"Se kuulostaa vaikealta", sanoi Galahad, "vaikka tietäisinkin, mitä valitsen. Ette maininnut siitä mitään."
"En tiedä sitä", vastasi Ginevra. "Mutta olen varma, että meidän pitää jättää maailma kiihoittavampana jälkeemme kuin mitä se oli tänne tullessamme. Kauniimpana, enemmän sellaisena, että se herättää harrastusta."
"Ja siinä pitää olla enemmän sitä, mistä meidän tulee kieltäytyä", sanoi Galahad.
"Ehkä tarkoitankin juuri sitä", sanoi Ginevra. "Ette suinkaan tahtoisi tehdä sitä vähemmän kauniiksi senvuoksi, että voisimme saada sen kokonaan omaksemme?"
"No niin, koetan tehdä parhaani", sanoi Galahad. "Olen iloinen, että sain kuulla tämän teiltä, johon täydellisesti luotan. Jos tämä on se keino, jonka avulla teistä on tullut sellainen kuin nyt olette, kuningatar, on se oikea keino minullekin."
"Voi, älkää ottako minua esikuvaksenne! Mutta se on oikea keino… Galahad, muistakaa, että se on oikea keino, vaikka pettyisittekin minusta."
Galahad nauroi.
VIII
"Oletko hoitanut hevostasi?" kysyi Arthur.
"Kyllä; satula ei ollut oikein kohdallaan eilen", vastasi Galahad.
"Pelkäsin selän hieroutuneen rikki."
"Oliko se?"
"Ei, pesimme sen puhtaaksi, ja hevonen on terve tänä aamuna."
"Hyvä! Tahdon, että lähdet toimittamaan erästä asiaani."
Poika punastui mielihyvästä. Arthur katsoi häneen hetkisen.
"Tule tuonne nurkkaan, missä on varjoisaa."
He kävelivät linnan pihan poikki ja istuutuivat lavitsalle suuren hallin ikkunoiden alapuolelle.
"Luuletko olevasi valmis ratsastamaan pois yksinäsi?"
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Tässä on puhe muustakin kuin taidosta ratsastaa ja taistella. Näillä asioilla liikkuessasi vaaditaan sinulta kohteliaisuutta ja hienotunteisuutta. Katsohan, kun me lähetämme lähettilään hovista jonnekin, pitää saada jotakin toimeen; mutta asia ei onnistuisi, jos vain antaisimme määräyksiä."
"Miksi te epäonnistuisitte?"
"Ihmiset eivät tottelisi niitä."
"Tehän voisitte tietysti pakottaa heidät siihen."
"Mutta se olisi sotaa", sanoi Arthur. "Puhun hallinnosta. Jos annan sinulle jonkun viestin vietäväksi jollekin vasallilleni, pitää sinun jättää se hänelle sellaisella tavalla, ettei hän otaksu sitä miksikään käskyksi, mutta kuitenkin tottelee. Sinun pitää puhutella häntä — tarkoitan jokaista heistä — hänen omassa talossaan enkä halua, että hän tuntee itsensä jonkinlaiseksi orjaksi. Mutta toiselta puolen en halua lähettää kellekään tarpeetonta viestiä."
"Ymmärrän", sanoi Galahad. "Ehkä voisin onnistua paremmin, jos tuntisin miehen, jolle puhun — hänen omituisuutensa, ne asiat, joita minun pitää tai ei sovi mainita."
"Saat ne kyllä selville toimittaessasi tehtävääsi", sanoi Arthur. "Juuri sitä tarkoitankin hienotunteisuudella. Olet ehkä oppinut sitä hieman täällä seurustellessasi naisten kanssa."
Galahad päätti olla vastaamatta.
"Mieheni ovat mainioita silloin kun pitää tapella", sanoi Arthur, "mutta paitsi isääsi, ei minulla ole senkään vertaa hienotunteisuutta, että he voisivat lausua syntymäpäiväonnittelun hevoselle. Toivoakseni sinä olet taitavampi siinä."
Galahad ihmetteli vieläkin, mikä sopisi oikeaksi vastaukseksi.
"Ovatko naiset hemmoitelleet sinut pilalle?" kysyi Arthur.
"En luule, kuningas, sillä naiset ovat olleet minulle ystävällisiä."
"Niinpä tietenkin. Mutta toivon, etteivät he ole täyttäneet päätäsi aatteilla, kuinka sinun tulee käyttäytyä — millaiselle uralle sinun pitää antautua, ja niin edespäin."
"Luulen alkavani ymmärtää, millaiseksi mieheksi haluan tulla", vastasi Galahad. "Olen suuressa kiitollisuudenvelassa kuningattarelle hänen antamastaan avusta."
"Tämä asia on tärkeä, jonka olen varannut sinulle", sanoi Arthur.
"Oletan, että voit lähteä matkalle heti?"
"Milloin vain käskette."
"No niin", sanoi Arthur, "pue varusteet yllesi, satuloi hevosesi ja ole valmis ratsastamaan tuosta portista viidentoista minuutin kuluttua."
Hän nousi seisaalle, ja Galahadkin ponnahti pystyyn.
"Olen valmis. Mutta ette ole ilmoittanut minulle, minne pitää ratsastaa."
"Odotan sinua täällä", vastasi Arthur. "Satuloi hevosesi. Ilmoitan sinulle asian, kun lähdet matkallesi."
Niinä muutamina minuutteina, jotka Galahad viipyi poissa, Arthur käveli edestakaisin. Muuan ohikulkeva tallimies kosketti lakkiinsa, mutta kuningas ei huomannut sitä. Hän kohotti katseensa äkkiä kuullessaan kavioiden kapsetta. Galahadin haarniska oli uusi ja vieläkin kiiltävä. Kypärän silmikko oli ylhäällä, ja kiihkeät kasvot näyttivät erittäin nuorilta.
"Olen valmis matkaan", sanoi hän.
"Hyvä on. Sinun pitää ratsastaa äitisi luo."
"Äitinikö luo?"
"Corbiniin", vastasi kuningas. "Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut. Jää sinne päiväksi tai pariksi, niin pitkäksi aikaa kuin näyttää parhaalta. Ole hienotunteinen."
"Hyvä on", sanoi Galahad. "Ja millainen on viesti?"
"Sinä", sanoi Arthur.
"Kuningas Arthur, ette suinkaan karkoita minua pois hovista? Olenko tehnyt jotakin, mikä on tuottanut teille pettymystä?"
"Ah, et!" vastasi kuningas. "Tule takaisin milloin haluttaa, ja täällä on sinulle muita tehtäviä. Mutta sinä et ole tavannut äitiäsi tulosi jälkeen tänne, ja hänen ilahduttamisensa tekee sinulle hyvää, ja saat taas nauttia kotielämästä senjälkeen, kun ensi kerran olet katsellut maailmaa."
"Minun olisi pitänyt sanoa jäähyväiset kuningattarelle."
"Minä sanon ne hänelle sinun puolestasi. Hän ymmärtää kyllä."
IX
"Kuningatar", sanoi Anglides, "täällä on muuan mies, joka haluaa puhutella teitä. Sanoin teidän olevan toimessa, mutta hän sanoo luulevansa teidän suovan hänelle tämän suosionosoituksen. Hänen nimensä on Bromel, ritari Bromel."
"Olen kuullut sen nimen jossakin", sanoi Ginevra. "Missä se olikaan?
Ah, luulenpa nyt muistavani! Niin, otan hänet vastaan, Anglides."
Kun Ginevra jäi yksikseen, otti hän kaapistaan pienen kuvastimen hankkien varmuuden siitä, että hänen tukkansa esiintyi edukseen. Kun Bromel astui huoneeseen, istui hän korkealla valtaistuimellaan ja pujotteli kultalankoja pieneen koruompelukseen.
"Ette suinkaan muista minua?" kysyi Bromel.
"Kyllä, täydellisesti. Olen usein muistellut monta vuotta sitten tapahtunutta keskusteluamme."
"Otan vapauden pyytää kerran vielä harrastustanne, kuningatar, mutta te voitte tehdä palveluksen eräälle alamaisellenne ja ehkä suotte rohkeuteni anteeksi kuultuanne asiani. Se koskee epäsuorasti ritari Galahadia."
"Niinkö?" kysyi kuningatar.
"Ehkä minun pitää selittää heti, että se koskee hänen äitiään", sanoi Bromel. "Kuten tiedätte, palasi ritari Lancelot hoviin joku aika sitten eikä ole käynyt Corbinissa sen jälkeen. Elaine suree kovasti hänen poissaoloaan, niin kovasti, että luulen sen lopulta vaikuttavan hänen terveyteensä. Eikä siinä ole vielä kaikki. Ritari Galahad, jota hänen äitinsä jumaloi, seurasi ritari Lancelotia tänne, eikä hänkään ole sen jälkeen vieraillut kotonaan. Tulin muistuttamaan ritari Lancelotille näitä asioita, mutta hän on poissa jollakin matkalla. Silloin aioin puhua siitä ritari Galahadille, mutta hänkin on poissa."
"Mahdotonta", sanoi Ginevra. "Hän oli täällä eilisiltana."
"Hän ei ole täällä nyt", sanoi Bromel. "Minulle on kerrottu hänen ratsastaneen pois tänä aamuna."
"Hän ei ole voinut ratsastaa kauas", sanoi Ginevra. "Hän palaa kyllä päivän kuluessa. Hän voi tulla sillä aikaa kun keskustelemme hänestä."
"Joka tapauksessa hän ei ole täällä nyt, kuningatar, ja sen vuoksi ajattelinkin teitä, koska teillä on hieman vaikutusvaltaa ritari Lancelotiin ja epäilemättä hänen poikaansakin. Jos vain tahdotte, voitte taivuttaa heidät hyvittämään ajattelemattomuutensa."
Ginevra ajatteli kauan aikaa. Liian kauan Bromelin mielestä. Hän pelkäsi erehtyneensä tullessaan sinne.
"Oletteko varma, että he ovat ajattelemattomia?" kysyi Ginevra.
"Kuningatar, en tahtoisi pitää heitä niin ilkeinä, että voisin luulla laiminlyöntiä harkituksi."
Kuningatar näytti saaneen uuden ajatuksen.
"Millainen on suhteenne tähän pulmaan, ritari Bromel? Olen unohtanut — oletteko Elainen veli?"
"En, kuningatar; olen vain muuan hänen naapurinsa. Kotini on Corbinin läheisyydessä ja olen tuntenut Elainen koko ikäni. Oikeastaan —"
"Muistan nyt", sanoi Ginevra. "Mitä sanomista teillä olisi ollut
Lancelotille, jos hän olisi ollut täällä?"
"Olisin pyytänyt häntä palaamaan Elainen luo vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi. Ystävällisyys ei maksaisi hänelle juuri mitään, mutta Elaineen se vaikuttaisi hyvin piristävästi. Hän on tavattoman alakuloinen, kuningatar, ja eräinä hetkinä pelkään hänen joutuvan tuhoon. Hänen isänsä on kuollut, kuten ehkä olette kuullut, eikä hänellä ole muuta harrastusta elämässä kuin nämä molemmat miehet. Heidän poistuttuaan hänen luotaan hän nimittää itseään surkuteltavaksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hänen tilansa on mielestäni perin arveluttava."
"Hän vieraili kerran täällä hovissakin vuosia sitten", sanoi Ginevra.
"Muistelen, että hän oli hyvin lumoava nainen."
"Hän on vieläkin lumoava", sanoi Bromel.
"Siinä tapauksessa ajattelen, että hänellä pitäisi olla paljon kosijoita — hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ennen tätä."
"Kuningatar", sanoi Bromel, "pidän varmana, että te tiedätte hänen rakastavan ritari Lancelotia. Koska Lancelot ei halunnut mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän huolisi kenestäkään toisesta. Hän on luonteeltaan tavattoman uskollinen."
Kuningattaren silmät siristyivät melkein ilkeästi.
"Miksi ei ritari Lancelot halua mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Enpä uskaltaisi kysyä sitä häneltä."
Kuningattaren kasvot muuttuivat lempeämmiksi, ja hän vaipui hetkiseksi omiin ajatuksiinsa.
"Ritari Bromel", sanoi hän vihdoin, "mitä toivotte minun tekevän?"
"Jos te, koska voitte vaikuttaa ritari Lancelotiin, muistutatte hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa näissä oloissa on jokseenkin julmaa, uskon hänen osoittavan Elainelle edes hiukan huomiota, koska se tekisi Elainen onnelliseksi. Se, että Lancelot velvollisuuksiensa vuoksi pysyy hovissa tai on matkoilla, on kyllä Elainen tiedossa."
"Saanko kysyä, lähettikö hän teidät hakemaan Lancelotia?
"Jos hän tietäisi minun tulleen tänne, ajattelisi hän minun tehneen hänelle vääryyttä. Hän ei itse koskaan esitä toista pyyntöä Lancelotille eikä hänellä ole pienintäkään aavistusta, että minä teen sen hänen puolestaan."
"Silloin te olette jalo mies."
"Jaloko, kuningatar?"
"Ritari Bromel, olen kuullut teitä mainittavan Elainen ensimmäiseksi rakastajaksi. Nähtävästi te rakastatte häntä vieläkin. Pyydätte minua vaikuttamaan ritari Lancelotiin. Jos teen niin ja hän tottelee, käyvät mahdollisuutenne voittaa Elaine omaksenne hyvin pieniksi. Tai ehkä ette huolikaan hänestä enää."
"Minun ei pitäisi vaivata teitä henkilökohtaisilla asioillani", sanoi
Bromel, "mutta olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaankin häntä.
Jos hän ottaisi minut miehekseen nyt, tulisi minusta kuningaskuntanne
onnellisin mies. Mutta hän ei yksinkertaisesti huoli minusta."
"Otaksun, että hänen ja Lancelotin välisestä suhteesta voi syyttää Lancelotia", sanoi kuningatar. "En voi antaa anteeksi Lancelotille sitä, että hän petti tytön."
"Ei, kuningatar. Minun on pakko ilmoittaa sen olleen suurimmaksi osaksi Elainen omaa syytä. Siihen aikaan ajattelin toisin, mutta se johtui siitä, että olin katkerasti pettynyt, ja oli niin helppo syyttää Lancelotia. Mutta Elaine kertoi minulle itse, mitä hän aikoi tehdä, ennenkuin teki sen. Juuri senvuoksi taistelin ritari Borsin kanssa. Olette ehkä kuullut kerrottavan siitä?"
"Muistelen kuulleeni", vastasi kuningatar. "Ja te rakastatte häntä vieläkin?"
"Kyllä, kuningatar."
Kuningatar katsoi häneen, ja hän kohtasi tämän katseen värähtämättä.
Hänen mielestään näyttivät kuningattaren kasvot hyvin surullisilta.
"Kerroitte koettaneenne hakea Galahadia, koska Lancelot oli poissa.
Saanko kysyä, mitä asiaa teillä oli Galahadille?"
"Vain samaa, kuningatar. Tahdoin, että hän pistäytyisi äitinsä luona silloin tällöin, päästämättä äitiään siihen luuloon, että hän on kokonaan poistunut äitinsä elämästä. Hän on niin nuori, ja hänellä on toistaiseksi niin vähän tekemistä, että hänellä on vähemmän tekosyitä laiminlyöntinsä puolustukseksi. Koska en tavannut häntä, toivon teidän käyttävän vaikutusvaltaanne häneenkin, kuningatar. Se ei ole niin mutkikasta kuin hänen isänsä kanssa — hänellä ei ole mitään mahdollista riitaa äitinsä kanssa, ja poikana hän on velvollinen kunnioittamaan häntä."
"Onko siis Lancelot riitaantunut Elainen kanssa?"
"Hän teki Lancelotille jonkun kepposen", sanoi Bromel. "En tiedä tarkalleen millaisen, mutta hän kertoi itse tehneensä Lancelotille vääryyttä. Se kaikki on jo mennyttä. Pääasia on, että hänellä on suuremmat oikeudet Galahadiin kuin Lancelotiin."
"Mutta jos ymmärrän teitä oikein, ajattelette edullisemmaksi, että
Lancelot lähtee sinne?"
"Se tekisi hänelle enemmän hyvää — ja ajattelen hänen parastaan", vastasi Bromel. "Hän pitää Galahadista, mutta ei ole rakastanut koskaan ketään muuta kuin Lancelotia. Hänet kasvatettiin melko itsekkääksi — sillä ei ole väliä, kuinka suuresti rakastan häntä, minun on kuitenkin pakko tunnustaa se. Mutta senjälkeen kun hänen ainoa intohimonsa osui Lancelotiin, on häntä rohkaistava niin paljon kuin suinkin. Jokaisen pitää rakastaa jotakuta. Olen arvellut, että hänen rakkautensa Galahadiin ehkä onkin vain keino, jolla hän tahtoo saada luokseen Lancelotin."
"Luulen, että ymmärrätte häntä paremmin kuin kukaan muu", sanoi Ginevra. "Selostuksenne hänestä on ainakin ensimmäinen, joka on saanut minut uskomaan. Ja mitä pyyntöönne tulee… olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettei miesten sovi hylätä Elainea, mutta meidän on hyvin vaikea sekaantua tähän asiaan. Onneksi ette tavannut kumpaakaan heistä. Galahad ei olisi ymmärtänyt — epäilen, onko hänellä pienintäkään aavistusta äitinsä oikeasta suhteesta hänen isäänsä, enkä tiedä, mitä hän tekee, kun hän saa sen tietää. Jos olisitte puhunut tästä Lancelotille, olen varma, että hän olisi loukkaantunut. Kaikissa tapauksissa, Elaine itse on valinnut."
"Niinkö, kuningatar? Ihmettelen sitä. Tietysti ajattelemme mielellämme, että elämämme on omissa käsissämme, ja epäilemättä sen pitää ollakin, jos olemme järkeviä. Mutta otaksukaa, ettei hän ollutkaan järkevä. Otaksukaa, ja se onkin totta, että hän oli kasvanut tekemään juuri sitä, mikä häntä miellytti, saamatta kärsiä siitä. Tälläkin kertaa hän teki, mikä häntä miellytti, jossakin merkityksessä, mutta se ei ollutkaan sitä, mitä hän toivoi."
"Ja teidän mielestänne meidän pitää maksaa toisten erehdyksistä?"
"En sano, että meidän pitää, kuningatar, mutta me teemme niin tavallisesti."
"Oletan", sanoi Ginevra, "että jos se olisi tehtävä jälleen, Elaine ei olisi entistä järkevämpi".
"Ei olisikaan, koska hän rakastaa Lancelotia."
Ginevra nauroi.
"Olette rehellinen mies, ritari Bromel, huolimatta siitä, kuinka väitteillenne käy. Luulen Elainen olleen sokean naapurinsa hyvyydelle. Mitä pyyntöönne tulee, koetan auttaa teitä. Älkää toivoko liikaa — epäilen, voinko taivuttaa ritari Lancelotia. Ehkä minun ei pitäisi koettuakaan. Hän ei saa tietää teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, jos vain voimme salata sen häneltä. Asia on arkaluontoinen, koska se koskee häneen. Mutta puhun siitä Galahadille. En tiedä kuitenkaan, mille kannalle hän asettuu. Minua huolestuttaa se, että ystävyytenne, vaikka onnistuisimmekin, voi korjata asian vain vähäksi aikaa. Elleivät he välitä Elainesta, kuka voi pakottaa heidät siihen?"
"Täydellisesti totta", sanoi Bromel. "Olen ajatellut sitä, mutta on parasta, että teemme voitavamme tällä haavaa ja luotamme tulevaisuuteen. Jos Elaine kuolisi sydämen murtumisesta tai toivottomuudessaan tappaisi itsensä, emme tekisi oikein syyttäessämme siitä Lancelotia tai Galahadia. Mutta he menettäisivät maineensa maailman silmissä — ihmiset sanoisivat heidän laiminlyöneen Elainea, ja he molemmat syyttäisivät itseään. Haluan torjua uhkaavan hetken ja antaa lopun pitää huolta itsestään."
"Elaine ei tee itsemurhaa", sanoi Ginevra. "Hän ei ole sitä lajia."
Bromel seisoi odottaen, mutta kuningattarella ei ollut enää mitään sanomista.
"Olisi tietysti parempi, kuningatar, jos ritari Lancelot ottaisi asiakseen —"
"Mitä?"
"Lähteä viemisille Corbiniin."
"Ritari Bromel… luulen selittäneeni teille asemani tarkasti. En voi pyytää Lancelotia enkä ketään toistakaan miestä aloittamaan rakkaussuhdetta, saatikka sellaisen naisen kanssa, jota hän inhoaa, ja vielä vähemmän, jos mahdollista, sellaisen naisen kanssa, joka on häväissyt hänen nimensä. Hänen pitäisi epäilemättä lähteä sinne. Sanon vain, etten voi pyytää häntä."
"Valitettavasti olen ehdottanut sellaista, mikä tuntuu teistä vastenmieliseltä", sanoi Bromel, "mutta luulin ritari Lancelotin olevan suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja tottelevan mielellään ehdotustanne".
"Te hämmästytätte minua, ritari Bromel! Miksi luulette hänen olevan kiitollisuudenvelassa minulle?"
"Lähetitte sanan hänelle, kuningatar, että hän tulisi puolustamaan teitä ritari Meliagrancea vastaan."
"Niin tein, ja hän pelasti henkeni. Mutta sehän tekee minusta hänen velallisensa. En voi sanoa sen enempää."
"Kuningatar, jos voitte suoda minulle anteeksi, niin Elaine ajattelee — ei, minulla ei ole oikeutta sanoa sitä. Mutta kun lähetitte hakemaan häntä puolustajaksenne, riistitte hänet Elainelta. Hän oli tyytyväinen oleskeluunsa Corbinissa, mutta kun hän ratsasti pois sieltä toimittamaan asiaanne, ei hän koskaan palannut."
"Ymmärrän", sanoi Ginevra. "Elaine ajattelee minun riistäneen hänen onnensa. Ellen olisi lähettänyt hakemaan hänen rakastajaansa, ei hän olisi jäänyt yksin."
"Hän ajattelee, ettette pane häneen mitään arvoa, kuningatar, ja tuskinpa sitä voi odottaakaan. Mutta te voitte huomata, kuinka Lancelotin hovivelvollisuudet ovat tulleet hänen ja Elainen väliin."
"Ritari Bromel, en todellakaan näe mitään sellaista. Näen vain ajattelemattoman tytön, joka on joutunut ilkeään pulaan, ja hienon miehen, joka mukaantui ajattelemattoman tytön houkutuksiin, ja suopean, mutta ei kovinkaan järkevän ystävän, joka ajattelee, että sellaisetkin asiat voidaan vielä korjata. Meidän pitää antaa sen asian kehittyä omalla tavallaan. Puhun siitä Galahadille."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bromel. "Sanon nyt jäähyväiset."
"Mihin aiotte lähteä?" kysyi Ginevra. "Corbiniinko?"
"Ei, kuningatar, vaan omaan kotiini. Ette ole koskaan nähnyt sitä. Se on pieni kartano. En luule kuninkaankaan pysähtyneen sinne."
"Mutta varmaan olette käynyt täällä ennenkin — ainakin silloin, kun teidät lyötiin ritariksi."
"Kuningas Pelles löi minut ritariksi kauan aikaa sitten kotona. Hän oli liiankin jalomielinen, mutta hän ja isäni olivat ystäviä ja hän ajatteli — no niin, minulla oli hänen lupansa mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Mutta hänellä ei ollut suurempaa vaikutusvaltaa Elaineen kuin minullakaan."
"Ymmärrän koko tarinan nyt", sanoi Ginevra. "Ansaitsette paljoa suuremman onnen, kuin useimmat meistä."
"Olen hyvin tyytyväinen ylimalkaan", sanoi Bromel. "Saan aina lohtua siitä ajatuksesta, kuinka harvojen tapaamien! miesten tai naisten kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa. Todellisuudessa en kenenkään."
Ginevra hymyili.
"Olette kaikkea muuta kuin hovimies", sanoi hän, "ja epäilemättä —"
Arthur seisoi ovella.
"Tämä on ritari Bromel, Arthur, muuan Galahadin äidin naapuri. Sen perusteella, mitä hän on kertonut minulle, luulen, että Galahad on ollut hieman välinpitämätön. Hänen pitäisi mennä vierailemaan äitinsä luo."
"Niin pitäisikin", myönsi Arthur.
"Puhun hänelle siitä heti, kun hän tulee tänne. Tiedätkö, missä hän on?"
"Kyllä. Hän on lähtenyt vieraisille äitinsä luo."
"Eikä hän maininnut minulle siitä halkaistua sanaakaan."
"Hän tahtoi sanoa jäähyväiset, mutta minä sanoin hänelle vieväni ne perille", sanoi Arthur. "Lähetin hänet matkalle tänä aamuna. Sinä ja ritari Bromel olette ihan oikeassa. Minulla oli sama aate itsellänikin."
X
Kun Galahad ratsasti pihalle, seisoi Elaine ovella juttelemassa Alicen ja ovenvartijan kanssa. Galahad koetti esiintyä niin arvokkaasti kuin oli nähnyt muidenkin vieraiden tekevän. Hän hillitsi nauramishalunsa ja laskeutui satulasta maahan hieman varovasti.
"Taivaan nimessä!" huudahti Alice. "He ovat lähettäneet hänet takaisin jo!"
"Ei", huomautti Galahad, "he —" mutta muistikin samalla, miksi hän oli tullut sinne.
Elaine suuteli häntä molemmille poskille ja näytti vastahakoisesti päästävän hänet irti. Galahad puristi hänen kätensä omaansa, kun he kävelivät halliin. Alice seurasi tietysti heitä, ja ovenvartijakin tuli niin lähelle, että kuuli keskustelun.
"Oletpa kiltti poika muistaessasi minua", sanoi Elaine.
"En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka iloinen hovielämä olisi haihduttanut meidät kaikki mielestäsi."
Hän auttoi Alicea varustusten riisumisessa ja työnsi sitten Galahadin istumaan.
"Meillä on paistia puoliseksi", sanoi Alice. "Hänen lempisipulinsa kera."
"Paisti on mainio, Alice", sanoi Galahad, "mutta ilman sipulia tällä kertaa, ole niin hyvä".
"Hän ei pidä sipulista, se on selvää", sanoi Elaine.
"Kuka ei pidä, äiti?"
"En tiedä vielä. No niin, hovielämä miellyttää kai sinua, vai kuinka?"
"Se on loistavaa! Sinun pitäisi nähdä, äiti, kuinka siellä eletään — ja sinä rakastaisit kuningatarta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että on olemassa sellainen nainen."
"Hän on hämmästyttävä", myönsi Elaine. "Ymmärrän hänen kohdelleen sinua hyvin."
"Tietysti. Hän sanoo tuntevansa kuin olisin hänen oma poikansa."
"Ei ole turvallista vaatia sen enempää keltään naiselta", sanoi Elaine.
"Kuinka isäsi jaksaa?"
"Hyvin, luullakseni. Hän on ratsastanut jonnekin — en ole nähnyt häntä pariin kolmeen päivään."
"Otaksun, että Ginevra tuntee olevansa äiti hänellekin", sanoi Elaine.
"Hän pitää isästä, luullakseni", vastasi Galahad, "mutta ei näytä olevan läheisissä suhteissa häneen. Et voi aavistaakaan, kuinka kylmäkiskoinen isä on hovissa, ei lainkaan niin toverillinen kuin täällä. Otaksun sen johtuvan hänen vastuunalaisuudestaan."
"Kuka pitää huolta vaatteittesi pesusta?" kysyi Alice, "Olen aina halunnut tietää, kuinka se toimitetaan suuressa kartanossa."
"Ne ihmiset, jotka siistivät huoneen, ottavat vaatteet mukaansa ja tuovat ne takaisin — ainakin enimmät. Olen menettänyt kaksi parasta paitaani, äiti."
"Luulin sinun sanovan, että kuningatar paikkaa vaatteesi", sanoi
Elaine. "Se olisi aito äidillistä."
Galahad halveksi ivaa.
"Mitä uutta tänne kuuluu?" kysyi hän.
"Ei mitään. Elämme entiseen tapaamme niin hyvin kuin suinkin voimme ilman sinua."
Galahad hämmentyi todetessaan, ettei ollut kaivannut äitiään.
"Oletteko jo ottanut osaa taisteluun, nuori herra?" kysyi ovenvartija.
"Luulin teidän matkustaneen hoviin taistelemaan kaikkia vastaan."
"Meillä on ollut siellä yhdet turnajaiset", vastasi Galahad.
"Otitko sinä osaa niihin?" kysyi hänen äitinsä.
"Kyllä. Minulla ei ollut siinä paljoakaan tekemistä."
"Isäsi ja kuningas eivät tietysti kamppailleet kanssasi", sanoi Elaine.
"Mutta kuningas lähettää minut oikealle asialle, jos suoriudun hyvin tästä."
"Mistä?"
"Hän käski minun palata tänne tervehtimään sinua ja kertomaan kaikesta, mitä olen tehnyt, ja sitten hän antaa minulle jonkin tärkeän tehtävän."
Elainen kasvot synkistyivät.
"Luulin aluksi sinun palanneen omasta tahdostasi."
"Äiti, tiedät minun tulevan mielelläni takaisin, mutta en ole ollut vielä poissa pitkää aikaa."
"Se ei tunnu sinusta siltä", sanoi Elaine. "Alice, sinun on parasta mennä katsomaan paistia."
Alice ymmärsi vihjauksen, ja ovenvartijakin seurasi häntä ulos huoneesta.
"Et ole terveen näköinen", sanoi Galahad. "Oletko sairastanut?"
"Olen ollut hieman huonossa kunnossa", vastasi Elaine, "mutta nyt olen jälleen terve. Viikon tai parin kuluttua olen ihan entiselläni. Kuningatar on siis hyvin ystävällinen sinulle?"
"Tavattoman ystävällinen. Melkein joka päivä hän juttelee kanssani tunnin verran."
"Missä?"
"En tiedä, mitä tarkoitat, äiti."
"Tapaatko sinä sattumalta hänet puutarhassa joka päivä?"
"Ei, vaan hänen huoneessaan tornissa. Menen tavallisesti sinne iltapäivisin."
"Hän ei ehkä pidä siitä, Galahad — sinun tulee varoa vaivaamasta häntä."
"Hän käski minun tulla."
"Joka päiväkö?"
"Niin."
"Luuletko sen olevan järkevää, Galahad? Ihmiset saattavat ruveta puhumaan sinusta — voivat sanoa sinun pitävän hänestä liian paljon tai koettavan saada hänen suosiotaan puolellesi. Hän ei kai tapaa muita miehiä joka päivä, vai tapaako?"
"No, no, äiti, siinä ei ole mitään väärää! Ei kukaan puhuisi hänestä."
"Minähän sanoinkin: sinusta."
"Ei ole mitään aihetta siihen. Olen oppinut häneltä paljon ja menen sinne mielelläni. Hän on sinua vanhempi, eikö olekin?"
Elaine istui katsellen pojan kasvoja.
"Otaksun, että kohtaat kuninkaankin joka päivä."
"Päivällisellä", sanoi Galahad, "ja joskus muuallakin. Hän on hyvin toimelias. Hän ei puhu paljoa, mutta on silti hyvin suopea minulle."
"Entä isäsi?"
"Kun hän on siellä, opettaa hän minua ohjaamaan hevosta tai käyttämään keihästä, mutta suurimman osan ajasta hän on jossakin matkoilla."
"Olen iloinen, että saat edes hieman oleskella hänen seurassaan.
Hänellä on kai sinulle paljon enemmän sanomista kuin kuninkaalla?"
"Tuskin. Hän sanoo vain, mikä on tarpeellista, kyselee minulta hommiani ja milloin olen puhutellut kuningatarta viimeksi — siinä onkin melkein kaikki."
"Otaksun, ettei hänellä ole aikaa puhella paljon Corbinista."
"Ei ainakaan vielä."
"Ymmärrän", sanoi Elaine. "Ginevra pitää siis yksinään huolta keskustelusta… Mistä hän sinulle juttelee, Galahad?
"Tulevaisuudestani — mikä minusta tulee. Pidän hänestä senvuoksi niin paljon, että hänellä on jaloimmat ihanteet, mitä milloinkaan olen kuullut. Hän tietää minun menestyvän tarpeeksi hyvin taistelijana, mutta sanoo tahtovansa, että minusta kehittyisi ihan uudenlainen mies, sellainen, jollaisiksi hänen mielestään miesten pitäisi kehittyä sivistyneemmässä maailmassa — niin etteivät he riitelisi naisista ja tuhlaisi tarmoaan sellaiseen — ymmärrät kyllä tarkoitukseni — vaan seuraisivat jotakin loistavaa mielikuvaa loppuun saakka. Kunnes tapasin hänet, ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka ilkeältä tavallinen elämä minusta tuntui — hän pani minut tajuamaan oman makuni."
"Mitä sinä nimittäisit tavalliseksi elämäksi?"
"No sitä, jota miehet tavallisesti viettävät, kosiskellen naisia, ja niin edespäin."
"Ja Ginevrako auttaa sinua kohoamaan sen yläpuolelle?"
"Äiti, hänellä on hurmaava tapa saada minut käsittämään sen uran jalous, jolle hän toivoo minun antautuvan. Nyt voin ymmärtää, miksi sanotaan hänen innoittaneen miehiä, kuten isääni ja kuningasta."
"Ovatko he esimerkkejä siitä, mitä hän haluaa?" kysyi Elaine.
"Tietysti, mutta hän näyttää ajattelevan, että vielä voisi olla jotakin — en tahdo sanoa parempaa — mutta ehkä olisi helpompi seuraamalla heidän esimerkkiään edistyä oikein pitkälle."
Elaine istui tarkastellen häntä. Hänen katseensa teki Galahadin epämääräisesti levottomaksi.
"Sinun on parasta laittaa itsesi kuntoon päivällistä varten", sanoi
Elaine. "Huoneesi odottaa sinua — samassa kunnossa kuin lähtiessäsi."
Aterian aikana Elaine ei kysellyt häneltä Camelotin elämästä, vaan huvitti häntä kotiuutisilla, sitten lähettäen hänet kuluttamaan iltapäivänsä kartanon muiden miesten seurassa, jotka kaikki olivat uteliaita näkemään hänet ja ylpeitä hänen alkavasta merkityksestään suuressa maailmassa. Mutta illalla hän istui Elainen vieressä kaari-ikkunan ääressä ja katseli puutarhaa.
"Kuinka kauan voit viipyä luonamme?"
"Kuningas salli minun itseni määrätä ajan", vastasi Galahad. "Luulen, että lähden paluumatkalle huomenna. Hän lupasi lähettää minut tärkeälle asialle, ja haluan kiihkeästi mennä takaisin sinne. Toivoakseni saan piakkoin ratsastaa tätä tietä pitkin usein, äiti."
"Silloin on hauskaa tavata sinua", sanoi Elaine. "Olen ajatellut sitä, mitä kerroit kuningattaresta. Galahad, en ollut kuvitellut sinua muuksi kuin pojaksi. Kuinka hän tiesi sinun harrastavan rakkausasioita?"
"Enhän minä niitä harrasta."
"Mutta hän neuvoi sinua, ettet olisi samanlainen kuin ne miehet, jotka kosiskelevat naisia. Minun mieleeni ei olisi koskaan pälkähtänyt jutella sinulle sellaisista asioista."
"Ehkä olisi, äiti, jos olisit elänyt hovissa. Olen kertonut sinulle, kuinka paljon pidän sikäläisestä elämästä — mutta olen saanut tietää myös eräitä vastenmielisiä asioita, joita joskus sattuu noiden ihmisten joukossa. Siellä kerrotaan parista kolmesta uljaasta miehestä, kuten Gawainesta, että he rakastelevat naisia, jos naiset sallivat sen tapahtua, ikäänkuin he olisivat naimisissa. Ja siellä onkin sellaisia naisia. Kuulin hirvittävän jutun Gawainesta, että hän muutamia vuosia sitten oli käyttäytynyt sillä tavalla erästä sievää tyttöä kohtaan, ja tyttö oli synnyttänyt lapsen. Sitten tyttö tietysti tappoi itsensä."
"Kuinka hirmuista!" sanoi Elaine. "Miksi hän tappoi itsensä?"
"Hän ei voinut elää sellaisen häpeän jälkeen. En ymmärrä, kuinka Gawaine kehtaa katsoa ihmisiä silmiin. Mutta juuri sitä kai kuningatar ajatteli, kun hän neuvoi minua oikealle uralle."
"Pitäköön hän huolta omista asioistaan", sanoi Elaine. "Poikani ei kaipaa neuvoja häneltä."
"Se oli pelkkää ystävällisyyttä hänen puoleltaan — sinä käsittäisit sen, jos kuuntelisit häntä", sanoi Galahad. "Selostan sen huonosti, mutta kun hän puhuu minulle, tunnen itseni paljoa voimakkaammaksi — en voisi tehdä mitään ilkeää pitkään aikaan jälkeenpäin."
"Hän on epäilemättä ystävällinen — puhuin ajattelematta", sanoi Elaine. "Olen kiitollinen hänen harrastuksestaan sinua kohtaan. Mitä isäsi ajattelee hänen neuvoistaan?"
"En tiedä."
"Etkö ole keskustellut siitä hänen kanssaan?"
"En. Hänellä on niin paljon hommaa, ja sitäpaitsi olisi niin vaikeata keskustella sellaisista pulmista isän kanssa, koska hän näyttää olevan niin korkealla niiden yläpuolella."
"Luulen hänen huomanneen ne jalkainsa alla", sanoi Elaine.
"Älä vieraannu hänestä, Galahad."
"Nyt kun lähden toimittelemaan asioita, tapaan häntä ehkä useammin", sanoi Galahad. "Kuningatar ei hyväksy taistelua, vaan pitää sitä jäännöksenä vanhoilta villeiltä ajoilta ja haluaa, etten taistelisi ollenkaan, ellen ole oikeassa."
"Emme rupea riitelemään näistä mielipiteistä", sanoi Elaine. "Taisteleminen on aina näyttänyt julmalta tai naurettavalta. Isoisäsi oli tavallisesti hyvin vihoissaan minulle, kun sanoin niin. Ihmettelen, mitä hän ajattelisi pojastani, taistelijasta, joka on jo miehen kokoinen."
"Äiti", sanoi Galahad, "olen ollut hyvin itsekäs. Ehkä isäkin on ollut samanlainen. Olen ajatellut sitä palattuani kotiin. Sinun olisi pitänyt päästä hoviin jo aikoja sitten. Sinä kuulut sinne. Miksi et voisi lähteä sinne minun kanssani?"
"Olen ollut hovissa", vastasi Elaine. "Palaan sinne joskus katsomaan, kuinka sinä edistyt, mutta en nyt — se on liian aikaista. Tulen sitten, kun sinusta tulee hyvin kuuluisa mies. Nykyään sinä et tarvitse minua — sinulla on kuningatar."
"Haluaisin niin mielelläni viedä sinut sinne mukanani."
"Galahad, olen iloinen, että säälit sitä tyttöparkaa, jota Gawaine kohteli niin huonosti, vaikka minun täytyy sanoa, että hän oli tyhmä tappaessaan itsensä. Olen huolissani pelosta, että nämä uudet ja jalot haaveesi saattavat ehkä viekoitella sinut olemaan liian ankara hänelle rakkauden takia ja liian lauhkea arvostellessasi hänen itsemurhaansa."
"Tarkoitat, että hänen olisi pitänyt kestää seuraukset osana rangaistuksestaan."
"Galahad, en ole puhunut sinulle tällaisista asioista ennen, mutta en ole varma siitä, menettelikö tyttö väärin rakastuessaan Gawainea. Se kuulostaa siltä kuin Gawaine olisi tehnyt julmasti hylätessään hänet, mutta se onkin ainoa synti, josta olen varma. Tahdon, että sinusta tulee hyvä mies — muista, että minä olin äitisi ennen Ginevraa; tahdon, että sinusta tulee sellainen mies, joka uskaltaa panna vaaraan jotakin sen vuoksi, mitä toivoo koko sydämestään. Kuningattaren neuvo kuulostaa minusta hieman ovelalta ja varovaiselta."
"Eihän se ole ovelaa, kun toivoo ihmisten viettävän nuhteetonta elämää, vai onko?" kysyi Galahad. "Ilmaisin sen kaiketi taas huonosti — hän sanoo inhoavansa sellaisia miehiä, jotka vaipuvat noudattamaan turvallisia tottumuksiaan ja kokonaan unohtavat elää."
"Luulen meidän tarkoittavan samaa. Sillä ei ole väliä, kunhan vain muistat olla jalo. Jos ajattelet minua ollessasi hänen luonaan —"
"Ajattelen sinua usein, äiti."
"No niin, kun niin teet, ajattele ystävällisesti."
"Miksi en niin tekisi?"
"Koska minä kuulun vanhempaan sukupolveen. Olen juuri huomannut sen. Aatteesi hämmästyttävät minua hieman, ja senvuoksi sinun täytyy olla jokseenkin kylmä minun aatteitani kohtaan."
Galahad oli jo kauan aikaa halunnut mennä nukkumaan. Jotakin oli tapahtunut kodille tai hänelle, hän ei tiennyt kummalle. Sen täytyi olla, niinkuin kuningas oli sanonut, että lyhytaikainen oleskelu hovissa oli vanhentanut häntä äkkiä. Hän ei mielellään myöntänyt sitä, mutta ei ollut oikein vireessä — hän tunsi epäsointua kaikessa, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Oliko hänen isänsä tuntenut samaa? Senkö vuoksi ei kumpikaan heistä vieraillut Corbinissa?
* * * * *
Alice oli kattanut pöydälle herkullisen aamiaisen, mutta Galahad söi vähän, ja sitten hän ilmoitti äidilleen, että hänen täytyi lähteä paluumatkalle.
"Jää puoliselle, Galahad — et saa ruokaa matkalla."
"Alice panee kyllä evästä mukaani", vastasi Galahad, "ja ehdin
Camelotiin päivälliselle".
"Tiedät itse parhaiten, mitä sinulta odotetaan", sanoi Elaine.
Kun hän oli valmis lähtemään, kumartui hän hevosen selästä suutelemaan äitiään.
"Tule kotiin niin usein kuin voit."
"Ratsastan tänne tulevalla viikolla — pyydän kuninkaalta luvan siihen.
Mutta aion puhua isälleni sinun tulostasi hoviin."
"Myöhemmin", sanoi Elaine.
Hän katseli Galahadia ovelta, ja kun Galahad katsoi taakseen juuri ennen häviämistään näkyvistä porttitorniin, heilutti hän kättään ja hymyili.
Galahad ratsasti tunnin tai enemmänkin kovaa vauhtia. Silloin liittyi häneen sivupolulta tuleva ratsastaja, joka oli matkalla kuninkaan kaupunkiin. Tämä mies oli Gawaine.
"Hei, Galahad!" huusi hän. "Kuinka Ettard voi?"
"En ole tavannut häntä äskettäin, mutta luulen hänen voivan hyvin."
"Nämä pienet riidat ja erot", sanoi Gawaine, "ovat tavallisia varhaisemmilla asteilla".
"En tiedä, mistä puhutte", sanoi Galahad. "Olen käynyt kotona tervehtimässä äitiäni."
"Olisitte helposti voinut tehdä pahempaakin", sanoi Gawaine.
"Toivoakseni äitinne jaksaa hyvin"?
Muuan heitä vastaan tuleva ratsastaja kiinnitti heidän huomionsa. Hän osoittautui ritari Bromeliksi, joka oli matkalla kotiinsa. He pysäyttivät hevosensa puhuakseen hänen kanssaan.
"Luulin sinun olevan vieraisilla äitisi luona, Galahad."
"Niin minä olinkin — lähdin juuri äsken Corbinista." Bromel oli sennäköinen kuin haluaisi sanoa jotakin lisää, mutta jokin esti hänet siitä. Hän ei näyttänyt niin iloiselta kuin tavallisesti.
"Hän asuu lähellä teitä, eikö niin?" kysyi Gawaine heidän jatkaessaan matkaansa.
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Hän ei katsellut teitä ystävällisesti", sanoi Gawaine.
He ratsastivat jonkun matkaa ääneti.
"Hän keskeytti meidät", sanoi Gawaine. "Aioin kysyä, tarkoititteko, ettette ole riidellyt Ettardin kanssa?"
"En tietysti ole!"
"Olen iloinen kuullessani sen. Olipa se onni."
Galahad ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta. Gawaine kävi miettiväiseksi.
"Ihmettelen", sanoi hän, "miksi ei äitinne milloinkaan mennyt naimisiin".
"Mitä?" huudahti Galahad.
"Se ajatus ei ole lainkaan mahdoton", jatkoi Gawaine. "Bromel on luullakseni kyllin ihastunut häneen."
XI
"Oletteko luopunut minusta?" kysyi Ginevra. "On jo kulunut — kuinka monta päivää jo onkaan? — siitä, kun viimeksi osoititte kunnioitustanne kuningattarellenne oikean ritarin tapaan."
"Olen käynyt äitini luona", selitti Galahad.
"Olen kuullut, sen, mutta en teiltä."
"Kuningatar, kun kuningas käski minun lähteä, halusin sanoa teille jäähyväiset, mutta hän käski minun lähteä heti ja lupasi selittää asian."
"Milloin palasitte?"
"Pari päivää sitten, kuningatar."
"En ole tavannut teitä — minun oli tosiaankin pakko lähettää hakemaan teitä, saadakseni puhutella teitä hieman. Epäilemättä Arthur voi selittää senkin."
Hän ei näyttänyt niin ankaralta kuin hänen sanoistaan voi päättää. Hänellä oli yllään uusi ja viehättävä puku, ja Galahad ajatteli, kuinka paljon komeammalta hän näytti kuin hänen äitinsä.
"En ole pysynyt poissa senvuoksi, että halusin sitä."
"Ettekä myöskään siksi, että minä sitä toivoin! Siinä nyt näette,
Galahad, ettette voi keksiä minkäänlaista pätevää puolustusta."
"Olen ollut hyvin onneton", sanoi Galahad.
Ginevra huomasi siinä jotakin huvittavaa.
"Otaksun Ettardin sulojen ahdistavan teitä. Epäilemättä näette hänestä unta."
Galahad ponnahti seisaalle kiihkeästi.
"Oletteko tekin samanlainen kuin muut?" kysyi hän.
Ginevra piilotti hämmästyksensä eikä ollut kuulevinaankaan huomautusta.
"Istuutukaa", sanoi hän. "Haluaisin tietää, miksi olette onneton."
"Luvallanne poistun, nyt kuningatar. Kerron sen teille joskus toiste."
"Ei, se on liian tärkeää", sanoi kuningatar. "Kertokaa nyt."
Galahad istuutui vastahakoisesti, kuten näytti, eikä osoittanut halua puhua enempää.
"Olisin mieluummin puhumatta siitä — nyt, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hovin kanssa."
"Tiesin, ettei poissaolonne johtunut persoonallisista syistä", sanoi Ginevra. "Isänne sanoo teidän kohtelevan häntä vielä pahemmin. Kun hän aikoi puhutella teitä eilen, vannoi hän teidän kääntäneen hänelle selkänsä ja kävelleen pois."
"Kyllä", vasaasi Galahad, "minä käänsin hänelle selkäni".
Hän huomasi vastauksensa säikähdyttävän kuningatarta.
"Galahad, ette suinkaan ole riidellyt isänne kanssa?"
"En luullakseni. En ainakaan vielä."
"Me olisimme kaikki hukassa, jos niin tapahtuisi."
"En halua riidellä hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta se ei liikuta ketään, vaikka niin tekisinkin".
"Se liikuttaa minua", sanoi kuningatar, "isäänne ja teitä Galahad, tapasitteko äitinne terveenä?"
"Hän voi hyvin, luullakseni. Hän oli ollut sairaana, mutta ei pahasti."
"Mutta oliko vierailunne niin hauska kuin olitte toivonut?"
"Kyllä vierailu", vastasi Galahad, "mutta paluumatkalla—"
"Mitä silloin tapahtui?"
"Kuulin jotakin, mutta kerron sen teille joskus toiste."
"Tietysti, ellette halua kertoa, en tahdo mitenkään pakottaa teitä siihen", sanoi kuningatar.
"Haluan mieluummin kertoa sen teille kuin kellekään toiselle. Tehän olette ainoa ihminen, jolle voisin sen hiljaa sanoa. Mutta jolloinkin toiste."
"No niin, odotan jotakin arvokasta, kun suostutte vetämään verhon syrjään", sanoi Ginevra. "Olette valmistellut sitä merkillisellä tavalla."
"Se koski ihmisiä, joita olen pitänyt suuressa arvossa", sanoi Galahad, "enkä voi kunnioittaa heitä enää".
"Se ei ehkä ollut totta", sanoi kuningatar. "Varminta on, ettei usko kaikkia hovissa liikkuvia juoruja."
"Pelkään sen olevan totta, kuningatar."
Kuningatar epäröi hetkisen.
"Se on ikävää, ja jos se on totta, toivon, ettei se koske minua.
Minusta ei tuntuisi lainkaan hauskalta, jos saisitte tietää vikani,
Galahad."
Galahad hymyili, ja tällä haavaa näytti hänen tavallinen: onnellisuutensa palaavan.
"Se on niin ikävää kuin suinkin. Jos se koskisi teitä, olisi se varmasti silkkaa valhetta."
Ginevra katseli häntä tarkkaavaisesti. Galahad luuli hänellä olevan mielessä jotakin, mistä ei voinut päättää, sanoisiko sen vai ei.
"Galahad, tiedän, mitä olette kuullut. Ja arvaan sen ilkeän henkilön nimenkin, joka on viitsinyt kertoa sen teille."
"Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla."
"Mitä minä sanoin?"
"Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä. Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei sille enää voi mitään."
"Se koski äitiänne."
"Niin."
"Ja isäänne."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Kaikki tietävät sen täällä, Galahad."
Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen.
"Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar… Ja olin juuri luvannut äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla."
"Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?"
"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen luokseen enää milloinkaan."
"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."
"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."
"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.
"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."
"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa. Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä, jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti, mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile — eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."
"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"
"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut siitä."
"Ei koskaan", vastasi Galahad.
"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja mitä he luullakseni vieläkin tekivät."
"Kas vain, että hän halusi puhella siitä!"
"Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa, moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai, mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä."
"Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli niin omituinen koti."
"Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar. "Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei siinä ole rakkautta."
"Eikö ole rakkautta?"
"Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen."
Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen paikalleen.
"Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua."
"En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska kerran puhun siitä teille?"
"Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?"
Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen.
"Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita, mutta rakkaus on jaloa."
Galahad kalpeni.
"Tekin olette siis muuttunut!"
"Olen mitä?"
"Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle, mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista. Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen tuomita heitä."
"Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?"
"Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa."
"Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?"
"Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?" vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella, jonka tiedän vääräksi?"
"Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole huomannut tätä piirrettä teissä ennen."
"Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille mieluista."
Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt Lancelotin puoleen.
"Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne, josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?"
"Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä vuoksi kannattaa elää."
"Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra.
"Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar."
"Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?"
Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet totiseksi jälleen.
"Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta."
"Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua."
"Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad.
"Ja hylkäisitte minut?"
"Niin."
"Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi."
"Mutta, kuningatar —"
"Luvatkaa, Galahad!"
"Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —"
"Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä kuninkaalta."
"Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —"
"En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen tietämään."
Neljäs osa