II
Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa Galahadia vastassa.
"Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?"
"Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur.
"On kyllä."
Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen kohtaloa ei ollut vielä unohdettu.
"Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot.
"Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi."
"Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne."
Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen; mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois.
"Toivoiko Elainekin sitä?" kysyi hän.
"Hänen äitinsäkö? Hän ei halunnut menettää Galahadia", vastasi Bors, "mutta myönsi että sen piti tapahtua joko nyt tai ei milloinkaan, jos Galahadille aiotaan hankkia loistava ura."
"Urako!" huudahti Lancelot, hilliten kuitenkin itsensä heti. "Kuningas
Arthur, jos hyväksytte, teen pojastani teille ritarin."
He kääntyivät katsomaan, mitä kuningas sanoisi, ja useimmat heistä ajattelivat hänen näyttävän melko epäystävälliseltä.
"Tiedät enemmän näistä menoista kuin me, Lancelot. Poikasi ei ole näyttänyt, millaista ainesta hän on, mutta sinä kai kykenet arvostelemaan häntä."
"Tehän tunsitte hänen isoisänsä", sanoi Lancelot.
"Ja minä tunnen sinut", sanoi kuningas.
Lancelot näki vilahdukselta Gawainen seisovan ryhmässä huvitettuna ja uteliaana. Hän näki myös Galahadin kauniit kasvot, kiihkeät mutta hieman huolestuneet.
"Polvistu", käski hän.
Galahad polvistui isänsä eteen, ja Lancelot kosketti hänen olkapäitään miekallaan. He sanoivat jälkeenpäin Lancelotin osoittaneen tavallista suurempaa mielenliikutusta; hänen äänensä vapisi kun hän kehoitti poikaansa nousemaan seisaalle ritari Galahadina, ja hän lisäsi odottamatta erään puolittain rukoilevan ja puolittain imartelevan lauseen:
"Tehköön Jumala sinusta hyvän miehen, sillä sinä olet saanut enemmän kuin osasi kauneudesta."
Bors jäi halliin saadakseen jälkeenpäin vaihtaa muutamia sanoja
Lancelotin kanssa.
"Hän on hieno poika — menetin sydämeni hänelle retkellämme, ja hän on kauniskin, kuten sanoit; hän on kaunis jäljennös sinusta."
"Onko hän näköiseni?" kysyi Lancelot. "Juuri tuona hetkenä ja tuossa asennossa hän palautti mieleeni Elainen."
Bors ihmetteli, mutta päätti olla kysymättä, missä tilaisuudessa Elaine oli polvistunut Lancelotin eteen ja näyttänyt kauniilta.
"En vieläkään tiedä, miksi hän on tullut tänne, Bors. Mitä minun pitää tehdä hänelle?"
"Jos olen arvannut oikein hänen sydämensä laadun", vastasi Bors, "hankkii hän kyllä itselleen jotakin hommaa ilman sinun apuasikin. Kun tulin Corbiniin, pyrki hän kiihkeästi koettamaan taitoaan jotakin kulkijaa vastaan, joka haluaisi ryhtyä otteluun hänen kanssaan. Keskustelin muuten Elainen kanssa. Hän sanoi sinun käsittävän väärin, jos hän lähettäisi Galahadin sinun luoksesi, kun sinä et ollut näyttänyt merkkiäkään todistaaksesi muistavasi hänen ja pojan olemassaoloa sen jälkeen kun poistuit hänen luotansa pelastaaksesi Ginevran. Hän sanoi, että jotakin on tehtävä, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Jos olet vihastunut, moiti minua."
Arthurkin odotti saadakseen sanoa hänelle jotakin.
"Olemme olleet ystäviä monta vuotta", sanoi hän. "En olisi uskonut sinun salaavan niin paljon elämästäsi minulta, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin."
"Halusin kertoa teille siitä", vastasi Lancelot, "mutta puhuminen ei ole helppoa minulle, kaikkein vähimmin siitä aiheesta."
"No niin, emmekö voi päästä täydelliseen selvyyteen asioista nyt?"
"Jos vain haluatte, vaikka luulenkin teidän arvanneen kaikki nähtyänne hänet. Elaine on hänen äitinsä. Se tapahtui kauan aikaa sitten, juuri vähää ennen Pelles-kuninkaan kuolemaa. Poika on nyt seitsentoistavuotias."
"Tiedän kaiken tuon" vastasi Arthur, "mutta mielestäni olisi sinun pitänyt jakaa vanhan ystäväsi kanssa kaikki likeisimmät kokemuksesi. Rakkautesi tuohon naiseen — onko hän vaimosi?"
"Ei!" sanoi Lancelot. "Jos olisin mennyt naimisiin, olisin tietysti ilmoittanut sen teille. Olen pahoillani sanoessani, etten ole koskaan rakastanut Elainea niin paljon, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, en siinäkään tilaisuudessa, josta Galahad on tuloksena!"
"Ollessaan täällä Elaine näytti hyvin viehättävältä tytöltä", sanoi kuningas. "Toivoin teidän rakastavan toisianne ja pääsevän jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kadehdin sinulta poikaasi. Hän lahjoitti sinulle hienon pojan."
"Siinäpä se pulma juuri onkin", vastasi Lancelot. "Hän tiesi etten rakasta lainkaan häntä, mutta suunnitteli voittavansa minut omakseen lapsen avulla. Nyt pidän pojasta äärettömästi, mutta Elaine ei voi johtaa minua sillä tavalla. Jos nyt menisin hänen kanssaan naimisiin, olisi hän voittanut minut jokaisessa yksityiskohdassa."
"Niin sinulle kaikissa tapauksissa käy, jos joskus menet naimisiin", sanoi Arthur. "Mutta se tulee olemaan kovaa pojalle, Lancelot. Gawaine ja muut hänenlaisensa lörpöttelevät melkoisesti."
"Sysään heti keihääni sen miehen läpi, joka ottaa asian puheeksi tai Galahad tekee sen, jos kuulee sen ensin. Hänellä on kiivas luonne ja terävä keihäs. He saavat huomata sen ennen pitkää."
"Kotirauhan vuoksi", sanoi Arthur, "olisi parempi, jos he huomaisivat sen heti. Mitähän olisi, jos järjestäisimme turnajaiset pojan kunniaksi? Meidän ei tarvitse selittää sitä niin monilla sanoilla, koska he ymmärtävät muutenkin sen tarjoavan heille tilaisuuden saada selville, kuinka kovasti hän jaksaa iskeä."
"Se on luullakseni paras keino. Paitsi teistä ja minusta hän voi suoriutua kaikista muista."
"Järjestämme turnajaiset ehkä huomiseksi, jos ehdimme saada kaikki valmiiksi", sanoi Arthur, "ja minä pidän huolta siitä, että koko hovi tulee niitä katsomaan. Kerron Ginevralle, että poikasi on saapunut tänne. Vai haluaisitko kertoa sen hänelle itse?"
"En", vastasi Lancelot. "Tahdon mieluummin, että te kerrotte sen hänelle."
He katsoivat toisiinsa hetkisen. Sitten Arthur ojensi kätensä hänelle.
"Minua surettaa sinun tähtesi, Lancelot — paljoa enemmän kuin voit arvatakaan."
III
Kuten hänen isänsä ennen häntä, löysi Galahadkin tiensä penkereen poikki kuningattaren tornin ovelle. Ginevra oli pyytänyt Galahadia tulemaan. Turnajaisissa hän oli istunut hovinaistensa joukossa ja katsellut ottelua — pojan peloittava tarmo oli hämmennyttänyt toisen hovilaisen toisensa jälkeen. Lancelot oli pysäyttänyt hevosensa kentän päähän ja katsellut sieltä kamppailua.
"Arthur, haluaisin tutustua tuohon nuoreen mieheen", oli Ginevra sanonut, kun kaikki oli päättynyt. Ettard kohotti kulmakarvojaan ja koetti vaihtaa silmäyksen Anglideen kanssa.
"Ilmoittakaa ritari Galahadille, että kuningatar haluaa onnitella häntä", sanoi Arthur.
Galahad laskeutui hevosensa selästä ja käveli kuningattaren aitiota kohti. Kun he näkivät hänen kävelytapansa ja paljaat kasvonsa niinkin kaukaa, ajattelivat he kaikki samaa asiaa.
"Niin", sanoi Ginevra, "hän on Lancelotin poika".
He pitivät silmällä hänen lähestymistään.
"Kuningatar", sanoi Ettard, "luuletteko olevan oikein, todella siveellistä, että jokin syntyperältään hänenlaisensa osoittautuu niin ihailtavaksi?"
Kuningatar tuijotti häneen.
Galahad seisoi heidän edessään onnellisena päivätyöstään, kuitenkin hieman järkkyneenä äkillisistä ja ilmeisistä kunnianosoituksista.
"Olen iloinen saatuani katsella menestyksenne alkua", sanoi Ginevra. "Te polveudutte molemmilta puolin jalosta suvusta. Teistä tulee vielä yhtä kuuluisa mies kuin isännekin on."
"Ehkä", vastasi Galahad. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että minulla on ollut hyvin helppo työ tänään iltapäivällä. Nuo miehet olivat niin ystävällisiä, etteivät viitsineet ahdistaa minua kovasti."
"Se ei ole lainkaan heidän tapaistaan", sanoi kuningatar.
"He koettivat parastaan, kuten tekin. Se on ainoa keino."
Ettard sanoi myöhemmin Ginevran suoriutuneen siitä melko hyvin, mutta
Anglides pahastui huomautuksesta.
"Siinä ei ollut mitään, mistä hänen olisi pitänyt suoriutua."
"Eikö? Etkö luule hänen olleen raivoissaan mustasukkaisuudesta nähdessään toisen naisen pojan ilmestyvän näyttämölle niin loistavasti?"
"Hän olisi ehkä ollut", vastasi Anglides, "ellet sinä niin julkisesti olisi muistuttanut hänelle Galahadin syntymää. Ensin luulin hänen yksinkertaisesti vain puolustavan itseään, mutta sinä pakotit hänet tulemaan Galahadin avuksi."
"En ajatellut kuningattaren suhdetta hänen isäänsä, vaan ihmettelin vakavasti, miksi niin synnissä syntyneet lapset, kuten meille on sanottu, ovat usein lahjakkaampia kuin —"
"Olen kuullut tuon kysymyksen ennenkin", sanoi Anglides, "enkä tiedä siihen vastausta, mutta toivoakseni asian laita on niin. Se pulma on vanhempien eikä lasten ratkaistava. Ainoa henkilö, jolla luullakseni oli hyvin tukala olo tänään, oli Lancelot. Eikä Galahadin äiti ollut täällä lainkaan."
"Mille kannalle luulet Ginevran asettuvan häntä kohtaan tämän päivän jälkeen?"
"Kuvittelen hänen jo olevan määrätyllä kannalla", vastasi Anglides.
"Etkö kuullut hänen kutsuaan huomisillaksi? Luulen hänen pitävän
Galahadista ja aikovan auttaa häntä kuuluisuuden saavuttamisessa."
"Siis vielä toinen mies innoitettavaksi", sanoi Ettard.
"Mutta tämä onkin melko nuori."
Nuori tai ei, hän seisoi kuningattaren edessä sovitulla hetkellä.
"Kun teillä on varusteet yllänne", sanoi kuningatar, "tullaan teille usein sanomaan, että olette kaunis. Niin minäkin ajattelin eilen. Tottukaa siihen älkääkä panko mitään huomiota ylistyksiin. Pidän teistä nyt paljoa enemmän, kun teillä ei ole yllänne tuota kimaltelevaa pukuanne. Tottukaa tähänkin ylistykseen. Saatte kuulla sitä vielä paljoa suloisemmilta ja nuoremmilta naisilta."
Tällainen vastaanotto mykistytti Galahadin. Hän ei ollut tavannut muita naisia kuin äitinsä ja Alicen. He eivät olleet koskaan jutelleet hänelle tällä tavalla — ei ainakaan Alice. Ginevra näytti niin erinomaiselta, ja Galahad tavoitteli sanoja vannoakseen, ettei voinut olla ketään nuorempaa eikä kauniimpaa naista, mutta Ginevra ymmärsi hänen tarkoituksensa ja nauroi hänelle.
"Älkää sanoko niin, Galahad. Olkaamme aina rehellisiä toisiamme kohtaan, te ja minä, ilman kohteliaisuuksia."
Galahad oli kummallisesti mielissään siitä, että heistä tuli niin hyvät ystävykset heti ja että he olivat aloittaneet liittonsa kohteliaisuuksitta.
"Nyt", sanoi Ginevra, "haluaisin mielelläni tietää, mitä te aiotte itsestänne tehdä, jos teistä ei ole vastenmielistä kertoa minulle".
"Minä tahtoisin kehittyä samanlaiseksi ritariksi kuin isäni ja kuningas
Arthur!"
"Siinäkö kaikki?"
"Eikö se riitä? He ovat komeimmat miehet, mitä tunnen."
Kuningattaren hymy, joka näytti kunnioituksen puutteelta, loukkasi
Galahadia.
"Komeimmat, mitä minäkin tunnen", lausui kuningatar, "mutta maailman ei tarvitse loppua meihin. Olen toivonut, että ilmestyisi vielä komeampia miehiä."
"En ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista", vastasi Galahad. "Ja sitäpaitsi myöntänette, ettei meillä vielä ole tarpeeksi heidänlaisiaan."
Ginevra nauroi sydämellisesti ensi kerran moniin vuosiin. Galahadin mielestä hän näytti nyt vielä suloisemmalta, äkkiä onnelliselta, mutta hän ihmetteli, mikä kuningatarta saattoi huvittaa.
"Niin", sanoi Ginevra, "vielä on sijaa monelle, mutta uskon teistä tulevan kuuluisamman kuin kenestäkään muusta, kun vain kerran näette uran".
"Kuningatar, näettekö te sen?"
"En itseäni varten, Galahad, vaan näen sen teille — uuden ritarillisuuden uran."
Galahad näytti hämmentyneeltä.
"Isä on opettanut minua käsittelemään hevosta ja aseita, ja jos ratsastan jonnekin kuningas Arthurin asioille, luulen löytäväni itsellenikin pari kolme tehtävää. Isä sanoo kunkin oppivan enimmän vaikeuksista, kun niitä sattuu."
"Mitä tällainen varustautuminen ja taisteleminen hyödyttää, Galahad?"
"Sehän turvaa luullakseni valtakunnan rauhaa ja rankaisee vääryyttä!" vastasi Galahad. "Ja se on sitäpaitsi tavattoman hauskaakin."
"Hauskaa!" huudahti kuningatar. "Harvat heistä ovat niin rehellisiä, että tunnustaisivat sen. Haluatte turvata valtakunnan rauhaa ja rangaista vääryyttä. Entä sitten?"
"Eikö siinä ole jo kaikki?"
"Toivoakseni ei. Jos onnistutte, ettekö huomaa, kuinka joutilasta elämää saatte viettää? Jonakin päivänä voitte tulla iloiseksi siitä, että vääryys pääsee jälleen niin suureen valtaan, että saatte ryhtyä korjaamaan sitä."
Galahad tunsi pahastuvansa, mutta ei keksinyt sopivaa vastausta.
"Isänne ja kuningas rauhoittivat tämän maan ja pitävät sitä nyt mainiossa kunnossa. Epäilemättä tarkoituksenne on lähteä johonkin villiin maahan ja tehdä sama palvelus siellä."
"Ei", vastasi Galahad, "minä en ole koskaan ajatellut villejä maita.
Ehkä minun pitäisi lähteä, mutta haluan mieluummin pysyä täällä.
Halusin liittyä kuningas Arthurin hoviin."
"Yhä vain pahempaa", sanoi Ginevra. "Se on ihan luonnollista, mutta teidän täytyy myöntää, että se on myös hyödytöntä. En suosittele noita villejä maita, mutta te kulutatte elämänne turhaan, ellette saa aikaan jotakin uutta, jotakin kokonaan omintakeista. Isänne ja kuningas loivat todellakin kerran valtakunnan ja hallituksen. Teidänkin pitäisi luoda."
"Mitä?"
"En ole vielä ajatellut sitä loppuun", vastasi Ginevra, "mutta tunnen aatteen tulevan. Ehkä te itsekin näette siitä vilahduksen?"
"Ainoa aatteeni oli tehdä ratsastusretkiä kuninkaan hyväksi ja auttaa silloin tällöin kauniita naisia."
Ginevra nauroi.
"Ei naisia. Ehkä se on muuan noista uusista merkeistä, joita haluamme.
Jättäkää naiset pois siitä."
"En ymmärrä, kuinka se kävisi päinsä", sanoi Galahad.
"Te edistytte", vastasi kuningatar. "Se on kyllä kovaa, mutta jonakin päivänä se on tehtävä, ja miksi ette voisi ryhtyä uranuurtajaksi? Älkää rakastuko keneenkään heistä ja varokaa erittäinkin, ettei kukaan heistä saa tilaisuutta rakastua teihin. Se vain häiritsisi tarkkaavaisuuttanne."
"Tämä saattaa minut ymmälle", sanoi Galahad. "Vastustatte taistelemista ja kiellätte minua rakastumasta keneenkään. Mitä silloin jää jäljelle?"
"Se, mikä meidän pitää ajatella valmiiksi… Ette suinkaan ole rakastunut keneenkään?"
Galahad katsoi häneen melkoisesti hämmästyneenä.
"Äitinikin tekee samanlaisia kysymyksiä", sanoi hän. "En, kuningatar, en luullakseni ole — en ainakaan siten kuin olen kuullut puhuttavan siitä; mutta toivon joskus rakastuvani."
"Heti, kun teillä on siihen aikaa, luullakseni. Niin he kaikki tekevät", sanoi Ginevra. "Haluaisitteko kuulla, miltä se näyttää naisen kannalta? Rakastaja suorittaa ihmeellisiä tekoja hänen kunniakseen, ja hän on tyytyväinen. Sitten mies jatkaa näiden ihmeellisten tekojen suorittamista, kunnes se muuttuu hänelle ja hänen naiselleen tavaksi. Mutta tavat eivät suo meille huvia. Nainen tulisi surulliseksi, jos mies lopettaisi ne, mutta tuskin huomaakaan, jos mies jatkaa."
"Sepä kumma. Luulin teidän, jos kenenkään —"
"Mitä sitten?"
"Ehkä minun ei sovi sanoa sitä."
"Sanokaa vain — ilmoitan teille ajatukseni jälkeenpäin."
"Olette enemmän innoittanut miehiä sellaiseen palvelukseen kuin useimmat muut naiset — ettekä kuitenkaan usko siihen!"
"Galahad, miehet sanovat meidän innoittavan heitä, mutta se ei tunkeudu heihin kovinkaan syvälle. He eivät jatka edistymistään. Jos he kauneutemme lumoissa, kuten he sanovat, huomaavat jonkun mainion asian suoritettavakseen, suorittavat he sen yhä uudestaan, kunnes maailma saa siitä kyllikseen, ja joku yleinen hyväntekijä pysäyttää heidät. He ovat taistelleet toisiaan vastaan ja kunnioittaneet naisiaan jonkun aikaa. Senvuoksi teidän pitää antautua uudelle uralle — olla rehellinen ja alkuperäinen."
Galahad oli hetkisen vaiti.
"Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?"
"Kyllä."
"Luulin ritari Meliagrancen tehneen teille jotakin vääryyttä, ja te lähetitte hakemaan isääni, ja hän tuli avuksenne."
"Se on totta."
"No niin, ettekö ajatellut isäni taitoa aseiden käytössä melko hyödylliseksi?"
Kuningatar hämmästyi eikä hänellä ollut valmista vastausta ja kuitenkin
Galahadin terävyys näytti miellyttävän häntä.
"Pidän isäänne suuressa kunniassa, Galahad, ja olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa monesta asiasta. En arvostele häntä — en ainakaan perinpohjaisesti. Mutta hänen taitonsa aseiden käytössä, teidän pitää myöntää se, oli hyödyksi vain senvuoksi, että Meliagrance haastoi kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Väitän Meliagrancen käyttämää keinoa viattomuuteni tai syyllisyyteni toteamiseksi tyhmäksi ja vääräksi."
"Kuningatar, ette suinkaan tarkoita menettäneenne uskoanne kaksintaisteluun jumalantuomiona?"
"Mikäli voin muistaa", vastasi Ginevra, "en ole koskaan siihen uskonut".
"Todellako kuningatar? Sehän on taistelija-ammattimme huippu — tämä usko, että viaton mies kykenee voittamaan sellaisen miehen, joka on väärässä!"
"Toivoisin sen olevan totta, Galahad, mutta sittenkin luulen, että voiton vie väkevin käsivarsi, virein ratsu, terävin silmä ja suurin taito ja kokemus. Viattomuudella ja hyveellä ei ole siinä mitään tekemistä."
"Ette varmaankaan tiedä, kuinka hirmuista se on!… Ette voi tietää!
Teidän ei sopisi puhua tuolla tavalla."
"Miksi ei, jos se vain on totta?"
"Koska se tarkoittaa, että isäni, joka aina voittaa, on ehkä joskus ollut väärällä puolella — jopa silloinkin, kun hän puolusti —"
"Kuunnelkaa minua hetkinen, Galahad. Isänne on opettanut teidät taistelemaan niin hyvin, että luultavasti kykenette voittamaan kaikki muut paitsi häntä. Luuletteko olevanne täydellinen — tarkoitan, aina oikeassa, paitsi silloin, kun taistelette isäänne vastaan?"
"En luule itseäni täydelliseksi."
"Mutta luullakseni tulette aina voittamaan."
"Tämä on hirveintä, mitä minulle koskaan on tapahtunut!" sanoi Galahad.
"Se on muuan uusi aate", sanoi Ginevra. "Aatteet tulevat vastoin tahtoammekin!"
"Luulen sentään, ettei asia olekaan niin paha, kuin ensin ajattelin", sanoi Galahad. "Isäni voittaisi tietysti. Hän on sellainen, jota sanoisin täydelliseksi mieheksi, tai ainakin hyvin lähellä sitä käsitettä. Ettekö tekin sanoisi niin?"
"Galahad", vastasi kuningatar, "isänne ja minä olemme viettäneet melkein puolet elämästämme yhdessä mieheni hovissa. Nyt en kykene arvostelemaan häntä puolueettomasti. Mutta sanani eivät tarkoittaneet erityisesti häntä — te vain tulkitsitte ne niin."
"Kuningatar, en tiedä, millä kannalla nyt olen — en ole varma, voinko enää taistella oikein taitavasti… Mutta jollei siinä sittenkään ole mitään, miksi onnittelitte minua eilen?"
"Rakas poika", vastasi Ginevra, "olin iloinen nähdessäni teidän voittavan — en lainkaan sanonut, että olitte oikeassa. Liittyikö eiliseen kamppailuun jotakin, minkä vuoksi teidän olisi pitänyt olla oikeassa? Mutta jos tämä vaivaa teitä, miksi ette voi asettua sille kannalle, että olitte oikeassa kaikissa tapauksissa? Tehän voitte siihen sovittaa erään näistä uusista tavoista. Te voitatte aina, mutta ennenkuin aloitatte, koettakaa päästä varmuuteen siitä, että olette oikeassa. Silloin ei ehkä taistelua enää tarvitakaan."
Ettard tuli huoneeseen tyynesti ja kuitenkin sennäköisenä kuin hänellä olisi tärkeä asia.
"Kuningatar, sitten kun pääsette vapaaksi, haluaa kuningas puhutella teitä."
"Hetkisen kuluttua, Ettard."
Ettard poistui huoneesta.
"Nyt, kun hän on mennyt, sallikaa minun varoittaa teitä", sanoi Ginevra. "Älkää salliko Ettardin panna päätänne pyörälle. Huomaan hänen valmistautuvan siihen yritykseen."
"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Galahad. "En pidä hänestä ollenkaan.
Hänellä on terävä kieli."
"Niin onkin", sanoi kuningatar, "ja lämmin sydän. Ja pahinta kaikesta, hän on teille liian vanhakin. Siitä saattaa ehkä tulla hänen suurin viehätyksensä. Teidänlaisenne nuoret miehet alistuvat useinkin pari kertaa heitä vanhempien naisten tahtoon. Mutta en halua, että pilaatte elämänne rakkausseikkailulla."
IV
Lancelot tapasi Ginevran kävelemässä puutarhassa.
"Siitä on jo kulunut vuosisata, kun viimeksi sain puhutella sinua", sanoi Ginevra. "En pidä näistä välinpitämättömyyden oireista."
"Jos ne vähänkin suututtaisivat sinua, et puhuisi niistä näin tyytyväisesti. Et ole kaivannutkaan minua, Ginevra. Poikani on lyönyt minut laudalta."
"Hän on viehättävä poika."
"Nähtävästi! Kun olen yrittänyt torniisi näinä viime päivinä, on Ettard ilmoittanut minulle sinun juttelevan Galahadin kanssa. Odotin sinua täällä tänään toivoen saavani siepata muutamia minuutteja itselleni kalliista ajastasi."
Hän näki selvästi Ginevran olevan kaikkein loistavimmalla tuulellaan ja tiesi olevansa siihen syytön.
"Voimme levätä hetkisen noiden hedelmäpuiden juurella tuolla", sanoi
Ginevra, ja Lancelot istuutui hänen viereensä puutarhapenkille.
"Niin, olen tavannut poikasi joka päivä hänen tulonsa jälkeen. En toivonut hänen tuloaan, Lancelot, mutta kun hän nyt kerran on täällä, pidän hänestä. Hänellä on äärettömät mahdollisuudet."
"Juuri siitä halusinkin keskustella kanssasi", sanoi Lancelot. "Hänen mahdollisuuksistaan. En halua, että ne pilataan."
"Miksi sanot sen minulle? En minäkään halua, että ne pilataan."
"Olemme eri mieltä hänen mahdollisuuksistaan ja siitä, kuinka niitä on kehitettävä. Ensi kerran, Ginevra, on minullakin jonkinlaisia suunnitelmia toisen henkilön urasta."
"Sinun ei kuitenkaan tarvitse puhua loukkaavasti minulle. Olisin vallan hyvin voinut jättää poikasi huomioon ottamatta hänen laittoman syntyperänsä vuoksi, mutta luulin sinun olevan kiitollisen hänelle osoitetusta ystävyydestä. Minussa oli myös herännyt sääliä häntä kohtaan. Nyt alan pitää hänestä hänen itsensä vuoksi, mutta sinä näytät vastustavan sitä. Todella Lancelot, sinä olet suututtava."
Lancelot piirteli merkkejä käytävään kenkänsä kärjellä. Melko pahoja merkkejä.
"Etkä sinä ole lainkaan paras toveri tänään iltapäivällä", jatkoi
Ginevra.
"Olen kiitollinen sinulle, että olet ottanut vastaan pojan — tiedät kai sen", vastasi Lancelot, "mutta näyttelen nyt kahta osaa: olen hänen isänsä ja sinun rakastajasi".
"Isyyttä ei voi epäilläkään", sanoi Ginevra, "mutta viime vuosina olet ollut rakastajani vain silloin tällöin. Tällä hetkellä ei sinussa liene paljoakaan hellyyttä minua kohtaan. Olen melkein suutuksissani, Lancelot."
"Luulen, että sinulla onkin siihen syytä, vaikken ole sitä lainkaan tarkoittanut. Olen aina ollut rakastajasi. Silloinkin, kun olemme riidelleet, tiesin riiteleväni juuri sen henkilön kanssa, jota rakastan enimmän. En ole aina ollut varma siitä, että sinä rakastit minua yhtä paljon."
Ginevra jäykistyi hieman.
"Sitä, kumpi meistä on uhrannut enemmän toisen hyväksi, emme voi ikinä saada selville… Halusitko sanoa jotakin Galahadista?"
"Kyllä. Olen saanut tietää häneltä, että hän on menettänyt sydämensä kokonaan sinulle. Hän sanoo sinun innoittavan häntä, eikä ymmärrä, mitä hänelle on tapahtunut. Ginevra, sinä olet käyttänyt viehätysvoimaasi niin nuoren pojan lumoamiseen. Sellainen ei ole rehellistä peliä."
Ginevran loistava tuuli palasi.
"Se on täydellisesti rehellistä! En ole koskaan tehnyt ainoatakaan niin jaloa tekoa. Siitä ei kehity kuhertelua keski-ikäisen naisen ja pojan välillä. Olipa hienotunteista sinun puoleltasi, Lancelot, että vihjaisit siihen! Se on muuan niistä asioista, joita aion toimittaa hänen hyväkseen — naisista ei saa olla hänelle mitään haittaa. Hänestä tulee vielä minun mestariluomani."
"Sinun mitä?"
Ginevra nauroi iloisesti, vaikka Lancelot ajatteli naurun olevan väkinäistä.
"Älkäämme poiketko enää vanhalle maaperälle, Lancelot. Halusin tehdä jotakin Arthurista ja —"
"Ja jotakin minusta. Tiedän sen. Ja nyt olet saanut Galahadin haltuusi vallan nuorena ja tällä kertaa aiot kehittää hänestä todellisen miehen."
"Kuten haluat", vastasi Ginevra. "Tarkoitan melkein juuri sitä."
"No niin, kun olet lopettanut hänen kehittämisensä, ei hänen oma äitinsä tuntisi häntä, koska hän on jo nyt niin hämmentynyt."
"Ei hänen isänsäkään tuntisi häntä", sanoi Ginevra. "Mutta tässä muutoksessa ei erityisesti Elaine ole mielessäni."
"Etkö haluaisi kuvailla minulle, millainen tästä mestariluomasta tulee?"
"Lancelot, olen ajatellut ihan uudenlaista miestä, alkuperäistä tyyppiä. Ensiksikin hänestä tulee henkisesti voimakas ja ruumiillisesti puhdas. Hän ei saa sellaista mielijohdettakaan, että hän katuisi tai häpeisi jotakin eikä hän ikinä rakasta naista muulla tavalla kuin poikasi nyt rakastaa minua."
"Vai niin", sanoi Lancelot. "Jos jätetään hetkiseksi syrjään se mahdollisuus, että ihmisluonto voidaan muuttaa perinpohjin, niin haluaisin tietää, mistä tämä onnellinen ajatus juolahti päähäsi"?
"Kokemuksesta, päinvastaisesta", vastasi Ginevra. "En ole milloinkaan kohdannut sellaista miestä. Se on jotakin ihan uutta."
"Jumala ei ajatellut sitä luodessaan meidät", sanoi Lancelot. "Se on todella alkuperäistä. Mutta eiköhän hänestä kehity hirmuinen öykkäri?"
"Vaara onkin juuri siinä, mutta luulen, että sen voi karttaa", sanoi Ginevra. "Hänen huumoritajuaan pitää kehittää. Sinulta hän ei ole perinyt paljoakaan, Lancelot."
"Hänellä on sekä isä että äiti", sanoi Lancelot. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos otaksutaan, että voit tehdä hänestä sellaisen luonnottoman pyhimyksen? Kuinka hänen on elettävä tässä tuntemassamme maailmassa?"
"Aatteeni on sellainen, että sitä tarmoa, jonka toiset miehet tuhlaavat rakkauteen ja uskollisuuteen tai niiden teeskentelyyn, voi yhtä hyvin käyttää johonkin todelliseen työhön, tärkeään ja vakavaan. En koeta valita hänelle työtä. Erehdyin juuri siinä, Lancelot, koettaessani auttaa sinua; mutta silloin olin nuorempi etkä sinäkään ollut niin nuori kuin Galahad nyt. Ei, aion pitää huolta siitä, että hänen ihmeellinen tarmonsa kootaan varastoon, hitusenkaan siitä häviämättä turhaan, kunnes se jonakin päivänä suorastaan räjähtää kauniilla tavalla."
"Sellainen räjähtää kyllä, mutta ei kauniisti", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt niin tapahtuvan. Toivotko minun jäävän katselemaan, kuinka turmelet poikani elämän?"
"Sinun ei tarvitse jäädä katselemaan", vastasi Ginevra. "Sitäpaitsi en aio turmella hänen elämäänsä, jos olisin toiminut oman mieleni mukaan, ei häntä olisi olemassakaan eikä hän varmastikaan olisi ilmestynyt tänne hoviin. Mutta nyt on minun vuoroni, Lancelot. Sinun olisi pitänyt hankkia hänelle sellainen äiti, joka olisi voinut kasvattaa hänet. Nyt minä aion täyttää sen velvollisuuden itse."
"Kuin lieväksi kostoksi, voin käsittää sen", sanoi Lancelot. "En kuitenkaan uskonut sinun voivan vaipua niin syvälle."
"Ei kostoksi, Lancelot — ei ollenkaan! Suon vain parhaalle osalle itsestäni mahdollisuuden, jollaisesta se ei ole vielä koskaan nauttinut."
"No niin", sanoi Lancelot, "aion olla läsnä suojelemassa häntä. Sinä et varoita häntä ainoastaan naisista, vaan riistät häneltä vielä osan hänen ihastuksestaan aseidenkäyttöön. Kun eräänä päivänä opetin häntä miekkailemaan, teki hän tyhmiä kysymyksiä haluten tietää, milloin hän taistelee oikealla puolella. Luulin järkeni heikentyneen jälleen tai otaksuin itseäni niin kuuroksi, etten saanut selvää hänen sanoistaan. Halusin tietää sen hölmön nimen, joka oli vihjaissut sellaisiin vaikeuksiin, mutta silloin hän loukkaantui."
"Minä olin se hölmö, jota tarkoitit", sanoi Ginevra. "Niin, se on mestariluomani toinen puoli. Toivon, että pelkkä taistelu alkaa tuntua Galahadista vähemmän tärkeältä kuin taisteleminen oikealla puolella."
"En voi kuvitellakaan mitään ilkeämpää", sanoi Lancelot. "Valitettavasti minun on pakko puhua näin, Ginevra, mutta jos opetat hänelle sellaista viisastelua, ei hänestä ole säädyllisen miehen toveriksi. Kuvittele, että joku on hänen apunsa tarpeessa, sanokaamme jokin ystävä tai hänen isänsä tai äitinsä tai joku muukalainenkin, ja hän jää punnitsemaan, kumpi riitapuolista on oikeammassa. Jos hän näkee miehen lyövän naista, luulen sinun haluavan, että hän ottaa selville ennen sekaantumistaan asiaan, onko nainen ansainnut selkäsaunan vai ei!"
"En ole ajatellut sitä sillä tavalla."
"Mutta niin hän ajattelee, kun kerran saat hänet ohjatuksi väärälle tolalle", sanoi Lancelot.
Ginevra ei vastannut.
"En tarkoittanut ihan tätäkään, mutta sinä kykenet kyllä arvaamaan ajatukseni", sanoi Lancelot.
Hän nousi seisaalle kuin odottaisi kuningattaren poistuvan puutarhasta tai lähettävän hänet pois.
"Älä mene!" sanoi Ginevra. "Meillä on vielä muutakin keskusteltavaa. Ymmärrän vihdoinkin muutamia asioita, joita et ole pukenut sanoiksi. Ihmettelet, kuinka uskallan yllyttää Galahadia taistelemaan vain totuuden puolesta, vaikka lähetin sinulle viestin, että tulisit pelastamaan minut ritari Meliagrancen kynsistä."
"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleenikään — Meliagrance oli valehtelija. Hän koetti vain tuottaa sinulle vaikeuksia, koska et rakastanut häntä. Hän ei saanut sen enempää kuin ansaitsi".
"Hän syytti meitä siitä, että olemme lemmenliitossa", sanoi Ginevra, "ja minua erikoisesti siitä, että olen uskoton Arthurille."
"Se ei ollut pääasia", sanoi Lancelot. "Syytökseen oli aiheena tuo retkesi metsään, ja Meliagrance väitti sinun ratsastaneen sinne kohtaamaan minua. Hän tiesi, etten ollut siellä, tai muussa tapauksessa hän ei olisi pannut henkeään vaaraan. Hän oli siis pelkkä valehtelija."
Ginevra hymyili hänelle.
"No niin, millainen on sinun mielipiteesi siitä asiasta? Teinkö väärin pelastaessani sinut pyynnöstäsi?"
"Lancelot, se oli kaiketi oma syyni, että olin pelastuksen tarpeessa. Olin joutunut niin pahaan pulaan, etten voinut pelastua muuten. En kuitenkaan ajattele sitä tapausta puhtaan oikeuden esimerkkinä."
"Enkö voi pelastaa henkeäsi antamatta jotakin esimerkkiä?" kysyi Lancelot. "En kadu rakkauttamme enkä mitään sen seurauksia. Mutta ehkä sinua on jo alkanut kaduttaa. Arvatenkin sinun on vaikea kuvitella näitä täydellisyyksiä Galahadille, tuntematta itsekin niiden vaikutusta."
"Kuuleppa", sanoi Ginevra, "alan juuri ymmärtää, kuinka me voimme elää aatteiden maailmassa".
"Mitä ihmettä?" sanoi Lancelot. "Et suinkaan aio ruveta mystikoksi tai sentapaiseksi?"
"Ehkä aion", vastasi Ginevra. "Kun ihminen alkaa ajatella sellaista täydellisyyttä, jota ei ole milloinkaan nähnyt, eikö hän silloin elä kuin toisessa maailmassa?"
"En ainakaan minä", sanoi Lancelot. "Minulla ei ole ikinä ollut epäilyksiä siitä, missä maailmassa elän. Jos muutan johonkin toiseen maailmaan, tiedän kai olevani siellä — muussa tapauksessa ei siinä ole mitään eroa. Mutta siinä, että ihminen teeskentelee olevansa muualla ollessaan täällä, on mielestäni jotakin järjetöntä, Ginevra. Älä opeta tätä Galahadille."
"Tahdotko kävellä kanssani linnaan?" kysyi Ginevra. "Galahadilla on varmasti enemmän vaikutusvaltaa minuun kuin minulla häneen. Voit jo nähdä sen seuraukset. Tavallisesti olisi tästä tullut meidän kesken riita, Lancelot, mutta se onkin ollut ajatusten vaihtoa."
V
He kävelivät penkereellä varhaisessa hämärässä. Lancelot ja Bors olivat menneet Arthurin kanssa päättämään joistakin rakennuksista ja perustustöistä. Gawaine selosti mielipiteitään Ginevralle ja Anglideelle, ja Galahad kuunteli kärsimättömänä.
"Erotus on siinä, haluatteko kasvattaa hedelmiä, kuten maanviljelijä", sanoi Gawaine, "vai tahdotteko sopivaa kehystä hienolle elämälle. Puutarhoissakin on filosofiaa, kuningatar, kuten kaikesta muussakin. Minua hämmästyttää, että puutarhanne — vaikka itse olette niin henkevä — on, sanoisinko, hieman karkea. Täällä kasvatetaan vain hedelmiä. Kuinka voitte odottaa, että me rakastuisimme tai että meistä tulisi runoilijoita näin pelkästään hyödyllisessä ympäristössä?"
"Hedelmät eivät ole ollenkaan haitaksi runollisille taipumuksillenne,
Gawaine", sanoi Ginevra.
"Koetelkaapa minua, kuningatar. Teen niin hyvin kuin rehellinen, näin ehkäisty mies suinkin voi. Mutta karsikaa puita hieman paremmin, istuttakaa penkkien ympärille muutamia pensaita varjoksi, antakaa minulle täysikuu ja puolituntinen jonkun hovinaisenne seurassa ja katsokaa sitten tulosta."
"Taivas auttakoon meitä!" huudahti Anglides. "Minä ainakin tahtoisin enemmän hedelmiä. Istuttakaa omenia, kuningatar, tai pääryniä."
"No niin, sivuuttakaa minut", sanoi Gawaine, "tai luovuttakaa hänelle Galahad sensijaan kokeeksi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, ettei puutarha saa olla hedelmätarha."
"Siellä on pari kolme sellaista paikkaa", sanoi Ginevra, "jotka minusta aina ovat tuntuneet suotuisilta romanttisille ajatuksille, mutta tunnustan, etten ole koskaan oleskellut niissä teidän kanssanne, Gawaine."
"Tulkaa siis nyt, kuningatar — mutta epäilen noiden paikkojen olemassaoloa muualla kuin kiintymyksessänne tähän maatilaan."
"Ah, en voi luottaa itseeni hirmuisen kerskailunne jälkeen!"
"Anglideskin tulee tietysti sinne, kuningatar, ja Galahad. Olette siellä ihmeellisesti turvassa."
"Ettekö tulekaan, Galahad?"
"Jos suotte minulle anteeksi, kuningatar, niin jään tänne."
"Hän pitää puhettani tyhmänä", sanoi Gawaine.
"Niin teenkin", vastasi Galahad.
"No niin, te voitte mietiskellä siinä viisauttanne hetkisen", sanoi
Gawaine. "Emme viivy siellä pitkää aikaa."
Galahad kuunteli heidän ääniään, kun he kävelivät polkuja pitkin penkereen juurella. Ilta oli kirkas ja tyyni, ja hänestä tuntui miellyttävältä olla yksinään.
"Mitä te mietiskelette, ritari Galahad?" virkkoi Ettard hänen rinnallaan.
Galahad kääntyi häneen päin säpsähtäen. Tämä oli se nainen, joka halusi lumota hänet. No niin, hän pysyisi lujana. Muistaen Ginevran varoituksen hän katseli naista uteliaasti. Ettardilla oli todella miellyttävät kasvot. Niissä oli jotakin riivattua, mutta silti ne olivat herttaiset. Hänellä oli hyvin avokaulainen puku. Galahad, joka ei ollut ennen huomannut hänen uljuuttaan, eikä sitäkään, kuinka valkoinen hänen povensa oli, kävi nyt levottomaksi.
"Odotan kuningatarta", sanoi hän. "Hän palaa tänne hetkisen kuluttua."
Hänen mielestään oli turvallisempaa käyttäytyä töykeästi. Hän nojautui penkereen laitaan ja syventyi katselemaan maisemaa.
"Minäkin odotan häntä", sanoi Ettard.
Hänkin nojautui penkereeseen Galahadin vieressä ja katsoi samalle suunnalle. Galahad toivoi, että toiset pian tulisivat takaisin. Hän ei kuullut enää heidän ääniään.
"Kuka on kuningattaren kanssa, ritari Galahad?"
"Anglides ja Gawaine."
"Ah, Gawaine, onko hän siellä?"
Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihailua Gawainea kohtaan. Galahad oli mielissään siitä, että hänellä oli niin hyvä arvostelukyky.
"Luullakseni tiedätte", sanoi Ettard, "miksi tulonne hoviin on tehnyt meidät kaikki niin onnellisiksi?"
"En tiedä siitä ollenkaan."
"Koska olette niin vakava ja elämällänne on tarkoitus. Toiset ovat hyvin kilttejä, mutta he ovat Gawainen kaltaisia. Te teette todella vielä jotakin ansiokasta."
"Toivoakseni", vastasi Galahad. Tämä ei kuulostanut kyllin vaatimattomalta. "Mutta te olette ystävällinen saneessanne sen minulle. En ymmärrä, miksi se ei ole samantekevää muille ihmisille."
"Voi, te ette ymmärrä!" sanoi Ettard. "Vain teidän oleskelunne täällä tekee elämän helpommaksi niille meistä, jotka tuntevat samalla tavalla. Erittäinkin naiselle. Useimmat miehet ajattelevat naisen harrastavan vain kohteliaisuuksia, keveää puhelua ja rakkausseikkailuja ja muuta sellaista. Tehän ymmärrätte, kuinka tyhmää ja merkityksetöntä se on. Ei yksikään ajatteleva nainen halua Gawainen kaltaista miestä ystäväkseen. Tarkoitan täysin vilpitöntä ystävyyttä, kuten voitte ymmärtää, ritari Galahad, niinkuin miesten välillä — uskollista toveruutta. Jokainen täällä tietää teidät sellaiseksi, ja te olettekin ainoa. Niin kauan kuin olen oleskellut täällä hovissa, en ole jutellut kellekään tällä tavalla."
Galahad oli syvästi liikutettu.
"Paljon kiitoksia siitä, että olette puhunut siitä minulle", sanoi hän.
"Ajattelin, että minun todella piti puhua. Se auttaa niin paljon, kun saa tietää, mitä kaunista ihmiset sanovat. Ylistys auttaa meitä kaikkia, mutta ihmiset useinkin jättävät sen antamatta, kunnes on liian myöhäistä."
Hänen onnistui ilmaista jotakin omaa elämäänsä koskevaa viime sanoillaan.
"Mutta teitähän ylistetään suuresti."
"Niinkö luulette?"
Vaikka Galahad kuinkakin vaivasi päätänsä, ei hän muistanut mitään.
"En ymmärrä, kuinka he voisivat sitä välttää", sanoi Ettard.
Galahad tunsi itsensä äkkiä vanhaksi ja häijyksi.
"Olen koko lailla teitä vanhempi", sanoi Ettard, "ja minulla on melkoisesti kokemusta. Tuntuu oudolta, että te ymmärrätte niin hyvin."
"Se on meidän välistä luonnollista myötätuntoa — ettekö tekin ajattele niin?" sanoi Galahad.
"En tietysti käsitä niin paljon kuin te, mutta tunnen olevani hyvin paljon samaa mieltä kanssanne."
"Olen niin iloinen", sanoi Ettard. "Tunsin toisenlaisen miehen kerran."
"Kuka hän oli?"
"Ehkä minun ei pitäisi vaivata teitä huolillani. Ihmisten tulisi pitää vastenmieliset asiat omina tietoinaan."
"Kun teillä kerran on ymmärtäväinen ystävä", sanoi Galahad, "voitte mielestäni yhtä hyvin kertoa. Jos voisin auttaa teitä jollakin tavalla —"
"Olette jo auttanutkin", keskeytti Ettard. "Siinä ei ole todellakaan mitään kertomista — koska sellaista voi tapahtua jokaiselle naiselle, jolla on hienot tunteet."
"Mitä sitten?" kysyi Galahad.
"Voi, se tapahtui jo kauan aikaa sitten, mutta se on muuan niistä asioista, joita ei hevin unohdeta."
"Varmaankaan ei", myönsi Galahad.
"Hän sanoi rakastavansa minua ja uskon hänen rakastaneenkin omalla tavallaan, enkä minä voinut olla rakastamatta häntä. En vielä sittenkään, kun olin saanut hänestä selon. Se on pahinta kaikesta, ettekö tekin ajattele niin, kun rakastaa jotakuta, joka ei kelpaa ihanteeksi?"
"Kyllä", vastasi Galahad. "Mikä vika hänessä oli?"
"Ah, hän oli kyllä kelvollinen omalla tavallaan, ja useimmat naiset olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta kun opin tuntemaan hänet paremmin, huomasin, että hän oli — no niin, vain rakastaja. Tehän ymmärrätte."
"Tietysti", vastasi Galahad. "Ei lainkaan ihanteenne."
"Kaukana siitä", sanoi Ettard. "Tiesin teidän käsittävän sen."
He tarkastelivat maisemaa yhdessä.
"Mutta millainen onkaan ihanteenne?" kysyi Galahad.
"Ystävä", vastasi Ettard, "mies, joka voi olla myötätuntoinen olematta silti äitelä, joka ei halua suutelolta eikä muutakaan sellaista ilkeää. Miehillä ei näytä olevan aavistustakaan siitä, miltä sellainen muutamista naisista tuntuu. Pidän kohteliaasta käytöksestä, tietysti, mutta siinä onkin suuri ero."
"On varmasti!"
"Rakas isäni osasi käyttäytyä kohteliaasti", sanoi Ettard. "Hän kumartui suutelemaan äitini kättä mitä kunnioittavimmalla tavalla. Sellainen ei ole alhaista rakastelua, vaan kunnianosoitusta. Mutta mikä mies kykenee siihen nykyään? Heidän tunteensa ovat joko tavallisia tai —epäjaloja, se luullakseni on sopiva sana."
"Mitä muuta pitäisi ihanteeksenne sopivan miehen tehdä?"
"Paitsi sitäkö, että hän suutelisi kättäni?" sanoi Ettard. "Käytin sitä vain esimerkkinä. Hän kunnioittaisi kaikkia naisia samalla jalolla tavalla ja halveksisi sellaisia miehiä ja naisia, jotka antautuvat rakkaudeksi nimitettyyn intohimoon."
"Minä ainakin", sanoi Galahad, "olen päättänyt, etten mene ikinä naimisiin".
"Ette naimisiin! Mutta miksi?"
"Syistä, joista olemme keskustelleet. Ystävyys on paljoa parempaa, paljoa epäitsekkäämpää, niin paljon henkevämpää."
"En tahtoisi liioitella", sanoi Ettard. "Avioliitto voi olla hyvinkin henkevä. Olen varma, että se on mahdollista."
"Se on antautumista", sanoi Galahad. "Siinä on jotakin alhaista."
"Näen vain yhden asian selvästi", sanoi Ettard. "Te olette rakastunut."
"En ole sanonut sitä."
"Ette, mutta se on tarpeeksi selvää jokaiselle, ken ymmärtää. Se on juuri sitä rakkautta, jota sellainen sydän kuin teidän voi tuntea."
Galahad mukautui siihen aatteeseen, että hän oli rakastunut.
"Toivotan teille täydellisintä onnea", lisäsi Ettard.
"Kiitoksia", vastasi Galahad.
"Vaikka tietysti meidänlaisillemme luonteille sen paras puoli ei ole onni."
He ajattelivat tätä aatetta ääneti.
"Minä olen tavattoman taitava ennustamaan kädestä", sanoi Ettard.
"Antakaa minun katsoa kättänne."
"En usko siihen."
"En minäkään, en täydellisesti, vaikka ennustukset joskus toteutuvatkin kummallisen tarkasti… Ei, vasen käsi, olkaa niin hyvä."
Hän kumartui tarkastelemaan Galahadin leveää kämmentä eikä valkoista povea voitu syrjäyttää, jos Galahad katsoi häneen ollenkaan. Kun Ettard kohotti äkkiä päätänsä, olivat Galahadin kasvot punaiset, ja hän katsoi avaruuteen.
"Hyväinen aika! Hyväinen aika!" sanoi Ettard. "Sydänviiva… Ehkä on parempi, etten kerrokaan teille mitään näkemästäni."
"Mitä siinä on?"
Ettard päästi hänen kätensä irti.
"Ei, se ei olisi rehellistä. Ja kuten jo sanoitte, kädestä ennustaminen on pelkkää hölynpölyä."
"Kertokaa minulle, mitä näitte."
Hän ojensi kätensä jälleen Ettardille.
"En haluaisi, mutta jos vaaditte, ettekä ota sitä vakavalta kannalta… Olette rakastunut teitä paljoa vanhempaan naiseen… tai piakkoin rakastutte… ei, olette jo … ettekä voi mennä naimisiin hänen kanssaan."
"En haluaisikaan missään tapauksessa", sanoi Galahad.
"Se on hyvin jaloa rakkautta… kah, tässä on toinen… ja sekin on jaloa."
"Menenkö minä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi Galahad.
"En voi vielä sanoa sitä varmasti."
"No niin, en tahdokaan."
"Se on kummallinen viiva… Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä toinen nainen… ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti… Ei voi tietää, mitä sitten seuraa."
"Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad.
"Ennustinko oikein?" kysyi Ettard.
"En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein."
"Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin hyvin onnellinen?"
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta tietysti en sitä haluakaan".
"Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä hieman, kiitokseksi avustanne minulle —"
Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma, pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli, kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut.
Hän oli juuri päässyt tämän kunnianosoituksen puoliväliin, kun muut huvittelijat ilmestyivät penkereen päähän.
"Hyvä, Galahad!" huudahti Gawaine. "Nyt kai ymmärrätte tarkoitukseni, kuningatar? Tällä penkereellä ei kasva ainoatakaan hedelmäpuuta."
VI
Arthur käveli takaisin linnaan Lancelotin ja Borsin kanssa.
"Kuinka poikasi edistyy?" kysyi hän.
"Paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Hän oli melko nuori tullakseen tänne ja tunsi vain harvoja henkilöitä."
"Kun hän mielestäsi on valmis, lähetän hänet aluksi jollekin helposti toimitettavalle asialle."
"Hän oppii paljon oleskelemalla täällä hovissa, luulisin; mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka järkevästi hän käyttäytyisi vastuunalaisessa tehtävässä."
"Sen selville saamiseen on olemassa vain yksi keino", sanoi Arthur.
He jatkoivat matkaansa hetkisen.
"Mitä luulet hänen oppivan täällä?"
"Käyttäytymistä, ensiksikin", vastasi Lancelot. "Sitä, kuinka hänen pitää seurustella miesten ja naisten kanssa."
"Hänen pitäisi tietää, kuinka hänen pitää seurustella miesten kanssa", sanoi Arthur.
"Hän kaipaa luullakseni muutosta, vaikkei ole ollutkaan täällä pitkää aikaa", sanoi Bors. "Hän ei ole enää niin hullunrohkea kuin silloin ratsastaessaan rinnallani. Etkö ole huomannut, kuinka miettiväiseksi hän alkaa käydä, Lancelot?"
"Hän koettaa syventyä tähän uuteen elämään", vastasi Lancelot. "Se ei voi tapahtua yhdessä silmänräpäyksessä. Vielä muutamia viikkoja täällä, ja hän on hyvin perehtynyt."
"En ole varma siitä, haluammeko hänelle sellaista tulosta", sanoi Arthur. "Epäilen, onko hovi sopivin paikka sellaiselle pojalle itsensä löytämiseen. Hän kaipaa todellista maailmaa. Lähellä on liian paljon naisia."
"En voi kuvitellakaan sellaista hovia, jossa ei olisi naisia", sanoi
Bors.
"Tarkoitat varmaankin, ettet tiedä sellaista", sanoi Arthur.
"No niin", sanoi Bors, "en usko haluavanikaan. Olen itsekin jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa heidän luomalleen ilmapiirille. Se hienostaa."
"En tiedä, onko meistä kukaan arvokas maailmalle hienostumisen vuoksi. Gawaine on hienostunut. En voi kuitenkaan luottaa häneen, ellei hän ole näkyvissäni."
"Gawainella on hyvätkin puolensa", sanoi Bors.
"Pidän hänestä hyvin paljon", sanoi Arthur, "mutta olen huomannut hänen hienostumisensa".
He olivat nyt saapuneet linnan luo ja kuulivat ääniä penkereeltä.
"Keitä siellä on, Bors?"
"Kuningatar hovinaisineen ja Galahad, luullakseni."
"No niin, lähdenpä sisälle… Siinä sen nyt näet, Lancelot — kuningatar ja Galahad."
"Kuningatar on ollut hyvin ystävällinen hänelle."
"Enkö sitä tietäisi? Senvuoksi hänen onkin parasta ratsastaa täältä pois joksikin ajaksi. Hänestä tulee muuten meidän muiden kaltainen näinä toimettomina päivinä. Luulen tuossa pojassa olevan jotakin alkuperäistä, ellei sitä turmella huonolla harjoittamisella. Hän kai kuluttaa suurimman osan ajastaan Ginevran luona, vai mitä?"
"Luulen niin."
"Lähetän hänet pois ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, Lancelot.
Sinä ja minä kestämme paremmin innoitusta kuin hän."
VII
"En moiti teitä ollenkaan siitä, että olette tyytymätön minuun", sanoi
Galahad.
"Olette hyvin armollinen", vastasi kuningatar. "Olen iloinen, ettette moiti minua."
"Tarkoitan", sanoi Galahad, "että olen masentunut ajatellessani, mitä olen tehnyt. Mutta sittenkin ajattelen, ettette ymmärrä, tai muussa tapauksessa ette olisi niin vihainen."
"Näin teidän suutelevan häntä."
"Hänen kättään", korjasi Galahad.
"Olen antanut liian suuren arvon viattomuudellenne", sanoi kuningatar. "Mistä sitten suutelot alkavat, kun on puhe teistä? Näin teidän suutelevan häntä."
"Se ei ollut oikeastaan suutelokaan, vaan pikemminkin kunnianosoitus."
Ginevra purskahti nauruun, mutta lopetti äkkiä.
"Oletan teidän vaihtaneen salaisuuksia keskenänne?"
"Kyllä."
"Galahad, luulette, etten ymmärrä tätä, mutta tiedän enemmän tuosta keskustelusta kuin te. Tiedän enemmän naisista. Kun varoitin teitä, tunsin pelin jokaisen käänteen."
"Ette ole oikeudenmukainen Ettardia kohtaan, kuningatar — hän oli ystävällinen ja myötätuntoinen, ja me —"
"Miksi hänen piti olla myötätuntoinen? Ette suinkaan ollut joutunut minkäänlaisiin hankaluuksiin, vai olitteko?"
"Tarkoitan meidän todenneen, että luonteemme ja ihanteemme ovat melkein samanlaiset."
"Toivoakseni eivät ole", sanoi Ginevra. "Sallikaa minun näyttää teille, kuinka hyvin tiedän, mitä tapahtui. Hän oli uskovinaan teille jonkun sydämensä suurimman salaisuuden."
"Hän uskoikin sen minulle."
"No niin, en kysy teiltä hänen sanojaan, koska se ei olisi oikein, mutta kysykää itseltänne, Galahad, uskoiko hän todella teille mitään. Älkää olko millännekään! Pääasia on se, että te silloin tunsitte tarvetta kertoa hänelle jotakin omasta puolestanne, ja se antoi hänelle tilaisuuden imarrella teitä kuuntelemalla tarinaa sisäisestä elämästänne. Hän kiersi teidät pikkusormensa ympärille. Hän pani teidät puhumaan liian paljon ja suutelemaan vielä kaiken hyvän lisäksi."
"En luottanut häneen — en ainakaan täysin."
"Ellette täysin, niin kuitenkin luotitte", sanoi Ginevra.
"Ei, hän ennusti minulle kohtaloni vasemmasta kädestäni ja kysyi sitten, oliko hän osunut oikeaan."
"Jos tietäisitte, kuinka alkuperäinen tuo menetelmä on, ette tuntisi itseänne lainkaan imarrelluksi", sanoi Ginevra. "Se oli kai kuin hampaiden kiskomista."
"Kuningatar", sanoi Galahad, "ellei teillä ole ollenkaan myötätuntoa
Ettardia kohtaan, en ymmärrä, miksi hän palvelee teitä".
"Miksi ei? Kaikki naiset ovat samanlaisia, rakas poika — miesten läsnäollessa kaikki naiset toimivat melkein samalla tavalla. Osaan kaikki nuo Ettardin tekemät temput, mutta tahdon, että teistä kehittyy poikkeuksellinen mies, jota ei mikään erota, eivät naisetkaan, siitä elämästä, johon olette oikeutettu."
"Mutta, kuningatar, en tunne tehneeni mitään niin erittäin pahaa. Tiesin, ettette pitäisi siitä, ja siksi olenkin pahoillani, että niin tein, mutta en ymmärrä, mikä siinä on siveellisesti huonoa."
"Se, mihin se voisi johtaa", sanoi Ginevra. "Oletteko te sellainen mies, joka voidaan taivuttaa tekemään kaikkea, mitä nainen haluaa? Se on pääasia! Kauniit kasvot ja viehättävä ruumis voivat viekoitella useimmat miehet harhapoluille, vaikka he luulevatkin olevansa riippumattomia — naisten ei tarvitse tehdä muuta kuin näytellä itseään heille, ja he alkavat kuvitella naista joko henkiystäväkseen tai ennakolta määrätyksi myötätuntoiseksi toverikseen. Senjälkeen on kaikki mahdollista. Tietysti on olemassa sellaistakin rakkautta, jota ankarimmatkin kadehtivat, mutta se on hyvin harvinaista, Galahad. Juuri sellaiselle rakkaudelle teidän pitää säästää itsenne. Useimmat miehet ovat mukaantuneet — no niin, olen jo sanonut sen. Senvuoksi me tunnemme sääliä, joka on melkein halveksimista, kaikkia niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka eivät ole rakastaneet jalosti. Voi väittää sen olleen luonnollista, mutta kaikissa tapauksissa tämä sanontatapa ilmaisee heidän tehneen vain sen, mihin luonto on heidät pakottanut."
"Mutta, kuningatar", sanoi Galahad, "ettekö tiedä, että melkein kaikissa kertomuksissa kuuluisista ritareista ja kauniista naisista he rakastuvat toivottomasti toisiinsa?"
"Olen kuullut siitä", vastasi Ginevra.
"Ettekö te tekisi niin?"
"En tahdo, että te tekisitte niin. Olette harvinainen persoonallisuus,
Galahad, ja teidän esimerkkinne merkitsee paljon."
"En tietystikään mene naimisiin — sanoin Ettardillekin niin."
"Ettardin mielestä se on varmaankin ylitsepääsemätön este."
"En ymmärrä teitä", sanoi Galahad.
"Sanoitte, ettette mene naimisiin", sanoi Ginevra.
"Ei, en aio ruveta munkiksi enkä paeta elämää enkä tuomita muita, vaikka he menevätkin naimisiin —"
"En minäkään", sanoi Ginevra.
"Koetan vain olla hieman — kuinka sanoisinkaan — hieman — tarkoitan, että sielu on se ainoa osa meistä, joka saattaa kestää tarkastuksen."
"Saattaakohan se?" sanoi Ginevra. "Galahad, en tahdo, että käsittäisitte väärin, mitä olen sanonut. Tahdon, että teistä kehittyisi erinomainen, mutta ei mikään luonnoton mies. Haluan mielelläni suojella teitä sellaisilta naisilta, jotka tekisivät teistä hölmön, mutta teidän täytyy rakastaa — teillä täytyy olla joku intohimo ja mielikuva elämässänne."
"Kaikki, mitä olette sanonut minulle hoviin tuloni jälkeen, on avannut silmäni mielikuvalle. Koska se, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi, panee heidät tekemään vihamielisiä tekoja ja koska rakkaus siinä merkityksessä on parhaimmillaankin jotenkin eläimellistä, en halua olla missään tekemisessä sen kanssa. Koetan rakastaa kaunista käyttäytymistä."
"Siinäkin on muuan vaara", sanoi Ginevra.
"Siinä tapauksessa luovun kaikesta", sanoi Galahad. "Luulin, ettei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Tiedän, miltä teistä tuntuu", sanoi Ginevra. "Teissä herää katkeruus niitä sovitteluja ja ristiriitoja vastaan, joita nimitetään kohtaloksemme."
"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleeni enkä ole varma, mitä se tarkoittaa", sanoi Galahad. "Koetan elää sen aatteen mukaan, joka teillä on minusta, eikä minun nyt tarvitse tehdä muuta kuin ottaa selko siitä aatteesta. Tietysti minun ei olisi pitänyt suudella Ettardin kättä, koska ette pidä siitä. Mutta muun puolesta en tunne itseäni rikolliseksi. Ette hyväksy naisia ettekä rakkaussuhteita. Hyvä on, koetan karttaa molempia. Ja kuitenkin te sanotte sen olevan vaarallista, että ihminen koettaa elää nuhteetonta elämää."
"Puhutte kuin isänne", sanoi Ginevra. "Antakaa minun selittää: hölmömäistä on antautua naisten johdettavaksi, kuten useimmat miehet antautuvat — ja mitä rakkauteen tulee, on tyhmää arvostella liian huonoksi elämän tavallista kulkua, ja hyvin hienon miehen pitäisi pystyä tuntemaan hyvin jaloa intohimoa."
"Kuinka siihen päästään?" kysyi Galahad.
"Siihen ei ole mitään ohjetta — jokaisen täytyy aikaansaada se itse väsymättömällä työllä. Mutta kun te sanoitte rajoittavanne pyrkimyksenne kauniiseen käytökseen, pelkäsin teidän menevän kokonaan palasiksi, niin että olisitte vain vaaraton, tyhmä henkilö."
"No niin, jos se on tyhmyyttä —"
"Ehkä aioitte sanoa, ettei Ettard ole tyhmä. Ei hän olekaan. Galahad, varoitan teitä kahdesta asiasta heti, kahdesta ihan erilaisesta vaarasta. Toinen on se alhainen viehätys, jota ehkä erehdytte luulemaan rakkaudeksi. Sekin on jo kyllin arveluttavaa laatua. Mutta toinen on pahempi — mielen veltostuminen, se väsymys, joka joskus saa valtaansa hiljaiset luonteet. Useimmat nuoret miehet aloittavat uransa kaikenlaisilla haaveilla, ei välttämättä sellaisilla kuin te, vaan haaveilla ylimalkaan. He lopettavat useinkin pyhittäen koko tarmonsa kauniille käytökselle. He siis raukeavat noudattamaan tavaksi tulleita tottumuksiaan, kaikki heidän päivänsä ovat samanlaisia, ja he iloitsevat siitä, että ne toistuvat ilman edistymisen tuottamia tuskia tai epämukavuuksia."
"Silloin he ovat oikeastaan jokseenkin tavallisia", sanoi Galahad, "jos voivat mukaantua niin helposti".
"Niinkö luulette?" sanoi Ginevra. "Olen sattunut elämässäni pitämään hyvin paljon kolmesta miehestä, joissa kussakin oli suuruuden ainesta. Ensimmäinen pääsi juuri rajoille tyytyen sitten saavuttamiinsa tuloksiin. Toinen meni paljoa pitemmälle, mutta hänkin mukautui juurtuneihin tapoihin ja lakkasi kuvittelemasta. Se vaara uhkaa teitäkin, Galahad. Oletetaan nyt, että jos te seuraatte tätä kieltäytymisihannettanne, voiko se suoda teille ja muille mitään todellista onnea, vaikka se pelastaisikin teidät erehdyksistä ja surusta? Jos käännätte selkänne elämälle, ette voi kehittyä."
"Mitä tapahtui kolmannelle miehelle?"
"Ette ole vastannut vielä kysymykseeni", sanoi Ginevra.
"Mikä se oli? Kuinka kauan aion edistyä? En tiedä, kuningatar, mutta koetan harrastaa jalompia asioita — voin luvata sen — enkä tee muita onnettomiksi."
"Ettekö todellakaan?" sanoi Ginevra. "Silloin teistä tulee kokonaan uudenlainen mies. Käsitättekö, kuinka vaikeata se tulee olemaan? Jos esimerkiksi jokin tyttö rakastuu teihin tulisesti, kieltäydytte te vastaamasta hänen tunteeseensa, peläten, että teette jonkun onnettomaksi. Mutta hän voi kuolla, kun hänen sydämensä murtuu."
"Ihminen ei kuole sydämen murtumisesta", vastasi Galahad. "Ette usko sitä itsekään."
"En ole koskaan kuollut siitä syystä, mutta jokin toinen nainen ehkä kuolee", sanoi Ginevra. "Voi käydä niin, että kaunis käytöksenne saattaa sellaisesta naisesta näyttää itsekkäältä tavalta suojella omia tunteitanne. Olen aina ajatellut, että todella urhoollinen mies saattaa säilyttää ihanteensa vetäytymättä syrjään elämästä."
"No niin, alan jo uskoa tämän kaiken olevan liikaa minulle", sanoi Galahad. "Olen kovasti hämmentynyt. En ymmärrä, kuinka nuo molemmat voidaan toteuttaa samalla kertaa."
"Voisin väittää onnistuneeni siinä —"
"Sepä se, kuningatar, te olettekin ainoa sellainen henkilö!"
"Ei, Galahad, mutta olen varma, että se on juuri sitä, mitä meidän pitää koettaa. Jos minulla olisi poika, toivoisin hänelle ensiksikin voimakkaan ja terveen ruumiin. Se tarkoittaa voimakkaita intohimoja, Galahad — voimaa kaikkeen sellaiseen, mitä ruumis panee ihmisen ajattelemaan. Tahtoisin, että kaikenlainen kauneus kiihdyttäisi häntä — ei ainoastaan huvittaisi, vaan kohottaisi. Toivoisin tämän kiihkon hänessä muuttuvan niin peloittavaksi ja uuvuttamattomaksi, että koko hänen elämänsä sen toisesta päästä toiseen olisi kuin pelkkää tuleen syöksymistä. Tavalliset miehet pelkäävät tietysti sitä tai heillä ei ole voimia sen ylläpitämiseen. Muutamat heistä iloitsevat todellakin heikkoudestaan sentähden, että se suo heidän olla turvassa. Mutta sellainen mies, josta puhun, vaikka kiihko kovaksi onneksi saattaakin johtaa hänet monelle eri suunnalle — voi yrittää syöstä heti mihin tuleen tahansa. Valitkaa vain yksi haave, Galahad, ja olkaa uskollinen sille, mutta älkää sanoko, että kaikki ne asiat, jotka päätitte jättää suorittamatta, olivat välttämättä pahoja; älkää tehkö valintaanne helpommaksi teeskentelemällä, että teidän päätöksenne johti ainoaan mahdolliseen nuhteettomaan elämään. Toivon teidän rakastavan kaikkea, mitä sopii rakastaa, vaikka luopuisittekin suurimmasta osasta siitä — säilyttäkää ruumiilliset nautinnot, mutta pitäkää itsenne kurissa."