VII
Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta, meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi, ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.
Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli. Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut niin, että saattoi katsella Ginevraa.
"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".
"Epäonnistuneinako?"
"Te ette ollut siellä, kuningatar."
"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te koskaan viisastu?"
"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.
"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.
"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta turnajaiset olivat silti ihmeelliset."
"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen, ei minusta ollut minkään arvoinen."
Ginevra katsoi häneen.
"Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?"
"Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector.
"No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa."
"Tappoiko Palomides sen?"
"Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut mustasukkainen hänelle alusta saakka."
"Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra.
"Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään, ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein poikki."
"Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector.
"En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa", sanoi Ginevra.
"Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä välin."
"Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä Jumala, millainen mies!"
"Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?"
Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän aikaa, ennenkuin hän puhui.
"Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän."
"Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä."
"Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector.
"No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen, kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin."
"Eikä ole", väitti Ector.
"Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli kuullut Palomideksen puhuvan siitä."
"Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora käsiksikäyminen asioihin".
"Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä."
"Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti — ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville, keitä he olivat."
"Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra. "Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan, erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin."
"Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine.
"Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?" kysyi Ginevra.
"Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa."
"Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin, millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät onnellisemmaksi."
"Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville."
"Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän kertoo sen minulle."
"Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden, kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta, millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi Palomides on mustasukkainen."
Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt huomaavankaan heitä.
"Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta."
"Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine.
"Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?"
Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi häneen.
"En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —"
"Ketkä hän kohtasi?"
"Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides, tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan. Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin."
Meliagrance selvitti kurkkuaan. "Oliko Palomideskin siellä?"
"Ei, Tristram ja Iseult vain."
"Kuinka ystävällistä oli keskustelu teidän poistuessanne sieltä?" kysyi
Meliagrance.
Ector epäröi hetkisen ja kääntyi Agravainen puoleen.
"En voi arvostella sitä", sanoi Agravaine. "En kiinnittänyt huomiotani siihen. Iseult on niin kaunis, etten voinut keskittää ajatuksiani mihinkään muuhun."
Meliagrance teki liikkeen molemmilla käsillään kämmenet ylöspäin, ikäänkuin asia olisi todistettu.
"Eivät Arthur ja Lancelotkaan voineet. Erittäinkään Lancelot. Siinä koko juttu."
Ginevran huulet jäykistyivät sekunniksi, mutta sitten hänen väsyneet kasvonsa vääntyivät hymyyn, ikäänkuin hän olisi pitänyt tästä huomautuksesta.
"Iseult on nähtävästi sellainen henkilö, jota kannattaa katsella", sanoi hän. "Heti kun voimistun, pitää meidän saada hänet tänne luoksemme Palomideksesta huolimatta."
"Mutta haluaakohan kuningas heitä tänne?" jatkoi Meliagrance itsepäisesti. "Se ei olisi mikään sovelias vierailu kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut."
"Mitä sitten on tapahtunut? Olen valmis kuuntelemaan, jos joku teistä tahtoo selittää monet vihjauksenne."
Ei ainoakaan puhunut mitään. Ginevra näytti niin riutuneelta ja kuumeiselta, että Anglides kumartui hänen puoleensa ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä.
"Ei nyt!" huudahti kuningatar. "Jään tänne, kunnes saan asian täydellisesti selville. En ole koskaan ennen Arthurin hovissa kuunnellut tällaisia viittauksia. Puhuvatko he todellakin kuninkaasta? Hänenkö vaimoaan he huvittavat?"
"Minä ainakin", sanoi Meliagrance, "puhun Lancelotista. Huhu kertoo hänen ihailevan Iseultia. Siinä ei ole mitään luonnotonta tai häpeällistä. Kukaan ei viittaa siihen, että Iseult tahtoisi ottaa hänet Tristramin sijaan."
"Ja minä", sanoi Gawaine nousten ruohikolta ja puhdistellen tomua vaatteistaan, "puhun kuninkaasta. Epäilen, ovatko hän ja Tristram hyviä ystäviä nyt. Tuona iltana teltassa Tristram oli epäkohtelias veljelleni — sanoi Agravainea Lamorakin murhaajaksi tai ainakin osalliseksi siihen. Jos Agravaine on murhaaja, olen minäkin ja niin on kuningaskin pitäessään meitä viattomina."
"Miksi te ette voi selostaa rehellisesti tapahtumaa?" huusi Ector. "Tristram oli Lamorakin ystävä ja väittää Lamorakin kaatuneen suuren väijyksistä hyökkäävän ylivoiman uhrina eikä tasapäisessä taistelussa. Hän sanoo tuota odottamatonta päällekarkausta epäritarilliseksi, ja Lancelot on samaa mieltä hänen kanssaan. Niin on kuningaskin, varmasti. Luulitteko todellakin voivanne läpäistä nämä turnajaiset kuulematta arvostelua siitä, mitä teitte viime vuonna? Tristram on epäilemättä huolissaan Iseultin ja itsensä vuoksi; kuinka hän voisi tietää, mitä sellaisessa maassa saattaa tapahtua, missä yksi tuollainen päällekarkaus on tehty?"
"Ymmärrän teidän olevan oikeassa, ritari Ector", sanoi Ginevra.
"Turnajaiset olivat varmasti erinomaiset."
"Mitä te miehet ajattelette?" kysyi Anglides. "Tulitteko tänne tiedustelemaan kuningattaren vointia? Oliko aikomuksenne ilahduttaa häntä?"
"Tulimme juuri sitä varten", vastasi Ector, "mutta olemme tehneet sen väärällä tavalla. Kuningatar, teidän ei kannata kiinnittää huomiotanne näihin juoruihin. Tulette iloiseksi, kun pakotatte meidät sanomaan jäähyväiset."
"Ainoa asia, josta en pidä", sanoi kuningatar, "on se, että kuulen teidän riitelevän tai hakevan riitaa. Mitä ikinä Arthur tehneekin, on se hyvin tehty — te kaikki tiedätte sen — ja Lancelot on samanlainen kuin aina ennenkin. Gawaine, te olette liian suuressa kiitollisuudenvelassa kummallekin voidaksenne olla uskoton."
"En minä olekaan uskoton, kuningatar. Olen päinvastoin kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Olen selostanut vain tosiseikat."
"Väitättekö sitäkin uskollisuudeksi?" kysyi Meliagrance. "Oletteko ajatellut, kannattaako sellaisia tosiseikkoja ollenkaan selostaa?"
"Oletteko ajatellut kuningatarta? Tahtoisin sen mielelläni tietää", sanoi Anglides. "Puheenne tekisi voimakkaankin ihmisen sairaaksi, saati sitten toipilaan."
"En ole enää mikään toipilas, Anglides", sanoi Ginevra. "Tämä keskustelu on palauttanut minulle enemmän tarmoa kuin uskoin itsessäni olevankaan… Kenen kanssa te äsken puhelitte, ritari Ector?"
"Kuningatar, portilla on muuan nuori muukalainen, joka hakee ritari Lancelotia. Hänellä on jokin viesti ritarille, jota hän ei halua ilmoittaa kellekään toiselle. Hän vaatii tietoa, milloin Lancelot tulee takaisin tai mistä hänet nyt voidaan löytää."
"Haluamme mielellämme vastata noihin kysymyksiin itse", sanoi Ginevra.
"Ehkä hän tulee Iseultin luota", sanoi Meliagrance. "Tai Tristramin."
Ginevra ei näyttänyt kuuntelevan häntä. "Mikä tuon nuoren miehen nimi on, ritari Ector?"
"Hän nimittää itseään ritari Bromeliksi. Otanpa selville, mistä hän tulee."
"Se ei ole tarpeellista. Otan selon siitä itse, jos te miehet vain sallitte minun niin tehdä. Käske hänet tänne puutarhaan, Anglides. Te muut saatte mennä tiehenne."
VIII
Ginevra oli jälleen ihan entisellään Arthurin palatessa kotiin. Hän kuuli Arthurin sydämellisen naurun linnanpihalta ja kuunteli hänen nopeiden askeltensa kaikua leveiltä portailta. Kun kuningas koputti hänen oveensa, oli hän valmis lausumaan puolisonsa tervetulleeksi.
"Et voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olen saadessani nähdä sinut jälleen, Ginevra. Ja sinä näytät terveemmältä, paljoa terveemmältä."
"Ah, minä olenkin jo ihan terve! Kuulin kerrottavan, että turnajaisesi olivat suurenmoiset."
"Hyvin kiihoittavat", vastasi Arthur asettuen istumaan sohvan päähän.
"Tristram ja Palomides toivat niihin vaihtelua."
"Olen iloinen, että ne sujuivat toiveittesi mukaisesti. Millaisia uusia sankaritöitä he siellä suorittivat?"
"Ah, ilman heitä olisi siellä suoritettu vain tuttuja tekoja. En kuitenkaan voinut nauttia siellä."
"Miksi et, Arthur?"
"Kaipasimme sinua."
Puhuessaan hän katsoi tarkasti kuningattareen ja tämän hymyillessä näytti tyytyväiseltä.
"Ja sitäpaitsi Tristram ilmoitti minulle kantavansa kaunaa Lamorakin viime vuonna tapahtuneen kuoleman vuoksi. Agravaine oli saapuvilla hänen puhuessaan."
"Olen pahoillani Lamorakin vuoksi", sanoi Ginevra. "Ja suruissani, että Tristram on vihoissaan. Toivoin, että turnajaiset olisivat olleet kaikin puolin hauskat."
"Ne olivat enemmänkin kuin tyydyttävät enimmältä osaltaan. Liioittelen vaikeuksia toistamalla niitä."
Hän istui tarkastellen kuningatarta hetkisen, nauttien nähtävästi näkemästään sellaisen miehen tapaan, joka on tyytyväinen oloonsa omassa talossaan. Kuningatar kohotti katseensa ja vastasi hänen hymyynsä.
"Arthur, etkö sinäkin ajattele näiden turnajaisten täyttäneen jo tarkoituksensa? Miehet ottavat ne liian vakavalta kannalta. Tulevatko ne aina tuottamaan vaikeuksia?"
"Olet puhunut tästä ennenkin, tietysti. Ei, luulen niitä päinvastoin hyödyllisiksi."
"Miksi, Arthur? Kun asutit maata, saatoit taistella oikeiden asioiden puolesta, ja turnajaiset soivat hyvää harjoitusta, mutta nyt —"
"Ne suovat sitä vieläkin, Ginevra. Tunnen mielipiteesi ja olen pahoillani, etten voi yhtyä niihin. Iloitsen rauhasta. Emme olisi saavuttaneet sitä koskaan, ellemme olisi tienneet, kuinka taistellaan."
"Minäkin iloitsen rauhasta", sanoi kuningatar, "mutta emmekö voisi aloittaa joitakin tärkeämpiä tehtäviä nyt, kun olemme lopettaneet sodat? Ei kai rauha ole päämäärämme, vai mitä? On kai olemassa muutakin, mitä voisimme edistää?"
"Uskon, Ginevra, että rauha itse on edistystä. Elleivät turnajaiset kelpaakaan muuhun tarkoitukseen, pitävät ne ainakin miehet terveinä — suovat hyvää harjoitusta."
"Harjoitustako? Mutta niissähän tapetaan miehiä."
"Niin, ne ovat raakoja jolloinkin, mutta miehiä tapetaan satunnaisestikin, vaikka he eivät koskaan ottaisi osaa turnajaisiin."
"Kun puhut terveydestä, ajattelet luullakseni heidän ruumiitaan", sanoi kuningatar. "Miehesi ovat vajoamaisillaan juorujen ja ärtyisyyden tottumuksiin."
"Toiset juoruavat, ja toiset ovat ärtyisiä", vastasi kuningas. "Joukossa on aina muutamia mitättömiä henkilöitä. Heihin ei kannata suuttua."
"Eikö silloinkaan, kun he puhuvat sinua — omia miehiäsi vastaan?"
"He eivät uskalla."
"Eivätkö uskalla? Kun olin puutarhassa eräänä päivänä, tulivat Gawaine ja Meliagrance muutamien muiden kanssa tiedustelemaan vointiani. Pelkästä jonkin tärkeän puheenaiheen puutteesta he kertoivat minulle Palomideksen heittäneen sinut maahan hevosesi selästä. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ei ainoakaan miehistäsi olisi uskaltanut myöntää sitä itselleenkään, ei vaikka se olisi ollutkin totta. Nyt he kertoivat sen minulle."
"He kertoivat vain totuuden."
"Toivoin heidän valehdelleen."
"Ei, halusin nähdä, miltä Iseult näyttää, tahtomatta ilmoittaa hänelle henkilöllisyyttäni, minkävuoksi ratsastin heidän luokseen kypäränsilmikko ummessa. Kun Palomides hyökkäsi kimppuuni, en ollut valmis, mutta ehkä se ei olisi vaikuttanut asiaan. Hän on voimakas mies."
"Olen kovin, kovin pahoillani, Arthur."
"Ah, mutta minäpä en ole! Sillä ei ole väliä."
"Päinvastoin. Häpäiset itsesi tyhmällä käytökselläsi."
"Tyhmällä tai ei, olen kuitenkin iloinen, että tein niin. Miehen pitää päästää luontonsa valloilleen silloin tällöin. Jos olisin samanlainen säädyllisyyden harras puolustaja kuin sinäkin, olisin yhtä hermostunut. Olet liian pidättyväinen."
Kuningatar odotti hetkisen, ennenkuin puhui jälleen.
"Siinä tilaisuudessako siis Tristram puhui Lamorakista? Hän saattoi syystä kyllä olla kiukuissaan."
"En puhutellut Tristramia silloin, vaan vasta seuraavana päivänä."
"Oliko Lancelot mukanasi?"
"Hyväinen aika, kyllä! Hän oli ihan takanani. Hän heitti Tristramin satulasta, ja me ratsastimme tiehemme, ennenkuin Palomides ehti ahdistaa meitä jälleen."
"Jos Lancelot ratsasti tiehensä, kuten sanoit", sanoi Ginevra, "ei hän paennut vaaraa. Hän oli kai hyvin häpeissään?"
"Hän ei hyväksynyt sitä, että ratsastin heidän ohitseen. Hän väittää, että minun olisi pitänyt puhutella Tristramia. Hän vastusti menoani heidän luokseen seuraavana iltana, vaikka tulikin kanssani suojelemaan minua — tai suojelemaan ehkä sinua. Hän pelkää minun menettäneen sydämeni Iseultille."
"Gawaine väittää sitä teistä molemmista."
"Ymmärrän. Juuri se on järkyttänyt sinua."
* * * * *
"Ei", sanoi Ginevra, "jos sinä ja Lancelot ihailette Iseultia, pitää teidän tehdä se avoimesti. Sanoin miehille, että niin pian kuin olen tarpeeksi terve, kutsun Tristramin ja Iseultin tänne, missä me kaikki voisimme puhutella heitä. Toivoin sinun kutsuneen heidät jo."
"Parasta on ajatella sitä asiaa toistamiseen", sanoi Arthur. "Iseultissa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin hieno, komea nainen — hyvin paljon sinun näköisesi, Ginevra, paitsi sitä, että hänen tukkansa on musta, ja kuvittelen häntä tyynemmäksikin. Mutta Tristram on tavattoman töykeä. Hän ei voisi tulla toimeen miestemme kanssa."
"Eikö siinä ole jotakin vikaa, elleivät miehemme voi käyttäytyä säädyllisesti vierasta kohtaan? Kutsu heidät molemmat tänne. Älä kiellä sitä minulta."
"Tristram ei halua tulla, olen varma siitä, Ginevra. Hän pelkää jotakin. Ei luullakseni kuitenkaan Lancelotia."
"Miksi menit puhuttelemaan häntä toistamiseen?"
"Pyytääkseni heiltä anteeksi — ja tahdoin nähdä Iseultin.
Ratsastaessani heidän ohitseen edellisenä päivänä en todellakaan voinut
arvostella häntä. Hän on kaunis nainen. Sanoin sen hänelle, mutta
Lancelot lisäsi tiukasti, että sinä olet vielä kauniimpi."
"No niin, te molemmat näytätte koettaneen kovasti tehdä Tristramin onnelliseksi", sanoi Ginevra.
"Virhehän se oli ja kokonaan minun vikani", sanoi Arthur.
"Puhukaamme hauskemmista asioista. Onko mitään huvittavaa tapahtunut?"
"Olen tullut toimeen melko hyvin eikä täällä ole tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Arthur, sinun pitäisi saada Tristram tänne vain noiden huhujen kumoamiseksi."
"Ajatelkaamme sitä tarkemmin. Hän ei tule, mutta mehän voisimme kutsua hänet osoittaaksemme hänelle suosiotamme. Kun Lancelot palaa, lakkaa juoruaminen."
"Miksi ei sinun palattuasi?" kysyi Ginevra. "Oletko sinä kuningas vaiko hän? Kun menin naimisiin kanssasi, olit hyvin pirteä. Olenko minä syynä muutokseen? Sinä annat määräyksiä, jotka eivät aina ole järkeviä, ja Lancelot panee ne toimeen. Vaikka olet vielä nuori, laiminlyöt ruumiisi harjoittamisen, et voi istua enää hevosesi selässä niin vakavasti kuin ennen. Kysyit, onko mitään huvittavaa tapahtunut ajanvietteeksi. Olen huvikseni ajatellut samanlaisia ajatuksia kuin nämäkin ovat. Kun määräät Lancelotin töittesi suorittajaksi tai sallit hänen toimia suojelijanasi, eikö mieleesi lainkaan juolahda, että hän ehkä —"
"Ginevra, en ole aavistanutkaan, että olet mustasukkainen Lancelotille. Luulin sinun pitävän hänestä yhtä paljon kuin hänkin sinusta. Älä myrkytä häntä kohtaan tuntemaani ystävyyttä. Hän on minua etevämpi ja on aina ollut. Jos olisin niin huono kuin sanot, pysyisikö hän uskollisena?"
"Jos hän on luonteeltaan uskollinen, ei hän petä sinua koskaan", sanoi Ginevra. "Ehkä hän muistelee menneitä vuosia, joista ei vielä olekaan kovin pitkälti aikaa."
"Olet vielä heikko, Ginevra, ja minä olen väsyttänyt sinut kokonaan. Parasta on, ettemme puhu tästä mitään enää, Mutta ennenkuin menen, haluan kertoa sinulle hauskan uutisen Lancelotista."
"Sanoit edottavasi Tristramia, kunnes Lancelot tulee takaisin. Missä hän nyt on?"
"Hän on täällä — palasimme yhdessä — mutta aion lähettää hänet toiselle asialle Pelles-kuninkaan luo."
Ginevra säpsähti kuullessaan nimen, mutta Arthur ei huomannut sitä.
"Et voi arvata uutista."
"Kuinka voisinkaan?"
"Lancelot on vihdoinkin rakastunut. Toivoin aina, että hän rakastuisi, mutta hänessä ei näyttänyt olevan minkäänlaista romantiikkaa. Nyt on puhe Elainesta, Pelles-kuninkaan tyttärestä."
"Sepä hauskaa!" sanoi Ginevra. "Milloin hän kertoi sen sinulle?"
"Hän ei kertonut sitä minulle itse — kuulin sen eräältä Bromel-nimiseltä nuorelta mieheltä, joka kohtasi Gawainen. En voi näyttää toteen, onko kosiskelua jatkunut jo kauan aikaa, vai alkoiko se vasta silloin, kun hän kävi siellä juuri ennen turnajaisia. Mutta Bromelin puheista päättäen on sitä jatkunut jo kauan aikaa. Hän halusi itse saada Elainen omakseen ja syytti Lancelotia tytön varastamisesta, jolloin Bors kuritti häntä solvauksesta. Nyt hän haeskelee Lancelotia pyytääkseen anteeksi. Sattumalta hän tuli uskoneeksi tarinansa Gawainelle. Jos Lancelot koetti pitää sen salassa, on Bromel nyt kostanut."
"Sinä et ole puhutellut Bromelia itse?"
"En — Gawaine kertoi sen minulle."
"Se ei ole ehkä tottakaan. Gawaine tahraa nykyään mielellään sinun ja
Lancelotin mainetta."
"Milloin on hän tehnyt niin?"
"Hän kertoi tuon jutun Palomideksesta."
"Mutta sehän oli totta", sanoi Arthur. "Ja epäilemättä on tämäkin totta. Et näytä haluavan kuulla hyviä uutisia Lancelotista. Olen käsittänyt kokonaan väärin tunteesi häntä kohtaan."
"Etkä ole", vastasi Ginevra. "Olen iloinen hänen puolestaan, jos hän vain tulee onnelliseksi. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin jo kauan aikaa sitten. Mutta tässä huhussa on jotakin kummallista — jos hän rakastaa Elainea, miksi hän ei kerro sitä meille — kerro sitä ainakin sinulle?"
"Ehkä hän kertookin vielä", sanoi Arthur. "Liitto olisi kunniaksi molemmille. Pelles on kunnon mies, vaikka hänellä ei olekaan huumorintajua. Olen kuullut, että hänen vaimonsa oli etevä nainen. Hän kuoli nuorena. Mitään syytä ei ole olemassa, miksi tytöstä ei tulisi oikeata vaimoa hänelle."
"Ei lainkaan mitään syytä", sanoi Ginevra, "jos Lancelot rakastaa häntä".
"Tietysti", sanoi Arthur, "olen aina ajatellut Lancelotin rakastuvan naiseen, joka on kotoisin jostakin maailman harvinaisesta kolkasta, johonkin ainutlaatuiseen kaunottareen — Iseultin kaltaiseen ehkä. Hänen kohtalonsa tuntui viittaavan siihen. Mutta jos hän on rakastunut, vahvistaa se vain sitä otaksumaa."
Ginevra istui nojaten päätänsä syvän tuolin selustaan. Hänen silmänsä olivat ummessa. Arthur totesi, kuinka sairas hän todellakin oli. Hän nousi poistuakseen Ginevran luota. Ginevra aukaisi silmänsä.
"Oletko nähnyt tämän Elaine-nimisen tytön?" kysyi hän.
"Koetan muistella. Luultavasti en. Hän pysyttelee enimmäkseen kotonaan."
"Onko Bors tullut takaisin? Haluaisin kuulla hänen selityksensä."
"Niin minäkin. Hän palaa tänne viikon kuluttua. Hän voi kertoa sen meille, ellemme mieluummin kysy sitä Lancelotilta itseltään."
"Aioin kysyä sitä häneltä", sanoi Ginevra sulkien silmänsä jälleen.
Arthur lähestyi ovea.
"Sanoitko lähettäväsi hänet toiselle asialle?"
"Kyllä. Jos hän on jonkinlaisessa suhteessa Elaineen, haluan edistää sitä. Hän ehkä haluaakin ratsastaa sinne. Asialla ei ole kyllä mitään kiirettä, mutta tahdon suoda hänelle tilaisuutensa. Eikö minun pidä tehdä juuri niin?"
"Luullakseni sinun pitää", vastasi Ginevra. "En tiedä olenko ajatellut häntä sellaisen asian yhteydessä?"
"Jos mielestäsi on parempi olla häntä lähettämättä sinne, on vielä aikaa."
"Ei, anna hänen mennä. Jos hän rakastaa tuota naista, ei mikään voi pidättää häntä poissa sieltä, ja jos jonkun on autettava häntä, on parasta, että auttaja olet sinä."
"Pelkään keskustelleemme liian kauan aikaa", sanoi Arthur. "Olen ollut ajattelematon kuten tavallisesti."
"Ennenkuin Lancelot lähtee, haluaisin puhutella häntä."
"Toivon hänen uskovan salaisuutensa sinulle", sanoi Arthur.
"Tietääkö hän mitään Borsista ja Bromelista?"
"Kuinka hän voisi?"
"Gawaine on ehkä kertonut hänelle — tai Meliagrance."
"Oletko vieläkin huolissasi Meliagrancen vuoksi?"
"En huolissani, vaan en luovu mielipiteestäni", vastasi Ginevra. "Se mies ei ole minun eikä sinunkaan ystäväsi, jos vain osaan päätellä oikein."
IX
"Elaine", sanoi kuningas Pelles, "tämä ajattelematon käytöksesi alkaa tuottaa tuloksia. Uskon ritari Lancelotin kuulleen kaikki Bromelilta."
"En ole vastuussa Bromelista, isä — hän ei kuulu käytökseeni."
"Ehkä hän sentään kuuluu. Hyvin suuressa määrin sitäpaitsi. Hän esittää sinut oikeassa tai väärässä valossa ratsastellessaan maan halki ja selostaessaan hurjia puheitasi. Olen juuri saanut ritari Lancelotilta viestin, joka näyttää kohdistuvan sinuun. Hän saapuu tänne parin päivän kuluttua toisessa asiassa ja pyytää tavata vain minua."
"Nähtävästi jokin yksityisasia", sanoi Elaine.
"Ehkä, mutta varmasti uskon hänen toivovan, ettei häntä enää — voin ehkä sanoa — saatettaisi hämmennyksiin tai kiedottaisi pauloihin."
"Miesraukka!" sanoi Elaine. "Miksi hän antautuu tähän vaaraan?"
"Kuningas lähettää hänet. Asia ei ole yksityinen — vaikeutena olet sinä, Elaine. Viesti on eriskummainen, he eivät tavallisesti koskaan lähetä sanaa edeltäpäin."
"Kun hän tuli tänne viime kerralla, tiesit hänen tulonsa ja laitoit linnan kuntoon."
"Sain vain sattumalta kuulla siitä."
"No niin", sanoi Elaine, "arvaileminen ei hyödytä mitään. Kysyn häneltä miksi hän halusi tavata vain sinut."
"Päinvastoin", sanoi hänen isänsä, "pidän hänen toivoansa käskynä. Huomenna saat matkustaa linnaamme Caseen. Se ei ole kaukana, ja lähetän sinne muutamia palvelijoita panemaan kaikki kuntoon sinua varten. Huvittele siellä, kunnes Lancelot on matkustanut pois, ja jos hän kysyy sinua, ilmoitan sinun olevan matkoilla jossakin kaukana. Bromel ei saa enää toista tilaisuutta juoruamiseen."
"Ei hän saisikaan missään tapauksessa", sanoi Elaine. "Kiitos vain viisaasta järjestelystäsi, isä."
"Sinun on parasta lähteä heti aamulla", sanoi Pelles.
"En aio lähteä ollenkaan", vastasi Elaine. "Se ei olisi turvallista.
Käyttäydyn paljon paremmin täällä, kun sinä pidät minua silmällä."
"Olen pitänyt sinua silmällä jonkun aikaa, ja tulokset ovat osoittautuneet huonoiksi", sanoi Pelles. "Ole valmis matkaan huomisaamuna."
"Et suinkaan tarkoita karkoittavasi minut talosta vain senvuoksi, että
Lancelot tulee tänne?"
"Tarkoitan juuri sitä."
"No niin, en halua lähteä."
"Kuten haluat", vastasi Pelles. "Siinä tapauksessa aion itse huvittaa Lancelotia tuolla toisessa linnassani. Tämä on kyllä mukavampi, mutta toinenkin ehkä kelpaa."
"Aiotko lähettää minut pois joka kerta, kun hän tulee tänne?"
"Puhun nyt tästä erityisestä vierailusta. Ellet sinä lähde, lähden minä."
"Jos kunnioitat perheemme mainetta niin suuresti", sanoi Elaine, "etkö voi huomata, että varovaisuutesi on naurettava? Teen sopimuksen kanssasi, isä — anna minun jäädä, ja minä lupaan sinulle, etten puhu hänelle sanaakaan."
"Mahdotonta! Jos hän olisi täällä, puhuisi hän sinulle."
"Luuletko, että hän todella niin tekisi?"
"Älä suututa minua, tytär. Hänen olisi pakko puhutella sinua kohteliaisuudesta ja kun sinäkin kerran pääset alkuun, en voisi hillitä sinua."
"Jos olisit äitini", vastasi Elaine, "kertoisin sinulle kaiken sen, mikä sydäntäni painaa. Sinä käsittäisit siitä, ettei minun sovi poistua."
"En ole äitisi", sanoi Pelles. "Mutta jää tänne, kun kerran sitä tahdot. Minä lähden."
"Polvistun eteesi!" huudahti Elaine. "Salli minun jäädä ja puhutella häntä sinun kuultesi. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka paljoa paremmassa turvassa silloin olen."
"Huomisaamuna, sanoin äsken." Kuningas katsoi häneen. "Voit vallan mainiosti nousta seisaallesi polviasennostasi. Olen tehnyt päätökseni."
Elaine nousi hyvin iloisena. "Olet pakottanut minutkin tekemään päätökseni. Epäilin hieman, mutta tiedän nyt tahtoni. Minä lähden. Sinun olisi pitänyt todella sallia minun jäädä, jotta olisin voinut puhdistautua hyvällä käytöksellä Lancelotin nähden. Mutta nyt en halua käyttäytyä säädyllisesti ollenkaan. Tahdon erota kaikessa niin paljon kuin suinkin sinusta. Luulen kykeneväni järjestämään sen. Haluan —"
"Älä puhu minulle tuolla tavalla", sanoi Pelles. "Olet menettänyt itsehillintäsi kokonaan."
"Ah, en kokonaan vielä!" vastasi Elaine. "Mutta sillä ei olisikaan väliä. Aiot pitää minua silmällä, jos ymmärrän sinut oikein."
"Niin aionkin."
"Voimakeinoillako? Sinun järkesi minun järkeäni vastaan."
"Ihan niin."
"Äiti raukkani!" sanoi Elaine. "No niin, mahdollisuudet eivät siis ole niinkään huonot."
X
"Ginevra!" huudahti Lancelot.
Ginevra istui korkeaselustaisessa tuolissa, jollaisen he olivat kantaneet puistoonkin hänelle. Lancelot kiiruhti huoneen poikki ojennetuin käsivarsin, mutta Ginevra ei tehnyt minkäänlaista liikettä tervehtiäkseen häntä. Lancelot pysähtyi. Ginevra näytti kalpeammalta nyt kuin silloin ulkosalla.
"En osannut lainkaan aavistaa, että sinä olet vielä noin sairas", aloitti Lancelot.
"Olen ihan terve."
"Ginevra, olemme olleet niin kauan aikaa erossa toisistamme —"
"Niin, aika on tuntunut pitkältä, ja olemme kaivanneet sinua täällä.
Arthur on kertonut minulle turnajaisista. Tyydyttivätkö ne sinuakin?"
"Eivät", vastasi Lancelot.
"Olen pahoillani. Miksi eivät?"
"Sinä et ollut siellä."
"Kaikki sanovat niin. En todellakaan ollut siellä."
Lancelot ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Ginevra nojasi päänsä tuolinselustaan — temppu oli hänen keksimänsä — ja ummisti puolittain silmänsä.
"Mikään ei sujunut siellä täydellisesti oikein", sanoi Lancelot.
"Niin paljon olen minäkin saanut selville."
"Mitä tarkoitat, Ginevra?"
Ginevra suoristautui äkkiä korkeassa tuolissaan ja katsoi suoraan häneen.
"Jos vain petät minut, loppuu rakkautemme. Ja luulen sinun pettäneen minut jo."
"Pettänytkö sinut? Mitä sanotkaan?"
"Tiedät sen vallan mainiosti. Ymmärrät kai, mitä rakkautemme tarkoittaa. Jos aiot kulkea samaa tietä kuin Arthur, en voi käyttää sinua mihinkään."
Lancelot istuutui penkille seinän viereen.
"Ginevra, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä?"
"Et kai tiedä sitä?"
"En laisinkaan."
"No niin, esimerkiksi, sinä kohtaat Tristramin ja Iseultin — sinä ja
Arthur väijytte heitä tiellä ja ahdistatte heitä heidän teltassaan."
"Menin kuninkaan mukana molemmilla kerroilla. Miksi olet vihainen?"
"Etkä olisi mennyt kummallakaan kerralla, jos olisit ollut yksinäsi?"
"En varmastikaan!"
"Juuri senvuoksi olen vihainen. Molemmat tapahtumat olivat häpeäksi teille. Teit jotakin sellaista, minkä tiesit alhaiseksi."
"Ginevra, minun oli pakko seurata häntä. En lainkaan halua puhdistautua hänen kustannuksellaan, mutta hän oli päättänyt mennä."
"Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin, ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen — sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille — no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan."
"Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut? Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut."
"Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?"
"Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan, paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?"
"Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa, joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria sellaiseksi."
"Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua, enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi."
"Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn — yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?"
"Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot.
"Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata."
"Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä."
"Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?"
"En ole muuttunut."
"Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti lähteä mukaan?"
"Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —"
"Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti vaiko hyvin tyhmästi."
"Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla, katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut hänen kuolemaansa."
"En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on, että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi."
"Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se ollut oikein?"
"Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan. He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi. Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä vain kiihoitat hänen mielettömyyttään."
"Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun totella häntä".
"Komensiko hän sinut mukaansa puhuttelemaan Iseultia? Luulen, ettei hän tehnyt sitä. Sinun on valittava joka tapauksessa. Joko rakkautemme, unelmamme luoda jotakin — tai kuuliaisuus Arthurille ja hänen itsetyytyväisyydelleen."
"Jos hän käskee minua, täytyy minun totella."
"Vastoin parempaa tietoasiko?"
"Niin."
"Siinä tapauksessa eroamme nyt. Jos vain hän saa ohjata elämääsi, tiedän kyllä, millaisen lopun se saa."
"Ei ainakaan pahaa."
"Ei kunniakastakaan. Muistelen, millaisen otaksuin sinusta tulevan, ja teeskentelen luulevani, että olet vieläkin sellainen. Mutta en välitä kutsua sinua luokseni enää."
Lancelot odotti hetkisen ennenkuin vastasi.
"Odotat liikoja minulta, Ginevra, ja se on koko vaikeus. Ellet olisi odottanut liikoja Arthurilta, rakastaisit häntä vieläkin. Olet jo väsynyt minuun, joten sillä ei ole paljoakaan väliä, mitä teen tai jätän tekemättä."
"Odotin enempää", sanoi Ginevra, "kuin teistä kumpikaan on jaksanut suorittaa, jos sellaisia toiveita voidaan sanoa liioitelluiksi. Kun menin naimisiin Arthurin kanssa, luulin hänestä kehittyvän kuuluisan miehen, mutta —"
"Hän olikin kuuluisa mies."
"Samaa olet sanonut ennenkin. Olemme eri mieltä, kuten tavallisesti. Ehkä voimme olla yhtä mieltä siitä, että rakkautemme alkoi toivosta luoda sinulle jonkinlainen ura."
"Ginevra, rakkautemme alkoi, koska rakastin sinua — muuta en tiedä. Sinulla oli kyllä aikomus tehdä minusta jotakin, ja pelkäsin sinun pettyvän."
"No niin, minä olenkin pettynyt."
Lancelot odotti jälleen hetkisen.
"Ginevra, otaksu, että pääasiassa olen samaa mieltä kanssasi. Sen mukaan, mitä olemme ajatelleet, ei keskinkertainen elämä voi olla onnellista. Mutta et ole näyttänyt minulle minkäänlaista pelastusta siitä."
"Tarkoitat siis minun erehtyneen — en ole innoittanut sinua tarpeeksi.
Kuten tahdot."
"Olet hätäinen — salli minun selittää tarkoitukseni. Neuvot minua vetäytymään syrjään, kun hän tekee tyhmyyksiä. Mutta kun hän käskee minuakin tekemään tyhmyyksiä — ei, en tahdo väittää sitä — hänen käskynsä eivät ole koskaan olleet tyhmiä. Mutta kun hän käskee jotakin, mitä en jostakin syystä halua tehdä —"
"Mitä esimerkiksi?"
"Minun ei tarvitse lausua sinulle esimerkkejä, Ginevra."
"Mutta minä vaadin sinulta niitä Arthurin vaimona. Ajattele tätäkin erääksi hänen pyhäksi käskykseen."
"En voi ajatella esimerkkiä juuri nyt."
"No niin — luulen, ettet voikaan. Toivoin sinun voivan. Toivoin sinun sanovan, ettet enää toistamiseen lähde mielelläsi vierailemaan Pelles-kuninkaan tyttären luo. Arthurhan on juuri äsken käskenyt sinun ratsastaa sinne."
"Pelles-kuninkaan tyttären luoko?"
"Arthur tietää tarinan, ja niin teen minäkin. Hän iloitsee siitä, että vihdoinkin olet löytänyt naisen, jota voit rakastaa. Hän lähettää sinut tälle matkalle senvuoksi, että saisit nähdä tytön jälleen."
"Tämä poikkeaa suuresti siitä, kuinka itse ymmärsin hänen määräyksensä", vastasi Lancelot.
"Nuo määräykset eivät merkitse mitään. Matkustat sinne tervehtimään häntä."
"En tiedä lainkaan, mitä olet kuullut", sanoi Lancelot, "mutta sanon sinulle rehellisesti, etten rakasta Elainea".
"Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi."
"Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani siihen? Elainen tarina on tavaton."
"Eikä ole!"
"Mutta se on täydellisesti viaton."
"Pidän parempana, etten kuuntele sitä."
Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti.
"Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet aloittanut."
"Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan. Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa — käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä milloinkaan enää."
"Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?"
"Uskallan."
"Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että voisit kohdata sen tytön."
"Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine pysyttelee epäilemättä huoneessaan."
"Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?"
"Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla häntä tapaamatta."
"Onko hän niin vastenmielinen?"
"Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi."
"Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle sydämesi?"
"No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen."
Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti.
"En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen."
"Hän sanoi sen minulle itse."
"Mitä?"
"Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin hänelle sen olevan mahdotonta."
"Oliko siinä kaikki?"
"Oli."
"Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta."
"Hän sanoikin jotakin sellaista."
"Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin.
On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin,
jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta…
Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen."
"En käsitä sitä."
"Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi."
"Siinä asiassa ei käy niin", vastasi Lancelot. "Kun tulen takaisin, olet taas terveempi, pikkuasiat eivät vaivaa sinua enää, ja sinä lakkaat uskomasta pahaa minusta. Lupaan kertoa sinulle kaikki, mitä siellä tämän vierailun aikana tapahtuu, yhtä tarkasti kuin ensimmäisen vierailunikin tapahtumat, ja silloin huomaat, ettei sinulla ole minkäänlaista aihetta mustasukkaisuuteen."
"Kun tulet takaisin, en halua kuunnella kertomustasi, koska emme tapaa enää toisiamme. Ei, Lancelot, me eroamme nyt. Jos lähdet tälle asialle Pelles-kuninkaan luo, en halua puhutella sinua koskaan enää. Ja jos suututat minut väitteilläsi tai vastatodistuksillasi, pyydän Arthuria karkoittamaan sinut pois kuningaskunnastaan. Lancelot, kieltäydy tästä huonoon valoon saattavasta vierailusta, jos vielä rakastat minua — selitä kaikki Arthurillekin samalla tavalla kuin nyt minulle. Ellei hän ymmärrä asiaa, kieltäydy ryhtymästä mihinkään sellaiseen seikkailuun, jonka tiedät häpeälliseksi. Häpeälliseksi sinulle tai — se johtunee sinunkin mieleesi — minulle."
"Ilmoitin Arthurille toimittavani hänen määräämänsä tehtävän ja olen jo lähettänyt tuon viestin Pelles-kuninkaalle."
"Arthur saattaa lähettää sinne jonkun toisen. Hänen ei ole pakko turvautua parhaaseen ritariinsa tällaisissa pikku asioissa."
"Mutta, Ginevra, sinähän sanoit Elainen riemastuvan hänen isälleen kirjoittamastani kirjeestä. Kuinka paljoa enemmän hän ajattelisikaan kaikenlaista, jos jäisin kokonaan tulematta?"
"Jos pysyt poissa sieltä", vastasi Ginevra, "ei sillä ole väliä, mitä hän ajattelee. Mutta tee nyt miten vain haluat."
"Ginevra", sanoi Lancelot, "ellet olisi niin väsynyt, jos olisit täydellisesti oma itsesi, et käyttäisi tällaista puhetapaa".
"Jos vielä rakastaisit minua, ei sitä tarvittaisikaan."
"Ginevra —"
"No, mitä nyt?"
"Jos pakotat minut valitsemaan, tottelenko sinua vaiko Arthuria asioissa, jotka mielestäsi ovat merkityksettömiä —"
"Tämä ei ole mikään merkityksetön asia."
"Siinä tapauksessa kaikissa asioissa. Jos minun täytyy valita joko sinun määräyksesi tai hänen, tottelen kuningasta. Hän on määrännyt tämän tehtävän, ja minä lähden, vaikka se sattuukin olemaan täydellisesti omaa tahtoani vastaan. En ole ilmoittanut sinulle muuta kuin totuuden."
Ginevra nousi seisaalleen ja katseli häneen suoraan leimuavin silmin. Hän kumarsi ylenkatseellisesti käskien viittauksella Lancelotia poistumaan.
"En palaa, ennenkuin lähetät hakemaan minua", sanoi Lancelot. "Mutta sinä lähetät kyllä — kadut vielä tätä järjetöntä tuultasi. Kun saan sanankin sinulta, tulen. Rakastan vain sinua — ja aina."
Ginevra katsoi häneen vakavasti, kunnes hän poistui huoneesta. Sitten hänen voimansa loppuivat, ja hän vajosi hervotonna ja kalpeana takaisin korkeaan tuoliinsa. Anglides tuli sisään.
"Ritari Lancelot pyytää, että hän saisi puhutella teitä hetkisen vielä."
"En tahdo nähdä häntä, en nyt, en jälleen enkä milloinkaan enää", sanoi kuningatar. Hän ei avannut silmiään.
"Kuningatar", sanoi Anglides, "hän on pysähtynyt ulko-ovelle melko suureen miesjoukkoon".
"Ilmoita hänelle viestini tarkasti", sanoi Ginevra "heidän kaikkien kuullen".
XI
Kun Lancelot ratsasti toisen kerran Pelles-kuninkaan linnaan, muisteli hän ensimmäistä vierailuaan. Hän huomasi, ettei linna ollut muuttunut, mutta vastaanotto oli erilainen. Hänen tulonsa ei näyttänyt liikuttavan ketään. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että hän oli niin herkkä kaikelle sellaiselle. Palvelijat ottivat tietysti hänen hevosensa hoiviinsa, mutta pahanenteisen juhlallisesti. Hän oli pahoillaan, että oli tullutkaan sinne.
Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla mahdollista.
"Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin", sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan häntä."
"Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin teille suureksi avuksi."
"Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla."
He istuutuivat suuren ikkunan ääreen.
"Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte tehneeksi tuon erehdyksen".
"Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot.
"Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika, ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?"
"Tyttärenne on melkein vieras minulle —"
"Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles.
"Mutta kuvittelen hänellä olevan taitoa kaikkeen sellaiseen, mihin hän huolii sovittaa sitä, ja otaksuin hänen ponnistelevan auttaakseen teitä."
"Ymmärrän", sanoi Pelles. "Kiitoksia hyvin paljon. Ryhtykäämme nyt heti juttelemaan asioista — Arthurin viestistä. Luulen, että teillä on kiire. Toivoisin teidän voivan jäädä yöksi tänne, mutta kirjeestänne päättäen pelkään, ettette voi."
"Minun pitää palata Camelotiin niin pian kuin suinkin", vastasi
Lancelot.
"Mutta teidän täytyy nukkua jossakin", sanoi kuningas. "Miksi ei siis täällä? Olisitte tällaisen vanhan miehen toverina autiossa talossa."
"Eikö Elaine olekaan kotona?"
"Ei, ritari Lancelot, hän ei ole kotona. Hän on matkustanut viemisille muutamien kaukaisten sukulaistemme luo. Tarkoitan hänen nyt olevan kaukana täältä."
"Olen pettynyt", sanoi Lancelot. "Olen todellakin."
"Oletteko? Kun sain viestinne, ajattelin itsekseni, ettette voi toivoakaan yksinäisempää kohtauspaikkaa kuin tämä on, Elainen oleskellessa poissa täältä."
"Mutta kun pyysin tavata vain teitä", sanoi Lancelot, "ei mielessäni ollut mitään sellaista epäkohteliaisuutta, että olisin tahtonut ehdottaa teille hänen poistamistaan linnasta".
"Eikö?" sanoi Pelles. "Ei ette tarkoittanut olla epäkohtelias, mutta uskalsin ajatella teidän haluavan juuri sitä. Kun luin kirjeenne, olin hyvin tyytyväinen tietäessäni hänen jo olevan poissa tieltä. En moiti teitä ollenkaan, ritari Lancelot. Tyttäreni on hyvin rakas minulle, mutta hän on oikullinen ja olen pahoillani, että hän on suututtanut teidät."
"Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!"
"Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä itseään."
"Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet. Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että olisin ottanut sen täydestä todesta."
"Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa. Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen puheistaan hämmästyttää teitä."
"Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi
Lancelot. "En rakasta häntä —"
"Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan."
"En rakasta häntä ja hän tietää sen."
"Tietääkö hän?"
"No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä."
"Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —"
"Mitä, kuningas Pelles?"
"Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään."
"Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi."
"Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun olisi pitänyt se mainita."
Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä.
"Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle."
"Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka tämä oikea mies on?"
"En ollenkaan."
"Siinäpä sitä ollaan — en minäkään… No niin, olemme poikenneet aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi."
"Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni."
"Mainiota! Puhukaamme nyt kuningas Arthurin asioista. Millaisen viestin hän on lähettänyt minulle?"
"Se koskee heiniä", vastasi Lancelot.
"Mitä minulla on tekemistä heinien kanssa?" kysyi Pelles.
"Heiniä sekä kauroja, mutta pääasiallisesti heiniä", sanoi Lancelot. "Camelotissa sijaitsevat tallimme ovat suuresti riippuvaisia maastanne rehuihin nähden —"
"Ah, varmasti", sanoi Pelles. "En äsken ymmärtänyt. Mitä teillä on sanomista heinistäni?"
"Tänä kesänä olemme saaneet teiltä keskinkertaista huonompia heiniä."
"Mahdotonta!" sanoi Pelles.
"Arthur on pahoillaan, mutta tallimiehet valittavat ja hän haluaa tietää, ovatko heidän valituksensa lainkaan oikeutetut."
"Välittävätkö tallimiehet? Arthur on siis lähettänyt viestin tallimiehiltään minulle, vai mitä? Ja teidän välityksellännekö, ritari Lancelot? Onko hän tutkinut heiniä itse? Luulen, ettette tyytyisi toisen miehen arvosteluun siitä, mitä hevosenne syö."
"He valittavat, että heinät ovat tomuisia — muutamat hevoset ovat sairastuneet päätautiin."
"En ole lähettänyt teille tomuisia heiniä, ritari Lancelot, koska minulla ei ole sitä lajia. Alkukesästä satoi melkoisesti ja hyvin usein. Emme voineet toivoakaan sen parempaa heinäsatoa."
"No niin, sellainen on valitus", sanoi Lancelot.
"Oletteko itse tarkastellut noita tomuisia heiniä?" kysyi Pelles.
"En voi väittää sitä."
"Eikö teidän hevosenne ole sairastunut päätautiin?"
"Ei tietystikään!"
"No niin, tällainen valittamistapa tuntuu minusta melko kummalliselta… Mutta näin meidän kesken vain, mitähän kuningas tarkoittaa lähettäessään minulle tällaisen viestin?"
"Ei ainakaan mitään vihamielistä", vastasi Lancelot. "Häntä on viime aikoina huolestuttanut hänen oman hevosensa käytös. 'Eläin ei ole niin kestävä', sanoo hän 'eikä niin terve kuin ennen vanhaan'. Kun hän moitti siitä miehiään, syyttivät he heiniä. Hän käski silloin minun ottaa selville tosiseikat."
"Lähetimme heinät ritari Kaylle. Huomasiko hänkin ne tomuisiksi?"
"Minun on pakko vastata siihen kieltävästi. Hän on täydellisesti varma niiden hyvästä laadusta."
"Siinä tapauksessa on puhe vain Arthurista ja hänen hevosestaan", sanoi
Pelles. "Saako se todellakin yskänpuuskia?"
"Se on jättänyt hänet pulaan parissa kolmessa tilaisuudessa viime aikoina", vastasi Lancelot. "Hän käski minun ilmoittaa sen teille. Luulen sen huolestuttavan häntä."
"No niin", sanoi Pelles, "hänen hevosensa saa samoja heiniä kuin teidän hevosenne syö tällä hetkellä. Lähdemmekö itse tarkastamaan, millaisia ne ovat?"
"Se on tuskin tarpeellista", vastasi Lancelot.
"Se on mielestäni parasta. Sittenhän te voitte tarkastaa Camelotiin tuodut heinät ja päättää, onko niissä minkäänlaista eroa."
He kävelivät linnanpihan poikki talleille, ja Pelles käski erään miehen pudottaa lattialle melko suuren kimpun Pelles otti niitä kahmaloittain tarkasteltavakseen. Lancelot käänteli niitä jalallaan.
"Mitä vikaa niissä on?" kysyi Pelles.
"Ei mitään", vastasi Lancelot. "Jos vain Arthurin hevonen syö tällaisia heiniä, ei pitäisi olla aihetta valituksiin."
"Ilmoittakaa heille, etten ole lähettänyt heille muunlaisia, ja jos hevonen syö jotakin muuta, on se Arthurin asia eikä minun. Minua ei imartele lainkaan se, että tätä asiaa on ryhdytty penkomaan, ritari Lancelot. Sehän voidaan melkein lukea minulle häpeäksi. Minulla on valtakunnan parhaat niityt, ketoja ketojen vieressä täältä Caseen saakka."