V
Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään. Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää vielä toisen yön vanhan katon alla.
Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia turnajaisista.
"En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä."
"Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine on?"
"Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä tulee kohtelemaan häntä kovasti."
"Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin", sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen."
"Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle…
Kas, tuolta hän nyt tuleekin!"
Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen, mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia seistä.
"Olette terve, ritari Lancelot."
"Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen."
Elaine hymyili.
"Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne sitä, ritari Lancelot?"
"Muutamat miehet luulevat kai niin."
"Silloin ehkä autoin teitä hieman?"
"Sitä ei voi epäilläkään!"
Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi liioitteli.
"Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä, mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!"
"En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille."
Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään, ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi.
"Oliko siellä naisiakin?"
"Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat."
"Oliko kuningatar siellä?"
"Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin."
"Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis."
"Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard.
"Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai Ginevran?"
"Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän ikäisestänne saakka, luullakseni."
"Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine.
"Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot.
"Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista naisista?"
"Olen varma siitä", vastasi Lancelot.
"Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?"
"Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta siihen?"
"Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole ollut hyviä koteja", sanoi Elaine.
"Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta."
"Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä, kuten ehkä tiedätte".
"Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee."
"Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?"
"Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard. "Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä."
Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa oli kaunis kukka tai parikin.
"Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne… Ritari Lancelot, saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne täältä?"
"Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot.
"Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään."
"Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt."
"Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua."
"Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi."
"Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot."
Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin
Lancelot näki ne ensi kerran.
"Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?"
"Kyllä."
"Haluatteko ottaa minut mukaanne?"
"Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä kaikesta sydämestäni."
"En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä… Minun piti saada tietää, ymmärrättekö te."
Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut, mitä ajatteli.
"Tokko ymmärrän?"
"Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine.
Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa.
VI
"En halua lainkaan tavata sinua enää", sanoi Ginevra. "Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle ja luulisin, ettei sinullakaan ole mitään puhumista minulle."
"En tullut tänne siksi, mitä haluan sanoa, vaan kummallisen käytöksesi vuoksi", sanoi Lancelot. "Olet kohdellut minua kaikkien nähden kuin olisin kerjäläinen, vieläpä melko vastenmielinen. Suuressa hallissa ovat ateriat olleet hirvittäviä kokemuksia. Olen viitenä päivänä pyytänyt päästä puheillesi saadakseni tietää syyn, ja tänään, kun Anglides sanoi sinun olevan vapaana, sanoin hänelle — no niin, tiedät kyllä, mitä sanoin hänelle."
"Toivoakseni olet tässä huoneessa viime kertaa", sanoi Ginevra, "ja koska olet tullut tänne luvattani, on hyödytöntä pyytää sinua poistumaan. Tällä hetkellä olen sinun armoillasi. Sano sanottavasi, mutta älä toivokaan minun rupeavan väittelemään uskottomuuksistasi entiseen tapaamme."
"Ei ole olemassa mitään uskottomuuksia, joista voisimme väitellä, kuningatar. Tulin vain kysymään, miksi olette epäkohtelias minulle."
Ginevra katsoi häneen tiukasti, mutta ei näyttänyt haluavan nöyrtyä.
"Miksi, kuningatar?"
"Emme tahdo väitellä siitä, Lancelot."
"Miksi emme haluaisi väitellä? Jos on olemassa jokin syy, jonka perusteella voit kohdella minua kuin koiraa kuninkaan pöydässä, niin ilmoita se minulle. Se on joko valetta tai sitä ei ole olemassakaan. Olen tottunut vihaasi, Ginevra, mutta tavallisesti olen tiennyt syyn siihen."
"Ja tiedät nytkin."
"Enkä tiedä."
Kuningatar otti ompeluksensa pöydältä ja käveli huoneen toiselle puolelle.
"Suot kai minulle anteeksi selkäni?" sanoi hän. "Valaistus on parempi täällä, ja minun täytyy jatkaa työtäni."
Lancelot odotti, mutta Ginevra ei ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan. Hän otaksui kuluneen ainakin tunnin ja ihmetteli, mitä sanottaisiin, jos joku sattuisi tulemaan huoneeseen ja tapaisi heidät valvomassa näin epätavallisella hetkellä. Jos siten joutuisi toisten pilkattavaksi —
Hän nousi seisaalle mielenosoituksellisesti ja käveli ovea kohti.
"Hyvästi", sanoi kuningatar. "Näissä olosuhteissa sinun pitää asettua sinne. Jos minun pöydässäni ateriat tuntuvat sinusta vastenmielisiltä, johtuu se ehkä tunnonvaivoista, kun olet niin paljon poissa vaimosi luota."
"Onko tämä jonkinlaista pilaa?" kysyi Lancelot.
Kuningatar ponnahti seisaalle ja kääntyi häneen päin.
"Tämä on ainakin kunnianosoitus hävyttömyydellesi, Lancelot, sellainen kurja valehtelija kuin sinä olet! Et välittänyt hänestä ollenkaan, et tietystikään! Sinua piti kehoittaa lähtemään hänen luokseen, tietysti! Pelkäsit minun tulevan ehkä mustasukkaiseksi, jos heiluttaisit hänelle kättäsi turvallisen matkan päästä. Ja sinä olet ollut hänen miehensä koko ajan!"
"Kenen, Jumalan nimessä?"
"Onko sinulla useampiakin? Etkö tiedä, ketä tarkoitan?" Lancelot oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella.
"Miellyttäisikö sinua, Ginevra, että kuulisit minun toistavan, mikä on totta, ettei minulle ole vaimoa?"
"Miellyttääkö sinua kuulla jälleen, minkä tiedät todeksi, että olet kurja valehtelija?"
Lancelot huomasi nyt ensi kerran elämässään kyllästyneensä häneen. Hän ei välittänyt siitä, oliko Ginevra menettänyt järkensä vai ei. Hän halusi vain päästä eroon Ginevrasta hiemankin säädyllisellä tavalla.
"Ginevra, olen rakastanut sinua monta vuotta ja tuottanut sinulle pettymyksiä liiankin usein, mutta en ole koskaan kertonut sinulle mitään, mikä ei olisi ollut totta. Minulla ei ole vaimoa eikä ole ikinä ollutkaan. Kun kysyin sinulta, kuka hän on, tahdoin vain tietää, minkä nimen liität minun nimeeni. Tiedän itse sinun erehtyneen olkoon naisen nimi mikä tahansa."
"Näin sinun lähtevän ratsastamaan hänen luokseen, ja Anglideskin näki sen."
"Ah!… Sinä siis katselit minua?"
"Me näimme sinut, Lancelot. Mitä hyötyä siis on —"
"Mutta minä en ratsastanut Corbiniin", sanoi Lancelot. "Tiesin sinun käyvän mustasukkaiseksi, jos niin tekisin, enkä muutenkaan halunnut tavata Elainea. Olin turnajaisissa, ja sinäkin tiedät minun olleen. Miehet ovat puhelleet siitä kanssani pöydässäsi sinun kuultesi."
"Olit varmasti turnajaisissa, Lancelot, mutta olit Corbinissakin. Eikö mieleesi juolahda, että miehet saattavat puhella selkäsi takanakin?"
"Ginevra, en ollut Corbinissa, eikä kukaan voi sitä väittääkään. Poikkesin kyllä sinne päin tienhaarassa, koska luulin sinun ehkä pitävän minua silmällä ja koska olit pyytänyt minua lähtemään sinne, mutta päästyäni metsän peittoon käännyin länteen päin jälleen."
"Olit kiinnittänyt kypärääsi jonkun naisen hihan."
"Se on kyllä totta, että tein niin."
"Kenen hiha se oli?"
"Elainen, ritari —"
"Etkä kuitenkaan ole tavannut häntä?"
"Ymmärrän nyt, missä vika on, Ginevra —"
"Niin teen minäkin."
"Se nainen ei ole sama, Ginevra — vaan Astolatin ritarin Bernardin tytär. Hän on ihan lapsi vielä, ja kannoin merkkiä tehdäkseni hänelle mieliksi."
"Kuka on ritari Bernard? En ole milloinkaan kuullut hänestä."
"Hän on halpa ritari, joka asuu metsässä muutamien palvelijoiden ja äidittömän tyttärensä kanssa. He ottivat minut vastaan yöksi sen jälkeen kun poikkesin syrjään Corbinin tieltä. Pysähdyin sinne palatessanikin. Lähetä kysymään häneltä, ellet usko minua. En ole tavannut Galahadin äitiä enkä kuullut hänestä mitään."
"Vaaditko minua uskomaan, että on olemassa kaksi Elainea, jotka molemmat ovat rakastuneet sinuun?"
"En ole sanonut, että he ovat rakastuneet minuun."
"Et kyllä, mutta tietysti he ovat. Ja epäilemättä tämä toinen, josta et koskaan ennen ole kertonut minulle —"
"En tiennyt hänen olemassaolostaan mitään, ennenkuin saavuin hänen isänsä taloon tuona iltana."
"Niinkö? Ja kuitenkin kannoit hänen merkkiään seuraavana päivänä.
Nopeaa tutustumista!"
Lancelot ei vastannut.
"Hän kertoi sinulle luultavasti rakastavansa sinua?" Lancelot oli vaiti.
"Kertoiko hän?"
"Kyllä hän kertoi."
"Halusiko hän antautua sinulle, vaikka et voinut mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Kyllä."
"Ja sinäkö vaadit minua uskomaan, ettei se ole sama nainen?"
"Ginevra", sanoi Lancelot, "olemme nyt päässeet sellaiseen kohtaan, etten halua pakottaa sinua uskomaan mitään, mitä et mielelläsi halua. Mutta koska olet kysynyt totuutta, olen kertonut sen sinulle. He ovat kaksi eri naista. Heidän iässään on ainakin parinkymmenen vuoden ero ja maailman täyttävä ero heidän luonteessaan, eivätkä he ole ollenkaan samannäköisiä. Mutta heillä on sama nimi, ja onnettomuudekseni molemmat ovat valinneet minut ihailunsa esineeksi."
"Sinun täytyy pitää huolta seuraavasta pojastasi itse", sanoi Ginevra.
"Minä olen jo liian vanha siihen."
Kun Lancelot katseli kovien juovien ilmestymistä ja haihtumista vihan ja loukatun ylpeyden mukana, ihmetteli hän, kuinka oli koskaan voinut pitää noita kasvoja kauniina.
"Uusia poikia ei synny enää", sanoi hän. "En rakasta tätä tyttöä enkä rakastanut toistakaan, mutta tällä kertaa minun ei tarvitse mitään katua."
"Ajattelen vieläkin sinun käyttäytyvän huonosti, kun et suostu elämään hänen kanssaan Corbinissa", sanoi Ginevra. "Olin pahoillani hänen tähtensä, kun luulin sinun hylänneen hänet. Mutta nyt tunnen suurempaa myötätuntoa häntä kohtaan, kun tiedän, millainen mies hänellä on."
Lancelot alkoi nauraa.
"Pysy vain luulossasi. En ole nainut häntä enkä ketään toistakaan. Mutta otaksu, että jos olisin mennyt naimisiin Galahadin äidin kanssa, niin eikö se olisi ollut juuri sitä, mitä kehoitit minua tekemään? Ja etkö vannonut, ettet tulisi mustasukkaiseksi?"
"Siis myönnät menneesi naimisiin hänen kanssaan!" sanoi Ginevra.
Lancelot kohotti kätensä.
"Yksinkertainen juttusi ei petä minua", jatkoi Ginevra, "eivätkä väitteesi minua liikuta. Sanoin, etten tulisi mustasukkaiseksi, mutta sinä tiesit sen asian paremmin — tiesit minun koettavan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan ja tiesit minun rakastavan sinua. Tiesit, että olin antanut sinulle anteeksi ennenkin — kuinka monta kertaa? Ja koetin kohottaa sinut jälleen, kun käyttäydyit — niinkuin teit. Mutta ehkä et tiennyt, millaiset tunteet naisella on sellaistakin miestä kohtaan, joka on hänelle arvoton, jos nainen edes kerran on antautunut hänelle. Nainen kuuluu hänelle ja hän naiselle — siinä kaikki, mitä siinä on. Nainen ei voi ajelehtia toisesta suhteesta toiseen, kuten mies, ja jättää muistoansa taakseen — hän antoi niin paljon, että miehen pitäisi ajatella häntä syleillessään seuraavaa uhriaan —"
"Nyt tulee jo liikaa", sanoi Lancelot. "Sivuutat säädyllisyyden."
Ginevra vaipui tuoliin ja hengitti niin huohottamalla kuin olisi juossut portaita ylös. Mutta hän näytti saavuttavan entisen tyyneytensä — juovat katosivat hänen kasvoistaan, ja Lancelot oli suutuksissaan huomatessaan, että hän oli sittenkin kaunis.
"No niin, Lancelot, rakkaani", sanoi hän —
"Niin, Ginevra, sinun rakastajasi. Unohdit sen hetkiseksi."
"Tahdon sinua tekemään jotakin hyväkseni, Lancelot."
"Mitä sitten?"
"Mene kotiisi vaimosi luo!"
* * * * *
Kun Lancelot oli päässyt portaiden juurelle, kiiruhti Anglides huoneeseen.
"En voinut kertoa sitä hänen ollessaan täällä", sanoi hän. "Epäilen, tokko hän tietääkään sitä vielä, mutta Galahadin äiti on kuollut."
Ginevra jäykistyi marmoriksi.
"Kuningatar!" sanoi Anglides. "Kuningatar… oletteko pyörtynyt?"
Ginevra työnsi hänet pois.
"Kuinka sen tiedät?"
"Hän on täällä — he aikovat haudata hänet tänne Camelotiin."
"Miksi juuri tänne kaikkien paikkojen joukosta?"
"Heillä on mukanaan kirje, jonka hän oli kirjoittanut tuntiessaan kuolevansa. Kun kuningas Arthur luki sen ääneen hetkinen sitten, olin joukon takana enkä kuullut kaikkea, mutta sain kuitenkin sen verran selville, että Lancelot oli kutsunut hänet tänne hoviin —"
"Ah!" sanoi Ginevra.
"Ja tyttö sanoi ajattelevansa Lancelotin voivan antaa hänelle helpoimmin anteeksi, jos hän tulee hoviin tällä tavalla."
Ginevra ajatteli hetkisen.
"Missä tämä kaikki tapahtui?"
"Kappelissa. He kantoivat hänet sinne, ja kuningas tuli, ja he paljastivat hänen kasvonsa viimeisen kerran. Kuningas sanoi kertovansa sen teille itse, kunhan Lancelot saa sen tietää ensin."
"Hän oli kaunis nainen", sanoi Ginevra.
"Muistan, millainen hän oli vuosia sitten", sanoi Anglides, "enkä tahtoisi sanoa häntä kauniiksi".
"Onko hän muuttunut?" kysyi Ginevra.
"En tiedä. Olin muiden takana ja lähdin heti kertomaan teille."
"Säälittää Galahadin vuoksi", sanoi kuningatar. "Heidän olisi pitänyt sopia keskenään… Anna minulle musta hartiahuivini, Anglides… Otaksun, että minunkin täytyy lähteä sinne."
Hän kääri hartiahuivin päänsä ympärille ja järjesti sen kasvojensa suojaksi kauniilla käsillään. Kun hän tuli kappelin ovelle, väistyi linnanväki hänen tieltään. Hän käveli kuin kuningatar, ja hänen kasvonsa, joilla nyt oli musta kehys, olivat unohtumattoman kauniit.
Hän polvistui kuolleen jalkopäähän hetkiseksi rukoilemaan. Heidän edessään tapahtuvan surunäytelmän loistava iva järkytti Gawaineakin — kun hän näki ylenkatsotun naisen rukoilevan tai ehkä kiittävän kilpailijansa ruumiin ääressä. Sitten Ginevra astui hitaasti arkun pääpuoleen ja katsoi vainajan piirteitä.
Hän huudahti heikosti tai naurahti hysteerisesti ja hillitsi sitten itsensä. Kaikki hämmästyivät nähdessään hänen kääntyvän heihin päin, panevan kätensä ristiin ja selvittävän kurkkuaan, ikäänkuin hän aikoisi puhua. Siitä voi ehkä tulla hautajaispuhe.
"Heitä oli kaksi", sanoi hän.
VII
Myöhemmin Lancelot menetti itsekunnioituksensa ja rupesi hieman jälkeenpäin munkiksi.
Veli Martin, joka oli harjaantunut sielujen parantaja, käveli tavallisesti hänen kanssaan luostarin käytävissä heidän hartaudenharjoitustensa loma-aikoina, koettaen selvittää Lancelotin mielentilaa. Veli Martin ilmoitti, että Lancelotin mielentilat olivat todella omaa luokkaansa.
"Minulla on se pulma, etten ole harjaantunut tunnustamaan syntejäni", sanoi Lancelot. "Uskon vakavasti olevani katuvainen ja luulin, että kun ihminen katuu syntejään, on kaikki muu hyvin yksinkertaista. Mutta tietysti se on samanlaista kuin muu — ihmisen pitää oppia sekin."
"Milloin tunnustitte syntinne viimeksi ennen tuloanne tänne?"
"Sallikaa minun muistella… Jaha, se tapahtui juuri Arthurin ja
Ginevran avioliiton jälkeen."
"Siis noin parikymmentä vuotta sitten", sanoi veli Martin.
"Niinpä kaiketi, ehkäpä siitä on enemmänkin aikaa", vastasi Lancelot. "Katsokaas, tunnustin syntini säännöllisesti, ennenkuin minusta tuli Ginevran rakastaja, ja kerran sen jälkeen. Kun tunnustin syntini, kysyi pappi minulta, kadunko, ja koska halusin olla rehellinen, kysyin häneltä hänen tarkoitustaan. Hän sanoi kysymyksen koskevan sitä, olenko pahoillani siksi, että Ginevra oli minun, ja minä sanoin, etten ollut. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa minulle synninpäästöä, minkä vuoksi en koskaan mennyt takaisin."
"Kuinka on laitanne nykyään?" kysyi veli Martin.
"Jossakin merkityksessä kadun nyt. En tietystikään voi sanoa katuvani rakkautemme hyviä puolia."
"Millaisia ne ovat?" kysyi veli Martin.
"Hänen kauneutensa — ja toivo päästä hänen arvoisekseen — ja hänen huuliensa jättämä muisto, kun hän oli nuori."
"Näitäkö te nimitätte hyviksi puoliksi?" sanoi veli Martin. "Haluaisin myös kuulla ajatuksenne sen pahoista puolista, joita nyt kadutte."
"No niin, oli väärin, etten voinut naida häntä — hermomme olivat jännityksessä, emmekä olleet täydellisesti onnelliset — ja kaikki hajosikin tuhaksi lopun lähestyessä. En osaa oikein kuvailla sitä, mutta te ymmärrätte kyllä. Iloitsen kaikesta siitä, mikä ei ollut väärin, ja kadun kaikkea sitä, mikä oli syntiä. Eikö se riitä?"
"En oikein usko, tiedättekö, mikä oli mitäkin", sanoi veli Martin.
"Mutta te saatte toistaiseksi jatkaa."
"Vähän jälkeenpäin, kun rakkautemme oli alkanut, vuoden verran myöhemmin, kohtasin erään tytön, joka tarjosi itseään minulle — ei millään julkealla tavalla, minun on pakko myöntää se, vaan rehellisesti. Hän pyysi rakkauttani elämänsä yhdeksi hetkeksi, vaikka tiesikin koko ajan minun rakastavan Ginevraa. Olen tottunut väittämään, että hän petti minut siihen, mutta nyt tunnustan himoinneeni häntä. Hän oli hyvin houkuttava. Olen katunut sitä yhdestä tai toisesta syystä siitä alkaen. Riittääkö se?"
"Tämä näyttää selvältä asialta", vastasi veli Martin. "Mutta olen ihmetellyt, miksi puhuitte Ginevrasta mainitsematta sitä asian puolta, joka huolestuttaisi minua enimmän. Ette näytä kysyvän itseltänne, mitä Arthur, hänen miehensä ja ystävänne, tästä kaikesta ajatteli."
"Tiedän, mitä Arthur ajattelee siitä", vastasi Lancelot.
"Kuinka te voitte sen tietää?"
"Kysyin häneltä. Juuri senvuoksi olenkin nyt täällä. En voinut sietää ajatusta, että olen petollinen hänelle, ja jouduin sellaiseen kohtaan, jolloin olisin mieluummin kuollut hänen miekkansa iskusta kuin enää piilottanut tätä salaisuutta. Menin senvuoksi rehellisesti hänen luokseen ja tunnustin rakastavani hänen vaimoaan liiaksi. Otaksuin sitä rehellisimmäksi keinoksi päästä asiasta."
"Milloin se tapahtui?" kysyi veli Martin.
"Ihan äskettäin."
"Rakastitte häntä liiaksi", sanoi veli Martin, "mutta ette rakastanut häntä tarpeeksi. Olisin sanonut sitä rehelliseksi teoksi, jos olisitte mennyt Arthurin luo parikymmentä vuotta sitten. Mitä kuningas sanoi?"
"Hän sanoi tienneensä sen jo jonkun aikaa. Melkein heti häiden jälkeen hän sanoi huomanneensa Ginevran menneen naimisiin hänen kanssaan muovaillakseen hänet toisenlaiseksi. Hän ei olisi välittänyt siitä, kertoi hän, jos hänellä olisi ollut enemmän vapautta, mutta koska hänellä oli kuningaskunta hallittavanaan, oli hänellä liian paljon hommaa ehtiäkseen uudistua. Silloin hän huomasi Ginevran kääntävän tarkkaavaisuutensa minuun, ja vaikka se loukkasikin häntä, sopi sitäkin järjestelyä puoltaa jollakin tavalla. No niin… juuri siksi olen täällä. Kun Arthur puhui minulle siten, en kehdannut katsoa maailmaa kasvoihin."
"Tunnustatteko nyt syntejänne, veli Lancelot, vai toisteletteko vain onnettomuuksianne?"
"Olen myöntänyt tunnustavani", vastasi Lancelot. "Kerroin jo teille tuosta tytöstä, joka tarjosi itsensä minulle. No niin, hänessä oli paljon suloja, mutta viattomuus ei kuulunut niiden joukkoon. Hän tiesi kaikki, mitä pitikin, ja vielä enemmänkin. Mutta satuin tulemaan toiseen taloon vain noin kuukausi sitten, ja isäntäni sanoi minulle, että meidän piti odottaa hänen tytärtään, jonka oli määrä olla emäntänä päivällispöydässä, ja tyttären nimi osoittautui samaksi kuin ensimmäisenkin tytön. Minulla oli kummallinen tunne, että ehkä tuo ensimmäinen tulee ahdistamaan minua kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta kun tytär vihdoinkin tuli, oli hän vielä pelkkä lapsi — kokonaan viaton eikä mitään muuta. Heillä oli kuitenkin sama nimi."
"Miksi ei heillä olisi ollut?" sanoi veli Martin. "Nimi merkitsee niin vähän."
"En tiedä", sanoi Lancelot. "Ennenkuin lähdin siitä talosta, ehdotti tämä viaton tyttö minulle ihan samaa kuin tuo järkeväkin oli tehnyt. Halusi rakkauttani tai tulla vaimokseni tai lyhyesti sanoen: halusi minut omakseen."
"Me emme aina saa toista tilaisuutta", sanoi veli Martin "Toivon teidän käyttäytyneen paremmin tällä kertaa?"
"Kyllä", vastasi Lancelot. "Sanoin hänelle sitä satunnaiseksi harhaluuloksi ja vakuutin, että kun se haihtuu, menee hän jonakin päivänä naimisiin oikean miehen kanssa, jolloin meistä kaikista tulee ystäviä. Sehän oli jalompaa, eikö ollutkin?"
"Siinä ei ollut mitään moitittavaa", vakuutti veli Martin.
"Kuitenkin, kun sitä oikein ajatellaan", sanoi Lancelot, "paraskin käytöksemme saattaa tuottaa paljon kiusaa ja erehdyksemme päättyä hämmästyttävästi. Kun tein syntiä tuon naisen kanssa, joka heittäytyi syliini, saimme lapsen. Sen vääryyden tulokseksi tuli Galahad."
"Ette suinkaan tarkoita jaloa Galahadia?" kysyi veli Martin.
"En tiedä, kuinka jalo hän on", vastasi Lancelot, "mutta muita ei ole olemassa".
"Olemme kuulleet hänen omistaneen elämänsä", sanoi veli Martin, "maailman pyhimmän aarteen etsimiseen".
"Niin ne jutut paisuvat", sanoi Lancelot. "Ellen olisi rakastanut
Ginevraa, ei Galahad olisi nyt voinut pyrkiä tähän suuruuteen."
"Se ei ole lainkaan itsestään selvää", sanoi veli Martin.
"Ginevra oli mustasukkainen hänen äidilleen ja hänelle ja vihainen minulle", sanoi Lancelot, "ja Ginevran mieleen juolahti voittaa meidät kaikki tekemällä hänestä oikea mestarinäyte. Ennen sen valmistumista Ginevra kai rakastui häneen."
"Ymmärrän", sanoi veli Martin.
"Ja sitten", sanoi Lancelot, "kun kerran tein oikein puhumalla niin ystävällisesti ja järkevästi pienelle tytölle, vei se häneltä hengen".
"Hän kuoli luultavasti luonnollisista syistä", sanoi veli Martin.
"Ehkä", myönsi Lancelot, "mutta saamani vaikutelma oli sellainen, ettei hän olisi kuollut, jos olisin vastannut myöntävästi".
"Kuulkaapa", sanoi veli Martin, "nyt ette ole sillä tiellä, joka vie armoon".
"Osaatte arvostella sen asian paremmin kuin minä", sanoi Lancelot. "Mutta eikö ihminen voi jollakin tavalla saada armoa ja kuitenkin tehdä kysymyksiä?"