suostuttiin antamaan peltoa kuten määritelmästä kokouksen pöytäkirjassa näkyy.
YRITTELIÄISYYTTÄ.
Että kova ja uupumaton työnteko on paras maamiehen turva, on kautta aikojen tunnustettu totuus. Ja tuskinpa tämä milloinkaan tulee toiseksi vaihtumaan.
Mutta sitäpaitsi maamiehen pitää olla jonkunlainen liikenero. Että sen pitää osata taloustuotteensa edullisemmin myydä. Tätä seikkaa enemmän harkitsevat isännät Ristijärvellä miettivät jo 1890-luvulla.
Oli Jokikylän Mutkalaan ostettu käsiseparaattori ja muut uudenaikaiset voikirnut. Hyrynsalmelta Mutkalaan muuttanut isäntä Eeli Keränen oli tämän homman esimiehenä, vaan hänellä oli vaan kaksi liikekumppania, nekin lehmittömiä. Tarkoitus oli siis ostaa kermaa ja voittaa voinvalmistuksella. Tämä liikeyritys ei päässyt pitkälle kehittymään, sillä Eeli Keränen hukkui ja talo tavaroineen siirtyi vieraalle.
Kauppias E.A. Karjalainen kirkonkylässä otti senjälkeen kerman oston ja voinvalmistuksen huostaansa. Tämä liike monia vuosia toimi sitten hyvällä menestyksellä. Tähän meijeriin tuotiin maitoa halkaistavaksi ulkokylistäkin. Separaattoria ei yhdelläkään talolla ollut kotonaan; maito piti kulettaa meijerillä edestakaisin.
Mutta tämä kirkonkylän meijeri ei toisia kyliä oikein tyydyttänyt, sillä matkat olivat pitkät, eikä älytty että maidon kulettaminen tehtäisiin yhteiseksi, kukin kävisi vuoron mukaan. Jokikylässä panivat toimelliset isännät tuumansa tukkuun ja hommasivat oman meijerin separaattoreineen ja voikirnuineen. Tähänkin oli aikomus ostaa syrjäisiltä kermaa, niin että antavat, maitonsa halkaista separaattorilla, ja niin voitot kuin tappiot pitää meijeri omanaan. Maitokilon kermasta maksettiin 6—7 penniä. Maidon rasvapitoisuutta tuskin osattiin tutkia. Laihasta ja lihavasta kun maksettiin vain painon mukaan, ei tullut oikein.
Pyhännällä muutamat isännät seurasivat Jokikyläläisten esimerkkiä. Täälläkin oli aikomus ostaa kermaa ja rikastua. Että toiset homman pystyttäjiä kadehtivat, oli selvä asia. Oltiin taipuvaisia uskomaan että meijerin omistajat rikastuvat liian paljon. Silläpä moni ei pitänyt koko hommasta.
Jokikylässä meni homma rempalleen. Kirjanpitokin oli tainnut sotkeutua. Kermanantajat eivät saaneet säännöllisesti tiliänsä. Se isäntä joka sai voiastian Kajaaniin viedäkseen, pääsi rahoihin käsiksi, kun möi sen. Toiset jäivät odottamaan. Olisihan ollut ihme jos näin ollen ei kerman antajat olisi kyllästyneet. Meijeri jäikin tyhjänä seisomaan. Hommaan ryhtyneet isännät maksoivat yhteisesti kaluston. Omavaltaisesti ne lienee jaettukin. Lopullista tiliä ei tule milloinkaan.
Samaa latua kulkivat asiat Pyhännälläkin. Voitto-osinkoja meijeristä ei ole jaettu, mutta meijerinkaluston hintaan pääluvun mukaan on pitänyt lantit lyödä.
Oli vahinko, ettei yhteistoimintaa nykyisessä muodossaan silloin tunnettu. Ei osattu ajatella, että jokaisen pitää osansa mukaan liikevoitosta hyötyä. Tarkoitus oli hyötyä toisten kustannuksella. Se ei käynyt päinsä.
Yritteliäisyys ei niin pitkälle ole kehittynyt Ristijärvellä, että joku tavallinen talonmies olisi hommautunut kauppamieheksi. Siihenhän olisi monta kertaa ollut hyvä tilaisuus. "Suutarit pysykööt lestissään." Tämä neuvo onkin paras elämänohje maamiehille.
YHTEISTÄ PARASTA.
Se oli joku arkipäivä elokuulla v. 1900 kun pastori Kerkkonen tuli Ristijärven kirkonkylään, kutsui eräitä miehiä ympärilleen ja jutteli siitä yhteistoiminnasta, joka heti saadaan lain kautta turvatuksi, jolloin ihmiset vapautuvat keinottelijain holhouksen alta, jos vaan ymmärtävät ruveta tämän lain turvaamia etuja hyväkseen käyttämään. Ensimäisen sinnepäin nojautuvan toimenpiteen sanoi olevan paikkakunnalle maamiesseuran perustamisessa. Tiesipä neuvoa valitsemaan väliaikaisen toimikunnan, joka tulevalle maamiesseuralle hankkii säännöt ja niille vahvistuksen kuvernööriltä. Opettaja A. Jussila ja neuloja Joonas Härkönen saavat nyt tämän ensimäisen ja samalla kunniakkaan toimen tehtäväkseen.
Lauvantaina lokak. 13 p., se oli Mikkelin lauvantai, kutsutaan isäntiä ja emäntiä kansakoululle kokoukseen maamiesseuraan jäseniksi kirjoittautumista varten, jossa samalla valittaisiin varsinainen johtokunta. Nimiä sanottiin jo olevan paljon listalla, jossa Sanna Härkösen nimi kuului olevan ensimäisenä. Niin vakuutti Joonas ja samalla nauroi.
Kun kokous alkoi koululla, puhui Tuliniemen Lauri Keränen muutamia sanoja tämän seuran tarpeellisuudesta. Samalla valittiin hänet seuran esimieheksi.
Ensimäisinä johtokunnan jäseninä saivat kunnian olla opettaja A. Jussila, neuloja Joonas Härkönen, maanviljelijä Taavetti Kinnunen ja torppari Salomo Pulkkinen.
Seuran sääntöjä päätettiin painattaa 60 kappaletta, että jäsenet saisivat siitä lukemalla syventyä seuran suuriarvoiseen tehtävään.
Pastori Kerkkonen oli käydessään puhunut yhteisostoista. Tätä asiaa sitten kaiken syksyä hautoi johtokunta mielessään. Oltiinpa varmatkin miten tullaan menettelemään. Kerran jo vakuutettiinkin että ellei muuta saataisi aikaan, niin ostettaisiin tynnyrittäin lamppuöljyä ja jaettaisiin tynnyrihinnan mukaan ostajille. Niinpä eräs Kirkonkylän isäntä kerran jo naurahtikin että tänä talvena sitä poltetaan huokeahintaista lamppuöljyä. Jopa uskallettiin suunnitella vieläkin pitemmälle. Ajateltiin että lähetetään pari miestä Kajaanin markkinoille ostamaan velaksi kaikenlaista tavaraa jota sitten jäsenille rahalla jaettaisiin ja senjälkeen velka maksettaisiin. Tuumasta toimeen. Kajaanin joulukuun markkinoin edellisen sunnuntain illaksi ilmoitettiin seuran yleinen kokous Pyhännän Eskolaan, jossa Pyhännän isännät itse saisivat rehellisesti määrätä mitä he tahtovat ja tarvitsevat.
Eskolan pirtti oli silloin täynnä uteliasta väkeä. Voitonriemulla ja naureskellen puhuttiin miten ostetaan yhteisesti, sitten itsekullekin jaetaan pienempiin osiin ja hinta niin halpa kun paljottain ostaessa tulee. Kirjoitettiin lista johon kymmenluvulla merkittiin mitä ostetaan. Luetteloon tuli kahvia, sokeria, lamppuöljyä, ryyniä, tupakkaa, saiputta, nahkaa, kaloja, suoloja y.m. y. m. Rovasti Lönnrot oli luvannut riihensä jakelupaikaksi ja neuloja Joonas Härkönen valittiin jakajaksi 1:75 p. päiväpalkalla. Tavaran ostajiksi taas Tuliniemen Lauri Keränen ja Salomo Pulkkinen, josta hommasta kumpaisellekin luvattiin maksaa seuran kassasta 1 markka. Kokouksen pöytäkirja ja jäsenluettelo ostajille valtakirjaksi ja rahaa ei penniäkään.
Vielä hyvin muistan miten m.m. Iisalmen Putkosen lesken valtuutettu Lauri Kärkkäinen nauroi Ristijärven maamiesseuran valtuutettujen pienelle palkalle. Mutta itse asiasta sanoi hyvää. Kun Kärkkäinen viitasi jäsenluetteloon, arveli vain että kyllä kaiketi sitä tuollaiselle joukolle uskaltaa velkaa antaa. Ja antoi myös. Kajaanin kauppiaatkin olisivat kilvalla antaneet ja niin paljon kun vaan olisi ottanut. Mutta Pyhännän Eskolan kokouksen pöytäkirjassa oli tarkat määrät ja sitä oli noudatettava.
Kun tavarakuormat tulivat pappilan riiheen, oli ensimäinen työ saada selville miten tavara hinnotetaan, jotta vähittäin myytäessä saadaan justiin se hinta mitä se rahtipalkkoineen tuli maksamaan. Siinä ei auttanut muu kuin tupakkarulla- ja saippualaatikot täytyi purkaa tyhjäksi, lukea montako kappaletta ne sisältävät sekä jakolaskun avulla etsiä yhden kappaleen hinta. Samoin painotavaroissa.
Nyt jo tiedettiin sekin että kylän kauppamiehet ovat kovasti suuttuneet maamiesseuralaisiin ja erityisesti sen johtohenkilöihin. Tiedettiin lisäksi että jo markkina-aikana olivat pitäneet salaisia kokouksia seuralaisten homman vuoksi, mutta ei vielä tiedetty, mitä oli päätetty. Täyty tyytyä siihen tietoon, että ovat vihassa.
Kim sitten riihestä lauvantaisin ruvettiin tavaraa jakelemaan, oli riihessä ja sen edustalla ääretön ahdinko. Seuraan liittyi yhä uusia jäseniä, että riihessä olisi vieläkin suurempi ahdinko. Kaikki tunnustivat että riihessä on tavara paljon halvempaa kuin kauppamiehillä. Ja tämä taas toi uusia jäseniä.
Jopa tuli ilmi sekin, mitä kauppiaat salaisessa kokouksessaan olivat päättäneet. Vallesmanni näet eräänä päivänä tulee pitämään poliisikuulustelua tämän ennen kuulumattoman menettelyn johdosta. Kauppamiehet olivat niin vaatineet. Vallesmannin eteen levitetään nyt koko komento sääntöineen, kirjanpitoineen ja tavaroineen ja kun tämä tarkastus oli mennyt ohi, luultiin että yhteisostot ovat pelastuneet uhkaavasta selkäsaunasta, mutta myöhemmin tulee lautamies ja haastaa kaikki johtokunnan jäsenet käräjille luvattomasta kaupasta. Sanottiin vielä että vallesmanni ei koko jutusta enää perustaisi, vaan päälle painaa kaupanhoitaja Tuomas Härkönen. Kuten arvata sopii, yleinen mielipide oli tätä Tuomas Härkösen menettelyä vastaan, mutta hän oli siksi itsepäinen, että piti lujasti kiini siitä minkä itselleen oli oikeaksi omaksunut. Käsityksensä hän nähtävästi nojasi voimassa oleviin lakeihin, m.m. kaupan harjoittamisesta maalla, mutta samalla jätti huomioonottamatta sen tosiasian, että yhteisostopuuhan puolella oli myös vasta vahvistettu osuustoimintalaki. Asiasta käytiin Hyrynsalmella käräjiä. Koko johtokunta ja esimies oli yhteisostohommastaan vastaamassa. Tuomas Härkönen vallesmannin kanssa olivat kaatujan puolella. Kanne kokonaan kumottiin ja Härkönen tuomittiin vastaajille maksamaan yhteensä 100 mk kuluja.
Sanomattakin ymmärtää, miten tämä voitollinen taistelu antoi johtokunnalle uutta intoa työskentelemään yhteiseksi hyväksi. Kesän tullen siirrettiin tavaravarasto pappilan riihestä Mikkolan rantamakasiiniin ja talven tullen taas Mikkolaan, entiseen Karjalaisen kauppapuotiin. Joonas Härkösen jälkeen jakeli tavaraa Antti Junkkari, senjälkeen muurari Kusti Kemppainen. Opettaja Jussila piti kassanhoidosta hyvän huolen.
Vaikka yhteisostot menestyivätkin kiitettävän loistavasti, oli maamiesseuran johtokunta kuitenkin sitä mieltä, että yhteisostot ovat muutettavat tavalliseksi osuuskaupaksi. Tämä sillä että kun lain mukaan ei tavaran hinnassa saisi periä edes tavaran jakajan palkkaa ja että kaiken varovaisuuden ohella tahtoi kassaan pyrkiä tulemaan ylijäämää, jota ei olisi saanut tulla. Myöskin siksi, että johtokunta on yksinään kaikesta vastuunalainen. Niin että pahimassa tapauksessa voisi tämä yhteishomma viedä johtokunnan jäsenet taloudelliseen perikatoon. Niinpä osuuskauppa päätettiin perustaa ja avattiin se 1 p. tammik. 1904, nimellä Ristijärven osto- ja myyntiosuuskunta. Maamiesseuran koko tavaravarasto siirrettiin osuuskunnalle. Hinnasta sovittiin hyvin, kun samat henkilöt olivat ostajina ja myyjinä. Ensimäisen vuoden hoiti osuuskauppaa Salomo Pulkkinen, toisen Reeta Mäkäräinen Mieslahdelta, siitä lähtien Aatu Juntunen.
* * * * *
Se oli muutamana heinäkuun arkipäivänä v. 1905 kun istuttiin monissa miehin Mikkolassa osuuskaupan rappusilla. Siinä valitettiin yleensä huonoja raha-aikoja, mutta myöskin sitä että karjanviljalla saapi vain mitättömän pieniä hintoja.
Tässä pienessä joukossa sattui tällä kertaa kuitenkin istumaan mies, joka oli "päätään pitempi" toisia. Hän tiesi suoraan sanoen syyn miksi olemme rahassa köyhiä, miksi voillamme saamme huonoja hintoja, vieläpä senkin miksi meillä on niin vähän tuota karjanviljaa. Tämä viisaampi mies oli J.G. Lagus, nyk. Hirvensalo Iisalmelta. Tiesi esimerkkejä luetella paljonkin, miten tämän asian kanssa on muualla ennen ollut ja miten taas sen jälkeen kun meijerinkomento on lyöty pystyyn. Miesten mielet hytkähtivät ilostu. Olipa joukossa mies, joka toi selvän esimerkin esille aivan kotoisista kokemuksista. Silloin kun Kirkonkylässä oli ostomeijeri, oli aina tarverahat isännän taskussa, mutta kun se lakkasi toimimasta, on kukkarokin asunut tyhjänä.
Tässä pienessä seurassa keskustellen ei ollut puheenjohtajaa, ei kirjanpitäjää, mutta tästä se meijerijuoni alkuun lähti. Tällöin päätettiin, että oikein kunnan esimiehen nimessä kutsutaan kuntalaiset kirkkokuulutuksella pappilan pirttiin 2 p. elokuuta, jossa keskustellaan meijeriasiasta ja jos tarpeelliseksi katsotaan, ryhdytään tuumasta toimeen. Iisalmen mies lupasi tulla mukaan.
Ja sanansa piti Iisalmen mies. Elokuun 2 p:nä ilmestyi pappilan pirttiin silloin kun kokouksen piti alkaa. Ensimäiseksi heitti takkinsa pirtin naulaan ja puseroisillaan sitten kierti pöydän päähän, josta sanottavansa saneli. Samalla luetaan sääntöehdotus tulevalle meijerille, kirjoitetaan väliaikainen hallinto, myöskin nimien keräyslistat. Kaikista tuntui noin erinomaisen hyvältä, mutta moni mahtoi ajatella, että varovaisuuden vuoksi on parasta pitää nimensä näistä kirjoista ensin erillään.
Seuraavan vuoden helmikuun 24. p. on jo meijerirakennuksen omien seinien sisällä meijerin yhteinen juhla. Siitä huolimatta, että kaiken talvea on rakennuksella tehty töitä, ei ole vieläkään valmis. Tämä ei ole kuitenkaan saanut estää juhlimasta, kun sellaisesta kerran on päätelty.
Kun meijerillä juhlaohjelma on alkanut, ilmestyy joukkoon taas Iisalmen mies antamaan rohkeutta ja toivoa meijeriasian esitaistelijoille. Otti taskustaan painetun kirjasen ja luki siitä, miten eräälläkin paikkakunnalla oli ollut yksi mies, joka aatteen lippua oli pitänyt korkealla niin kauvan, että jokainen meijerin jäsen tuli velvollisuutensa meijeriä kohtaan tuntemaan. Ennen kuin tämä oli toteutunut, sai tämä esitaistelija osakseen tunnustustakin. Niinpä eräänkin kerran, kun isännät huomasivat, että meijerialalla oli astuttu onnellinen askel, tarjottiin miehelle käteen 5:den pennin sikaari.
Opettaja A. Jussila oli meijerihomman alkuunpanemisessa koko ajan uskollisesti mukana. Moneen epäilevään isäntään ja emäntään sai hän teroittaa luottamusta ja uskoa homman vastaiseen menestymiseen.
Mari Nikula oli sen meijerskan nimi, joka Ristijärven osuusmeijerillä ensimäiset voit valmisti.
HUKKUNEITA.
Hukkumistapaukset ennen vanhaan Ristijärvellä olivat harvinaisia. Puhutaan vaan kahdesta hukkumistapauksesta, Esko Kemppaisen Uvanjärveen ja joku Tuomaanvaaran Snikkerin veljeksistä Tuomaanjärveen, molemmat heikkoon jäähän sortumalla. Kemppainen oli pudonnut höyläkontti selässä, kevätjää alla murtumalla, ja jäi Uvanjärven pohjaan ikipäiviksi. Uvanjärvi näet on pohjaltaan perin liejuinen. Snikkeri taas, ollen yksin matkalla Kainuun kruunun torpasta Tuomaanvaaralle, putosi heikkoon Tuomaanjärven jäähän, eikä omin voimin päässyt ylös. Kuolleena sitten nostettiin vedestä.
Useamman vuosikymmentä myöhemmin eli syksyllä v. 1903 putosi heikkoon jäähän Tenämäen järvellä ja hukkui torppari Joel Möttönen Jokikylästä. Hän oli lähtenyt suksi jalassa ja kelkkaa perässään vetäen noutamaan kirkonkylästä n.s. palkkiolainajauhoja, mutta, hiihtikin ajattelemattomuuksissaan Vanhansalmen niskalla melkeinpä sulaan. Parin vuorokauden perästä huomattiin vasta tapaus ja saatiin hukkunut ylös.
Samoin syksyllä v. 1907 hukkui heikkoon jäähän putoamalla Iijärven Uvanlahteen torppari Heikki Heikkinen Uvankylästä. Hän oli paluumatkallaan kirkolta luistellut pitkin Uvanlahden rantoja ja iltapimeällä sortunut n.s. vesivalvakkeeseen. Hukkuvan hätähuudot oli kuultu parin neljänneksen päähän Uvankylälle, mutta kukaan ei apuun yrittänyt. Lähes vuorokauden perästä nostettiin hukkunut avannosta.
Vielä syksyllä v. 1911 putosi heikkoon jäähän Jokikylässä Säkkilän venerannan alapuolella entinen talonisäntä Pekka Mikkonen samasta kylästä. Hän oli vävypoikansa hoidettavana Kirnulan talossa ja tervaksen hakkuussa Pienen joen takapuolella. Päivälliselle tullessaan vajosi vanhus jään alle kenenkään näkemättä. Samana päivänä nostettiin jään alta kuolleena.
Joukkohukkuminen Seitsenoikeakoskeen 5 p. kesäkuuta v. 1892 oli aikansa suurimpia ja voipipa sanoa surkeimpia tapahtumia. Oli niin, että viisi miestä, torpparit Herman Möttönen, Jeremi Tolonen ja Matti Kinnunen, sekä talolliset Eeli Mulari ja Jaakko Pyykkönen, kaikki Pihlajavaaran kylästä, lähtivät pitkällä jokiveneellä noutamaan Hyrynsalmelta kevätkylvöä varten ohran siemeniä. Matkueeseen liittyi sitten perillä Eeli Keränen Jokikylän Mutkalasta, tullakseen Hyrynsalmelta kotiinsa. Eeli Keränen oli luottohenkilöitä Hyrynsalmen kunnan hallituksessa ja matkustanut näiden asiain vuoksi.
Oli sitten helluntaiaamu kun lähdettiin kevättulvasta kuohuvalle Seitsenoikeakoskelle Väärälän Matin laskemana. Oli ollut puhetta niskalla miehien vähentämisestä törmälle, mutta kukaan ei ottanut pelkurin nimeä. Täydellä lastilla työnnyttiin vaan koskelle, mutta n.s. Tiikkajan portissa löi aalto sisään ja miehet joutuivat vesivaraan. Laskumies itse pelastui kosken keskellä olevalle n.s. Nilkan karille, vaan toiset soluivat veneen mukana kosken alle. Jaakko Pyykkönen ja Jeremi Tolonen olivat jo koskella sukeltaneet näkymättömiin, vaan toiset olivat päässeet veneen pohjan päälle ja näin pääsivät kosken alle.
Koskenalue kuitenkin oli silloin asumatonta, autiota erämaata, joten onnettomuuden uhrit läpimärkinä jäivät kumollaan olevan veneen pohjalle pyörreveden kierrätettäväksi. Kun apua ei tullut, nääntyivät onnettomat vilusta ja painuivat tunnottomina joen pohjaan.
Toistakilometrin päähän kirkkovaaralle oli tosin hätähuudot kuuluneet, vaan sielläkin oli luultu, että kukapa hänessä helluntaina on matkalla. Olipa arveltu niinkin, että Seitsenoikean "pirut" siellä kummitellevat ja pitävät iloaan.
Myöhemmin päivällä oli kuitenkin pari Kokkovaaran tyttöä lähtenyt joelle ja yhden onnettomista löytäneet selkä vedessä, maalta joelle päin kallistuneeseen kuuseen syliksi käpertyneenä ja aivan tiedottomassa tilassa. Se oli Herman Möttönen, luettelossa ensinmainittu. Hän jäi elämään, mutta toiset viisi hukkuivat.
Jo saman päivän iltana oli Hyrynsalmen kirkonkyläläiset koettaneet hukkuneita naarata, mutta ilman tulosta. Ristijärven puolella taas kuulutettiin mies joka talosta etsimään hukkuneita, naarausvehkeet mukana. Käskyä tarkoin seurattiin ja silloin oli veneitä paljon liikkeellä, kuitenkin aivan vähän kunnollisia naarausneuvoja. Millä oli kuokka, millä kirves, toisilla käpristetty taikonterä, toisilla taas tyhjät sormet. Siitä huolimatta heti nousi Seitenoikean alta Jaakko Pyykkönen ja Eeli Mulari sekä joku jyväsäkki. Toiset löytyivät yksitellen ja monien viikkojen perästä.
YHTÄ JA TOISTA PIENTÄ.
Se työpaikka aina onnellisesti loppuun suoritetaan, josta hurrilastu lähtee kirveeniskusta metsään lentämään. Tämä oli vanhain miesten hokema.
* * * * *
Maailmanlopun merkkinä piti äitini ennen sitä, että notkelmat ja korvet vuosi vuodelta käyvät kuivemmiksi. Sanoi: "Sitten se paremmin palaa."
* * * * *
Emäntä kerran nuhteli miestään alituisesta kiroilemisesta. Mies vastasi: "Minun on pakko paljon kiroilla, kun minulla on tavallista enemmän kiusauksia."
* * * * *
Vanha mummo kakkasi kerran sunnuntaina pirttinsä uuniin polttopuita. Kun tästä häntä muistutettiin, vastasi: "Tätä teen minä kostaessani näin Jumalalle siitä, että hän minulta miehen tappoi."
* * * * *
"Pilkkaa pirua eläkä minua, niin saat kaikki syntisi anteeksi", sanoi usein huutolaismummo Anni Tuohinen kun suuttui.
* * * * *
"Työläs on potkia tutkainta vastaan", sanoi Eljas Väisänen kirkonkokouksessa rovastille, kun tämä peruutti lupauksensa ottaa osaa pappilan puustellin korjauksista johtuvien menojen suoritukseen.
* * * * *
"Jumala varjelkoon toki meidän poikia yhteen akkaan tyytymästä!", sanoi kerran mummo toiselle, kun tämä luuli, että hänen kolmesta pojastaan yhdellä vaan tarvitsee olla emäntä.
* * * * *
"Kerta on Kekriä vuodessa, toinen kerta kellistellä", sanoi kerran mies kun ruumista haudattiin. Sanoi senvuoksi kun völjyyväessä oli eräs nainen, jota haukuttiin Kekri-Vapuksi.
* * * * *
"Kyllähän nuo tuossa päänalusteina menisivät", sanoi sokea-Heikki rovasti Lönnrotille, kun tämä ehdotti, että Heikille olisi hankittava tavalliset sormillaan luettavat sokeain kirjat.
* * * * *
"Tuolla kynnellä on jo monta sären rintaa puhkaistu", sanoi vanha Liuskelainen renkipojille, kun eivät saaneet kellonkuorta kynnellään auki, ja iski kyntensä saranan puolelle, jolloin kellon pohjakuori kokonaan irtautui.
* * * * *
Kerran mies arveli veljelleen, että taitaa olla sittenkin viisainta yhdessä hukuttautua. Se lienee tapahtunut vähän hourupäisenä ollessa. Veli, hänkään ei varsin viisas, arveli: "Ei mennä vielä hukkumaan, monta makiaa keittoa jääpi sitten syömättä."
* * * * *
Kuntakokouksessa oli kerran kysymys lautamiehen kappojen poisjättämisestä. Tämä oli yleinen mielipide, mutta Aholan ukko-vainaja lisäsi varmuudeksi: "Lautamiehen pitää elää virallaan."
* * * * *
"Partamies papin näköinen, parraton pukin näköinen", sanoi kerran pappilassa kerjuumummo, kun näki nuorella Elias Lönnrotilla mustan ja tuuhean parran.
* * * * *
Olipa sitten kerran mökkiläinen ihaillut Rantakylän hyviä niittyjä, virkkaen tämän perään: "Jos minulla olisi noin hyvät niityt, enkä sittenkään saisi piimää syödä, juoksisin äyskissäni järveen."
* * * * *
Mies oli kerran ollut todistajana käräjillä.. Tuomarin monta kertaa uudistettuun kysymykseen mitä hän asiaan tietäisi, ei osannut mitään sanoa. Paluumatkalla kävi kuitenkin huoleksi, että jos hyvinkin lienee liikaa tullut puhutuksi. Niinpä toverilleen arveli: "Herra erehdykset korjatkoon."
* * * * *
"Ei auta ampuneuvot, kun ei ole nuolen noutajata" ja "ei auta Antin neuvot, eikä Tuomaan tulukset", on moni ristijärveläinen sanonut vastoinkäymisten aikana.
* * * * *
Joku rohkeampi on lohdutellut itseään tällä: "Jahka vasta kota palaa — tuohilla se katetaan."
* * * * *
Talon emäntä kerran hoiteli viikon kiertokoulunopettajaa. Se lienee tuntunut perin raskaalta, kun lauvantaina opettajan poismentyä löi yhteen kahta kämmentä sanoen: "Herra Kiesus, nyt minä pääsin vaivoistani."
* * * * *
"Mies musta, leipä valkea", sanottiin silloin kun joku mainehikas tyttö meinasi mennä rikkaalle, mutta samalla ruman näköiselle miehelle.
* * * * *
”Suuri liha voisurille… on tapana usein sanoa, kun yhteisestä lihakupista joku suurimman palan näppiinsä ottaa. Ken lienee sen ensikerran sanonut?
* * * * *
Moni taas vastoinkäymisen hetkinä on muistanut, tuon: "Elä suinkaan kadehti sitä, että jonkun mielivalta täällä menestyy".