IX
Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Senjälkeen heittäytyivät opettaja ja oppilas toistensa syliin.
"Rakas Godfreyni!" huudahti Tartelett.
"Kunnon Tartelettini!" vastasi Godfrey.
"Olemme siis vihdoinkin saapuneet satamaan!" huudahti opettaja sellaisen ihmisen äänellä, joka on saanut kyllänsä purjehduksesta ja seikkailuista.
Hän nimitti tätä "satamaan saapumiseksi!"
Godfrey ei halunnut siitä asiasta keskustella.
"Riisukaa pelastusvyönne", kehoitti hän. "Se vehje tuottaa teille hengenahdistusta ja häiritsee liikkeitänne!"
"Luuletteko siis, että voin haitatta niin tehdä?" kysyi Tartelett.
"Aivan haitatta", vastasi Godfrey. "Ottakaa nyt taskuviulunne, ja lähtekäämme tiedustelulle."
"Lähtekäämme!" vastasi opettaja. "Mutta jos suvaitsette, Godfrey, niin pysähdymme ensimmäiseen ravintolaan. Minä olen nälkään kuolemaisillani, ja tusina voileipiä muutaman portviinilasin huuhtelemina nostaisi minut täydellisesti jaloilleni jälleen!"
"Niin, ensimmäiseen ravintolaan…" vastasi Godfrey kohauttaen päätänsä, "ja viimeiseenkin… ellei ensimmäinen meille kelpaa!"
"Ja sitten", jatkoi Tartelett, "kysymme joltakulta ohikulkevalta, missä on sähkölennätinkonttori, toimittaaksemme heti sähkösanoman enollenne Kolderupille. Ajattelen, ettei se oivallinen herrasmies kieltäydy lähettämästä meille tarpeellista rahasummaa palataksemme Montgomery Streetille, sillä minulla ei ole senttiäkään taskussani!"
"Sovittu asia! Poikkeamme ensimmäiseen sähkölennätinkonttoriin", vastasi Godfrey; "tai jollei tässä maassa sellaista ole, niin ensimmäiseen postitoimistoon. Eteenpäin, Tartelett!"
Tanssinopettaja vapautti itsensä uimavehkeestään kietoen sen ympärilleen kuin metsästystorven, ja niin suuntasivat molemmat kulkunsa rannikkoa reunustavia hiekkasärkkiä kohti.
Erikoisesti olisi Godfrey, jolle Tartelettin kohtaaminen oli jälleen tuonut hiukan toiveita, tahtonut saada selville, olivatko he ainoat Dreamin haaksirikosta eloonjääneet.
Rantariutan kynnykseltä lähdettyään ja astuttuaan noin neljännestunnin molemmat tutkimusretkeilijämme kiipesivät kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen jalan korkuisen särkän rinnettä ja saapuivat sen harjalle. Sieltä he näkivät laajan alan rantamaa, ja heidän katseensa tarkkasivat itäistä taivaanrantaa, jonka rannikon kumpulat olivat heiltä siihen asti kätkeneet.
Kahden tai kolmen meripenikulman päässä sillä suunnalla oli taustana toinen kukkulajono, joka sulki näköpiirin siltä puolelta.
Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä pohjoisesta tai koillisesta.
Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä, joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti. Varsin herttainen maisema!
Mutta mitään kauppalaa, kylää, mökkiryhmää tai edes yksinäistä majaa ei ollut näkyvissä! Maanviljelystä varten rakennetuista huoneryhmistä, taloista tai tiluksista ei ollut merkkiäkään! Mikään ilmaan kohoava savujuova ei ilmaissut puiden siimeksessä sijaitsevaa asuntoa! Metsiköistä ei pistänyt esiin mitään kellotapulia, ei mikään tuulimylly törröttänyt jollakulla eristetyllä kukkulalla. Taloista puhumattakaan, ei ollut edes mökkiä, alkuasukasten majaa, lehvistä kyhättyä kojua tai wigwamia! Ei, ei mitään! Jos ihmisolentoja eli tässä tuntemattomassa maassa, eivät ne voineet asua sen pinnalla, vaan luolaihmisten tapaan sen alla. Ei ollut tavattavissa mitään raivattua tietäkään, ei polkua, ei edes askelten jälkiä. Näytti siltä kuin ihmisjalka ei olisi koskaan polkenut tämän rantaman piikiviä tai hiekkaa, milloinkaan tallannut ruohonkorttakaan sen kedoilla.
"Minä en näekään kaupunkia", huomautti Tartelett, joka tällöin kohosi varpailleen.
"Se johtuu kaiketi siitä, että niitä ei tässä maakunnan osassa ole!" vastasi Godfrey.
"Mutta edes jokin kylä?…"
"Ei liene kyliäkään!"
"Missä sitten olemme?"
"En ollenkaan tiedä."
"Mitä, ettekö ollenkaan tiedä!… Mutta, Godfrey, kaihan sen pian saamme tietää?"
"Ken voi sanoa!"
"Miten meidän siis käy?" huudahti Tartelett kohottaen käsivartensa kaaressa taivasta kohti.
"Ehkä meistä tulee Robinsoneja!"
Tämän vastauksen kuullessaan tanssinopettaja teki hyppäyksen, jollaista tuskin kukaan klovni oli ennen häntä tehnyt.
Heistäkö Robinsoneja! Hänestäkö Robinson! Tuon Selkirkin jälkeläisiä, joka asui pitkät vuodet Juan Fernandezin saarella! Siis Daniel Defoen ja Wyssin kuviteltujen sankarien jäljittelijöitä — noiden sankarien, joiden seikkailuista he niin usein olivat lukeneet! He olisivat hyljättyjä, oman onnensa nojaan jätettyjä kauaksi omaisistaan ja ystävistään; tuhannet penikulmat eroittaisivat heidät lähimmäisistään; heidän täytyisi taistella elämästään ehkä metsän petoja, kenties villi-ihmisiä vastaan, jotka saattaisivat nousta täällä maihin. He eläisivät kurjina ilman elämän välikappaleita, kärsien nälkää, kärsien janoa, aseettomina, ilman työkaluja, melkein ilman vaatteitakin, ponnistellen aivan yksinänsä!
Ei, se ei voinut olla mahdollista!
"Älkää minulle sellaisia puhuko, Godfrey", huudahti Tartelett! "Ei, älkää laskeko moista leikkiä! Pelkkä ajatuskin sellaisesta voi minut tappaa! Tahdoitte vain puhua leikkiä, eikö niin?"
"Niin, kunnon Tartelett", vastasi Godfrey, "rauhoittukaa; mutta pitäkäämme nyt aluksi huolta välttämättömimmistä tarpeistamme!"
Oli tosiaan keksittävä luola, rotko tai jokin muu kolo yösijaksi ja sitten etsittävä syötäviä simpukoita, mikäli niitä oli löydettävissä, jotta voisi edes jossakin määrin tyydyttää vatsan vaatimuksia.
Godfrey ja Tartelett alkoivat siis astua jälleen hiekkasärkkäin vierua alaspäin, suunnaten askeleensa riuttaa kohti. Godfrey osoittautui hyvin innokkaaksi etsinnässään; Tartelett taasen oli kovin tylsistynyt haaksirikon kauhuista. Edellinen katseli eteensä, jälkeensä, joka puolelle; jälkimmäinen ei kyennyt näkemään kymmenen askeleen päähän.
Godfrey mietti itsekseen:
— Jollei tässä maassa ole asukkaita, niin onko täällä edes eläimiä?
Hän tarkoitti tällä kotieläimiä tai oikeammin metsänriistaa — ruuaksi kelpaavia nisäkkäitä ja kanalintuja — eikä noita suuria petoja, joita on runsaasti troopillisessa vyöhykkeessä ja joista hänelle ei olisi ollut mitään hyötyä. Vasta myöhemmillä etsimisillään hän saisi tästä selvän. Joka tapauksessa liikkui sillä hetkellä joitakuita lintuparvia rannikolla: ruo'onpäristäjiä, sepelhanhia, isokuoveja, tavisorsia, jotka lentelivät, piipittivät ja täyttivät ilman pyrähtelyillään ja huudoillaan ikäänkuin vastalauseena tämän alueen anastamisen johdosta.
Kun oli lintuja, niin Godfrey saattoi päätellä, että niillä oli pesiäkin ja pesissä munia. Koska näitä siivekkäitä oli kerääntynyt suuriin joukkoihin, täytyi kallioiden tarjota niille tuhansittain koloja asuinsijoiksi. Etäämmällä ilmaisivat jotkut haikara- ja taivaanvuohiparvet rämeen läheisyyttä.
Siivekkäistä ei siis ollut puutetta. Vaikeus oli vain niiden tavoittamisessa, kun ei ollut tuliasetta niiden surmaamiseksi. Toistaiseksi oli siis parasta käyttää niistä vain munia ja tyytyä nauttimaan tätä alkuperäistä, mutta ravitsevaa ruokaa.
Mutta jos päivällisainekset saatiinkin kokoon, niin miten voi niitä keittää? Miten voisi hankkia tulta? Tärkeä kysymys, jonka ratkaisu jätettiin tuonnemmaksi.
Godfrey ja Tartelett palasivat suoraan riuttaa kohti, jonka yllä kieppui joukoittain merilintuja.
Siellä odotti heitä mieluinen yllätys. Sillä eivätkö he noiden rannan hiekalla juoksentelevien tai merenajokkaiden ja vesikasvien seassa nokkivien alkuperäisten lintujen joukossa havainneet tusinan vertaa amerikkalaisia kotikanoja ja paria kolmea samanrotuista kukkoa? Ei, se ei ollut mikään näköharha, koska heidän lähestyessään kajahti ilmassa kimeitä kiekumisia ikäänkuin merkkitorven toitotuksia.
Ja mitä olivat nuo nelijalkaiset tuolla edempänä? Ne pujottelivat kallioiden välitse yrittäen saapua hiekkasärkkien ensimmäisille rinteille, joilla rehoitti viheriöitseviä pensaskasveja? Godfrey ei voinut siinäkään erehtyä. Siellä oli tusina pitkäkuonoisia porsaskaniineja, viisi tai kuusi lammasta ja yhtä monta vuohta, jotka pureskelivat rauhallisesti ensimmäisiä yrttejä ihan kedon laidassa.
"Kah, Tartelett", huudahti hän, "katsokaahan toki!"
Opettaja katsoi mitään näkemättä, sillä niin oli hänet tämä odottamaton ilmiö hölmistyttänyt.
Godfreyn mieleen juolahti eräs ajatus, ja se olikin oikee: Nuo elukat — kanat, kaniinit, vuohet ja lampaat — kuuluivat varmaankin Dreamin elävään muonavarastoon. Olivathan siivekkäät laivan upotessa helposti voineet päästä karille ja sitten rannikolle. Nelijalkaiset taas olivat kylläkin voineet uimalla saavuttaa rantaseudun ensimmäiset kalliot.
"Siis sen, mihin kukaan onnettomista tovereistamme ei ole kyennyt", huomautti Godfrey, "ovat luontokappaleet vaistonsa ohjaamina saaneet toimeen! Kaikista Dreamissa olijoista ovat pelastuneet ainoastaan elukat…!"
"Me mukaan luettuina!" vastasi Tartelett yksinkertaisesti.
Ja hänen laitansa oli tosiaan kuin pelkän elukan. Itsetiedottomana, siveellisen tarmonsa siihen millään tavoin vaikuttamatta, oli opettaja pelastunut! Mutta vähätpä siitä! Molemmille haaksirikkoisille oli peräti onnellinen sattuma, että jokunen määrä noita eläimiä oli päässyt rantaan. Ne voitaisiin kerätä, sulkea aitaukseen tai panna liekaan, ja koska ne olivat niin hedelmällistä, lisääntyvää lajia, ei olisi mahdotonta kasvattaa melkoinen karja nisäkkäitä ja laittaa oikea kanatarha siltä varalta, että oleskelu tässä seudussa kävisi pitkäaikaiseksi.
Mutta tänään Godfreyta tahtoi tyytyä rannikon tarjoamiin ruokavaroihin: muniin ja simpukkoihin. Opettaja Tartelettin kanssa hän alkoi siis tonkia kivien rakoja meriruohojen alla jokseenkin hyvällä menestyksellä. He olivat pian keränneet melkoisen joukon ruokasimpukoita ja raakkuja, joita hätätilassa saattoi raakanakin syödä. Muutama tusina sepelhanhenmunia löydettiin lisäksi korkeilta kallioilta, jotka sulkivat lahdelman pohjan puolelta. Siinä olisi ollut muonaa lukuisammillekin ruokavieraille. Kun nälkä ahdisti, eivät Godfrey ja Tartelett suinkaan aikoneet olla liian vaateliaita ensimmäiseen ateriaan nähden.
"Entä tulta?" kysäisi viimemainittu.
"Niin… tulta!" vastasi toinen.
Tämä oli perin tärkeä kysymys ja sai molemmat haaksirikkoiset tarkastamaan taskunsa.
Opettajan taskut olivat tyhjät tai melkein tyhjät. Niissä ei ollut muuta kuin joitakuita varakieliä hänen taskuviuluunsa ja palanen hartsia jousta varten. Miten hitossa niillä vehkeillä voisi tulta iskeä!
Godfrey ei ollut paremmin varustettu. Hyvin suureksi tyydytyksekseen hän kuitenkin löysi taskuistaan oivallisen veitsen, jonka nahkatuppi oli varjellut sitä meren kosketukselta. Tämä veitsi terineen, kairoineen, pikku vesureineen ja sahoineen oli arvokas työase näissä olosuhteissa. Mutta paitsi tätä kapinetta ei Godfreyllä ja hänen toverillaan ollut muuta kuin paljaat kätensä. Eivätkä opettajan kädet edes olleet koskaan harjaantuneet muuhun kuin taskuviulun soittamiseen ja kohteliaisiin tervehdyksiin. Godfrey ajatteli siis, että hänen täytyi luottaa vain omiinsa.
Hän tuumi kuitenkin käyttää Tartelettin käsiä tulen hankkimiseksi kahta puupalasta ripeästi toistaan vastaan hankaamalla. Jotkut tuhassa paistetut munat olisivat olleet erinomaisen maukkaita heidän toiseksi ateriakseen eli puoliseksi.
Sillä välin kun Godfrey puuhaili pesien ryöstämisessä niiden omistajista huolimatta, jotka koettivat varjella vielä kuoressa uinuvia poikueitaan, lähti siis tanssinopettaja keräämään risupuita, joita oli runsaanlaisesti karttunut hiekkasärkkäin juurelle. Nämä polttoaineet kannettiin sitten merituulelta suojatun kallion seinustalle. Tartelett valitsi nyt kaksi hyvin kuivaa risua saadakseen niistä vähitellen tulenkipunan hankaamalla niitä tarmokkaasti ja herkeämättä.
Tuon tempun osaavat aivan yleisesti tehdä Polynesian villit. Eikö siis tanssinopettaja, joka mielestään oli paljon korkeammalla kehitysasteella kuin ne, siihen kykenisi?
Hän siis hankasi hankaamistaan, jotta oli vähällä nyrjähdyttää olka- ja käsivartensa lihakset. Mies-parka reuhtoi ikäänkuin vimmoissaan! Mutta joko sitten puun laatu ei ollut sovelias tai se ei ollut kyllin kuivaa tai hän menetteli typerästi eikä ollut tällaiseen tehtävään kyllin kätevä — jos hänen hiukankin onnistui kuumentaa noita kahta puupalasta, sai hän paljoa enemmän kuumuutta lähtemään omasta ruumiistansa. Niin tavatonta kuumuutta todellakin, että hänen otsansa höyrysi hiestä, vaikka puu pysyi jokseenkin kylmänä.
Munien keruulta saaliineen palattuansa Godfrey tapasi Tartelettin hikeä valuvana, sellaisessa kuumuudentilassa, jota hänen tanssiharjoituksensa eivät varmaan koskaan olleet aiheuttaneet.
"Eikö käy?" kysyi hän.
"Ei, Godfrey, se ei käy", vastasi opettaja, "ja alankin jo uskoa, että nuo villien keksinnöt eivät ole muuta kuin kuvitteluja, joilla petkutetaan poloista maailmaa!"
"Eipä niin", vastasi Godfrey; "mutta tässä, kuten kaikessa muussakin, täytyy tietää oikea menettelytapa".
"Nämä munat siis…?"
"Olisi vielä toinen keino", vastasi Godfrey. "Kun kiinnittää yhden näistä munista rihman päähän, kieputtaa sitä nopeasti ympäri ja sitten äkkiä pysäyttää kiertoliikkeen, niin ehkä tuo liike muuttuu lämmöksi, ja silloin…"
"Silloin on muna kypsä?"
"Niin, jos kieppuminen olisi ollut kyllin vinhaa ja pysähtyminen äkillistä… Mutta miten voi toimittaa tuon pysähdyksen munaa murskaamatta? Kaikkein yksinkertaisinta, rakas Tartelettini, on siis menetellä näin!"
Ja ottaen varovaisesti yhden sepelhanhenmunista Godfrey rikkoi kuoren sen päästä ja "hotkaisi" muitta mutkitta varsin taitavasti sen sisällön.
Tartelett ei saanut luonnoltaan häntä matkituksi, joten hänen täytyi tyytyä osaansa simpukoita.
Oli vielä etsittävä luola, edes jonkinlainen kolo yön viettoa varten.
"Ennenkuulumatonta on", huomautti opettaja, "etteivät Robinsonit olisi löytäneet edes luolaa, josta myöhemmin laittoivat itselleen asunnon!"
"Etsikäämme siis", vastasi Godfrey.
Jos se tähän asti oli ollutkin sääntönä, niin täytyy myöntää, että tällä kertaa perinnäistarujen rengas katkesi. Turhaan he molemmat etsivät lahdelman pohjoispuoliselta kallioiselta rannalta. Ei ollut luolaa, ei onkaloa, ei ainoatakaan koloa, mikä olisi suojaksi kelvannut. Täytyi luopua yrityksestä. Ja niinpä Godfrey päättikin mennä tarkastelemaan taustan ensimmäiseen metsikköön asti hiekkarinteen tuolle puolen.
Tartelett ja hän astuivat siis jälleen ensimmäisen särkkäjonon vierua ylöspäin ja samosivat viheriöiväin ruohikkojen poikki, joista muutama tunti sitten olivat nähneet vilahduksen.
Samalla sekä kummallisen että onnellisen sattuman nojalla seurasivat muut haaksirikosta pelastuneet heitä kernaasti. Kaiketikin vaistonsa vaikutuksesta olivat kukot, kanat, lampaat, vuohet ja kaniinit ryhtyneet heitä seuraamaan. Epäilemättä ne tunsivat itsensä liian yksinäisiksi tällä hiekkarannalla, joka ei tarjonnut niille kyllin yrttejä tai kastematosia muonaksi.
Kolmea neljännestuntia myöhemmin saapuivat Godfrey ja Tartelett, jotka
tällä tutkimusretkellä olivat tuskin sanaa vaihtaneet, metsän reunaan.
Ei jälkeäkään asunnoista eikä asukkaista. Täydellinen yksinäisyys.
Saattoipa kysyä, oliko tätä seutua ihmisjalka koskaan polkenut!
Tässä kohdassa kohosi muutamia komeita puita eristetyissä ryhmissä, ja toiset taajemmassa kasvavat muodostivat neljännespenikulman verran etäämpänä todellisen metsän eri lajeineen.
Godfrey etsi jotakin vanhaa, vuosien uurtamaa puunrunkoa, joka voisi seiniensä sisällä tarjota suojaa; mutta hänen etsimisensä oli tulokseton, vaikka hän jatkoi sitä hämärään asti.
Nälkä nipisti heitä silloin tuntuvasti, ja heidän kummankin täytyi tyytyä simpukoihin, joita sitä ennen olivat rannikolta runsaasti poimineet. Sitten he ponnistuksistaan uupuneina laskeutuivat levolle puun juurelle ja nukahtivat, kuten sanotaan, Herran huomaan.
X
Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.
Yö kului ilman mitään selkkausta. Mielenliikutusten ja väsymyksen murtamina olivat molemmat haaksirikkoiset levänneet niin rauhallisesti kuin jos olisivat nukkuneet Montgomery Streetin komean talon mukavimmassa suojassa.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 27 päivänä, he heräsivät kukon kiekunaan nousevan auringon ensi säteiden pilkistäessä esiin.
Godfrey palasi melkein heti tietoisuuteen tilanteesta, kun Tartelettin sensijaan täytyi kauan hieroa silmiänsä ja oikoa käsivarsiansa, ennenkuin havahti todellisuuteen ja käsitti asian oikean laidan.
"Onko tämänaamuinen suurus samanlainen kuin eilinen päivällinen?" kysyi hän heti aluksi.
"Pelkäänpä, että se on", vastasi Godfrey, "mutta toivoakseni on päivällisemme iltapuolella parempi!"
Tanssimestari ei voinut olla merkitsevästi nyrpistämättä suutansa. Missä oli tee ja voileivät, joita tähän asti oli hänelle hänen herätessään tuotu? Kuinka hän ilman tätä valmistavaa ateriaa jaksoi odottaa aamiaistuntia, joka kenties ei koskaan saapuisi!
Mutta oli tehtävä jokin päätös. Godfrey tunsi nyt hyvin sen velvollisuuden, joka häntä painoi, ainoastaan häntä, koska hän ei voinut mitään odottaa toveriltaan. Tuossa tyhjässä kopassa, joka oli tanssinopettajan pääkallona, ei saattanut syntyä mitään käytännöllistä ajatusta. Godfreyn täytyi ajatella, tuumia, päättää kahden puolesta.
Hän soi ensimmäisen muistelman Phinalle, kihlatulleen, jota niin yltiöpäisesti oli kieltäytynyt ottamasta vaimokseen; toiseksi hän muisteli Will-enoansa, jonka oli niin ajattelematta jättänyt, ja kääntyi sitten Tartelettiin:
"Vaihteeksi tavalliseen ruokalistaamme", virkkoi hän, "on tuossa vielä muutamia simpukoita ja puoli tusinaa munia!"
"Eikä mitään keinoa niiden keittämiseksi!"
"Ei mitään!" myönsi Godfrey. "Mutta jos nämäkin muonat meiltä puuttuisivat, niin mitä te, Tartelett, sitten sanoisitte?"
"Minä sanoisin, että tyhjä ei tyydytä", vastasi opettaja kuivasti,
Mutta täytyi kuin täytyikin tyytyä tähän perin hataraan ateriaan. Ja siihen tyydyttiin.
Aivan luonnollisena ajatuksena juolahti silloin Godfreyn päähän ulottaa eilen aloitettu tiedustelu pitemmälle. Ennen kaikkea oli, mikäli suinkin mahdollista, tärkeätä tietää, mille kohtaa Tyyntämerta Dream oli hukkunut, jotta voisi pyrkiä jollekin rantaman asutulle seudulle, missä voisi joko järjestellä tavalla tai toisella paluumatkaa kotiin tai odottaa jonkin ohikulkevan laivan poikkeavan rannikolle.
Godfrey huomasi, että jos voisi kulkea toisen kukkulajonon tuolle puolen, jonka runolliset muodot siinsivät metsän yli, niin ehkä hän voisi päästä asiasta varmuuteen. Eikä hän luullut tarvitsevansa siihen enempää kuin parisen tuntia, ja tähän tärkeään tiedusteluun hän päätti uhrata päivän ensimmäiset hetket. Hän katsahti ympärilleen. Kukot ja kanat nokkivat parhaillaan korkeassa ruohikossa. Kaniinit, vuohet ja lampaat käyskentelivät metsänlaidassa.
Godfrey ei sentään tahtonut raahata perässään koko tuota siivekkäiden ja nelijalkaisten laumaa. Mutta pysyttääkseen ne varmemmin tällä paikalla hänen täytyi jättää Tartelett niiden vartijaksi.
Tämä suostui jäämään yksikseen muutamiksi tunneiksi tätä karjaa paimentamaan.
Hän huomautti vain:
"Mutta jos te eksytte, Godfrey?"
"Olkaa huoleti siinä suhteessa", vastasi nuori mies. "Minun tarvitsee kulkea vain tämän metsän halki, ja kun te ette lähde sen syrjästä, niin löydän teidät varmasti jälleen."
"Älkää unohtako lähettää sähkösanomaa Will-enollenne ja pyytäkää häneltä muutamia satoja dollareita!"
"Sähkösanoma… tai kirje! Se on sovittu!" vastasi Godfrey, joka ei halunnut riistää Tartelettilta hänen kuvittelujansa niin kauan kuin seudun asemaa ei vielä ollut saatu selville.
Sitten hän puristettuaan opettajan kättä sukelsi puiden verhoon, joiden tuuhean lehtipuvun välitse vain jotkut harvat päivänsäteet vaivaloisesti tunkeutuivat. Niiden suunnan oli kuitenkin opastettava nuorta tutkimusretkeilijäämme tuolle korkealle kukkulalle, joka uutimien tavoin yhä peitti hänen katseiltaan koko itäisen taivaanrannan.
Polkua ei siellä ollut. Mutta tanner ei sentään ollut aivan neitseellisen koskematon. Paikoittain Godfrey huomasi eläinten jälkiä. Pari kolme kertaa hän jo luuli näkevänsä nopeajalkaisten märehtijäin, hirvien, kuusipeurain tai vapitien, kaikkoavan hänen tieltään; mutta hän ei havainnut mitään tiikerien, jaguarien tai muiden isojen petoeläinten jälkiä, eikä hänellä ollut syytä niiden puutetta pahoitellakaan. Metsän korkea välikerros, nimittäin koko se osa, joka oli puiden ensimmäisten haarojen ja oksanhuippujen välillä, tarjosi turvapaikan monilukuisille linnuille. Siellä oli sadottain kesyttömiä kyyhkysiä, hirsimetsän siimeksessä taas merikotkia, metsoja, hummerinkynnen muotoisella nokalla varustettuja arakaareja; ja korkeammalla leijaili aukeamien yläpuolella pari, kolme korppikotkaa, joiden silmät muistuttivat kokardia. Mutta mikään näistä siivekkäistä ei ollut kyllin erikoista lajia, jotta siitä olisi voinut päättää seudun leveysasteen.
Samoin oli metsän puiden laita. Melkein samoja lajeja kuin tavataan siinä Yhdysvaltain osassa, joka käsittää Ali-Kalifornian, Monterey-lahden seudut ja Uuden Meksikon. Siellä kasvoi mansikkapuita, isokukkaisia pensaskannukoita, vaahteria, koivuja, tammia ja neljä tai viisi magnolian muunnosta sekä merimäntyjä, samoja mitä tavataan Etelä-Carolinassa. Avarien aukeamien keskeltä kohosi öljy- ja kastanjapuita. Pensaskasveista taas olivat edustettuina töyhtömäiset tamarindit, myrtit, mastiksipuut ja muut lauhkean ilmanalan eteläisimmän vyöhykkeen lajit.
Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi maassa isoja valotäpliä.
Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja — niin nimitettyjä, koska ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, — jotka pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.
Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti, olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan, mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että Dream ei ollut voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle pallonpuoliskolle.
Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse. Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin jyrkäksi rinteeksi.
Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.
Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki itäisen näköpiirin.
Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen harjaan.
— Tuonne… tuonne! — tuumi Godfrey. — Tuolle kohdalle pitää päästä…! Se on kartion huippu…! Ja mitä minä sieltä näen…? Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu…?
Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään viivyttelemiseen.
Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.
Vielä viimeinen ponnistus! Vihdoinkin ulottui hänen päänsä kartion pinnan yläpuolelle. Vatsallaan maaten hän antoi katseensa ahnaasti leijailla kautta koko itäisen näköpiirin…
Merta siellä vain oli, ja parikymmentä penikulmaa etäämpänä se yhtyi taivaanrantaan! Hän kääntyi…
Merta taaskin! Merta idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa… avara, ääretön ulappa ympäröimässä häntä joka ilmansuunnalla! — Saari!
Työntäessään suustansa tämän sanan Godfrey tunsi sydäntänsä kipeästi kouristavan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nyt oltiin saarella! Ja niin oli kuitenkin asianlaita! Maakannas, joka olisi voinut yhdistää hänet mantereeseen, oli äkkiä katkennut! Hänet valtasi samanlainen tunne kuin tuuliajolle joutuneen, nukahtaneen ihmisen, joka herätessään näkee olevansa ilman airoja tai purjeita, joiden avulla voisi päästä rantaan!
Mutta Godfrey toipui pian. Hän teki päätöksensä ja oli valmis alistumaan tilanteeseen. Koskapa pelastuksen mahdollisuudet eivät voineet tulla ulkoapäin, oli hänen itsensä ne luotava.
Ennen kaikkea oli mahdollisimman tarkasti tutkittava tämän saaren laatu, joka nyt koko laajuudeltaan lepäsi hänen katseensa ulottuvissa. Hän arvosteli sen noin kuudenkymmenen mailin kokoiseksi ympärimitaten, koska se silmämitalta oli kaksikymmentä mailia kulmaa pitkä etelästä pohjoiseen ja kaksitoista mailia leveä idästä länteen. Sen keskiosan peitti näkyvistä tiheä vihanta metsä, joka pysähtyi kartiosta lähtevälle harjanteelle; ja kartion rinne vietti ulommalta puoleltaan mereen.
Kaikki muu oli pelkkää lakeutta, jolla kasvoi puuryhmiä, tai kallioista hietikkoa. Kallioiden äärimmäiset ulottumat taas pistäytyivät oikullisesti kaventuneina kärkinä ja niemekkeinä mereen. Muutamat pienet vuonot leikkelivät rantaa, mutta eivät olisi voineet tarjota suojaa kuin parille, kolmelle kalastajaveneelle. Ainoastaan se lahdelma, jonka pohjukassa Dream oli haaksirikkoutunut, oli seitsemän, kahdeksan penikulman laajuinen. Ulkosataman tavoin se avautui kahdelta kolmannekseltaan ulapalle; laiva ei siellä olisi löytänyt varmaa turvapaikkaa, paitsi tuulen puhaltaessa idästä.
Mutta mikä oli tämä saari? Mihin saariryhmään se kuului? Kuuluiko se johonkin saaristoon vai oliko se pelkkä erillinen töyry Tyynenmeren tässä osassa?
Ainakaan ei mitään muuta saarta, suurta tai pientä, korkeaa tai matalaa, ollut näköpiirissä havaittavana.
Godfrey oli noussut seisaalle ja tähysteli ilmanrantaa.
Mitään ei näkynyt tuolla kaarevalla viivalla, joka yhdisti meren ja taivaan. Jos jollakin taholla olikin joku saari tai mantereen rannikko, täytyi sen olla melkoisen matkan päässä.
Godfrey johdatti mieleensä kaikki maantieteelliset muistelmansa arvatakseen, mikä tämä Tyynen valtameren saari oli. Hänen mietiskelyjensä tuloksena olivat seuraavat johtopäätökset: Seitsemäntoista päivän ajan oli Dream kulkenut jokseenkin suoraan lounaaseen suuntaan. Sadastaviidestäkymmenestä sataankahdeksaankymmeneen meripenikulmaan vaihtelevalla nopeudella vuorokaudessa oli sen siis täytynyt kulkea lähes viidenkymmenen leveysasteen matka. Toiselta puolelta oli käynyt selville, että se ei ollut sivuuttanut päiväntasaajaa. Täytyi siis etsiä saaren tai mahdollisen saariryhmän asema siltä seudulta, joka sijaitsi sadannenkuudennenkymmenennen ja sadannenseitsemännenkymmenennen pituusasteen välillä pohjoisella pallonpuoliskolla.
Godfrey kyllä muisteli, että kartta ei tältä Ison valtameren alueelta olisi osoittanut muita saaristoja kuin Sandwich-saaret; mutta eikö näiden ulkovesillä ollut erillisiä saaria, joiden nimiä hän ei muistanut ja joita laajana hajallisena sarjana ulottui Kiinan valtakunnan rantamille asti? Mutta vähänpä sillä oli väliä! Ei ollut mitään keinoa lähteä etsimään jostakin toisesta valtameren osasta vieraanvaraisempaa maata.
— No, — tuumi Godfrey, — koska en tiedä tämän saaren nimeä, niin nimitänpä sitä Phinan saareksi muistoksi hänestä, jota minun ei olisi pitänyt jättää lähteäkseni maailmaa samoilemaan; ja tuottakoon se nimi meille onnea!
Sitten Godfrey ryhtyi tutkimaan, oliko saari asuttu siltä osaltaan, jossa hän ei vielä ollut ehtinyt käydä. Kartion huipulta hän ei nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut alkuasukkaiden olemassaoloa, ei asumuksia lakeudella, ei majoja metsän syrjässä, ei edes yhtä ainoata kalastajamökkiä rantamalla.
Mutta jos saari oli autio, niin sitä ympäröivä meri ei ollut vähemmän autio, eikä ainoatakaan laivaa näyttäytynyt sen kehän piirissä, jolle kartiomaisen huipun korkeus antoi melkoisen laajuuden.
Tämän tarkastelun suoritettuansa ei Godfreyllä ollut muuta tehtävää kuin astua jälleen alas kukkulan juurelle ja palata samaa tietä metsän läpi tullakseen takaisin Tartelettin luo. Mutta ennenkuin hän lähti paikalta, kiintyi hänen katseensa korkeaan hirsimetsikköön, joka kohosi pohjoisten ruoholakeuksien rajalla. Siinä oli ryhmä jättiläispuita, joiden latvat ulottuivat kaikkia Godfreyn tähän asti näkemiä ylemmäksi.
— Ehkäpä olisi syytä, — tuumi hän, — etsiä leiripaikkaa tuolta taholta, varsinkin kun luullakseni näen siellä puron, jonka lähteen täytyy olla jossakin harjun keskiosan tienoilla ja joka juoksee lakeuden halki.
Tästä oli huomenna otettava selvä.
Etelässä oli saaren muoto vähän toisenlainen. Metsä ja ruohokentät väistyivät aikaisemmin hietikon kellervän maton tieltä, ja paikoittain kohosi rantaa vasten soman muotoisia kallioita.
Mutta kovinpa Godfrey kummastui havaitessaan tuon kallioisen suojavallin takaa kohoavan ilmaan heikkoa savua.
— Onko siellä siis joitakuita tovereistamme? — huudahti hän. — Mutta ei, se ei ole mahdollista! Miksi he olisivat siirtyneet pois lahdelman luota jo eilisestä ja lähteneet useamman penikulman päähän riutasta? Olisiko siellä siis kalastajakylä tai jonkin alkuasukas-heimon leiri?
Godfrey tähysti mitä tarkkaavaisimmin. Olikohan se savua, tuo irrallinen höyry, jota tuuli ajoi hiljalleen länttä kohti? Siitä saattoi erehtyäkin. Joka tapauksessa se pian haihtui; muutamaa minuuttia myöhemmin ei voinut enää mitään eroittaa.
Pettynyt toive.
Godfrey katsoi vieläkin kerran sille suunnalle; mutta kun ei enää mitään havainnut, laski hän itsensä luisumaan jyrkännettä alas, astui rinnettä pitkin vuoren juurelle ja sukelsi jälleen puiden sekaan. Tuntia myöhemmin hän oli kulkenut läpi koko metsän ja oli jälleen sen reunassa.
Siellä odotteli Tartelett kaksi- ja nelijalkaisen karjansa keskellä. Ja mitä tuo itsepintainen opettaja puuhaili? Yhä vain samaa. Puupalanen oikeassa kädessä, toinen vasemmassa, hän hankasi tarmonsa takaa, mielien saada ne syttymään. Hän hieroi yhä niin uupumattomana, että olisi ansainnut paremmankin palkan.
"No", kysyi hän jo kaukaa, heti Godfreyn huomattuaan, "kävittekö sähkösanomakonttorissa?"
"Se ei ollut auki!" vastasi Godfrey, joka ei vielä rohjennut mainita mitään todellisesta tilanteesta.
"Entä postitoimisto?"
"Oli suljettuna! Mutta käykäämme murkinoimaan!… Minulla on sudennahka!… Sitten juttelemme."
Ja tänä aamuna Godfreyn ja hänen seuralaisensa täytyi taaskin tyytyä liian laihaan muna- ja simpukka-ateriaansa.
"Hyvin terveellinen ruokajärjestelmä!" toisteli Godfrey Tartelettille, joka ei ollut samaa mieltä ja maisteli vain väkinäisesti.
XI
Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.
Päivä oli jokseenkin pitkälle ehtinyt. Ja niinpä Godfrey päättikin vasta huomenna huolehtia uuteen paikkaan sijoittumisesta. Mutta toverin innokkaisiin uteluihin hänen tutkimusretkensä johdosta täytyi vihdoin vastata, että he molemmat olivat paiskautuneet saarelle — Phinan saarelle, — ja että täytyi huolehtia keinoista, kuinka siellä elää, ennenkuin joutuisi ajattelemaan keinoja sieltä lähtemiseksi.
"Saarelle!" huudahti Tartelett.
"Niin… saari tämä on!"
"Jota meri ympäröi…?"
"Tietysti."
"Mutta mikä saari?"
"Juurihan teille sanoin, että tämä on Phinan saari; ja käsittänettehän, miksi olen tahtonut sille sen nimen antaa!"
"En…! En minä käsitä", vastasi Tartelett irvistäen; "en näe siinä mitään yhtäläisyyttä. Miss Phinaahan ympäröi maa!"
Tämän surullisen mietelmän jälkeen varustauduttiin viettämään yö niin mukavasti kuin se kävi laatuun. Godfrey palasi riutalle noutamaan uuden varaston munia ja nilviäisiä, joihin täytyi tyytyä. Senjälkeen hän väsymyksen uuvuttamana ennen pitkää nukahti puun juurelle, kun taas Tartelett, jonka elämänkäsitykseen ei mahtunut tällainen asiaintila, antautui mitä katkerimpiin mietelmiin.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 28:na, molemmat olivat jalkeilla ennenkuin kukko oli heidän unensa keskeyttänyt. Aluksi sitten aamiaisen tapainen — samanlainen kuin eilinenkin. Puron raikkaan veden asemesta oli heillä kuitenkin onni saada hiukan maitoa, jota muuan vuohista antoi lypsää utareistaan.
Ah, kelpo Tartelett! Missä oli nyt viileä minttugrogi, punaviiniin sekoitettu kylmäkastike, jäähdytetty sitruunanmehuinen sherry-kobbler ja jääkylmä punssi, joita hän tuskin koskaan maistoi, mutta joita olisi joka hetki voinut tilata San Fransiscon ravintoloissa? Hän jo kadehti siipikarjaakin, kaniineja, vuohia, jotka sammuttivat janonsa kaipaamatta mitään sokerin- tai alkoholinpitoisia lisiä kirkkaaseen lähdeveteen! Nuo elukat eivät tarvinneet tulta ruokansa keittämiseksi. Juuret, yrtit ja siemenet riittivät, ja niiden suurus oli aina täsmällisesti katettuna vihreällä pöytäliinalla.
"Matkaan!" komensi Godfrey.
Ja niin he molemmat läksivät, ja heitä seurasi kotieläinsaattue, joka ei millään muotoa näkynyt tahtovan heitä jättää.
Godfreyn suunnitelmana oli mennä tutkimaan saaren pohjoispuolta, sitä rannikon seutua, josta kohosi tuo hänen kartiokukkulan huipulta havaitsemansa korkeiden puiden ryhmä. Mutta hän päätti kiertää sinne rantaa pitkin. Kenties oli tyrsky siellä ajanut maihin joitakin tähteitä haaksirikkoutuneesta laivasta. Ehkäpä tapaisivat sieltä rannikon hiekalta muutamia Dreamissa olleita tovereitaan hautaamatta viruvina, jotka heidän pitäisi kristityllä tavalla kätkeä maan poveen. Mitä elävien tapaamiseen tuli, niin hän omaa pelastumistaan ajatellen ei enää odottanut, että ainoakaan matruuseista olisi elossa nyt, kun jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi tuntia onnettomuudesta.
He kulkivat siis ensimmäisen hiekkasärkkäjakson yli. Godfrey oli tovereineen pian jälleen riutan äärellä; he tapasivat sen yhtä autiona kuin se heidän lähtiessään oli ollut. Siellä he varovaisuudesta uudistivat muna- ja simpukkaeväänsä siltä varalta, että näitäkään laihoja eineitä ei saaren pohjoisosassa olisi tarjolla. Sitten he seuraten äskeisen vuoksen luomaa päärmettä astuivat edelleen ja tarkkasivat katseillaan koko tuota rannikon osaa. Ei mitään! Ei vieläkään mitään!
Täytyy tosiaan myöntää, että jos kova onni oli määrännyt nämä kaksi Dreamista pelastunutta Robinsoneiksi, niin se oli osoittautunut ankarammaksi heitä kuin heidän edeltäjiänsä kohtaan! Näille oli toki aina jäänyt jotakin haaksirikkoutuneesta laivasta. Tuotuaan sieltä joukon aivan välttämättömimpiä tarpeita he voivat vielä käyttää hyväkseen sen pirstaleitakin. Siten he saivat joksikin aikaa ruokavaroja, vaatteita, työkaluja ja aseita, sanalla sanoen, mikä oli elämän alkeellisimmille vaatimuksille välttämätöntä. Mutta tässä tapauksessa ei ollut mitään sellaista! Synkässä yössä oli laiva kadonnut meren syvyyteen jättämättä karille pienintäkään laudansirua! Oli ollut mahdotonta siitä mitään pelastaa… edes tulitikkua. Ja tuo tulitikkupa heiltä juuri ennen kaikkea puuttuikin. Tiedän kyllä, että monet kunnon ihmiset istuessaan mukavasti kammiossaan lämpimän kamiinin edessä, missä palaa kivihiiliä tai puupökkelöitä, kernaasti sanovat:
"Mutta eihän mikään ole helpompaa kuin tulen hankkiminen! Onhan siihen tuhansia keinoja! Kaksi piikiveä!… Hiukan kuivaa sammalta!… Rahtunen kärventynyttä liinavaatetta… kuinkako tuota vaatetta sytyttää…? Veitsenterääkin voi käyttää tuluksina… tai voitte aivan yksinkertaisesti hangata kahta puupalasta kiivaasti yhteen, kuten tekevät polynesialaiset…!"
Hyvä on, koettakaa!
Näin mietiskeli Godfrey kulkiessaan, ja hyvällä syyllä se kiinnittikin hänen päähuomionsa. Kenties oli hänkin kamarinsa uunin arinalla liekehtivää hiilivalkeata kohennellessaan ja matkakertomuksia lukiessaan ajatellut niinkuin nuo kunnon ihmiset! Mutta koetukselle pantuna hän ei ollut yrityksessään onnistunut, ja melkoisen levottomana hän ajatteli, että oli tultava toimeen ilman tulta, tuota välttämätöntä alkuainetta, jota mikään ei voi korvata.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän siis astui Tartelettin edellä, jonka ainoana huolena oli huudoillaan pitää koossa lammas-, vuohi-, kaniini- ja kanalaumaa.
Äkkiä osui Godfreyn silmä eräänlaisiin kirkkaan värinsä vuoksi puoleensa vetäviin pieniin omenamaisiin hedelmiin, jotka riippuivat tertuissa hiekkasärkkäin juurella satalukuisina kasvavien pensaiden oksista. Hän tunsi heti, että ne olivat niin sanottuja "manzanilloja" eli öljymarjoja, joita intiaanit muutamissa Kalifornian osissa kernaasti käyttävät ravinnokseen.
"Kah", huudahti hän, "tuossa on vihdoinkin hiukan vaihtelua pelkkiä munia ja simpukoita sisältävään ruokalistaamme!"
"Mitä, syödäänkö niitä?" kysäisi Tartelett, joka tapansa mukaan alkoi muikistaa suutansa.
"Eiköhän vain!" vastasi Godfrey.
Ja hän poimi heti muutamia manzanilloja, joihin ahnaasti iski hampaansa. Ne olivat vain villejä hedelmiä, mutta happamuudestaankin huolimatta ne maistuivat hyviltä. Opettaja ei ollut hidas seuraamaan toverinsa esimerkkiä, eikä hänkään osoittautunut kovin tyytymättömäksi löytöön. Godfrey tuumi, ja siinä hän olikin aivan oikeassa, että näistä hedelmistä voisi pusertaa juomaa, jonka annettaisiin käydä ja joka silloin olisi toki silkkaa vettä parempaa.
Matkaa jatkettiin. Pian hukkui hiekkaisen särkän äärimmäinen kärki ruoholakeuteen, jonka halki lirisi vilkasvetinen puro. Tämä oli sama, jonka Godfrey oli havainnut kartion huipulta.
Kookkaiden puiden alue taas oli vähän loitompana; ja noin yhdeksän penikulmaa taivallettuansa saapuivat tästä nelituntisesta kävelystään jokseenkin uupuneet tutkimusretkeilijämme sinne jokunen minuutti jälkeen puolenpäivän.
Paikka maksoi todella tämän vaivan; se oli katselemisen, valitsemisen ja epäilemättä haltuun ottamisenkin arvoinen.
Siellä kohosi laajan, manzanilla-puiden ja muiden pensaskasvien täplittämän kedon reunassa tosiaan parikymmentä jättiläispuuta, jotka olisivat kyenneet kilpailemaan Kalifornian metsissä tavattavien samojen lajien kanssa. Ne sijaitsivat puoliympyrässä. Niiden juurella leviävä vihreä nurmi reunusti vielä puron vartta muutamia satoja askeleita, ja sitten tuli pitkä, kallioiden katkoma, somerikon ja meriruo'on paikoittain verhoilema hiekkaranta, jonka kärki pisti mereen kapeana niemekkeenä saaren pohjoiskolkasta.
Nämä jättiläispuut- eli big trees, kuten niitä Pohjois-Amerikan läntisissä seuduissa yleensä nimitetään, kuuluivat Kalifornian mammuttipetäjäin eli sequoia-puiden sukuun. Jos kysyisi englantilaisilta, millä erikoisimmalla nimellä he niitä mainitsevat, sanoisivat he niitä "wellingtonioiksi", mutta jos kysyisi amerikkalaisilta, niin kuulisi niiden olevan "washingtonioita".
Heti näemme eroituksen.
Mutta muistuttakootpa ne sitten Wellingtonista, Waterloon taistelun flegmaattisesta voittajasta, tai olkootpa muistona Washingtonista, pohjois-amerikkalaisen tasavallan mainehikkaasta perustajasta, niin ne sittenkin ovat Kalifornian ja Nevadan kasviston mahtavimmiksi tunnetut tuotteet.
Muutamissa näiden valtioiden osissa onkin näitä havupuita kokonaisia metsiä, sellaisia kuin Mariposan ja Calaveran metsiköt, joissa tavataan ympärimitaltaan kuudenkymmenen, jopa kahdeksankinkymmenen jalan paksuisia jättiläisiä, niiden pituuden ollessa kolmesataa jalkaa. Eräs niistä, Yosemiten laakson suussa kasvanut, on kokonaista sata jalkaa ympärimitaten. Sen eläessä — sillä nyttemmin se on kaatunut — olisivat sen ylimmät oksat saavuttaneet Strassburgin tuomiokirkon korkeuden, toisin sanoen, se oli enemmän kuin neljäsataa jalkaa pitkä.
Mainitaan vielä "Metsän äiti", "Metsän kaunotar", "Uranuurtajan maja", "Kaksi vartiosotilasta", "Kenraali Grant", "Emma-neiti", "Miss Mary", "Brigham Young vaimoineen", "Kolme sulotarta", "Karhu", ynnä muita, jotka tosiaan ovat kasvikunnan ihmeitä. Erään tyvestään sahatun puun kannolle on rakennettu huvimaja, jossa kuusitoista tai kaksikymmentä henkilöä voi helposti tanssia katrillia. Mutta oikea jättiläisten jättiläinen vasta on valtiolle kuuluvan metsän keskellä, puolensadan engl. penikulman päässä Murphystä kohoava "Metsän isä", vanha neljäntuhannen vuoden ikäinen mammutpetäjä. Sen latva on neljänsadanviidenkymmenenkahden jalan korkeudella maasta, korkeammalla kuin Pietarin kirkon risti Roomassa, korkeammalla kuin Gizeh-pyramiidin huippu, jopa korkeammalla kuin se rautainen pienoistorni, joka nykyisin sijaitsee erään päätornin huipulla Rouenin tuomiokirkossa ja jota täytyy pitää maailman korkeimpana muistomerkkinä.
Näitä jättiläisiä oli luonnon oikku kylvänyt parikymmenisen ryhmän tänne saaren kärkeen kenties siihen aikaan kuin kuningas Salomo rakensi Jerusalemiin sen temppelin, joka ei milloinkaan ole raunioistaan jälleen kohonnut. Isoimmat saattoivat olla lähes kolmensadan jalan pituiset, pienimmät kahdensadanviidenkymmenen. Muutamien vanhuuttaan onttoutuneiden tyvessä oli jättiläisholvi, jonka alle olisi mahtunut kokonainen ratsumiesjoukkue hevosineen.
Näiden luonnonihmeiden näkeminen pani Godfreyn hämmästymään, nuo puut kun tavallisesti kasvoivat vain viiden-, kuudentuhannen jalan korkeudella merenpinnasta. Hänestä olisi tämä ihmeellinen näky yksinäänkin maksanut matkan vaivat. Mitään ei tosiaan voinut verrata näihin vaaleanruskeihin pylväisiin, jotka huomattavasti suipentumatta kohosivat juurestaan ensimmäiseen haaraantumaan asti. Nämä silinterinmuotoiset rungot, jotka kahdeksankymmenen tai sadan jalan korkeudella maanpinnasta haarautuivat tuuheiksi, jo sellaisinaan aika mahtavien puunrunkojen vahvuisiksi oksiksi, kannattelivat tätä kokonaista metsää ilmassa.
Yksi näistä jättiläiskokoisista mammutpetäjistä — suurin ryhmästä — kiinnitti erikoisesti Godfreyn huomion. Sen ontossa tyvessä oli neljän, viiden jalan levyinen, kymmenen jalan korkuinen aukko, josta saattoi tunkeutua sisälle. Jättiläisen sydän oli lahonnut pois, välikudos oli murentunut löyhäksi, vaaleaksi tomuksi; mutta jos puu ei enää seisonutkaan voimakkailla juurillaan muutoin kuin vankan kuorensa kiinnittämänä, saattoi se täten vielä elää vuosisatoja.
"Luolan tai kallionkolon puutteessa", huudahti Godfrey, "on meille tuossa valmis asunto, puinen rakennus, torni, jollaista ei ihmisten ilmoilla tapaakaan! Siellä voimme olla seinäin sisällä ja katon alla. Tulkaa, Tartelett, tulkaa!"
Ja laahaten perässään toveriansa nuori mies astui mammutpetäjän sisään.
Tannerta peitti siellä kasvitomun kerros, ja kammion läpimitta oli hyvinkin kaksikymmentä engl. jalkaa. Mitä sen korkeuteen tuli, esti hämärä eroittamasta holvin kaareutumista. Mutta mikään valonsäde ei pujotellut tämän ontelon kaarnaseinien lävitse. Ei siis ollut rakoja eikä halkeamia, joiden kautta sade tai tuuli olisi voinut tunkea sisälle. Varmaa oli, että molemmat Robinsonimme täältä tapaisivat siedettävät olosuhteet, mitään haittaa kärsimättä uhmaillakseen rajuilmoja ja taivaan tuulia. Luola ei olisi ollut vankempi, kuivempi ja suljetumpi. Mitään parempaa olisi tosiaan ollut vaikea löytää!
"No, Tartelett, mitä ajattelette tästä luonnon rakentamasta asunnosta?" kysyi Godfrey.
"Niin, mutta kamiini?" virkkoi Tartelett.
"Ennenkuin tiukkaatte kamiinia", vastasi Godfrey, "odottakaahan edes siksi, kun olemme voineet hankkia tulta!"
Se oli mitä järkevintä puhetta.
Godfrey lähti tutkimaan puuryhmän ympäristöä. Kuten sanottu, ruohokenttä ulottui tähän mahtavaan sequoiaryhmään asti, joka oli sen reunana. Viheriöivän nurmikkonsa halki juokseva puro ylläpiti näiden hiukan helteisten kenttien keskellä terveellistä vilpoisuutta. Erilaisia pensaita rehoitti sen partailla, muun muassa myrttejä, mastiksipuita ja joukoittain noita manzanilla-kasveja, jotka takasivat heille runsaasti "villiomenia".
Vähän etäämpänä kohosi muutamia puuryhmiä, joissa kasvoi tammeja, pyökkejä, sykomoripuita ja jokunen cellis australis. Niitä oli siroiteltuina kautta koko laajan ruohovyöhykkeen. Mutta vaikka nekin olivat isokokoisia, olivat ne vain pensaita näiden mammutpetäjäin rinnalla, joiden laajalle lankeavat varjot nouseva aurinko varmaan pitensi mereen asti. Näiden ketojen yli kulki myös mutkaisina juovina matalaa viidakkoa ja vihertäviä mättäitä, joita Godfrey päätti mennä huomenna tarkastamaan.
Jos paikka oli häntä miellyttänyt, ei se näkynyt olevan epämieluinen kotieläimillekään. Kaniinit, vuohet ja lampaat olivat ottaneet haltuunsa tämän alueen, joka tarjosi niille yllin kyllin juuria jyrsittäviksi ja ruohoisaa laidunmaata. Kanat taas nokkivat ahnaasti siemeniä tai matoja puron reunoilla. Elävien olentojen paikalletulo ilmaisi itsensä jo liikehtimisellä, hyppäyksillä, lennähdyksillä, määkimisillä ja kaakatuksilla, jollaisia tällä seudulla varmaankaan ei oltu koskaan ennen kuultu.
Sitten Godfrey palasi sequoia-metsikköön ja tarkasti huolellisemmin puuta, jonka aikoi asumuksekseen valita. Hänestä näytti, jollei juuri mahdottomalta, niin ainakin perin vaikealta hinata itsensä sen alimmille oksille, varsinkaan ulkopuolelta, koska rungossa ei ollut mitään ulkonemia; mutta sisäpuolella olisi nouseminen ehkä helpompaa, jos puu oli haarautumaan asti ontto sydämen ja kuoren välistä.
Vaaran uhatessa saattoi olla hyödyllistä etsiä turvapaikkaa tiheässä oksakudoksessa, jota mahtava runko kannatti. Siitä seikasta voi myöhemmin ottaa selvää.
Kun tämä tarkastus oli päättynyt, oli aurinko jo jokseenkin matalalla taivaanrannalla, ja näytti sopivalta jättää lopullisen sijoittumisen valmistukset huomiseksi.
Mutta missä he ateriansa nautittuansa, jonka jälkiruokana olivat "villiomenat", saattoivat paremmin viettää yönsä kuin tuon kasvitomun päällä, joka peitti pohjaa mammutpetäjän sisuksessa?
Niin tehtiinkin ja antauduttiin kaitselmuksen huomaan. Mutta Godfrey ei laiminlyönyt enonsa William W. Kolderupin muistoksi ristiä tätä jättiläismäntyä "Willin puuksi", koskapa kaikilla sen vertaisilla Kalifornian ja läheisten valtioiden metsissä on jonkun Amerikan tasavallan suuren kansalaisen nimi.
XII
Komea ja onnekas salamanisku.
Miksipä emme sitä myöntäisi? Godfrey oli tulemaisillaan uudeksi ihmiseksi tässä hänelle uudessa tilanteessa, vaikka oli ollut niin turhamainen, niin kevytmielinen, niin harkitsematon silloin, kun hänen ei tarvinnut muuta kuin vain elää. Eihän huoli huomisesta ollut vielä koskaan hänen rauhaansa häirinnyt. Montgomery Streetin ylen uljaassa talossa, jossa hän hievahtamatta nukkui kymmenen tuntiansa, ei vielä ruusunlehden poimukaan ollut hänen untansa häirinnyt.
Mutta niin ei enää olisi laita. Tällä tuntemattomalla saarella, hän näki olevansa ihan kokonaan eroitettuna muusta maailmasta, jätettynä oman onnensa varaan. Hänen täytyi pakostakin ajatella elämän välttämättömiä tarpeita olosuhteissa, joissa paljon käytännöllisempikin ihminen olisi joutunut ymmälle. Kun Dreamia ei kuulunut takaisin, niin tietenkin lähdettäisiin sitä etsimään. Mutta mitäpä he kaksi olivat? Tuhannenkin kertaa vähemmän kuin nuppineula heinäsuovassa, pelkkä hiekanjyvänen merenpohjalla! Eno Kolderupin mittaamaton omaisuus ei auttanut kaikessa!
Vaikka Godfrey siis olikin löytänyt melkein mukiin menevän suojapaikan, oli hänen unensa kuitenkin levollista. Hänen aivonsa toimivat kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Niissä yhtyi näet kaikenlaisia ajatuksia. Hän muisteli menneisyyttä, jota katkerasti kaipasi, ajatteli nykyisyyttä, jolle etsi ratkaisua, tuumi tulevaisuutta, joka teki hänet vieläkin levottomammaksi!
Mutta näiden kovien koettelemuksien vaikuttaessa vapautui järki ja siitä aivan luonnollisesti kehittyvä harkinta vähitellen niistä kapaloista, joissa ne tähän asti olivat uinuneet. Godfrey oli päättänyt taistella kovaa kohtaloa vastaan, koettaa kaikkensa, mikä suinkin oli mahdollista, päästäkseen tästä pälkähästä. Jos se hänelle onnistuisi, niin tämä läksy olisi varmaan opiksi ja ojennukseksi vastaisuudessa.
Päivänkoitteessa hän oli jalkeilla aikoen ryhtyä täydellisempään majanvalmistamiseen. Muonakysymys, varsinkin siihen liittyvä tulentarve, painoi vaa'assa enemmän kuin kaikki muut, enemmän kuin jotkut valmistettavat työkalut tai aseet ja varavaatteet, joita oli hankittava, elleivät he mielineet pian olla puettuina ihan polynesialaiseen kuosiin.
Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua. Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa — mitä muuten useimmiten tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden uhka.
— Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä eroitus! — ajatteli hän.
Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.
Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.
Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa, kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma oli Phinan saaren niemenä.
Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin runsaasti.
— Ei tässä tosiaan nälkään kuole! — tuumi hän. — Täällähän on ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle maistuvat!
On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.
Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.
Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan. Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa. Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden neljäksi tai viideksi metriksi.
Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.
Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.
Toinen oli cama-niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä, joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.
Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä jamf eli jam, ja jos sillä ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.
Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.
Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton. Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa häntä kohtuullisuuteen.
"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää, saammeko niitä huomenna?"
"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä keräämään!"
"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"
"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"
"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä saamme…!"
"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai toisella sitä hankkinemme!"
"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini! Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä…"
"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen, että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"
"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"
"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti hymyillen.
"Niinkö luulette…?"
"Luulen oppineiden sitä ainakin valmistelevan!"
"Onko se mahdollista? Ja mihin he perustavat laskelmansa etsiessään tätä uutta ravitsemistapaa?"
"Siihen ajatukseen", vastasi Godfrey, "että ruuansulatus ja hengitys ovat toisiinsa liittyviä toimintoja, joista toinen kenties voisi korvata toisen. Sinä päivänä siis, jolloin kemian alalla on päästy niin pitkälle, että ihmisen ravinnoksi tarpeelliset ainekset voidaan ilmasta ottaa ja sulattaa hengityksessä, olisi kysymys ratkaistu. Siihen tarvitaan vain, että tehdään ilma ravintopitoiseksi. Ihmiset hengittävät päivällisensä, sensijaan että sen söisivät, — siinä kaikki!"
"Voi, kuinka ikävää, että tuota arvokasta keksintöä ei ole vielä tehty!" huudahti opettaja. "Kuinka kernaasti minä hengittäisin sisääni puolitusinaa voileipiä ja kimpaleen suolattua häränlihaa vain ruokahaluni kiihoittamiseksi!"
Ja vaipuen hekumalliseen puolihorrokseen, jossa hän näki vilahduksia mehevistä ilmapäivällisistä, Tartelett avasi vaistomaisesti suutansa ja hengitti keuhkojensa täydeltä, unohtaen, että oli vaivoin varaa ravita itseään edes tavallisin keinoin.
Godfrey herätti hänet mietiskelystään takaisin todellisuuteen.
Oli ryhdyttävä panemaan Willin puun sisustaa parempaan asumiskuntoon.
Ensimmäinen tehtävä oli tulevan asunnon siivoaminen. Aluksi piti korjata pois usea sentneri tuota kasvitomua, joka peitti pohjan ja johon vaipui puolisääreen asti. Kaksi tuntia tuskin riitti tähän työlääseen hommaan, mutta vihdoin oli kammio puhdistettu pölyksi hajoavasta kerrostumasta, joka vähimmästäkin liikuttamisesta kohisi pilvenä ilmaan.
Pohja oli luja ja vankka kuin olisi ollut laitettu vahvoista vuoliaisista, sillä sen pinnalla risteilivät vahvat mammutpetäjän juuret tekivät sen tiiviiksi. Rosoinen se oli, mutta tukeva. Vuoteitten paikaksi valittiin kaksi nurkkaa, ja muutamat niput auringon hyvin kuivaamaa ruohoa saisivat korvata kaikki sänkyvaatteet. Mitä muihin huonekaluihin — pöytiin, jakkaroihin tai penkkeihin — tuli, niin ei olisi mahdotonta valmistaa välttämättömimpiä, koska Godfreyllä oli oivallinen, sahalla ja vesurilla varustettu veitsi. Rumalla ilmalla täytyikin pysyä puuntyven sisällä, syödä ja työskennellä siellä. Valoa sieltä ei puuttunut, koska sitä tulvi aukosta. Jos myöhemmin kävisi välttämättömäksi täydellisemmän turvallisuuden vuoksi sulkea tuo aukko, niin Godfrey yrittäisi puhkaista puunkuoreen läven tai kaksi, jotka olisivat ikkunoina.
Kuinka korkealle rungon ontelo ulottui, sitä ei Godfrey voinut valotta tutkia. Ainoa, mitä hän saattoi todeta, oli, että kymmenen tai kahdentoista jalan pituinen seiväs kohtasi vain tyhjää ilmaa, kun hän sitä kuljetti pystyssä päänsä yläpuolella.
Mutta tämä kysymys ei ollut kiireellisimpiä. Siitä asiasta ehti kyllä myöhemmin ottaa selvän.
Päiväkausi kului näissä töissä, joita ei saatu ennen auringonlaskua päätetyiksi. Godfreystä ja Tartelettista, jotka olivat varsin väsyksissä, olivat vuoteet oivalliset. Ne oli tehty yksinomaan siitä kuivasta ruohosta, jota he olivat runsaasti keränneet. Mutta heidän täytyi niitä puolustaa siivekkäitä vastaan, jotka mielellään olisivat valinneet Willin puun sisustan asunnokseen. Godfrey ajatteli siis, että olisi aihetta laittaa niille kanakoppi johonkin toiseen ryhmän puista; eikä hän voinut estää niitä yhteiseen kammioon sisälle tunkeutumasta muutoin kuin tukkimalla sen aukon risuilla. Kaikeksi onneksi eivät lampaat, kaniinit ja vuohet pyrkineet sinne. Nämä elukat pysyivät rauhallisesti ulkopuolella eivätkä ollenkaan tahtoneet tunkea vajavaisen ovisulun lävitse.
Seuraavat päivät puuhailtiin erilaisissa majoittumis- ja taloushommissa, munien ja simpukoiden keräämisessä, jam-juurien kaivamisessa ja manzanilla-hedelmäin poimimisessa. Joka aamu he kävivät rannikolla ostereita etsimässä. Kaikki tuo vei aikaa, ja tunnit kuluivat nopeasti.
Talouskapineina oli vielä toistaiseksi ainoastaan muutamia isoja kaksikoteloisten simpukkain kuoria, joita käytettiin laseina ja lautasina. On totta, että sellaiseen ravintojärjestelmään, johon Willin puun vieraiden täytyi tyytyä, ei muuta tarvittukaan. Myöskin oli toimitettava liinavaatteiden pesua puron kirkkaassa vedessä; se jäi Tartelettin hommaksi, johon hän käytti joutohetkiänsä. Eihän muuta pestävää ollutkaan kuin kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi paria puolisukkia.
Tämän toimituksen aikana olivat Godfrey ja Tartelett puettuina ainoastaan housuihinsa ja puseroihinsa; mutta tämän leveysasteen polttavassa auringossa kaikki kuivui pian.
Näin kului heidän aikansa, heidän tarvitsematta kärsiä sateesta tai myrskystä, heinäkuun 3 päivään asti.
Asunto oli jo saatu jokseenkin siedettävään kuntoon, kun ottaa huomioon sen totisesti avuttoman tilan, johon Godfrey ja Tartelett olivat tälle saarelle paiskautuessaan joutuneet.
Ei kuitenkaan saanut laiminlyödä pelastuksen mahdollisuuksia, jotka saattoivat tulla vain ulkoapäin. Niinpä Godfrey menikin joka päivä tarkastamaan merta koko sen ulapan laajuudelta, joka levisi idästä luoteeseen niemekkeen tuolla puolen. Tämä Tyynenmeren osa oli aina autio. Ei ainoatakaan laivaa, ei edes kalastajavenettä! Ei savun pöllähdystäkään näkynyt taivaan rannalla osoittamassa, että joku höyryalus kulki etäällä merellä. Näytti siltä että Phinan saari sijaitsi kaikkien kauppareittien ja matkustajalaivain väylien ulkopuolella. Täytyi siis kärsivällisesti odottaa ja jättää itsensä Kaikkivaltiaan huomaan, joka ei koskaan heikkoja hylkää.
Milloin elämän välittömiltä tarpeilta siihen riitti aikaa, palasi Godfrey, varsinkin Tartelettin yllyttämänä, vähän väliä tärkeään ja ärsyttävään kysymykseen tulen saannista.
Hän koetti aluksi korvata taulan, joka häneltä onnettomuudeksi puuttui, jollakin samanlaatuisella aineella. Olihan mahdollista, että jotkut sienilajit, joita kasvoi vanhojen puiden koloissa, olisivat pitkäaikaisen kuivumisen jälkeen muuttuneet helposti syttyväksi aineeksi.
Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen… Se oli hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.
Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin puun permannolta.
Yhtä huono menestys.
Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.
Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.
Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat — varsinkin opettaja — noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!
Ei, tällaista ei voinut jatkua!
Mutta odottamaton tapaus — sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin haluatte — oli tulossa heidän avukseen.
Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt lauhduttamaan.