— Mutta sairaanhoitajatar — mihin hän joutui?
— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen toimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun palkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku tienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.
Buvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita nyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen kätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi lukonreikään, mutta viimein ovi avautui.
Clarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin lattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin kokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä syrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa sisälle.
— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä nukkua, herätä hänet, kiltti setä!
Ja lapsi juoksi Buvatin luo, joka ovelta katseli tätä surkeata näytelmää.
Buvat talutti hänet ruumiin viereen.
— Suutele viimeisen kerran äitiäsi, lapsiparka, hän kehotti.
Lapsi totteli.
— Ja nyt, jatkoi suojelija, — jätä hänet nukkumaan, kunnes hyvä
Jumala aikanaan herättää hänet.
Hän nosti lapsen syliinsä ja vei hänet omaan huoneeseensa. Pienokainen ei lainkaan vastustellut, ikään kuin olisi käsittänyt heikkoutensa ja orpoutensa.
Hän pani tytön makaamaan omalle vuoteelleen, sillä lapsen kehtokin oli viety, ja nähdessään hänen nukahtaneen hän lähti tekemään korttelin komisariolle kuolemanilmoitusta ja sopimaan hautauslautakunnan kanssa.
Hänen palatessaan ovenvartijatar ojensi hänelle paperin, jonka sairaanhoitajatar oli löytänyt Claricen kädestä pukiessaan hänet käärinliinoihin.
Buvat avasi sen ja tunsi Orleansin herttuan kirjeen. Se oli ainoa perintö, minkä äitiraukka oli jättänyt tyttärelleen.
PERINTÖ
Käydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle ja järjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa, joka pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei kyennyt ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt mitään lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta yksin päivisin ollessaan toimistossa.
Onneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan — muuan nelikymmenvuotias kelpo nainen. Tämä oli ollut matami Buvatin palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruoan, hoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä palkkaa vuodessa.
Uusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden hänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut porvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää ullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt oli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta hän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun varrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston lähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta hankaluuksitta. Huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivuhuone ja keittiö. Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin muutto vielä saman päivän iltana.
Clarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, niin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän lomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku Bathilde alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi tuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua kaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja lopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat takaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta elämästämme, tiheni vähitellen ja Bathilde unohti heidät siihen päivään asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.
Buvat oli luovuttanut kauniimman noista kahdesta kamarista Bathildelle. Toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukamarin. Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa, kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti. Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi, että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön kasvattajiksi. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala kirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan ja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä hänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen kaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat sydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin holhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän päätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi hänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.
Ja siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin että hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen tulot kuuluivat Bathildelle. Yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt jaettava seuraavasti:
neljäsataaviisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin opettajille,
neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.
Olettaen, että Bathilde, joka oli nelivuotias, menisi naimisiin neljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi pääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai kymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljon, sen Buvat kyllä tiesi, ja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti asiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.
Yhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen hän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan kaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä varten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello kymmeneltä illalla. Se olisi pelkästään hyödyksi hänelle itselleen, koska hän tällä uudella järjestelmällä pidentäisi elämäänsä neljällä tai viidellä tunnilla päivittäin.
Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.
Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin, musiikin ja piirustuksen opettajat.
Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava lapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.
Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin samettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien kilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä harrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa. Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä antamia päätöksiä.
Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku Bathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen perässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten asia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän vanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä, alistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen. Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että kirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin, mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän Eustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin ulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.
Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo nukkuikin Buvatin sylissä.
Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta, joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen hyräillen lempilauluaan:
Anna mun mennä — jalkani, lennä jne.
— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän, laulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Buvat.
— Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?
— Kyllä, tulen sieltä juuri.
— Ja maksettiinko teille?
— Ei, sanottiin ettei ole rahaa.
— Ja mitä ajattelette siitä?
— Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta yhtaikaa, arveli Buvat.
— Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan sitä, Ducoudray, jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, — hän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Hänpä on hyväuskoinen, tuo ukko Buvat!
— Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua, sanoi toinen apulainen.
— Niin, yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin oikeaan osuvilta, — sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.
— Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan kuukausina, niin mitä teette, Buvat?
— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei pidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.
— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa? kummeksui apulainen.
— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän on vähissä varoissa.
— Halpa imartelija! puuskahti apulainen.
Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä; mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli tyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.
Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta, ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt kuukauden lopulla ja täysin kunnossa.
Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.
Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut, sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.
Sillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias, jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan aatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää toki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille, ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.
Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen isänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa, ja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.
Ihastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja maksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti. Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri rakastanut vaihtelua.
Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi, puolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä Bathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut sellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias, alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää, johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.
Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle kannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des Ortiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja, sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.
Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota kirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu; Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen kasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.
Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten laverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.
Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet. Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan, urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri saattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin. Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa. Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.
Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten puoleen.
Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut. Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että hän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista, jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.
Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi, ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.
BATHILDE
Mutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että hänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle. Hän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi vain rahan hukkaa pitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin Bathilden piirustuksia — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa kolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin vähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa myönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan kehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen lähimpään ympäristöönsä.
On käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille suurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen; hän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt jotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän oivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota, musiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sen tähden hän kohdisti erikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen poikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä pastellitöitä.
Eräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja pyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue du Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti piirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä ja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta siinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen naivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli pastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä paljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista livreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se arvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden taiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti lyhyeen.
Kauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän liiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä. Mutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten aikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että piirrokset eivät olleet myytävinä — hän oli vain tiedokseen kysynyt tällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta nousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen kauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan ollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten tarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun, lähti myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on loukattu, ja asteli toimistoaan kohti.
Hänen palatessaan kauppias osuttautui kuin sattumalta ovelleen, mutta sen huomatessaan Buvat vetäytyi kauemmaksi. Se ei auttanut, kauppias astui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta viimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen, ja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.
— Sepä ikävää, — olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti, sanoi kauppias, ja kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja taaksensa vilkaisematta katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.
Bathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita kepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa tavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin rauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän kietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:
— No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?
— Herra Papillon oli hävytön! vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.
Bathilde-parka vaaleni.
— Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!
— Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi eteen, hän rupesi niitä arvostelemaan.
— Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni, virkkoi Bathilde nauraen, — niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen. Mutta tarjosiko hän mitään hintaa?
— Kehtasi hän senkin tehdä, myönsi Buvat.
— Minkälaista? tiedusti Bathilde vavisten.
— Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!
— Kahdeksankymmentä livreä! huudahti Bathilde. — Oi, nyt sinä varmaankin erehdyt, ystäväiseni.
— Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä, vakuutti Buvat painokkaasti.
— Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa, sanoi nuori tyttö taputtaen käsiään ilosta.
— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain on totta, että herra Papillon on hävytön mies.
Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti se tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista
anna mun mennä — jalkani, lennä jne.
Hän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia olisi ollut olemassakaan.
Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu Buvatille.
Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun kelpo vaimo toi rahat.
Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen, sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä oli hänen hyväkseen uhrannut!
Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi vaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.
— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa! Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri! Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta mitään muille.
Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen, josta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi Bathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan. Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.
Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi silmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman surkeasti:
— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis tekee työtä elannokseen!
— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain nauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.
Puhuttelumaininta ystäväiseni muuttui Bathildella suurissa tilaisuuksissa isäseksi, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.
— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.
Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että keppi kirposi lattialle.
— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin suunnaton murheellisuus.
— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —
Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?
Ja hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.
— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde; — itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.
— Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua! vakuutti Buvat. —
Se tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!
— Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niin kuin tahdon, huomautti Bathilde.
Kaikessa lapsellisuudessaanko tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaista hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.
— No, mukautui Buvat, — tee siis niin kuin tahdot ja mitä tahdot, mutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani…
— Hyvä on, hyvä on, keskeytti neito; — saamme nähdä sitten, mutta nyt päivällinen jäähtyy sinun takiasi.
Ja pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan ruokahuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuota pikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä, reheviltä kasvoilta.
Mitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?
Bathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan aherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä oli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä kuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi mitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelma Bathilde saattoi tehdä kahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jäljelle jäisi ainakin puoli kuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut oikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä paljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna jättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta — tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa käsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa, sitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.
Nanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa. Hän oli ryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä etsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa; hienostonaiset maksoivat silkkipunoksesta viisikymmentä louisdoria kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat, joita Juvenalis[92] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti johtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten katseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties vielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan alkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa tuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä Penelopestaan,[93] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli tärvellyt.
Bathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi ja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta talouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon. Kirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän Bathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen suojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin hän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo ottaa käyttöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut asunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin mittailuun ja tuumiskeluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä, mitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja lehtimaja.
Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää nähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia mielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään hankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin pengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja säleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina, siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94] puutarhojen mestarinäyte.
Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin metsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja. Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan, kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa kolmisen kuukautta.
Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen verson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun. Kuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa. Vincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen näki aineksien olevan koossa.
Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta. Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista, kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen, köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.
Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle hydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena keksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden tehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut kielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti valmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi aikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.
HENKILÖLUETTELO
Ludvig XV, alaikäinen kuningas.
Philippe, Orleansin herttua, hänen setänsä, hallituksenhoitaja eli
regentti.
Orleansin herttuatar, mademoiselle de Blois, Ludvig XIV:n avioton
tytär, regentin puoliso.
Elisabet Charlotte, Baijerin prinsessa, jota puhuteltiin
tavallisesti nimillä Madame ja princesse palatine, regentin äiti.
Regentin tyttäriä.
Marie Louise, herttuatar de Berri. Louise Adelaide de Chartres, sittemmin abbedissa. Charlotte Aglaé de Valois, sittemmin Modenan herttuatar.
Markiisitar de Maintenon, Ludvig XIV:n viimeinen puoliso.
Louis Auguste de Bourboun, Mainen herttua, Ludvig XIV:n ja
markiisitar de Montespanin laillistettu poika.
Louise Bénédicte de Bourbon-Condé, Mainen herttuatar, edellisen puoliso.
Louise Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi, Mainen herttuan veli.
Hallituksen jäseniä.
Guillaume Dubois, regentin ent. opettaja, lopulta pääministeri.
Marski d'Uxelles, ulkoasiain neuvoston puh.joht.
Marski de Villars, sotaneuvoston puh.joht.
Herttua de Noailles, finanssineuvoston puh.joht.
Marski d'Estrées, laivaston superintendentti.
Herttua d'Antin, valtioneuvoston puh.joht.
Kardinaali de Noailles, kirkollisneuvoston puh.joht.
Markiisi de Tonry, postilaitoksen yli-intendentti:
Claude Leblanc, sota-asiain valtiosihteeri, vakoiluosaston johtaja.
Messire Voyer d'Argenson, Pariisin poliisipäällikkö, sittemmin
samalla kansleri eli sinetinvartija hallituksessa.
Markiisi de Launay, Bastiljin kuvernööri.
Regentin hovimiehiä.
Louis Henri, Bourbonin herttua. Herttua de Saint-Simon. Herttua de Guiche. Markiisi de Sabran. Herttua de Brancas. Markiisi de Canillac. Markiisi de Latare. Chevalier de Simiane. Kreivi de Gacé. Markiisi de Broglie. Kreivi de Nocé. Kreivi de Fargy. Chevalier de Ravanne.
Hovinaisia.
Markiisitar de Parabère. Herttuatar de Falaris. Madame Sophie d'Averne. Markiisitar de Sabran. Madamoiselle Saleri. Madame de Tencin. Mademoiselle de Charolais, Bourbonin herttuan sisar.
Kreivi de Riom, herttuatar de Berrin rakastaja, sittemmin puoliso. Markiisitar de Mouchy, herttuatar de Berrin seuranainen. Madame de Pons, herttuatar de Berrin kamarirouva. Filip V, Espanjan kuningas. Parman Elisabet, Espanjan kuningatar. Kardinaali Alberoni, Filipin politiikan johtaja. Cellamaren ruhtinas, Espanjan lähettiläs Pariisissa. Marski de Villeroy, Ludvig XV:n opettaja. André Hercule de Fleury, Fréjusin arkkipiispa, Ludvig XV:n rippi-isä. Berwickin herttua, Ranskan sotavoimien ylipäällikkö.
Mainen herttuattaren salonkipiiriä
Kardinaali Melchior de Polignac. Herttua de Richelieu. Markiisi de Pompadour. Kansleri de Malezieux, kaunosielu. Paroonitar de Staal Delaunay, herttuattaren esilukijatar. Kreivi de Laval. Josebh Lagrange-Chancel, ivarunoilija. Abbé de Saint-Genest, runoilija. Abbé de Chaulieu, runoilija. M. de Saint-Aulaire. Antoine de Chastellux. Abbé Brigand. Chevalier Raoul d'Harmental. Parooni René de Valef.
D'Avranches, Mainen herttuattaren kamaripalvelija.
Albert du Rocher, Orleansin herttuaa palvellut upseeri.
Clarice du Rocher, hänen puolisonsa.
Bathilde, heidän tyttärensä.
Jean Buvat, kuninkaallisen kirjaston virkailija.
Ducoudray, kirjastovirkailija.
Nanette, Bathilden palvelijatar.
Raffé, herttua de Richelieun kamaripalvelija.
Bourguignon ja Comtois, kardinaali Douboisin lakeijoita.
Rouva Denis, talonomistajatar.
Hänen perhettään.
Emilie.
Athenais.
Boniface.
La Fillon, ravintolan emäntä. Kapteeni Roquefinette, seikkailijasoturi.
VIITESELITYKSET:
[1] Kunnianimitys, vastaa "arvoisaa herraa". Suom.
[2] 1700-luvun hopearaha.
[3] Alue Seinen vasemmalla rannalla. Suom.
[4] Ritari, alhaaltapäin toinen aatelisarvo Ranskassa. Suom.
[5] Orleansin herttua Philippe, Ludvig XIV:n veljenpoika (1674-1723), tavallisena nimityksenään "regentti" eli hallituksenhoitaja, osoittautui eteväksi ylipäälliköksi Espanjassa Espanjan perimyssodan aikana 1707-1708, menetti päällikkyyden tavoitellessaan itselleen siellä valtakuntaa ja sai Ludvig XIV:n kuoltua parlamentin tunnustamaan hänet hallituksenhoitajaksi ja Ludvig XV:n holhoojaksi, vastapalvelukseksi lisäten parlamentin ja ylimystön oikeuksia. V:sta 1718 hän kuitenkin alkoi hallita yksinvaltaisesti, neuvonantajansa Duboisin avulla hoitaen uudenlaista ja menestyksellistä ulkopolitiikkaa. Valtakunnan huonoja raha-asioita hän yritti parantaa suosimalla Law'n osakekeinottelua joka päättyi suureen romahdukseen. Hänen yksityiselämällään oli irstaisuuden maine.
[6] Ranskan etevimpiin sotapäälliköihin luetun "suuren Condén" (1621—86) nuoremmasta veljestä polveutunut Bourbonien kuningassuvun sivuhaara, joka sammui 1814. Puheenaoleva prinsessa de Conti oli Louis Henri de Bourbonin (regentin langon pojan) ja prinsessa de Charolaisin sisar.
[7] Tavallinen puhuttelumuoto Bourbonin herttuan Louis III:n puolisolle, joka oli Ludvig XIV:n avioton tytär mademoiselle de Nantes. Tämän nuorempi sisar, n.s. toinen mademoiselle de Blois, oli regentin puoliso. Suom.
[8] Tykistön ylipäällikön silloinen virasto- ja asuintalo, jossa nykyään on Kansalliskirjaston jälkeen Ranskan huomattavimmat kirjakokoelmat. Suom.
[9] Ranskan vanhan kuningaskunnan korkea-arvoisin ritaristo, jonka sata jäsentä olivat kuninkaan nimitettäviä; edellytyksenä oli useamman sukupolven aateluus. Suom.
[10] Françoise d'Aubiné, markiisitar de Maintenon (1635-1719), tuli runoilija P. Scarronin nuorena leskenä Ludvig XIV:n lasten kasvattajattareksi ja kuningattaren kuoltua Ludvigin salassa vihityksi puolisoksi 1684. Hän sai suuren vaikutusvallan politiikkaan, ja protestanttien osittaisen uskonvapauden hyväksi julkaistu Nantesin edikti peruutettiin hänen toimestaan 1685.
[11] Herttua C.L.H. Villars, Ranskan marski (1653-1734), kunnostautui diplomaattina ja sotapäällikkönä, mutta pöyhkeily ja ahneus harvensivat hänen ystäväpiiriään hovissa. Suom.
[12] Ranskalaisen runouden klassillinen säemitta 1100-luvulta. Suom.
[13] Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (1670-1736), Ludvig XIV:n ja markiisitar de Montespanin laillistettu poika, oli aikaisemman hovin juonitteluissa siirtynyt äitinsä puolueesta markiisitar de Maintenonin puolelle, joka oli tullut kuninkaan uudeksi lemmikiksi ja kilpailijattarensa lasten kasvattajaksi. Oltuaan kaleerilaivaston päällikkönä ja tykistön ylipäällikkönä hän vietti viimeiset vuotensa kirjallisissa ja hengellisissä harrastuksissa.
[14] Viisivuotiaana valtaistuimelle joutunut Ludvig XV oli Ludvig XIV:n vanhimman pojan pojanpoika. Suom.
[15] Jesuiittipater Michel Letellier (1648-1719) oli Ludvig XlV:n viimeinen rippi-isä.
[16] Alkuaan Richelieun palatsi Seinen oikeanpuolisella rannalla, sittemmin kauan Orleansin herttuain hallussa. Suom.
[17] Entinen kuninkaanlinna Louvren vieressä Seinen oikealla rannalla. Suom.
[18] Pierre Corneille (1606-84) on Ranskan klassisistisen draaman pääedustajia.
[19] Ooppera nimittäin oli juuri Richelieun rakennuttamassa Palais-Royalissa. Suom.
[20] Etenkin valtiollisista syistä pidätettyjen vankila.
[21] Suuren kardinaalin jälkeläinen (1696-1788), diplomaatti ja soturi, v:sta 1748 marski, kuuluisa myöhäiseen vanhuuteen asti runsaina jatkuneista lemmenseikkailuistaan.
[22] Serkukset, regentin tytär mademoiselle de Valois ja Bourbonin herttuaan sisar mademoiselle de Charolais.
[23] Odysseuksen pojan Telemakhoksen opettaja. Suom.
[24] Herttua de Richelieun kamaripalvelija.
[25] Markiisitar Marie Magdeleine de Parabère (1693-1750) alkuaan Burgundin herttuattaren seuranainen, oli regentin neljästä samanaikaisesta rakastajattaresta rohkealuontoisin ja sukkelapuheisin. Hän oli hyvin elämänhaluinen pikku kaunotar, mainitaan aikakirjoissa. Suom.
[26] Marc René de Voyer de Paulmy d'Argenson (1652-1721) oli tällöin Pariisin poliisipäällikkönä. Suom.
[27] Papinkirjurista näihin aikoihin kardinaaliksi ylenevä Guillaume Dubois (1656-1723) oli ollut Orleansin herttuan opettaja ja tuli holhoushallitus-kautena lopulta hänen pääministerikseen. Hän oli luonteeltaan turmeltunut, mutta diplomaattina taitava, ja sai espanjalaisen kilpailijansa Alberonin hankkeiden vastapainoksi syntymään englantilais-ranskalaisen liiton.
[28] Marski d'Uxelles oli ulkoasiain neuvoston presidentti. Aikakirjojen mukaan hän ulkomuodoltaan muistutti härkäkauppiasta; hän oli hillitön elostelija ja mässääjä, notkeaselkäinen liehijä arvohenkilöiden edessä, muita kohtaan tyly käskijä. Suom.
[29] Kreivi de Nocé oli regentin kasvinkumppani ja sitten hänen vakinaisin mässäystoverinsa. Hänet kuvataan kookkaaksi, tummaveriseksi, sävyltään suurelliseksi. Suom.
[30] Kuuluisa muinaisitalialainen ennustajatar.
[31] "Paheiden kuiluun on helppo luisua", mutta voidaan kääntää myös: "helppoa on Avernen langeta". Suom.
[32] Manalan virta muinaiskreikkalaisilla. Suom.
[33] Regentin elostelijaseuruetta. Suom.
[34] Louis Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (1678-1737), Ludvig XIV:n ja markiisitar de Montespanin nuorempi poika, kunnostautui amiraalina Espanjan perimyssodassa. Suom.
[35] Louise Bénédicte de Bourbon-Condé (1676-1753), kääpiömäinen, eloisa, säkenöivä huimapää, piti huvilinnassaan Sceauxissa poliittista salonkia ja joutui tässä romaanissa kerrottujen tapausten johdosta istumaan jonkun aikaa vankeudessa kuten miehensäkin. Herttuan virkakautena (kts. ed.) hän käytti asuntonaan myös Pariisin arsenaalirakennusta, johon tämä kohtaus on sijoitettu. Suom.
[36] Katolilainen pappi, Ranskan vallankumoukseen asti myös kuninkaan antama arvonimi, johon ei liittynyt sielunpaimenen tehtäviä, mutta kolmannes luostarin tuloista.
[37] Kardinaali Melchior de Polignac (1661-1742) oli taitava diplomaatti, ministerinä Rooman hovissa 1725-32, sittemmin Auchin arkkipiispa; Ranskan akatemian jäsen v:sta 1704. Baijerin Elisabet Charlotte, regentin äiti, kertoo, että kardinaalin takavarikoiduista papereista löytyi hänen ja madame du Mainen välejä pahoin kavaltava kirje. Suom.
[38] Ludvig XIV:n pojanpoika, joka perusti Espanjan v:een 1931 hallinneen kuningassuvun (vrt. éd.).
[39] Elämästä nautiskelija. Suom.
[40] Prinsessan arvonimi Espanjassa ja Portugalissa. Suom.
[41] Polignacin keskenjäänyt, Lucretiuksen mielipiteitä vastustava runoteos. Suom.
[42] Robert Väkevän ajoilta — 800-luvulta — paroneina Ranskan historiassa mainittu suku.
[43] Napolin alue oli vielä hiljakkoin kuulunut Espanjalle. Suom.
[44] Pyhän Hengen ritariston arvomerkki. Suom.
[45] Kardinaalin arvomerkkinä on mm. kirkkaanpunainen hattu. Suom.
[46] Marguerite Jeanne Cordier, paronitar de Staal Delaunay (1684-1750), Mainen herttuattaren esilukijatar, istui kaksi vuotta Bastiljissa ns. Cellamaren salaliiton osallisena. Hänen muistelmansa ovat ikävystyneen ja ilottoman elämän kaikua, ankarasti, selkeästi ja terävästi kuvaten regenttikauden maailmaa, lennokas tyyli on niille tuottanut klassillista asemaa.
[47] Muinaiskreikkalaisen taruston sfinksi oli hirmuolento, jollainen mm. Theban kaupungin lähistöllä olevalle kalliolle sijoittuneena esitti kaikkien ohikulkijain vastattavaksi arvoituksen ja surmasi heidät, kun he eivät kyenneet sitä ratkaisemaan. Kun viimein Oidipus suoriutui kokeesta, syöksyi sfinksi alas kalliolta. Suom.
[48] Muinaiskreikkalainen kyynikkofilosofi Diogenes halveksi ihmisiä siinä määrin, että kerran keskipäivällä lyhty kädessä Ateenan kaduilla etsi oikeata ihmistä. Suom.
[49] Pyhä liiga oli Ranskassa hugenotteja vastaan 1576 perustettu kiihkokatolinen liittoutuma. Frondeksi nimitetään Ludvig XIV:n holhoushallituksen aikana puhjennutta kuusivuotista sisäistä kahakoimista, joka sai aiheensa aateliston ja ylemmän virkasäädyn tyytymättömyydestä kardinaali Mazarinin politiikkaan. Kapinoitsijoita johti lopulta "suuri Condé". Suom.
[50] Espanjasta vapauduttuaan 1581 oli Alankomaiden hollantilainen osa seitsemän maakunnan muodostamana liittovaltiona; maakuntien yhteiseksi hallitsijaksi pääsi käskynhaltijan nimellä 1672 Wilhelm II, Oranian ruhtinassuku, ja katolisen Jaakko II:n tultua syöstyksi Englannin valtaistuimelta Wilhelm hänen protestanttisena vävynään pääsi senkin maan kuninkaaksi 1688. Stuart-suvun pyrkimystä takaisin valtaan edusti Jaakko II:n jälkeen ensiksikin hänen poikansa James Edward, tavallisena nimityksenään chevalier S:t George.
[51] Hollannin toimeenpanevan vallan haltijan nimitys niinä aikoina, jolloin hallintomiehenä ei ollut käskynhaltija. Suom.
[52] Maurien halveksiva nimitys Florindalle, kreivi Julianin tyttärelle, jonka kärsimää häväistystä väitettiin hänen omasta vallattomuudestaan johtuneeksi.
[53] Ludvig XIV:n sotaministeri (1641-91), erinomaisen työteliäs, mutta useinkin julma ja kiivas sotalaitoksen järjestelijä.
[54] Versaillesin puistoon rakennettu kuninkaallinen linna.
[55] Englannin kuuluisin sotapäällikkö (1650-1722), joka puolisonsa riitaannuttua Anna-kuningattaren kanssa menetti ylipäällikkyytensä ja muut virkansa 1710.
[56] Ranskan kuninkaan Henrik IV:n aviottomasta pojasta polveutunut herttuallinen haara; Louis Joseph de Bourbon, Vendômen herttua (1654-1712), oli sukupolvensa parhaita kenraaleja, laiskotteleva ja huolimaton, mutta ratkaisevissa tilanteissa kylmäverinen ja teräväkatseinen; taisteli viimeksi Espanjassa Filip V:n valtaistuinta lujittaen. Suom.
[57] Marie Anne de La Trémoille, ruhtinatar des Ursins (1642-1722), syntyään ranskalainen, esitti Espanjan kuningattaren ylikamarirouvana ja kuninkaan rakastajattarena hyvin suurta osaa Filip V:n hovin vehkeissä ja oli monen vuoden ajan valtakunnan todellinen hallitsijatar. Suom.
[58] Pistoli oli Ranskassa 6 frangin kultaraha.
[59] Tämä tapahtui sitten 1737. Suom.
[60] Salaliiton myttyynmenemisestä oli seurauksena, että 1717 grandiksi ja kardinaaliksi nimitetty Alberoni (1664-1752) tarkoitettiin Espanjasta 1719, mutta hän esitti myöhemmin huomattavaa osaa Vatikaanissa ja Romagnan käskynhaltijana. Lähimpänä syynä kuningattaren — ja sikäli kuninkaan — kannatuksen menettämiseen oli kuitenkin samanlainen pikku sattuma, jollainen hänet oli ylennystenkin uralle saattanut erään talonpoikaisnaisen karsasmielisyyden herättäminen; tämä vaimo oli kuningattaren lapsuuden hoitajatar ja saapunut Madridin hoviin jälkeenpäin kotimaasta. Suom.
[61] Sidonista saapunut laiva oli tuonut Marseilleen paiseruton, joka raivosi hirvittävästi. Ruttotartunnasta varjelevan Pyhän Rochuksen juhlaa vietettiin elokuun 16. p:nä. Suom.
[62] Kreivi Claude Alexandre de Bonneval, ranskalainen kenraali (1675-1747), joutui madame de Maintenonin loukkaamana poistumaan synnyinmaastaan ja kohosi Turkin palveluksessa pashaksi. Suom.
[63] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Madame tarkoitti Bourbonin hovissa kuninkaan tai perintöprinssin tytärtä tai kuninkaan veljen puolisoa, nyt esillä olevassa tapauksessa regentin äitiä, Baijerin prinsessaa. Suom.
[64] Launay, joka kerrassaan sait viehätyksen lahjat, j.n.e.
[65] Pienempi, taffelimuotoinen sommitelma klavesinista, joka oli kolmiomainen ja nykyaikaisen pianon edeltäjiä. Suom.
[66] Postilaitoksen yli-intendentti.
[67] Vanhimman, säännöttömästä elämästään paljon mainitun tyttärensä, jonka puoliso — Berrin herttua Charles (1695-1719) — oli Ludvig XIV:n vanhimman pojan kolmas poika. Suom.
[68] Sävellysteos (ja myöhemmältä ajalta Gluckin ooppera), nimihenkilönään rohkean Rinaldo-ritarin kaunis lumoojatar Torquato Tasson "Vapautetusta Jerusalemista". Suom.
[69] Kreetan kuninkaan Minoksen tytär, antoi Teseukselle lankakerän, jonka avulla uros löysi tiensä takaisin labyrintistä. Suom.
[70] Chevalier Louis de Rohan, Bretagnen muinaisista ruhtinaista polveutunutta sukua, oli yhtynyt salaliittoon Ludvig XIV:ttä vastaan. Suom.
[71] Regentin puoleensavetävää ulkomuotoa haittasi kipeäsilmäisyys, joka sai hänet katsomaan kieroon. Suom.
[72] Hopearaha, vastasi kolmea livreä, iso-écu 6 livreä.
[73] Markiisitar kuvataan aikakirjoissa viehättäväksi naiseksi — säännöllisen kauniiksi kasvonpiirteiltään, esiintymisessään miellyttäväksi ja luonnolliseksi, tavoiltaan vaatimattomaksi, hengenlahjoiltaan älykkääksi, luonnoltaan jonkun verran aistilliseksi. Suom.
[74] Viola d'amore, seitsenkielinen ja lisäksi kumujänteillä varustettu, riutuvasävelinen, nykyaikaisissakin sävellyksissä vielä toisinaan esiintyvä violonsellon edeltäjämuoto.
[75] Numeroruutuisilla kartonginpalasilla suoritettava seurapeli. Suom.
[76] Kaksi Mignardia, veljeksiä, saavutti suosiota muotokuvamaalareina 1600-luvun loppupuolella. Suom.
[77] Kansanlauluksi muodostunut Malbrouck s'en va-te-en guerre, josta aikoinaan syntyi suomalainenkin sovitelma "Melperi meni sotaan". Suom.
[78] Sana tarkoitti ranskankielessä siihen aikaan loistorakennusta yleensä. Suom.
[79] Popilius Laenas oli Rooman konsulina v. 173 e.Kr. Senaatti lähetti hänet vaatimaan Syrian kuningasta Antiokhos Epifanesta luopumaan valloitushommista Egyptissä. Kuningas pyysi miettimisaikaa; roomalainen piirsi käskevän sävyisenä hänen ympärilleen hiekkaan ympyrän ja sanoi: "Ennen kuin astut tästä kehästä, anna minulle vastaus viedäkseni senaatille." Se lujuus lopetti aasialaisen verukkeet. Suom.
[80] Säännöttömässä elämässä Orleansin herttua oli yleensä sikäli säännöllinen, että hänen aamutunneille jatkuva hurjastelunsa alkoi kello kuudelta illalla, eikä hänelle sitten saanut millään ehdolla esitellä asioita ennen kuin seuraavana päivänä.
[81] Regentin tytärsarjasta toinen järjestyksessä ja sen varsinainen kaunotar, teki sitten piankin täyden luostarilupauksen ja kuoli Chellesin abbedissana. Häntä mainitaan miehisistä harrastuksistaan; lemmenseikkailuja tiedettiin hänelläkin olleen. Suom.
[82] Lyhyt uskonoppi.
[83] Kreikankielen alkeet. Suom.
[84] Ludvig XIV:n uudistamat sortotoimet hugenotteja vastaan ja Nantesin ediktin kumoaminen markiisitar de Maintenonin vaikutuksesta 1685 eivät ainoastaan aiheuttaneet laajaa maastamuuttoa, vaan myös sorrettujen pakoa Sevennien vuoriseuduille, missä he pitivät urheasti puoliaan ja Espanjan perimyssodan aikana liittyivät valtakunnan vihollisiinkin (ns. kamisardikapina).
[85] Bourbon-Orleansin sukuhaaran päämiehen vanhimman pojan arvonimi, jota siis isänsä eläessä käytti sittemmin Orleansin herttuaksi ja Ranskan hallituksenhoitajaksi tullut Philippe. Suom.
[86] François Henri de Montmorency, Luxemburgin herttua (1628-95), Ranskan marski ja Ludvig XIV:n viimeinen huomattava sotapäällikkö toisessa koaliitiosodassa ja Pfalzin sodassa.
[87] Paikkakunta Liègen maakunnassa Belgiassa, mainitaan Pfalzin sodan historiassa ranskalaisten suuresta voitosta 1693. Suom.
[88] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Monsieur oli bourbonilaiskautena kuninkaan lähinnä nuoremman veljen tavallinen mainintamuoto, tässä tapauksessa siis Ludvig XIV:n veljen, Orleansin herttuan (Philippe I:n), jonka ensimmäinen puoliso, Englannin kuninkaan Kaarle I:n tytär Henriette kuoli 1670. Regentti (Philippe II) syntyi Monsieurin jälkimmäisestä avioliitosta. — Ranskan hovissa liikkui myrkytysjuoruja liiemmälti; kauniin ja keimailevan Henrietten lienee tosiasiallisesti vienyt hautaan vatsakalvontulehdus.
[89] Le grand dauphinin ('suuren perintöprinssin') — Ludvig XIV:n pojan — puolison tavallinen mainintamuoto.
[90] Neiti Marie Émilie Joly de Choin (1670-1710) pääsi le grand dauphinin rakastajattaresta lopulta hänen morganaattiseksi puolisokseen. Suom.
[91] Englannin kuninkaan Jaakko II:n ja hänen rakastajattarensa Marlboroughin herttuan sisaren poika, joka meni Ranskan palvelukseen 1690 ja oli Ludvig XIV:n etevimpiä sotapäälliköitä.
[92] Roomalaista tapainturmelusta suomiva ivarunoilija (n. 55-135 j.Kr.).
[93] Ithakan kuninkaan Odysseuksen viipyessä harharetkillään hänen puolisonsa Penelope sai vastuksikseen joukon röyhkeitä kosijoita, jotka väkisin asettuivat kuninkaantaloon ja kovistelivat Penelopea ottamaan jonkun heistä puolisokseen. Aikaa voittaakseen kuningatar lupasi tehdä valintansa sitten kun sai valmiiksi kudontansa, jota hän kuitenkin salaa purki öisin. Suom.
[94] Assyrialainen tarukuningatar, joka uhkeasti kaunisti pääkaupunkiaan Babylonia, mm. "riippuvilla puutarhoilla" eli kattoistutuksilla. Suom.
[95] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa Herakleen nujertama monipäinen vesikyy. Suom.