— Mitä, aiotko panna muistiin?

— Tietysti, enhän muuten muista.

— Mutta — minä ajattelin kertoa sadun.

— Mitä? Jäkälämaistahan sinun piti kertoa.

— Niin… sadun jäkälästä.

— No, annahan tulla sitten.

Juho puhalsi muutaman savurenkaan ja siristi silmiään. Hänen huulillaan karehti onnellinen hymy. Hän muistutti pikku poikaa, joka puhaltelee saippuapalloja ilmaan.

— — — — —

— Oli kerran aika, jolloin Lapissa asui vain lappalaisia, aloitti Juho katsoen katonrajaan. — Ainoastaan joku yksinäinen uudisasukas oli uskaltanut raivata itselleen asumasijan keskelle kaukaista kiveliötä. Mutta uudisasukasta häiritsi lappalaisten läheisyys. Sen vuoksi hän välistä pisti jäkälämaat palamaan karkoittaakseen lähettyviltään vastenmielisen naapurin.

— Tekipä sitten kerran muuan uudisasukas talonsa Sompion erämaihin, joita omisteli rikas pororuhtinas Ponku. Hänen laumansa kävivät laitumella uudistalon ympärillä. Porot söivät kesällä uudistalokkaan heinät, sotkivat niityt ja tekivät kaikenlaista vahinkoa. Uudistalokas kiivastui viimein ja uhkasi karkoittaa Pongun laumat kauemmas… etäisempiin tunturiseutuihin. Hän päätti sytyttää metsävalkean, joka tuhoisi kaikki lähiseudun jäkälämaat.

— Uudistalokkaalla oli poika nimeltä Sippa. Tämä oli rakastunut Pongun tyttäreen, kauniiseen Maaretaan. Porometsässä ollessaan hän tapasi tyttöä muutaman jängän laidassa, jonka yli tyttö saapui sulhonsa luo…; hän oli sanonut menevänsä kenkäheinää leikkaamaan, mutta — käyttikin tilaisuutta hyväkseen kulkeakseen yli jängän metsän reunassa odottelevan uudistalonpojan luo. Jo kaukaa tämä näki hänen kirjaillun mekkonsa, kun tyttö ujona lähestyi, alasluoduin katsein. Poika kertoi tytölle isänsä uhkauksen. Tämä oli kauvan aikaa vaiti, mutta virkkoi viimein: 'Jos isäsi toteuttaa päätöksensä, emme me koskaan tapaa.' Poika katseli häntä rakkautta uhkuvin kasvoin ja sanoi: 'Minä taivutan isäni luopumaan päätöksestään.' 'Jos sen teet, niin minä rukoilen isääni päästämään meidät yhteen.' He sopivat siitä ja tyttö poistui.

— Sippa palasi kotiin ja ryhtyi suostuttelemaan isäänsä. 'Mitäs nyt lappalaista vainoamaan.' 'Tappoporonhan mekin tarvitsemme silloin tällöin.' Monta päivää hän sai puhua, kunnes isä lopuksi taipui. Iloissaan hän riensi sovitulle kohtauspaikalle kertomaan päätöksestä.

— Mutta sillä aikaa oli Pongun kylään saapunut rikas lappalainen Guttorm. Hänellä oli poroja monia tuhansia ja hänen vyössänsä helisi silkka hopea. Hän oli saapunut kosimaan kaunista Maaretaa. Ponku oli antanut sanansa: — Mikkelinä piti nuorten matkustaa kirkolle papin luo kuulutusta ottamaan. Tyttö kertoi tämän kaiken sulholleen ja itki. Poika koetti taivuttaa häntä, — hän rukoili ja pyysi, hän ehdotti pakoa, mutta — Maareta pudisti surullisena päätään: — 'Minä tulin sanomaan sinulle hyvästiä. Minun täytyy mennä Guttormille.' Mutta minä olen saanut isäni taipumaan', väitti poika. 'Vaikka… ei auta', vastasi tyttö. 'Silloin on parempi, että nämä maat palavat!' huudahti poika. Nyt rupesi tyttö puolestaan rukoilemaan. Paikka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tahtoi palata sinne joka vuosi — naimisiin mentyäänkin. Mutta poika pysyi taipumattomana. 'Ei… ennemmin palakoot!'

— Tyttö lähti murheellisena kodalleen. Kun hän oli päässyt jängän toiseen laitaan, huomasi hän savun nousevan metsästä. Siellä Sippa jo sytytti. Oli vallinnut moniviikkoinen pouta ja tyttö kyllä arvasi, miten tulisi käymään. Hän lähti takaisin jängän yli estääkseen poikaa. Hän tahtoi palata seudulle seuraavanakin vuonna — vielä naimisiin mentyäänkin… Mutta päästyään keskelle jänkää hänen jalkansa horjahti ja hän putosi kaltioon. Hän koetti päästä ylös, mutta ei jaksanut ponnistaa. Sippa kuuli hänen huutonsa, mutta ei mennyt auttamaan; hän tiesi, että tyttö päästyään kaltiosta palaisi kodalleen. Hän sytytti sytyttämistään. Pian oli koko jängän ympäristö yhtenä tulimerenä. Liekit nuoleskelivat jo jänkääkin, joka oli kuivunut kauttaaltaan. Voimakas tuuli kaatoi tulimeren sen yli. Valitushuudot vaikenivat. Kaunis Maareta oli saanut surmansa liekeissä.

— Sippa oli raivoavin silmin katsellut tihutyötään. Hän näki, miten tuuli painoi liekkejä jängän yli. Hän tiesi, että sen toiselta laidalta alkoivat penikulmaiset jäkälämaat. Niitä myöten leviäisi metsäpalo kauvas pohjoiseen ja karkoittaisi Pongun. Mutta — nähdessään raivoavien liekkien räiskeen ja tietäessään Maaretan kuolleeksi hän hurjistui äärimmilleen. Hän lähti juoksemaan — tietämättä, minne. Hän tunsi vain, että Maareta oli kuollut. Hänen nimeänsä huutaen hän syöksyi jängälle ja hävisi liekkien sekaan. Hän ei koskaan palannut. Hänen isänsä löysi jängältä myöhemmin kahden palaneen ihmisen ruumiit. — Siitä alkaen on jänkää kutsuttu Maaretasipan jängäksi.

Johanna Lang oli alussa hymyillyt Juhon kertomukselle, mutta kuultuaan tarinan surullisen lopun hän kävi totiseksi. Hymy kuoli hänen huulillaan. Silmien alle ilmestyi tuskallinen piirre. Ja kun Juho lopetti, hän huokasi syvään ja näytti murheelliselta.

Juho karisti tuhkaa sikaristaan. Hänen katseensa lepäsi Johannan kasvoilla ja hän hymyili surullisesti.

— Oletko kirjoittanut mitään? kysyi hän hiljaa.

— Hyi, kuinka sinä olet julma! Kerrot tuollaisia tarinoita. Mitä minä niistä saan?

Juho katseli häntä vakavana.

— On yksi asia, jonka kertomus opettaa.

— Mikä se olisi?

— Että on vaarallista panna tulta kuivaan jäkälikköön. Siitä syntyy palo, kauhea palo.

Johanna Lang kohautti hartioitaan.

— Mutta, Janne, — hän loi äkkiä silmänsä vastapäätä istuvaan ylioppilaaseen — ei tästä tule mitään! Kerro minulle oikein, kerro niin, että saan jotakin kokoon.

Hänen äänensä hiveli Juho Kostian korvaa. Se oli niin suloinen ja lämmin, että Juho tunsi omituista hellyyttä povessaan.

— Kyllä… minä vain usein muistelen vanhoja tarinoita. Niistä on paljon oppimista…

Ja Juho kertoi. Hän kuvasi Lapin luontoa, loihti Johannalle sen ihmeellisen, salaperäisen tenhovoiman. Hän maalasi rannattomat metsät ja penikulmaiset, puuttomat aavat. Hän todisti jäkälän taloudellisen merkityksen. Se oli Lapin elämä, Lapin leipä. Ilman sitä oli saamekansan mahdoton tulla toimeen.

Maaretasipan jänkä unohtui. Kamarissa oli jälleen kaksi onnellista ihmistä, joiden sydämet sykkivät toisilleen. He keskustelivat vilkkaasti, tuttavallisesti. Tunnit vierivät. Kun rouva Hällström tarjosi teetä, oli ilta jo pitkälle kulunut.

— Mitä satua herra Kostia täällä kertoi? kysyi rouva Hällström.

— Oi, sellaista kamalaa, täti… et usko.

Johannan ääni värähteli. Hän mainitsi lyhyesti Juhon kertomuksesta.

— Lappi on salaperäinen maa. Minulla oli veli monta vuotta Lapissa. Me luulimme hänet jo kuolleeksi, kun hän muutamana talvi-iltana ilmestyi luoksemme lapinturkissa ja karvakintaissa. Hän oli toiminut poronostajana muutamalla Norjan kauppiaalla. Hän jäi tänne, sai paikan, — mutta aina hän kaipasi takaisin. Varsinkin keväällä, jäidenlähdön aikana hän oli onneton. Hän istui tuntikausia huoneessaan synkkänä ja alakuloisena. Silloin hän nouti lapinturkkinsa vinniltä ja ripusti sen kamarinsa seinälle. Meillä oli koko talo täynnä poronkarvoja.

— Setä Ivar. Hän muistutti sinua, Janne.

— Todellakin… herra Kostia muistuttaa häntä paljon.

— Onko hän kuollut?

— On… viisi vuotta sitten.

Rouva Hällström siirtyi jälleen kyökin puolelle.

— Minä pidin setä Ivarista. Hän oli niin hyvä… erilainen kuin kaikki muut. Hän kertoi minulle Lapin elämästä ja silloin loistivat hänen surulliset silmänsä niin herttaisesti.

— Mutta miksi se Maareta ei suostunut pakenemaan? Olisivathan he voineet muuttaa kauvas oudoille seuduille ja asua siellä onnellisina.

— Niin… miksi? Sitä on vaikea selittää. Naisen sydän on arvoitus.

— Ja miksi piti Sipan sytyttää metsävalkea? jatkoi Johanna kiinnittämättä huomiota Juhon vastaukseen. — Olisihan hän saanut nähdä Maaretan joka vuosi.

— Olisi… toisen omana…

— Niin, mutta nähdä kuitenkin.

— Jaa…

Juho kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli synkkä. — Mieskin on arvoitus.

— Ehkä…

He istuivat hetkisen äänettöminä, kunnes Johanna katkaisi hiljaisuuden:

— Ei, Janne! Nyt sinun pitää laulaa. Laula "Ristilukki". Minä pidän siitä laulusta tavattomasti.

Juho vastusteli. Hän moitti käheyttä.

— Mitäs tyhjää! Kyllä se menee.

— Ei ole säestystä.

Johanna katsoi häntä hellästi, pää kallellaan.

— Minä en välitä säestyksestä. Minä haluan vain kuulla sinun lauluasi.

Juhon täytyi suostua. Hän kakisteli kurkkuaan, etsi ääntä, näytti kiusaantuneelta, mutta nojasi sitten sohvan kulmaan ja lauloi.

Samoinkuin ensi kerrallakin kuunteli Johanna nytkin hänen lauluaan omituisin, selittämättömin tuntein. Juho lauloi ilmehikkäästi, aivan kuin alleviivaten erityisiä kohtia. Mutta tällä kertaa ei laulusta soinut sääliä verkkoon joutuneita kohtaan. Päinvastoin: — Juho tulkitsi nyt sen kohdan intohimoisesti, kuin nauttien tuskista, joita ristilukki uhreilleen valmisti.

… och pinar och plågar ihjäl!

Johanna oli haltioissaan. Niin vaikuttavasti hän ei ollut koskaan kuullut "Ristilukkia" esitettävän. Tosinhan se konserteissa laulettiin monta vertaa taiteellisemmin, mutta sitä tunnetta, jonka Juho lauluunsa sai, hän ei ollut tavannut missään.

Hänen äänensä värähteli, kun hän kiitti.

Kello oli kymmenen, kun Juho Kostia kulki katua alas, matkalla kotiaan. Ilta oli ollut ihana. Hän oli oppinut tuntemaan Johannaa enemmän. Hän oli saanut pilkistää hänen sydämeensä ja — hän oli rauhoittunut. Antaa jäkälikön palaa vain. Sitä ei tarvinnut käydä sammuttamaan. Johanna ei ainakaan sitä tahtonut. Se oli hän, joka sytytti… sytytti loistavin silmin…!

4.

Taivaalla vyöryy mustia pilvenmöhkäleitä raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään. Ne vaihtavat muotoa alinomaa muistuttaen milloin raskasliikkeistä sotajoukkoa hevosineen ja vankkureineen, milloin Vanhan Testamentin profeetan päätä tuulessa liehuvine tukkineen. Kuunvalo, joka pääsee esille vain silloin, kun pilviröykkiössä sattuu ohuempi paikka, antaa niille yhä satumaisempia muotoja… Nyt nousee aurinko Austerlitzissa ja kummulla seisoo Napoleon kenraaleineen katsellen 'kolmen keisarin taistelua'… Savupilvet vyöryvät kumpua kohti, peittävät sen alleen, pyyhkivät pois Napoleonin kenraaleineen ja kas: — siinä seisoo Mooses valtavan kookkaana katsellen Jumalan kirkkautta Siinain vuorella!… Kuu saa kokonaan kasvonsa esille, häikäisee Mooseksen, hävittää hänet tyyten — ja taas vyöryvät pilvimassat raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään… Meri käy vaahtopäänä, tuuli vinkuu pitkän laiturin kaidepuissa heiluttaen laiturin päässä olevan lautakopperon seinällä riippuvaa pelastusrengasta kuin hätämerkkiä. Ihmisiä ei näy missään. Satamatalojen ikkunoista tuikkivat tulet pettämättömän vakavina, kuin kutsuen suojaan laiturin päässä seisovaa kahta ihmistä — suojaan myrskyltä ja sydämen pettäviltä tunteilta.

Mutta nuo kaksi eivät sitä huomaa. Heillä on sydämellä paljon, paljon, mikä on sanottava juuri tänä iltana ja tässä paikassa.

Kuunvalo välähtää hetkisen tytön kasvoilla. Hänen silmänsä ovat kyynelissä. Johanna Lang itkee onneaan ja onnettomuuttaan. Hänen edessään seisoo Juho Kostia palttoonkaulus pystyssä, puhuen lämmöllä, vakuuttavana, katkerana — toisin vuoroin uhmaten taivasta ja maata — toisin vuoroin nöyränä kuin syntejään anteeksi aneleva.

— Miksi, Johanna… miksi et voi luvata? Jos rakastat minua, niin… silloinhan pitäisi olla helppoa luvata.

— Voi, Janne… minä pidän sinusta tavattomasti, mutta sittenkään en tiedä…

Johanna Lang luo kyyneleiset silmänsä Juho Kostiaan. Tällä hetkellä hän on liikuttavan kaunis.

Juho Kostian sydäntä kouristaa. Tässä on nyt tilinteon hetki… Häntä hullua, kun oli päästänyt sydämessään sellaisen palon valloilleen! Mutta minkä sille oli voinut? Ei mitään. Johanna Lang oli osoittanut niin pettämättömiä merkkejä, ettei hänellä enää ollut voimia perääntymiseen, kun suhde kerran oli alkanut. Eikä hän ollut sitä halunnutkaan. Päinvastoin: — hän oli rientänyt eteenpäin kuin janoinen, joka luulee hetken päästä löytävänsä virvoittavan lähteen. Ah, Juho Kostia elää hengessään kaikki ne onnen hetket, jotka hän on Johanna Langin seurassa viettänyt. Iltoja Kaivopuiston teillä ja Katajanokan rannoilla — ja aamuja, jolloin hän on rientänyt ystäväänsä vastaan tämän mennessä kouluun, — niitä hän ei unhoittaisi koskaan!

— Minä uneksin kaunista unta, mutta heräsin pettävään todellisuuteen, sanoo hän katkerasti.

— Voi, Janne, jos näkisit sydämeeni! Se rakastaa sinua, niinkuin sydän voi rakastaa. Mutta sittenkin tunnen arkuutta ja pelkoa… tulevaisuuteen nähden. Minä en uskalla antaa ratkaisevaa lupausta. Sehän sitoisi minut täydellisesti.

Juho Kostia nauraa katkerasti. Naisen sydän oli arvoitus, ikuinen arvoitus. Se voi rakastaa, mutta ei sittenkään uskaltanut sitoa itseään — täydellisesti.

— Sinä et siis rakasta, lausuu hän ja äänessä soi tuomarin ankaruus.

— Voi, Janne, miksi kiusaat minua! Emmekö voi olla edelleenkin niinkuin tähänkin asti… hyviä, sydämellisen hyviä ystäviä? Miksi pitää olla lupaukset ja lupaukset? Minä en voi ymmärtää…

— Ei! Minun uskontunnustukseni on 'kaikki tai ei mitään'. Kun sinä et kerran voi antaa lupausta, on suhteemme särkynyt.

Juho Kostia lausuu sen synkällä vakavuudella, mutta tuntee siitä huolimatta, etteivät sanat oikein vastaa todellisuutta. Hänen on työläs, niin perin työläs unhoittaa onneaan.

Mutta — seuraavassa hetkessä hänestä tuntuu, että hän on jo ratkaisevasti katkaissut rakkautensa siteen ja heittänyt Johannasta irti. Tämä on luisumassa pois hänen luotaan… väkisten… auttamattomasti. Ja sitä hän ei tahdo, sitä hän ei voi nähdä, sitä hän ei jaksa kestää! Hänen täytyy kuvitella päinvastaista. Onhan hän kuvittelijaksi syntynyt.

Hänen täytyy uskotella itselleen, että portti Eedeniin on juuri auennut — ja että he parast'aikaa kulkevat siitä käsikädessä sisään. Hän on syntynyt kuvittelujen maassa, — siellä, missä haaveillaan rikkaudesta, vaikka ei rikkautta ole, — siellä, missä uskotaan näkyihin ja uniin sekä toimitaan niiden mukaan. Hänen täytyy kuvitella, että Johanna Lang on hänen yksin… ratkaisevasti… juuri lupautunut hänen omakseen…

Ja hän alkaa puhua suuresta rakkaudestaan, kauniisti, liikuttavasti, nöyrästi… sisäisellä ilolla, niinkuin unennäkijä, joka nauraa unissaan.

— Johanna, tiedätkö, mitä sinä minulle olet? Voi, jos tietäisit, et voisi ehdottaa tuollaista löyhää suhdetta ilman lujaa, riemullista lupausta! Tiedätkö, mitä sinä minulle olet? — Sinä et ole koskaan nähnyt tunturien kevättä — tuota aikaa, jolloin Lapin jäinen luonto herää elämään. Se tapahtuu niin äkkiä, että ihan hämmästyy! Äsken vielä liikkumattomuus, kylmyys ja hiljaisuus — ja yht'äkkiä sanoin selittämätön liike ja elämä: — tunturipurojen solina, veden läiske kaikkialla… joka paikassa… pihamaalta pinttyneimmälle jängälle saakka. Ilmassa tuhatääninen lintujen kuoro! Ne tulivat yöllä, yhdessä joukossa kaikki — kuin varkain. Ja aurinko — aurinko niin polttava, niin lämmin, ettei täällä Etelä-Suomessa koskaan sellaista tunneta. Kaikkialla silmää häikäisevä kirkkaus! — Katso, Johanna, minä olin kuin tunturi, joka en ollut koskaan oikeata kevättä kokenut; vain hiljaista auringon paistetta, joka sulattelee vain lunta pinnalta. Mutta olin aina toivonut, rukoillut, että saisin kerran omassa sydämessäni kokea, mitä kokee tunturi keväällä… sellaista valtavan suurta kaiken muuttumista. — Ja sitten tulit sinä, Johanna, — tulit merenvihreine silminesi, arvoituksellisine olemuksinesi… ja minä heräsin, — heräsin kuin tunturi keväällä. Minä tunsin rinnassani sen, mitä olin monesti yksinäisinä iltoinani rukoillut: — kaiken valtavan muuttumisen! Johanna, jos on koskaan maan päällä sydän lyönyt riemusta, — lyönyt niin, että paljas ajatuskin siitä jo huikaisee mieltä, — niin on lyönyt minun sydämeni!

Juho Kostia on puhunut äänellä, joka hivelee Johanna Langin sydäntä ja korvia sekä nostattaa kyyneleet uudelleen hänen kauniisiin silmiinsä, — mutta sittenkin hän pudistelee surullisena päätään: — häntä peloittaa lupauksen anto. Hän tuntee todellakin rakkautta tuota kömpelöä teoloogia kohtaan, mutta pelkää samalla sitä voimaa, jolla tämä tahtoisi hänet omakseen riistää. Hän on joskus toivonut kohtaavansa nuoren miehen, joka osaisi tuntea syvästi ja voimakkaasti, mutta nyt, kun hän on sellaisen kohdannut, hän perääntyy peloissaan.

Hän vaikenee eikä puhu hetkiseen mitään. Sitten hän kohottaa kyyneleiset kasvonsa ja hymyilee onnellisena.

— On hauskaa kuulla sinun puhuvan, Janne. Minä voisin kuunnella sinun ääntäsi maailman loppuun asti.

Juho Kostia havahtuu mietteistään. Niin… niin… siinä oli jälleen tuo ikuinen arvoitus… maailman loppuun asti.

— Johanna, sinulla on kylmä?

Hän tuntee, kuinka tuuli tunkeutuu läpi vaatteiden ja hän säikähtää, että on seisottanut tyttöä ulkona myrskyssä monta tuntia.

— Ei… ei minulla ole — jaa… ehkä vähän, mutta ei se tee mitään.

— Kyllä. Me lähdemme kotiin.

— Ei… ei vielä. Etkö puhuisi vielä, Janne? Minä haluaisin kuulla sinua.

Tyttö hymyilee pyytävästi.

— Ei enää. Minä en voi puhua enää mitään. On tullut yö.

— Voi, Janne, et saa sanoa niin. Minusta se kuulostaa hirveältä… hirveältä.

— Yö, yö! Katsopas, kuinka pilvet syöksyvät eteenpäin. Ne eivät pysy hetkeäkään samannäköisinä. — Johanna, sellaista on elämä… yhtä muuttelevaista.

Johanna Lang pyyhkii silmiään. Ilta on ollut sanomattoman ihana ja sanomattoman surullinen. Miksi on kaikki käynyt niin omituisesti?

Hänet herättää Juho Kostian ääni:

— Nyt lähdemme, Johanna. Tämä oli tilinteon ilta ja tilinteon paikka.
Me emme palaa tänne enää koskaan.

Hänen äänensä kuulostaa tavattoman masentuneelta.

He lähtevät — Johanna Lang vastahakoisesti, kuin peljäten, että paikan lumous häviäisi heidän lähdettyään. Juho Kostia ei sitä ajattele. Mutta — Johanna Lang on ruvennut pitämään tärkeänä, että hänellä olisi monta paikkaa, joista väkevinä tuoksahtaisivat vastaan kaikki elettyjen onnen hetkien muistot. Ja nyt on pitkä laituri astunut pyhimpien joukkoon niistä. Mutta häntä surettaa, ettei se mahdollisesti hänen ensi kerralla sinne tullessaan vaikuttaisi yhtä tenhoavasti. Hän tietää kokemuksesta, kuinka lyhytaikainen oleskelu jossakin ei riitä jättämään paikalle pyhitettyä leimaa. Hän muistaa muutaman aidan eräällä Katajanokan rantakadulla. He olivat istuneet sillä eräänä kuutamoisena iltana hetkisen — Jannen kanssa. Se oli ollut hauska hetki. Mutta kun hän seuraavana aamuna kouluun mennessään oli kiertänyt saman rantakadun kautta, oli aita kalseassa aamuvalossa tehnyt perin alastoman vaikutuksen: — se oli tuonut mieleen pyykkinuoran, joka on menettänyt valkeat ja värikkäät kuivattavansa ja nyt alastomana vapisee tuulessa autiolla pihalla. Se oli tuntunut masentavalta ja hän oli ollut surullinen koko aamupäivän.

Juho Kostia kulkee synkkänä. Hän ajattelee Lapissa olevaa kotiaan. Hänen sydämensä on turtunut tuskasta ja epätoivosta. Se ei kykene edes kyllin selvästi tuntemaan hänen tekemänsä kysymyksen kohtalokkuutta. Niin kauan kuin hän oli elänyt toivossa, että Johanna Lang vastaisi myöntävästi, olivat kaikki ajatukset ja tunteet kohdistuneet tähän ratkaisevaan hetkeen. Mutta nyt — ratkaisun tapahduttua — on isku ollut niin ankara, että ajatukset hajallelyötyinä tarttuvat kiinni ensimmäisiin muistoihin, jotka ne kohtaavat. Ja niin johtuu Juho Kostia ajattelemaan kotiaan — itsekään oikein käsittämättä, minkävuoksi.

Hän muistelee kotinsa tupakamarin ikkunaverhoja. Ne huokuvat alakuloisuutta — väriloistostaan huolimatta. Niissä on vieretysten keltaista ja valkoista, — mutta keltainen vie voiton. Sitä väriä ymmärtää kesäyönaurinko kaikkein parhaiten: — se saa keltaiset raidat loistamaan riuduttavaa kaipausta herättävällä tavalla. Istuessaan iltaisin Fagerholmin kamarissa Helge Hollanderin viipyessä kaupungilla on hän muistellut kotoista kammiotaan ja iloinnut sen ikkunaverhoista; hän oli päässyt niistä silloin aivan päinvastaiseen käsitykseen: — keltainen oli tulkinnut heräävää toivoa, joka ilosta väräjöiden aavisteleikse tulevaa onnen päivää. Päästyään varmuuteen Johanna Langin rakkaudesta hän oli monesti väkevästi kuvitellut kesää — kesäyötä, jolloin hän heräisi tupakamarissaan huoneen ollessa täynnä keltaista, väreilevää valoa. Se olisi tuonut mieleen kaipauksen, suloisesti hivelevän kaipauksen, joka olisi pannut venyttelemään paljaasta mielihyvästä. Oh, keltainen, keltainen, se väri olisi ilahduttanut hänen sydäntään! Nyt se oli kuoleman, toivottomuuden väri…

— Janne, miksi olet niin synkkä ja äänetön?

Juho Kostia hymyilee väkinäisesti. Kuinka saattoi Johanna kysyä sellaista — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut?

— Iloinenko minun pitäisi olla?

— Oi, Janne, minä en saata nähdä sinua surullisena. Sinä et ole oma itsesi silloin.

Siinä oli Johanna Lang kerrankin oikeassa. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin itselleen vieraaksi kuin tänä iltana. Hänen valoisa maailmansa oli hävinnyt.

— Johanna, kaikki on nyt lopussa… kaikki… kaikki!

Hän lausui viimeisen sanan tukahtuneella äänellä.

— Ei, Janne, ei sentään.

— Sinusta ei tullut minun unelmaini morsianta.

— Voi, Janne, mutta minä olen sinun Johannasi sittenkin.

Tyttö lausui sen hellästi, melkein nyyhkien.

Juho Kostian valtaa voimakas halu pysähtyä ja sulkea tyttö syliinsä. Hän olisi sen ehkä tehnytkin, jos he olisivat olleet syrjäisemmässä paikassa. Mutta — nyt he juuri saapuivat Päävahdin edustalle ja se oli valaistu. Ei käynyt siis päinsä… ja sitäpaitsi… hänellä ei ollut oikeutta siihen. Oikeutta? Ei sanan vasituisessa merkityksessä: — Johanna Lang ei ollut hänen morsiamensa. Hän ei ollut antanut lupausta…

Juho Kostia pysähtyy ojentaen kätensä.

— Nyt, Johanna, hyvästi! Tiemme eroavat tässä. Sinä menet kotiisi — luonnollisesti.

Tyttö katsoo häntä hämmästyneenä, silmät kosteina.

— Etkö tulekaan saattamaan?

— En… kuinka voin enää? Sinä pyydät mahdottomia. Me emme saa tavata enää. Minulla on helpompi niin.

— Enkö minä saa tavata sinua enää, Janne?

Juho Kostia ei voi käsittää sellaista.

— Mitä hyötyä siitä olisi? Me kiduttaisimme vain toisiamme muistelemalla vanhaa… mennyttä. Ja se olisi liian raskasta… ainakin minulle. Sitäpaitsi — minä matkustan pian…

Hänen äänensä värähtää ja silmänurkassa kimaltelee kyynel.

— Hyvästi, Johanna!

Tyttö ei vastaa mitään, vaan lähtee nopein askelin astumaan Katajanokalle päin. Juho katselee hänen jälkeensä. Siellä hän meni… venäläisen katedraalin kohdalla… siro, kaunis pää alaspainuneena. Hän näytti hyljätyltä. Juho Kostian sydäntä kaihertaa sääli. Mutta — oli liian myöhäistä lähteä jälkeenkin — ja… mitäpä se olisi hyödyttänyt…

Syvä huokaus pusertuu hänen rinnastaan ja poskilihaksissa nykii omituisesti. Hänen tekee mieli heittäytyä kadulle pitkäkseen ja lyödä päätänsä jäiseen asfalttiin. Saisivat korjata siitä… hulluna taikka humalaisena — samantekevä. Johanna oli mennyt, hänen onnensa oli lopussa. Se oli ollut lyhyt kuin päiväkorennon elämä. Ja nyt oli elämä aloitettava alusta. Miten, miten se tulisi luonnistumaan, — sitä hän ei tänä iltana jaksanut ajatella.

Katu, jota pitkin hän laahustaa, tuntuu autiolta. Hän silmää kuin moittien vastaantulevaa, paksuun nahkapuuhkaan verhoutunutta naista, joka kiirehtii Katajanokalle päin. Mikä oikeus tuolla naisella oli kulkea noin suojattuna, sillä aikaa kuin hänen täytyi vaeltaa sydän alastonna — jäisessä, suolaisessa tuulessa? Juho Kostia kiroaa hengessään kylmän kadun ja sen suojatut ihmiset, joilla ei ollut hituistakaan sääliä.

Kiiltävä, liukas, mustana pohottava asfalttikäytävä, jolle hotellilyhdyt luovat väsynyttä, velttoa valoaan, repii hänen sydäntään vielä pahemmin verille. Hotellilyhdyn valo tuo mieleen valvoneen viinurin pöhöttyneet kasvot. Niiltäkään ei nyt saattaisi lukea vähintäkään osanottoa niinkuin ennen… Kerran, istuessaan Johanna Langin kanssa ravintolassa kahvia juomassa, hän oli lukenut viinurin kasvoilta saman onnen tunteen, joka hänen oman rintansa täytti. Ja se viinuri oli vielä katsonut kieroon, — mutta se ei ollut silti yhtään häirinnyt… pikemmin päinvastoin…

Juho Kostia kiipesi portaita ylös asuntoonsa. Ovea avatessaan hän kuuli
Margareetan ja Helgen äänet. Jälkimäinen nauroi huolettomaan tapaansa.
Tytön ääni tuntui kiusoittelevalta. Juho toivoi heidät hengessään
mahdollisimman kauvas. Mutta — ei auttanut… täytyi avata ovi.

Margareeta Fagerholm seisoi uunia vasten nojaten — tukka hiukan epäjärjestyksessä, poskilla hehkuva puna. He inttivät jostakin Helgen kanssa. — Kas, Janne, kuinka myöhään sinä tulet!— Jaa, jaa… taitaa olla, vastasi Juho koettaen tekeytyä huolettoman näköiseksi.

— Emme odottaneet sinua illalliselle. Mamma on kattanut sinulle huoneeseesi. — Kiitos, kiitos… ja hyvää yötä.

— Hyvää yötä.

Juho oli jo vuoteessa, kun Helge tuli huoneeseen. Hän vihelteli onnellisena ja rupesi riisuutumaan.

— Margareeta on rakastunut Kalle Länsiöön… siihen kiharatukkaiseen teoloogiin, joka kävi sinun luonasi viime viikolla.

— Vai niin… Tuo kaikki tuntui Juhosta perin joutavanpäiväiseltä.

— Mutta minä lyön hänet laudalta, Janne, ihan varmaan!

Juho ei viitsinyt kuunnella, vaan kääntyi seinään päin ollen nukkuvinaan. Se auttoi. Pian kuorsasi huonetoveri täyttä päätä.

Juho Kostia valvoi turtuneena ja onnetonna. Uni ei tullut. Hän ei yrittänytkään hillitä ajatuksiaan. Ne kiersivät sekavina illan tapausten ympärillä. Kuu paistoi kamariin. Juho Kostiasta tuntui, että se valaisi autiota huonetta, jossa makasi — kuollut.

II

1.

Pohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät maisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä. Ihmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita ja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki huuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään, naureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle sivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. "Hyvästi!" ja "älä unohda!" ja "muista kirjoittaa!" Pieniä sirusia elämästä ja sitten vihellys, nykäys — ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas seuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja jalkojen töminää.

Juho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä. Mitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle, jolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus lukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle "hyvästi" ja "älä unohda" ja "muista kirjoittaa". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä kertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen — se oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä, haaveilua — kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään tietoista kaipausta, — miten hän sen kaiken kestäisi?

Helge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen jälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti — se oli hänelle helppoa — hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho Kostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti itävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin polttiainen saunan kupeella, — kasvoi niin että humisi vain.

Juho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa asian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän oli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän aina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.

Minkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi oli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen naivisuutta — ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun. Nämä muut — tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen hallintaan. Ainakin he näyttivät siltä — niinkuin tuokin isovatsainen, tyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki sanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli — kaikesta päättäen — tasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan saapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään levottomaksi. Päinvastoin: — hän oli siihen sangen tyytyväinen.

Juho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta ulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu, vilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli kiinnittänyt mieltä — ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin pian kyllästynyt kaikkeen, — mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt toivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.

Vai miten oli oikeastaan?

Jos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin iloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa — varkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta naapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada ehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, — miten tämä eli, mitä puuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli armotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut hän, Juho Kostia itse — toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli periaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,— jonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi mitään "Viettelijän päiväkirjaa". Hän kirjoittaisi "Pettyneen päiväkirjan" — ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi askartelemista.

Omituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko joululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin, jonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat ajatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka toisenlainen oli Neitsyt Maaria. "Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon minulle sinun sanasi jälkeen."

Juho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna
Langin samankaltaiseksi?

Hän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut voimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista kuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt Maarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani vastaan, — jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa… en tiedä… Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso Herran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin olisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut naisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut kamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja pelasti, pelasti ja murskasi: — kamppailun, jonka voittamisesta olisi ollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.

Eikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri kaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko naisellisuuden arvoitus. Täältä — pitkän matkan päästä katsottuna, — junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa todeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian selvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei mitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' — Silloin se olisi menetellyt.

Mutta — olisiko sellainen ollut elämää — sitä verenpunaista, jota hänen sydämensä kaipasi?

Ei, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä — ja sitä hän ei hyväksynyt.

Parempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja koetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa jo useamman kerran… viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut kaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle — auttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.

Naimattomuus… apostoolinen selibaatti — olihan siinäkin jotakin mieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden…

Juho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat asukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille suojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi suojata itsensä — sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras keino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka sydän kuinka kapinoisi.

— Helsingin liput, olkaa hyvä!

Junailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti ajatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli vielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa… tätä etelään päin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata takaisin — kotiin… levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne — samanlainen kuin luvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos — ja päällepäätteeksi pahinta vihamiestä pahki.

Juna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava markkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa vauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja siitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.

Matkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat tavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia Kaisaniemen ravintolarakennuksia, — aivan kuin todetakseen, että siinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli kerran istunut siellä Johanna Langin kanssa — muutamalla pitemmällä kävelymatkalla.

Juna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos. Kantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui suurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.

Juho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän hyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.

Hän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään ilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat "Doppelgängerissä":

    "In diesem Hause
    wohnte mein Schatz…"

Niin… Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna Langin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran — silloin kuin hän, Juho Kostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut — ei ainakaan hänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin tuhatpäinen peto.

— Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.

Juho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen tuhansien joukosta.

Hän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina, hymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.

Hän muisti selvästi päätöksensä: — hän ei saanut enää Johanna Langia tavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen päätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin syttyi niiden entinen valo.

Hän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.

Tyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen mielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen — kuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.

Juho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen ristiriita "ollako vai ei olla". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.

— Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?

Tyttö hymyili hiukan surumielisesti.

— Ketäs muuta? Olen käynyt koko viikon asemalla jokaista Pohjanmaan junaa vastassa.

Juho Kostian alakuloisuus haihtui — haihtui kuin usva raikkaan tuulen tieltä. Hän seisoi taas lujalla pohjalla: — Johanna rakasti häntä, rakasti sittenkin.

— Eikö sinulla olekaan viulua, Janne?

Juho Kostia tapaili sanoja. Hän oli syvästi liikutettu.

— Jätin sen kotiin.

— Se oli paha. Minä olin koko ajan toivonut, että toisit sen takaisin.

'Takaisin!' Siihen sanaan sisältyi lupaus.

Kaikki epävarmuus hälveni. Johanna rakasti häntä! Hänet valtasi jonkunlainen uhkapäinen hurjuus.

— Otammeko ajurin ja ajamme Fagerholmille? Tyttö säikähti. Hän ihan kalpeni.

— Ei, ei… sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.

Siinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.

— No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja, jonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.

Näinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla ollut yhtään sääliä?

Tyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge Hollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain muuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:

"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne."

Hän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen olemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä — tuollaista viatonta viisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.

"Näyttelijä!" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli
Johanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge
Hollanderista.

— Helgekö sinut sinne vei?

— Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!

Juho ei vastannut mitään. Tietysti — Helgen seurassa oli aina hauska.
Olihan hän "stilig", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.

Hän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että päästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli tammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut taivaan lahjan — lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena kuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen kiireimmän kaupalla pois.

Kirottu kaupunki!

— Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.

— Sain… kiitos siitä.

— Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.

Tyttö huokasi teeskennellysti.

— Niin armoton sinä voit olla!

"Armoton!" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt joulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla, rakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton, kauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna Langin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta — vaikka lahja oli kaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: — se oli vienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut kirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt. Äiti sen löytäisi sieltä… ja arvaisi jotakin. Mutta — äidin sydän ymmärtäisi…

Hänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä äidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin siellä koteutuisi — toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten välissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin… käytäntöön, — kun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain — muisto.

— Nyt sinä olet perillä.

He seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli itsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö? Se olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan päätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna Fagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.

— Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla…

Yht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin käärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle ja heti tässä paikassa.

— Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin luonnolliseksi kuin suinkin.

Tyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi saada selville taistelun syyn: — Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai —?

— Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli!
Johanna Lang hätääntyi.

Hän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.

— En… en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. — Minä tulen joskus toiste… siellä tätikin jo odottaa. — Hyvästi, Janne! Muista käydä katsomassa.

Tuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi ollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt epäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli päivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille. Piha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen lähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa hakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti kohteliaasti lakkiaan.

Porraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri astumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun vihellyksen päänsä päältä.

Se oli Helge!

Kuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden taa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.

Helge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen mennessään.

Yht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin itseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä porttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:

— Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari
Fagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.

Ryssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia kohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi Katajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana, palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!

Juho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin sinne, johon hän arveli.

Helge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan sillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin. Hyvä Jumala, näinkö olivat asiat!

Helge kulki pahaa aavistamatta — kuin ainakin mies, jolla on puhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen vastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia oli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka koko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä, hän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus — tuo siunattu, tuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen. Hän ei välittänyt enää mistään — ei siitäkään, vaikka olisi joutunut raitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.

Helge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen. Onneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä hän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä jokaista hänen liikettään.

Seuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi muutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja tavaroita.

Hänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli tultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan. Näin alas oli mies jo vaipunut, — vakoili toveriaankin kuin varas…

Mutta — oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi häntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko Johanna —?

Kirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli asetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi "El Paradiso".

Hänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin asuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa kaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen illan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.

Hän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:

— Ristilukki, ristilukki…

2.

Aamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho Kostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä huoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen peltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi ja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.

Pöydän päässä — piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan ylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli kerran — kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka hän lausui Robert Burnsin runoa:

"En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, vaikk' ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi."

Johanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän oli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan itseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen; hän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä vastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan — ja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.

Mutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään:
'Minäkin rakastan!'

Juho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta kerran? Vai oliko hän vain uneksinut?

Totta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran puhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen vasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle sen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli rakastunut, — rakastunut juuri Johanna Langiin, — sekä ettei sellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan rohkaissut häntä kosimaan. — Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa, millä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut Juhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä mahdollisimman rauhalliseksi.

Ruumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa ja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.

Helge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä silmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan. Silmälaudat olivat värähdelleet, — kuin olisi vielä unimaailmassa harhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten silmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä tarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.

Siinä oli onnellinen mies! Heräsi ilman sielun ristiriitoja ja pani paikalla tupakaksi.

Juho koetti olla nukkuvinaan. Hän sulki silmänsä, mutta korvat teroittautuivat kuulemaan toverin pienimmänkin liikkeen.

Äl' itke, Selma, pienoinen, kyll' sinä minut saat! Kun taasen tulen takaisin, vietämme hauskat häät!

hyräili Helge piippuaan ladaten.

Juho tunsi mustasukkaisuuden viheriän käärmeen matelevan povessaan. Se poika se lauleskeli heti noustuaan! Ihmekö tuo, kun rakasti kahta.

Juho puri hampaansa yhteen. Tällä hetkellä hän vihasi toveriaan. Veri kuohui kuumana suonissa ja pakottava tunne päässä vain kasvoi.

Hän kuunteli henkeään pidättäen. Jokainen toverin sängyn narahdus, patjan kahahdus tuntui hänen mielestään kuiskaukselta onnen maasta. Helgen ryinnässäkin oli riemukasta itsevarmuutta. Nyt tämä kohosi istualleen ja raapaisi tulta. Juhon sieraimiin tunkeutui miellyttävä tupakan tuoksu. Sekin kiusasi ja harmitti häntä tavattomasti. Oli kuin olisi savukin itsetietoisena kuiskinut: 'Haistele, poika, Eedenin paratiisin tuoksuja!'

Juho vetäisi peitteen päänsä yli; hän halusi välttyä toverin aamupakinoilta. Mutta Helge käsitti hänet väärin. Tuo peitteen vetäisy pään yli oli tavallisissa oloissa merkinnyt Juhon valmistautumista aamurukoukseen. Helge kiusasi toisinaan toveriaan vetämällä peitteen varovasti alas. Niin teki hän nytkin.

— Joko se Janne poika sukelsi taas?

Helgen ääni soi Juhon mielestä paljon kiusoittelevammalta kuin tavallisesti. Ennen hän oli sille vain hymähtänyt, mutta nyt teki mieli sanoa jotakin oikein pistävää.

— Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.

Helge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut — mutta seuraava kysymys tehtiin vakavammin:

— Oletko sairas?

— Vähäsen… vilustumista, mitä lie…

— Missä olit koko eilisen päivän?

Juhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, — mutta tiesihän hän sen kysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa, kuljeksien siellä laiturilta toiselle, — kunnes lopulta oli joutunut pitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt tuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä. Se oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin kanssa — muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa temppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan läsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä uudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt palata, — mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja omituisesti herpaiseva, — mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että silmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.

— Kuljin vain… asioilla, vastasi hän soinnuttomasta

Helge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi toverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:

— No… kylläpä kaikki vielä korjaantuu.

Hän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.

"Korjaantuu". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin — Helgen kaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa. Juho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä hienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari — rosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska olisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti vapaa — kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta — nyt hän kuului Helgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.

Palvelijatar kurkisti huoneeseen.

Siinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho kohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä vihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli todistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja punaposkisena.

— Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?

Rouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.

— Niin… hiukan kuumetta… Ei se sen vaarallisempaa ole.

Juho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin avuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.

— Onkohan tädillä mikstuuraa?

— On, on, puheli ystävällinen rouva. — Mutta paraneeko se mikstuuralla?

Hän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa alta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen kimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään ihmiselle, joka — vaikka olikin äidillinen ja lempeä — oli kuitenkin vieras — tavallinen ruokarouva vain.

Rouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa kädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen levisi huolestunut ilme.

— Kuumetta, totesi hän.

Niinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.

— Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.

Juhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen tunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin poispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi tietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se leviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka kauluksia rouva Fagerholmin "jäntat" silittivät, muistaisi kaulusta kiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se antaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille pyyntiretkilleen.

— Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho poskilla kuumeinen puna.

Ystävällinen rouva löi käsiään yhteen.

— Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että
Juho on kenties — saanut rukkaset.

Juhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän hillitsi itsensä.

— Rukkaset —? Kuka minulle olisi sellaiset antanut? Ehkä Margareeta?

Rouva Fagerholm ei yhtään loukkaantunut. Hänellä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että Juho olisi seurustellut enemmän Margareetan kanssa. Hän oli sitä joskus salaa toivonutkin. Saada tyttärensä kunniallisesti naitetuksi — oli hänen samoinkuin muidenkin äitien salainen toivomus. Mutta — se täytyi Juho Kostiankin myöntää — rouva Fagerholm ei ollut pienimmälläkään tavalla sitä asiaa auttanut — paremmin häneen kuin Helgeenkään nähden.

— Ei. Janne käsittää minut väärin. Minä tarkoitin, että Janne rakastaa
Johanna Langia.

Juhon sydämeen koski. Pitikö hänen nyt kieltää rakkautensa? Eikö rakkaus ollut pyhä asia niinkuin uskokin, jonka oli velvollinen tunnustamaan, jos joku sitä kysyi?

— En… enkä ole koskaan rakastanut, vastasi hän jyrkästi. — Mistä täti Fagerholm on sellaisiin ajatuksiin tullut?

— Minä olen vain ollut panevinani merkille ja sitäpaitsi… Hän keskeytti Juhon jäädessä jännityksellä odottamaan, mitä tuota viimeistä sanaa seuraisi.

— … sitäpaitsi ei Johanna Lang sitä kieltänyt, kun kerran puhelin hänen kanssaan.

Juho Kostiaa kadutti, että oli asettunut niin jyrkälle kannalle. Nyt olisi ollut soma kysyä, mitä Johanna Lang oli puhunut, — mutta se ei nyt enää käynyt päinsä. Täti Fagerholm saattaisi arvata koko asian, — jollei jo ollut arvannut.

— Mitä neiti Lang on mahdollisesti puhunut, luettakoon kokonaan hänen omalle tililleen. Minä en ole koskaan vakavasti tarkoittanut.

Rouva Fagerholm huokasi pitkään. Niinkö se olikin. Hän oli päinvastoin pitkin syyslukukautta ollut panevinaan merkille… mutta Jannen puolelta saattoi asia hyvinkin olla niin, kuin hän sanoi.

— Seurustellaanhan sitä muutenkin tässä maailmassa, jatkoi Juho hetkisen kuluttua ja nyt oli hänen äänensä jo varmempi.

Rouva Fagerholm nousi ja meni hakemaan mikstuuraa. Hän antoi Juholle aimo ryypyn. Se tuntui tekevän hyvää. Vilunväreet lakkasivat vähitellen. Rouva Fagerholm poistui luvaten lähettää aamiaisen kamariin. Juho jäi yksin.

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän kieltänyt rakkautensa?

Se oli totta. Hän oli tavallaan tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan kieltämällä sen, mikä oli tosinta, pyhintä hänen elämässään.

Se oli kurjaa!

Uusi tuska sai hänet saaliikseen. Mustasukkaisuuden ja rakkauden lisäksi hyökkäsi tämä kolmas hänen kimppuunsa: — tunne, että hän oli kieltänyt totuuden. Sen hän oli aina leimannut suurimmaksi synniksi. Hänen omatuntonsa oli kehittynyt ihan sairaalloisen herkäksi tässä suhteessa. Hänen oli joskus täytynyt mennä toveriensa luo pyytämään anteeksi pahoja ajatuksiaankin. Niin herkkä hän oli. Se oli kai monessa polvessa perittyä uskonnollisuutta, joka Perä-Pohjolassa välistä pukeutui hyvinkin omituisiin muotoihin. Hän oli toisinaan taistellut sitä vastaan yrittäen vapautua siitä. Välistä se oli onnistunut, — mutta usein hän sai viettää pitkän iltahetken sydämensä ristiriitoja selvitellessään. Kieltämättä hän oli jonkun verran hermostunut, — mutta sehän ei asiaa auttanut — pikemmin päinvastoin.

Nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kypsynyt tuomiolle. Kieltää paras osa itseään — sehän oli kuolemansynti. Rakkaus Johanna Langiin oli herättänyt hänen sydämessään eloon kaiken sen hienon, sen herkästi soivan, joka oli perintöä isältä. Heidän, Kostioiden, sydän oli pieniä kelloja täynnä — pieniä kuin vanamon kukat, — mutta jokaisesta niistä lähti erinkaltainen, hillitty sävel, jonka vain hiljaa kuunnelIen erotti. Juho Kostia oli kuunnellut näitä säveliä lapsuudestaan asti, — siitä saakka kuin muisti. Mitä erilaatuisimmat pikku tapahtumat saivat nuo kellot heläjämään: — ensimmäisen juhannuskukan ilmestyminen kotivainion reunaan, ensimmäisen peipposen viserrys metsässä, jänkälinnun surunvoittoinen piipitys kesäyön hiljaisuudessa ja kellastuneen syyslehden putoaminen mättään koloon. Erilaisia säveliä, erilaisia tunnelmia — vienoja, herkkiä kuin tuulen henkäys, jotka toisinaan yhtyivät sanoin selittämättömäksi, riuduttavaksi kaipaukseksi, mikä toi mieleen laskevan auringon viimeisen hohteen sammaloituneen saunan kylkeen. Tuo vanha sauna muuttui silloin maailman pienoiskuvaksi, joka puheli: 'Kaikki lahoo ja hajoaa kerran'. — Sellaisina hetkinä oli vaikea ymmärtää, että saunan ympärillä oli päivällä juostu, oltu piilosilla, hiivitty sisälle saunaan, joka risahteli ja tuoksui kuivilta koivunlehviltä, — pilkistetty ulos pukuhuoneen rikkinäisestä ikkunasta. Laskevan auringon valossa oli pukuhuoneen rikkinäinen ikkunakin näyttänyt vain ammottavalta aukolta, josta Jumala kurkisti ihmisen sieluun havaiten sen köyhäksi ja tyhjäksi.

Tällainen sydän tarvitsi vain joko ulkoa- tai sisästäpäin tulevan sysäyksen antaakseen kellojensa soida — murheen sävelin, riemun sävelin — miten kulloinkin. Juho Kostia oli sen sysäyksen saanut edellisellä lukukaudella: — hän oli tavannut Johanna Langin. Rakkaus oli leimahtanut ilmituleen. Se oli pannut kaikki nuo pienet kellot heläjämään. Ne olivat soittaneet kukin eri säveltään — toiset surumielisesti, toiset voitonvarmasti — yhtyen lopuksi ilon ja ikävän sekaiseen yhteissointuun:

    Oi, sydän, joka rakastat ja kuolla tahdo et!
    Ja kuitenkin jo kuolemaa samassa kaipailet!
    On onni suurin, korkehin, elää ja rakastaa.
    Mut tuskan loppu lauhkehin on kuolo, kirkkomaa…

Siinä oli noiden pienten kellojen yhteissoitto, se heläjävä kilkutus, joka sai sydämen joko onnesta paisumaan tahi hiljaisesti alistumaan kohtaloonsa.

Hän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä ja kärsinyt siitä, — mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein sisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.

Juho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna Langin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien — kuin roomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.

"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi tallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt rakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni omaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!"

Hän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa, kuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin auetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,— mutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu tuskaisesti kiinni.

— — — — —

Illalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen keuhkokuumeeseen.

Lääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime viikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta aloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja levitteli avuttoman näköisenä käsiään.

Voi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa… Voi olla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.

Hän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.

— — — — —

Kun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla tapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää pois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.

Mutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät tienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena kamarissaan.

Sinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta "hyvää yötä", vaikka tämä sitä odotti.

3.

Muutamassa "Kirurgin" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi maalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta väsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen vartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti hoidettava potilas.

Onpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta, joka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut sellaiseen, mutta tässä "tapauksessa" on kertautunut muuan nimi alinomaa: — Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein ja vivahtein — milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus, milloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan sisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän sisältää! — Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla sitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat lausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, — mutta saatuaan kuulla tämän hourailevan — punehtuvin poskin kiiruhtanut pois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on sairaanhoitajatar mietiskellyt.