III

1.

Aurinko on korkealla kesäpäivän taivaalla, linnut laulavat, ruoho tuoksuu, tuulenleyhkä hienosti heiluttaa puiden lehtiä varistaen kukkia omenapuusta, jonka alla Juho Kostia mukavasti loikoo, kädessä paksu kirja. Se on dogmatiikka, ostettu muutaman Pohjois-Suomen kaupungin kirjakaupasta, missä se oli vuosikausia virunut toimettomana muiden kirjojen joukossa. Sen lehdet ovat kellastuneet ja vahvat, vanhanaikaiset kirjaimet muistuttavat kirkkopukuun puettuja vanhuksia, jotka vaeltavat jumalanpalvelukseen ankaran totisina. Nuo kirjaimet saarnaavat elämän vakavuutta ja kellastunut paperi tuo mieleen sakariston viileän, hiukan ummehtuneen ilman. 'Noin kuluu sinunkin elämäsi', puhelevat kirjaimet. 'Sinä istut sakaristossa kuunnellen virttä, jossa soi tuomiopäivän ääni, ja ulkona kukkivat tuomet ja pihlajat.'

Mutta nyt — nyt sataa kukkia omenapuusta kirjan kellastuneille lehdille — kukkia kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Niihin on kätketty kaikki nuoren sydämen toiveet, aavistukset ja onnen unelmat. Ne peittävät vähitellen avatun kirjan, sen molemmat sivut. Kumarat kirjaimet, kirkkopukuiset vanhukset, hautaan tuvat omenankukkien alle. Ja ne puhelevat: 'Onnea nuorelle parille!'

Juho Kostia vaipuu unelmiinsa. Hän on pappi ja istuu sakaristossa odottamassa morsiantaan. On hääpäivä, kirkas ja kesäinen. Sakariston ikkuna on auki; se on poikkeustapaus. Vanha kirkonpalvelija on kiskonut sen auki hänen määräyksestään. Sakaristoon tunkeutuu puiden tuoksu ja lintujen laulu kajahtaa kirkkaana sen kivisistä, kosteista seinistä. Urut rupeavat soittamaan juhlamarssia. Sieltä saapuu morsian morsiushuntu yllään vanhan tädin saattamana. Hän, sulhanen, on sen halunnut niin. Nyt ei täti enää ole ristilukki; — hän tekee parannusta pahoista töistään — tuomalla tämän yhden… tämän ainoan, kuolleen veljensä tyttären sille, joka on odottanut häntä kuin muinoin Jaakob Raakelia. Hän uhraa hänet Herran alttarille… nuoren papin vaimoksi, — papin, joka keskikäytävällä ottaa hänet vastaan taluttaakseen alttarin ääreen, missä vihkijäpappi jo odottaa. Vanha merikapteeni haudassaan saa rauhan. Vihkiäisluvut ovat kuin viimeinen siunaus hänen levolleen…

'Ei pidä kiusata ihmisiä!' tirskuttaa kivitasku vanhan koivun latvassa. Juho Kostia hymyilee. Hän antaa hyväksymisensä kivitaskun ihmisystävälliselle laululle. Johanna Lang oli kiusannut häntä kauan. Nyt hän ei enää kiusannut.

Eipä olisi uskonut, että asiat näin päättyisivät. Silloin — viime lukukauden alussa, kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli tulevaisuus näyttänyt synkältä. Johanna Lang oli siirtynyt kauas — saavuttamattoman kauas. Hän, Juho Kostia, oli silloin tahtonut niin, — vaikka tahto lukukauden kuluessa oli taittunutkin niin monen monta kertaa. Johanna oli näytellyt ristilukin osaa. Nyt hän ei enää näytellyt.

Heitä eroittivat nyt vain muutamat penikulmat — kymmenisen, pari korkeintaan. Mutta — mitäpä se merkitsi, kun kerran rakkaus yhdisti heidät. Johanna kirjoitti: — 'Käre, gulle vän!' Ja hän, Juho Kostia: 'Oma armahin!'

Siellä vietti Johanna kesää maalla tätinsä luona. Hän istui keinussa ja vanha tuomi pudotteli kukkia hänen päälleen, — niinkuin omenapuu täällä hänen, laiskottelevan teoloogin päälle, joka haaveili häistä.

Olipa elämä todella ihanaa!

Dogmatiikkakaan ei tuntunut vastenmieliseltä. Kaikki nuo monet asiat: 'läran om Anden', 'läran om Sonen' ja 'dogmatikens öfvergång till ethiken' olivat kuin valmistusväkeä hänen onnelleen. Ne lakaisivat kirkon käytävät, ne koristivat temppelin; — ne rakensivat sillan hänen ja Johannan käsikädessä käydä yli yksinäiselämästä yhteiselämän onneen.

'Läran om Anden' — niin, se merkitsi dogmatiikassa jotakin muuta. Mutta tänä hetkenä, hänen loikoessaan tämän kukkia pudottelevan omenapuun alla, ruohon väkevänä tuoksuessa ja lintujen laulaessa, se tulkitsi hänelle kahden rakastavan yhteishenkeä, yhteistä rakkautta. Se oli kuin harsopeite ihanan kuvan yllä, ohut ja hieno, joka antoi aavistaa allensa kätkeytyvän kuvan kauneuden…

'Läran om Sonen'… niin, niin — Jumalan Pojasta, Jeesuksesta Kristuksesta… Mutta miksi ajatteli Juho Kostia tänä hetkenä äitejä, jotka toivat lapsia Vapahtajan luo? Niitä oli monta, nuoria ja kukoistavia kaikki — ja heidän lapsensa: — niitä oli kerrassaan ilo katsella! Ei ihme, että Vapahtaja sanoi: "Älkää heitä kieltäkö!"

Millainen oli Johanna Lang oleva äitinä?

Juho Kostia ummisti silmänsä. Omenapuu pudotteli kukkia hänen päälleen — peittäen otsan ja silmät. Oli kuin olisi tuo myhkyräinen puu puhellut: 'Nyt on sinun hyvä miettiä sitä. Kukat, nuo viattomuuden vertauskuvat suojelevat kaikelta pahalta…'

Oh, oli somaa ajatella Johanna Langia äitinä, samaa Johanna Langia, joka aina sanoi: 'Ush!' kun joku hankaluus sattui. — Sanoisiko hän silloinkin 'Ush!' —?

Juho Kostia muisti "viimeisen illan". He olivat palanneet metsästä ja kulkeneet punakaiteisen sillan yli. Siinä he olivat joku tunti aikaisemmin seisoneet, uskaltamatta juuri äännähtääkään, jotteivät rikkoisi rakkauden lumousta. Nyt oli kulku johtanut sillan yli ylös mäkeä. Aurinko oli tehnyt laskua; sen viimeiset säteet olivat kullanneet pienen mökin päädyn mäen toisella puolen. Mies ja vaimo olivat istuneet ruohopenkillä ikkunan alla ja kaksi pikku tyttöä oli leikkinyt tiellä. — Paljasjalkaisia olentoja, jotka hyppäsivät "barbiidaa". Johanna Lang oli pysähtynyt katselemaan heidän leikkiään. 'Kas, ettekö mene jo nukkumaan?' 'Emme, ennenkuin Saga on käynyt "mummolassa" yhtä monta kertaa kuin minäkin.' Tyttö oli osoittanut sisartaan, joka jalat haarallaan oli seissyt kahden ruudun välissä — kädessä kappale porsliinilautasen pohjaa. 'No, monestiko sinä olet käynyt?' 'Kuusi kertaa… mutta eilen minä kävin kaksikymmentäyksi kertaa.' Johanna oli siepannut tyttösen syliinsä ja tanssinut hänen kanssaan pitkin tietä. 'Voi, täti, Saga voi tehdä vääryyttä, jollen minä näe.' 'Vai vääryyttä, sinä pikkuinen mamsselli!' Johanna oli suudellut tyttöä poskelle ja laskenut sitten irti. Tämä oli rientänyt sisarensa luo ja katsahtanut sieltä voitonriemuisena — aivan kuin huomauttaen: 'Kerkesinpähän ajoissa!' — Sinä hetkenä oli hänen sydämensä paisunut onnesta: — Johanna Langin kasvoja oli kaunistanut nuoren äidin hymy.

Omenankukkia putoilee Juho Kostian päälle. Hän hengittää niiden tuoksua. Hän ajattelee sunnuntaiaamua maalaispappilassa.

He heräävät Johannan kanssa yhteiseltä vuoteelta. Makuuhuoneen ikkuna on auki ja puutarhassa laulaa leppälintu. Huoneeseen tunkeutuu kukkien lemu. Hän lepää Johannan vieressä silitellen tämän mustaa, tuoksuvaa tukkaa. Meren vihreät silmät ovat aivan hänen lähellään… ja häntä huikaisee ajatus, että hän on niin lähellä naista, joka ennen oli Johanna Lang. Johanna kietoo käsivarret hänen kaulaansa ja sanoo: 'Oh, onko teoloogilla noin karvainen rinta!'

Juho Kostia kavahtaa istumaan ja katselee ympärilleen. Siinä on dogmatiikka hänen vieressään; se on lennähtänyt kiinni hänen noustessaan. Omenankukkia pistää näkyviin kirjan raosta. Niitä on paljon eikä kirja omalla painollaan jaksa puristaa niitä rikki. Juho Kostia istuu ja ajattelee:

'On onni, ettei jumaluusoppi jaksa pusertaa elämää kuoliaaksi.'

Hän huokaa syvään ja onnellisena. Hän on viime viikkoina taas kiduttanut itseään vanhoilla mietiskelyillä luvallisesta ja luvattomasta; hänen suhteensa Johanna Langiin oli nostanut tämän kysymyksen jälleen esille. Oliko luvallista suudella nuorta tyttöä olematta hänen kanssaan kihloissa? Hän oli rakkauden hurmiossa joutunut riistämään suudelmia punaisilta huulilta, jotka itsestään olivat tarjoutuneet hänelle. Hän ei silloin — tunteiden korkeina kuohuessa — ollut kysymystä ajatellut. Mutta jälkeenpäin kotona, yksinäisyydessä olivat nuo suudelmat polttaneet hänen sieluaan. Hän oli tuntenut joutuneensa valtamerellä ajelehtivan haaksirikkoisen asemaan — haaksirikkoisen, jonka huulia poltti jano, mutta joka ei saanut juoda. Kaikki siveysopin kysymykset olivat liittoutuneet häntä vastaan aidaten hänet lopulta umpikujaan, josta ei löytynyt poispääsyä lainkaan. Vain lupaus, Johanna Langin antama, vapaaehtoinen lupaus olisi avannut tien vapauteen.

— Lupaus, lupaus! kuiskasi Juho Kostia katsellen peipposta, joka aaltoilevin kurkuin lauloi koivun oksalla.

Kaipasiko rakkaus mitään lupauksia? Johannan mielestä ei, mutta hänen,
Juho Kostian, mielestä kyllä.

Viime kerralla heidän seistessään punakaiteisella sillalla oli Johanna sanonut:

"Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä hetkenä, tällä paikalla."

Mutta sisältyikö siihen oikeastaan mitään lupausta? Se sisälsi kyllä valtakirjan suudelmiin; — mutta oliko se oikeastaan lupaus siinä merkityksessä, kuin missä hän sen olisi halunnut ottaa?

Johanna kirjoitti: 'Käre, gulle vän!' Mutta tulkitsiko tuo 'käre'-sana sitä, mitä hän olisi halunnut sen tulkitsevan?

Eikö se ollut hetken sana, sekin — hetken, jommoisista Johanna Langin elämä näytti kokoonpannun?

— Ei! Juho Kostia ei saattanut sitä uskoa; siksi monta kertaa hän oli lukenut tuon sanan. Se oli seisonut ainakin viisikymmentä, jollei sata kertaa. Jos Johanna Lang oli hetken lapsi, oli hänen elämänsä kokoonpantu hetkistä, jotka kuuluivat yksin hänelle. Ja niin oli jatkuva — kautta koko pitkän ihmiselämän.

Lupaus, lupaus! Eikö peipponen koivun oksalla laulanut lupauksesta? Eivätkö putoilevat omenankukat saarnanneet lupauksesta? — Syksyllä oli puun hedelmänkantoaika. Tilapäiset suudelmat olivat vain omenankukkia, jotka putoilivat puusta. Mutta niiden pohjana oli lupaus, hiljainen ja äänetön — niinkuin elämä puun suonissa. Se teki hiljaa työtään — ja syksyllä oli sato valmis. Lopullisesti…

Juho Kostia hymyili onnellisena. Jumaluusoppi ei kyennyt pusertamaan elämää kuoliaaksi. Hänen oma ristiriitainen sydämensä, johon teologia ja etiikka olivat kyntäneet omat vakonsa syntymässä perityn aran, uskonnollisen omantunnon vartioidessa työtä, oli pudistanut päältään orjuuden kahleen: — Se kasvoi, mutta ei liljoja eikä orvokeita, vaan rakkauden villiä viholaispensasta.

Hänestä oli tullut pakana, mutta onnellinen pakana. Hän ei enää välittänyt säännöistä eikä elämänohjeista. Dogmatiikkakin oli vain kurssikirja, välttämätön paha; se ei enää sisältänyt totuutta siinä mielessä kuin ennen. Omenankukat sisälsivät sitä monin verroin enemmän: — ne toivat mieleen Johanna Langin.

Punaista ja valkoista! Mitä oli Johanna Langissa punaista ja valkoista?

Ajatus lähti taas retkilleen. Se kulki tuon kuperan otsan alla, jota reunustivat jykevät ajatuskulmat. Silmäluomien heikko värähtely oli merkkinä siitä, että ajatus löysi. Mutta se teki työtään itsetiedottomasti…

Edellistä ei ollut paljon, — mutta se, mitä löytyi, oli lumoavaa; — sitä peitti kevyt pusero, joka salasi sen uteliaan silmiltä. Mutta Juho Kostian, teoloogin, ajatus vaelteli teitään kenenkään estämättä. Se kiipeili ja laski — kahden "tunturin" välillä kunnes se lopulta seisoi toisen huipulla, pienen nystyrän nenässä, joka oli punainen kuin kypsä vadelma. Oh, sinua, "Kumpu-Janne"!

Juho Kostia avasi silmänsä. Senniminen mies oli hänen kotikylässään — oikea maakylän Don Juan. Lämmin puistatus värisytti hänen ruumistaan; hänen teoloogiset vaistonsa nostivat uhkaavina päätään. Eikö tämä ollut syntiä?

Mutta — jokin selittämätön ääni jostakin olemuksen syvyydestä puhui toista kieltä. Syntiä? — vai syntiä! Pannaan koko jumaluusoppi! Sehän oli nuoren miehen itsetiedotonta askartelua toisen sukupuolen salaisuuksissa. Vain itsetietoinen ajatus joko säikähti sitä ja säikähtäessään säikähdytti tuon toisenkin pakoon, tahi juopui näkemästään ja käyttäytyi juopuneen lailla — säädyttömästi. — Mutta Juho Kostian ajatus oli edellistä lajia, arka ja säikkyilevä. Se ei — ainakaan tietensä — uskaltanut antautua hurjisteluun.

Taas painuivat umpeen nuoren teoloogin silmät ja ajatus lähti retkilleen. Mutta tälläkin kertaa se kulki itsetiedottomana tietään. Ja nyt se näki valkoista, oh, niin ylenmäärin! Se oli häikäisevää! Juho Kostian silmissä väikkyi milolainen Venus. Sen lanne oli kainosti taipunut — aivan kuin se olisi pyytänyt: 'Ei liian tarkkaa tutkistelua!' Herra varjele! — ei Juho Kostian itsetiedoton ajatus suinkaan pyrkinyt liian lähelle. Se kaarsi kainosti, aivan kainosti vain; se liiteli kuin lokki, joka silloin tällöin koskettaa siiven kärjellä vedenpintaa. Se pysähtyi ihastuneena sen eteen, mitä se näki, — aivan kuin kulkija, joka hämmästyksen valtaamana pysähtyy silmiä huikaisevan lumiaavan laitaan…

'Sinä olet luu minun luustani ja liha minun lihastani; kutsuttakoon sinua miehettäreksi, sillä miehestä sinä olet otettu.'

Juho Kostia mietiskelee luomiskertomusta. Nyt on ajatus taas tutulla maaperällä; se vaeltelee teologian yrttitarhoissa. Mutta nyt se on kriitillinen: se ei ihastu itsetiedottomasti; se arvostelee. Luomiskertomus — sitä ei käynyt ottaminen kirjaimellisesti. Vaimo oli miehelleen yhtä läheistä sukua, aivan kuin olisi otettu tämän kylkiluusta…

Johanna Lang, sinä ihmeellinen Johanna Lang! Sinä selvität teologiankin. Ainakaan ei Juho Kostia muita kommentaareja kaipaa. Hän saa ne sinun kauniista kädestäsi tai löytää ne kainalosi kuopasta… Sinä olet todella ihmeellinen olento! Sinä sanot dogmatiikasta: 'Ush!' — ja katso: — siinä makaa kymmenen markkaa maksava kirja avutonna maassa; se muuttuu kasvipuristimeksi. Sinä sanot luomiskertomuksesta: 'Tarua!' — ja katso: — Juho Kostia, teoloogi, uskoo sen! Oi rakkauden kaikkivaltaa!

Juho Kostia istuu omenapuun alla ja hyräilee:

— En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, kun ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi!

Niin — sydän oli sittenkin pääasia; — Juho Kostia myöntää sen. Se oli uskollinen, se oli kestävä, se oli luja rakkaudessa. Entiset häilähtelyt olivat vain ohimenevää laatua; ne kuuluivat kehitysikään. Sillä: — eikö Johanna Lang nyt ollut nainen, nuori, kypsynyt nainen.

Vanha pastorska huutaa "herraa" syömään. Ystävälliset kasvot kurkistavat päärakennuksen ikkunasta. Juho Kostia muistaa pastorskan kerralliset sanat:

"Minä olisin seurannut Konradia vaikka kuuhun, jos siellä vain olisi ollut papinpaikka avoinna!"

Saattaisiko Johanna sanoa samalla tavalla?

Kahden viikon perästä se nähtäisiin. Silloin hän oli päättänyt asian lopullisesti järjestää. Ostettaisiin sormukset ja oltaisiin salakihloissa. Hän oli viitannut siihen kirjeessään — tosin varovaisesti, mutta sittenkin kyllin selvään. Eikä Johanna ollut huomauttanut mitään. Hän oli vain kirjoittanut jälleennäkemisen ilosta.

'Kihloissa oleva mies, kihloissa oleva mies!' tirskutti kivitasku.

Juho Kostia pudisti omenankukat yltään ja lähti astumaan pappilan päärakennusta kohti.

2.

On juhannusaatto; juna on täynnä matkustajia. Ihmiset rientävät maalle kesän pisimmäksi päiväksi — konttoristeja, sentraalineitejä, jotka ovat saaneet parin, kolmen päivän loman. Vaunuosaston täyttää vilkas puheensorina. Kuuluu huudahduksia ja lyhyttä, katkonaista naurua; lakkeja siirrellään eri asentoihin — otsalle ja takaraivolle, aina sen mukaan, minkä vaihteen keskustelu kulloinkin sivuuttaa. Ilmoista puhuttaessa lentää lakki takaraivolle… On kuuma, todellakin kuuma! — Mutta loma-aika on liian lyhyt! Lakit siirtyvät otsalle taas ja kaipaava, hiukan alakuloinen katse heitetään ikkunasta ohitsekiitäville pelloille ja vainioille.

Juho Kostia istuu vaunun nurkassa ylioppilaslakki takaraivolle työnnettynä. Hänelläkin on kuuma, jotenka lakki on aivan oikeassa asennossa; — mutta hänellä onkin lomaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Hän saa määrätä siitä itse — oman mielensä mukaan. Hänellä ei siis ole mitään syytä siirtää lakkia otsalle — edes silloinkaan, kun joku rohkea, hymyilevä katse suuntautuu häneen. Katselkoot — hän on jo sulhasmies, jotenka ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa.

Hän oli kirjoittanut Johannalle saapuvansa juhannukseksi. Johanna on järjestänyt niin, että hän saa saarnata pitäjän kirkossa juhannuspäivänä. Ja se on tapahtuva ruotsiksi.

Hän koettelee povitaskuaan. Oli kai saarna tallella? Hän oli kirjoittanut sitä öisin, avatun ikkunan ääressä. Ja monenmoista hän oli ehtinyt miettiä noina hetkinä. Milloin puuttui sana, milloin pari; ei sopinut mennä vanhalta pastoriltakaan kysymään. Hän nukkui rakennuksen toisessa päässä vaimonsa kanssa.

"Kärleken, kärleken!" Juho Kostia ei ollut laskenut, kuinka monta kertaa hän oli tuota sanaa käyttänyt — varmaankin viisikymmentä, jollei sata. — Mutta olihan saarnakin rakkaudesta. Hän oli yhdistänyt siihen vanhan pastorinkin rouvineen, — vaikka hän puhuikin Sakariaasta ja Elisabetista.

Teksti oli hiukan mutkikas; siinä puhuttiin lapsettomasta parikunnasta. Se oli tuntunut jonkun verran nololta. Hän olisi suonut, että Sakariaalla ja Elisabetilla olisi ollut jo yksitoista ja tämä Johannes tusinan täyttäjä. Olisihan silloin ollut soma kuvata pitkää perhepöytää jäsen monia syömämiehiä. Siihen olisi sopinut virren värssykin:

"Mit' useampi pieni suu on pöydässämme läsnä, sit' innokkaammin raikahtuu myös rukouskin tässä…"

Eräs maisteri, Juhon entinen opettaja, oli sitä usein lausunut aamurukouksissa koulussa. Ja se oli joka kerta tehnyt erittäin soman vaikutuksen. Mutta tämä maisteri olikin ennen ollut näyttelijänä ja pannut virteenkin oman, erikoisen vauhtinsa.

Tekstiä ei siis ollut käynyt muuttaminen. Hänen oli täytynyt tyytyä siihen semmoisenaan. Mutta — niinpä olikin vanha pastori astunut häntä auttamaan. Hän kuvasi siis sellaista rakkautta — kahden vanhan, toisiinsa sydämellisesti kiintyneen vanhuksen. Siihen mahtuivat vielä juhannuskoivut ja lehtimaja. Näillä ulkonaisilla keinoilla olikin Juho sivuuttanut tekstin arkaluontoiset asiat. Hän oli siroittanut siihen kukkia mahdollisimman paljon — omenankukkiakin. Hän ei puhunut "viinistä eikä väkevistä juomista", vaan korvasi ne kesän hengellä, joka leijaili mailla — täyttäen nuoret rinnat aavistelevalla onnella.

Mutta — kuin jonkunlaiseksi ankkuriksi yksinäisille kuulijoilleen hän oli omistanut saarnansa lopun 'kaikille pettyneille sieluille'. Hän ei silloin ollut niinkään paljon ajatellut lapsettomia parikuntia kuin kaikkia niitä, jotka elämältä toivoivat paljon, mutta jäivät osattomiksi sen lahjoista — varjossa istumaan ja surkastumaan. Hän oli ajatellut etupäässä kaikkia yksinjääneitä — Johannan tätiä ja muita, joilla ei ollut muita muistoesineitä kuin suurennettu valokuva seinällä tai virsikirjan välissä lakastunut kukka. Johannan tätikin, vanha "ristilukki" oli löytänyt armon hänen edessään. Olihan hän luultavasti saanut moninkertaisesti kärsiä nuoruutensa kevytmielisyydestä. Ja sitäpaitsi: — Johanna Lang hyvittäisi hänenkin rikoksensa.

Niin — Johanna Lang! Hän istui keinussa vanhan tuomen alla odottaen häntä. Vahinko vain, että tuomi oli jo pudottanut kukkansa. Vastakkaisessa tapauksessa hän olisi saanut nähdä "kesämorsiamen".

Tuo sana vihlaisi pahasti. Aivan vaistomaisesti Juho Kostia siirsi lakkinsa otsalle. Kultainen lyyra jäi totisena tuijottamaan häntä vastapäätä istuvan tytön syliin. Mitä — omenaako tyttö pyöritteli kädessään? Hän aikoi nostaa sen huulilleen, mutta häntä nähtävästi ujostutti vastapäätä istuva, vakavan näköinen ylioppilas.

Juho Kostian mielessä vilahti paratiisikohtaus. Noin kai se Eevakin ennen nakersi omenaansa viattoman, häveliään näköisenä; häntä kai epäilytti ottamansa askeleen vakavuus. Mutta Aadam-pöhlö katseli vain naivisti päältä, — kunnes Eeva veikeästi tarjosi omenaa hänelle ja kehoitti syömään.

— Saanko luvan kysyä, onko herralla veistä?

Juho säpsähti. Uudistuisiko nyt tässä paratiisikohtaus?

Hän katsahti avuttomasti puhujaan. Tämä pyöritteli kädessään omenaa hämillään ja ujostellen. Ahaa! — nyt Juho ymmärsi: — omena oli madonsyömä.

Hän ojensi linkkuveitsen heikosti kumartaen. — Tuollaista ei sentään viitsi syödä, jos suinkin voi välttää, sanoi tyttö.

Eipä ei, tyttö oli oikeassa: — jos suinkin voi välttää. Ikävä vain, ettei elämässä aina voinut välttää mädäntyneen syömistä.

Tyttö leikkasi sirosti mätäpaikan pois heittäen sen ikkunasta ulos. Juho ihaili hänen kauniita sormiaan. Ne pitelivät veistä sangen somasti hänen tarjotessaan sitä takaisin.

— Kiitos!

Tyttö loi häneen kiitollisen, myötätuntoisen katseen. Nyt vasta Juho tuli lähemmin tarkastaneeksi häntä. Hänellä oli yllään vaalea, ruudukas leninki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

Johanna oli kirjoittanut saaneensa vaalean, ruudukkaan kesäleningin lahjaksi tädiltään.

Se kai oli suunnilleen tuontapainen. Niitä näkyi vaunussa muuten pari muutakin; kangas oli nähtävästi muodissa.

— Minne saakka neiti matkustaa?

Tyttö mainitsi saman aseman, jolle hänkin aikoi.

Hänen mielenkiintonsa heräsi.

— Onko neiti kotoisin sieltä?

— En… minulla on vain veli siellä kansakoulunopettajana. Menen hänen luokseen juhannukseksi.

Juho muisti nyt, että Johanna oli viimeisessä, viikko sitten saapuneessa kirjeessään maininnut jotakin eräästä kansakoulunopettajasta, joka oli 'reipas poika' ja 'taisteli pitäjän suomalaisten puolesta kuin nuori leijona'.

Sepä oli hauska sattuma. Hän ilmaisi tytölle aikovansa samaan paikkaan.

— Onko herralla omaisia siellä?

'Omaisia' — se sana soi somalta Juho Kostian korvissa.

— Ei — vastasi hän vältellen ja punastui hiukan — muuten tuttuja vain.

Heidän kesken syntyi vilkas keskustelu. Neiti sai tietää, että herra oli teoloogi ja valmistuisi syksyllä papiksi — lisäksi, että herra oli kotoisin Lapista.

— Se on äärettömän laaja maa.

Juho Kostia hymyili valoisasti. Tyttö lausui sanan 'äärettömän' samanlaisella välittömyydellä kuin Johanna Langkin.

Kyllähän se oli… jotakuinkin; — siellähän ne varsinaiset erämaat olivatkin. Nämä metsät täällä olivat vain vähäpätöisiä Lapin metsien rinnalla.

Nyt oli Juhon vuoro puolestaan kysellä. Hän sai tietää, että neiti palveli sentraalissa; oli ollut vasta vuoden. Rasittava toimi; kesälomaa vain hiukkasen. Neidilläkin oli vain kaksi päivää. Se olisi kyllä ollut jonkun verran pitempi, mutta hän oli lupautunut hoitamaan tointa muutaman toverinsa puolesta, joka matkustaisi veljensä häihin…

Häihin! — niin — niin, nythän vietettiin häitä kautta Suomen.
'Juhannushäät' — nehän olivat hänenkin kotipuolessaan melko tavallisia.

Juho Kostia vaikeni hetkiseksi. Totisesti! juhannuksena hänenkin häänsä vietettäisiin; hän taivuttaisi Johannan tulemaan Lappiin — Vanhaan Kostiaan; — siellä pidettäisiin häät — kesäyöauringon loputtomassa valossa…

Hänen rinnassaan läikähteli onnen tunne. Oliko neiti huomannut kuinka ihmeellisesti luonto vaikutti ihmisen ajatuksiin ja tunnelmiin — varsinkin näin kesällä? Kun oli iloinen, löysi koivumetsästä tulkitsijan tunteilleen; tuoreenvihreät lehdet ja valkoinen runko herättivät toivomaan. Aurinko siivilöi valoaan lehvien lomitse — … siellä kulki kuin omien toiveidensa ja aavistustensa ympäröimänä, jotka muuttuivat todellisuudeksi, kun niitä vain ajatteli. Siellä pääsi irti jokapäiväisyydestä, mielikuvitus lehahti lentoon ja — yks' kaks' vaelteli kulkija kuin toisessa maailmassa! Ruohomättäät koivujen tyvillä heloittivat ihanina kuin taivaalliset toppatuolit Jumalan suuressa vastaanottohuoneessa: — ne tuntuivat vain odottelevan istujiaan… Kas: — siinäpä olikin kuin käskystä valkopukuinen tyttö istumassa ruohomättäällä… avojaloin, kengät kädessä… ja poika, nuori ja notkea nojasi koivunrunkoon veistellen kirjokeppiä… Niin, niin… koivumetsä auringon valossa viritti vissiin tunnelmaan: — … se herätti toivomaan ja kaipaamaan… ei aina tiennyt, mitä — mutta jotakin vastaavaa sille, mitä sydämessä läikähteli tuoreena… aavistelevana — kuin vasta puhkeamaisillaan oleva kukka. Siitäkään ei tiennyt, minkälaiseksi se muodostui; — sen saattoi vain aavistaa terälehtien päistä…

Tyttö kuunteli ihastuneena. 'Runollinen sielu', vilahti hänen nuoressa päässään. Hän oli lukenut romaaneja yövuoroilla valvoessaan ja parhaaseen paikkaan päässeenä usein säpsähtänyt telefoonin soittoa. Nytkin hän säpsähti veturin kimakkaa vihellystä.

Juho Kostia nauroi:

— Tepäs säikähditte!

— Minusta veturin vihellys on aina niin vihlovan proosallinen. Se tuo mieleen hevosen, joka vauhkona laukkoo ryytimaassa ja sotkee sekaisin kukkapenkit. Meillä oli ennen sellainen hevonen kotona. Se pääsi toisinaan irti ja vauhkoutui laukkomaan ympäri puutarhaa kuin hullu.

Vertaus ei ollut hullumpi. Tyttö oli kaikesta päättäen sangen järkevä.

— Niin — hevoset. Muutamat ihmiset muistuttavat myös hevosia. He, liikkuvat rajusti, suupielet hiukan väännyksissä, — aivan kuin tahtoisivat he polkea alleen kaikki muut. He eivät huomaa mitään, ovat hillittömiä, häikäilemättömiä; — voivat viedä vaikka kahvikupin toisen nenän alta.

— Viljo, minun veljeni on juuri sellainen! Hän ei sitten välitä mistään!

Tyttö punastui vahvasti. Juho ei oikein päässyt selville, johtuiko se mielihyvästä vai paheksumisesta.

— Onko teidän veljenne naimisissa? Tyttö nauroi niin että hampaat loistivat.

— Viljoko naimisissa! Hän tuskin menee naimisiin koskaan, mutta siitä huolimatta hän riijaa kaikki tytöt.

Juhon mieli painahti apeaksi. Vaarallinen mies Johannan läheisyydessä. 'Reipas poika'… Kas, kun hän ei ennemmin ollut siihen huomiota kiinnittänyt…

* * * * *

— Staffansböle…

Junailija kulki läpi vaunun matkalippuja korjaten. Juho Kostian mielestä hän oli epätavallinen olento — lausui aseman nimen, niinkuin se olisi ollut maailman jokapäiväisin asia. Eikö hän tiennyt, että tällä asemalla seisoi Johanna Lang?

Johanna Lang! — Nuo sanat soivat Juho Kostian mielestä kuin aamukellot jumalanpalvelukseen; ne kutsuivat viettämään juhlaa. Niissä oli jotakin pyhää… ylimaailmallista… jotakin vapisuttavaa ja salaperäistä. Oliko Johanna asemalla?

Oli, oli! Siellä hän seisoi nuorena ja solakkana. Auringonvalo tulvehti hänen ympärillään. Hänellä oli päässä punainen paperihattu, jonka reunat riippuivat velttoina alas. Hänen kasvojaan ympäröi purppura…

— Janne! Siinäpä sinä olet! Tervetuloa! Juho Kostia ojensi vapisten kätensä. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin saamattomaksi, ujoksi ja kömpelöksi. Jalat tuntuivat liikkuvan viimeiskuosisten housujen sisässä kuin puupölkyt. Johanna vastasi hiukan vieraalta.

— No, lemppari! Sieltähän se Helmikin heruu vähitellen.

Juho katsahti ympärilleen. Hän oli unohtanut matkatoverinsa. Sieltä tämä tuli kapsäkkiä kantaen. Häntä hiukan harmitti, ettei ollut tyttöä auttanut. — Mutta näkyipä hänellä olevan vastaanottaja. Nuori, reippaan näköinen ylioppilas tarttui tytön matkalaukkuun ja nakkasi sen olalleen.

— Keveätpä ne ovat tyttölapsen kamppeet. Johanna nauroi.

— Se on Viljo! — Viljo Kosunen. Ehkä minä saan esittää teidät tässä heti paikalla? Hän tulee kyllä myöhemmin meille.

Juho tunsi pettymystä. Siinäkö olikin hänen ilonsa? Hän oli toivonut saavansa kulkea Johannan kanssa kahden; ja nyt tässä liittyi seuraan ihan outo herrasmies — ja vielä päällepäätteeksi sellainen rajukäytöksinen.

— Kuule, onko se tarpeellista? Johanna katseli häntä pitkään.

— Mutta — hänhän tulee meille kuitenkin myöhemmin… jo tänään.

'Jo tänään'. Juhon sydämeen pisti. Johanna lausui sen huomattavalla ilolla.

— Jaha! Tämä taitaa olla herra Kostia? Kosunen.

Vieras tervehti välinpitämättömästi. Juhoa piinasi hänen käytöksensä.

Kovat, ylimieliset kasvot, suu yhtenä viivana; otsa korkea ja kaunis, kulmakarvat tuuheat. Ne yhtyivät nenän juurella antaen kasvoille päättäväisen, miltei ankaran leiman. Mutta — harmaat silmät elehtivät vilkkaasti tylystä puhetavasta huolimatta.

Herra Kosunen esitti sisarensa.

— Aijaa! — tehän taidattekin olla jo tuttuja, kun noin höröstelette toisianne.

— Minä tutustuin herra Kostiaan junassa. Johanna tervehti neiti
Kosusta sydämellisesti, melkein liian sydämellisesti.

Juhon mieli painui yhä apeammaksi; hän ei ollut oikein selvillä itsestään. Mikä häntä vaivasi? Eihän nyt saanut heittäytyä noin herkäksi ja avuttomaksi. Piti pitää puolensa; — Johannahan kuului hänelle…

Lähdettiin astumaan. Tie kulki kapeaa kujaa pitkin mäkeä ylös kummulle, jolta näkyi talo tuuhean puistikon sisästä. Punakeltainen lippu liehui katolla.

— Te olette tullut pirunmoiseen pitäjään, herra Kostia. Täällä ei kuule muuta kuin ruotsia. Tämäkin tässä — (Kosunen nipisti Johannaa käsivarresta) on sellainen sveessi, että vie pois! — Mutta minä olen paljon häntä taltuttanut — saatte uskoa!

Kyllähän Juho sen uskoi. Hän huomasi, kuinka veikeästi Johanna kierteli käsivarttaan, — aivan kuin olisi halunnut sitä uudelleen nipistettävän.

Hän ei vastannut mitään, kulki vain äänetönnä neiti Kosusen rinnalla.

Sekin vielä, ettei hän saanut kulkea Johannan rinnalla! Herra Kosunen oli anastanut hänen paikkansa tavallisella häikäilemättömyydellään. Hän oli todellakin kuin hevonen, joka polki toiset allensa.

— Oletko viihtynyt hyvin siellä pappilassasi? kysyi Johanna pyörähtäen ympäri ja hypellen takaperin herra Kosusen pitäessä häntä silmällä.

Juho murahti jotakin vastaukseksi.

— Oletko valmistanut saarnasi? Sinun on huomenna esiinnyttävä.

Siihenkin vastasi Juho mahdollisimman lyhyesti. Häntä piinasi kaikki — vierellään sipsutteleva neiti Kosunen, tämän kulunut matkalaukku, jota veli kantaa retusti olkapäällään, — edessä hyppelevä Johanna, joka veikisteli herra Kosuselle; — kaikki kiusasi häntä tavattomasti.

Johanna huomasi sen ja rypisti kulmiaan. Siihen sisältyi hiljainen moite. Mutta — Juho etsi hänen kasvoistaan ilmettä, joka olisi tulkinnut hänelle tytön sisimmän ajatuksen. Mitään sellaista ei näkynyt.

— Jaha, me eroamme tässä, mutta tapaamme pian. Kuulkaahan — pitäkää huomenna jyry saarna! Korventakaa näitä kirottuja juuttaita, jotka eivät tahtoisi hellittää niin Jeesuksen penniä suomalaisen kansakoulun hyväksi!

Herra Kosunen nauroi ylimielisesti ja viittasi vasemmalla toisen mäen päällä näkyvää taloa kohti, jonka harjalla liehui sinivalkoinen lippu.

— Tuon me saimme tänään valmiiksi — tuon lipun… nähkääs. Siinä on puolet minun lakanaani ja Johannan… neiti Langin vanha kesähame!

Jälleen sama ylimielinen, kiusoittava nauru, joka ihan repi.

He jäivät nyt kahden kesken. Juho huokasi helpoituksesta. Neiti Kosunen oli miellyttävä ihminen, mutta veli — raakalainen, barbaari.

— Huomasitko, että neiti Kosusella oli samanlainen hame kuin minullakin?

Ei Juho ollut sitä ennemmin ajatellut, mutta nyt hän sen huomasi. He kulkivat äänettöminä hetken aikaa, Johanna edellä ja Juho perässä suurenpuoleista kapsäkkiään hilaten. Hän, houkkio, kun oli ottanut kuukauden tavarat matkaan!

— Painaako se paljon?

Johanna tarttui kapsäkkiin auttaakseen. Juhon mieli hiukan lämpeni.
Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta samassa he olivat perillä.

Portailla otti heidät vastaan vanha, hienonnäköinen nainen, musta myssy päässä; hopeanharmaat hiukset kiersivät kauniisti myssyn reunoja. Hän ei ollut kasvoista päättäen kovinkaan iäkäs, vaikka käyttikin tuollaista päähinettä. Hän tervehti ystävällisesti.

— Tervetuloa! Me olemmekin kovin odottaneet teitä.

Keitä kaikkia tuohon 'me'-sanaan sisältyi? Mahtoiko Johanna kuulua niihin, jotka olivat odottaneet — ja myöskin… herra Kosunen?

— Menikö Viljo kotiinsa?

— Meni, mutta hän lupasi heti tulla. Hänen sisarensa saapui samassa junassa kuin Janne.

— No, sittenhän me saamme hauskaa.

Eipä Juho Kostiasta siltä tuntunut. Talo oli kyllä kaunis ja kauniilla paikalla; aurinko paistoi ja puutarhassa kukkivat pioonit. Linnut lauloivat; — mutta sittenkin tuntui Juhosta, että taivas oli mennyt pilveen. Johanna oli muuttunut.

Vanha neiti johdatti heidät arkitupaan. Se oli kauniisti köynnöksillä koristettu — ikäänkuin häitä varten. Pöydillä oli kukkia; — yksin kahvipöytäkin oli reunustettu orvokeilla.

— Kai sinä annat meille kahvia heti, täti? Janne on intohimoinen kahvinjuoja.

Hiukan samankaltainen tunnelma kuin Juhon ensi kertaa käydessä
Katajanokalla. Mutta huone oli toisenlainen, täti myös toinen.

Se — Katajanokan täti oli ollut arvokkaamman näköinen kuin tämä — myssypäinen.

Huoneen perällä seisoi vanha flyygeli. Se oli auki. Nuotteja oli huiskin haiskin sen kannella. Näytti siltä, kuin olisi joku juuri äsken sitä soittanut. Kuka se oli — tätikö vai herra Kosunen? Hän ei ajatellutkaan, että se olisi saattanut olla Johanna.

Juho tarkasteli huonetta lähemmin.

Ovensuussa seisoi kirjahylly. Sen päällä oli muutamia valokuvia, niiden joukossa hänenkin kuvansa.

Hän ihastui: — oliko tämä Johannan kirjahylly?

Ei — ei ollut. Valokuvien joukossa oli myös vanhan merikapteenin kuva. Kultareunaisen virsikirjan kannessa seisoi G. L. hopeisilla kirjaimilla. Rannerengas ja kello eivät kuuluneet Johannalle. Tämä oli vanhan neidin kirjahylly.

Juho katseli valokuvia. Merkillistä, että hän oli joutunut rinnakkain vanhan merikapteenin kanssa.

Hän pani nytkin merkille virkalakin avuttoman asennon. Se pyysi ja kerjäsi; ehkäpä hänenkin puolestaan…

— Sinä olet niin surullinen, Janne.

— Niin… niinpä taidan…

Juho kääntyi. Johanna seisoi hänen edessään tarkastellen häntä tutkivasti.

— Et sinä saa näyttää tuollaiselta! Sinun pitää olla iloinen niinkuin me muutkin.

'Muutkin' — niin tietysti. Johanna oli iloinen ja herra Kosunen myös.
Mitäpä hän…

— Kuule, Johanna, minusta sinä olet muuttunut… sitten viime tapaamisemme.

Johanna tekeytyi surkean näköiseksi.

— Olenko minä rumentunut?

Hän kääntyi äkkiä keittiön ovea kohti ja huusi:

— Kuule, täti, tämä meidän herra väittää, että minä olen rumentunut.

Täti ilmaantui kynnykselle. Hän hymyili leppoisasti. Juhoa kaiveli kiukku:… noin piti Johannan turmella tämä hetki… ehkä ainoa, jonka hän saisi olla hänen kanssaan kahden kesken. Johanna vältti ilmeisesti lähempää selvittelyä.

— Ei suinkaan… Johanna on päinvastoin komistunut.

Täti hymyili leppoisaa hymyään katsahtaen hiukan tutkivasti Juhoon.

— En minä sitä tarkoittanut, virkkoi Juho alakuloisesti, kun täti oli mennyt takaisin keittiöön, — … vaan ettet sinä ole sama kuin ennen.

Taas yritti Johanna tiedoittaa asian keittiöön, mutta Juho tarttui hänen käteensä ja esti sen.

— Älä kiusaa minua, Johanna! Sano minulle, rakastatko minua vai et!

Johanna koetti vääntää kättänsä irti. Hän vilkuili keittiöön ja näytti kiusaantuneelta.

— Älä viitsi nyt, supatti hän — täti voi kuulla. Jätetään tämä siksi, kuin olemme kahden kesken.

— Mutta — emmehän saa olla kahden kesken koko iltana! Tännehän saapuu pian tuo — barbaari.

Johanna tempasi kätensä irti. Hän näytti suuttuneelta.

— Hyi sinua, miten sanot! Viljo Kosunen on maailman hauskin poika!

— Saattaa olla… sinun mielestäsi. — Minun ja kaikkien muidenkin!

Juho Kostia oikaisi vartensa. Hänen silmissään leimahti, kasvoille levisi kalpeus ja huulet vavahtelivat.

— Kuule, Johanna, tätä vartenko sinä kutsuit minut — saadaksesi kiusata ja piinata minua kuten ennenkin?

Vastaus jäi antamatta, sillä samassa purjehti täti sisään kahvitarjottimen kanssa.

Harvoin oli Juho Kostia juonut kahvia painostavamman tunnelman vallitessa. Orvokit tuoksuivat pöydän reunalla, mutta Juhon mieleen tuo tuoksu toi hautajaiset. — Ja eivätkö nämä olleetkin hautajaiset? Hän oli saapunut hautaamaan rakkauttaan. Oli vain niin tavattoman murheellista, että Johanna istui tuossa häntä vastapäätä niin kauniina ja kukoistavana ja auttoi häntä tässä raskaassa toimituksessa. Hän oli kuin äiti, joka laskiessaan hautaan omaa lastaan sanoo iloisesti: 'No niin… sielläpä sen on hyvä nukkua — pikku pojusen!' — ja sitten katselee kenkiään, etteivät ne vain olleet tahraantuneet multaan. Sellaista äitiä oli tosin vaikea kuvitella, mutta Johanna teki tänä hetkenä sellaisen vaikutuksen.

— Herra Kostia on hyvä ja ottaa leipää.

Niin, niin — niinhän sanottiin hautajaisissakin. Lapsen isä käveli murheellisena edestakaisin huoneessa ja häntä kehoitettiin käyttämään hyväkseen pöydän antimia; — niinkuin se olisi ollut isän mielestä tärkeintä! Eikö hänen poikansa ollut kuollut — tuo pikku mies, joka puolestatoista ikävuodestaan huolimatta oli laulanut: 'Klocka, ringfred', — laulanut sen ihan oikein, vain muutamissa paikoin hiukan sotkeutuen… Ja nyt häntä kehoitettiin ottamaan kaakkua ja leivoksia, — aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Niin — hautajaisvierasten mielestä se kai olikin…

— Aikoiko Viljo tulla tänne pian?

— Kyllä, aivan kohta. Minä ihmettelen, ettei hän jo ole täällä.

Juho vaipui yhä alakuloisempiin ajatuksiin.

Täti keskusteli Johannan kanssa. Jokin vaisto kai sanoi heille, että oli parasta jättää tuo surkean näköinen teoloogi hetkeksi rauhaan. Sehän raukka kasteli korppuakin niin kauan, että toinen puoli siitä jäi kellumaan kuppiin, — eikä huomannut, että suuhun joutui kuiva pää. Nyt hänellä kohta oli lusikkaruokaa ihan tarpeekseen. Poika parka!

Täti kyllä ymmärsi, mikä Juhon mieltä painoi. Kaipa vanhat muistot johtuivat mieleen, koskapa hän hiljaa huokasi.

Mutta — pitkän päälle tuntui tuo tuommoinen tuijotteleminen kiusalliselta. Teoloogi piti saada matkaan — välttämättömästi. Täti kuiskasi jotakin Johannan korvaan.

— Nyt sinun pitää laulaa meille, Janne!

Johanna hymyili entiseen tapaansa. Se teki Juholle hyvää. Noin hän oli hymyillyt aina pyytäessään häntä laulamaan. Mutta — hän oli nyt menettänyt otteen; hän ajelehti. Häntä ei voinut enää nostaa Johannan ystävällinen hymykään, joka toi mieleen entiset onnen päivät.

— Kuinka minä veisaisin Herran virttä vieraalla maalla?

Hän koetti hymyillä, mutta hymykin oli avutonta kuin pienen lapsen. Hän oli yrittänyt riistäytyä alakuloisuudestaan tuollaisella epätoivoisen rohkealla tempauksella, mutta se oli jo heti alussa tuomittu epäonnistumaan. Hän oli menettänyt sielunsa kaikupohjan. Jotakin oli hänessä rikki — auttamattomasti;— ja tuo rikkinäisyys kävi vielä ilmeisemmäksi hänen leikiksi tarkoittamansa raamatunlauseen lainaamisen kautta.

Tilanne oli sangen kiusallinen; se painosti selvästi Johannaa ja tätiäkin. Juho tunsi sen ihan ruumiissaan. Hän oli käynyt niin merkillisen herkäksi, että toistenkin kärsimys tuntui hänen omassa olemuksessaan.

Herra Kosunen ilmaantui kynnykselle. Juhon viimeinen vastaus oli siinä määrin saanut tunnelman epävireeseen, että Johanna kavahti tuoliltaan ja oli lentää vastatullutta kaulaan.

— Oi, Viljo! Vihdoinkin sinä tulet!

Juhonkin täytyi myöntää, että Johannan huudahduksessa oli järkeä; Viljo Kosunen saapui kuin pelastava enkeli auttamaan heitä tasapainoon. Hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta. Hän oli mielestään kuin elinkaudeksi tuomittu, jota tuttava on saapunut katsomaan ennen ikuiselle lähtöä. Hänen avuton hymynsä sanoi: 'Näin minua viedään… hauskaa, että tulitte katsomaan'.

— Minä olen pyytänyt Jannea laulamaan, mutta hän on tehnyt vaikenemislupauksen. Ajattelepas, miten kiusallista! Ja hänellä kun olisi ääntä — oh!

Johanna katseli ympärilleen kuin vallasnainen, jota on loukattu, — mutta joka samalla antaa läsnäolevien ymmärtää, ettei loukkaaja ole tietoinen teostaan. Hän risti kätensä teatterimaisin elein; hän oli kuin ruumiillistunut kärsimys, joka odotti lohduttavaa sanaa.

— Vai ei se meidän pastorimme tahdo laulaa! Ja huomenna hänen on kuitenkin messuttava: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' — No hyvä! Kyllä minä laulan.

Viljo Kosunen harppasi flyygelin ääreen, löi muutamia akordeja ja alkoi sitten tunteellisesti, tunteellisemmin kuin Juho Kostia koskaan olisi aavistanut hänen moisensa miehen voivan laulaa:

    — Jag öfvergifva dig?
    Hvad kan du tro om mig?
    Jag, som af hjärtats grund
    har dig så kär!

Itsekään tietämättä kuinka, antautui Juho Kostia sävelen valtaan. Sehän tulkitsi hänen omaa, polttavaa kaipaustaan — kaipausta, joka kohdistui Johannaan…

Hän katseli tätä suurin, kysyvin silmin. Katse kerjäsi ja rukoili; siinä oli jotakin samankaltaista kuin koiran katseessa, kun se odottaa tarjonaolevaa sokuripalaa. Eikö Johanna huomannut, kenen sydämestä nuo sanat pulppusivat? Tuo jäyheä, ylpeän näköinen ylioppilas, joka istui soittokoneen ääressä ja lauloi, teki sen vain kuin käskystä, — kuin lukkari, joka kirkossa veisaa: 'Olkoon Herra sinunkin kanssasi' — ajattelematta sanoja sen tarkemmin. Olihan laulaja tuossa kansakoulunopettaja — ja eikö se ollut jokseenkin samaa kuin lukkari…

Mutta Johanna seisoi flyygeliin nojaten. Turhaan etsi Juho hänen kasvoiltaan elämän merkkiä; kasvot kyllä puhuivat, mutta ne eivät puhuneet hänelle. Hänen mieleensä muistuivat Vapahtajan sanat: 'Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!' Mutta — tämä ei ollut mikään Jairuksen huone eikä hän ollut mikään Vapahtaja.

— Bravo, bravo!

Johanna taputti innokkaasti käsiään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät kiilsivät kosteina. Mutta tuon Juholle niin tutun ja rakkaan ilmeen oli loihtinut esiin Viljo Kosunen eikä hän.

"Sinä olet laudalta lyöty", ajatteli hän katkerana tuntien samalla outoa välinpitämättömyyttä ympärillään olevia henkilöitä kohtaan.

Hän ei edes vastannut neiti Kosusen tervehdykseen, kun tämä ilmaantui kynnykselle. Täti riensi häntä miltei avosylin vastaan. Hän pani vain merkille, että neidillä oli samanlainen leninki kuin Johannallakin ja hänen mielessään vilahti ajatus: "Paljonkohan tuollaista vaatetta metri maksaa?"

Äkkiä hän kuuli oman äänensä. Hän kysyi huonettaan; hänen pitäisi hiukan valmistaa saarnaansa. Hän hymyili sisimmässään: — kas, kuinka näppärästi hän osasikaan valehdella!

— Johanna saa mennä näyttämään herra Kostian kamarin.

Se oli täti, joka sen lausui. Hän näytti tulevan hyvilleen kuullessaan, että synkkä teoloogi poistuisi heidän hilpeästä seurastaan.

Johanna lähti. Juho koetti tarkata, millä mielellä tämä käskyyn suhtautui. Mutta Johanna oli tyyni; minkäänlaista vaivautumisen merkkiä ei ollut huomattavissa hänen kasvoillaan. Hän kulki edellä ja Juho asteli väsyneenä perässä.

Pihalle päästyä Johanna odotti, kunnes Juho oli ehtinyt hänen rinnalleen. Sitten hän sanoi:

— Rouva Lund on luovuttanut sinua varten kamarin toisessa rakennuksessa. Hän on pappien ystävä ja ihastui suuresti kuultuaan sinun saarnaavan huomenna.

Niin — kaikki muut olivat ihastuneet hänen tulostaan — tuntemattomat rouva Lunditkin. Yksi vain, jonka ihastumiselle hän olisi osannut antaa arvon, pysyi kylmänä.

He nousivat eteisen kiertoportaita ylös ja astuivat pienoiseen huoneeseen. Heti ovea vastapäätä oli suuri peili. Juho vilkaisi siihen vaistomaisesti. Kylläpä hän olikin näökäs! Kalpean ja surkean näköinen kuin sairaalasta päässyt.

Johanna järjesteli tukkaansa peilin edessä. Juho katseli häntä. Ketä varten Johanna noin järjesteli — häntäkö vai herra Kosusta varten? Vastaus oli itsestään selvä.

Juho oli nyt valmistautunut kuulemaan pahinta. Hänen sydämensä oli turtunut; päässä tuntui tyhjältä. Mustasukkaisuuskin oli ikäänkuin tainnoksissa. Kaikki oli samantekevää.

Hän istahti väsyneenä nojatuoliin; hän ei puhunut mitään. Johanna puhukoon, — jos hänellä ylimalkaan oli jotakin sanottavaa.

Ja olihan Johannalla. Hän istahti sohvaan ja kysyi:

— Voi, Janne, miksi olet noin kummallinen?

'Kummallinen'. Se oli luvalla sanoen kummallinen sana ja sangen kummallinen kysymys. Kylläpä Johanna oli muuttunut kummalliseksi.

— Minä voisin kysyä sinulta samaa.

— Mutta, Janne rakas, ethän voi kieltää, että olet käyttäytynyt hyvin kummallisesti?

Nyt täytyi Juhon nauraa.

— Taas minä voisin sanoa sinulle ihan samat sanat!

Johanna nousi kävelemään.

— Nyt minä en ymmärrä sinua, Janne.

— Etpä tietenkään! Et sinä ole koskaan ymmärtänyt… etkä tule koskaan ymmärtämään!

— Sinä olet suutuksissa.

— Niin olen. Se kai lienee sentään luvallista asiain näin ollen?

— Minä en näe mitään syytä…

— Etpä tietenkään! Minä sanon sinulle, Johanna, ettet sinä koskaan tule näkemään syitä. Se on sinun luonteesi heikkous.

— Sinä olet ihan loukkaava!

— Saatan olla, mutta minulla on täysi syy siihen. Logiikan mukaan luultavasti ei… mutta — tässähän ei olekaan mitään logiikkaa.

Johanna Lang katseli häntä avuttomana. Hän risti kätensä rinnoilleen, mutta päästi ne seuraavassa hetkessä putoamaan velttoina alas.

Juho sytytti paperossin. Hän vetäisi muutamia savuja ja kysyi sitten kuin tutkinnon pitäjä:

— Minä kysyn sinulta, Johanna, viimeisen kerran: — tarkoitatko sinä totta vai et?

— Mitä sinä tarkoitat?

Juho katseli häntä halveksien. Sellainen käärme! Ristilukki! Totisesti! — hänen nimekseen sopi "Ristilukki"!

— Minä tarkoitan: rakastatko sinä minua vai et? Nyt kohosivat kädet jälleen ristiin rinnoille, mutta — tällä kertaa siinä ei ollut mitään teatteria.

— Voi, Janne, emmekö voisi olla niinkuin ennenkin?

— Sitä minäkin haluaisin.

— Ei, Janne… minä tarkoitan… niinkuin ennenkin — silloin alkuaikoina… ilman mitään lupauksia.

— Ei! karjaisi Juho Kostia niin että huone kajahti.

Johanna lysähti istumaan sohvaan painaen kädet kasvoilleen.

3.

On aamu, varhainen aamu. Linnut laulavat puutarhan puissa; ne ylistävät Luojaa kauniista juhannuspäivästä. Niin — se on todellakin kaunis, tämä päivä. Kaste kimaltelee ruohikossa; se välkkyy monissa eri värivivahduksissa… keltaista, viheriänkeltaista, punasinervää ja punaista, hehkuvan punaista. Enkelit ovat itkeneet ihmiselämän katoavaa onnea ja kyyneleet kimaltelevat kauniina kuin jalokivet…

Juho Kostiankin silmissä näkyy kyynelten jälkiä. Hän on itkenyt melkein koko yön — ja nyt aamulla on kaipaus lientynyt; kyynelvirrat, kuumat ja polttavat, ovat hivuttaneet sen hiljaa pois. Se on vierinyt niiden mukana kuin lastu, jota virta kuljettaa. Missä on lastun pysähdyspaikka? Jossakin… kaukana joen alajuoksun varrella. Sinne se pysähtyy rantaan… leppoisan suvannon rantaan. Siitä löytävät sen uudistalon lapset leikkiäkseen sillä heloittavassa auringon paisteessa. Se on heidän mielestään laiva, joka kuljettaa heidät valtameren yli…

Juho Kostia on tyyntynyt, ihmeellisesti tyyntynyt. Merkillistä, ettei tuska tunnu enää, vaikka tuossa valkoisessa rakennuksessa pihan toisella puolen nukkuu Johanna Lang. He ovat leikkineet rannalla kahden kesken; — he leikkivät lastunpalasella, jonka virta vei. Johanna oli vain heikosti huudahtanut ja noussut sitten taloon. Hän oli jäänyt rannalle seisomaan tuskan ja epätoivon valtaamana. Eikö hän muistanut, että se oli laiva, jonka piti kuljettaa heidät valtameren yli?

Eilisiltainen kiivastuminen oli avannut hänen silmänsä. Hän oli ollut kuin nukkuja, joka karjaisee itsensä hereille. Hän oli tosin pyytänyt anteeksi kiivastumistaan ja he olivat eronneet sovinnossa, mutta — siitä huolimatta hänen silmänsä olivat auenneet.

Johanna oli vielä lapsi, kokematon lapsi. Hän ei jaksanut käsittää hänen tunteensa syvyyttä. Hän oli ottanut asian aivan liian verisesti. Sydän vuoti nyt verta, vuoti hiljaa, äänettömästi, mutta — se täytyi kestää. Elämä oli aljettava alusta…

Hän ihmetteli, kuinka ahtaasta raosta elämä toisinaan tunkeusi läpi. Eilen illalla hän olisi saattanut lopettaa itsensä; mutta ei ollut ollut minkäänlaista asetta. Oli ollut vain tämä rauhallinen huone, hiljainen, tyyni yö — ja sitten aamulla tämä lintujen laulu auringon noustessa. Tuo kaikki pisti ja haavoitti kyllä, mutta yhtäkaikki — se lohdutti ja paransi samalla.

Juho Kostia on itkenyt sydämensä kuivaksi. Nyt hän astuu pesukaapin luo huuhdellakseen kalpeita kasvojaan. Oh, kuinka vesi tuntui virkistävältä! Hänellä oli niin ihmeellinen olo; hän ei tuntenut enää itseään:… huuhdella tässä kasvojaan… noin vain sellaisen romahduksen jälkeen! Oh, Herra! Hän ihmetteli, että hän vielä yleensä pystyi ajattelemaan. Mutta suurestipa hän oli sentään muuttunut! Peilin edessä kasvojaan kuivaava ei ollut Juho Kostia, entinen Juho Kostia, joka niin toivorikkaana oli lähtenyt tälle matkalle. Se oli murtunut raukka, joka koetti näyttää tyyneltä… ylioppilas, mikä lie ollut… mutta teoloogi, pappi, — siitä päättäen, koska hän nyt kiinnitti valkoista papinkaulusta kaulaansa. Hän valmistausi saarnaamaan jäähyväissaarnansa. Hän oli paimen, joka jätti lampaansa korpeen kuolemaan. Mutta — hän ei voinut sille mitään: — lammas itse tahtoi niin… hän halusi vain lausua jotakin… jäähyväisiksi… karitsalleen, joka ei tahtonut seurata häntä elämän maahan, rakkauden iätiviheriöitseville vainioille…

Pihan toisella puolen liikkui joku. Juho vilkaisi ikkunasta ulos. Johanna seisoi omenapuiden välissä, häikäisevän valkoisena. Hän oli pukeutunut valkoiseen leninkiin. Juhon sydäntä vihlaisi pahasti.

Hän vetäisi pitkäntakin ylleen. Valkoinen ja musta, musta ja valkoinen.
Johanna oli valkoinen kuin päivä, häntä… häntä taasen ympäröi yö…

Johanna vilkaisi arasti Juhon ikkunoihin. Tämä mietti, mennäkö ulos vai ei. Lopuksi hän rohkaisi itsensä ja astui portaita alas.

— Hyvää huomenta, Janne! Oletko nukkunut hyvin?

Mikä kysymys, mikä lapsellinen kysymys! Nukkunut — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut! Johanna Lang oli lapsi, lapsi — kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta… Hän oli rakastanut lasta, mutta kaunista, häikäisevää lasta…

Hän tunsi itsensä äkkiä kymmentä vuotta vanhemmaksi. Nuo kymmenen vuotta leikkivät hänen rakkaudellaan kuin lapset jääpalasilla: — ne sulivat heidän suussaan kuta useamman kerran he sujahuttivat niitä huultensa välitse; — kunnes lopulta oli jäljellä vain pitkä, litteä neula, terävä kuin tikari…

— Kyllä, hyvin, vastasi hän koettaen hymyillä.

Linnut lauloivat puissa. Niiden laulu soi taivaan täyttävänä. — Mutta Juho Kostia kuunteli sitä kuin matkustavainen: — hän oli päättänyt lähteä heti kirkon jälkeen.

— Me lähdemme juomaan kahvia, sanoi Johanna.

He astuivat sisään. Kahvipöydän reunaa koristivat orvokit kuten eilenkin. Mutta ne olivat yön kuluessa kuolleet. Eriväriset, loistavat kukat nukkuivat valkoisella pöytäliinalla kuoleman unta.

Juho Kostian sydäntä ahdisti. Eilisillan ja tämän aamuhetken välillä tuntui olevan iäisyys. Huone oli sama kuin ennenkin. Flyygeli seisoi entisellä paikallaan; se oli auki eilisen jäljiltä. Nuottikirja lepäsi avonaisena kirjatelineellä. Siitä oli eilen illalla laulettu: 'Jag öfvergifva dig?' Juho Kostian mielestä tuo sävel kaikui kaukaa, kuin muinaisuudesta. Hän ei voisi sitä enää koskaan laulaa — senjälkeenkuin sitä oli Johannalle laulanut toinen… Viljo Kosunen — ja sellaisella antaumuksella…

Juho joi äänetönnä kahviaan. Hän ajatteli lähestyvää jumalanpalvelusta. Hänen mieleensä muistui eräs kohta muutamasta runosta, jonka hän kerran eräänä alakuloisuuden hetkenä oli sepittänyt:

    Mun on kuin loppunut ois elo mailta,
    kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta,
    kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää.

Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla, mun täytyy nousta miellä murretulla ja käydä saarnaamahan — elämää.

Juho Kostia seisoo saarnatuolissa. Hän on kirkkoon mennessään poikennut seurakunnan kirkkoherran luona. Vanhanpuoleinen, ystävällinen mies oli ottanut hänet sydämellisesti vastaan ja pusertanut lempeästi kättä. Myötätuntoinen katse oli puhellut: 'Kyllä ymmärrän… te olette jäänyt varjossa istumaan niinkuin minäkin.' 'Minäkin olen yksin.' 'Katsokaa näitä hiljaisia huoneita; näissä kaikuvat vain minun askeleeni.' 'Noita palmuja tuolla salissa ei hoitele naisen käsi.' 'Minä itse kastelen niitä.'

Tämä pappi, tämä hiljainen, yksinäinen mies oli toimittanut alttaripalveluksen. Hän oli liikkunut tehtävässään kuin äänetön tonttu. Hänen messunsa oli hukkunut urkujen säestykseen; se oli solissut vain kuin heikko pohjavirta, jonka äänen kosken kuohut tukahuttavat pauhullaan.

Mutta hän — nuori, elämänhaluinen — hän taisteli vielä vastaan. Häntä kauhistutti vanhan kirkkoherran kohtalo; hän ei tahtonut antaa äänensä hukkua noin. Vaikka vuorten painon alta hän tahtoi sisällyttää saarnaansa huudon: "Johanna! Etkö näe, että seison tässä viimeistä kertaa ja kysyn kaikkien näiden tuntemattomien kuullen: — rakastatko minua?"

Hänen sydäntään pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän on mielestään kuin kuolemaan tuomittu, joka on pantu lukemaan julki omaa kuolemantuomiotaan. Eikö hänen saarnansa puhunut rakkaudesta — kahden vanhan ihmisen rakkaudesta tosin, mutta — eikö hän ollut sovittanut Johannaa ja itseään siihen? Eikö näillä tiheästi kirjoitetuilla lehdillä vilissyt kukkia — omenan- ja kirsikankukkia — ja eikö hän ollut aikonut täyttää kirkon niiden tuoksulla tänään? Mitä hän nyt puhuisi? Saarnaisiko hän kuolemasta, joka kaataa kaiken — jättäen vain jäljelle hävitystä? Hänen sydämessään soivat hautajaiskellot. Ruumissaarnan hän olisi tahtonut pitää — ruumissaarnan Rakkaudelle…

Hän taisteli kuin hukkuva. Tekstin lukeminen kävi vaivalloisesti. Oh, hänen sydämessään liikahti jotakin, joka oli tuomittu kuolemaan: — hänen suuri, väkevä rakkautensa! Se ei saanut koskaan astua päivänvaloon: — se oli tuomittu varjossa värjöttämään. Ja se kun oli juuri sitä lajia, joka olisi pystynyt elämään! Seppele päässä se olisi astunut esiin kuin nuori, kaunis kuninkaanpoika, ja sen katse olisi saanut metsät laulamaan. Täältä ylhäältä — saarnatuolista se olisi voinut puhua kuin ylienkeli — puhua niin, että sydämet olisivat sulaneet kuin vaha…

Tuolla — kirkonpenkissä istui eräs, joka olisi voinut auttaa sen päivänvaloon. Hän olisi voinut sanoa: 'Janne, anna sen astua esiin.' 'Älä kiduta sitä pimeässä.' 'Etkö näe, että sen katse on kummastusta täynnä?' 'Sillehän on ihmettä kaikki, mitä se näkee.'

Mutta nyt — nyt istui tuo tyttö hiljaa ja katseli syliinsä. Oliko hänellä kädessä kukka, — vai millä hän leikki?

Niin… leiki sinä, Johanna… leiki sinä vain! Sinun leikkiäsi on kuitenkin nautinto katsella. Sinä leikit kerran muutamalla sydämellä niin, ettei se tahdo jaksaa enää elää. — Mutta kuitenkin tämä sydän siunaa sinua… niin kauan kuin se lyö…

Hän vapautui hiukan, kuta pitemmälle saarnassaan hän ehti; hän rupesi lämpenemään. Hän puhui nuoruuden pettävistä toiveista. Ne olivat kuin kukkia, jotka kuihtuivat ja varisivat pois. Oh, hän sai niistä kuitenkin kiinni — noista kukista, joita ihan vilisi hänen saarnassaan. — Mitä oli elämä? Harhakuva vain — ei mitään muuta. Ihminen pyydysti sitä kuin poikanen valtameren maneettia. Se hohti kauniina vedenpinnan alta; sen täplät ihan häikäisivät silmää! Mutta — kun se nostettiin kauhaan, oli se paljasta hyytelöä vain: — se soljui ja pyrki läikkymään pois, eivätkä värikkäät täplät hohtaneet yhtä kauniisti enää. Veden läpi katsottuna ne saivat hehkunsa takaisin. — Päästä irti elämä… luovu rakkaudestasi! Vuosien takaa… pitemmän välimatkan päästä katsottuna se rupeaa kukkimaan, mutta — harvoin silloin, kun se on sinulla kädessäsi. Toisin sanoen: älä napise, vaikka joudutkin varjossa istumaan. Auringon leikin vainion pientareilla näkee kauneimpana vain se, joka varjosta sitä katselee.

Juho Kostia oli lämmennyt; hän oli päässyt saarnansa viimeiseen osaan. Kaikille yksinäisille… niin. Oliko korkeampi voima ohjannut hänen kättään, kun hän oli nuo rivit kirjoittanut? Oliko taivaallinen viisaus auttanut häntä valmistamaan lääkkeen itselleen? Hän oli aikonut sen muille… muille, jotka istuivat hyljättyinä. Nyt hän sai itse ensimmäisenä maistaa tästä lohdutuksen maljasta. Se oli itsekommuunio — omin käsin nautittu ehtoollinen.

Juho Kostia on lausunut lopputoivotuksensa seurakunnalle. Nyt painaa hän kirjan kiinni. Se oli yksi osa hänen elämäänsä, joka päättyi näin. Hän muistaa yht'äkkiä dogmatiikan. Sen välissä oli ollut omenankukkia, kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Nyt jäivät kukat kirjan väliin. Hän sulki ne sinne, sinetöiden syvällä huokauksella tämän raskaan työn. Hän ei painaisi niitä rikki — ei. Ne olivat liian kauniita kuoliaaksi puserrettaviksi; ne saisivat itsekseen kuolla. Kerran — vuosien perästä hän avaisi kirjan. Silloin ne olisivat kuihtuneet. Mutta — väkevinä tuoksahtaisivat niistä häntä vastaan elettyjen onnen hetkien muistot…

Johanna oli istunut pää kumarruksissa koko saarnan ajan. Juho oli puhunut lämpimästi, liikuttavasti. Hän oli tuntenut jonkunlaista itsesoimausta, mutta se oli ollut sangen heikkoa vain. Seuraavassa hetkessä oli sen työntänyt tieltään toinen tunne, arka, mutta kuitenkin väkevä ja tuore. Se muistutti yöllä puhjennutta kukkaa, joka heloittaa nousevan auringon valossa. Hän tunsi taas rakastavansa Jannea, rakastavansa koko nuoren sydämensä lämmöllä. Mutta — jos häneltä olisi vaadittu lupausta, hän luultavasti olisi jälleen pudistanut päätään; hän iloitsi vain siitä, että Janne oli tullut…

Juho Kostia seisoo sakaristossa. Vanha kirkkoherra oli puristanut lämpimästi hänen kättään. 'Te saarnasitte kuin vanha pappi.' 'Onnea ja Jumalan siunausta vain, nuori veli!'

Niin — vanha hän olikin — vanha ja väsynyt. Merkillistä, kuinka väsyneeksi hän itsensä tunsikin tällä hetkellä.

Hän kiitti äänettömästi. Samassa aukeni sakariston ovi ja Johanna ilmestyi kynnykselle, kauniina, viehättävänä, punaiset läikät poskillaan.

Hän näytti epäröivän; hän oli aikonut sanoa Juholle jotakin kaunista, rohkaisevaa; hän oli liikutettu. Mutta — nähtyään kirkkoherran, joka pää kallellaan seisoi sakariston pöytään nojaten, hän joutui hämilleen.

Juho astui hänen luokseen. Hänen huulensa vavahtelivat. Hän tarttui
Johannaa kädestä.

— Olipa hyvä, että tulit. Minä aioin juuri lähteä sinua etsimään saadakseni sanoa sinulle hyvästit. Hyvästi, Johanna, ja Jumala siunatkoon tiesi! Minun täytyy mennä täältä suoraan asemalle.

Hän osoitti matkalaukkuaan oven suussa. Hän oli ottanut sen mukaansa kirkkoon lähtiessään. Se oli kyllä tuntunut omituiselta, mutta hänestä oli ollut perin vaikeata selitysten antaminen; Johannan täti olisi tietysti vaatinut sellaisia. Nyt hän sai jättää asian Johannan huoleksi. Hän kyllä sen jotenkin selittäisi.

— Aiotko lähteä jo?

Johanna katsoi häntä kummissaan.

— Aion. Sano terveiset tädillesi ja kiitä häntä puolestani.

— Mutta — milloin minä tapaan sinua?

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ottaa tyttöä kädestä, astua hänen kanssaan vanhan papin eteen ja sanoa: 'Siunatkaa meitä! Me kuulumme yhteen.' Mutta — jokin ääni hänen povessaan kuiskasi: 'Mahdotonta! Johannahan pelkää ratkaisevaa askelta.'

— En tiedä, Johanna… en tiedä… Ääni hänen povessaan sanoi: 'Ei koskaan.'

Samassa rupesivat kellot tapulissa soimaan. Kirkkoherra ojensi hänelle kätensä.

— Minun täytyy mennä hautaamaan. Hyvästi jääkää!

Niin — hautaamaan; sitä vartenhan hänkin nyt lähti: — hautaamaan rakkauttansa, jonka taistelu oli toivotonta — lopullisesti…

Hän tarttui kapsäkkiinsä ja astui kirkkoherran perässä ovesta ulos. Ovella hän vielä pysähtyi katsoen Johannaa kauan ja pitkään. Hän tunsi, että se oli viimeinen kerta.

— Hyvästi, Johanna, ja… kiitos kaikesta…!

Hän astuu kirkkomäkeä alas omituinen kalpeus kasvoillaan. Hän kulkee kuin ihminen, joka on hukkunut omalta itseltään… ymmälle joutuneena kuin vanhus, jolta tuuli vei hatun. Se kieputtaa sitä tietä pitkin eikä vanhus jaksa juosta niin kovasti, että saisi sen kiinni… Kirkonkellot soivat hänen takanaan. Hänen katseensa on suunnattu kauas, etäisyydessä siintävän metsän laitaan. Mutta — Juho Kostia ei katsele sitä; hän kuuntelee omaa sieluaan: — siellä ei soinut enää…

Hänen mieleensä muistuu muuan saksalainen laulu. Sen nimi oli "Kello". Siinä kerrottiin miehestä, joka oli saanut lahjaksi ihmeellisen kellon. Se oli hänellä myötä murheessa ja ilossa, myrskyssä ja tyynessä. Se löi hänen isänsä arkun ääressä, löi lemmen syttyessä ja vihkialttarilla. Kaikissa elämänkohtaloissa se löi, säestäen hänen mielialojaan. Mutta — viimein kello seisahtui ja lakkasi lyömästä. Silloin mies kuvittelee tulevansa taivaaseen ja ojentavansa mestarille takaisin häneltä saamansa lahjan.

"Ah, silloin antaisin kiittäin mä hälle kelloni tään: 'En, Herra, turmellut lahjaas: se seisahti itsestään!'"

Niin — niinkuin hänen sydämensä kello nyt — ilman hänen syytään… suuresta surusta… Se oli ollut hänen matkakumppaninsa myötä- ja vastoinkäymisissä. Se oli lyönyt ilosta ja lyönyt surusta. Ennen kaikkea se oli lyönyt rakkaudesta Johanna Langiin. Nyt se oli seisahtunut… lakannut lyömästä. Hänen sydämensä oli väsynyt… niin perin pohjin väsynyt…

Hän on hengessään ojentavinaan sydäntään Jumalalle; hän puhelee:

"Katso, Herra, tuollaiseksi se on tullut… ilman minun syytäni. Se rakasti… enkä minä voinut sitä estää; se oli luotu sellaiseksi. Mutta nyt… nyt se ei soi enää… Herra, ota lahjasi takaisin…"

* * * * *

Kotiatulonsa jälkeisenä päivänä sai Juho Kostia kirjeen.

Se oli Helgeltä.