Jonkin aikaa haeskeltuani löysin tasaisen paikan vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori äkkijyrkkänä, niin että sen huipulta oli aivan mahdotonta päästä penkereelle. Vuoren kupeessa oli pieni aukko, joka johti umpiseinäiseen luolaan.
Penkereelle juuri tämän aukon eteen päätin rakentaa telttani. Penger oli noin sata yardia [1 yardi = 91 cm] leveä ja kaksi kertaa niin pitkä, se levittäytyi kuin ihana keto oven edessä ja laskeutui joka puolelta säännöttöminä askelmina alas. Kun se sijaitsi vuoren pohjoisrinteellä, oli siinä suojaa kovimmalta helteeltä aamusta alkaen aina auringon laskuun.
Ennen kuin rupesin telttaa rakentamaan, merkitsin luolan eteen puoliympyrän kymmenen yardin pituisella säteellä aukosta lukien. Tähän puoliympyrän kaareen pystytin vahvoja paaluja kahteen rinnakkaiseen riviin lyöden ne lujasti maahan. Ne olivat neljän ja puolen jalan korkuisia ja päistään veistetyt teräviksi. Rivien väliä oli korkeintaan kuusi tuumaa. Tämän välin täytin laivasta tuomillani köydenpätkillä ylös asti ja pönkitin paalut sisäpuolelta puolenkolmatta jalan pituisilla tukipuilla. Paljon työtä ja vaivaa tämän lujan aidan rakentaminen kyllä kysyi, varsinkin kun paalut piti hakata metsässä, kantaa paikalle ja lyödä lujasti maahan kiinni. Oviaukkoa en tähän aitaan tehnyt, vaan tein lyhyet nuoraportaat, jotka kotiin tullessani nostin joka kerta sisäpuolelle.
Näin olin nyt vallittanut ja linnoittanut asuntoni lujan muurin suojaan ja nyt saatoin nukkua rauhassa.
Tähän linnoitukseeni siirsin suurin ponnistuksin runsaan omaisuuteni ja sitten rakensin teltan, teinpä sen kaksinkertaiseksikin, jotta olisin sateelta suojassa — osan vuotta täällä näet sataa varsin rankasti. Tein ensin pienemmän teltan ja sen ulkopuolelle avaramman, jonka katoin tervatulla kankaalla. Enkä nyt enää maannut patjalla, niin kuin tähän asti, vaan paljon mukavammin entisen perämiehemme riippumatossa.
Kannettuani sitten telttaan kaikki sellaiset ruoka- ja muut tavarat, mitkä kosteudesta kärsivät, rupesin laajentamaan luolan suuta. Irroittamani mullan ja kivet kannoin teltan kautta aitauksen sisäpuolelle, kunnes siihen muodostui terassin tapainen, puolentoista jalan korkuinen lava. Teltan taakse sain vähitellen tilavan alan, jota pidin kellarina.
Monta pitkää ja raskasta työpäivää oli kulunut, ennen kuin kaikki oli kunnossa. Siirryn siis kertomuksessani hiukan taaksepäin mainitakseni muutamia seikkoja, jotka mieltäni askarruttivat.
Luolan suuta laajentaessani sattui kerran nousemaan ankara ukkosilma. Ei aikaakaan, niin jo leimahti kirkas salama, jota seurasi hirmuinen jyrähdys. Mutta salamaakin nopeammin sävähti silloin mielessäni ajatus: "Voi ruutiani!" Ihan sydäntäni kouristi ajatellessani, että yksi ainoa salama olisi saattanut silmänräpäyksessä räjäyttää ilmaan koko ruutivarastoni, josta ei riippunut ainoastaan turvallisuuteni vaan elatuksenikin. En ensinkään tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa vaarassa itsekin olin.
Ukkosilman mentyä ohi jätin kaikki muut työt syrjään ja rupesin valmistamaan pusseja ja rasioita, mihin panin ruudit, sillä ajattelin, että jos osa sattuikin syttymään, niin ei koko varasto silti hukkaan menisi. Tähän työhön meni minulta parin viikon verran. Ruutia oli minulla yhteensä lähes sataneljäkymmentä naulaa, ja nyt jaoin sen luullakseni sataan osaan. Kastuneen ruutitynnyrin syttymisestä ei ollut pelkoa, ja siksi vieritinkin sen luolaan, jota tästä lähtien nimitin keittiökseni. Muut ruutipussit ja -rasiat kätkin luolan sopukkoihin sellaisiin paikkoihin, missä ne eivät päässeet kostumaan.
Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja, ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.
Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen, ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin ruokavarojani säästellen.
Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä mietin yksinäisyydessäni.
Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas, satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä, heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan, jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti olla kiitollinen hengestäänkään.
Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano, missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?
Ja sitten johtui mieleeni, kuinka paljon kaikenlaista minulla sentään oli toimeentuloni varalta. Ellei laiva olisi sattumalta siirtynyt haaksirikkopaikastaan lähemmäksi rantaa, joten minun oli mahdollista saada kaikki nämä varustukset, niin miten minun silloin olisikaan käynyt.
— Mikähän, virkoin ääneen itsekseni, — mikähän minut olisikaan perinyt, ellei minulla olisi pyssyä ja ampumavaroja, ellei minulla olisi työkaluja, pukua, vuodevaatteita ja muita vaatteita ruumiin verhona?
Ja nythän minulla on kaikkia näitä yltäkyllin, ja rohkeasti saatan toivoa, että tulen täällä toimeen edelleenkin, vaikkapa ampumavaratkin loppuisivat enkä voisi enää pyssyäkään hyväkseni käyttää. Pahemmitta puutteitta täällä varmaankin voin elää ja olla niin kauan kuin minulle on suotu elinaikaa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ukkosilma silloin vielä ollut tuonut mieleeni ajatusta, että yksi ainoa salama saattaisi tuhota koko ruutivarastoni. Ilmankos ensimmäinen leimaus niin kipeästi koskikin minuun!
Ja nyt käyn jälleen jatkamaan surumielistä kertomusta hiljaisesta, yksinäisestä elämästä, jonka kaltaista tuskin kukaan muu koko maailmassa on kokenut.
Laskuni mukaan olin ensi kertaa astunut tähän kovan onnen saareen syyskuun 30. p:nä. Meillä Englannissa on niihin aikoihin syyspäivän tasaus; täällä aurinko puolenpäivän aikaan paistoi kohtisuoraan päälleni. Saaren asema oli näet minun laskujeni mukaan 9° 22' pohjoista leveyttä.
Asuttuani saaressa kymmenen tai kaksitoista päivää johtui mieleeni, että täällähän pian unohtaa ajanlaskun eikä enää osaa erottaa sunnuntaita arkipäivistä. Siksipä pystytin suuren, ristinmuotoisen, nelisärmäisen pylvään siihen paikkaan meren rannalle, missä ensin olin noussut maihin, ja koversin siihen puukolla suurin kirjaimin:
Täällä nousin maihin 30. p. syyskuuta 1659.
Tämän pylvään kylkeen vedin sitten puukolla kunakin päivänä viivan, sunnuntaina kahta pitemmän muita, kuukauden ensimmäisenä päivänä taas sunnuntaiviivaa kahta pitemmän. Siinä minun almanakkani viikko-, kuukausi- ja vuosilaskuineen.
Minun on tämän yhteydessä mainittava, että laivasta olin tuonut maihin yhtä ja toista sellaista, mitä en ensi kiireessä ollut ennättänyt sen huolellisemmin tarkastaa, koska en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Olin käärinyt nämä tavarat kokoon ja vienyt lautalle semmoisinaan. Lähemmin tutkiessani huomasin niiden joukossa paljon hyödyllistä. Niinpä olin tuonut paperia, kyniä ja mustetta, edelleen kolme, neljä kompassia, muutamia matemaattisia koneita, aurinkokelloja, kiikareita, karttoja ja merenkulkukirjoja. Samoin löysin kolme hyvin säilynyttä Raamattua, jotka olivat tulleet Englannista minun tilaamieni tavaroiden mukana, muutamia portugalinkielisiä kirjoja, pari kolme katolista rukouskirjaa sekä pinon muitakin kirjoja. Kaikki ne panin huolellisesti talteen.
Paperia, kynää ja mustetta koetin käyttää hyvin säästäväisesti. Kirjoittelin muistiin näkemiäni ja kuulemiani niin kauan kuin mustetta riitti, mutta kun se loppui, muistiinpanotkin keskeytyivät, sillä uutta mustetta en pystynyt valmistamaan.
Niin kuin ennen jo olen maininnut, olin ensi kertaa laivalla käydessäni tuonut mukanani kaksi kissaa ja koiran. Niiden merkillisistä vaiheista kerron myöhemmin enemmän. Koira oli minulle monen pitkän vuoden kuluessa uskollinen ystävä. Kaikki ampumani otukset se kantoi luokseni, mitkä suinkin jaksoi. Siinä minulla oli ainainen seurakumppani. Ei puuttunut muuta kuin että se olisi osannut puhua.
Ajan kuluessa oli minulla syytä kaivata muutakin kuin mustetta. Ei ollut lapiota eikä kuokkaa, ei neuloja eikä lankaa. Mitä alusvaatteisiin tulee, niin totuin jo aikaisin olemaan niitä vailla.
Vähitellen alkoi tila teltassa tuntua ahtaalta, kun se oli hujan hajan sullottu täyteen kaikenlaista tavaraa. Saadakseni enemmän tilaa rupesin laajentamaan keittiötäni. Eikä se varsin vaikeata ollutkaan, kun vuori oli haurasta hiekkakiveä. Laajensin luolaa oikealle jonkin matkaa ja siitä yhä enemmän oikealle, kunnes sain puhkaistuksi aukon vuoren toiseen kylkeen. Ja siten oli minulla nyt mukava käytävä linnaani.
Kohta sen jälkeen rupesin rakentamaan tarpeellisia huonekaluja. Istuimista ja pöydästä minulla varsinkin oli puute. Tässä sain taas sen kokemuksen, että pakko on paras opettaja. Minulla oli tähän saakka ollut, kuten sanotaan, peukalo keskellä kämmentä; en ollut ikinä vielä kunnon työkalua kädessäni pidellyt, mutta nyt, kun tarve vaati, kapine toisensa perästä pyörähti kuin pyörähtikin valmiina käsistäni. Syntyi pöytä ja tuoleja. Luolan seiniin ilmestyi vähitellen hyllyjä eri tarve-esineille ja talouskaluille. Seiniin löin koukkuja, joihin ripustin pyssyt ja muut esineet. Loppujen lopuksi oli luolani kuin hyvin varustettu kauppa. Ja näin oli kullakin esineellä oma paikkansa.
Myöhemmin rupesin pitämään päiväkirjaa ja pidin niin kauan kuin mustetta riitti. Liitän muutamia otteita tähän.
Viides luku
Otteita päiväkirjasta. — Uusia havaintoja ja askarteluja. Luolan laajentaminen. — Kesy vuohi. — Ohran ja riisin oraita. — Ankara maanjäristys.
PÄIVÄKIRJASTANI
Vuonna 1659 syyskuun 30. p. Jouduttuani haaksirikkoon kauheassa myrskyssä minä viheliäinen Robinson Crusoe pääsin vähissä hengin maihin tähän kolkkoon ja karuun saareen, jonka nimitin "Epätoivon saareksi". Kaikki muut laivalla olleet hukkuivat. [Päiväkirjasta jätämme tästä lähtien pois ne kohdat, joista edellä on jo mainittu. (Toimittaja.)]
Lokakuun 1.-24. p. Kävin monta kertaa laivalla ja toin sieltä lautoilla, mitä suinkin voin. Näinä päivinä on satanut paljon, vaikka välistä on ollut kauniitakin ilmoja. Näkyy olevan sadeaika käsissä.
Lokakuun 26.-29. p. Olen ollut ankarassa työssä, nimittäin siirrellyt tavaroita uuteen asuntooni. Välistä on satanut hyvinkin rankasti.
Marraskuun 1. p. Nukuin yöni ensi kertaa teltassa.
Marraskuun 3. p. Ammuin kaksi sorsan näköistä lintua. Sangen maukaslihaisia.
Marraskuun 4. p. Tänään päätin, mitä mihinkin aikaan päivästä teen. Ja tällainen tuli päiväjärjestyksestäni: aamulla kävelen pari kolme tuntia pyssy mukanani, milloin ei sada; sitten teen työtä kello yhteentoista asti; sen jälkeen syön, mitä milloinkin sattuu olemaan; kahdestatoista kahteen lepään, sillä silloin on kova helle; iltapäivällä askaroin jälleen.
Marraskuun 5. p. Kävin koirani kanssa metsällä ja ammuin metsäkissan. Liha ei kelvannut ruoaksi, mutta nahka oli sangen pehmeä. Minulla on tapana nylkeä kaikki eläimet, mitkä saan ammutuksi, ja säilyttää niiden nahat. Palatessani takaisin pitkin merenrantaa näin kaikenlaisia vesilintuja, mutta en tuntenut niitä. Hämmästyin, jopa säikähdinkin, huomattuani kaksi hyljettä. Menin katsomaan niitä, mutta ne puikahtivat veteen ja pääsivät tällä kerralla käsistäni.
Marraskuun 7. p. Pouta-aika näkyy alkavan. Tämän kuun 8., 9., 10. ja osittain 12. (11. oli sunnuntai) meni minulta tuolin tekemiseen. Syntyihän siitä jonkinlainen, mutta ei se minua oikein miellytä. Tällä välin paiskasin monta tekelettä säpäleiksi.
Muist. Pian minulta jäivät sunnuntaitkin viettämättä. En näet tullut joka päivä vetäneeksi piirtoa almanakkapylvääseen, niin etten lopulta ollut selvillä, mikä päivä milloinkin oli.
* * * * *
Marraskuun 13. p. Tänään satoi. Se virkisti minua sanomattomasti ja vilvoitti ilman.
Marraskuun 17. p. Päätin ruveta laajentamaan luolaani, mutta minulta puuttui kolme työkalua, nimittäin teräkuokka, lapio ja työntökärryt tai kori. Minä miettimään, millä keinoin saisin nämä tarpeelliset kalut. Teräkuokaksi kelpasi kyllä rautakanki, vaikka olikin hiukan raskas. Vaikeampaa on lapion hankkiminen.
Marraskuun 18. p. Metsässä samoillessani löysin puun, jota Brasiliassa sanotaan rautapuuksi, koska se on hyvin kovaa. Suurella vaivalla sain siitä hakatuksi palasen, vaikka kirveeni olikin siinä hommassa mennä rikki, ja raahasin sen kotiin. Kauan kesti, ennenkuin sain veistetyksi jonkinlaisen lapion. Olisihan se tarvinnut hieman rautaa tueksi varteensa, mutta kesti se minun töissäni sellaisenaankin. Tuskin on niin suuritöistä lapiota missään muualla nähty.
Koria en saattanut tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavia pajuja valmiina, eikä niitä saarella näkynyt kasvavankaan. Työntökärryjen kopan ja aisat olisin kukaties osannut tekaista, mutta pyörää en olisi pystynyt laatimaan, ja mistäpä siihen olisin rauta-akselin ottanut? Luovuin koko hommasta ja tein sen sijaan sellaisen laatikon, jossa apulaiset meillä kantavat savea muurareille. Tämä tosin ei ollut läheskään niin vaikea tehdä kuin lapio, mutta kuitenkin minulta meni sen sekä kärryjen suunnittelemiseen yhteensä kokonaista neljä päivää, lukuun ottamatta tietysti aamuhetkiä. Harvoin näet jätin metsälle menemättä ja harvoin sieltä saaliitta palasin kotiin.
Marraskuun 23. p. Nyt ryhdyin luolaani laajentamaan, ja tätä työtä kesti yhtämittaa kahdeksantoista päivää. Koetin näet saada siitä aitan, keittiön, ruokasalin ja kellarin. Yöt nukuin teltassa, paitsi silloin kun satoi niin rankasti, ettei kaksinkertainenkaan teltta enää pitänyt vettä. Myöhemmin laitoinkin koko aitaukseni yli katoksen, jossa pitkien seipäitten toinen pää oli kiinni vuoressa, toinen pyöreällä vallilla. Katteeksi panin oksia ja suuria lehtiä.
Joulukuun 10. p. Luulin luolani jo olevan kyllin tilava, kun äkkiä — olin kaiketikin tehnyt sen liian avaraksi — sen toisessa päässä suuri määrä soraa putosi katosta maahan. Säikähdin kovasti eikä kummakaan, sillä jos silloin olisin sattunut olemaan kohdalla, en ikinä enää olisi haudankaivajaa tarvinnut. Siitä sain uutta työtä; irtaantunut sora oli kannettava ulos ja, mikä vieläkin vaikeampaa, katto oli pönkitettävä, jottei moista vahinkoa enää sen koommin sattuisi.
Joulukuun 11. p. Pystytin luolan kattoa vasten kaksi pylvästä, kummankin yläpäässä on kaksi lautaa ristikkäin. Seuraavana päivänä panin vielä muutamia pylväitä lisäksi, niin että katto oli viikon perästä aivan taattu. Riviin pannut pylväät jakoivat nyt luolankin useaan eri osastoon.
Joulukuun 20. p. Täytyi laittaa monille tavaroilleni toinenkin pöytä.
Joulukuun 24. p. En päässyt lainkaan ulos, sillä satoi yhtä mittaa koko yön ja päivän.
Joulukuun 25. p. Satanut koko päivän.
Joulukuun 26. p. Sade lakannut. Ilma paljon raittiimpi ja kauniimpi.
Joulukuun 27. p. Ammuin nuoren vuohen ja haavoitin toista. Sain viimeksimainitun kiinni ja talutin sen metsästä kotiin. Sorkka oli mennyt siltä poikki. Panin sen lastoihin.
Muist. Pidin hellää huolta vuohesta, ja niinpä se jäi eloon; sorkkakin parani täydellisesti. Olin hoitanut sitä niin kauan, että se tuli vihdoin kesyksi, kävi syömässä nurmea penkereellä eikä enää yrittänytkään karata. Tästä sain aiheen ruveta ajattelemaan, että minun pitäisi vähitellen kasvattaa karja, jotta minulla olisi ruokaa, kun ruudit ja lyijyt loppuvat.
Joulukuun 28.-31. p. Kovaa hellettä ja tyyntä. Ei ollut menemistäkään ulos muulloin kuin illalla. Asettelin sillä aikaa tavaroitani järjestykseen.
* * * * *
Tammikuun 3. p. Tänään rupesin rakentamaan jo ennen mainitsemaani vallia penkereelleni. Mainittakoon tässä, että tätä raskasta työtä kesti 14. päivään huhtikuuta, jolloin sen lopullisesti sain valmiiksi.
Sillä välin kävin joka päivä metsällä, milloin vain sateelta saatoin, ja aina havaitsin jotain uutta ja hyödyllistä. Niinpä kerrankin tapasin eräänlaisia metsäkyyhkysiä, jotka eivät tehneet pesäänsä puuhun, niin kuin meillä, vaan kallionkoloihin. Otin pesästä muutamia poikasia ja toin ne kotiin muka kesyttääkseni ne, mutta suuremmaksi kasvettuaan ne lensivät tiehensä, kenties siitä syystä, ettei minulla ollut niille soveliasta ruokaa. Usein kuitenkin löysin yhä uusia pesiä ja kannoin monta makeata paistia kotiin.
Koettaessani saada talouteni yhä parempaan kuntoon huomasin tuon tuostakin, kuinka paljon tarpeellisia esineitä minulta sentään puuttui. Enkä niitä kaikkia pystynyt tekemäänkään. Niinpä en milloinkaan onnistunut valmistamaan tynnyriä. Olihan minulla mallina muutamia nassakoita, kuten jo olen maininnut, ja viikkomääriä koetinkin niitä jäljitellä, mutta turhaan. En osannut panna pohjaa enkä liittää lautoja niin tarkasti toisiinsa, että astia olisi pitänyt vettä. Hylkäsin pian koko homman.
Kipeästi kaipasin kynttilöitäkin. Nukkumaan minun täytyi käydä heti pimeän tultua, joka täällä tavallisesti alkaa jo kello seitsemän tienoissa. Muistui nyt mieleeni vahakimpale, joka minulla oli Afrikassa seikkaillessani, mutta täällähän ei vahaa ollut saatavissa. Ainoa keino oli kerätä ampumieni vuohien rasvaa. Sitä panin sitten savesta tekemääni ja päivänpaisteessa polttamaani maljaan, kiersin siihen tappuroita sydämeksi ja siten sain lampun, vaikkei sen liekki niin tasainen ollut kuin kynttilän.
Tavaroita penkoillessani sattui kerran käsiini muuan pieni pussi, josta jo ennen olen maininnut. Siinä oli ollut ohran ja riisin jyviä laivassa olleita lintuja varten, mutta rotat olivat syöneet ne melkein kaikki, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin kuoret ja tomua. Kun niinä aikoina tarvitsin pusseja, muistaakseni ruutivarastoni jakamista varten pienempiin osiin — pudistelin silloin siemenpussin tyhjäksi toiselle puolelle linnaani, mäen juurelle.
Tämä tapahtui juuri ennen kuin edellämainitut sateet alkoivat. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota ja olin jo ennättänyt unohtaa koko asian, kun kerran — taisi olla kuukautta myöhemmin — näin maassa vihreitä taimia, joita ennen en ollut täällä nähnyt. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni hiukan myöhemmin, kun huomasin maasta nousevan kymmenkunta vihreää tähkää, ilmeisesti eurooppalaisia, tarkemmin sanoen englantilaisia ohrantähkiä.
En osaa sanoin selittää hämmästystäni. Kaikki uskonnolliset tunteet olivat tähän saakka olleet minulle outoja; tuskin milloinkaan olin asioita uskonnolliselta kannalta harkinnut. Kaikki, mitä minulle tähän saakka oli tapahtunut, oli mielestäni ollut vain pelkkää sattumaa, eli, niinkuin ihmiset tavallisesti sanovat, Jumalan sallimaa. En ollut yrittänytkään tutkiskella Sallimuksen tarkoituksia tai sitä säännönmukaisuutta, jota Jumala noudattaa hallitessaan maailmaa. Mutta nyt, nähdessäni tuon ohran kasvavan tässä ilmanalassa, mikä ei lainkaan ole viljankasvulle suotuisa, ja varsinkin kun en tiennyt, miten se oli täällä idulle noussut, vavahti sydän rinnassani. Minusta alkoi tuntua, että Jumala oli ihmeellisellä tavalla pannut kylvämättömän siemenen täällä itämään, nimenomaan minun elatuksekseni tässä karussa, viheliäisessä seudussa.
Tämä liikutti mieltäni ja kyyneleet kiertyivät silmiini. Miekkonen minä, ajattelin, jonka tähden moinen luonnonihme oli tapahtunut! Ja yhä suuremmaksi kävi kummastukseni, kun vähän matkan päässä näin muitakin korsia. Siinä kasvoi riisiä, minä tunsin sen, sillä Afrikassa olin kyllä nähnyt tuon viljalajin kasvavan.
Eikä siinä kyllin, että pidin näitä Sallimuksen lähettäminä yksin minua varten; olinpa vakuutettu siitä, että niitä kasvoi täällä runsaammaltikin.
Lähdin tarkastelemaan saarta ristiin rastiin, tähystelin jokaiseen soppeen ja sopukkaan, jokaikisen mäen juurelle, mutta viljaa ei näkynyt missään. Viimein muistinkin karistaneeni vanhan siemenpussin tähän paikkaan, ja samassa tuli ihmeestäkin loppu, ja — se täytyy minun tunnustaa — rupesi kiitollisuus Jumalaa kohtaan sydämessäni sammumaan: minä huomasin muka, ettei tämä mikään ihme ollutkaan, vaan aivan tavallinen asia. Kyllä minun olisi pitänyt olla yhtä kiitollinen näin oudosta ja odottamattomasta huolenpidosta kuin ihmeestäkin, sillä olihan ilmeistä Jumalan työtä minua kohtaan, että nuo kymmenkunta siementä olivat säilyneet rotilta, tulleet kuin taivaasta. Ja Jumalan ohjaustahan oli sekin, että minä tulin pudistelleeksi ne juuri tällaiseen siimespaikkaan, missä ne heti itivät. Jos ne tähän aikaan vuodesta olisin muualle karistanut, niin päivä olisi ne polttanut pilalle.
Sanomattanikin on selvä, että kun tähkät olivat kypsyneet — se tapahtui kesäkuun lopulla — korjasin huolellisesti jokaikisen jyvän siemeniksi tuleville viljasadoille, joista toivoin ajan mittaan saavani niin runsaasti jyviä, että niistä riittäisi minulle leiväksi. Mutta vasta neljän vuoden kuluttua uskalsin syödä oman pellon viljaa, silloinkin vain varsin niukalti. Syynä oli se, että ensimmäisen sadon siemen meni minulta melkein kokonaan hukkaan, kun kylvin juuri ennen pouta-ajan alkua. Vain muutamat siemenet koko kylvöstäni jaksoivat itää.
Paitsi ohraa, oli minun tietämättäni noussut pari-, kolmekymmentä riisinkin orasta. Niistäkin saamani siemenet otin talteen uutiskylvöä varten.
Mutta palaanpa jälleen päiväkirjaani.
Huhtikuun 16. p. Saatuani linnoitukseni parhaiksi valmiiksi olin vähällä menettää kaikki monikuukautisten töitteni ja vaivojeni hedelmät; olinpa itsekin joutua surman suuhun. Työskennellessäni kerran teltan takana aivan luolan oven suulla tapahtui jotakin kauheata. Kuului kumea jyrähdys: suuret määrät soraa putosi alas luolan katosta ja samoin vuoren huipulta pääni yläpuolella; kaksi katon kannattimiksi pystytettyä pylvästä murtui hirveällä ryminällä. Minä säikähdin tavattomasti. Tietämättäni vielä syytäkään tähän tapaukseen, luullen vain luolan katon luhistuneen niinkuin kerran ennenkin ja peläten joutuvani itsekin alas putoilevan soran alle, riensin kiireimmän kaupalla portaille ja hyppäsin alas vallin toiselle puolelle. Siellä luulin nyt olevani turvassa, mutta tuskin olin päässyt sinne, niin jo huomasin, että saarella kävi ankara maanjäristys: maassa jalkojeni alla tunsin kolme hirveää tärähdystä, noin kahdeksan minuutin väliajoin, ja niin valtavaa, että vahvinkin rakennus olisi kutistunut maan tasalle. Erään vuoren huipulta, puolen peninkulman päässä merelle päin, irtaantui suuri kivilohkare ja tuli alas niin kamalalla jyskeellä, etten moista ollut vielä elämässäni kuullut. Merikin oli ankarassa liikkeessä: tärähdykset meren alla näyttivät olevan vielä kovempia kuin maan sisässä.
Ensi kertaa näin nyt maanjäristyksen omin silmin, ilmankos se hämmästytti minua niin, että olin kuin puolikuollut tai kivettynyt. Minusta tuntui aivan samalta kuin meritaudin alkaessa. Irtaantuneen vuorenhuipun pauhina herätti minut vihdoin huumauksestani. Säikähdyksissäni en osannut luulla muuta kuin että vuori kukistuu telttani yli ja hautaa allensa kaikki, mitä minulla on. Ja tämä ajatus sai veren hyytymään suonissani.
Kolmannen tärähdyksen jälkeen järistys näkyi taukoavan, ja minä rohkaisin mieleni. En uskaltanut kuitenkaan vielä mennä vallin yli, vaan istahdin maahan epätoivoissani ja neuvottomana — mitä minun nyt pitäisi tehdä? Mieleeni ei tullut koko aikana ainoatakaan uskonnollista ajatusta, paitsi tuota tavanmukaista: "Herra, armahda minua!" Mutta kun hätä oli ohi, niin meni sekin tunnelma ohi.
Taivas vetäytyi nyt paksuun pilveen, nousi tuuli, joka paisui paisumistaan, eikä kulunut puolta tuntiakaan, niin oli jo mitä hirvein rajumyrsky valloillaan: meri pauhasi lakkapäissä ja tyrskyt pieksivät hurjasti rantaa. Kolme tuntia raivosi myrsky yhtämittaa, kunnes se alkoi vähitellen hiljetä ja tyyntyi vihdoin kokonaan. Kahden tunnin kuluttua alkoi sataa hyvin rankasti. Käsitin nyt, että kaikki tämä oli yhteydessä maanjäristyksen kanssa, ja koska itse järistys oli nyt mennyt ohitse, uskalsin vihdoin palata linnaani. Istuin telttaani, mutta sade oli niin ankara, että uhkasi lyödä koko teltan maahan. Täytyi välttämättä mennä luolaan, vaikka minua pelottikin, että katto putoaisi päälle.
Tämän sateen aikana, jota kesti koko yön ja seuraavan päivänkin, päätin puhkaista valliini reiän ja kaivaa vallin läpi kourun, jota myöten linnoituksen sisään keräytynyt sadevesi pääsisi valumaan pois; muutoinhan luola joutuisi tulvan alle.
Maanjäristys meni menojaan, rajuilma tyyntyi, sade lakkasi ja mielenikin tuli entiselleen. Rupesin mietiskelemään, miten nyt elämäni järjestäisin. Arvelin että koska saarella näkyy tapahtuvan maanjäristyksiä, on luolassa asuminen sangen vaarallista. Luolahan saattaisi seuraavan järistyksen aikana sortua, vuorenhuippu juuri linnoituksen yläpuolelta saattaisi lohjeta irti ja haudata alleen kaiken omaisuuteni ja minut itsenikin. Minun oli siis välttämättä etsittävä muualta turvallisempi paikka. Haikealta tuntui tosin ajatella, että minun täytyi siirtyä pois asunnostani, jossa kaikki jo oli niin hyvässä järjestyksessä ja johon olin jo ennättänyt tottua. Mutta minun oli pakko luopua siitä. Niin pian kuin löydän sopivan paikan, rupean rakentamaan itselleni uutta linnaa. Siihen saakka minun täytyy pakostakin asua täällä. Sellainen oli päätökseni.
Kuudes luku
Tahko. — Laivanhylky rannalla. — Hyödyllisiä tavaroita laivasta. —
Kuumetauti. — Kauhea uni. — Raamattu. — Saan lohdutusta siitä.
Huhtikuun 22. p. Tänään minun piti ryhtyä työhön, niin kuin eilen olin päättänyt, mutta kovin tuntuva oli taas työkalujen puute. Olihan minulla kolme piilua ja suuret määrät kirveitä (aikoinaan aiotut vaihtotavaraksi intiaaneille), mutta nämä teräaseet olivat kovien puitten hakkaamisesta käyneet tylsiksi. Oli tahkokin, mutta kukapa sitä olisi minulle vääntänyt? Siinä oli minulla miettimistä ja pohtimista kuin hyvälläkin valtiomiehellä tärkeää valtiollista pulmaa selvitellessä tai tuomarilla, joka harkitsee kuolemantuomiota. Vihdoin, monen puuhan ja ponnistuksen jälkeen sain valmiiksi pyörän, joka oli hihnalla yhdistetty polkimeen. Täten sain tahkon käymään jalkavoimalla, niin että kumpikin käsi oli vapaana. Mutta kokonainen viikko minulta meni sen rakentamiseen, ja raskaanpuoleinen siitä sittenkin tuli.
Huhtikuun 28.-29. p. Nämä päivät menivät teräaseitten tahkoamiseen.
Huhtikuun 30. p. Raskaaksi kävi mieleni huomattuani leipävarojeni alkavan tuntuvasti vähetä. Päätin tästä puolin syödä vain korpun päivässä.
Toukokuun 1. p. Tänä aamuna satuin pakoveden aikana katsahtamaan merelle ja huomasin rannalla jonkin tavattoman suuren esineen. Lähdin katsomaan ja löysin pienen tynnyrin ja kolme palasta särkyneestä laivastamme. Viime myrsky oli nähtävästi ajanut laivanjäännöksen lähemmäksi rantaa ja irroittanut siitä osia. Itse laivanhylky oli entistä korkeammalla. Kävin heti tarkastamassa tynnyriä ja huomasin sen olevan täynnä ruutia, joka kuitenkin oli kastunut ja kovaa kuin kivi. Vieritin sen maihin ja lähdin lähemmin tutkimaan laivanhylkyä.
Ennen oli minun täytynyt uida laivan luokse; nyt oli niin paljon hiekkaa noussut laivan ja rannan väliin, että pääsin sinne kuivin jaloin. Kummalliselta tämä ensin vaikutti, mutta sitten muistin maanjäristyksen ja arvelin, että se oli saanut aikaan muutoksia merenpohjassa. Laivan asemakin oli muuttunut. Kokka, joka ennen oli ollut painuneena hiekkaan, oli nyt kohonnut ainakin kuusi jalkaa. Jo aikoja sitten irti lohjennut peräpuoli oli kallistunut kyljelleen. Ja siksipä aallot katkoivat siitä nyt yhä useampia palasia ja toivat rantaan.
Muuttohommat jäivät nyt syrjään, kun aloin miettiä, miten pääsisin laivan sisään. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä hiekka oli tukkinut kaikki aukot. Olin kuitenkin jo oppinut, ettei milloinkaan saa lakata toivomasta, ja niinpä päätin koettaa saada laivan pala palalta maihin, sillä kaikesta mitä omakseni siitä saan, on minulle oleva hyötyä tavalla tai toisella.
Toukokuun 3. p. Sahasin poikki paksun palkin, joka näkyi kannattavan kokan kantta. Koetin sitten luoda hiekkaa pois korkeimmalta kohdalta, mutta palaava nousuvesi pakotti minut keskeyttämään työni.
Toukokuun 4. p. Lähdin kalastamaan, mutta en pitkään aikaan saanut yhtään ruoaksi kelpaavaa kalaa. Olin jo heittämäisilläni sikseen koko puuhan, kun viimeinkin sain kalan, jonka tiesin kelpaavan syötäväksi. Minulla oli pitkä, puretusta köydestä tehty siima, ja vaikka koukkujakin puuttui, niin sain kuitenkin kaloja riittämiin asti. Kuivasin ne päivänpaisteessa ja söin kapakaloina.
Toukokuun 5. p. Sahasin toisenkin palkin ja sain hylystä irti kolme kansilankkua. Sidoin ne yhteen ja laskin nousuveden mukana ajautumaan rantaan.
Toukokuun 6. p. Olin laivanhylyllä. Sain irti muutamia rautapultteja ja muita rautaesineitä. Kotiin tultuani olin niin väsynyt, että ajattelin jättää nämä ponnistukset kokonaan.
Toukokuun 7. p. Menin taas aikani kuluksi laivanhylylle. Se oli omasta painostaan lohjennut kahtia, koska sidepalkit eivät enää olleet pitämässä kiinni. Sisus oli näkyvissä, mutta melkein täynnä vettä ja hiekkaa.
Toukokuun 8. p. Kansi oli puhdas vedestä ja hiekasta. Kangella irrotin kaksi lankkua ja uitin ne rantaan. Kangen jätin sinne huomiseksi.
Toukokuun 9. p. Pääsin kangen avulla laivan sisään. Siellä tuntui olevan useitakin tynnyreitä. Irrotin ne paikaltaan, mutta en saanut niitä murretuksi auki. Näin myös suuren kiskon englantilaista terästä, mutta se oli liian raskas liikutella.
Toukokuun 10:nnestä kesäkuun 15:nteen kävin laivalla harva se päivä. Tuuli oli sillä välin ennättänyt hajoittaa laivan ja ajanut sen jäännökset vielä entistä lähemmäksi rantaa. Paitsi lautoja, lankkuja ja hirsiä sain sieltä vielä rautaa ja lyijylevynpalasia. Nyt minulla oli tarpeeksi veneen aineksia. Kunpa vain tietäisin, miten vene tehdään!
Kesäkuun 17. p. Eilen sain ammutuksi merenrannalla suuren kilpikonnan. Tänään koetin keittää sitä. Löysin sen sisältä kuusikymmentä munaa. Liha oli makeinta mitä milloinkaan olen syönyt.
Kesäkuun 18. p. Satoi koko päivän. Sade tuntui kylmältä, omituista kyllä näillä leveysasteilla. Vilutti hiukan.
Kesäkuun 19. p. Vilunpuistatuksia. Tuntuu kuin ilma olisi kylmennyt.
Kesäkuun 20. p. Yö oli levoton. Päätä kivistää kovasti. Kuumetta.
Kesäkuun 21. p. Tänään olen voinut hyvin huonosti. Tämä tuskallinen tila tuntuu kauhealta: olen sairas enkä saa apua mistään. Rukoilin Jumalaa — ensi kertaa sen myrskyn jälkeen, jossa olin ollut Hullin edustalla. Tuskin tiesin mitä sanoinkaan, sillä ajatukseni olivat niin sekavat.
Kesäkuun 22. p. Vointini on hiukan parempi, mutta yhä pelottaa, että täytyy asettua vuoteeseen.
Kesäkuun 23. p. Vointini varsin huono, vilunpuistatuksia ja ankaraa päänsärkyä.
Kesäkuun 24. p. Voin jo paljon paremmin.
Kesäkuun 25. p. Kovia puistatuksia ja kuumetta taas. Kohtaus kesti seitsemän tuntia yhtämittaa. Sen jälkeen hikoilin ankarasti.
Kesäkuun 26. p. Tuntuu taas paremmalta. Koska kotona ei ollut mitään tuoretta ruokaa, lähdin pyssyineni metsälle, mutta olin kovin heikko. Ammuin vuohen ja sain sen suurella vaivalla kannetuksi kotiin. Paistoin palasen vartaalla ja söin. Olisin keittänyt lihalientä, mutta ei ollut astiaa.
Kesäkuun 27. p. Tänään oli taas niin ankaraa vilutusta ja kuumetta, että minun täytyi koko päivän olla vuoteessa, syömättä, juomatta. Olin nääntymäisilläni janoon, mutta olin niin heikko, etten kyennyt hakemaan vettä. Rukoilin jälleen, mutta ajatukseni olivat sekavia ja vaikka ne selvisivätkin, en osannut muuta kuin voivotella: "Katso puoleeni, Herra! Herra, armahda minua!" Tätä kesti luullakseni pari kolme tuntia. Senjälkeen meni kuumeenpuuska ohitse, minä nukuin myöhään yöhön asti. Herättyäni tuntui paljon paremmalta, mutta janotti kauheasti. En kuitenkaan jaksanut nousta vettä hakemaan. Siinä täytyi vain virua, kunnes aamulla jälleen nukuin. Ja nyt näin kauhean unen. Olin istuvinani aitauksen ulkopuolella samassa paikassa, missä maanjäristyksen aikana olin istunut. Paksusta mustasta pilvestä astui alas mies kirkkaissa tulenliekeissä, jotka valaisivat koko maan. Niin räikeä oli valo hänen ympärillään, että silmäni tuskin sietivät sitä katsella, ja niin kauheat miehen kasvot, etten sitä kykene sanoin selittämään. Kun hän laski jalkansa tantereelle, tuntui kuin maa olisi tärähdellyt kuten maanjäristyksessäkin tuonnoin, ja ilma tuntui värisevän salamoiden leimauksista. Tuskin oli mies ennättänyt astua maahan, kun hän jo lähti kulkemaan minua kohti kädessään pitkä keihäs, valmiina pistämään minut kuoliaaksi. Läheiselle mäenkukkulalle saavuttuaan hän lausui minulle — ainakin olin kuulevinani hirmuisen äänen puhuvan — mutta muuta en hänen puheestaan ymmärtänyt kuin nämä sanat: "Vaikka kaikki nämä nähnyt olet, et kuitenkaan ole katumusta tehnyt; siitä syystä pitää sinun nyt kuoleman." Ja näin sanottuaan hän ojensi keihäänsä minua kohti tappaakseen minut.
Ei kai kukaan, joka tämän lukee, olettane, että kykenisin kuvailemaan sieluni tuskaa sillä hetkellä. Samassa heräsinkin, mutta yhä vielä kauhusta vavisten.
Uskonnollista ajattelutapaa ei minulla valitettavasti ollut lainkaan. Kaikki tieto jumalisuuden asioissa, minkä olin isältäni saanut, oli ennättänyt kahdeksan pitkän vuoden aikana haihtua merimieselämän moninaisissa vaiheissa ja sellaisten ihmisten seurassa, jotka olivat yhtä kelvottomia ja jumalattomia kuin minä itsekin. En muista koko tämän ajan kuluessa kertaakaan ajatelleeni Jumalaa enkä tutkiskelleeni itseäni. Minut oli vallannut jonkinlainen hengen tympeys: minussa ei ollut pahan tuntemusta, ei hyvän kaipausta. En pelännyt Jumalaa hädän hetkenä, en kiittänyt häntä hädästä päästyäni.
Mutta nyt, kärsiessäni taudin kovissa kourissa, nähdessäni kuoleman verkalleen astuvan eteeni, tuntiessani ruumiini voimien raukeavan ja ajatusteni harhailevan sekavina, kauan nukuksissa ollut omatuntoni heräsi. Nyt johtuivat mieleeni isäni viimeiset varoitussanat minulle: "Jos mielettömän aikeesi toteutat, ei Jumala sinulle siunaustaan anna, ja joskus kun olet ypöyksinäsi, avuttomana ja neuvottomana, olet kyllä pahoillasi muistaessasi, että hylkäsit isäsi neuvot." Isän ennustus oli käynyt toteen. Olisin saattanut elää hiljaista, rauhallista elämää, mutta olin itse sysännyt sellaisen onnen luotani ja joutunut nyt tähän viheliäiseen tilaan, jossa olin niin yksin, niin neuvoton, niin avuton. Ja minulta pääsi huuto: "Herra, auta minua, sillä olen suuressa murheessa!" Tämä oli ensimmäinen rukous, mikä vuosikausiin oli sydämestäni kohonnut. Mutta palaanpa taas päiväkirjaani.
Kesäkuun 28. p. Herättyäni tunsin olevani paljon virkeämpi, vaikka äskeinen uneni minua yhä vieläkin hirvitti. Peläten taudinpuuskan taas uudistuvan huomenna päätin jollain tavoin vahvistaa voimiani. Ensi työkseni kaasin suuren lasipullon täyteen vettä ja asetin sen viereeni käden ulottuville. Siltä varalta, ettei vesi olisi puhdasta ja terveellistä, sekoitin siihen rommia. Hain sitten palasen vuohenlihaa ja paistoin sen hiilillä, mutta en syönyt kuin pienen palasen. Illalliseksi paistoin tuhkassa kolme kilpikonnan munaa, ja tämä oli muistaakseni elämässäni ensimmäinen ateria, jolle rukoilin Jumalan siunausta.
Ilta alkoi pimetä. Kun ei minua vielä lainkaan nukuttanut, sytytin lampun ja istahdin tuolille. Ajattelin mennyttä elämääni. Mietin siinä, miten Jumala, joka on kaiken luonut, kaikesta myös pitää huolta. Hän tietää kaikki. Hän tietää minunkin viheliäisen tilani, sillä hänen tahdostaan tämäkin on tapahtunut. Ja koska niin on, olen hänen vallassaan ja huomassaan.
Mielessäni yhä edelleen tuo kaiketi huomenna uudistuva taudinpuuska satuin muistamaan, että brasilialaiset käyttävät tupakkaa lääkkeenä melkein kaikkiin tauteihin ja että minulla eräässä arkussa oli sekä valmista tupakkaa että vihreitä tupakanlehtiä.
Lähdin noutamaan sitä, ja itse taivas silloin askeleitani johti, sillä tuosta arkusta löysin lääkettä sekä ruumiilleni että sielulleni. Avasin arkun ja löysin sieltä etsimäni tupakat, mutta samalla huomasin siellä ne monet kirjatkin, jotka olin laivasta pelastanut, ja otin esiin yhden Raamatun. Tähän saakka minulla ei ollut ollut tilaisuutta eikä haluakaan lukea sitä.
En ollenkaan tiennyt, millä tavoin tupakkaa oli käytettävä lääkkeenä, mutta koetin menetellä useallakin tavalla. Pistin ensin palasen tupakanlehteä suuhuni ja rupesin sitä pureskelemaan, mutta päätäni rupesi pyörryttämään, koska olin siihen tottumaton. Panin sitten hiukan tupakkaa rommiin tunniksi tai pariksi aikoen nukkumaan mennessäni juoda sen. Koetin vielä polttaa tupakkaa hiilillä ja vetää sen savua henkeeni niin paljon kuin jaksoin sietää.
Näitten kokeilujen välillä koetin lukea Raamattua. Päätäni huimasi kuitenkin niin, ettei lukemisesta tahtonut tulla mitään. Umpimähkään avattuani Raamatun sattuivat nämä sanat silmieni eteen: "Avuksesi huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Nämä sanat soveltuivat juuri minun tilaani. Ne tekivät minuun ensi lukemalta vaikutuksen, mutta eivät kuitenkaan niin syvää kuin myöhemmin, sillä sanalla "auttaa" ei vielä ollut vastakaikua minussa. Kun Israelin lapsille luvattiin lihaa, napisivat he sanoen: "Voiko Jumala kattaa meille pöydän korvessa?" Samoin minäkin sanoin: "Voiko Jumala itse tulla auttamaan ja pelastamaan minut tältä saarelta?"
Oli jo myöhä. Tupakka oli huumannut minua niin, että minua alkoi nukuttaa. Jätin lampun palamaan ja menin vuoteeni ääreen. Mutta ennen kuin kävin nukkumaan, tein jotain, mitä en ikinä ennen ollut tehnyt: lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa täyttämään lupauksensa ja auttamaan minua, kun häntä hädässäni huudan.
Tämän lyhyen ja katkonaisen rukouksen jälkeen join tupakalla väkevöitettyä rommia, mutta se oli niin kitkerää ja voimakasta, että tuskin pariakaan kulausta sain sitä alas. Heti sen jälkeen kävin vuoteeseen. Juoma nousi heti päähäni, mutta pian vaivuin syvään uneen enkä herännyt siitä ennen kuin seuraavana päivänä kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Oikeastaan — siitä olen varma vielä tänäkin päivänä — nukuin koko seuraavankin päivän ja yön ja heräsin siis vasta kahden päivän kuluttua kello kolmen tienoissa, sille muuten en osaa selittää, miten olisin ajanlaskussani jäänyt yhden päivän jäljelle, niin kuin monta vuotta jälkeenpäin kävi selville.
Oli miten oli, herättyäni tunsin olevani sangen virkeä ja reippaalla mielellä. Eikä taudinpuuska seuraavana päivänä uudistunutkaan. Voimanikin alkoivat vähitellen palata.
Kesäkuun 30. p. Tänään kykenin menemään metsälle. Ammuin pari hanhentapaista vesilintua, mutta niiden liha ei miellyttänyt minua. Söin jälleen muutamia kilpikonnan munia. Otin uudestaan tupakkarommia, joka nähtävästi oli tehnyt minulle hyvää.
Heinäkuun 1. p. Tänään taas puistatuksia, paljon lievempinä kuitenkin kuin eilen.
Taudin kourista olin nyt päässyt, mutta viikkoja kesti vielä, ennen kuin tulin aivan entiselleni. Usein palasivat mieleeni nuo sanat: "Minä tahdon auttaa sinua." Yhä vain näytti pelastukseni mahdottomalta, kunnes vihdoin apeimmillani ollessani tulin ajatelleeksi, että liian paljon murehdin pelastumistani tältä saarelta ja unohdin kokonaan, mistä kaikesta jo olin pelastunut. Olin pelastunut ankarasta taudista, ja mitä minä puolestani olin tehnyt? Jumala oli minut pelastanut — entä minä? Olinko ollut kiitollinen hänelle siitä? Kuinka voisin toivoa vielä suurempaa pelastusta? Tämä pisti sydämeeni, ja silloin lankesin polvilleni ja kiitin häntä, joka oli minut päästänyt taudistani.
Rupesin nyt lukemaan Raamattua aamuin illoin, en määrättyjä lukuja kerrallaan, vaan minkä verran milloinkin jaksoin. Mitä enemmän luin, sitä enemmän mieleni sai rohkaisua ja sitä lujemmaksi kävi vakaumukseni, että Jumala kuulee minun rukoukseni. Tästä lähtien käsitin tuon luvatun pelastuksen toisella tavalla: pelastuminen synnistä on paljon tärkeämpää kuin pelastuminen hädästä.
Heinäkuun 4.-14. p:nä vain pistäydyin metsällä päivittäin, sillä olin yhä edelleenkin heikko. Käyttämäni lääke oli aivan uutta; tuskin sitä siinä muodossa on koskaan kuumetta vastaan käytetty. Enkä sitä juuri muille suosittele, sillä vaikka se minut paransikin, tunsin vielä kauan aikaa jälkeenpäin itseni heikoksi.
Nyt olin ollut tässä kovan onnen saaressa kymmenen kuukautta. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa päästä täältä pois, ja olin varma siitä, ettei ihmisjalka vielä koskaan ollut tallannut tämän saaren tannerta. Saatuani nyt valmiiksi kelvollisen asunnon päätin tutkia perinpohjin koko saaren, saadakseni selville, oliko siellä muitakin luonnontuotteita kuin ne, joihin tähän mennessä olin tutustunut.
Seitsemäs luku
Samoiluja saarella. — Monenlaisia hedelmäpuita. — Huvila. —
Perheenlisäys. — Oppirahoja. — Vuodenajat.
Heinäkuun 15. p:nä rupesin lähemmin tutkimaan saarta.
Lähdin ensin kulkemaan ylöspäin sen joen rantaa, johon lauttani ensi kerralla olin ohjannut. Kuljettuani pari peninkulmaa huomasin, ettei nousuvesi enää ulottunut sinne saakka. Siellä joki olikin pieni puro, jossa raikas vesi juosta lirisi. Nyt, kuivana vuodenaikana se oli paikoitellen aivan vedetön. Kummallakin rannalla levisi vihantia, ruohoa kasvavia niittyjä. Ylävimmillä paikoilla, jonne tulva ei nähtävästi ulottunut, kasvoi pitkää, paksuvartista tupakkaa. Siellä kasvoi muitakin, kenties hyvinkin arvokkaita kasveja, mutta en tuntenut niitä.
Seuraavana päivänä menin samaa tietä vähän kauemmaksi. Purosta en enää nähnyt jälkeäkään. Vuorimaitten takana alkoi maisema käydä metsäisemmäksi. Täällä oli monenlaatuisia hedelmiä, varsinkin meloneja ja viinirypäleitä. Köynnökset luikertelivat puusta puuhun, ja tertut olivat kypsimmillään, makeita ja mehukkaita. Tämä oli hauska löytö. En kuitenkaan syönyt niitä kovin paljon, sillä muistin vielä hyvin, miten muutamat orjat Afrikassa ollessani olivat niistä sairastuneet, jopa kuolleetkin. Keksin niille paremman käyttötavan: kuivasin ne päivänpaisteessa rusinoiksi ja sain siten terveellistä ruokaa niiksi ajoiksi, jolloin rypäleitä ei kasva.
Siellä sitten vietin koko sen illan ja nukuin yöni puussa. Tämä oli ensimmäinen yö, minkä olin kotoani poissa. Kodiksi asuntoani tästä lähtien sanoinkin.
Seuraavana päivänä kuljin neljän peninkulman verran pohjoista kohti, kahden vuorenselänteen välisen laakson poikki, ja saavuin aukiolle, josta maa näkyi alenevan länteen päin. Muuan pieni, kirkasvetinen puro, joka lähti vuoren rinteestä, juoksi päinvastaiseen suuntaan. Kaikki oli täällä niin raikasta, vihantaa ja kukoistavaa, että saatoin kuvitella olevani ihmiskätten hoitamassa puutarhassa. Kuljin jonkin matkaa tähän rehevään laaksoon. Salaista mielihyvää tuntien ihailin kaunista maisemaa edessäni, vaikka samalla olin hiukan haikealla mielellä. Näin siinä itsekseni ajattelin: minä olen kaiken tuon kuningas ja valtias, minä omistan tuon kaiken, ja jos voisin viedä sen mukanani kotimaahan, niin olisi minulla yhtä uljas perintömaa kuin jollakin aatelisella Englannissa.
Siellä kasvoi runsaasti kookospalmuja, appelsiini- ja sitruunapuita, mutta ei niissä ollut hedelmiä kuin varsin niukalti, ainakaan tähän aikaan vuodesta. Vihreät sitruunat olivat kuitenkin hyvänmakuisia. Tiesin niiden olevan terveellisiä ja myöhemmin pusersin niiden mehua juomaveteen, joka siitä sai raikkaan maun.
Työtä näkyi tulevan yltäkyllin, ennen kuin saisin hedelmät kerätyksi ja kannetuksi kotiin. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani säkin ja kokosin nyt viinirypäleet yhteen läjään, appelsiinit ja sitruunat toiseen. Mutta saavuttuani parin kolmen päivän kuluttua takaisin kohtasi minua harmillinen näky: suuri osa viinirypäleistä oli syöty, muut hedelmät oli viskelty hujan hajan ja poljettu piloille. Nähtävästi oli eläimiä käynyt täällä mellastamassa, en vain tiennyt minkälaisia. Vahingosta viisastuneena keräsin jälleen suuret määrät rypäleitä, mutta ripustin ne puitten oksille kuivumaan. Sitruunoita ja appelsiineja kannoin kotiin niin suuren säkillisen kuin suinkin jaksoin.
Suloinen oli mielestäni tämä hedelmällinen laakso, niin rauhallinen ja niin kokonaan metsän suojassa rannan raivoavilta myrskyiltä, etten sitä voinut verratakaan nykyiseen asuinpaikkaani. Kotiin tultuani en vähään aikaan muuta miettinytkään kuin siirtymistä sinne. Tarkemmin asiaa harkittuani pidin kuitenkin parhaana pysyä entisessä paikassani. Täällähän toki olin meren rannalla ja oli siis ainakin pieni mahdollisuus päästä saarelta pois, jos näköpiiriini tulisi laiva. Jos taas muuttaisin saaren sisäosaan, merkitsisi se samaa kuin että vapaaehtoisesti lähtisin elinkautiseen vankeuteen. Päätin siis asua edelleenkin alussa rakentamassani linnassa. Mutta olin sittenkin niin ihastunut tuohon laaksoon, että vietin enimmän aikani siellä aina heinäkuun loppuun saakka rakennettuani sinne pienen teltan purjekankaasta ja pystytettyäni sen ympärille miehenkorkuisista seipäistä kaksinkertaisen aidan, jonka välin täytin puitten oksilla. Aidan yli johtivat täälläkin nuoraportaat. Siellä olin turvassa ja siellä vietin usein pari kolmekin yötä peräkkäin. Kuvittelin mielessäni, että minulla oli päärakennus merenrannalla ja huvila sisämaassa.
Elokuun 3. päivänä kävin katsomassa puitten oksille ripustamiani rypäleitä: ne olivat päivänpaisteessa kuivuneet, ja niin sain sieltä kotiini pari sataa suurta tertullista hyviä rusinoita. Hyvään aikaan ne sainkin korjatuksi, sillä heti sen jälkeen alkoi sadeaika, ja minun täytyi pysytellä kokonaan vanhassa asunnossani, sillä vuoressahan olin hyvässä turvassa ja luola oli paras pakopaikka rajumyrskyjen ja pahimpien sateitten aikana. Varsinaista sadekautta kesti elokuun 14:nnestä lokakuun keskivaiheille saakka. Vettä tuli taivaasta yhtenään, milloin hiljemmin, milloin kovemmin, väliin niin rankasti, etten moneen päivään päässyt ulos.
Noihin aikoihin sattui minulle suuri yllätys: perhe lisääntyi. Kauan aikaa oli toinen kissani ollut kateissa. Luulin sen jo joutuneen surman suuhun. Mutta eräänä päivänä elokuun lopulla se suureksi hämmästyksekseni tuli kotiin kolme poikasta mukanaan. Hauskaahan se tavallaan oli, mutta ajan mittaan kissat lisääntyivät siinä määrin, että niistä oli vain vaivaa ja vastusta. Minun täytyi lopuksi alkaa hävittää niitä kuin mitäkin metsänpetoja.
Elokuun 13.-16:ntena jatkui rankkasade. En päässyt pistäytymäänkään metsälle, sillä mieleni ei tehnyt kastua läpimäräksi; mutta kun ruokavaroista jo alkoi olla puute, täytyi pakostakin lähteä jotain riistaa pyytämään. Kerran sain ammutuksi vuohen, toisen kerran kilpikonnan. Nyt oli taas ruokaa, jopa herkkuakin, yltäkyllin. Ja tällaiseksi nyt muodostui ruokajärjestys: aamiaiseksi rusinoita; päivälliseksi vartaalla paistettua vuohen tai kilpikonnanlihaa; illalliseksi pari kolme kilpikonnanmunaa. Valitettavasti minulla ei ollut astioita, missä olisin voinut keittää ruokaani.
Sadeajan kestäessä käytin pari kolme tuntia päivässä luolani laajentamiseen vielä suuremmaksi, kunnes vähitellen sain vuoren toiseenkin laitaan aukon, ja siitä minä sen jälkeen kuljin sisään ja ulos. Nyt pääsi luolaani tosin muualtakin kuin aidan yli, mutta mitäpä vaaraa siitä olisi ollut? Eihän täällä ollut sen pahempia petoja kuin vuohia!
Syyskuun 30. p. Tänään on onnettoman haaksirikon vuosipäivä. Luin näet piirut almanakkapylväästäni: niitä oli 365. Määräsin tämän päivän paastopäiväksi. Nöyränä notkistin polveni Herran edessä, tunnustin hänelle syntini, taivuin hänen oikeihin tuomioihinsa ja rukoilin armoa Jeesuksen Kristuksen kautta. Kahteentoista tuntiin en syönyt mitään. Vasta auringon laskettua söin korpun ja tertun rusinoita ja kävin sitten nukkumaan päättäen päiväni niin kuin olin alkanutkin. Koko täällä oloni aikana en ollut pitänyt pyhäpäiviä: ensin en ollut tuntenut siihen tarvetta, sitten olin jättänyt pylvääseeni vetämättä pitempiä viivoja sunnuntain kohdalle, niin etten pitkään aikaan ollut osannut erottaa viikon päiviä. Mutta nyt, laskettuani piirut, pääsin taas päiväin lukuun.
Näihin aikoihin alkoi mustekin loppua, niin että sitä täytyi käyttää hyvin säästäväisesti. Tästä lähtien kirjoitinkin muistiin vain kaikkein tärkeimmät tapahtumat.
Vähitellen selvisi minulle sade- ja pouta-aikojen säännöllinen vaihtelu, ja sitä mukaa koetin järjestää elämäni ja erilaiset työni. Mutta oppirahoja minun oli maksettava, ennen kuin näissä asioissa todella viisastuin. Siitä olkoon esimerkkinä seuraava kiusallinen tapaus.
Niinkuin muistettaneen, olin ottanut tähkät talteen niistä ohran- ja riisinkorsista, jotka olivat nousseet maasta ikäänkuin ihmeen kautta. Niitä lienee ollut pari-, kolmekymmentä kortta kumpaakin laatua. Nyt kun sade oli loppunut ja aurinko kääntynyt etelään, arvelin parhaan kylvöajan olevan käsissä. Muokkasin puisella lapiollani jonkin verran maata, jaoin sen kahteen osaan ja kylvin siemenet. Kesken kylvämistä johtui äkkiä mieleeni: enpä kylväkään kaikkia siemeniä yhtaikaa, sillä eihän ollut varmaa, oliko nyt paras kylvöaika. Niinpä panin talteen kourallisen jyviä kumpaakin lajia.
Hyvin siinä tein, sillä näistä nyt kylvämistäni jyvistä ei noussut idulle ainoakaan, sillä kun sadekausi oli loppunut, sitä seurasi kolmen kuukauden yhtämittainen pouta. Vasta seuraavana sadeaikana ne nousivat oraalle, niin kuin olisivat olleet juuri kylvettyjä. Huomattuani ensimmäisen yrityksen menneen aivan hukkaan etsin kosteamman paikan läheltä huvilaani ja kylvin sinne loput siemenet vähää ennen kevätpäivän tasausta. Kun maalis- ja huhtikuussa taas tuli sateita, nousi tämäkin kylvö oraalle. Sato oli niukka, sain ainoastaan noin puoli peckiä [n. 4,5 litraa] kumpaakin viljalajia. Näistä kokeista oli kuitenkin se etu, että nyt tiesin, milloin oli otollisin kylvöaika. Tiesin senkin, että täällä voi kylvää kahdesti vuodessa ja korjata kaksi satoa.
Viljan kasvaessa tein erään havainnon, josta minulla myöhemmin oli paljon hyötyä. Lähdin näet kerran huvilalleni, jossa en ollut käynyt muutamaan kuukauteen. Kaikki oli siellä hyvässä kunnossa, jopa entistä paremmassakin: riu'ut, joista kaksinkertainen aitaus oli tehty, olivat tällä välin alkaneet versoa pitkiä oksia, niinkuin pajupuu tavallisesti tekee ensimmäisenä vuotena, kun se katkaistaan latvasta. Olin hyvin mielissäni nähdessäni aidaksien vihannoivan. Karsin ja leikkasin niitä saadakseni ne leviämään yhdenmukaisesti, ja ne versoivatkin niin runsaasti, että kolmen vuoden kuluttua aitauksen sisäpuolella oli täydellisesti suojassa päivän polttavilta säteiltä ja se muodosti tiiviin, vettä pitävän katoksen sateittenkin aikana. Samanlaisen vihannoivan kaksoisaidan rakensin ennen pitkää ensimmäisenkin asuntoni ympärille entisen paaluaidan lisäksi, ja siitä oli minulle myöhemmin verraton hyöty, kuten saadaan nähdä.
Ennen pitkää olin selvillä siitä, ettei täällä niinkuin Euroopassa voi puhua talvesta ja kesästä, vaan vuosi jakaantuu sadekausiin ja poutakausiin seuraavassa järjestyksessä:
Puolivälistä helmikuuta puoliväliin huhtikuuta sateita; aurinko lähellä kevätpäivän tasauspistettä.
Huhtikuun puolivälistä elokuun puoliväliin poutaa; aurinko päiväntasaajan pohjoispuolella.
Puolivälistä elokuuta puoliväliin lokakuuta sateita; aurinko lähellä syyspäivän tasauspistettä.
Lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin poutaa; aurinko päiväntasaajan eteläpuolella.
Poikana olin kotona usein seisoskellut katselemassa korinpunojan työtä ja, niinkuin poikain tapa on, väliin pyrkinyt auttamaan mestaria, niin että itsekin pääsin aina jotain näpertelemään. Sitten oli vähitellen oppinut korinpunomisen ja tämä taito oli nyt täällä hyvään tarpeeseen. Aineksia sain samoista pajuista, joista olin ottanut salkoja aitauksiini. Ja niin oli minulla jonkin ajan kuluttua joukko suurempia ja pienempiä korjeja ja vasuja.
Korinpunontaan ja pajuaitauksen rakentamiseen minulta kului koko pouta-aika, niin etten muihin töihin ennättänyt ryhtyäkään. Kovasti kaipasin astioita, kun minulla ei ollut muita kuin laivalta saamani kattila, joka oli liian suuri, ja muutamia lasipulloja sekä pari nassakkaa, jotka vielä olivat täynnä rommia.
Kahdeksas luku
Tutkimusmatka saaren toiselle rannalle. — Papukaija. — Karjan alku.
— Elonkorjuun huolia ja iloja.
Päätin kerran taas lähteä lähemmin tarkastamaan saartani siltä puolen, missä huvilani sijaitsi. Otin mukaani kirveen, pyssyn ja runsaasti ampumatarvikkeita, pistin laukkuuni kaksi laivakorppua ja tertun rusinoita ja niin lähdin koirani kanssa taipaleelle. Kuljettuani sen laakson poikki, missä huvilani oli, aukeni lännessä meri eteeni. Kaukana taivaanrannassa erotin maata. Mannertako lienee ollut vai saari, en osannut sanoa, mutta korkealle merenpinnasta se kohosi, ulottuen lännessä länsilounaaseen. Minun laskuni mukaan se oli ainakin viidentoista, ehkäpä kahdenkymmenen meripeninkulman päässä.
Amerikkaan tuo maa kaiketikin kuuluu ja sijaitsi minun harkintojeni mukaan melko lähellä Espanjan siirtomaita. Jos niin on, arvelin, niin tottahan näillä vesillä ennemmin tai myöhemmin huomaan jonkin laivan purjehtivan joko sinne tai sieltä; ellen, se on Espanjan siirtomaitten ja Brasilian välistä rannikkoa. Siellä asuu kaikkein hurjimpia villejä, ihmissyöjiä, jotka surmaavat ja syövät suuhunsa jokaisen, joka heidän käsiinsä vain joutuu. Kuinkahan minun olisi käynyt, jos olisin ajautunut heidän rannalleen?
Näissä mietteissä astuskelin eteenpäin huomaten, kuinka maisemat täällä olivat paljon miellyttävämpiä kuin sillä puolen saarta, missä minun linnani oli: silmäini edessä avaroita, reheviä kukkaniittyjä ja yltympärillä kauniita metsiä. Siellä asusti paljon papukaijoja, ja mieleni alkoi tehdä sellaista itselleni: kesytän ja opetan sen puhumaan. Monen yrityksen jälkeen minun vihdoin onnistui saada lyödyksi yhtä papukaijaa kepillä, niin että se putosi huumautuneena maahan. Hetken kuluttua se virkosi, ja vein sen kotiini. Muutamia vuosia kesti kuitenkin, ennenkuin se oppi puhumaan. Myöhemmin tulee tästä kumppanista vielä puhe.
Hyvin hauskaa oli minulla tällä matkalla. Alavilla paikoilla tapasin jäniksiä — jäniksiksi niitä ainakin luulin — ja kettuja, vaikka nekin olivat toisenlaisia kuin ennen näkemäni. Ammuin niitä muutamia, mutta niiden lihasta ei ollut syötäväksi. Ei minulla nyt puutetta ravinnosta ollut. Minulla oli runsaasti riistaa, nimittäin vuohia, kyyhkysiä ja kilpikonnia. Ja kun rusinat ja muut hedelmät otetaan lukuun, ei minulta puuttunut herkkujakaan.
Päivässä en mennyt milloinkaan kahta peninkulmaa kauemmaksi siltä paikalta, minkä kulloinkin olin yöpaikakseni määrännyt, mutta sen sijaan kuljeskelin tienoota niin moneen kertaan ristiin ja rastiin, tutkien ja tarkastellen, mitä uutta siellä olisi nähtävänä, että väsyneenä aina saavuin yöleiriini ja nukuin makeasti yöni joko puussa tai pylvästen suojassa, jotka löin pystyyn maahan tahi puitten väliin.
Tällä rannalla liikkui lukemattomia kilpikonnia, kun taas omalla puolellani saarta en ollut puoleentoista vuoteen tavannut kuin kolme. Lintujakin oli täällä suunnattomasti, vaikka outoja minulle kaikki, paitsi pingviinit. Muutamilla oli varsin maukas liha. Vuohia oli runsaammin kuin toisella puolen saarta, vaikka täällä lakeilla mailla oli paljon vaikeampaa päästä pyssynkantaman päähän.
Kauniimpikin tämä puoli saarta kieltämättä oli, mutta sittenkään mieleni ei tehnyt muuttaa tänne. Olin jo niin ennättänyt kotiutua ensimmäiseen paikkaani, että pidin sitä aivan luonnollisena asuinsijanani; muualla tuntui vieraalta. Kuljin kuitenkin merenrantaa eteenpäin noin kaksitoista peninkulmaa, pystytin rannalle merkiksi pitkän seipään ja päätin lähteä kotiinpäin.
Koska nyt mielestäni tunsin saareni jo niin hyvin, ettei eksymisestä enää ollut pelkoa, päätin lähteä takaisin toista tietä kuin olin tullut. Mutta siinä erehdyin. Tuskin näet olin vaeltanut paria kolmea peninkulmaa, niin jouduin laajaan, korkeiden, metsäisten kallioiden ympäröimään laaksoon, jossa en osannut suunnata matkaani muuten kuin auringon mukaan, mutta pahaksi onneksi laskeutui niin sakea sumu, ettei kolmeen, neljään päivään näkynyt aurinkoa lainkaan. Harhailin sinne tänne ja lopulta minun oli pakko palata takaisin rannalle pystyttämäni seipään luokse, josta sitten käännyin kotia kohti samaa tietä kuin olin tullutkin. Kuljin sitten verkalleen lyhyitä päivämatkoja, kun ilma oli tavattoman helteinen ja kantamukseni olivat sangen raskaita.
Tällä matkalla yllätti koirani kerran pienen vuohenkilin ja hyökkäsi sen kimppuun, mutta ennätin väliin ja sain sen elävänä kiinni. Mieleni teki viedä se kotiin, sillä usein olin mietiskellyt, eikö olisi mahdollista saada kesytetyksi pari vuohta suvun aluksi vuohikarjalle, joka olisi hyvä olemassa vastedes, kun ruutini loppuisi. Sidoin sen kaulaan nuoran, jota aina kannoin laukussani metsämatkoilla, ja lähdin sitä kuljettamaan, mutta kesti kauan, ennen kuin sain vuohen kotiin. Huvilalle päästyäni jätin sen aitauksen sisään, ja lähdin itse kotia kohti, josta olin ollut poissa jo kuukauden päivät.
Olin oikein mielissäni, kun taas pääsin vanhaan linnaani ja sain jälleen levätä riippumatossa. Ja kaikki täällä tuntuikin niin kodikkaalta, niin omalta ja mukavalta, että yhä lujemmaksi tuli päätökseni olla milloinkaan siirtymättä täältä pois, kestäköönpä oloni tällä saarella kuinka kauan hyvänsä.
Viikon verran lepäilin matkan vaivoista rakennellen häkkiä Pollille, papukaijalleni, joka jo alkoi tottua minuun. Sitten johtui mieleeni kili parka, jonka olin sulkenut huvilaan, ja lähdin hakemaan sitä. Siellä se oli entisessä paikassaan mihin se olisi aitauksen sisästä päässytkään? — mutta nälkään eläin parka oli jo nääntymäisillään, siellä kun ei enää ollut mitään syötävää sille. Kiireimmiten karsin lehtiä ja oksia puista ja pensaista ja heitin sen eteen. Nähtyäni sen saaneen jo tarpeekseen kytkin sen jälleen nuoraan ja lähdin taluttamaan kotiin, mutta tuskin olisin nuoraa tarvinnutkaan, sillä nälkä oli sen tehnyt aivan kesyksi: mielellään se astua keputteli perässä. Jonkin ajan kuluttua se kiintyi ruokkijaansa ja vaalijaansa niin lujasti, että siitä tuli minulle asuintoveri, joka ei koskaan lähtenyt luotani.
Syyssadekausi oli vähitellen taas alkanut. Tuli syyskuun 30., täälläoloni vuosipäivä. Olin siis asunut saaressani kaksi vuotta, ja yhtä vähän minulla oli nyt poispääsemisen toiveita kuin ensimmäisenä päivänä. Toisen vuosipäivän vietin juhlallisesti niinkuin edellisenkin, nöyränä ja kiitollisena. Hartaasti kiitin Jumalaa, joka oli tahtonut selvittää minulle, että täällä yksinäisyydessäni kukaties olen onnellisempikin kuin ihmisten seurassa keskellä maailman turhia huvituksia ja riemuja. Kaiken mikä minulta puuttuu yksinäisyydessäni — näin mietin silloin — kaiken ihmisseuran hän on täydellisesti korvannut omalla läsnäolollaan ja vuodattamalla armoansa minun sieluuni. Hän on minua hoivannut, lohduttanut ja rohkaissut luottamaan johtoonsa täällä ja iankaikkiseen rakkauteensa, joka jatkuu haudan toisella puolellakin. Uuden suunnan saivat minussa nyt sekä huolet että riemut; toisaanne kuin ennen tähtäsivät nyt pyrintöni ja toiveeni.
Ennen — kesken metsästystä, kesken kävelyretkiä, kesken töitäni — oli minut usein vallannut äkillinen sielunahdistus. Sydän oli pakahtua rinnassani katsellessani metsiä ja vuoria, jotka pitivät minua täällä vankinaan.
Toisin oli nyt. Luin joka päivä Jumalan sanaa ja sain siitä yhä uutta lohdutusta. Kerran aamulla avattuani Raamatun sattui seuraava kohta silmiini: "En koskaan, en koskaan minä sinua jätä enkä hylkää." Nuo sanat tarkoittivat epäilemättä juuri minua, minua, joka vastikään olin valittanut tilaani pitäen itseäni sekä Jumalan että ihmisten hylkäämänä raukkana. "No niin", ajattelin, "koska Jumala ei minua hylkää, niin mikäpä minulla hätänä, vaikka ihmiset olisivat minut hyljänneetkin? Ja toiselta puolen: jos voittaisin koko maailman ja menettäisin Jumalan rakkauden ja siunauksen, kuinka sanomattoman onneton olisinkaan."
Tällaisessa mielentilassa aloitin kolmannen vuoteni tässä saaressa.
En tahdo väsyttää lukijaa tekemällä hänelle toisen vuoden töistä niin tarkkaa selkoa kuin ensimmäisen. Mainittakoon kuitenkin ohimennen, etten milloinkaan ollut työttömänä. Päiväni olin jakanut tarkoin eri töiden suorittamiseen. Raamattua luin joka päivä kolme kertaa; metsästykseen meni säännöllisesti kolme tuntia, milloin sade ei estänyt lähtemästä ulos; metsänriistan nylkemiseen, puhdistamiseen, säilöönpanoon ja ruoaksi laittamiseen meni useita tunteja päivässä. Puolenpäivän aikana en voinut mennä ulos lainkaan, koska aurinko täällä paistaa silloin suoraan päälakeen. Iltapäiväksi ei niin muodoin jäänyt kuin neljä tuntia työaikaa.
Töitäni hidastutti usein suuresti sekä tarpeellisten työkalujen että tarpeellisen taidonkin puute. Niinpä minulta meni esimerkiksi kokonaista kaksikolmatta päivää valmistellessani lautaa hyllyksi luolaani. Kaksi puuseppää olisi kunnollisin työvälinein saanut puolessa päivässä kuusikin sellaista lautaa samasta puusta! Mutta näin se minulta kävi. Ensiksi minun täytyi kaataa varsin iso puu, sillä hyllystä piti tulla aika leveä. Siihen meni kolme päivää. Oksain karsiminen vei minulta kaksi päivää. Tavatonta työtä ja vaivaa kysyi rungon hakkaaminen kummastakin päästä niin lyhyeksi, että jaksoin sitä liikutella. Ja sitten alkoi veistäminen puolelta ja toiselta, kunnes vihdoin olin saanut noin kolme tuumaa paksun laudan.
Niin meni marraskuu. Joulukuussa rupesin odottamaan ohra- ja riisisatoa. Peltoni ei ollut suuri, sillä kuten jo olen maininnut, ei kylvöäkään ollut kuin puoli peckiä. Kauniisti laiho kyllä kasvoi, mutta suureksi surukseni huomasin, että suuri joukko vihollisia uhkasi tehdä lopun koko viljasta. Vuohet ja nuo jäniksen kaltaiset eläimet olivat näet yötä päivää laihon kimpussa. Ei auttanut muu kuin kiireimmän kaupalla rakentaa aita ympärille. Päivän sitä rakentelin väliin aina ammuskellen kärkkäitä kuokkavieraita. Yöksi sidoin koirani pellon laitaan, ja siinä se haukunnallaan pidätti viholliset loitolla. Kolmen viikon kuluttua oli vihdoin luja aita valmiina pellon ympärillä.
Mutta tuskin oli yksi vaara vältetty, niin jo ilmestyi toinen. Nelijalkaiset eivät enää päässeet viljaa hävittämään, mutta kun tähkä rupesi jyvää tekemään, alkoivat taivaan linnutkin pyrkiä osalle. Kerran näet ulkona käyskennellessäni huomasin pellon ympärillä suuret parvet kaikenlaisia lintuja. Minä laukaisin pyssyni niitä kohti, ja silloin pyrähti kokonainen pilvi lintuja itse pellosta ilmaan.
Siitä olin hyvin pahoillani: muutamassa päivässähän nuo tekisivät lopun koko vainiosta. Ja jos viljanviljelyksen täällä aina näin kävisi, niin nälkäähän minä lopulta saisin nähdä. Päätin suojella peltoani viimeiseen asti, vaikka minun täytyisi vartioida sitä yötä päivää. Menin ensin katsomaan, minkä verran vahinkoa linnut jo olivat ennättäneet saada aikaan. Paljon sieltä jo oli syöty, mutta sen verran oli vielä jäljellä, että jos loput saisin säilytetyksi, niin voisin vielä toivoa runsaanlaista satoa.
Aidan vieressä latasin pyssyni uudestaan ja sieltä huomasin, kuinka pellon ympärillä puut olivat täynnä noita siivekkäitä varkaita, jotka näkyivät odottelevan vain minun siirtymistäni loitommaksi. Olin lähtevinäni pois ja tuskin olin kadonnut niiden näkyvistä, kun ne jo alkoivat yksitellen laskeutua viljapeltoon. Ajatellessani nyt, että jokainen jyvä, minkä ne minulta ryöstävät, tekisi minut tulevaisuudessa kokonaista peckiä köyhemmäksi, en malttanut odottaa, kunnes suurempi lauma olisi laskeutunut alas, vaan käännyin takaisin ja laukaisin pyssyni, jolloin kolme lintua putosi maahan. Muuta en toivonutkaan. Ja nyt tein niinkuin Englannissa tehdään ihmisvarkaille: vedin ne hirteen pelotukseksi muille. Vaikutus oli kerrassaan valtava: enää ei yksikään pahantekijä uskaltanut laskeutua viljapeltoon, ja pian ne lähtivät tiehensä koko tästä osasta saarta. En sen koommin nähnyt ainoatakaan lintua lähitienoilla, niin kauan kuin pelätit roikkuivat puussa. Siitä olin tietysti mielissäni ja niinpä joulukuun lopulla leikkasin viljani.
Sadon korjaamisessa minulla oli paljon vaivaa, koska minulla ei ollut sirppiä eikä viikatetta. Tekaisin sentähden jonkinlaisen aseen lyhyestä miekasta, jollaisia olin laivasta tuonut maihin. Sillä sitten niitin viljan omalla tavallani: katkoin pelkät tähkät korsien päästä ja keräsin ne suureen vasuun. Käsissäni hieroin sitten jyvät tähkistä irti, ja kun tämä työ oli suoritettu, huomasin saaneeni puolesta peckistä siemeniä lähes kaksi bushelia [Busheli = 3,3 litraa.] ohria ja puolenkolmatta bushelia riisiä, arviolta nimittäin, sillä eihän minulla varsinaisia mittoja ollut. [Busheli = 3,3 litraa.]
Tämä rohkaisi mieltäni taas melkoisesti, sillä nythän saatoin toivoa, että Jumalan avulla saisin syödä leipää omasta viljastani. Mutta ymmälle jouduin jälleen: miten erottaisin jyvät ruumenista, mitenkä saisin jyvät jauhoiksi, miten paistaisin jauhoista leipää? Päätin käyttää kaiken viljani siemeniksi ensi kylvökautena ja sitten uutta satoa odotellessani koettaa kaikin voimin keksiä keinoja, millä saisin jyvät leiviksi.
Nyt voin sanan täydessä merkityksessä sanoa tekeväni työtä leipäni edestä. Tokkopa kukaan oikein täydellä todella on ottanut harkitakseen, miten senkin seitsemän työtä ja puuhaa on kysytty, ennen kuin leipä valmiina pöytään tuodaan? Mitä enemmän minä asiaa mietin, sitä monimutkaisemmalta se minusta tuntui.
Muitten töitten ohella koetin aikani kuluksi opettaa papukaijaani puhumaan. Pitkien ponnistusten perästä minun onnistuikin saada se lausumaan oma nimensä "Poli", ja tämä oli ensimmäinen sana minkä tässä saaressa kuulin toisen olennon lausuvan. Tämä työ oli kumminkin vain jonkinlaista puhdetyötä. Varsinaisena työnäni oli siihen aikaan saada laitetuksi itselleni saviastioita, joita minulla ei ollut ensinkään. Pulmana oli vain, mistä saisin sopivaa savea. Siitä olin varma, että saisin ne päivänpaisteessa kuivatuksi.
Yhdeksäs luku
Saviastioita. — Huhmar ja seula. — Vihdoinkin omaa leipää. —
Kanoottia tekemässä. — Hukkaan mennyt vaiva. — Tyytyväisyyttä. —
Räätälinä.
Ja niin sitä nyt ryhdyttiin savenvalajan ammattiin, mutta lukija ei voisi muuta kuin sääliä ja nauraa minua, jos alkaisin kertoa kaikista vastoinkäymisistäni, jos kävisin kuvailemaan mitä kaikkea kömpelöitä, hassunkurisia, muodottomia tekeleitä käsistäni valmistuikaan! Mikä romahti kokoon, mikä lohkesi, savi kun ei ollut tarpeeksi lujaa eikä jaksanut kestää omaa painoansa, mikä haljeta paukahti, kun oli ennen aikojaan joutunut liian kovaan helteeseen, mikä taas hajosi palasiksi, kun vain vähänkin siihen kävi käsiksi. Pari kuukautta tein tätä ankaraa työtä hiki hatussa enkä sittenkään saanut valmiiksi kuin kaksi suurta ja rumaa saviastiaa. Leileiksi tai ruukuiksi niitä ei juuri voinut sanoa.