VI
Ettard katseli, kuinka puutarhuri istutti ruusuja. Ginevra ja Anglides kävelivät polkuja pitkin ja saapuivat paikalle juuri kun pensas saatiin maahan.
"Enemmän ruusuja", sanoi Anglides.
"Jotakin runoilijoille, arvoisa neiti, puheenaiheeksi", sanoi puutarhuri poistuen lapioineen ja kastelukannuineen.
"Ihmettelettekö koskaan, kuningatar, mitä tuollaiset ihmiset ajattelevat meistä?" kysyi Anglides.
"Oletan heidän ilmaisevan sen runoissaan", vastasi kuningatar.
"Tarkoitin puutarhuria, kuningatar."
"Pyh! Mitä hän meistä muuta ajattelisi kuin samaa, mitä muutkin."
"Otaksun teidän tarkoittavan naisia", sanoi Ettard. "Ehkä hän ajattelee, kuten runoilijatkin, että olemme ruusupensaista kallisarvoisimpia."
Arthur ja Gawaine laskeutuivat heidän luokseen penkereeltä.
"Nyt tämä näyttää joltakin", sanoi Gawaine, "Kuningatar, osaatte seurata neuvoja."
"Gawaine", sanoi Ettard, "mitä puutarhurit ajattelevat naisista?"
"Puutarhuritko? Ovatko he muita miehiä järkevämpiä?"
"He saivat ensimmäisen tilaisuuden", vastasi Ettard.
"Satun tietämään, että tämä erityinen puutarhuri on oikeaoppinen", sanoi Arthur. "Hän uskoo naisten olevan Aatamin kylkiluun pitennyksiä."
"Gawaine", sanoi kuningatar, "luulin teidän väittävän, että tiedätte kaikki naisista".
"Jumala varjelkoon, en, kuningatar! En koetakaan. Ihailen heitä mieluummin."
Ettard nauroi, mutta kuningatar ei hymyillyt.
"Jos joku olisi kysynyt minulta, mitä tiedän naisista", sanoi Arthur, "olisin vastannut, etten edes ymmärrä puutarhoja. Ne molemmat kuuluvat yhteen. Kun Lancelot ja minä raivasimme itsellemme tietä maailmassa, teimme sen ilman naisia ja ruusuja. Kun sain kuningaskuntani haltuuni, hankin itselleni heti puutarhan. Huomasin, ettei mikään linna ole kuninkaallinen ilman puutarhaa."
Gawaine hymyili.
"Uskon teidän menneen naimisiinkin melkein samaan aikaan?"
"Menetin sydämeni, Gawaine. Tämä puutarha oli muuan lahjoistani
Ginevralle."
Kuningatar tiesi heidän tarkastelevan hänen kasvojaan.
"Olen kävellyt täällä monena kesänä", sanoi hän. "Puutarhat eivät vanhene, kuten muutamat muut kauniit asiat."
"Tarkoitatte naisia, kuningatar", sanoi Ettard.
"Niin teen."
"Siinä tapauksessa kieltäydyn siitä kunniasta. En ole milloinkaan tuntenut itseäni nuoremmaksi."
"Odotan Galahadia takaisin huomenna", sanoi kuningas.
Ettard säpsähti kuullessaan nimen ja näki kuninkaan pitävän häntä silmällä.
"Olen ajatellut häntä paljon näinä päivinä", sanoi Ginevra.
"Mikä koetus kokemattomalle pojalle!"
"Luuletteko, että tehtävä todella oli vaarallinen?" kysyi Gawaine.
"Hän ei joutunut vaaraan, olen varma siitä", sanoi kuningas, "mutta hänen oli ehkä pakko taistella. Sain melko yksityiskohtaisen selostuksen kaikesta. Pari lurjusta on anastanut Lianourin omaisuuden ja hänen kauniin tyttärensä, kerta kaikkiaan, ja he pitävät perhettä vankeudessa, kunnes saavat muodollisen suostumuksen niille aviollisille suhteille, jotka he ehkä jo ovat aloittaneet."
"Arthur, kuinka inhoittavaa!" sanoi Ginevra.
"Tämä on pahinta, mitä on tapahtunut pitkiin aikoihin", sanoi kuningas. "Se sattui juuri parhaaseen aikaan, jotta voisimme koetella Galahadia. Hän voi käsitellä noita lurjuksia, mutta he eivät ajattele niin. Jos olisin lähettänyt Lancelotin, olisivat he lähteneet pakoon. Nyt, kun tulee vain poika, ryntäävät he esille ja taistelevat. Hänen on pakko tappaa heidät molemmat. Juuri sitä haluankin."
"Arthur, sinäkin palaat nuoruutesi villeyteen."
"Niin teenkin. Unohdin sen vähäksi ajaksi ja muutuin kohteliaaksi, mutta kuningaskunta onkin vaatimattoman mielipiteeni mukaan mennyt hunningolle. Nyt olen jaloillani jälleen ja aloitan kerran vielä sellaisten nuorukaisten kanssa kuin Galahad on. Hän menestyy, jos saan isketyksi hiemankaan järkeä hänen päähänsä. Mitä taistelemiseen tulee, on hän siinä isänsä vertainen."
Ginevra käveli puutarhapenkkiä kohti, ja muut seurasivat häntä.
Gawainella ei ollut mitään halua keskustelun lopettamiseen.
"Teistä siis tuntuu, että kaikki on kerran vielä aloitettava alusta?
Eikö nykyinen kuningaskunta ole hyvällä tolalla?"
"Tämäkö?" sanoi Arthur. "Täällä ei käy laatuun mikään muu kuin jutteleminen, kun olemme alistuneet naisten hallittaviksi. Galahad tuli luoksemme kunnianhimoisena saadakseen ottaa osaa miesten töihin. Nyt hän koettaa pönkittää maailmankaikkeutta ja poistaa inhimillisiä erehdyksiä pääasiallisesti miettimällä ja väittelemällä."
"Hänessä ei ollut mitään vikaa, kunnes hän kohtasi Ettardin", sanoi
Gawaine. "Hän halvaannutti Galahadin luonteen toimeliaan puolen.
Rakkaus vaikuttaa sillä tavalla muutamiin miehiin. Mutta toisen eri
tyypin, kuten teidät ja minut, se tekee hyvin toimeliaaksi."
"No niin, tahdomme katsella, mitä Galahad saa toimeen, kun hänen naisensa pitää häntä silmällä", sanoi Arthur. "Kun hän palaa, järjestän heti turnajaiset Winchesteriin."
"En ole kuullut tuota sanaa vuosikausiin", sanoi Ginevra. "Turnajaiset!"
"Saat kuulla sen usein tämän jälkeen", sanoi kuningas. "Olemme liiaksi veltostuneet. Ja olen saanut vielä toisenkin aatteen. Teidän naistenkin pitää keksiä itsellenne jotakin tehtävää."
"Mitä esimerkiksi?" kysyi Ginevra.
"Mitä tahansa haluatte, kunhan se vain on hyödyllistä. Kun olin nuori, tekivät naisetkin työtä. Nyt palvelijat keittävät ja puhdistavat, ja hienot naiset mukautuvat vain olemassaoloonsa. Ajattelin sen loppuun eräänä yönä, kun en saanut unta. En ole koskaan pitänyt siitä teoriasta, että naisten pitää innoittaa miehiä suuriin tekoihin, mutta en tajunnut, mikä siinä on väärää. Nyt ymmärrän sen. Jos naiset haluavat innoittaa työhön, pitää heidän innoittaa toisiaan."
"Millaista työtä suosittelisitte minulle?" kysyi Ettard.
"Matkustakaa kotiinne ja menkää naimisiin. Ginevralla on Anglides, joka kyllä pitää huolta hänestä. Olette jo nähnyt tarpeeksi hovista tietääksenne, kuinka teidän pitää hoitaa omaa kotianne, ja te voitte tehdä pienen kartanon hauskaksi."
"Eikö minun olisi parasta odottaa jonkun kosijan ilmaantumista, kuningas Arthur? En haluaisi tunnustaa sitä julkisesti, mutta ei kukaan ole vielä pyytänyt kättäni."
"Minä haen teille miehen", sanoi Arthur. "Jonkun hyvän, rehellisen miehen, joka rakastaa teitä tarpeeksi, ja jos haluatte suuremman vaikutusalan tunteillenne, saatte sen lapsistanne."
"Sinun ei tarvitse olla törkeä", sanoi Ginevra. "Luulin meidän jo päässeen tuosta opista, että naiset ovat täällä vain lisäämässä väestöä."
"Sitä varten ainakin", sanoi Arthur, "ja elleivät he halua, pitää heidän keksiä jotakin muuta yhtä hyödyllistä".
"Luulen, että lähden takaisin linnaan, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan", sanoi Ginevra.
"Me lähdemme kaikki", sanoi Arthur. "Mutta pyydän Ettardia jäämään tänne hetkiseksi, koska aion kysyä häneltä jotakin."
Kun toiset lähtivät edellä, kävi Ettard levottomaksi. Kuninkaan kasvoissa ei ollut mitään ystävällistä.
"En viivytä teitä pitkää aikaa… Tavoitteletteko Galahadia?"
Ettard epäröi.
"Olen puhellut leikkiä hänen kanssaan."
Kuningas odotti muuttamatta ilmettään.
"Ette ole vastannut kysymykseeni."
"Luulen mielistelleeni häntä, mutta en ole ajatellut asiaa siltä kannalta."
"Rakastatteko häntä? Haluatteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Rakastan häntä."
"Parasta on, että poistutte hovistani vapaaehtoisesti", sanoi Arthur. "Se hämmästyttäisi omaisianne yhtä paljon kuin teitäkin, jos lähettäisin teidät kotiinne. Otaksun, ettei Galahad ole kosiskellut teitä?"
"Mitä olen tehnyt väärin, kuningas Arthur?"
"Ette mitään, luullakseni, mutta olette levottomuutta herättävä olento. Ette tee mitään hyvää täällä. Voitte ehkä vallata Galahadin, enkä aio antautua sellaiseen vaaraan. Aion puhdistaa tämän paikan ja luotan siinä hänen apuunsa."
"Antakaa minun jäädä tänne, kuningas Arthur! En tee mitään sellaista, mitä ette voi hyväksyä."
"Rakas lapsi, sillä ei ole väliä, mitä lupaatte tai mitä minä hyväksyn. Olette kuitenkin olemassa, ja tämä poika on täällä, johon olette rakastunut. Jos asian laita olisi päinvastoin, jos hän kosiskelisi teitä, en sekaantuisi asiaan. Mutta kun nainen sen tekee, on se ikävä juttu, huolimatta siitä saako hän miehen omakseen vai ei. Galahadin äiti oli hieno tyttö, mutta en halua että sama juttu toistuisi toisessa polvessa."
"Loukkaatte minua!" sanoi Ettard. "Teillä ei ole mitään oikeutta puhua niin. Sanoin rakastavani häntä, mutta te hän tiedätte, kuinka paljon olen häntä vanhempi, ja rakkauteni onkin siksi enemmän äidillistä."
"Vaikka pojalla ei ole isää, näyttää hänellä silti olevan liian monta äitiä. Hänen elämänsä ei ole tasapainossa. Olen vähemmän töykeä kuin luulette. Milloin aiotte matkustaa?"
Ettard ponnahti seisaalle kalpeana raivosta.
"Palatkaamme linnaan yhdessä", sanoi kuningas. "Kävely tyynnyttää mielenne."
VII
Hän oli niin kärsimätön, että tuskin jaksoi odottaa, kunnes Anglides oli ilmoittanut hänet.
"Puhuttelin kuningasta ensin, kuningatar, ja kiiruhdin sitten kertomaan teille."
"Olette kotona jälleen ja terveenä", sanoi Ginevra. "Teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää — siinä on tarpeeksi hyviä uutisia yhdelle päivälle."
"Tapoin erään miehen", sanoi Galahad. "Toisen hevonen oli liian nopea, tai muuten olisin tappanut hänetkin."
"Galahad, kuinka hirmuista!"
"Mitä vielä! Olin vihainen koko matkan, ja kun saavuin sinne ja he ratsastivat vastaani, ymmärsin, miltä kuninkaasta tuntuu — eräät menetelmät ovat keskustelua paremmat."
"Ja pelastettuanne kauniin neidon, rakastuitteko häneen?"
"En."
Hänen äänensä kuulosti niin jännittyneeltä, että kuningatar katsoi häneen.
"Hän oli kuollut. Tulin sinne liian myöhään."
Hän vaipui istumaan, painoi päänsä äkkiä kumaraan ja nyyhkytti kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Kuningatar astui hänen luokseen ja koetti kohottaa hänen kasvojaan puoleensa.
"Älkäähän nyt, Galahad. Olette saanut kokea liian paljon — siinä koko syy. Olitte sellaisessa tilassa, ettette oikeastaan olisi voinut lähteäkään tuolle hirmuiselle asialle. Voi poikaraukkaa!"
Galahad nousi ja käveli ikkunan luo. Ginevra antoi hänen tointua. Hän selvitti kurkkuaan ja kääntyi kuningattareen päin, mutta ei sanonut mitään.
"En anna itselleni anteeksi, että sallin Arthurin lähettää teidät sinne. Tämä on juuri sellaista, mitä saimme kokea alituisesti, kun vielä olin nuori. Kestin sen paremmin silloin, mikä oli ehkä nuoruuteni ja tietämättömyyteni ansiota. Hän teki teistä suorastaan pyövelin."
"Ei, kuningatar, olen iloinen, että lähdin sinne. Nyt olen nähnyt, mitä meidän pitää tehdä — meidän pitää käydä käsiksi sellaisiin miehiin, ennenkuin se on liian myöhäistä. Levähdettyäni tarpeeksi haluan heti lähteä uudelle matkalle. Turnajaisten jälkeen."
"Ah, kuningas on kertonut teille niistä!"
"Hän puhui niistä jo ennen lähtöäni. Aiomme uudistaa turnajaiset ja kaiken entisen ritarillisuuden, kuningatar — kuningas sanoo, että voin auttaa häntä — tietysti poikkeamatta ihanteistanne. Hän sanoi, että jos onnistun tehtävässäni, voimme aloittaa heti."
"Niin, hän sanoi sen eräänä iltana, mutta en tiennyt teidän ja hänen ajatelleen sitä yhdessä. Otaksun, että teistä tulee raaka ja kova, kuten noista miehistäkin tavallisesti, jotka ottivat osaa sellaisiin huvituksiin. No niin, olen iloinen, että tunsin teidät turmeltumattomana kautenanne."
"En muutu niin — lupaan sen, kuningatar."
Ginevra hymyili.
"Kuningatar, jos tietäisitte ajatukseni, kun ratsastin Lianouriin päin, ymmärtäisitte, mitä ihanteemme merkitsivät minulle. Ellei teitä olisi ollut, en olisi palannutkaan. En kuningas Arthurin enkä yhteisen suunnitelmamme tähdenkään."
"Mitä teillä on kuningasta vastaan?" kysyi Ginevra.
"Kuningatar, ollessani hänen kanssaan minun pitää olla isäni läheisyydessä."
Ginevra tunsi hetken koittaneen. Välähdyksessä hän näki, mille kannalle hänen piti asettua.
"Teidän olisi pitänyt antaa jo anteeksi isällenne, Galahad."
"Te ette tiedä", sanoi Galahad. "Te ette tiedä."
"Ellen tiedä, pitää teidän kertoa se minulle. Mitä ajattelitte ratsastaessanne Lianouriin?"
"Juuri ennenkuin tulin sanomaan jäähyväisiä, kuulin isäni olevan jonkun naisen rakastajan. En voinut keskittää ajatuksiani siihen, mitä puhuin teille, kuningatar, tämän viimeisen kauhun kaikuessa niin tuoreena korvissani. Kun ratsastin pois, liittyi isäni minuun. Kysyin häneltä, ja hän myönsi sen."
He katsoivat toisiinsa.
"Kuningatar, älkää kertoko minulle, että tekin sen tiesitte."
"Kyllä minä olen sen tiennyt."
Galahad haukkoi ilmaa.
"Kuningatar, Jumalan nimessä, koska jumaloin teitä, älkää pyytäkö minua antamaan anteeksi hänelle ja sille naiselle!"
"En minä pyyttäkään sitä, Galahad. En ymmärrä, kuinka te voisittekaan."
Galahad kuivasi hien otsaltaan.
"Olette siis tiennyt sen jo kauan aikaa?"
"Ennenkuin isänne kohtasi Elainen, oli se nainen isänne rakastajatar… Hän ei ollut tarpeeksi jalo rakastaakseen isäänne julkisesti, ja tietysti juuri hän oli syynä siihen, ettei isänne voinut naida äitiänne."
"Te puolustatte isääni aina", sanoi Galahad.
"Tällä kertaa ehkä voimme löytääkin puolustuksen", sanoi kuningatar.
"Kun saatte tietää, kuka se nainen on —"
"En tunne häntä enkä halua tietää hänen nimeäänkään. Hänestä tulisi vain uusi ihminen vihattavaksi."
"Vihaisitteko häntä?"
"Ehkä viha on liian voimakas sana. En ole koskaan tavannut häntä tai muussa tapauksessa olisin kai hieman epäillyt. Mutta jos hän on nainen, jonka olen tavannut ja jota olen kunnioittanut — silloin vihaisin häntä sen pahan vuoksi, mitä hän on tehnyt. En voisi jäädä oleskelemaan sinne, missä hän asuu. Tiedätte, miksi en voi tavata omaa äitiäni. Mistä voisimmekaan puhella? Kuinka voisi kumpikaan meistä teeskennellä, ettemme ajattele tarinaamme? Se olisi liian hirmuista! Mutta tämän toisen naisen kohtaaminen olisi vielä kauheampaa."
"Galahad", sanoi kuningatar, "toivoitte, etten pyytäisi teitä antamaan anteeksi. En pyydäkään sitä. Mutta ettekö koettaisi ymmärtää — kuvitella, kuinka kaikki tapahtui? Teidän pitäisi mielestäni olla oikein utelias tietämään, miksi henkilöt —"
"En ole lainkaan utelias minnekään päin", vastasi Galahad.
Kuningatar odotti hetkisen.
"Teidän pitää muistaa", sanoi hän, "että olen tottunut kaikkiin niihin kummallisiin ja pahoihin asioihin, joita ihmiset tekevät — olen elänyt enemmän kuin pari kertaa teidän ikänne — rakas poikaseni, oikeastaan olen viisikymmentä kertaa teitä vanhempi. Mikään ei hämmästytä minua enää. Voin otaksua sen syyn tai tämän, pienen huojennuksen siellä ja täällä sen auttamiseksi, mitä te ja minä pahoittelisimme. Isänne ei rakasta eikä ole ikinä rakastanut äitiänne. Hän on yksinäinen mies, kuten kaikki hänen ystävänsä tietävät. Jos siis on olemassa joku nainen, joka voi lohduttaa ja auttaa häntä ja jonka ehkä olisi pitänyt tulla hänen vaimokseen ja hänen poikansa äidiksi, jos kohtalo olisi ollut suopeampi — tahdotteko tuomita heidät siitä, että he ovat pelastaneet rakkaudestaan niin paljon kuin ovat voineet?"
"Asia ei ole niin — isäni kertoi minulle rakastaneensa sitä naista jo ennenkuin hän näki äitini."
"Hyvä on", sanoi Ginevra, "ottakaa se vaikka siltä kannalta. Otaksukaa hänen rakastaneen hyvää naista, ennenkuin hän kohtasi äitinne, ja otaksukaa, että äitinne onnistui jollakin hetkellisellä lumousvoimalla murtaa isänne uskollisuus, ja otaksukaa isänne palanneen jälkeenpäin oikean lemmittynsä luo, joka oli tarpeeksi jalo ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Otaksukaa, ettei tämä nainen estänyt isänne naimisiinmenoa äitinne kanssa, vaan äitinne, joka teki onnellisen rakkauden mahdottomaksi tälle naiselle. Mitä siitä ajattelette?"
"Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ainakin toisen kanssa", sanoi Galahad. "En voi ymmärtää näitä otaksumia, kuningatar. Ehkä se johtuu siitä, kuten sanoitte, että tiedän niin vähän maailmasta — mutta siitä, millainen maailma tämä on, opin vielä tietämään enemmän. Isäni olisi pitänyt tehdä päätöksensä."
"Sanoitte minun puolustavan häntä", sanoi kuningatar. "Luulen teidän ajattelevan, että tämä asia on alentanut häntä — jollakin tavoin häväissyt, vienyt hänet alemmas siltä asteelta, jolla hän ennen oli. Ollakseni rehellinen naista kohtaan minun pitää sanoa, että nainen auttoi häntä vapautumaan monesta jokseenkin raa'asta piirteestä. Muistan sen ajan, jolloin isänne tunteet eivät olleet sellaisia, joita sanoisimme hienoiksi, ja jolloin hänen käytöksensä, paitsi karkeaa rehellisyyttä, oli kehittymätön. Arthur ja hän olivat silloin kuningaskunnan perustamispuuhissa tai juuri saaneet sen valmiiksi, ja taistelukirveen taitava käyttäminen oli heidän mielestään suurinta täydellisyyttä. Nainen auttoi häntä kehittymään ystävälliseksi ja kaipaamaan hienoutta. Voitte ehkä sanoa, että hänen olisi pitänyt joutua tämän innoituksen esineeksi synnittä. Hänen olisi pitänyt rakastua parempaan naiseen. Myönnän sen. Mutta noina aikoina ei naisissa ollut paljoakaan valitsemisen varaa. Luulen, että jos isänne olisi tuntenut jonkun täydellisesti hyvän naisen, ei tämä tarina hänen menneisyydestään vaivaisi teitä."
"Jos hän olisi tullut tänne nuoruudessaan ja tavannut teidät!" sanoi
Galahad.
"On eräs toinenkin seikka", sanoi kuningatar. "Kysyitte, miksi hän ei nainut toista heistä. Kerron sen teille. Hän ei voinut naida äitiänne, koska hän rakasti toista, eikä hän voinut naida tätäkään naista, koska hänellä oli jo mies."
"Hän ei kai ole varastanut kenenkään kukkaroa, vai onko?" kysyi
Galahad. "Muuta ei enää puutu."
"Sitä ei voi mitenkään puolustaa", sanoi Ginevra, "mutta tietysti oli nainen syyllisempi. Epäilemättä hän sanoisi, että hänen miehensä oli tuottanut hänelle pettymyksen tai etteivät he tulleet toimeen tai että avioliitto oli ikävä. Luullaan, ettei hänen miehensä neuvotellut hänen kanssaan avioliitosta — otti hänet vain kuin maksuksi velasta, kun oli tehnyt arvokkaan palveluksen naisen isälle. Teidän pitää tietää nämä heikot selitykset pulmaan, Galahad — parempia en voi tarjota. Kun kaikki on sanottu, olemme siinä, mistä lähdimmekin."
"Emme oikein", sanoi Galahad. "Ensin sanoitte, ettette tiedä, kuinka voisin antaa heille anteeksi. Haluan kerrankin, kuningatar, että sanoisitte minulle, miksi ajattelette heidän olevan väärässä."
"Minä sanonkin sen."
Galahadin hämmästykseksi hän nousi korkealta tuoliltaan, tuli hitaasti hänen luokseen, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli hänen otsaansa.
"Ritarini!"
Galahad ajatteli, että kuningatar oli menettänyt järkensä. Kuningatar istuutui jälleen ja hymyili. Hän muisti järkkyneenä, kuinka hänen äitinsä oli seisonut Corbinin ovella.
"Se nainen on sellainen, ettei hänelle voi antaa anteeksi", jatkoi kuningatar, "koska hän oli uskoton miehelle, joka rakasti häntä uskollisesti ja kulutti nuoruutensa koettaessaan tuottaa hänelle kunniaa ja onnea. Hänelle ei voi antaa anteeksi senkään vuoksi, ettei hän koskaan antautunut kokonaan isällenne, kuten äitinne teki. Luulen hänen senvuoksi inhonneenkin äitiänne. Hän ei halunnut lahjoittaa isällenne sitä poikaa, jota isänne kaipasi. Hänellä ei ollut äitinne uskallusta. Eikä isällenne voi antaa anteeksi, koska sen naisen puoliso oli hänen ystävänsä. Hän oli petollinen kaikelle luottamukselle. Hän on vuosikausia teeskennellyt olevansa lemmittynsä miehen ystävä, vaikka on ollut hänen vaimonsa rakastaja."
Hän puhui kuin julistaisi tuomiota oikeussalissa. Galahad kuunteli lumottuna. Ginevra viittasi käsillään, ikäänkuin siinä olisi ollut kaikki.
"Te ja minä olemme yhtä", sanoi Galahad. "En voi antaa heille milloinkaan anteeksi."
Kuningatar ei vastannut, ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Galahad nousi seisaalle.
"Hyvästi", sanoi kuningatar.
"Olen väsyttänyt teitä huolillani — kiitoksia kaikesta —" Kuningatar pudisti päätänsä ja viittasi häntä menemään.
Hän oli jo päässyt melkein ovelle, kun kuningatar kutsui hänet takaisin.
"Siitä päivästä alkaen, kun tulin Camelotiin, isänne ja minä olemme rakastaneet toisiamme. Hän olisi nainut äitinne, ellei olisi yhä rakastanut minua. Minä puolestani rakastan häntä kuolemaani asti."
Galahad tarttui ovenpieleen.
"Te!" huohotti hän… "Kuningas Arthur!"
Ginevra istui katsellen häntä.
Galahad kääntyi ja jätti hänet.
Viides osa
VALKOINEN ELAINE
I
"Luulen, että sinun pitää lähteä turnajaisiin kaikissa tapauksissa", sanoi Ginevra. "He liittävät muuten poissaolosi siihen tapahtumaan, että hän ratsasti pois."
"He olisivat oikeassa", vastasi Lancelot. "Arthur järjesti turnajaiset pääasiallisesti pojan vuoksi. En voi nyt osoittaa mitään harrastusta niihin."
"No niin", sanoi Ginevra, "menetin oman harrastukseni turnajaisiin vuosia sitten enkä ole pahoillani, vaikka et otakaan näihin osaa… Mutta, Lancelot, voisit ratsastaa eräälle asialleni, jos haluaisit."
"Kyllä minä haluan", vastasi Lancelot. "Mille asialle?"
"Tahdon, että lähdet tapaamaan ja ilahduttamaan Elainea vielä kerran. Mustasukkaisuuteni on loppunut. Hän menetti miehensä ja on nyt menettänyt poikansa. Olen jollakin tavalla vastuunalainen. Toivon, että ratsastaisit sinne ja olisit ystävällinen."
"Voit turvallisesti kehoittaa minua", sanoi Lancelot, "koska tiedät, etten tahdo sitä tehdä".
"Kyllä sinä lähdet, kun kerran minä tahdon."
"Ginevra, et sinäkään tahdo. Nautit vain epäitsekkään aatteen riemusta, mutta sinä ja minä tiedämme, missä on raja."
"Tarkoitan sitä, mitä sanonkin — tahdon, että lähdet Elainen luo ilahduttamaan häntä. Sinun ei tietysti tarvitse siinä liioitella. Mutta olen vapautunut taipumuksestani mustasukkaisuuteen ja toivoakseni alan olla kohtuullinen."
"Jos alat jälleen puhua tästä aiheesta", sanoi Lancelot, "sallin sinun puhua, mutta älä kuvittelekaan, että voisin ottaa sen vakavalta kannalta. Luulen todella, että olet tulemaisillasi hysteeriseksi. Galahadin inho ja hänen katoamisensa taivaanrannan taakse tuntuvat sinusta luonteen harjoittamisen mestarinäytteiltä, ja riemusi innostuksessa haluat olla runsaskätinen. Jättäkäämme se siihen. Jokainen Elainelle suomani lohdutus näyttäytyisi liian suureksi. Olen niin taitamaton, etten voisi sanoa hänelle, kuinka pahoillani olen, että hän on menettänyt minut, enkä selittää sitäkään, miksi ylpeilet Galahadin karkoittamisesta. Etkä sinä halua, että menisin liiallisuuksiin siinä. Todellakin, Ginevra, mitä ajattelisit sellaisesta lohdutuksesta, joka loppuu rakkauden puutteessa?"
"Ei sekään huolestuttaisi minua nyt", vastasi Ginevra. "Olen saanut osakseni kaikkea, mitä elämä on voinut tarjota. Olen saanut aikaan sen, mitä tarkoitinkin."
"Kuulostaa siltä", sanoi Lancelot, "kuin olisit lopettanut välisi minun kanssani. Jos olet, älä koetakaan määrätä seuraajaasi minun suosiooni."
"Et voi saada minua toivottomaksi tänään", sanoi Ginevra. "Ivailusi on ihan turhaa. Niin, jos haluat tietää, luulen rakkautemme tulisimman osan palaneen loppuun. Tästä alkaen on meillä vain ystävyytemme ja muistomme, Lancelot. Kaiken hellyyteni, mitä minulla oli jälellä, annoin pojalle."
"Mutta minun rakkauteni ei ole palanut loppuun", sanoi Lancelot, "ja epäilen, onko sinunkaan. Nopein keino sen todistamiseksi olisi, että lähtisin vierailemaan Elainen luo."
"Todista se sitten — olen pyytänyt sitä sinulta."
"En halua."
"Etkö luvannut?"
"Olin liian hätäinen."
Hän istui katsellen Ginevraa. Huolimatta moittivista sanoistaan Lancelot tiesi, kuinka kaunis hän oli, ja vielä heidän riitojensa ja kinasteluinsa jälkeenkin rakasti häntä. Galahadin lähdön jälkeen Ginevra oli käynyt hurmaavammaksi. Hänen silmänsä olivat kuumeisen suuret, ja ihonväri oli helakampi kuin hänen tyttönä ollessaan.
"Etkö voisi ratsastaa sinne ja sieltä takaisin yhdessä päivässä?"
"Voisin luullakseni."
"Se tyydyttäisi minut."
"Tyydyttäisikö se Elainea? Et todellakaan ole ajatellut hänen parastaan, vaikka otaksut tämän tuottavan hänelle huvia. Ilmoitanko hänelle olevani sinun lähettämäsi? Ellen lähde sinne omasta halustani, ei sitä voi puolustaa millään, että häntä kohdellaan kylmästi tai että hänen luotaan poistutaan heti. Hän ei usko sinun olevan pahoillasi siitä, mitä on tapahtunut, vaan ajattelee sinun haluavan pöyhistellä onnistumisellasi."
"En lähetä sinua sinne viemään viestiä", sanoi Ginevra, "vaan lähetän sinut itsesi. Hän antaa kyllä arvon erolle. Tee, mitä haluat, lohduta häntä parhaan taitosi mukaan, ja minä ymmärrän. Tiedän nyt hänen puolustuksensa."
"Millainen se oli?" kysyi Lancelot.
"Hän halusi hartaasti itselleen poikaa."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Pelkkää lorua!"
"En ole varma, voiko mies arvostella sellaisia asioita", sanoi kuningatar. "Sinusta tuntuisi todennäköisemmältä, jos sanoisin, ettei hän voinut vastustaa viehätysvoimaasi. Mutta Galahadin omistaminen ja hänen menettämisensä ovat opettaneet minulle paljon."
Lancelot ei kääntänyt silmiään hänestä. Hänen laihtuneet kasvonsa vetäytyivät heikkoon hymyyn.
"Jos lähtisit tänään", sanoi Ginevra, "olisin hyvin kiitollinen".
Hymy häipyi ritarin kasvoilta, mutta hän ei sanonut mitään.
"Tahdotko tehdä niin, Lancelot?"
"En tahdo!"
"Etkö rakkaudesta minuunkaan?"
"Onko se mielestäsi rehellinen syy", sanoi Lancelot, "ilmoitettuasi minulle rakkautesi palaneen loppuun?"
Ginevra tuli sinne, missä hän istui matalalla lavitsalla seinän vieressä, ja puristi hänen suuren kätensä valkoisten sormiensa väliin. Lancelot oli yhtä kylmä kuin seinäverhot heidän takanaan.
"En aio antaa houkutella itseäni siihen", sanoi hän.
Ginevra kohottautui häntä kohti, eikä hän voinut olla suutelematta lemmittynsä huulia. Ginevra antoi väittelyn jäädä siihen pisteeseen hetkiseksi.
"Kun poika palaa", sanoi Lancelot, "voi hän lähteä tervehtimään äitiään. Hän on nyt valmis antamaan anteeksi Elainelle."
"Onko hänestä kuultu sanaakaan?"
"Ei", vastasi Lancelot. "Ei niin merkkiäkään."
"Hän ei palaa", sanoi Ginevra. "Pettyisin, jos hän tulisi. Hän hankkii itselleen nimen maailmassa — kuuluisan nimen, mutta jossakin muualla."
"No niin, jos hän tekee erehdyksen palatessaan meidän luoksemme", sanoi
Lancelot, "ei sinunkaan sovi pyytää, että minä palaisin Elainen luo.
Viihdyn melko hyvin siellä, missä hän ei ole."
"Eikö sinulla todella ole hitustakaan hellyyttä häntä kohtaan?"
"Olemme väitelleet siitä jo tarpeeksi."
"Emme oikein", sanoi kuningatar. "Rakastatko minua vielä? Jos rakastat, nouse hevosesi selkään ja ratsasta Elainen luo… Lähde heti!"
"Mutta, Ginevra —"
"Lähde joka tapauksessa", jatkoi kuningatar. "Ellet tee tätä minun vuokseni, en voi teeskennellä olevani onnellinen kanssasi. Haluan mieluummin, että lähdet jonnekin joksikin ajaksi, Lancelot."
"Et tarkoita, mitä sanot —"
"Tarkoitanpahan. Haluan, että menet tapaamaan Elainea. Ellet tottele, loukkaat minua — ei ole lainkaan hauska havaita, että olet lakannut minua rakastamasta. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin olisit suorittanut vaikeampiakin tehtäviä minun vuokseni. Mutta koska et halua, en tahdo oikeastaan nähdä sinua läheisyydessäni — en ainakaan ennenkuin Arthur palaa turnajaisista."
"Sinä olet etevä karkoittamaan ihmisiä", sanoi Lancelot. "Hyvä on, minä lähden. Minua ei ole koskaan ennen karkotettu näin lempeästi, ja sinua pitää palkita."
Hän äänessään ei ollut mitään epäkohteliasta, mutta hän lähti huoneesta katsomatta Ginevraan. Ginevra oli odottanut hänen suuteloaan.
Anglides tapasi emäntänsä hieman ärtyisällä tuulella.
"Missä olet ollut, Anglides?"
"Viereisessä huoneessa, kuningatar, siltä varalta, että kutsuisitte minua."
"Hyvin hienotunteista! Olet antanut minun odottaa. Missä uusi koruompelus on?"
"Haen sen tänne, kuningatar."
Kun hän toi sen, oli Ginevra jo paremmalla tuulella.
"Kiitoksia", sanoi hän. "Tunsin itseni niin yksinäiseksi täällä, kun minulla ei ollut mitään tekemistä."
II
Ginevra kuunteli kavioiden kopsetta pihalta. Hän oli saanut tyrmistyttävän vaikutelman, ettei Lancelot halunnut lähteä — hänen äskeinen käytöksensä oli vihjaissut uuteen riippumattomuuteen rakastetun toiveista. Kului toista tuntia, ja Ginevra ihmetteli, kuinka hänen pitäisi käsitellä rakastajansa kapinallisuutta, mutta sitten kuuli sen, mitä oli odottanutkin.
"Kuka ratsastaa pois, Anglides?" kysyi hän.
"En tiedä, kuningatar. Mies on pukeutunut haarniskaan ja on yhtä kookas kuin ritari Lancelot, mutta haarniska ei ole hänen eikä hevonenkaan."
Ginevra astui itse ikkunan luo.
"Mies on Lancelot", sanoi hän, "eikä kukaan muu".
Hän palasi koruompeluksensa ääreen, mutta Anglides jäi vielä katsomaan.
"Miksi hän lähtisi valepuvussa, kuningatar?"
"En sano tuota valepuvuksi", vastasi kuningatar. "Hänen kokoistaan miestä on vaikea piilottaa, vaikka hän on hankkinut itselleen uuden hevosen ja haarniskan."
"Mutta haarniska ei ole uusi", sanoi Anglides. "Se on ruosteinen."
Ginevra ei vastannut. Hän jatkoi ompelemistaan, kunnes Lancelot oli päässyt hyvän matkan päähän.
"Mille tielle hän poikkeaa, Anglides — Manchesteriinko päin?"
"Hän on nyt likellä tiehaaraa", vastasi Anglides. "Hän hidastuttaa vauhtiaan — niin, juuri sinne — ei, kuningatar, hän kääntyy takaisin — poikkeaa pohjoiseen päin vievälle tielle."
Ginevran koruompelus putosi hänen syliinsä. Hän otti sen taas käsiinsä ja jatkoi työtään vapisevin sormin. Anglides kääntyi huoneeseen päin.
"Olen unohtanut, minne se tie vie, kuningatar. Luulin hänen ratsastavan turnajaisiin."
"Niin minäkin luulin", sanoi kuningatar. "Ehdotin hänelle tuota pohjoista tietä, mitä nyt kadun."
"Sehän on melko pitkä kiertotie, luullakseni", sanoi Anglides.
"Siinäpä se hankaluus juuri onkin."
Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti, ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään. Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi.
Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta valepuku sopi hänen mielentilaansa.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen, mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa, hän myöntäisi itse olleensa syypää.
Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa, jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui, viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut.
Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien läpi —
Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin, saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos riittäisi kärsivällisyyttä.
Se ei ollutkaan juuri polkua leveämpi, kun hän löysi sen, ja sitä oli käytetty niin vähän, ettei ruohikossa näkynyt ainoatakaan kavion jälkeä. Metsänvartijat eivät olleet viitsineet raivata sitä keväällä, nuoret oksat löivät häntä kasvoihin silloin tällöin, ja hevonen pysähtyi joskus tuskastuneena epätasaiseen tiehen ja silmiin sattuviin lehviin. Lancelot kannusti sitä eteenpäin. Varmasti sieltä löytyisi jokin autio erakkola tai pahimmassa tapauksessa ainakin pehmeä penkere joltakin aukeamalta yösijaksi. Toistaiseksi hän oli yksinään.
Hän mietiskeli, mitä Arthur sanoisi hänen tulostaan turnajaisiin. Sellainenkin aika oli kerran ollut, jolloin hän oli tiennyt kaikki Arthurin ajatukset. Palasikohan se milloinkaan enää? Ja Arthur oli lukenut kaikki hänen sydämestään — kuinka sanottiinkaan? — kuin avoimesta kirjasta. Hän toivoi, että Arthur niin tuntisi hänen sydämensä nytkin. Se olisi suuri huojennus. Muistellen menneitä aikoja hän ymmärsi kuinka uskollinen ystävä Arthur oli ollut — ystävällinen Elainelle hänen vuokseen ja järkevä Galahadia kohtaan. He kolme yhdessä — mitä he olisivatkaan voineet saada aikaan! Paljon, paljon —
Hän luuli saapuvansa jollekin aukeamalle ja alkoi väitellä itsensä kanssa, pitikö pysähtyä siihen, vaikka iltapäivä ei ollutkaan vielä lopussa, vai ratsastaako eteenpäin siinä mielessä, että ilmestyisi toinen samanlainen paikka. Mutta äkkiä hän ratsasti esille puiden välistä ja joutui vanhan rakennuksen eteen. Se ei ollut kyllin luja linnaksi, mutta kuitenkin jollakin tavalla suojassa murattipeitteisten vallien takana, jotka näyttivät luhistuvan rauhallisesti sieltä täältä, ja kaivannon ympäröimänä, joka oli tyyni kuin kuvastin. Ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Hänen katsellessaan tuli joutsen uiden linnan nurkan takaa kuninkaallisesti ja hitaasti. Pienet kareet vierivät takaisin tuskin liikuttaen rannan liljoja.
Lancelot ratsasti portille ja huusi. Hetkisen hän luuli tätä paikkaa autioksi, mutta iäkäs portinvartija pisti sitten päänsä esille tornin ikkunasta.
"Olen eksynyt — annatteko minulle vuoteen?" Portinvartija punnitsi kysymystä.
"Vai haluatteko näyttää minulle tien Winchesteriin?" Ukko kohotti kätensä korvansa taakse.
"Winchesteriin", toisti Lancelot.
"Tämä ei vie sinne", vastasi portinvartija.
Hän ja Lancelot katselivat toisiaan.
"Kuka täällä asuu?" kysyi Lancelot.
"Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus.
"Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari
Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas
Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata
sen."
Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot.
"Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet, kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa. Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä, olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat."
"Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot.
"Olen häirinnyt teitä."
"Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari Lancelot… Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa ruoan valmiiksi."
Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään.
"Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!"
"Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard.
"Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin."
"Vaimoni", sanoi ritari Bernard, "kuoli viisi vuotta sitten. Hän piti hyvin paljon ruusuista."
"Pyydän anteeksi, en tiennyt sitä", sanoi Lancelot.
He kävelivät polkuja pitkin.
"Olemme kuulleet silloin tällöin kertomuksia hyvin kuuluisasta pojastanne, ritari Lancelot."
"Se ilahduttaa minua", sanoi Lancelot. "Galahad on mielestäni melko lupaava."
"Enemmänkin, sanoisin. Olemme kuulleet kertomuksia hänen tavattoman jalosta luonteestaan. Juuri sitä olemme odottaneetkin teiltä, ritari Lancelot, että kasvattaisitte poikanne niin hyvin."
"Se ei ole minun ansiotani ollenkaan", sanoi Lancelot.
"Vaatimattomat isät sanovat aina niin, ja minä myönnänkin äidillä olevan suurimman ansion siihen, että pojasta kehittyy kunnon mies" sanoi ritari Bernard, "mutta myös miehellä on siinä jotakin tekemistä".
Lancelotin mielestä voitiin siirtyä puhumaan muustakin.
"Teillä on kai poika itsellännekin, ritari Bernard?"
"Minulla oli yksi, mutta hän kuoli."
Lancelot tunsi masentuvansa, hairahduttuaan toisen kerran koskettamaan perhesurua. Ritari Bernardin kotia painoi nähtävästi kirous.
"Harjoitatte kai maanviljelystä, ritari Bernard? Ette tietystikään täällä metsässä."
"Peltoni ovat kauempana lännessä — sivuutatte ne matkallanne
Winchesteriin."
"Ja mitä enimmäkseen viljelette?"
"Heinää, ritari Lancelot. Hevosenne on varmaankin syönyt heiniäni ennenkin. Lähetän ne Camelotiin kuninkaalle."
Lancelot hämmästyi.
"Ah, niin, kyllä muistan!" sanoi hän… "Olemme aina käyttäneet tämän erityisen seudun heiniä."
"Täällä on hyviä niittyjä", sanoi ritari Bernard. "Kuningas on aina ilmoittanut olevansa tyytyväinen."
Lancelot koetti poiketa toiselle ajatussuunnalle.
"Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne."
Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti.
"En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi, ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun on onnistunut karttaa suurta maailmaa."
"Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia."
"En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut, ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä liiaksi."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät."
"Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia! Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle, hakematta muuta."
"Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen."
"No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa."
Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi.
Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli, oliko juomanlaskija perheen sukulainen.
"Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari
Lancelot, odotamme häntä."
Lancelot näki kuin unta.
"Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?"
"On kyllä", vastasi ritari Bernard.
Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat ystävälliset silmät —
"Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia huvittaa ritari Lancelotia".
"Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö.
Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi, oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen. Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa.
Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme lapsellisissa kasvoissaan.
III
Elaine oli jo ennen aamiaista äitinsä puutarhassa. Sieltä Lancelot ja ritari Bernard tapasivat hänet, kun hän noukki kukan sieltä, toisen täältä ja hoiteli kuihtuneita varsia. Hänen yllään oli sileä musta puku, pitkä ja ruumiinmukainen. Lancelot ajatteli, etteivät hänen kasvonsa olisi niin valkoiset, jos hän työskentelisi enemmän puutarhassa.
"Hyvää huomenta, ritari Lancelot. Olette siis niin itsepäinen, että haluatte lähteä luotamme?"
"Olen pahoillani, että teidän pitää lähteä", sanoi ritari Bernard. "Elaine ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että meidän pitäisi nähdä enemmän ihmisiä. Tilapäinen vierailunne on virkistänyt meitä. Ehkä haluatte tulla jälleen, nyt kun olette löytänyt tien — jos muuten voitte sanoakaan sitä tieksi."
"Tulen varmasti", vastasi Lancelot. "Olette lausunut minut tervetulleeksi tavattoman ystävällisesti, ritari Bernard, ja kodillanne on kummallinen viehätysvoima. Minulla ei ole ollut tällaista rauhan tunnetta vuosikausiin."
"No niin, miksi ette voisi viettää toista yötä luonamme paluumatkallanne? Voitte silloin kertoa meille uutisia turnajaisista."
"Luulen, että se miellyttäisi minuakin. Teenpä niin, ritari Bernard, sillä ehdolla, että tuotte tyttärenne Camelotiin."
Tämä aate näytti miellyttävän ritari Bernardia.
"Voimme ehkä luvata, Elaine. Mitä sanot?"
"Minusta se olisi ihanaa, isä. Ehkä he kaikki ovat ritari Lancelotin kaltaisia."
"He eivät lähettäneet minua tänne esimerkiksi", sanoi Lancelot.
"Tapaatte siellä parempia ihmisiä."
"No niin, tulemme sinne piakkoin ja otamme siitä selon itse", sanoi
Bernard. "Sillä välin odotamme teitä turnajaisten jälkeen."
"Ette suinkaan haavoitu siellä, vai mitä?" kysyi Elaine. "Lupaan, etten antaudu sellaiseen vaaraan tällä kertaa."
"Tietääkseni ei poikanne oleskele hovissa tällä haavaa?" kysyi Bernard.
"Ei", vastasi Lancelot.
"Tahdon tutustua häneen. Kuulemastani olen päätellyt, että hän on sellainen nuori mies, jota olemme tarvinneet."
"Hänellä on ihailtavia ominaisuuksia", sanoi Lancelot.
"Sanotte tarvitsevanne häntä."
"Viittaan siihen — saanko sanoa — että hän ei ole maailmallinen."
"Niinpä kyllä", myönsi Lancelot. "Hän ei ole sellainen, jota sanoisin maailmalliseksi."
"Tämä on tärkeätä", sanoi Bernard. "Pelkäsin nykyisiltä nuorilta miehiltä puuttuvan intoa uhrautumiseen — ja tässä on kuitenkin poika, jolla on kaikki edut puolellaan, syntyperä, kasvatus ja varallisuus, mutta joka alkaa ponnistella korkeita ihanteita kohti heti alusta asti. Ajattelen parempaa hovista, sanon sen suoraan, ritari Lancelot, kun tiedän hänen kuuluvan sinne. Minun oli tapana ajatella, että sellainen hyvyys voi menestyä vain mietiskelevässä elämässä, mutta jos nuori mies on niin toimelias ja kuitenkin säilyttää ihanteensa, on meille koittamassa uusi aika, vai mitä luulette?"
"En ole pätevin henkilö vastaamaan siihen kysymykseen", vastasi Lancelot. "Hän on poikani, tietysti, ja olen pitänyt häntä silmällä tarkasti."
"Tiedän, että teidän on pitänyt kasvattaa hänet huolellisesti.
Elainekaan ei ole koskaan ollut poissa näkyvistäni syntymänsä jälkeen."
"Tarkoitin", sanoi Lancelot, "että vaikka Galahad onkin harvinainen, epäilen, tuleeko hänestä milloinkaan tyypillistä".
"Ei varmastikaan", sanoi Bernard. "Jos hän on harvinainen, ei hän voi olla tyypillinen. Mutta jos muutkin nuoret miehet, vaikkapa vain muutamat elävät hänen tavallaan, tekee se suuren eron."
"En ymmärrä, missä olette kuullut hänestä niin paljon."
"Ritari Gawaine ratsasti tämän kautta vähän aikaa sitten ja kertoi hänestä meille tuntikausia."
"En pidä hänestä", sanoi Elaine. "Hän puhuu kuin laskisi leikkiä kaikista ihmisistä."
"Vain hovilaisten tapaan", sanoi Bernard. "Koetin selittää sitä tyttärelleni. Mutta olen iloinen, ettette te ole sellainen, ritari Lancelot."
Portinvartija näyttäytyi puutarhan päässä.
"Kas, aamiainen onkin jo valmis", sanoi ritari Bernard. "Ihmettelinkin juuri, kuinka sen oli käynyt."
"Ei vielä", sanoi portinvartija. "Se ei ole ihan valmis vielä. Saanko vaihtaa kanssanne pari sanaa?"
Ritari Bernard kiiruhti hänen jälessään sisälle.
"Kokki hermostuu", sanoi Elaine.
"Nyt olen häirinnyt taloudenhoitoanne", sanoi Lancelot.
"Ei, samaa sattuu ollessamme yksinämmekin. Hän näkee näkyjä."
"Kokkiko?"
Lancelot purskahti nauruun, mutta Elaine oli vakava.
"Hän näkee enkeleitä silloin tällöin. Isä ei salli, että häntä häiritään. Hän sanoo, ettei meidän sovi sekaantua sellaiseen kokemukseen, josta tiedämme niin vähän."
"Hyvin järkevää", sanoi Lancelot. "Ja mitä näyn kestäessä tapahtuu miehelle?"
"Hän näkee vain näyn", vastasi Elaine. "Mutta jonkun muun on silloin valmistettava ruoka."
"Hyvin kummallista!"
"No, eikö poikannekin näe näkyjä?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi Lancelot.
"Ritari Gawaine luuli hänen näkevän. Kun isä kertoi hänelle kokista, innostui ritari Gawaine suunnattomasti. Hän sanoi antavansa vaikka viisi vuotta elämästään, jos saisi nähdä enkeleitä itse, mutta sitä etua ei ollut hänelle suotu. Ehkä senvuoksi, että häneltä puuttuu nöyryyttä, sanoi hän. Hän ei voisi alentua kokiksi, sanoi hän."
"Ja kuinka isänne vastasi siihen?"
"Hän kysyi näkikö ritari Galahad enkeleitä, ja ritari Gawaine vastasi, ettei hän oikeastaan näekään mitään muuta."
Lancelot katsahti taloon päin nähdäkseen, eikö aamiainen alkanut jo valmistua.
"Ritari Lancelot, tahdotteko suoda minulle suuren kunnian?"
Lancelot hämmästyi niin, ettei osannut vastata.
"Näitte tuon puvun, joka oli ylläni eilen illalla. Olen irroittanut toisen helmillä koristetun hihan. Kun taistelette turnajaisissa, ettekö kiinnittäisi sitä kypäräänne kuin ystävyyden todisteeksi minulta?"
Hänen silmänsä olivat loistavat ja rukoilevat; ja Lancelotin mielestä oli vastenmielistä katsella, kuinka vakavissaan hän oli. Kylmät väreet karmivat häntä, hänen aavistaessaan vaikeuksia.
"Elaine, en ole lainkaan varma, taistelenko näissä turnajaisissa."
"Ah!" huudahti Elaine.
Hänen äänensä oli niin surullinen kuin maailma olisi luhistunut.
"Mutta voinpa ehkä taistellakin, tietysti… Elaine, minun pitänee ilmoittaa teille, etten ole koskaan käyttänyt minkään naisen merkkiä. Ystäväni odottavat näkevänsä varusteeni koristelemattomina. Minun on myöhäistä muuttaa kantaani."
"Mutta eilen illalla kerroitte isälleni käyttävänne vierasta varustusta ja ratsastavanne uudella hevosella siksi, etteivät ystävänne tuntisi teitä. Eikö se auttaisi teitä käyttämään tätäkin?"
Lancelot katsoi valkoisia kasvoja ja näki ne viattomiksi.
"Olisiko tärkeätä, että käyttäisin sitä?"
"Tärkeämpää minulle kuin teille, ritari Lancelot."
"Lupaan käyttää sitä. Ja kun palaan tätä samaa tietä, voitte kiinnittää sen takaisin pukuunne, ellei se ole mennyt riekaleiksi. Puku oli hyvin kaunis… Kas, tuolta tulee isänne!"
"Syömme nyt", sanoi ritari Bernard. "En tiedä, nimitättekö tätä aamiaiseksi vai puoliseksi."
IV
Bors palasi ensimmäisenä Winchesteristä. Anglides kohtasi hänet linnanpihalla tulossa tallista.
"No, onnistuivatko ne hyvin?"
"Ne muistuttivat enemmän entisiä aikoja kuin uskalsin odottaakaan.
Tietysti kaivattiin siellä Galahadia."
"Entä hänen isäänsä?" kysyi Anglides.
"Ei, Lancelot oli siellä. Hän voitti turnajaiset."
"Ettekö erehdy, Bors? Näin hänen poikkeavan toiselle tielle."
"Hän oli siellä. Tunsimme kaikki hänet, huolimatta hänen ruostuneesta haarniskastaan. Hän taisteli vanhaan tapaansa."
Bors aikoi lähteä huoneeseensa, mutta Anglides pysäytti hänet.
"Teidän pitää kertoa minulle. Miksi hän käytti ruostunutta haarniskaa?
Ja milloin hän saapui turnajaisiin? Luulimme hänen oleskelevan
Corbinissa."
"No niin, ehkä hän olikin siellä", vastasi Bors. "En kysy sitä häneltä, mutta kaikki kielet ovat liikkeessä. Näyttää siltä kuin hän olisi palannut Elainen luo."
"Elainenko?"
"Niin. Hän käytti Elainen merkkiä, punaista hihaa. Hän ei ole koskaan tehnyt niin paljon kuningattaren vuoksi. Sanotaan hänen palanneen Elainen luo Galahadin katoamisen jälkeen, ja he ovat sopineet keskenään. Todellisuudessa hän saapui turnajaisiin vasta niiden loppupuolella. Nyt kysytään, tahtooko hän mennä naimisiin Elainen kanssa vielä näin myöhään."
"Kuinka hirmuista!" sanoi Anglides.
"Ei ollenkaan. Tämä on vain hyväksi. Ihailen Elainea — serkkuni olisi pitänyt naida hänet jo vuosia sitten."
"Entä kuningatar?"
"En ole lainkaan suvaitsevainen häntä kohtaan", sanoi Bors. "Hän turmeli Lancelotin elämän. En ole arkaluontoinen — heidän rakkausjuttunsa eivät huolestuta minua — mutta kuningattaren olisi pitänyt tietää oma tahtonsa ja auttaa häntä tai lähettää hänet muussa tapauksessa pois. Hän ei ole välittänyt Lancelotista pikkusormensakaan vertaa näinä viimeisinä viitenätoista vuonna, vaan ainoastaan tottunut moittimaan häntä ja määräilemään hänen matkoistaan."
"Asia ei ole niin", sanoi Anglides. "Kuningattaren elämä on sekaantunut hänen elämäänsä. Kun Lancelot kääntyi Corbiniin päin, olisi teidän pitänyt olla katsomassa, kuinka hänen mielensä murtui. Kun nainen antaa kaikki, pitää miehen olla uskollinen hänelle."
"Sanoisin, että Elaine antoi hänelle kaikki", sanoi Bors.
"Mitä oli hänellä menetettävää? Kuningatar on pannut vaaraan nimensä ja turvallisuutensa hänen tähtensä, ja hän oli ihan teidän muiden kaltainen, kun toinen nainen sattui hänen tielleen."
"Useimmilla meistä alkaa olla määrätty mielipide siitä vaarasta, johon kuningatar antautui. Hän ei antautunut mihinkään vaaraan."
"Hän on hyvin kaunis nainen"; sanoi Anglides.
"Mitä sillä on sen kanssa tekemistä? Niin, hän on hyvännäköinen, mutta kuta vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin haluaisin, että Elaine istuisi minua vastapäätä pöydässä vuoden kaikkina päivinä. Hän oli ennen vanhaan rohkea tyttö, jolla oli terve sydän."
"Olen katsellut kuningatarta kauan aikaa", sanoi Anglides, "ja rakastan häntä. Hänellä on kyllä vikansa, hänelläkin — häntä on vaikeampi tyydyttää, mutta se johtuu hänen huolistaan. Olen nähnyt hänen rukoilevan toista miestä toisensa jälkeen tässä hovissa, että heistä tulisi oikeita ritareita. Arthur saa kunnian osakseen, tietysti, mutta tunnen tuolla tornihuoneessa tapahtuneet keskustelut. Hän on työskennellyt päivät pääksytysten muiden onnen ja heidän todellisen menestymisensä hyväksi."
"Hän ei ole koskaan ollut huolissaan minun vuokseni", sanoi Bors. "Kun oikein laskette, huomaatte hänen erityisesti suosineen vain miestään, Lancelotia ja Galahadia. Eikä näillä molemmilla jälkimäisillä, myönnätte kai sen, ollut mitään tekemistä tornihuoneessa saadakseen innoitusta. He olivat yhtä säännöllisiä kuin kellonkoneisto odottaessaan vuoroaan kiivetä nuo portaat ylös ja kuunnella kuningattaren saarnaa. Ihmettelimme, kuinka kauan kestää, ennenkuin Lancelot tulee järkiinsä. Galahad antoi hänelle järkevän esimerkin, ja olen kiitollinen, että Lancelot koettaa sitä seurata."
"Aikooko hänkin poistua hovista?"
"Ah, ei! Tarkoitan vain, että hän on hylännyt Ginevran ja palannut pojan äidin luo. Hän on todellakin lähtenyt takaisin — hän onkin Corbinissa parhaillaan. Hän ratsasti sinne päin heti, kun turnajaiset loppuivat."
"Meidän pitää salata tämä Ginevralta", sanoi Anglides.
"Minä ainakaan en tahdo sitä", sanoi Bors, "ja toiset tuntevat samalla tavalla kuin minäkin. Emme kerro sitä hänelle tahallamme, mutta jos juttu alkaa itsestään, annamme sen levitä luonnollisesti. Se on varmin keino erottaa kuningatar hänestä."
"Kun kuningatar karkoitti hänet pois kauan aikaa sitten, menetti hän järkensä", sanoi Anglides.
"Se oli erehdys — hän ei tee sitä jälleen. Saattepa nähdä."
Anglides näytti murtuneelta.
"Bors, tämä hovi hajaantuu."
"Se on hajaantunut jo", vastasi Bors. "Yksi ainoa voimakas tärähdys vain, ja maahan se luhistuu. Olen iloinen siitä, Anglides. Kuningas on satulassa jälleen, ja me aloitamme uudestaan. Sitä ei tarkoiteta loukkaukseksi teille naisille, mutta tällä kertaa tulee siitä miesten maailma, ehdottomasti innoittamaton, hienostumaton ja mutkaton. Jumalan kiitos!"
"Mukaudun siihen", sanoi Anglides. "Otaksun teidän sallivan meidän elää, ja haluan mielelläni nähdä mutkattoman miehen. Kun olin nuori, luulin haluavani mennä naimisiin jonkun kanssa, mutta kuten sanoitte, heitä ei ole vielä olemassakaan. He ovat aina rakastuneet jo kauan aikaa ennen johonkin toiseen naiseen, johon ovat väsyneet. Hän, naisraukka, rasittaa heitä. Ja kaikki kuuluisuudet, kuten Lancelotkin, ovat tuhlanneet hellyytensä niin ja niin monelle naiselle."
"Hän rakasti Ginevraa", sanoi Bors. "Jos Ginevra olisi ollut uskollisen kiintymyksen arvoinen, rakastaisi Lancelot häntä vieläkin. Mutta tehän voitte ymmärtää, että Elainella on todelliset oikeudet häneen."
"Miksi luulette Elainen antaneen hänen käyttää hänen hihaansa?" kysyi
Anglides. "Ilmoittaakseenko asian siten Ginevralle?"
"Voidaan ajatella niinkin — hän oli ehkä iloinen saadessaan ilmaista voittonsa. Mutta ymmärsin sen niin, että Lancelot oli väsynyt asemaansa ja tahtoi varoittaa meitä, että hän tämän jälkeen kuuluu Elainelle."
"Jos Lancelot menee naimisiin hänen kanssaan", sanoi Anglides, "luulen
Galahadin ehkä palaavan".
"Tietysti — he ovat ajatelleet sen valmiiksi, saatte olla siitä ihan varma. Lancelot ei ole sellainen mies, että hän pysyisi toimettomana ja antaisi poikansa uran turmeltua."
"Minusta on niin ikävä ajatella Ginevraa", sanoi Anglides.
"Aihe on käynyt minullekin inhoittavaksi", sanoi Bors. "Ajattelen häntä niin harvoin kuin mahdollista."