VII
Seitsemän pitkää talvea tuli ja meni, ja Lancelotin nimeä lakattiin mainitsemasta Camelotissa. Eräänä iltapäivänä kevään lopulla Ginevra käveli penkereellä Anglideksen ja Ettardin kanssa katsellen vuodenajan kauneuksia. Metsällä oli vieläkin ensi vihreytensä, ja hedelmätarhat olivat kukkia tulvillaan.
"Kun olin tyttö, menimme hakemaan metsästä kieloja", sanoi Ginevra. "Nousimme hämärissä, kun kaste vielä näytti suloiselta auringonvalossa, ja toimme kukat kotiin, ennenkuin kaste ehti kuivua niissä. Haluaisin mielelläni koota niitä kerran vielä."
"Mutta sehän on vain nuorten rakastavaisten huvia", sanoi Anglides. "Ei mikään muu seikkailu värisytä niin kovasti kuin tuollaiset viattomat tehtävät, kun sydän on yhtä vihreä kuin vuosikin ja hyvin vastaanottavainen kauneuden vaikutuksille — lehtien kaikille valovivahduksille ja jokaiselle laulavalle linnulle. Mutta silloin vain, kun rakastettu on tuossa rinnalla."
"Sillä tavalla selitetään runoilijoita", sanoi Ettard. "Talvi on niin ikävä ja huoneet niin kosteat, että aina unohdamme, kuinka suloista elämä sentään on. Mutta keväällä se muistuu jälleen mieleemme."
"Luulen teidän tarkoittavan", sanoi Ginevra, "että runot ja kevätleikit saavat olla tekemisissä muunkin kuin poikien ja tyttöjen välisen rakkauden kanssa. Ne ovat kuin osa menetettyä elämää, mutta ne tulevat takaisin luoksemme."
"Turhaa on keskustella siitä nyt", sanoi Anglides. "Olemme jo sivuuttaneet nuoruutemme, ja salaisuus on haihtunut. Myöhäistä on meidän olla muuta kuin filosofeja."
"Liian myöhäistäkö!? Ei milloinkaan!" huudahti Ginevra. "Aioin muuttua nuoreksi jälleen. Lähdemme noukkimaan kukkia huomisaamuna."
"Mutta huomenna ei ole vapunpäivä, kuningatar", sanoi Anglides.
"Ei meidän eikä vuodenkaan kannalta, mutta mitä ovatkaan päivämäärät?
Sydän määrää iän, ja minä aion lähteä."
Kun hän puhui siitä Arthurille myöhemmin, oli Arthur eri mieltä asiasta.
"Te naiset ette voi lähteä ratsastamaan metsiin yksinänne", sanoi hän.
"Ottakaa muutamia miehiä mukaanne."
"Eivätkö metsät ole täydellisesti turvalliset", kysyi Ginevra. "Luulin niiden olevan niin hyvässä kunnossa, ettei, sinulla ole enää mitään tehtävää siellä."
"Ne ovatkin turvalliset", vastasi Arthur, "mutta näyttäisi hyvin omituiselta, jos ratsastaisitte sinne seurueetta. Miehet tulevat oikein iloisiksi saadessaan lähteä mukaanne."
"He turmelisivat meiltä kaiken huvin, Arthur. Tämä, että haluan lähteä noukkimaan kukkia entiseen tapaani, on muuan oikkuni. Meidän pitää teeskennellä, muistella noita menneitä aikoja emmekä voi tehdä sitä, jos siellä on miehiäkin. Tahdon lähteä sinne Anglideksen ja Ettardin kanssa; me voimme suojella toisiamme ja lupaan, etten ratsasta kauaksi."
"En pidä siitä", sanoi Arthur. "Palaatte ehkä kotiin turvallisesti, mutta se on silti väärin. Tämä ei ole lainkaan terveen järkesi mukaista."
"Ei terveen järjen", vastasi Ginevra, "vaan jonkin paljon korkeamman".
"Mihin aikaan palaatte?"
"Iltapäivän puolivälissä, emme myöhemmin."
"No niin, annan sinulle lomaa siihen saakka", sanoi Arthur, "mutta ellet ole palannut silloin, lähetän hakemaan sinua".
He ratsastivat pois linnasta seuraavana aamuna ennen camelotilaisten heräämistä. Ginevra oli naamiaistuulella; hän oli löytänyt tyttömäisen puvun eräästä vanhasta arkusta, ja hänen silmänsä säteilivät seikkailunhalusta. Anglides ja Ettard olivat myötätuntoisia, mutta unisia. Aamuilma värisytti heitä. Linnantornista saattoi vartija katsella noiden kolmen kiemurtelevan tasangon poikki, kun he suuntasivat kulkunsa suorinta tietä pitkin metsään. Hän näki heidän pysähtyvän varjon laidalle hetkiseksi, ikäänkuin he olisivat keskustelleet matkan suunnasta. Sitten he katosivat puiden väliin.
Metsä oli kostea, kuten Ginevra olikin sanonut sen olevan, mutta tämä kosteus ei tuntunut kasteelta. Jotakin sen ihanuudesta oli haihtunut. Ehkä he kaikki olivat liian herkkiä vaikutteille. He olivat varmasti hermostuneita ja kiihottivat hevosensakin samanlaisiksi — nuo kolme kaunista päätä olivat pystyssä korvat höröllään odottaen jotakin yllätystä. He olivat jo syvällä metsässä, ennenkuin Ginevra rikkoi hiljaisuuden.
"En ole koskaan voinut määritellä suhdettani metsiin", sanoi hän.
"Mihin, kuningatar?" kysyi Anglides.
"Näihin tällaisiin puihin — metsiin."
"Onko niissä sitten jotakin salaperäistä?"
"Kyllä", vastasi Ginevra. "En tiedä ikinä, pidänkö niistä vai en."
"Hyväinen aika, luulin meidän tulleen tänne tänään juuri siksi, että te pidätte metsistä!"
"Ah, en puhu nyt kevätretkistä", sanoi Ginevra. "Tehän tiedätte, että voisimme vallan hyvin kaadattaa kaikki nämä puut maahan, saadaksemme niiden sijalle valoisia ketoja ja suoria teitä. Jokainen sanoo, että meillä pitää olla ketoja ja teitä. Mutta mepä haluamme itsellemme puitakin. Arthur on aina ylpeä siitä, että hän on päästänyt valoa metsiinsä, mutta alituisesti vihainen, jos joku toinen kaataa metsää. Muistatteko noita vanhoja kertomuksia, joissa ihmisten kerrotaan eksyneen metsiin? Kun olin tyttö, kuulin erään papin sanovan että eksyminen kuvaa inhimillisiä erehdyksiä. Hän oli sitä mieltä, että metsät on hakattava pois. Kun tutustuin Arthuriin, luulin hänen hakkauttavan kaikki puut maahan."
"Siinä tapauksessa pappi ei olisi hyväksynyt kevätretkiä", sanoi Ettard.
"Hän ei huomaisi tässä mitään vikaa", vastasi Ginevra, "Mukanamme ei ole ainoatakaan miestä."
Ehkä hän katui huomautustaan. He ratsastivat jonkun aikaa ääneti.
"Arthur on tehnyt tästä metsästä melko yksitoikkoisen", sanoi Ginevra. "Hän on raivannut pois kaikki pensaat ja katkottanut kaikki oksat päämme korkeudelle saakka — katsokaa, kuinka kauaksi puiden lomitse voitte nähdä — ja maa niiden välissä on pehmeä kuin matto."
"Mutta se on ihmeellinen!" sanoi Anglides. "En voi sanoa tätä milloinkaan yksitoikkoiseksi. Eikö tämä ole sellainen kuin metsän pitää ollakin? Ajattelin juuri, että se on niin täydellinen kuin kudotut puut suuressa seinäryijyssänne kotona."
"Metsien puolustukseksi voi sanoa jotakin, ennenkuin niitä ruvetaan raivaamaan", huomautti Ginevra. "Ne ahdistavat minua. Ettekö ole koskaan huomanneet, kuinka paljon voimakkaammilta ne näyttävät, kuinka paljon suurempia puut ovat ja millaisen voiman tunteen ne suovat? Siellä asustavat peloittavimmat jättiläiset ja katkerimmat louhikäärmeet, eivätkö asukin? Kun raivaamme metsät, vapaudumme sellaisista epämukavuuksista, mutta onnettomuudeksi vapaudumme samalla puistakin."
"En usko jättiläisiin enkä louhikäärmeisiin, kuningatar, ettekä tekään usko. Emme ole ikinä nähneet ainoatakaan."
"Senvuoksi meidän pitääkin uskoa niihin", sanoi Ginevra. "Jos näkisimme jonkun, eivät ne olisi parempia kuin mikään muukaan tosiseikka — käsittäisimme asian ja menettäisimme uskomme."
He jatkoivat ratsastustaan kerran vielä ääneti, kunnes saapuivat eräälle kukkien kaunistamalle aukiolle, ja muistaen, miksi olivat lähteneet retkelle, he laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa nuoriin puihin ja noukkivat kukkia.
"Ne ovat yhtä kauniita kuin ennenkin", sanoi Ginevra.
"Olen vieläkin nuori."
"Kun tahdon tietää jotakin metsistä", sanoi Ettard, "ihmettelen, miksi ne ja kukat ja ympärillämme leviävä maailma luovat niin monta mielikuvaa miehistä ja naisista. Keräämämme kukat panevat meidät ajattelemaan nuoruutta, puut taas käänsivät papin mielen inhimillisiin erehdyksiin. Elämme kuin kuvastinseinäisessä huoneessa; kaikkialla, mihin käännymme, näemme itsemme."
Ginevra kohotti suurta kimppua järjestellen kukkia yksitellen. Hänen pukunsa oli vaaleanvihreä, sopien hyvin ruohon väriin, ja hän oli heittänyt palmikkonsa hartioilleen.
"Minun laitani ei ole ihan niin", sanoi hän. "Kun katselen miehiä ja naisia, käy usein niin, että he tuovat mieleeni aamun ja illan, korkeat vuoret ja synkät metsät — ja muutkin asiat. Ihminenkin kuvastelee jotakin — en tiedä, mitä. Kaikista tuntemistani miehistä olen hakenut koskemattoman metsän salaperäisyyttä, sitä ääretöntä elämää, jota voitaisiin harjoittaa kesyttämisen asemesta. Siksi onkin mielestäni jotakin väärää noissa jutuissa, joissa jättiläinen tai louhikäärme tapetaan. Nehän olisivat voineet olla suureksi hyödyksi ja ovat aina hauskempia kuin se sankari, joka ottaa ne hengiltä. Sellainen ei ole rehellistä — hän ei voi tehdä sitä ilman erityistä miekkaa, ja niiden hävittyä olemattomiin meillä ei ole muuta jäljellä kuin turvallisuus."
"Saanko sanoa sanasen turvallisuudesta? Se ei ole mikään halveksittava asia ylimalkaan", sanoi Anglides. "Jos minun pitäisi jatkaa matkaani näiden puiden lomitse pimeässä olisin iloinen, että kuninkaan miehet ovat olleet täällä työssä kirveineen."
"Nyt, kun olemme koonneet nämä kukat ja päättäneet nämä asiat", sanoi Ettard, "olen valmis puoliselle. Olemme varmasti ratsastaneet jo tuntikausia."
"Siitäkö tuntuu?" kysyi Ginevra. "Olin melko hyvässä kunnossa siihen saakka, kunnes mainitsit ruoasta. Se jäähdytti seikkailun tunnetta. No niin, jos meidän kerran täytyy syödä, kelpaavat nuo suuret juuret pöydäksemme."
"Pyydän, ilmoittakaa meille, missä me oikeastaan olemme, kuningatar?" kysyi Ettard. "En voi muistaa kaikkia tekemiämme mutkia. Ihmettelen, että niin hyvin tunnette nämä metsät."
"En tunne niitä lainkaan, mutta kukin voi aina palata samaa tietä pitkin kuin on tullutkin tänne", vastasi Ginevra. "Ei kukaan voi eksyä niin selvältä polulta. Oleskelen mielelläni metsissä, kuten jo sanoin sinulle."
"En luule välittäväni lainkaan jättiläisistä enkä louhikäärmeistä", sanoi Ettard, "mutta toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kovakuoriaisia. Voitteko todellakin nauttia ateriastanne täällä? Niin monen vuoden ja sellaisten ponnistusten jälkeen voidakseen sivistyä ja saada olonsa mukavaksi lähteä tällaiselle huviretkelle — onko se laitaa?"
"Tämä ei ole mikään huviretki", sanoi Ginevra. "Huomautuksesi eivät sovi ollenkaan. Tämä on kevätretki, henkinen tilaisuus. Otin ruokaa mukaani vain siksi, ettet sinä eikä Anglides voi tulla toimeen ilman sitä. Nyt se suo teille voimia paluumatkalle. Meidän pitää lähteä hetkisen kuluttua, jos mielimme päästä kotiin iltapäivän puolivälissä."
He ratsastivat kovaa vauhtia, kunnes saapuivat ensimmäisen tien haaraan.
"Minne päin nyt?" kysyi Anglides.
"Tuonne — muistat kai tuon poikkilatvaisen koivun?" vastasi Ginevra.
"En", sanoi Anglides. "Muistelen tulleemme tänne tuota toista tietä pitkin."
"Se vie samalle suunnalle kaikissa tapauksissa", sanoi Ettard.
"Pääsemme varmasti lopulta tasangolle."
Seuraavassa käänteessä he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, mihin päin heidän piti lähteä, ja vielä seuraavassakin sen jälkeen. Sitten Ginevra pysäytti hevosensa äkkiä. Muuan mies istui satulassaan katsellen heitä eräältä tien vieressä sijaitsevalta aukiolta niin hiljaa, etteivät he olleet huomanneet häntä.
"Olette poistunut kauaksi kotoanne, kuningatar Ginevra", sanoi hän.
"Ah, ritari Meliagrancehan siellä onkin! Niin, ratsastimme jonkun matkaa metsään, mutta olemme nyt nähtävästi kääntyneet väärälle polulle."
"Olette todellakin, jos tarkoituksenne on ratsastaa Camelotiin. Se on ihan toisella suunnalla. Saanko opastaa teidät takaisin?"
"Se ei ole lainkaan tarpeellista, kiitoksia vain", vastasi Ginevra, "jos ohjaatte meidät oikealle suunnalle".
Mies ei liikahtanutkaan. Naiset huomasivat siirtyvänsä lähemmäksi toisiaan hieman hermostuneina odottaessaan häntä. Vihdoin hän ratsasti edelle puhumatta sanaakaan, ja Ginevra viittasi hovinaisilleen, että he seuraisivat häntä.
"Miehenne ovat olleet kummallisen välinpitämättömiä erotessaan teistä näin", sanoi Meliagrance.
"Tulimme tänne yksinämme, ritari Meliagrance. Ette voisi arvata sitä, mutta olemme kolme kevätretkelle lähtenyttä maalaistyttöä. Lähdin uudistamaan nuoruuttani."
"Tämä aika on jo myöhäinen kevätretkille", sanoi Meliagrance.
"Vuodenaika —"
"Ah, älkää kertoko sitä meille, koska sen jo tiedämme?" sanoi kuningatar. "Aika lentää ja niin se todella tekee. Onko tämä se polku, jota meidän pitää seurata? En halua tuottaa teille minkäänlaisia hankaluuksia, ritari Meliagrance."
"Ei mitään hankaluuksia, kuningatar. Tämä on juuri se polku, mutta se vie linnani ohi, ja olin matkalla kotiini, kun tapasimme toisemme."
He ratsastivat niin kauan aikaa, että olisivat päässeet jo Camelotiin, jos vain olisivat seuranneet samaa polkua, jota pitkin olivat sinne tulleetkin. Meliagrance ei koettanutkaan aloittaa keskustelua, eivätkä nuo kolme naista jaksaneet enää laskea kaikkia teitä tai käännöksiä.
"En voi ymmärtää, miksi se vie meiltä niin paljon aikaa", sanoi Ginevra. "Vaikka eksyimmekin, olimme vain ratsastaneet muutamia tunteja. Emme voi mitenkään olla matkalla Camelotia kohti. Ja aurinko alkaa jo laskea."
"Tämä on lyhyin tie, kuningatar", sanoi Meliagrance. "Teidän vallassanne on ilmoittaa, kuinka kauas olette ratsastaneet ja minne koetitte päästä."
"En pidä huomautuksestanne, ritari Meliagrance!" Ginevra pysäytti hevosensa. "Mihin te opastatte meitä? Pelkään luottaneeni teihin liiaksi. Opastakaa meitä suoraan, jos henkenne on teille rakas."
Meliagrance pyörähti päin ja uhmasi häntä kapealla polulla.
"Kuningatar, en halunnut lainkaan tunkeutua seuraanne, mutta te pyysitte, että opastaisin teidät pois metsästä. Olen seurannut suorinta polkua, kuten kuningas Arthur tai kuka tahansa hänen ritareistaan voi todistaa. Sitä, mikä teidät ensiksikin toi tänne, en tiedä, ja olen viimeinen vaatimaan teitä vastuuseen siitä. Teidän täytyy ymmärtää, kuinka tukalaa se olisi minulle, jos joku hovista löytäisi meidät täältä yksinäisyydestä meidän voimatta ilmoittaa päteviä syitä sen puolustukseksi, ettemme ole oikeilla paikoillamme. Luvallanne näytän teille tien ja poistun luotanne nyt. Mutta koska ette voi luottaa minuun niin paljon, että saisin opastaa teitä, noudatatte tuskin neuvojanikaan."
"Näyttäkää meille suorin tie sitten", sanoi Ginevra, "ja me tulemme kyllä toimeen yksinämmekin. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi en luottaisi teihin, ritari Meliagrance, mutta lupasin palata kotiin iltapäivän puolivälissä, ja Arthur lähettää nyt miehensä hakemaan meitä. Meillä ei olisi ollut lainkaan aikaa tähän pitkään kierrokseen, jonka nyt olemme tehneet."
Meliagrance ohjasi hevosensa pensaikkoon ja antoi heidän ratsastaa ohitseen.
"Tienne on hyvin selvä tästä alkaen — suoraan vain eteenpäin ja toinen polku vasemmalle."
Kun he katsoivat taakseen nähdäkseen seurasiko hän heitä oli hän kadonnut näkyvistä, ja varjot näyttivät synkkenevän metsässä.
"Tämä on hyvin valitettavaa", sanoi Ginevra. "Melkein ketä muuta tahansa olisi ollut hauskempi puhutella kuin Meliagrancea. Ihmettelen, mitä tekemistä hänellä oli täällä."
"Hän oli matkalla linnaansa", sanoi Anglides. "En tiennyt, että hänen kotinsa sijaitsee tässä metsässä."
"En minäkään tai muutoin olisin pysytellyt kukkia poimiessani ainakin muutaman penikulman päässä siitä", sanoi Ginevra. "Mutta vaikka niinkin, miksi hän ratsasti yksinään ja aseettomana? Tunnen jonkinlaista levottomuutta siitä, että hän seurasi jälkiämme, ja ehkä hän on vieläkin takanamme."
"Tässä on toinen käänne", sanoi Ettard. "Älkäämme enää eksykö pois tieltä."
Ratsastettuaan vähän aikaa polkua pitkin he saapuivat vanhan linnan edustalle, laajalle kentälle. Tie jatkui portin vieritse.
"Tämä on hänen linnansa", sanoi Ettard. "Ettekö ole iloinen, ettei hän ole kotona?"
"Ratsastakaa eteenpäin nopeasti", sanoi Ginevra.
Mutta juuri portin kohdalla astui kolme miestä esille varjosta, tarttui hevosten suitsiin ja talutti ne hyvin päättävästi linnanpihalle. He kuulivat portin sulkeutuvan takanaan. He puolittain odottivat näkevänsä rosvojoukon pihalla, mutta siellä seisoi vain yksi aseeton mies.
"Epäilin petosta ja olinkin oikeassa", sanoi Ginevra.
"Saatte maksaa tämän kalliisti."
"Minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni tänne ennen teitä", sanoi Meliagrance, "eikä minulla senvuoksi ollut aikaa kohteliaampaan vastaanottoon. Suotte kai meille anteeksi linnamme vaatimattoman kunnon? Olen pahoillani, ettei täällä nyt satu olemaan ainoatakaan naista, mutta nämä miehet näyttävät teille huoneenne."
Hän jätti heidät seisomaan sinne ja hävisi mustaan sisäänkäytävään, joka oli pihan nurkassa. Nuo kolme miestä auttoivat naisia laskeutumaan maahan hevosten selästä ja opastivat heidät portaita myöten käytävään, jonka kummallakin puolella oli koppimaisia huoneita. Ginevra ei vastustellut lainkaan, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kun he astuivat huoneihinsa, sulkivat miehet ovet. Ginevra odotti avaimen kiertymistä lukossa, mutta tätä vankilan tuntua ei lisätty.
"Miehet poistuivat luultavasti hetkisen kuluttua", ajatteli hän. Hän aukaisi ovensa tyynesti. Mies oli vielä siellä.
"Haluan puhutella hovinaisiani."
"Ei käy päinsä, kuningatar, ikävä kyllä."
"Tahdotteko ilmoittaa ritari Meliagrancelle, että haluan puhutella häntä?"
Mies sanoi jotakin eräälle toverilleen, viitaten sitten Ginevraa sulkemaan ovensa. Meliagrance astui huoneeseen hetkisen kuluttua koputtamatta, sulki oven tullessaan ja odotti hänen sanojaan.
"Mitä tarkoitatte ottaessanne minut vangiksi?"
"Vain sitä — olette nyt vankini."
"Voitteko hetkistäkään olettaa voivanne salata tätä väkivaltaa kuninkaalta? Vaikka olenkin vallassanne nyt, vaatii hän teidät tästä hirvittävälle tilille."
"En halua ollenkaan tehdä teille minkäänlaista väkivaltaa, vaikka suvaitsette niin olettaa. Olette vankini tällä haavaa. Kuten sanoitte, en aio lainkaan salata sitä."
"Ritari Meliagrance, parempi on, jos tapatte minut heti kuin että pidätte minua täällä vastoin tahtoani."
"Ymmärrätte minut ihan väärin, kuningatar — en aio tehdä teille minkäänlaista vahinkoa enkä tiedä, kuka voi nuhdella minua siitä, että pidätän teitä."
"Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ette olisi uskaltanut!"
"Tarkoitatte, kun Lancelot oli täällä, kuningatar. Mutta silloin ei esiintynytkään tilaisuutta teidän pidättämiseenne."
"Mikä tilaisuus tämä sitten on?"
Meliagrance epäröi ennenkuin vastasi.
"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kuningatar, millaisessa asiassa lähditte retkellenne seurueetta. Vangitessani teidät täytin vain velvollisuuteni uskollisuudesta kuningastani kohtaan. En ole koskaan uskonut Lancelotin kuolleen enkä sitäkään, että te ja hän olitte riidelleet niin kovasti, ettei sovinnosta voinut olla puhettakaan. Olitte liian rohkea lähtiessänne tapaamaan rakastajaanne tänne metsään ihan kuninkaan silmien edessä. Petollisuutenne saa nyt äkillisen lopun."
"Uskotte siis todellakin, että Lancelot on rakastajani ja että —"
"Kuningatar, tiedämme kaikki, että Lancelot oli rakastajanne, ja uskon teidän lähteneen tänään retkellenne tavataksenne hänet."
"Jos hän olisi niin lähellä kuin sanotte, Meliagrance, tunnette vaaran, johon silloin joutuisitte."
Ritari hymyili hänelle sanomatta mitään. Kuningattaren järki hämmentyi hänen ihmetellessään, voisiko Lancelot olla saavutettavissa. Meliagrance kääntyi mennäkseen.
"Te tarkoitatte jotakin kaikella tällä", sanoi Ginevra. "Mitä te minulta haluatte?"
"En mitään nyt, kuningatar. Himoitsin rakkauttanne silloin, kun kerrottiin teidän ja Lancelotin eronneen. Olitte rakastanut häntä ja ajattelin voivani taivuttaa teidät rakastamaan hieman minuakin. Mutta se oli erehdys, jonka pakotitte minut tuntemaan."
"Siis suoraan sanoen", sanoi Ginevra, "koska en halunnut teitä rakastajakseni, suljette minut tänne näännyttääksenne minut nälkään, luullakseni, tai jotenkin muuten taivuttaaksenne minut!"
"Toistan vieläkin, ettei teidän tarvitse kärsiä minkäänlaista väkivaltaa minun puoleltani."
"Lieneekö Arthur samaa mieltä siitä, että olette nyt niin oikeassa kuin luulette olevanne, ritari Meliagrance?".
"Kysykää sitä häneltä, kun hän tulee tänne", sanoi Meliagrance. "Olen lähettänyt noutamaan häntä."
"Kerron hänelle, miksi ahdistelette minua."
"Kertokaa hänelle mitä haluatte. Näiden ovien ulkopuolella seisovat miehet tietävät minun puhutelleen teitä vain omasta pyynnöstänne. Olen lähettänyt sanan kuninkaalle, että hänen vaimonsa aikoi saapua sopimuksen mukaan tapaamaan rakastajaansa, Lancelotia, määrättyyn paikkaan ja että olen vanginnut hänet. Olen valmis puolustamaan tätä syytöstäni ruumiillani."
"Meliagrance, en ole milloinkaan elämässäni kuullut tuollaisia tyhmyyksiä! Lancelot ei oleskele tässä metsässä, ja hovinaiseni tietävät aikomuksemme viattomuuden."
"Minulla ei ole mitään tekemistä siinä, kuningatar. Tulitte seurueetta, ja sen, miksi niin teitte, saatte selittää miehellenne. Tapasin teidät kuitenkin kaukana suunnastanne, kokonaan vastakkaiselta taholta kuin missä Camelot sijaitsee. Antakaamme kuninkaan päättää."
"Jos uskotte omia sanojanne, olette hölmö", sanoi Ginevra. "Epäilen, että olettekin pelkkä sotamies."
"Ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, kuningatar, suotte kai minulle luvan poistua?"
Ginevra vaipui ajatuksiinsa, kunnes pihalta alkoi kuulua sellaista melua, että hän arvasi Arthurin saapuneen linnaan. He opastivat kuningattaren sinne ja taluttivat esille kolme hevosta.
"Mitä tämä tarkoittaa, Ginevra?"
"Sitä vain, että ritari Meliagrance on pitänyt minua ja näitä naisia vankeinaan. Meidät tuotiin hänen linnaansa voimakeinoilla ja sitten meitä säilytettiin täällä vartioituina. Tuo mies on kavaltaja, Arthur."
"En ole ollenkaan kavaltaja", väitti Meliagrance. "On tiedetty jonkun aikaa — tai me ainakin uskoimme niin — että kuningatar Ginevra pettää teitä. Teille olisi kerrottu tästä jo ennen, jos ystävillänne olisi ollut todistuksia. Tänään kuningatar ratsasti metsään omituisessa asiassa. Jos uskallan syyttää häntä petoksesta, kuningas Arthur, pitää minun vastata syytöksestä hengelläni taistelussa jotakin sellaista henkilöä vastaan, joka haluaa ryhtyä hänen puolustajakseen. Hyvä on! Haastan jokaisen miehen hovissanne tai muualla kieltämään, että Lancelot on hänen rakastajansa ja että hän tuli metsään tänään tapaamaan Lancelotia. Tietysti hovinaiset olivat tietämättömiä hänen tarkoituksestaan ja ellen olisi tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmaansa, olisi hän tavannut Lancelotin sattumalta."
"Kaikki on silkkaa valhetta", sanoi Ginevra. "Lancelot ei ole metsässä, mikäli minä tiedän."
"Kuningatar, uskallatteko kieltää, että hän on rakastajanne?" kysyi
Meliagrance.
"Kerron Arthurille nyt, kuten uhkasin tehdäkin, että te tarjouduitte itse siihen kunniakkaaseen asemaan — niin valehtelija kuin olettekin."
"Kuningatar, kuningas voi päätellä käytöksestäni, rakastanko teitä.
Mutta rakastatteko Lancelotia? Tässä on puhe siitä."
"En ole ollenkaan varma siitä", sanoi Arthur. "Otatte sellaisen vastuun niskoillenne, että vangitsette vaimoni ja syytätte häntä siitä, että hän on tullut tänne metsään tapaamaan Lancelotia. Teillä täytyy olla jokin syy, jonka vuoksi ajattelette Lancelotin oleskelevan täällä. Mikä on perusteenne?"
"Se tosiseikka, että kuningatar tuli tänne niin omituisella tavalla, saattaa kelvata syyksi", vastasi Meliagrance. "Mutta en ole lakimies. Tahdon taistella jokaista vastaan, joka haluaa väittää puheitani valheeksi, paitsi teitä vastaan, kuningas Arthur — en tietystikään voi taistella kanssanne."
"Tule kotiin, Ginevra. Saamme ajatella tätä tarkemmin."
"Siinä ei ole mitään ajattelemista, kuningas Arthur", sanoi Meliagrance. "Olen lausunut syytöksen ja vaadin tilaisuutta todistaa sen. Määrätkää päivä, ja minä tulen sinne puolustamaan sanojani."
Arthur kohdisti terävän ja surullisen katseensa kauniiseen vaimoonsa ja vihastuneeseen mieheen.
"Hyvä on", sanoi hän vihdoin. "Minä määrään päivän."
Ginevra haetti ritari Borsin luokseen seuraavana iltapäivänä.
"Olen apunne tarpeessa", sanoi hän. "Voitteko saada Lancelotin käsiinne?"
"Kuningatar", vastasi Bors, "en tiedä, haluaako ritari Lancelot —"
"Kyllä hän haluaa", sanoi Ginevra. "Ilmoittakaa hänelle että pyydän häneltä anteeksi. Olen nöyryytetty. Olen vaarassa, ehkä hengenvaarassa, eikä kukaan muu voi niin varmasti pelastaa minua. Hänen pitää olla täällä kymmenentenä päivänä tästä lukien — maanantaina viikon päästä — voidakseen ryhtyä taisteluun ritari Meliagrancea vastaan. Sanokaa hänelle, ettei hänen tarvitse tulla, jos hän on lakannut rakastamasta minua — en tahdo siinä tapauksessa enää elää, Mutta nyt rukoilen häntä polvillani."
VIII
"Mitä ratsastamiseen tulee", sanoi Lancelot, "epäilen, voinko opettaa sinulle paljon enempää. Olet todella hyvin taitava siinä. Mutta keihään käyttämisessä sinulla vielä on jotakin opittavaa. Muista, että kevyt keihääsi on vain leikkikalu. Aioin sanoa, että opit tempun kokemuksesta ja sitten kun tulet painavammaksi ja lihaksesi terästyvät, mutta siinä ei ole vielä kaikki: sinun pitää käyttää hyödyksesi koko painoasi. Paino sen tekee. Oma ja hevosen paino keihään tueksi juuri silloin, kun pistät vastustajaasi. Ensiksikään et nojaa tarpeeksi eteenpäin, ja —"
"Jos sallisit minun ottaa pitemmän vauhdin", sanoi Galahad. "Kun saan hevosen hyvään vauhtiin, tiedän voivani tehdä sen."
"Kuta pitempi vauhti, sitä heikompi isku, sen olen aina huomannut", vastasi Lancelot. "Milloin tahansa olen nähnyt miehen ottavan liian pitkän vauhdin, tiesin hänen hidastuttavan sitä viime hetkellä ja silloin voin kohottaa hänet hevosen selästä perin helposti."
"Mutta minäpä en hidastuttaisikaan vauhtiani."
"Kuvittelet vain, ettet hidastuttaisi. Ei, ainoastaan niin pitkä välimatka, että voit tukea iskuasi koko painollasi. Kuta taitavampi olet, sitä lyhyemmän vauhdin tarvitset. Siinä on Tristramilla ja minulla aina ollut etu puolellamme — me saatoimme liikkua melko pienellä alalla. Mutta jotkut muut, kuten Gawainekin, tarvitsevat koko kentän itselleen."
"Koetanko vielä kerran?" kysyi Galahad, "Luulen käsittäväni sen nyt."
"Olet väsyksissä. Huomenna. Vie hevoset pois ja lähtekäämme sitten linnaan. Äitisi odottaa meitä piakkoin."
Elaine odotti heitä puutarhassa. Hän katsoi pitkää poikaansa ja Lancelotia, joka oli laihempi kuin milloinkaan ennen, hiusten alkaessa jo harmaantua. Joskus katsellessaan näitä erottamattomia toveruksia hän melkein luuli näkevänsä unta.
"Mitä olette hommanneet tänään iltapäivällä, Galahad?"
"Olemme leikkineet turnajaisia. Edistyn vähitellen, äiti — jonkun ajan kuluttua alan jo kelvata hänelle vastukseksi."
"Kuinka voitkaan puhua noin isästäsi? Jos joskus maailmassa osaat jotakin, on hän sen sinulle opettanut."
"Oh, hän on ihan oikeassa!" sanoi Lancelot. "Kun hän kasvaa suureksi, kehittyy hänestä minua etevämpi keihään käsittelijä."
"En usko sitä", sanoi Elaine, "mutta iloitsen sentään, että hän edistyy. Sinä teet hänestä ritarin ennen pitkää, huomaan sen."
"Niin juuri, isä — vai mitä? Minut pitää lyötämän ritariksi ja sitten lähden hakemaan seikkailuja muiden miesten tapaan."
Elaine nauroi.
"Olet jo melkein viisitoistavuotias — kuten muutkin miehet."
"Sekin on jo hyvä juttu, äiti — tahdotko lyödä minut ritariksi, isä? Lähtekäämme matkalle ja tehkäämme jotakin yhdessä. En ymmärrä, miksi pysyttelet niin syrjässä."
"Ritarin arvon saavutat kyllä ajan mittaan", vastasi Lancelot. "Älä ole kärsimätön."
"Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, Galahad", sanoi Elaine.
"Et ole vielä valmis siihen. Et tietäisi, mihin se sinua velvoittaa."
"Enköhän sentään!"
"No niin, mitä tekisit, jos isäsi tekisi sinusta ritarin tänään iltapäivällä?"
"Lähtisin hakemaan jotakin vastustajaa."
Elaine nauroi jälleen.
"Luulen, että hyökkäisit melkein jokaisen kimppuun, joka sattuisi tulemaan vastaasi."
"Haluaisin pelastaa ihmisiä vaarasta samalla tavalla kuin isäkin ennen vanhaan."
"Auttaisit ehkä jotakuta onnetonta naistakin, vai mitä?" kysyi Elaine.
"Sellaisia ei ole olemassa nykyään, niin isä sanoi minulle."
"Ei olekaan", myönsi Elaine. "Jos niitä olisi, pelastaisi hän ne itse."
"Ainoa laji ritareita, jollaiseksi en halua tulla", sanoi Galahad, "on — no niin, oletko tavannut ritari Bromelin, isä? Hän pysyttelee vain kotonaan."
"Bromel raukka!" sanoi Elaine. Mutta hän hymyili.
"Olin unohtanut hänet", sanoi Lancelot. "Olen ollut täällä — kuinka kauan olen ollutkaan täällä, Elaine? Melkein neljä vuotta, eikö niin?"
"Siitä alkaen, kun paranit", vastasi Elaine. "Ennen sitä — mutta miksi puhuisimme siitä, Lancelot?"
"Järkeni on vielä heikko tai muussa tapauksessa olisin kyllä muistanut
Bromelin. Missä olet nähnyt hänet, Galahad?"
"Ah, hänen tapanaan oli tulla tänne joskus! Hän ratsastaa huonosti, isä, ja on vielä juhlallisempi kuin sinä."
"Isäsi ei ole juhlallinen, Galahad — hän oli vain sairas kauan aikaa."
"Oh, isä ja minä ymmärrämme mainiosti toisiamme! Hänessä ei ole mitään vikaa. Mutta ei kukaan voisi sanoa sinua hilpeäksi vai voisiko, isä?"
"Jos he niin sanoisivat, erehtyisivät he", vastasi Lancelot. "Gawaine saattaa laskea leikkiä ja Tristram osaa laulaa, mutta kun olin sinun ikäisesi, oli minun pakko raivata itselleni tie ylöspäin. Silloin liityin Arthuriin, ja meillä oli liian paljon työtä, voidaksemme jalostaa keveimpiä puoliamme — tiedoilla ja kirjoilla ja muilla samanlaisilla asioilla."
"Minäkin pidän enemmän todellisesta työstä", sanoi Galahad, "sellaisesta, mitä sinä ja Arthur tavallisesti teitte. Juuri senvuoksi haluan päästäkin ritariksi."
"Mutta vaikeus on siinä", sanoi Lancelot, "että todellinen työ on jo tehty. Nykyään ritarien täytyy hakea louhikäärmeitä ja jättiläisiä, koska ne eivät tule heitä vastaan julkisilla teillä."
"Tämä on vain isäsi hauskaa pilaa, Galahad — hän ei ole koskaan elämässään kohdannut louhikäärmettä."
"Se riippuu siitä, miltä kannalta sitä katsellaan", sanoi Lancelot.
"Olen kokenut melko paljon."
"Jos maailmassa olisi jotakin tehtävää", sanoi Galahad, "luulen, ettei
Bromelkaan tahtoisi oleskella kotonaan. En ollut ajatellut sitä. Kuinka
Arthur kuluttaa aikaansa?"
"Viihtymällä hyvin vaimonsa seurassa", vastasi Elaine.
"Jonakin päivänä saat nähdä hänet, toivoakseni", sanoi Lancelot. "Hän oli paras ystäväni."
"Eikö hän enää ole, isä?"
"Galahad, isäsi on väsynyt — hän on uhrannut sinulle koko päivän. Vien hänet huoneeseeni lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä."
"Ja minä lähden katsomaan, kuinka hevoset ovat kestäneet sen", sanoi
Galahad.
* * * * *
Elainen huoneessa Lancelot vaipui syvään tuoliin.
"Oletko hyvin väsynyt, Lancelot?"
"En erittäin."
"Olen pahoillani, että ryhdyimme juttelemaan tuosta aiheesta."
Lancelot ei sanonut mitään.
"Ja olen pahoillani, että puhuin niin Ginevrasta."
Lancelot ei kohottanut katsettaan.
"Huolimatta kaikesta siitä, mitä olen koettanut tehdä, et rakasta minua vai rakastatko?"
"Teet minut onnettomaksi tuolla kysymykselläsi, Elaine. Mitä toivot minun vastaavan? Pelastit järkeni jollakin tavalla hoidollasi — olet ottanut minut luoksesi ja antanut minulle suojaa, vaikka olenkin häviölle joutunut mies. En voi olla tarpeeksi kiitollinen sinulle… Mutta sinäkin tiedät, kuinka se kaikki alkoi."
"Lancelot, voisin sanoa olevani suruissani paitsi yhden asian tähden."
"Galahadiako tarkoitat?"
"Niin. Luulen hänen alkavan kiintyä minuun, ja jos voin säilyttää hänen rakkautensa, saan sinunkin rakkautesi jollakin tavalla, Lancelot. Olen kiitollinen sairaudellesi — se soi minulle tilaisuuden olla hyödyksi sinulle ja teki sinusta ainakin joksikin aikaa toverin hänelle. Hän ihailee sinua."
"Hänen tulevaisuutensa on epätietoinen, Elaine. Kun hänet lyödään ritariksi, kuten hän haluaa, ratsastaa hän pois — en kuitenkaan ymmärrä minne, ja mitä tekemään. Et suinkaan halua menettää häntä?"
"En menetäkään. Hän palaa kyllä silloin tällöin, ja jos jäät tänne, vaikka et rakastakaan minua, saan nauttia jonkinlaisesta onnesta hoitaessani teitä molempia."
"Älä petä itseäsi, Elaine — hän ei tule takaisin. Sellaiset miehet eivät ikinä tee niin. Ja minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle jo aikaisemmin, etten voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa — minun olisi pitänyt matkustaa jo aikoja sitten."
"Tiesin sen, Lancelot! Huomasin sinun eilen katselevan Camelotiin päin.
Olet melkein terve."
"Camelotiinko? Elaine, se on viimeinen paikka, minne aion mennä. Sinun ei tarvitse olla enää mustasukkainen Ginevralle. Hän ei päästäisi minua lähelleenkään — voin vain toivoa sydämestäni, että hän on kokonaan unohtanut olemassaoloni. Ei, minä lähden pois Arthurin koko kuningaskunnasta omaan maahani. Raukkamaista on toimia haamun tavalla ja ahdistaa entistä maailmaani — minun pitäisi pysyä siellä tai olla sieltä kerta kaikkiaan poissa."
"Jos voit tulla onnellisemmaksi kaukana luotani", sanoi Elaine, "silloin sinun pitää lähteä. Mutta ei varmastikaan ennenkuin olet saanut takaisin kaikki voimasi — olet vielä silloin tällöin hyvin heikko."
"Väität aina samaa, Elaine. Mutta en saa voimiani takaisin, ennenkuin alan käyttää niitä — toimettomuus pitää minua heikkona."
"Ota Galahad mukaasi — matka tekee hänelle hyvää, ja silloin voit jatkaa hänen harjoittamistaan."
"Sittenpähän nähdään", vastasi Lancelot. "Mutta mielestäni hänen pitäisi jäädä tänne vielä joksikin aikaa. En ole sopivin toveri hänelle. Hänen pitäisi aloittaa oikein — Arthurin hovissa."
"No niin, mutta ellet sinä ole siellä kumoamassa juoruja, saattaa hän kuulla joitakin vastenmielisiä asioita Camelotissa."
"Kuinka paljon hän tietää?"
"Hän tietää, että sinä olet hänen isänsä, tietysti — siinä kaikki."
"Luuleeko hän sinua vaimokseni?"
"Oletan hänen luulevan — varmaan hän luuleekin."
"Tarkoitatko, että olet sanonut hänelle niin?"
Elaine ei vastannut.
"No niin, en moiti sinua siitä paljonkaan. Myöhemmin hän saa sen kyllä selville."
Elaine katseli hänen riutuneita kasvojaan.
"Lancelot, enkö voi taivuttaa sinua millään tavalla?"
"Mitä tekemään?"
"Rakastamaan minua — tulemaan miehekseni — viettämään lopun elämästämme yhdessä. Meillähän on poika — ja meillä olisi kaikkea muutakin, jos vain rakastaisit minua."
Lancelot suoristautui tuolillaan ja tuijotti lattiaan.
"En voi tehdä niin, Elaine. Olisimme voineet olla ystäviä — ja nyt olemmekin. Ajattelen vieläkin, että teit silloin sekä minulle että itsellesi vääryyttä. Se ärsyttää. Mutta toiselta puolen olen sinulle kiitollisuudenvelassa hengestäni tai ainakin järjestäni. Mutta en rakasta ketään enkä koskaan tule rakastamaankaan ketään, niinkuin kerran rakastin Ginevraa. Sitä et saa minulta vaatia."
"Rakastat häntä vieläkin", sanoi Elaine. "Siinä on koko vaikeus. Huolimatta kaikista noista ilkeyksistä, joista hän sinua syyttää, palaisit hänen luokseen heti, jos hän esimerkiksi huomenna kutsuisi. Menisit takaisin sellaiseen suhteeseen, josta kiilto on jo kulunut pois. Jos hän soisi sinulle tilaisuuden, tulisi sinusta hänen raukkamainen orjansa."
"Hän ei suo minulle sellaista tilaisuutta", vastasi Lancelot, "minkä vuoksi en voikaan ryhtyä väittelemään kanssasi luulottelemastasi orjuudesta. Hän ei lähetä hakemaan minua, ja jos hän niin tekisikin, en luullakseni lähtisi. Kerran olisin tehnyt niin, mutta en nyt enää. Se elämäni osa on jo lopussa. Viittasin vain siihen kuin mittaan, millaista rakkaus voi olla. Sinun ja minun ei sovi mennä naimisiin keskenämme, ellemme tunne sellaista intohimoa. Epäilen, tunnetko sinäkään sitä, ja tiedän, etten minä sitä tunne. Sydämessäni ei ole enää jäljellä rakkautta kellekään."
"Olet kokonaan väärässä", sanoi Elaine. "Rakastat Ginevraa yhtä kiihkeästi kuin ennenkin, ja jonakin päivänä hän lähettää sinulle sanan, ja sinä menet sinne. Mikä antaa hänelle sellaisen voiman? Et ollut onnellinen hänen kanssaan — tunsit itsesi syylliseksi. Mutta hän sai aina käsitellä sinua mielensä mukaan. Kun ajattelen, kuinka rakastan sinua ja kuinka julmasti hän sinua kohtelee, ja että milloin tahansa hän koukistaa pikkusormensa, käännät minulle heti selkäsi, voitko kuvitella, miltä minusta tuntuu? Kun lähdet, seuraa sinua pian Galahad, jolloin jään ihan yksikseni. En itseni, vaan hänen vuokseen tahdoin tutustuttaa hänet sinuun. Kun se nyt on tapahtunut, menetän hänet. Kun hän tapaa Ginevran jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa, luulen hänen joutuvan saman lumouksen valtaan. Jos Ginevra joskus arvaa, kuinka kipeästi se minuun koskee, koettaa hän parhaansa riistääkseen poikani minulta."
"Valtiatar", ilmoitti Alice, "ritari Bors on alakerrassa. Hän saapui juuri tuoden viestin ritari Lancelotille."
"Tiedän, mitä ritari Bors haluaa", sanoi Elaine. "Siitä alkaen, jolloin hän sai selville oleskelupaikkasi, olen tiennyt hänen tulevan tänne jonakin päivänä ja vievän sinut mukanaan Ginevran luokse. Olen varma, että hän on nyt tullut tänne juuri siinä tarkoituksessa. Mene alakertaan lausumaan hänet tervetulleeksi, Lancelot. He ovat taluttaneet hänen hevosensa pois, ja hän odottaa sinua."
"Tämä ei ole minun linnani eikä kotini", vastasi Lancelot. "Sinun itsesi pitää laskeutua alakertaan toivottamaan hänet tervetulleeksi. Tulkoon hän missä asiassa tahansa, sinun mustasukkaisuutesi on ihan aiheeton. Ginevra ei halua minua takaisin, ja ellei hän pyydä minua tulemaan, en voi lähteä."
"Mutta lähtisit, jos vain voisit."
"En voi tietää sitä."
"Mutta minäpä tiedän. Älä anna Borsin odottaa enää kauempaa."
"Elaine, olen jo sanonut, etten voi lausua häntä tervetulleeksi, ikäänkuin tämä olisi minun taloni."
"Tai, ikäänkuin minä olisin vaimosi."
"Kuten haluat. En aavista lainkaan, miksi Bors on tullut tänne — luonnollinen selitys kuuluisi, että hän on tullut tapaamaan sinua. Joko lausut hänet tervetulleeksi tai hän saa seisoa pihalla koko yön."
"Äiti", sanoi Galahad, "ritari Bors on juuri saapunut tänne Camelotista ja haluaa puhutella ritari Lancelotia. Sanoin hänelle ilmoittavani sen isälle itse."
"Tietysti", sanoi Elaine. "Mene sinne, Lancelot. Me seuraamme sinua hetkisen kuluttua. Galahad ja minä, saadaksemme tietää pahimman."
Lancelot laskeutui samoja portaita alakertaan, joita ritari Bromel oli käyttänyt muutamia vuosia sitten. Galahad odotti, kunnes hänen isänsä oli päässyt äänen kuulumattomiin.
"Mitä tarkoitat pahimmalla? Mitä on tapahtunut?"
"Pelkään ritari Borsin tulleen hakemaan isääsi pois — ehkä takaisin hoviin. Jos asian laita on niin, emme näe häntä enää täällä, emme ainakaan usein."
"No niin, hänen pitääkin mennä takaisin hoviin huolimatta siitä, näemmekö häntä enää koskaan. En ole ymmärtänyt, miksi hän on piileskellyt täällä sinun ja minun luonani, vaikka häntä tarvitaan maailmassa, ja jokainen on varmaankin ihmetellyt, missä hän on. Hänen pysyttelemisensä syrjässä kaikesta niin kauan aikaa on ollut hirveäksi häpeäksi hänenlaiselleen miehelle."
"Etkö luule hänen tehneen jo tarpeeksi?" kysyi Elaine. "Hänen osalleen on tullut kaikki se kunnia, jota sellaisella elämällä saavutetaan. Jos hän lähtee takaisin nyt, voi hän parhaassa tapauksessa toivoa vain sitä, että hän menestyisi yhtä hyvin. Olen ollut onnellinen nämä lyhyet vuodet vain siksi, että olen saanut pitää isääsi luonamme, vaikka hän siten ehkä on menettänyt jonkun lisän kuuluisuuteensa. Ja ajattelen vieläkin, ettei hänen oleskelussaan täällä ole ollut mitään väärää. Mitä olisit tiennyt hänestä, mitä hän olisi voinut opettaa sinulle, jos hän olisi ollut toimittamassa jotakin Arthurin asiaa maailman toisessa päässä?"
"Mutta sehän juuri tekee elämän jännittäväksi, äiti."
Äidin kasvoissa oli jotakin, mikä hillitsi häntä, ja hän jatkoi vähemmän varmasti:
"Eikö sinuakin ole hävettänyt, että hän on pysytellyt kotona nämä viime vuodet?"
"Ei, minua ei hävettänyt ollenkaan — olin vain onnellinen", vastasi Elaine. "Useimmat naiset haluavat lähettää miehensä taistelemaan kunnian puolesta. Mutta kun miehet tuodaan kotiin kuolleina tai haavoittuneina, tuntuu samoista naisista elämä melko kovalta, ja muutamat heistä valittavat sen olevan kovinta naisille. Tyhmää, mielestäni. En ole koskaan ollut erittäin kiihkeä turnajaisten ja taisteluiden ihailija, Galahad. Jos on olemassa jokin erityinen syy, kuten itsepuolustus tai jokin sentapainen, on asia toinen, mutta taisteleminen pelkän taistelemisen vuoksi tuntuu luonnottomalta. Ja muillakin ihmisillä on jonkinlaisia oikeuksia. Meidän pitää keksiä velvollisuuksia eikä suinkaan sellaisia kisoja, jotka tekevät sekä itsemme, että muutkin onnettomiksi. Jos isäsi on onnellinen täällä ja jos hän on tehnyt minut ja sinutkin onnellisiksi, silloin on tämä sopiva asuinpaikka hänelle, huolimatta siitä, mitä hovi sanoo. Kaukana siitä, että minua hävettäisi hänen oleskelunsa luonamme, luulen hänen olevan suuremmassa kiitollisuudenvelassa sinulle kuin millekään kuninkaalle tai kuningattarelle."
"Äiti, sinä olet elänyt täällä hyvässä turvassa niin kauan kuin voin muistaa, mutta usein olen kuvitellut, ettet ole täydellisesti onnellinen, ja toivonut, että voisin viedä sinut jollakin tavalla ulos maailmaan innoittamaan urhoollisia ritareita kuningatar Ginevran tapaan. Mutta sinä et voisi innoittaa heitä tuollaisilla puheilla. Et salli minun antautua vaaralle alttiiksi ratsastaessani hevosellani. Haluaisin mielelläni tietää, mitä hauskuutta se minulle soisi, ellen antautuisi vaaraan. Voisin yhtä hyvin istua täällä luonasi ja opetella koruompelua."
Elaine nauroi.
"Kun olin sinun ikäisesi", sanoi hän, "olisin puhunut sinun tapaasi vaaroista ylimalkaan, mutta en koskaan ole ymmärtänyt niiden raakojen leikkien arvoa, joista luulet pitäväsi. Hyvin nuoret ihmiset ovat vanhoillisia, ja muutamat vanhat miehet pysyvät aina nuorina. Isoisäsi oli sellainen. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja hän luuli tietävänsä elämästä kaikki, mutta kuollessaan hän ehkä tiesi siitä yhtä vähän kuin sinä nyt. Hän vain matki hienoja miehiä, joihin hän oli tutustunut edellisen sukupolven aikana. Siitä voi väitellä, että muutamat asiat ovat tärkeämpiä, mutta ainoastaan erityinen luonteenlaatu voi oikein harrastaa tuollaista eroa. Olen aina koettanut tunkeutua asioiden ytimeen ja saada selville, mikä on oleellista. Toivoisin sinunkin tekevän niin, mutta pelkään sinun jäävän isäni kannalle."
"Se, mikä tuntuu väärältä sinun tavassasi käsitellä elämää", vastasi Galahad, "on se, että isä näyttää saavuttaneen kuuluisuutensa sinusta huolimatta ja ilman apuasi. Ellei miehiä ole luotu taistelemaan tai saavuttamaan mainetta turnajaisissa, kuinka he sitten voivat olla hyödyksi? Etkö halua, että hän tekisi jotakin?"
"En halua häntä poistumaan luotani, Galahad. Ritari. Bors vie hänet mukanaan. Ja sinun luotasi myös, tietysti Hänen mentyään tiedät, kannattiko hänen oleskella täällä."
"Mutta minäkin lähden", sanoi Galahad. "Hänettä täällä ei ole mitään, minkä vuoksi tänne sietäisi jäädä."
"Etkö tahdo jäädä tänne minun vuokseni?"
"Toivon, ettet pyydä sitä minulta, äiti… Älä koetakaan pitää minua koko ikääni eristettynä täällä!"
"En minä sitä haluakaan", vastasi Elaine. "Meidän keskustellessamme olen todennut, että elämäni on kokonaan epäonnistunut. Isäsi ei ole koskaan rakastanut minua vilpittömästi. Etkä sinäkään rakasta minua. Kun synnyit, luulin sinun voivan houkutella isäsi kotiin, mutta hän ja sinä tyydytätte vain toisianne, ja minä jään ulkopuolelle."
"En halua lainkaan kuulla sinun sanovan, etten rakasta sinua", sanoi Galahad, "mutta jos tarkoitat rakkaudella toivoa, että pysyisin kotona koko ikäni, olet tietysti oikeassa. Jos olet puhunut samalla tavalla isällekin, en ihmettele ollenkaan sanojasi, ettei hän rakasta sinua. Häntä hämmästyttää luullakseni se, että ymmärrät häntä niin vähän."
"Onko hän jutellut sinulle minusta?"
"Ei koskaan! Ei sanaakaan!"
Lancelot seisoi ovella. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan.
"Tahtoisin mielelläni, että tulisit tervehtimään ritari Borsia, Elaine, jos vain haluat."
"Varmasti, Lancelot — mutta hän tuli tapaamaan sinua."
"Sinun on parasta tulla alakertaan."
"Kaiketi minäkin saan tulla sinne", sanoi Galahad.
Bors käveli hallissa edestakaisin hyvin nyrpeänä, kuten näytti. Hänen asiansa oli selvästi hyvin tärkeä.
"Olette tervetullut, ritari Bors", lausui Elaine.
"Olenko? Pelkäsin, ettette olisi sillä kannalla. Lancelot on luullakseni kertonut teille?"
"Se ei ollut lainkaan tarpeellista — kun saavuitte tänne, tiesin teidän tulleen hakemaan häntä."
"Ei ihan niinkään", vastasi Bors, "mutta häntä kaivataan kovasti hovissa ja olen tullut tänne kuningattaren käskystä pyytämään hänen apuaan".
"Miksi ei Arthur pyydä sitä?"
"Luulen hänenkin pyytävän sitä kautta rantain — mutta Ginevra lähetti minut."
"En voi ymmärtää sitä, tietystikään."
"Elaine", sanoi Lancelot, "sanoin sinulle, ettei kuningatar lähetä hakemaan minua, tai jos lähettääkin, en halua lähteä. Luulen sinun muistelevan sitä nyt. Olin pääasiaan nähden oikeassa. Ellei tämä olisi poikkeuksellinen tilanne, ei hän ikinä olisi lähettänyt hakemaan minua."
"Etkä olisi koskaan lähtenyt sinne", sanoi Elaine. "Ymmärrän sen nyt."
"Kuningattaren henki on vaarassa. Meliagrance on syyttänyt häntä petoksesta ja haluaa puolustaa syytöstään henkeen ja vereen asti taistelemalla, ja kuningatar pyytää minua puolustajakseen."
"Kuka se Meliagrance on, isä?" kysyi Galahad.
"Muuan voimakas taistelija — hovin parhaimpia", vastasi Lancelot.
"Siellä ei ole ainoatakaan, joka kykenisi voittamaan hänet."
"Eikö Arthurkaan?"
"Kyllä, mutta Arthurin ei tietystikään sovi oikein hyvin ryhtyä puolustamaan omaa vaimoaan."
"Tuokin on muuan vanhentunut luulo", sanoi Elaine. "Siinä sen nyt näet,
Galahad. Kenen muun pitäisi puolustaa vaimoa, ellei hänen miehensä?"
"Ehkä", vastasi Lancelot, "mutta Arthur ei siihen sovi, ja ellen minä lähde, voi Meliagrance todistaa syytöksensä oikeaksi".
"Suoraan sanoen siis", sanoi Elaine, "Meliagrance syyttää kuningatarta petoksesta, ja kuningatar, seuraten ylevämielisen käytöksen kaikkein tunteellisimpia lakeja, lähettää hakemaan teidät sinne, jotta tappaisitte Meliagrancen."
Bors katseli heitä uteliaana. Lancelotilla ei ollut mitään sanomista.
"Kun olet tappanut hänet, Lancelot, mitä olet todistanut omasta puolestasi?"
"En mitään, Elaine — en enempää kuin jos joku mies koettaisi tehdä sinulle pahaa ja minä tappaisin hänet ensin. Meliagrance haluaa kuningattaren henkeä. Hän himoitsi kuningattaren rakkautta, mutta kuningatar ei huolinut hänestä. Tämä on hänen kostonsa."
"Ah, rakastiko Meliagrancekin häntä? Miesraukka! Hän on jo melkein kuollut… Lähdettekö heti?"
"Kyllä meidän pitäisi", vastasi Bors.
"Galahad, auta isääsi joutumaan valmiiksi. Haluan jutella ritari Borsin kanssa."
Galahad suuntasi kulkunsa uljaasti talleja kohti, ja he kuulivat hänen kyselevän isältään tuosta tulevasta taistelusta. Elaine odotti, että Bors sanoisi jotakin. Mutta Bors antoikin hänen puhua ensin.
"Millaisesta petoksesta kuningatarta syytetään?"
"En kertoisi sitä mielelläni teille, Elaine — syy on kaikissa tapauksissa vähäpätöinen — hän haluaa vain kostaa, kuten Lancelot sanoikin."
"Bors, saan sen kyllä tietää, joskus, ellen teiltä, niin muilta, mutta sen kuuleminen olisi ehkä miellyttävämpää silloin, kun ei toisia ole läheisyydessä. Lähetin Galahadin pois, jotta voisitte kertoa sen minulle."
"No niin", vastasi Bors, "hän syyttää kuningatarta petollisuudesta Arthuria kohtaan ja siitä, että kuningatar on ollut Lancelotin rakastajatar".
Elaine ei ollut nähtävästi valmistautunut tähän.
"Nyt se siis tulee julkisuuteen!"
"En usko sitä", vastasi Bors. "Hän väittää kuningattaren tulleen metsään pari kolme päivää sitten tapaamaan Lancelotia sopimuksen mukaan määrätyssä paikassa. Tehän tiedätte, ettei Lancelot ollut siellä, ja kuningaskin on ihan varma siitä. Epäilen, tokko itse Meliagrancekaan sitä uskoo. Siitä ei tule minkäänlaista häväistysjuttua. Lancelot tappaa hänet."
"Olette kohdellut minua hyvin epäystävällisesti, ritari Bors. Olette riistänyt hänet minulta."
"Ah, hän tulee —"
"Älkää nyt koettako valehdella, minulle. Hän ei tule takaisin, vaan jää
Ginevran luo."
"No niin, ajattelin kyllä sitäkin, Elaine, mutta ellen olisi tullut hakemaan häntä, olisi kuningatar voinut ehkä menettää henkensä."
"Ehkä, mutta luultavasti ei. Arthur ei olisi voinut olla niin ankara hänelle."
"En ollut niinkään halukas antautumaan vaaraan kuin te ehkä olisitte ollut, Elaine — mutta tuntisin samalla tavalla teidän sijassanne."
"Ah, en halua, että Ginevralle tapahtuisi mitään pahaa — sellaisesta voitosta en lainkaan pidä. Mutta joka tapauksessa Meliagrance on puhunut vain totta."
"Jos ihailette häntä senvuoksi, olette ainoa henkilö, joka niin tekee", vastasi Bors.
Lancelot tuli huoneeseen varusteet yllään.
"Ainoa henkilökö, joka mitä —? Oletko valmis, Bors?"
"Olen, jos vain hevoseni on. Ovatko he taluttaneet sen pihalle?"
Elaine sai olla vain hetkisen kahden kesken Lancelotin kanssa.
"Nyt olet itsesi näköinen", sanoi hän, "ja näytät jälleen onnelliseltakin. Hän on vihdoinkin lähettänyt hakemaan sinua."
"Olen vihdoinkin saanut jotakin tekemistä", vastasi Lancelot.
"Ah, kyllä tiedän! Kerro hänelle, että luovun sinusta, koska en muuta voi. Hän on nujertanut minut, ja voin nyt yhtä hyvin sen tunnustaakin. Olemme mennyttä kalua — ritari Meliagrance ja minä."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Sinun ei pitäisi puhua noin."
"Lupaa minulle muuan asia", jatkoi Elaine. "Vaikka unohtaisit minut, muista aina Galahadia. Hänessä on suuren miehen ainesta, jos joku vain voi saada sen esille. Luulen hänestä kehittyvän rotunsa oivallisimman miehen, paitsi yhtä."
"Silloin hänestä kehittyy tarpeeksi oivallinen", vastasi Lancelot.
Kun Lancelot oli noussut satulaan, suuntasi hän katseensa hetkiseksi ovella seisovaan Elaineen.
"Lancelot", sanoi Elaine, "minusta tuntuu, ettet enää milloinkaan suuntaa katsettasi minuun".
Kolmas osa
GINEVRA JA GALAHAD
I
Pari vuotta — ja taas oli kevät.
"Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa minua toivomaan nuoruuttani takaisin."
"Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —"
"Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme."
"Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta."
"Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi nähdä heitä?"
Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti.
"Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en tunne."
Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan istuvaa kuningatarta vastapäätä.
"Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?"
"En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä. Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin, ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt minut hyvin onnelliseksi… Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää milloinkaan."
"Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut täydellinen."
"Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan rakastajan tuulella tänään."
"Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta. Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet menettäneesi nuoruutesi."
"Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra.
"Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies vastoin tahtoaankin."
"Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi
Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin."
"Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia."
Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas.
"Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt."
Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot seinillä.
"Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin.
Nuoruutemme on tullut takaisin."
"Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni."
Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi.
"Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme, emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta."
"Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni."
"Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet. Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka sinun rakkaudestasi."
Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä.
"Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut kokonaan itselleni."
"Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua,
Ginevra."
"Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra.
"Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi."
"Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä. Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti, vaikka —"
Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen.
"Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin."
"Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan rakkaudestasi."
"Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah, silloin…"
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides tapasi heidät tullessaan huoneeseen.
"Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille suureen halliin."
Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa.
"Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan lopussa."