"Mihin saakka?" kysyi Lancelot.
"Toiseen talooni, Casen linnaan saakka, joka sijaitsee tien varrella puolen tunnin päässä täältä. Se kuului äidilleni."
"Ah, en ole koskaan kulkenut sitä tietä enkä siis tiedä siitä mitään", sanoi Lancelot.
"Ettekö?" sanoi kuningas Pelles. "Jopa nyt jotakin! Tähän hetkeen saakka olin ihan unohtanut sen, mutta kun saatoitte kuningatar Ginevraa hänen häihinsä, pysähtyi koko matkaseurueenne sinne. Tarjosin sen kuninkaalle. Teidän täytyy muistaa se."
"Nyt kyllä", vastasi Lancelot. "Muistan sen todellakin. Mutta en osannut liittää tuota paikkaa millään tavalla teihin."
"En ollut siellä silloin", sanoi Pelles, "enkä voinut kutsua teitä tännekään surumme vuoksi… vaimoni vasta äsken tapahtuneen kuoleman tähden. Kah, millainen yhteensattuma! Siellä on niittyjeni raja."
Lancelot ei sanonut mitään enää, ja he kävelivät takaisin halliin.
* * * * *
"Käsken heidän tuoda kynttilät sisään, ja me syömme päivällisen hetkisen kuluttua", sanoi Pelles.
Lancelot katseli pitkien solakoiden kynttiläin tuomista sisään ja ruokien kantamista laajalle ja yksinäiselle pöydälle.
"Voimme yhtä hyvin istuutua paikoillemme nyt", sanoi Pelles.
"Kun olin täällä viime kerralla, odotimme häntä", sanoi Lancelot.
"Pyydän anteeksi", sanoi Pelles.
"Elaine juolahti vain mieleeni", sanoi Lancelot.
"Ah, niin, siihen hän kyllä pystyy", sanoi hänen isänsä… "Voi, teidän pitää ottaa lautasellenne enemmän tätä — se on hanhea, muistakaa se, eikä mitään oikeata lihaa. Ajattelin ensin paistattaa riikinkukon teille, mutta tarkasteltuani niitä päätin, etten anna teidän kärsiä nälkää. Mutta ei hanhikaan ole paljon voimakkaampaa ravintoa taistelevalle miehelle?"
"En taistele tällä haavaa", vastasi Lancelot, "ja hanhi on tavattoman mureaa".
"Täällä tilallani", sanoi Pelles, "ylpeilemme muustakin kuin heinistä. Riistamme on mainiota, ja linnut, joita tarjoilemme — on niin, meillä on ainakin tarpeeksi raaka-aineita talouteemme."
"Ettekö luule hänen paljastavan taipumuksiaan siihen tultuaan vanhemmaksi?" kysyi Lancelot.
"Kenen ja mihin?" sanoi Pelles.
"Sanoitte, ettei tyttärenne ole lainkaan innostunut taloudenhoitoon."
"Oikein hyvin, sanottu. Käytinkö tuota lausetta?"
"Aate kiinnosti tarkkaavaisuuttani", vastasi Lancelot. "Luulen luonteen kehittyvän ajan oloon oikeissa olosuhteissa."
"En tiedä, onko sellainen kehittyminen toivottavaa", sanoi Pelles. "Hieman kuria vain, jos jokainen voisi olla! varma sen oikeasta laadusta. Ettekö välitäkään pavuista, ritari Lancelot? Tai hieman enemmän täytettä hanheni kera? Ritari Lancelot haluaa vähän —"
"Ei kiitoksia", sanoi Lancelot. "Minulla on tarpeeksi. Teillä on mainio kokki, kuningas Pelles."
"Ei kehnokaan. Todellisuudessa ylpeilen voidessani säilyttää paikan maineen entisellään, ritari Lancelot. Tehän ymmärrätte tunteeni, kun kuulin tuosta heiniäni koskevasta epäluulosta."
"Se on mitätön asia, vannon sen teille", sanoi Lancelot. "Olen pahoillani, että toin viestin. Koko juttu on ollut onneton erehdys."
Pelles ei vastustanut häntä.
"Jos jolloinkin sattumalta saisitte tilaisuuden mainita vierailustani tyttärenne palattua kotiinsa, luotan siihen, ettei hän ajattele pyytäneeni teiltä yksityistä keskustelua senvuoksi, että se jollakin lailla koski häntä — persoonallisesti."
Kuningas Pelles oli syventynyt jyrsimään sitkeää hanhenjalkaa.
"Toivon, ettette luule minua ärtyisäksi, ritari Lancelot.
"En ärtyisäksi, vaan vaiteliaaksi, ehkä. Mutta tämä puhe rehuistanne suututtaa teitä. Älkää antako sen vaikuttaa."
"Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles.
"Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti. Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin muuttuneen."
"Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot.
"Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles. "Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää — ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät ole."
"Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen koko aikansa."
"Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku seikkoihin."
"Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —"
"Ah, ajatteletteko niin?"
"En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon mukaisesti."
He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa
Pelles palasi päähänpiintymäänsä.
"Olenko oikeassa otaksuessani, että kuningas on toimelias.
"Ihan oikeassa."
"Olisiko julkeaa kysyä, mikä yritys askarruttaa häntä juuri nyt?"
"Ei mikään erityinen, luullakseni."
"Ei siis mitään rehua koskevaa — sen laatuun kohdistunutta harvinaista tarkkaavaisuutta?"
"Ilmoittaisin teille sen, jos vain tietäisin", vastasi Lancelot. "Mutta en tiedä mitään. Hänellä saattaa olla kaikenlaisia suunnitelmia, joista hän ei mainitse minulle mitään."
"Todellako?" sanoi Pelles.
* * * * *
Lancelot käveli edestakaisin huoneessaan miettien yksinäisyyttään. Ginevra, Elaine, Bromel, Pelles — kaikki nämä henkilöt olivat hänen ajatuksissaan. Hän oli vihainen kuningattarelle, paljoa vihaisempi kuin hän oli todennutkaan lähtiessään suorittamaan tehtävää. Mitä oikeutta kuningattarella oli nöyryyttää häntä? Kun hän palaisi Camelotiin huomenna, niin millaisiin olosuhteihin hän palaisi? Oliko kuningatar oikeassa, oliko hän mustasukkainen vai ei, väittäessään Arthurin keksineen tämän matkan toimittaakseen hänet ja Elainen yhteen? Pelles ei ollut mikään hölmö, sittenkään. Epäilikö hän, että tällä vierailulla oli jokin salainen tarkoitus? Voiko vanhus todellakin luulla häntä Elainen rakastajaksi? Ei luettuaan kirjeen. Hän oli kirjoittanut sen Ginevran vuoksi — ja kuinka paljon hyvää se oli tuottanutkaan hänelle? Kuningatar oli laskenut leikkiä hänen valtioviisaudestaan, ja hän oli viettänyt ikävän illan.
No niin, ei ollut järkevää ajatella liian paljon tätä tai jotakin muuta. Hän koettaisi hieman nukkua.
Hän kuuli ovelle hiljaa koputettavan. Luultavasti kuningas, ajatteli hän, jonka mieleen myöhemmin on juolahtanut joitakin ajatuksia hevosruuasta. Hän irroitti salvan, katsoi käytävään ja näki edessään tomun peittämän miehen, vasta tulleen pitkältä ratsastusmatkalta.
"Ritari Lancelot", sanoi hän. "Tuon teille salaisen viestin, teille ainoastaan."
"Tulkaa sisään ja sulkekaa ovi", sanoi Lancelot. "Kukaan ei voi kuunnella meitä, mikäli tiedän. Millainen on viestinne?"
"Naisenne on Casen linnassa. Hän tahtoo tavata teitä heti."
"Hyvin kiinnostavaa", vastasi Lancelot. "Kuka on tämä salaperäinen henkilö, joka lähettää minulle kutsun keskiyöllä?"
"Ritari Lancelot", sanoi mies, "olen tuonut viestin".
"Sehän voi yhtä hyvin olla ansa."
"Voi kylläkin", vastasi mies.
Lancelot koetti kuvitella, kuinka Ginevra oli voinut päästä Casen linnaan niin pian.
"En lähde nyt", sanoi hän. "Mutta huomenna pysähdyn linnaan ja osoitan kunnioitustani naiselle."
"Kuten haluatte", sanoi mies. "Huomenna hän ei ole siellä enää."
"Kuinka päästään linnaan?" kysyi Lancelot.
"Vasemmalle kääntyvää tietä pitkin sillan tuolta puolelta. Se sijaitsee suoraan edessäpäin noin puolen tunnin matkan päässä. Ryhdyn oppaaksenne."
"Ei tänä yönä", sanoi Lancelot.
"Säästääkseni aikaa", sanoi mies, "käskin satuloida hevosenne. Se odottaa teitä valmiina linnan pihalla."
"Käskekää heidän viedä se talliin takaisin! Millä oikeudella häiritsitte sitä? Kuka päästi teidät sen luo? Kuka te olette?"
Mutta mies oli jo mennyt tiehensä.
Lancelot istuutui hiljaisessa huoneessaan ja koetti ajatella. Viestien lähettäminen ei ollut lainkaan Ginevran tapaista. Mutta entä jos hän olisikin päättänyt koetella hänen lupaustaan tai jos hän vakavasti kaduttuaan tahtoi lopettaa heidän riitansa? Hän muisti tuon Casen linnan huoneenkin —
Mutta Ginevra ei ollut voinut matkustaa niin kauaksi — melkein yhtä nopeasti kuin hän itse oli ratsastanut. Ginevran oli täytynyt katua käytöstään minuutin tai parin kuluttua hänen poistumisestaan. Kuka muu voisi viekoitella häntä ulos? Tuo Bromel-niminen mieskö, josta he puhuivat? Vai oliko hänellä jokin toinenkin vihollinen tässä maailman osassa? Huomenna hän pysähtyisi Casen linnaan.
Mutta ennenkuin hän nukahtaisi, pitäisi hänen tarkastaa, mitä tuo lurjus oli tehnyt hänen hevoselleen. Hän laskeutui linnan portaiden juurelle. Pihalle johtava ovi ei ollut salvassa, ja hevonen oli vielä siellä valmiina hänen varaltaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan tallimiestä, jotka luultavasti kaikki nukkuivat. Hän voisi kyllä kutsua avukseen vahdit ulkoportilta, mutta se herättäisi koko talonväen. Kuu oli peittynyt pilviin — valaistus oli melkein riittämätön tien löytämiseen.
Hän meni halliin, mihin hänen varusteensa oli viety, puki ne ylleen, kiipesi hevosensa selkään ja istui pimeässä kuunnellen. Sitten hän lähti hitaasti ratsastamaan porttia kohti. Hänen hevosensa ei ollut koskaan ennen ollut niin meluisa, mutta vahdit päästivät hänet menemään, ikäänkuin olisivat tottuneet keskiyöllä tapahtuviin lähtöihin. Hän ratsasti sillan yli ja kääntyi vasemmalle.
Tällainen tapa poistua talosta, missä hän oli vieraana, pani hänet tuntemaan itsensä syylliseksi jollakin tavalla. Hän ei sitäpaitsi tiennyt, kuinka hän pääsisi takaisin tai päästäisivätkö aamuvahdit hänet sisään tai kuinka hän voisi selittää seikkailun Pellekselle. Epäilemättä hän oli tekemäisillään jotakin sellaista, mitä Ginevra sanoisi päätökseksi. Kun hän saapuisi sinne, voisi Ginevra ehkä sanoa hänen ratsastusmatkaansa tyhmäksi kepposeksi, enemmän Arthurille kuin hänelle sopivaksi. Mutta tällä kertaa se oli Ginevran käsky. Mitä Ginevra olisikaan sanonut, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta?
Hän kannusti hevosensa laukkaan.
Metsät näyttivät tuoreilta, vaikka vuodenaika olikin jo niin myöhäinen. Hän tunsi, kuinka kosteus toi mukanaan puun hajua. Valoa oli niin niukalti, ettei hän nähnyt tietä, mutta hän tiesi hevosensa löytävän tien tasaiset kohdat ja karttavan kuoppia. Tietysti ei kukaan luota hevoseensa siten päivänvalossa. Millaisiin ponnistuksiin antaudummekaan ohjataksemme itseämme, ajatteli hän. Hänen oma elämänsä — kuinka hän oli koettanutkaan sovelluttaa sitä erääseen suunnitelmaan, koska Ginevra oli halunnut sitä. Ehkä Ginevra olisi pitänyt hänestä enemmän, ellei hän olisi koettanut niin kovasti.
Hänen hevosensa näytti haluavan hidastaa vauhtinsa hölkäksi, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää niin pitkän matkan jälkeen. Sen saamassa rehussa ei varmastikaan ollut mitään vikaa. Pelleksen pitäisi antaa jokin määrätty vastaus huomenna. Olisiko hänellä niin paljon rohkeutta, että hän lähettäisi Arthurille sellaisen viestin kuin oli vihjaissut päivällisillä? Kaikissa tapauksissa Pelleksen talous oli järjestetty liian leväperäisesti. Anteeksiantamatonta oli sallia tuon tuntemattoman päästä hevosten luo.
Casen linna alkoi häämöittää melko läheltä. Hän kannusti ratsunsa laukkaan kerran vielä. Nyt kun hän oli saapunut tänne, voi hän nimittää itseään Ginevran rakastajaksi. Oliko hän tullut sinne intohimosta, uteliaisuudesta vai ylpeydestäkö? Heidän riitansa oli vielä liian tuore. Haava oli vielä auki. Myrkytetty, ehkä. Ginevran julkiset hänelle antamat moitteet — mitä tapahtuisikaan, kun se kantautuisi Arthurin korviin?
Portti oli auki — hänen tarvitsi vain ratsastaa pihalle. Täälläkin näyttiin oltavan varmoja hänen tulostaan. Muuan mies talutti pois väsyneen hevosen, ja Lancelot astui halliin. Siellä paloi vieläkin muutamia valoja, ja eräs nainen nousi tuolilta tervehtimään häntä.
"Toivoimme teidän tulevan, ritari Lancelot", sanoi hän. "Minulle on kerrottu kuningattaren haluavan puhutella minua."
"Kuningattarenko? Ah, hän haluaa sitä todellakin!" Lancelot ei voinut muistaa tätä naista, joka muuten oli tutun näköinen. Hän auttoi Lancelotia varustusten riisumisessa.
"Missä hän on?"
"Käytävän ja portaiden yläpäässä on suuri huone. Siellä hän on."
Siis juuri siinä huoneessa. Se oli varmasti Ginevra. Tutut portaat — pitkä käytävä — hieman raolleen työnnetty ovi. Hän koputti. Hän näki huoneesta valoa, aukaisi oven ja astui sisään. Huone oli ihan samanlainen kuin ennenkin — jykeviä tuoleja ja pöytiä, paksut verhot seinillä — ja nyt pari palavaa kynttilää verhoilla eristetyn vuoteen vieressä.
"Ginevra!"
Verho siirrettiin syrjään, ja ylöspäin käännetty valkoinen käsi ojentautui häntä kohti. Tämä vetoaminen pani jotakin tarttumaan hänen kurkkuunsa. Lancelot kiirehti hänen luokseen ja kumartui.
Hänen olisi tietysti pitänyt tietää jo alusta asti.
XII
"Älkää poistuko, ennenkuin saan tilaisuuden selittää!"
Elaine nousi istualle vuoteessaan, ja vihastaan huolimatta Lancelot näki, kuinka kaunis hän oli.
"Tässä ei ole mitään selitettävää", vastasi ritari. "Tulin tänne erehdyksestä. Teidän pitää suoda minulle anteeksi — aion lähteä heti."
"Ette suinkaan, ennenkuin olen selittänyt teille kaikki!" huudahti Elaine. "Ei ollut lainkaan helppo saada teitä tänne enkä voi päästää teitä luotani puhumatta muutamia sanoja. Jos menette nyt, en saa koskaan toista tilaisuutta kertoakseni teille."
"Te saitte minut tänne, niinkö? Sangen hyvin — minut houkuteltiin petoksella tulemaan tänne. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi jäisin."
"Ah, eikö?" sanoi Elaine. "Se ei ollut sen ilkeämpi petos kuin sekään, jonka teitte minulle."
"En ole pettänyt teitä koskaan!" sanoi Lancelot.
"Ettekö kirjoittanut kirjettä isälleni ja ettekö ilmoittanut siinä haluavanne tavata vain hänet yksinään?"
"Siihen ei sisältynyt mitään petosta."
"Se oli kuitenkin keino, jolla saitte minut pois talosta. Isäni lähetti minut tänne heti — pois omasta kodistani — vain siksi, että olin sanonut teille rakastavani teitä, ja te pelkäsitte minua, ritari Lancelot, te pelkäsitte minua."
"Isänne ilmoitti teidän lähteneen viereisille jo ennen kirjeeni saapumista — viereisille kaukaisten sukulaisten luo."
"No niin, siitä sen nyt näette, mitä olette tehnyt isänikin luonteelle.
Oli kerran sellainenkin aika, jolloin hän ei olisi valehdellut."
"Elaine", sanoi Lancelot, "tämä kaikki on hyvin kaunista, mutta kuten minä sen näen, on minut täällä houkuteltu outoon taloon kello yhden aikana yöllä, ja — ja —"
"Niin", vastasi Elaine, "erään hurjan nuoren naisen makuuhuoneeseen, joka on mennyt levolle. Ritari Lancelot, teidät on saatettu hyvin huonoon valoon."
"Olette tuottanut minulle enemmän harmia kuin luulettekaan, Elaine. Petitte minut sillä, mitä tiesitte. Minä — se mies sanoi Ginevraa viestin lähettäjäksi."
"Hän on ovelampi kuin uskalsin toivoakaan. Käskin hänen sanoa odottajaa teidän naiseksenne."
"Ehkä hänen sanansa kuuluivatkin niin."
"Silloin en pettänyt teitä, ritari Lancelot — te petitte vain itsenne."
"Teillä ei ole mitään syytä nimittää itseänne minun naisekseni. Teillä ei ole mitään oikeutta minuun."
"Totta, ritari Lancelot, mutta jos olisin ilmoittanut nimeni, ette olisi tullut."
"Minun ei missään tapauksessa tarvitse jäädä tänne. Olisin mielelläni tavannut teidät isänne talossa, mutta tehän ymmärrätte, etten voi nauttia vieraanvaraisuudestanne täällä."
"En ole lainkaan varma siitä, oletteko te sellainen ihmeellinen mies
sittenkään", sanoi Elaine. "Olette arka ettekä pysy oikein totuudessa.
Iloitsisitte muka, jos olisitte voinut tavata minut isäni talossa?
Miksi lähetitte hänelle sen kirjeen?"
"Aion olla rehellinen siihen kirjeeseenkin nähden", vastasi Lancelot. "Luulin menetteleväni järkevästi siinä, etten tahtonut tavata teitä tämän vierailuni aikana, en senvuoksi, että inhoaisin teitä, vaan siksi, että pelkäsin teidän ehkä voivan — no niin, teidän ehkä voivan —"
"Tietysti", sanoi Elaine. "Se olisi voinut nousta minulle päähän."
"Mutta halusin tavata teidät kuin ystävän silloinkin, kun kirjoitin kirjeen."
"Todellako? Todellisuudessa olen kuitenkin iloinen, että kirjoititte. Isä ajatteli heti tätä paikkaa, ja minäkin ymmärsin, millaisen mahdollisuuden se suo minulle — en olisi koskaan saanut tällaista mahdollisuutta kotona."
"Millaista mahdollisuutta tarkoitatte?"
"Ainoata mahdollisuuttani saada nauttia rakkaudestanne tänä ainoana yönä."
"Olette mieletön, Elaine! Ja niin olen minäkin jäädessäni tänne."
Ja ennenkuin Lancelot ehti poistua hänen luotaan, oli Elaine poissa vuoteestaan ja seisoi hänen edessään valkoisena ja solakkana. Hän kurkottautui kiertääkseen käsivartensa Lancelotin kaulaan.
"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "olen pannut enemmän vaaralle alttiiksi kuin pyydän teitä panemaan, kaikki, mitä minulla on tässä maailmassa — isäni hyvät ajatukset minusta ja senkin, mitä ystäväni tulevat ajattelemaan minusta. Se ei johdu siitä, että olen välinpitämätön, eikä siitäkään, että olen kokematon. Ja panen vaaralle alttiiksi senkin, mitä te ajattelette minusta, ja se on minulle suuriarvoisinta. Mutta tänä ainoana yönä haluan nauttia niin paljon rakkaudestanne kuin vain voitte luovuttaa minulle. En pääse silti lähemmäksi onnea. En pyydä teiltä mitään muuta, ritari Lancelot. Jos pidätte sitä parempana, vannon, etten halua tavata teitä enää milloinkaan koko elämäni aikana. Lupaan kaiken muunkin, ellette vastaa kieltävästi."
"En voi teeskennellä rakastavani teitä, Elaine, siten kuin tarkoitatte. Ette varmastikaan tahdo, että koko vastaisenkin elämänne turmelisi — niin, miksi me sitä nimittäisimmekään? Sellainen ei ole edes rakkauden varjoa. Sanoitte kaipaavanne intohimoa, mutta tämä ei ole sitäkään Oikea tunne ilmestyy kyllä. Ja sitä kannattaa odottaa."
"Mitä ainakin minuun tulee", vastasi Elaine, "on se jo ilmestynyt. Enkö tietäisi sitä? En rakasta koskaan enää. Ah, luulen teidän ajattelevan minun tahtovan sitä vielä useinkin, mutta kun tutustuitte Ginevraan, ettekö silloin tiennyt sen olevan ikuista? Te ette rakastu minuun koskaan — hän ehti ennen minua — mutta luulen teidän pitävän minusta, ja ymmärrätte, miltä se tuntuu — ja voisitte olla ystävällinen."
"Pidän teistä, Elaine. Ja senvuoksi en voikaan täyttää pyyntöänne. Hyvä nimenne —"
"Olen miettinyt kaikkea, kuten jo kerroin teille. Mutta kullakin voi vain olla yhdenlainen hyvä nimi, vai mitä? Ginevralla on hyvä nimi."
"Puhuitte kuningattaresta ennenkin. Mitä koetatte sanoa hänestä?"
"Älkää teeskennelkö, ritari Lancelot. Me seisomme nyt vastakkain —"
"Teidän olisi parasta mennä takaisin vuoteeseenne. Voimme keskustella sittenkin yhtä hyvin."
"Istuutukaa tähän sitten ja kuunnelkaa. Vaikka ette huolikaan minusta, pitää teidän olla niin ystävällinen, että olette yhtä vilpitön minua kuin minä teitäkin kohtaan. Olette Ginevran rakastaja, ja hän on teidän rakastettunne. Uskon sen tai muussa tapauksessa en olisi houkutellut teitä tänne tänä yönä. Jos sydämenne olisi vapaa, koettaisin voittaa sen kokonaan itselleni. En moiti teitä, ritari Lancelot — kadehdin vain häntä. Mutta älkää puhuko omistusoikeudesta. Olette heittänyt sen pois jonkin sellaisen vuoksi, mitä luulette paljoa suuremmassa määrin todelliseksi. Seuraan vain esimerkkiänne, jos sallitte minun niin tehdä."
"Elaine, ymmärrättekö sen syytöksen vakavuutta, jonka nyt teitte kuningatarta vastaan?"
Elaine katsoi häneen niin tarkkaavaisesti kuin katsotaan johonkin kirjan sivuun jotakin määrättyä sanaa etsiessä.
"Syytöksen vakavuuttako?" toisti hän. "En aikonut syyttää häntä mistään. Mutta ellette te ja hän ole rakastavaisia, niin vannokaa se minulle kunnianne nimessä. Lupaan uskoa teitä."
Lancelot ei sanonut mitään.
"Tietysti. Hän on onnellinen nainen. Mutta eräässä suhteessa olen sentään paremmalla puolella — minun ei tarvitse olla uskollinen kenellekään muulle ja jos otatte minut, ritari Lancelot, voitte tehdä sen kevyellä mielellä, koska ette tee kellekään vääryyttä."
"Ei", vastasi Lancelot, "ette olisi onnellinen. Ajattelette, että olisitte, mutta jälkeenpäin näkisitte sen kohtauksen melko synkässä valossa. Tarkoitan, jos muuten olisitte onnellinen. Pahimmassa tapauksessa, vaikka ette näytä sitä ajatelleenkaan, saisitte ehkä lapsen kasvatettavaksenne tässä vihamielisessä ja arvostelevassa maailmassa."
"Puhutte kokemuksesta", sanoi Elaine, "ja ehkä haluatte kertoa minulle hieman enemmän. Kadutteko sitä, että olette rakastunut Ginevraan? Tarkoitan, jos teidän pitäisi valita jälleen, tulisiko teistä hänen rakastajansa?"
"En kadu sitä", vastasi Lancelot. "Tekisin saman valinnan jälleen."
"Oletteko täydellisesti onnellinen?"
"Ehkä en ihan täydellisesti — mutta kuka on?"
"Ihan niin, ritari Lancelot, kuka on? Niin olen minäkin ajatellut. Ette ole täydellisesti onnellinen, ja luulen, ettei Ginevra eikä Arthurkaan ole. Isäni on kuin ruumistunut säädyllisyys, mutta ei hänkään näytä onnelliselta. Hän rakasti äitiäni, mutta epäilen, tekikö hän äitini onnelliseksi. Ja mitä kuuluisuuteen tulee, kunnioittavat miehet teitä enemmän kuin Arthuria, voimatta sille mitään. Isälläni, joka ei koskaan tee mitään sopimatonta, ei ole kuuluisuutta ollenkaan. Älkäämme pettäkö itseämme sanoilla, ritari Lancelot. Olette anastanut elämästä suuremman osan kuin muutamat muut miehet ettekä haluaisi vaihtaa kohtaloanne heidän kohtaloonsa. Jos tahdotte olla ystävällinen minulle nyt, saan enemmän kuin voin toivoakaan saavani muuten — en enempää kuin haluan, mutta enemmän kuin on mahdollista millään muulla tavalla. Jaloa on kiertää maailmaa huojentaen puutteita ja onnettomuuksia, mutta oletteko milloinkaan tehnyt parempaa pelastavaa tekoa kuin antamalla hieman enemmän sisältöä toisen henkilön elämälle?"
"Elaine", vastasi Lancelot, "olette estänyt minut kehoittamasta teitä noudattamaan yleistä elämäntapaa, mutta en epäile sitä silti vääräksi. Jos minun olisi pakko valita jälleen, valitsisin sen, mitä jo suureksi onnekseni olen saanut, mutta voisin sentään kuvitella jonkinlaista vielä täydellisempää onnea. Sanoessamme, että elämä on oikeutettua, tunnustamme selvästi, ettei se ole ollut viatonta. Ettekä te koskaan saa rakkaudestanne minuun sitä, mitä minä olen saanut rakkaudestani Ginevraan. Ensiksikin hän on poikkeuksellinen luonne, ja toiseksi hän rakasti minua."
"Eikö hän enää rakastakaan?" kysyi Elaine.
"Aioin sanoa", jatkoi Lancelot, "että voisin helposti täyttää pyyntönne, mutta se tapahtuisi hyvin alhaisesta vaikutteesta. Kun seisoitte edessäni tuossa, näin teidän ruumiinne. Meissä kaikissa on jotakin eläimellistä, mikä ei ole rakkautta. Tällä hetkellä, kun puhun, voisin puristaa teidät syliini, mutta jälkeenpäin voisin vihata teitä."
"Ottakaa minut!" sanoi Elaine. "En välitä siitä, mitä jälkeenpäin tapahtuu."
"Kyllä te sentään välitätte."
"Minulla on enää vain yksi ainoa väite jäljellä", sanoi Elaine. "Jos sittenkin vielä haluatte poistua luotani, saatte tehdä niin. Nuo ihmiset, joiden joukossa olen kasvanut, ovat kaikki hyviä, mutta ikäviä. Te olette ainoa kiinnostava mies, jonka milloinkaan olen tavannut, ritari Lancelot. Noiden hyvien pitäisi olla lumoavia, ja olen kysynyt itseltäni, miksi he eivät ole. Luulen sen tietäväni. Papit käskevät meidän vastustaa kaikkia niitä voimakkaita mielijohteita, joita jokainen terve ihminen saa, sentähden, että voisimme muuttaa ne joksikin korkeammaksi voimaksi. Eikö ole niin? No niin, kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat niin syventyneet hillitsemään mielijohteitaan, etteivät he koskaan voi kehittää minkäänlaista korkeampaa voimaa. Ja jos he voisivatkin, eivät he tietäisi, mihin sitä käyttäisivät. Sanoitte, että teillä on alhaisia vaistoja. No niin, te olette kuitenkin ainoa mies aikalaisistanne, joka suorittaa jaloja tekoja. Jos hylkäätte minut, elän säädyllistä elämää masentuneena. Haluatteko todella, että minusta tulisi — isäni kaltainen? Mutta jos otatte minut sillä edellytyksellä, että rakastan teitä epäitsekkäästi, jos lahjoitatte minulle takaisin tunnin noista syvistä mielenliikutuksista, jotka jo aikoja sitten on reväisty irti perhesydämestä kaikkien hyvien omaisteni vaikutuksesta, lupaan rukoilla puolestanne, Lancelot, sen vuoksi, että olette pelastanut minut — se kelpaa vastapainoksi synneillenne, kun kaikki on tehty."
Lancelot katsoi noita rukoilevia kasvoja ja ihanaa ruumista. Hän laski kätensä Elainen kädelle.
— Sittenkin tuntuu, — ajatteli hän —
XIII
Aamuvalaistuksessa hän seisoi kapean ikkunan ääressä ja katseli outoa maisemaa. Elaine aukaisi silmänsä ja piti häntä silmällä.
"Onpa se jotakin, että ritari Lancelot on lempinyt minua!"
"Olen ajatellut sitä", sanoi Lancelot. "Sanoin teille, että voin ehkä vihata teitä jälkeenpäin."
"Vihaatteko nyt?"
"Voisin tappaa teidät."
Elaine nousi vuoteestaan ja astui hänen luokseen.
"Saatte tappaa minut, jos vain haluatte. Annoitte minulle sen, mitä halusinkin. Sillä nyt olen ainakin saanut nauttia niin paljon lemmestänne. Jos olette ollut uskoton itsellenne, jos pelkäätte Ginevran moitteita, jos jostakin muusta syystä haluatte vapautua minusta, tappakaa minut nyt."
Lancelot kumartui suutelemaan häntä.
"Olkaa onnellinen, jos voitte. Mutta tämä on hyvin väärin. Siitä ei seuraa mitään hyvää."
Toinen osa
ELAINE JA GINEVRA
I
"Enkö ole ollut vieraanvarainen?" kysyi Ginevra. "Kun hän tuli, pyysin häntä jäämään tänne johonkin huoneeseen lähelle minua, ja olen ottanut asiakseni seurustella hänen kanssaan hieman joka päivä. Jos on jotakin sellaista, mitä olen jättänyt tekemättä, ilmoita minulle, jotta voisin sen täyttää. Mutta minulla on oikeus saada tietää, kuinka tämä päättyy. Tahdotko liittää hänet talouteeni ainiaaksi? Älä nyt tuskastu."
"Olet kysynyt tätä samaa ennenkin", vastasi Arthur. "Luulen hänen haluavan jäädä tänne vain niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot palaa. Tunnemme hänen tarinansa — voimme yhtä hyvin auttaa häntä."
"Hän on Pelles-kuninkaan tytär", sanoi Ginevra, "ja jos olet oikeassa, haluaa hän kiihkeämmin tavata Lancelotia kuin Lancelot häntä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."
"Ei ihan kaikki — sinähän tiedät lapsestakin — kerroin sen sinulle itse. Hänestä tulisi hyvä vaimo Lancelotille, joka alkaa jo lähetä keski-ikäänsä yksinään. Ja juuri hänen vuokseen pidän tätä naista täällä siihen saakka, kunnes hän tulee takaisin. Jos vain vähäinen ystävällisyys tyttöä kohtaan voisi edistää heidän avioliittoaikeitaan ja ystäväni onnea, maksaisi se vaivan, vai mitä luulet?"
"Arthur, sinähän kerroit minulle hänen tulleen tänne kuningaskunnan asioissa — sanoit, että hänen oli ollut pakko tulla itse, koska hänen isänsä on kuollut eikä hänellä ole ainoatakaan miessukulaista. Nyt hän näyttääkin tulleen tänne erilaisessa tarkoituksessa — meidän on autettava häntä! saamaan Lancelot omakseen. Lancelot ei ole samaa mieltä kanssasi siitä, mikä on hänen onnensa. Hänellä on hevosensa, eikä Elaine asu niin kaukana, ettei Lancelot voisi päättää sellaisista asioista itse."
"Hänen pitäisi", vastasi Arthur, "mutta en ole lainkaan varma, voiko hän. Ehkä hän ei itsekään oikein tiedä, mitä hän haluaa. Jos Elaine on synnyttänyt hänelle lapsen, kuten sanotaan, ja jos hän rakastaa Elainea, kuten Elaine näyttää rakastavan häntä, toivoisin heidän menevän naimisiin. En ymmärrä, miksi he eivät jo ole niin tehneet. Huvita häntä, kunnes Lancelot tulee takaisin, ja sitten ehkä saamme kaikki selville."
"Pyydät liian paljon tällaisia suosionosoituksia, Arthur. Minun piti huvittaa Iseultia täällä sen jälkeen kun sinä ja Lancelot olitte saattaneet itsenne huonoon valoon. Sinulla oli silloinkin siihen omat syysi, miksi hänet oli kutsuttava tänne. Olen jo unohtanut ne."
"Se tapahtui neljä vuotta sitten", sanoi Arthur. "Ei ole ihmekään, jos oletkin unohtanut. Kerran neljässä vuodessa, kuten näet, ei useammasti, pyydän sinua tekemään jotakin sellaista, mitä sanot suosionosoitukseksi."
"Almanakkaa ei saa sekoittaa tähän", vastasi Ginevra. "Sinun ei pitäisi milloinkaan pyytää tällaisia suosionosoituksia. Kerran, voidakseni pelastaa kuuluisuutesi, piti minun käyttäytyä naurettavasti. Ja nyt minun pitäisi pelastaa Lancelotin maine. En suostu siihen."
"Ginevra, joskus luulen sinulla olevan ennakkoluuloja kaikista niistä henkilöistä, joista pidän. Niin, olisin iloinen, jos voisin pelastaa hänen maineensa, ja vieläkin iloisempi, jos voisin lisätä vähän vaihtelua hänen elämäänsä, joka näyttää hieman liian uhrautuvaiselta ja yksitoikkoiselta."
"Kuinka itseuhrautuvaisesti hän on käyttäytynyt tätä naista kohtaan, haluaisin mielelläni tietää", sanoi Ginevra. Hänen kätensä leikki hiusten pitkillä palmikoilla. Hän työnsi jakkaran syrjään ja kumartui eteenpäin kuin noustakseen seisoalle. "Jos Elaine jää tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot tulee takaisin, otaksun sinun pyytävän minua pitämään häntä luonani siihen saakka, kunnes he menevät naimisiin."
Arthur ei vastannut, ja sekunnin tai parin kuluttua Ginevra laski jalkansa jakkaralle jälleen ja vaipui takaisin tuoliinsa.
"Ehkä olet oikeassa", jatkoi Ginevra. "Luulen, että näkisin heidät mielelläni yhdessä. Voimme päättää sitten. Mutta jos Lancelot väittää kuulemaasi kertomusta valheeksi —"
"Se on tosi, Ginevra — etkä sinä epäile sitä sen enempää kuin minäkään.
Kaikki ovat kuulleet puhuttavan lapsesta."
"Elainen ei tarvitse jäädä tänne, jos Lancelot ei rakasta häntä", sanoi Ginevra. "Mutta jos Lancelot rakastaa, ei taas hänenkään ole pakko jäädä."
"Mitä tarkoitat?"
"Pitääkö minun selittää se yksitavuisilla sanoilla?" sanoi Ginevra.
"Jos Lancelot rakastaa häntä, menevät he naimisiin. Ja jos he menevät
naimisiin, vie Lancelot hänet mukanaan omaan maahansa tai Elaine vie
Lancelotin mukanaan Gorbiniin. He eivät halua jäädä tänne asumaan."
"En ollut ajatellut sitä", vastasi Arthur. "Näyttäisi kummalliselta, jos Lancelot asettuisi asumaan muualle."
"Meidän pitää tottua siihen", sanoi Ginevra.
Arthur liikahteli levottomasti, nousi seisaalle, katseli ulos ikkunasta, kääntyi äkkiä ja katsahti vaimoonsa. Ginevra piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään ja kohtasi hänen katseensa järkkymättä.
"Onko mitään muuta, mitä haluat pyytää minulta?"
"Jos sinulla on jotakin tärkeätä tehtävää, poistun huoneestasi nyt", vastasi Arthur, "ja mehän voimme jolloinkin muulloin, kun sinulla on aikaa, keskustella tästä jälleen."
"Lopeta se nyt", sanoi Ginevra. "Olen saanut tarpeekseni siitä."
"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Arthur, "mitä on tullut sinun ja Lancelotin väliin. Teistä molemmista on liikkeellä muuan juttu. Kun hän lähti Pelles-kuninkaan luo, silloin kun ilmoitin sinulle tahtovani auttaa häntä, kerrotaan sinun antaneen hänelle lähtiäisiksi jonkunlaisen julkisen moitteen. Sinusta ja hänestä puhutaan nyt ihan yhtä paljon kuin hänestä ja Elainesta."
"Kysy häneltä, missä vika on", sanoi Ginevra. "Sanoin hänelle hänen tuhlaavan elämänsä mitättömiin asioihin ja kiinnitin hänen huomionsa siihen, että hänellä oli ollut lupaava ura edessään, ja että olin koettanut innoittaa hänet siihen; mutta olin hölmö koettaessani sitä."
"Hänen ei olisi pitänyt kiinnittää siihen niin vakavaa huomiota", sanoi Arthur. "Sehän ei ollut sen pahempaa kuin sanot minullekin tuon tuostakin."
"Se koski häneen enemmän kuin sinuun", sanoi Ginevra, "ehkä senvuoksi, että sanoin hänelle teidän luonteittenne olevan melkein samanlaiset kaikissa tapauksissa, vaikka ajattelinkin alussa hänessä olevan jotakin suurta. Sanoin hänen turmelleen elämänsä seuraamalla sinua arvottomiin tilanteihin."
"Se oli jo melkoisesti liioiteltua", sanoi Arthur. "Jos haluat loukata jotakin ystävää, etkö voi sitä tehdä vetämättä minua mukaan?"
"En vetänyt sinua mukaan, koska liityit siihen hyvin luonnollisella tavalla. Menin naimisiin kanssasi, koska luulin sinusta kehittyvän suuren miehen. Koska olen nainen —"
"Enkö ole kuullut tätä jo ennenkin?" kysyi Arthur.
"Se on vieläkin totta. Koska olen nainen, en voi panna kaikkea toimeen itse, mutta ohjaan mielelläni sellaista miestä, joka osaa ja tahtoo. Kun näin sinun luopuvan urastasi — aina vastakin uskon sitä uraksesi — toivoin Lancelotin toteuttavan työsi ja rohkaisin häntä niin paljon kuin suinkin. Luonnollisesti, kun hän seurasi sinua tuohon häpeälliseen seikkailuun Iseultin ja Tristramin kanssa, sanoin hänelle ajatukseni suoraan. Hänen anteeksipyyntönsä johtui uskollisuudesta sinua kohtaan. En tarkoita, että hän siirsi syyn sinun niskoillesi — hän päinvastoin puolusti sinua."
"Ja sitä sinä et luullakseni voinut antaa anteeksi", sanoi Arthur.
"Juuri niin."
"Vaikka asia olisikin niin, en ymmärrä, miksi olet vihoissasi
Elainelle. Hänellä ei näytä olevan minkäänlaista halua matkia minua."
"Tuo nainen on valmis turmelemaan hänen elämänsä."
"Luulin sitä jo turmeltuneeksi. Miksi et salli Elainen nauttia lopusta rauhassa?"
"Hän saa nauttia siitä missä tahansa haluaa", vastasi Ginevra, "paitsi minun talossani".
Arthur ei vastannut heti. Hän katsoi vaimoonsa monta kertaa kuin olisi aikonut vastata, mutta Ginevra ei kohottanut katsettaan lattiasta.
"Minussa on enemmän harrastusta sinuun ja itseeni", sanoi Arthur, "kuin
Lancelotiin ja tuohon naiseen".
"Niinkö?" sanoi Ginevra.
"Niin juuri", vastasi Arthur. "Jos puhut kuten nyt olet puhunut, en kummastele lainkaan, että hovissamme tapahtuu häväistysjuttuja. En tahdo väittää, että olen täydellinen. Tahdotko sinä?"
"Se, mitä ryhdyit tekemään, oli jonkunlainen vaatimus, Maailma toivoi sinun jatkavan sitä."
"Jatkavan mitä?"
"Ah, siitä ei kannata enää lainkaan puhua Arthur! Et sinä eikä Lancelotkaan kykene enää mihinkään tärkeään, Olen joutunut jonkinlaiseen loukkuun."
"No niin, se ei ainakaan ole minun valmistamani. Kun menimme naimisiin, aloitit koettamalla muuttaa minua — tekoja, joita silloin suoritin, sanoit vanhentuneiksi. Nyt olet pettynyt, koska en ole enää sellainen kuin siihen aikaan… Olit ehkä oikeassa ensi kerralla. Maailma, johon raivasin paikkani, alkaa jo muuttua, enkä ole pahoillani siitä."
"Miksi et?"
"Se on palvellut meitä aikansa. Taistelimme melkoisesti — Lancelot niitti mainetta niissä otteluissa. Mutta nyt meillä on edessämme uusia pulmia. Hänellä on ainakin yksi sellainen tämän tytön kanssa. Tapanani oli ajatella, että miesten pitää mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota he rakastavat, eikä muuten rakastella heitä, ja ettei kukaan hyvä nainen voi lempiä muita miehiä kuin omaa miestään. Luulen sinun vieläkin ajattelevan niin."
"Jatka", käski Ginevra.
"No niin, nyt kaikki näyttää paljon mutkallisemmalta kuin ennen. Sellaiset aatteet eivät vaikuta minuun, mutta ne ovat maailmassa, ja ne on otettava lukuun. Sen vuoksi olen Iseultin ja Tristramin ystävä. Kerran oli sellainenkin päivä, jolloin en olisi halunnut heitä talooni. Niin on Lancelotinkin laita. Jos hänellä ja tällä tytöllä on ollut suhde — jos heillä on elävä lapsi tällä hetkellä, kuten ihmiset sanovat, en halua tuomita häntä enkä Elainea, ennenkuin tiedän enemmän asiasta."
"Nämä mielipiteet ovat minulle tuttuja", sanoi Ginevra.
"Pysyisitkö niissä, jos olisit kuningas Mark?"
"Mark ei ole hyvinkään järkevä", vastasi Arthur.
"Hänen tilanteessaan ovat vain harvat aviomiehet."
"Pulma olisi silti olemassa, vaikka tekisin mitä tahansa", sanoi Arthur. "Kun maa on villi, kuten tämä minunkin maani alussa, täytyy ihmisten taistella hengestään ainakin nälkää, ellei vihollista vastaan naiset ovat tyytyväisiä silloin kunhan heillä vain on hyvä suojelija ja elättäjä. Mutta kun asiat on saatu kuntoon, vaativat he, että heidän miehensä pitää tehdä heidät onnellisiksi. Se on jo paljon pyydetty."
"Se tuntuu paljolta, kun sitä pyydetään mieheltä", sanoi Ginevra.
Arthur nousi seisaalleen poistuakseen.
"Mitä siitä nyt arvelet? Lähetänkö Lancelotin keskustelemaan kanssasi siitä lopullisesti? Häntä odotetaan huomenna."
"Ei ollenkaan! Miksi minun pitäisi keskustella siitä lopullisesti hänen kanssaan? Lähetä hänet laittoman vaimonsa luo. Et kertonut minulle, että hän tulee takaisin niin pian."
"Et antanut minulle tilaisuutta siihen. Kun tulin tähän huoneeseen, vaadit heti, että lähettäisin Elainen pois tänään iltapäivällä. Pyysin, että hän saisi oleskella täällä Lancelotin paluuseen saakka. Ellet olisi niin kiivas, Ginevra, niin —"
"Hän lähtee siis huomenna?"
"Epäilen, tokko kummassakaan vai molemmissa on halua lähteä sillä hetkellä, kun Lancelot kohtaa hänet. Enkä lupaa lähettää Lancelotia hänen luokseen, kuten pyydät. Sallin heidän kohdata toisensa luonnollisesti."
"En tunne lainkaan olleeni kiivas", sanoi Ginevra. "Tiedän täsmälleen, kuinka siinä käy."
II
Kun Lancelot tuli takaisin, vaihtoi hän muutamia sanoja Arthurin kanssa ja lähti sitten hakemaan Ginevraa. Elaine käveli penkereellä, jonka poikki hänen oli mentävä päästäkseen Ginevran torniin. Kun Lancelot näki hänet, pysähtyi hän kuin lävistettynä.
"Näytätte hämmästyvän tavatessanne minut", sanoi Elaine. "Toivon sen tapahtuneen ilosta."
"En voinut aavistaakaan teidän olevan täällä", vastasi Lancelot.
Elaine hymyili hänelle.
"En ole kuullut teistä mitään pitkiin aikoihin", sanoi Lancelot.
"En minäkään ole kuullut teistä", vastasi Elaine, "en kertaakaan".
Lancelot ei vastannut.
"Saitteko viestini — niin kauan kun lähetin niitä?"
"Kyllä", vastasi Lancelot.
"Silloin tiedätte, että minulla on poika. En sano, että meillä on. Ette ole koskaan tullut katsomaan häntä."
"Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin olevan parasta, että pysyttelen poissa."
"Pyydän anteeksi, mutta —"
"Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua. Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä."
"Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä nyt käyttäytyä raa'asti."
"En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta vihaamaan minua."
"Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?"
"Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle? Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin, en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta."
"Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine.
"Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että minun pitää ottaa syy niskoilleni."
"Oletteko?"
"Olen. Mutta en koeta sitä enää. Älkääkä odottako minun voivan kohdella teitä sydämellisesti tuon kepposen jälkeen."
"Vaikka teillä ei olisikaan mitään hyötyä minusta, voisitte kuitenkin mieltyä lapseen. Lancelot, minä luovun toivostani. Olen tullut tänne vain pojan vuoksi. Tulin itse, koska te ette halunnut vastata viesteihini. Olen aina ollut rehellinen teitä kohtaan — se on kyllä totta, että tein kaikkeni siepatakseni teidät, ja minähän sanoinkin, etten pyydä mitään muuta. Luulin voivani täyttää osani välipuheesta — luulin saavani sen, mitä toivoinkin, pyytämättä. Oletin teidän tulevan takaisin luokseni, jos synnyttäisin teille lapsen. Tietysti erehdyin. Mutta nyt tarvitsee poika teitä, Lancelot, enkä ollut ajatellut sitä. Hän on luullakseni hyvin teräväpäinen lapsi, mutta koska hän elää yksinään minun kanssani, on hän melkoisesti itseensäsulkeutunut — luulen hemmoitelleeni hänet pilalle. Hän on tavattoman tarmokas, Lancelot — enkä minä voi saada häntä mihinkään. Senvuoksi tulin tänne odottamaan teitä. Tahdotteko auttaa minua? Ei, ei sitä — tahdotteko tehdä jotakin oman poikanne hyväksi?"
Lancelot nojautui penkereen kaidetta vasten ja ajatteli hetkisen. |
"Minäkin haluan olla rehellinen. Luonteeni on luullakseni myrkytetty, mikäli on puheena suhteeni teihin. En voi teeskennellä olevani oikeudenmukainen — epäilen teitä vielä tällä hetkelläkin. Jos lähden katsomaan lastani, pitää minulla olla jonkinlainen suhde hänen äitiinsä — ja voitte ehkä saavuttaa tarkoituksenne vieläkin. Tehän tiesitte jo alusta alkaen minun rakastavan vain yhtä naista, ja vaikka olettekin turmellut onneni haluan nauttia siitä vieläkin niin paljon kuin suinkin. Kun pysäytitte minut tänne, olin matkalla kuningattaren luo — tuosta ovesta penkereen päässä mennään hänen huoneisiinsa. Tiedätte sen kaiketi. Luuletteko, että voisin mennä hänen luokseen nyt, kuten vieläkin aion tehdä, jos ensin olisitte saanut lupauksen minulta, että tulen vierailemaan Corbiniin? Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä, ja varoitan teitä, että jos hän haluaa tietää, kerron hänelle koko keskustelumme sisällön. Minun ja teidän kesken ei voi olla olemassa minkäänlaista toveruutta."
"Oletteko kertonut hänelle lapsestanne?" kysyi Elaine. "Vai onko se muuan niistä asioista, joista hän ei välitä saada tietoja?"
"Ennen matkustamistani", vastasi Lancelot, "kuningatar oli vihainen minulle teistä levitettyjen huhujen vuoksi. Tällaista on tapahtunut niin usein viime vuosina, että luulen menettäneeni hänen rakkautensa. Hän ei ole kysellyt lapsesta mitään, mutta jos hän kysyy, kerron hänelle kaikki."
Elaine oli niin hidas vastaamaan, että Lancelot katsoi tiukasti häneen.
"Uskon kertovani teille totuuden", sanoi Elaine. "Luulen nyt rukoilevani teitä vain poikani puolesta; haluaisin kyllä itsekin tavata teitä useammin, Lancelot, en tahdo teeskennellä päinvastaista, mutta tiedän, ettette rakasta minua. Puhun pojan puolesta. Jos voitte keksiä jonkun keinon saadaksenne hänet vaikutusvaltanne alaiseksi, joutumatta itse alttiiksi pahalla tartunnalle, hyväksyn järjestelyn, olipa se sitten millainen tahansa. En voi teeskennellä olevani hyvä äiti hänelle, mutta tahdon suoda hänelle hänen mahdollisuutensa. Haluatteko tehdä niin paljon?"
"Minkä näköinen hän on?" kysyi Lancelot.
"Ulkomuodoltaanko? Teidän ilmeinen kuvanne. Hän on terve ja voimakas — ja liian tarmokas, todellakin. Hän leikkii tullimiesten kanssa ja pitää koirista ja hevosista, mutta ei halua opetella tuntemaan kirjaimia eikä pysyä huoneissa senkään vertaa, että hänet voitaisiin pestä, eikä hänellä ole minkäänlaisia tapoja."
"Toivon, että hän on rehellinen", sanoi Lancelot.
"Ajattelen, että johonkin verukkeeseen turvautuminen olisi hänelle mahdotonta", sanoi Elaine. "Hän tulee isäänsä."
"Missä hän nyt on? Täälläkö Camelotissa?"
"Kotonaan", vastasi Elaine. "En tuonut häntä tänne."
"Miksi ette?"
"Jos vaaditte saada sen tietää, täytyy minun tunnustaa menettäneeni rohkeuteni. Kuten tiedätte, ei minulla ole miestä. Kotona sillä ei ole väliä, mutta en ole koskaan matkustellut hänen kanssaan vieraiden joukossa, ja tämä olisi ollut tukalin paikka aluksi, koska rakastettunne olisi pitänyt minua silmällä täällä."
"Olette tietysti tavannut Ginevran", sanoi Lancelot. "Unohdin kokonaan hetkiseksi, missä me olemme."
"Olen tavannut hänet", vastasi Elaine. "Olen todellakin! Olen hänen vieraansa. Ettekö tiennyt sitä?"
"En tiennyt teidän oleskelevan täällä. Hänenkö vieraansa? Hän tietää siis, kuka te olette?"
"Tämä huomautus on epäkohteliaisuutta joko häntä tai minua kohtaan, en ole oikein varma, kumpaako. Hän tietää, kuka olen. Hän tietää meidän juttumme. Olen huomannut sen hänen kohteliaasta käytöksestään. Me hymyilemme toisillemme — kasvoillamme. Lancelot, on ollut oikein lumoavaa odottaa teitä täällä."
"Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte, koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut lähettää sanan."
"Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?"
Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea silmiin.
"Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne, kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —"
"Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa tilaa hänelle?"
"Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi ystävällinen hänelle."
"Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia."
"No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa."
"Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?"
Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia kohti.
"Otaksun teidän tietävän, että isäni on kuollut", sanoi Elaine.
Lancelot kääntyi hänen puoleensa jälleen.
"Kuulin siitä jotakin", vastasi hän. "Toivoin sentään, ettei se olisi totta."
"Olen iloinen voidessani ilmoittaa hänen kuolleen ennen Galahadin syntymistä. Hänen huomiokykynsä oli melko huono enkä kertonut sitä hänelle koskaan. Käytökseni ei olisi hämmästyttänyt häntä, mutta hän ihaili teitä — luuli teitä ihan täydelliseksi. Hän huomautti minulle aina, kun nimitin teitä Lancelotiksi. 'Ritari Lancelot, tytär', muistutti hän."
"Hän oli hyväntahtoinen mies", sanoi Lancelot. "Tein hänelle vääryyttä vasten tahtoani."
"Ettekö voi muistella sitä muuten kuin sanomalla sitä oikeaksi tai vääräksi?" kysyi Elaine.
"Kuinka voisinkaan muistella sitä muuten?"
"No, jonakin sellaisena, mille ei helposti voitu mitään — jonakin, mikä hämmentävästä laadustaan huolimatta oli ainakin luonnollista."
"Mutta jokainen sellainen teko voidaan korjata", vastasi Lancelot. "En halua olla tunnustamatta vastuunalaisuuttani."
"Miksi siis tulitte tuona yönä, kun lähetin noutamaan teitä? Sanotte, ettei se tapahtunut rakkaudesta."
"En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran asian laita oli niin, oli minun pakko tulla."
"Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin, en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville, rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui. En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua."
"En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten, että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä viattomassa tarkoituksessa."
"Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi."
"Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne. Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus vastata kieltävästi."
"Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua, pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua. Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa. Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne. En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne, koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista. Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?"
Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä ääntään.
"Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?"
Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia, nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään.
"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"
"Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi selittää sitä sen tarkemmin."
"Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se. Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin, ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan lapsen puolesta."
Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen.
"Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään, huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä, korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi."
Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa, näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten.
"Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin.
"Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut hakemaan sinua."
Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä.
"Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun suutelit minua."