Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi. Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi vettä maahan kuin putouksen niskasta.
Godfrey nousi ja lähti ulos katsellakseen, miltä taivas näytti.
Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä jättiläispuiden huippujen yläpuolella, joiden oksakudokset hahmoittuivat hienosti leikattujen varjokuvien tavoin tuota palavaa taivaankantta vasten.
Yhtäkkiä halkaisi avaruutta yleisen leimahtelun keskellä muita kirkkaampi salama. Jyrähdys seurasi heti, ja sähkövirta viilsi Willin puun latvasta tyveen asti.
Godfrey, joka tärähdyksestä oli puoliksi kaatunut, oli noussut ympärilleen lankeavan tulisateen keskellä. Salama oli sytyttänyt kuivat latvaoksat. Hehkuvina kekäleinä ne ratisten karisivat tanterelle.
Huutaen hän oli kutsunut toveriansa:
"Tulta, tulta!"
"Tulta!" oli Tartelett vastannut. "Siunattu olkoon taivas, joka sitä meille lähettää!"
Molemmat olivat hyökänneet tavoittamaan kekäleitä, joista toiset vielä leimusivat ja toiset kytivät liekittömästi. He keräsivät niitä sekä samalla joukon kuivia risuja, joita ei puuttunut mammutpetäjän juurelta. Sen runkoa oli salama vain vähäisen viiltänyt. Sitten he palasivat hämärään asuntoonsa, samalla kuin suihkuina tulviva sade sammutti tulipalon, joka uhkasi niellä Willin puun ylimmät oksat.
XIII
Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta saarta.
Sepä oli rajuilma, joka saapui parahiksi! Godfreyn ja Tartelettin ei ollut tarvinnut Prometheuksen tavoin uskaltautua avaruuteen varastaakseen taivaan tulen! Taivas itse tosiaan oli, kuten Tartelett sanoi, ollut kyllin armollinen lähettääkseen sen heille salaman välityksellä. Heidän asiansa oli nyt sitä säilyttää!
"Ei, me emme sitä päästä sammumaan!" oli Godfrey huudahtanut.
"Varsinkaan, kun meiltä ei puutu puita sen ylläpitämiseksi!" oli vastannut Tartelett, jonka tyytyväisyys purkautui pieniin riemunhuudahduksiin.
"Niin, mutta ken sitä hoitelee?"
"Minä! Minä valvon yöt päivät, jos siksi tulee", vastasi Tartelett heiluttaen liekehtivää kekälettä.
Ja niin hän tekikin auringon nousuun asti.
Kuten sanottu, oli mahtavain mammutpetäjäin laajassa siimeksessä yllin kyllin kuivia risuja. Ja niinpä Godfrey ja opettaja kerättyään niitä melkoisen kasan eivät suotta säästelleet, vaan heittelivät päivänkoitosta asti yhä uutta polttoainetta salaman sytyttämään tuleen. Erään puun viereen kahden juuren väliseen ahtaaseen kulmaukseen laitettuna loimusi rovio kirkkaana ja iloisesti sähisten. Aivan hengästyneenä lietsoi Tartelett tulta keuhkojensa kaikella voimalla, vaikka se oli perin tarpeetonta. Tässä hän asettui mitä kuvaavimpiin asentoihin silmillään seuratessaan harmahtavaa savua, jonka kiemurat haihtuivat korkeaan neulaskattoon.
Mutta he eivät olleet tätä välttämätöntä tulta halunneet vain ihaillakseen sitä tai sen loisteessa lämmitelläkseenkään. Se oli määrätty hyödyllisempään tarkoitukseen. Nyt he saisivat lopettaa laihat raaoista simpukoista ja jam-juurista laaditut ateriansa, joiden aineksien ravitsevia osia ei kiehuva vesi tai edes tuhassa paahtaminen vielä koskaan ollut syötäväksi muokannut. Tähän hommaan Godfrey ja Tartelett käyttivätkin osan aamupäivästä.
"Syömme kai pari kananpoikaa!" huudahti Tartelett, jonka leukaluut jo ennakolta naksahtelivat. "Ateriaan voinee lisätä kaniininpaistin, lampaanreiden, neljänneksen vohlaa, muutaman otuksen kedolla juoksentelevasta riistasta sekä pari kolme suolattoman veden kalaa ynnä joitakuita merikaloja?"
"Ei niin väleen", vastasi Godfrey, jonka tämä jokseenkin kohtuuttoman ruokalistan luetteleminen oli saanut hilpeälle tuulelle. "On varottava syömästä itseänsä sairaaksi pahan paaston jälkeen! Säästäkäämme varojamme, Tartelett! Kaksi kananpoikaa, olkoon menneeksi — kummallekin yksi; — ja jos leipä puuttuu, niin toivon kamajuuristamme sopivalla valmistustavalla saavamme jokseenkin mukiinmenevää sijaketta!"
Se maksoi kahden viattoman siivekkään hengen, jotka opettajan höyhentäminä, perkaamina ja valmistamina pistettiin paistinvartaana käytettyyn keppiin ja rätisevässä liekissä pian paistuivatkin.
Sillaikaa Godfrey hommaili kamajuurien laittamisessa sellaiseen kuntoon, että niitä voitiin nauttia ensimmäisessä vakavassa murkinassa, jonka he Phinan saarella söisivät.
Tehdäkseen ne nautittaviksi oli vain noudatettava intiaanien menettelytapaa, joka amerikkalaisten täytyi tuntea useankin kerran nähtyään sitä käytettävän Länsi-Amerikan ruohoaavikoilla.
Kas näin siinä Godfrey menetteli:
Asetettiin joukko rannalta kerättyjä litteitä kiviä ahjoon, niin että ne oikein kovasti kuumentuivat. Tartelettin mielestä oli ehkä vahinko käyttää näin hyvää tulta "kivien paistamiseen", mutta kun se ei millään muotoa häirinnyt hänen kananpoikiensa valmistamista, ei hän sitä sentään juuri valittanutkaan.
Sillä välin kun kivet täten kuumenivat, valitsi Godfrey maatilkkusen, josta hän noin neliömetrin alalta repi kaiken ruohon pois. Sitten hän iso näkinkenkä kummassakin kädessä kaivoi maata kymmenen tuuman syvyydeltä. Tämän tehtyään hän pani kuopan pohjalle kuivaa puuta, jonka sytytti, niin että se varsin tuntuvasti kuumensi pohjamultaa.
Sitten kun kaikki puu oli palanut ja tuhka poistettu, levitettiin sitä ennen puhdistetut ja raapitut kamajuuret kuoppaan. Ne peitettiin ohuella turvekerroksella ja sen päälle asetetut kuumat kivet olivat pohjana uudelle nuotiolle, joka sytytettiin niiden pinnalle.
Sanalla sanoen, se oli erikoisella tavalla rakennettu uuni, ja varsin lyhyen ajan — korkeintaan puolen tunnin kuluttua — saattoi paistamista pitää valmiina.
Kun kivi- ja turvekerros poistettiin, havaittiin tosiaan, että tämä voimakas paahtaminen oli muuttanut kamajuurien laadun. Niitä murentamalla olisi saanut jauhoja, jotka olisivat olleet varsin soveliaita eräänlaiseen leipään. Mutta jättämällä mukulat kokonaisiksi saattoi niitä syödä perunain tapaan, ja hyvin ravitsevia ne olivatkin.
Viimemainitulla tavalla niitä tällä kertaa käytettiinkin, ja voitte kuvitella, miltä ateria ystävyksille maistui, kun heillä oli nuorta kananpaistia, jonka he ahmivat luita myöten, ja näitä oivallisia juurikkaita, joita ei tarvinnut säästellä. Kenttä, jolla niitä kasvoi yllin kyllin, ei ollut kaukana; tarvitsi vain kumartua kootakseen niitä sadoittain.
Aterian päätyttyä Godfrey ryhtyi valmistamaan jonkun määrän noita jauhoja, jotka säilyvät melkein kuinka kauan hyvänsä ja voidaan muuttaa leiväksi kunkin päivän tarvetta varten.
Päivä kului näissä erilaisissa hommissa. Lieden tulta pidettiin mitä huolellisimmin vireillä. Varsinkin pinottiin siihen polttoainetta yöksi. Mutta siitä huolimatta nousi Tartelett useankin kerran kohentelemaan hiiliä ja elvyttelemään lieskaa. Sitten hän palasi makuusijalleen; mutta kun hän unissaankin kuvitteli tulen sammuvan, nousi hän heti jälleen, ja tätä menoa jatkui päivänkoittoon asti.
Yö kului selkkauksitta. Rovion rätinä yhdessä kukon laulun kera herätti
Godfreyn ja hänen toverinsa, joka vihdoin oli nukahtanut.
Kaikkein ensimmäiseksi kummasteli Godfrey tuntiessaan ylhäältä Willin puun sisuksesta tulevaa vetoa. Hän johtui siis ajattelemaan, että tämä sequoia gigantea oli ontto alimpain oksain haaraantumaan asti ja että siellä oli aukko, joka oli tukittava, jos tahdottiin olla tiiviin katon alla. — On sentään omituista, — tuumi Godfrey, — että minä en ole tuota ilmavirtaa edellisinä öinä havainnut. Olisikohan salama siihen syynä…?
Ja saadakseen vastauksen näihin kysymyksiinsä hän päätti tarkastaa mammutpetäjän runkoa ulkopuolelta. Sen tarkastuksen tehtyään Godfrey oli nopeasti käsittänyt, mitä ukkosilmalla oli tapahtunut.
Salaman jäljet olivat puussa nähtävinä: sähkövirta oli sitä leveältä kuorinut haaraantumasta juureen asti.
Jos sähkökipinä olisi pujahtanut mammutpuun sisukseen, sensijaan että kulki ulkopintaa pitkin, olisi Godfrey tovereineen voinut saada salamaniskun. Ei ollut epäilemistäkään, että he olivat olleet todellisessa vaarassa.
— Varoitetaan ukonilmalla etsimästä turvaa puiden alta! — virkahti
Godfrey. — Varsin hyvä neuvo niille, jotka voivat toisin menetellä!
Mutta mitä keinoja on meillä tuon vaaran välttämiseksi, koska me asumme
puussa! No, saammepa nähdä!
Sitten hän katseli mammutpetäjää siltä kohtaa, missä salaman repäisemä pitkä vako alkoi.
— On ilmeistä, — ajatteli hän, — että sillä kohtaa, mihin ukkonen on iskenyt, se on rajusti pirstonut rungon päätä. Mutta koska ilma tunkee sisään siitä aukosta, niin täytynee puun olla ontto koko pituudeltaan ja elää enää vain kuorensa varassa. Siitäpä seikasta on otettava selvä!
Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.
Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.
Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun sisusta oli.
Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin viidentoista jalan korkeudella maasta.
Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan asti.
Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.
Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.
Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä jälleen alas pääsisi.
Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.
Hän nousi kuitenkin yhä ja tavatessaan ulkoneman hän lepäsi sillä hengähtääkseen.
Jollei Godfrey kolmen minuutin kuluttua maasta lähtemisensä jälkeen ollut päässyt kuudenkymmenen jalan korkeuteen, niin ei siitä paljoa voinut puuttuakaan, eikä hänellä siis enää ollut kuin parikymmentä jalkaa noustavanaan.
Muuten hän tunsikin jo raikkaampaa viimaa kasvoillaan ja veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa; sillä mammuttipetäjän sisässä oli jokseenkin ummehtunutta.
Levähdettyään minuutin ajan ja ravistettuaan itsestään irti seinämistä tarttuneen hienon pölyn Godfrey jatkoi kiipeämistään putkessa, joka vähitellen kävi yhä ahtaammaksi.
Mutta tällä hetkellä kiintyi hänen huomionsa rahinaan, joka hänestä hyvälläkin syyllä kuulosti epäilyttävältä.
Puun sisästä kuului ikäänkuin raapimista. Melkein heti kajahti eräänlainen vihellyskin.
Godfrey pysähtyi.
— Mitähän se on? — ihmetteli hän. — Olisiko joku eläin etsinyt turvapaikkaa tästä mammutpetäjästä? Entä jos se on käärme…? Ei…! Emme ole niitä vielä koko saarella nähneet… Se on pikemminkin joku lintu, joka pyrkii pakoon!
Godfrey ei erehtynyt, ja hänen jatkaessaan nousemistaan ilmaisi kimeämpi rääkyminen vilkkaan siipienräpytyksen ohella, että siellä jossakin kolossa oli lintu, jonka lepoa hän epäilemättä häiritsi.
Kun Godfrey oli usean kerran koko keuhkovoimallansa surahuttanut "frrr! frrr!" sai hän tungettelijan pian lentää lehahtamaan pois.
Hän havaitsi, että lintu oli eräänlainen kookas naakka, joka nopeasti pakeni reiästä ja hävisi kiireisesti Willin puun korkeaan latvaan.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kohosi Godfreyn pää samasta aukosta, ja pian hän istui aika mukavasti puunhaarassa alempien oksien yhtymäkohdassa, jota kahdeksankymmenen jalan välimatka eroitti maasta.
Siellä, kuten sanottu, kannatti mammutpuun mahtava runko kokonaista metsää. Oikullisesti ojentuvien oksain ristikudos näytti taajalta hirsimetsältä, jonka lävitse ei mistään raosta päässyt tunkeutumaan.
Kuitenkin onnistui Godfreyn, hiukan vaivaloisesti kylläkin, siirtyä oksalta oksalle, kunnes hän vähitellen läheni tämän kasvikunnan ihmeen ylimmäistä kerrosta.
Lukuisia lintuja pyrähteli parkuen lentoon hänen ilmestyessään. Ne menivät etsimään turvapaikkaa ryhmän naapuripuista, joiden kaikkien yläpuolelle Willin puun latva kohosi.
Tätä kiipeilemistään Godfrey jatkoi niin kauan kuin voi ja pysähtyi vasta kun kaikkein ylimmät oksat alkoivat notkua hänen painostaan.
Laaja, silmänkantamattomiin ulottuva ulappa ympäröi Phinan saarta, joka levisi hänen jalkojensa juuressa kuin korkokartta.
Hän silmäili ahnaasti tätä merenselkää. Se oli yhä autio.
Täytyi siis vielä kerran tehdä se johtopäätös, että saari oli kaikkien
Tyynenmeren kauppareittien ulkopuolella.
Godfrey tukahdutti raskaan huokauksen; sitten hänen katseensa laskeutui tuota ahdasta aluetta kohti, jolla kohtalo oli tuominnut hänet elämään kaiketikin pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi!
Mutta kovinpa hän kummastui nähdessään taaskin, tällä kertaa pohjoisesta, nousevan savujuovan, samanlaisen kuin mitä aikaisemmin oli luullut etelässä huomanneensa. Hän tähysti siis mitä tarkkaavaisimmin.
Hyvin ohut savupatsas, kärjestään hiukan tummempi, kohosi suorana tyyneen ja puhtaaseen ilmaan.
— Ei, minä en erehdy! — huudahti Godfrey. — Siellä on savua ja siis valkea, joka sen aiheuttaa…! Ja tuota tulta ei ole voinut sytyttää kuin… kuin kuka…?
Godfrey tähysti sitten niin tarkasti kuin suinkin, millä kohtaa tuo paikka oli.
Savu kohosi saaren koilliskulmasta, rannikkoa reunustavien korkeiden kallioiden keskeltä. Siitä ei ollut mahdollista erehtyä. Sinne oli vähintäänkin viisi mailia Willin puusta.
Samoten suoraan koillista kohti ruohikon yli ja sitten seuraten rannikkoa täytyi välttämättömästi saapua kallioille, joita tuo kevyt savutupru seppelöi.
Pamppailevin sydämin Godfrey laskeutui oksasokkeloa pitkin jälleen haaraantumaan asti. Siellä hän viivähti hetkisen repiäkseen röykkiön sammalta, naavaa ja havuja. Sen tehtyään hän pujottausi aukosta, jonka tukki parhaansa mukaan, ja kapusi nopeasti maahan.
Virkettyään sanasen Tartelettille, jotta tämä ei kävisi levottomaksi hänen viipymisestään, Godfrey kiirehti koilliseen suuntaan rannikkoa kohti.
Matkaan kului kaksi tuntia. Ensin hän kulki viheriöivän ruohokentän poikki harvassa seisovien puiden tai pitkien okaista värihernettä kasvavien pensasjuovien välitse ja sitten pitkin rannikon reunaa. Vihdoin hän saapui ensimmäisen kalliojonon luo.
Puunlatvasta näkemäänsä savua Godfrey haki kuitenkin turhaan senjälkeen, kun oli astunut alas. Mutta koska oli tarkalleen pannut merkille sen paikan aseman, mistä oli nähnyt savua nousevan, voi hän erehtymättä sinne saapua. Siellä hän aloitti etsintänsä. Hän tutki huolellisesti koko tuon rannikon osan. Hän huusi…
Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Mitään ihmisolentoa ei näkynyt hiekkarannalla. Ainoakaan kallio ei osoittanut äsken viritetyn tulen merkkiä, missään ei näkynyt hiiliä eikä tuhkaa sammuneesta nuotiosta, johon olisi voitu käyttää vuoksen rannikolle ajamia ja siinä kuivuneita meriheiniä ja leviä.
— Kuitenkaan ei ole mahdollista, että olen erehtynyt! — toisteli
Godfrey itsekseen. — Savua minä tosiaankin näin!
Koska ei ollut ajateltavissa, että hänen silmänsä olisivat pettäneet, juolahti Godfreyn mieleen, että saarella kenties oli kuuma lähde, jonkinlainen vuorotteleva geyser, joka oli tuon höyryn suitsuttanut, mutta jonka paikkaa hän ei voinut löytää. Niin, miksei saarella voinut olla useitakin tuollaisia luonnon suihkukaivoja?
Siinä tapauksessa olisi pelkkä tällainen geologinen ilmiö riittänyt savupatsaan selitykseksi.
Lähtien rannikolta Godfrey palasi siis Willin puulle, nyt hiukan lähemmin tarkkaillen seutua, mitä ei tullessaan ollut joutanut tekemään.
Hän näki joitakuita märehtijöitä, muiden muassa wapitihirviä, mutta ne vilistivät niin nopeasti, että niiden tavoittaminen olisi ollut mahdotonta.
Kello neljää lähestyessä Godfrey palasi Willin puulle. Jo sadan askeleen päästä hän kuuli taskuviulun kimeää vingahtelua, ja pian hän seisoi tanssinopettaja Tartelettin edessä, joka Vestan neitsyen asennossa hartaasti vaali hänen huostaansa uskottua pyhää tulta.
XIV
Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
Kärsiä mitä ei voi välttää, se on filosofinen periaate, joka, vaikkei se johtanekaan suuriin saavutuksiin, on kieltämättä perin käytännöllinen ohje. Tähän välttämättömyyteen oli siis Godfreykin päättänyt kaikissa toimissaan vastedes alistua. Koska oli tällä saarella elettävä, niin viisainta oli elää parhaansa mukaan, kunnes joskus saisi tilaisuuden lähteä sieltä pois.
Enemmittä viivyttelyittä ryhdyttiin hiukan järjestämään Willin puun sisustaa. Elämän mukavuuksien puutteessa kohdistettiin päähuomio siisteyteen. Ruokovuoteet uusittiin usein. Ruoka-astioina oli tosin pelkkiä simpukankuoria, mutta amerikkalaisen keittiön lautaset ja vadit eivät olisi olleet huolellisemmin puhdistettuja. Opettaja Tartelettin kiitokseksi on mainittava, että hän oli oivallinen astiain pesijä. Veitsensä avulla onnistui Godfreyn leveästä tasoitetusta kaarnankappaleesta ja neljästä maahan työnnetystä jalasta rakentaa pöytä huoneen keskelle. Jakkaroina käytettiin rosoisia puunkantoja. Ruokailijain ei enää tarvinnut syödä polvistuneina, milloin sää ei sallinut heidän aterioida ulkoilmassa.
Oli vielä vaatetuskysymys, joka heitä kylläkin melkoisesti huolestutti. He säästelivät siis pukimiansa niin paljon kuin mahdollista. Tässä ilmanalassa ja tällä leveysasteella ei puolialastomana oleskeleminen tuottanut mitään haittaa. Mutta housut, pusero ja villainen paita kuluivat kuitenkin käytännöstä. Kuinka ne voisi korvata? Pukeutuisivatko he näiden lampaiden ja vuohien taljoihin? Saisivatko ne heidän ruumistansa ravittuaan sitä vielä verhotakin? Epäilemättä kävisi se välttämättömäksi. Sillävälin pesetti Godfrey usein niitä vähiä vaatteita, mitä heillä oli. Tämäkin homma jäi pesijättäreksi muuttuneen Tartelettin tehtäväksi. Ja yhteiseksi tyytyväisyydeksi hän sen suorittikin.
Godfrey itse puuhaili etupäässä muonavarastojen uusimisessa ja talouden järjestämisessä. Hän oli muun muassa keittiön hovihankkija. Syötäväin juurien ja manzanillahedelmäin poimiminen vei häneltä päivittäin muutaman tunnin, samoin kalastuskin, jota hän harjoitti vihvilöistä punotuilla rysillä, heittäen niitä joko puron juoksevaan veteen tai luoteen kuiviksi jättämiin rantakallioiden onkaloihin. Tämä pyydystystapa oli kyllä varsin alkuperäistä, mutta tuon tuostakin hän hankki Willin puun pöydälle komean äyriäisen tai mehevän kalan, simpukoista puhumattakaan, joita vaivatta poimittiin käsin.
Mutta myönnämme, että pata — ja jokainen tunnustanee sen kaikista keittiöesineistä tärkeimmäksi — aivan tavallinen malmi- tai rautapata puuttui. Ja sen puutteen he tunsivat varsin kipeästi. Godfrey ei tiennyt, millä korvata aivan yleisesti käytetyn, jokapäiväisen kattilan. Koskaan ei saatu keitettyä lihaa vihannesten kanssa, ei keitettyä kalaa, ei mitään muuta kuin paistettua ja käristettyä. Koskaan ei aterian aluksi ollut lihalientä. Tartelett sen johdosta toisinaan katkerasti valitteli, mutta milläpä sitä mies-poloista saattoi tyydyttää!
Vielä muitakin hommia oli Godfreyllä ollut. Käydessään tarkastamassa ryhmän eri puita hän oli löytänyt toisen kookkaan mammutpetäjän, jonka ajan ontoksi kaluamassa tyvessä myöskin oli kyllin iso onkalo.
Sinne hän laittoi kanakopin, johon siivekkäät pian asettuivatkin asumaan. Kukko ja kanat kotiutuivat sinne helposti: munat hautuivat kuivassa ruohossa, kananpoikasia alkoi vilistä. Ne suljettiin koppiinsa joka ilta suojaan petolinnuilta, jotka korkeilta oksilta väijyivät näitä helposti kaapattavia uhreja ja olisivat ajan pitkään hävittäneet kaikki poikueet.
Mitä kaniineihin, vuohiin ja lampaisiin tuli, oli toistaiseksi osoittautunut tarpeettomaksi etsiä niille yöpaikkaa tai tallia. Myrskyisen vuodenajan tullessa kai jokin keino keksittäisiin. Nyt ne kyllä vielä viihtyivät mainiosti ruohokentän rehoittavalla laitumella; siellä kasvoi yllin kyllin nurmiapilaa ja paljon syötäviä juuria, jotka maistuivat erinomaisilta porsaskaniineille. Muutamat vuohet olivat saarelle tulonsa jälkeen poikineet, mutta niiden sallittiin pitää melkein kaikki maitonsa, jotta voisivat ravita vohliansa.
Kaikesta tästä johtui, että Willin puussa ja sen tienoilla oli nykyisin varsin vilkasta elämää. Hyvin ravitut kotieläimet saapuivat päivän helteisinä hetkinä etsimään sen siimeksestä suojaa auringon kuumuutta vastaan. Ei tarvinnut laisinkaan pelätä, että ne kaikkoisivat liian kauas ja eksyisivät, eikä niille ollut petoeläimistäkään mitään vaaraa, koska Phinan saarella ei näkynyt olevan ainoatakaan vaarallista eläintä.
Näin sitä elettiin jokseenkin turvallisina nykyisyyden puolesta, mutta tulevaisuuden yhä tehdessä mielet levottomiksi, kun sitten eräänä päivänä sattui jotakin, mikä oli omansa tuntuvasti parantamaan tilannetta.
Oli päästy heinäkuun 29 päivään.
Godfrey harhaili aamusella pitkin sen suuren lahdelman hietarantaa, jolle hän oli antanut nimen Dream-lahti. Hän tutki sitä nähdäkseen, oliko se yhtä rikas simpukoista kuin pohjoisrannikko. Ehkäpä hän vielä toivoi löytävänsä sieltä joitakin meren ajamia jätteitä, sillä niin kummalliselta hänestä tuntui, että tyrsky ei ollut viskannut ainoatakaan laivansirpaletta rantaan.
Ja sinä päivänä hän oli etääntynyt pohjoiskärkeen asti, joka oli aukean hiekkarannikon huippuna, kun hänen huomionsa kiintyi kummallisen muotoiseen paateen, joka kohosi levien ja merenajokkeiden viimeisen juovan tasalle.
Joku aavistus sai hänet jouduttamaan askeleitansa. Kuinka suuri oli hänen kummastuksensa ja myös ilonsa havaitessaan, että se, mitä hän oli luullut kiveksi, oli puoleksi hiekkaan hautaantunut matkalaukku!
Kuuluiko se Dreamin tavaroihin? Oliko se virunut siinä haaksirikosta asti? Tai eikö se pikemminkin ollut kaikki, mitä oli jäljellä jostakin myöhäisemmästä onnettomuudesta? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta tulipa se mistä tahansa ja sisälsipä se mitä hyvänsä, tuo matkalaukku oli varmaan hyvä saalis.
Godfrey tarkasti sitä päältä päin, näkemättä siinä mitään merkkiä osoitteesta. Ei mitään nimeä, ei edes ohueen metallilaattaan lyötyjä isoja alkukirjaimia, jotka koristavat amerikkalaisia matkalaukkuja. Ehkä siellä sisällä oli jokin paperi, josta näkisi, mistä se oli kotoisin, joka ilmoittaisi omistajan kansallisuuden ja nimen. Tiukasti suljettu se ainakin oli, joten saattoi toivoa, ettei sen sisällys ollut merivedessä uiskennellessa tärveltynyt. Se oli tosiaan aika vahva, paksulla nahalla päällystetty puinen matkalaukku, kaikista kulmistaan messinkiheloilla vahvistettu ja joka puolelta leveillä hihnoilla vyötetty.
Niin utelias kuin Godfrey olikin tutkimaan tuon matka-arkun sisältöä, ei hän ajatellutkaan sitä särkeä, vaan avata sen vasta, kun oli murtanut lukon. Dream-lahden pohjukasta Willin puun luo kannettavaksi se oli liian raskas, sitä ei voinut ajatellakaan.
— No, — tuumi Godfrey, — me tyhjennämme sen itse paikalla ja teemme niin monta retkeä kuin tarvitaan sen koko sisällön kuljettamiseksi.
Matkan niemekkeen kärjestä mammutpetäjäin luo saattoi arvostella noin neljäksi mailiksi. Homma vaati siis aikaa ja tuotti melkoisesti vaivaakin. Mutta eihän aikaa puuttunut. Mitä taas vaivannäköön tuli, niin ei tässä auttanut sitä surkeilla.
Mitähän tuossa matkalaukussa oli…? Ennen Willin puulle palaamistaan
Godfrey tahtoi edes yrittää sen avaamista.
Hän alkoi siis päästellä hihnoja ja saatuaan ne irroitetuiksi hän taitavasti poisti lukkoa peittävän vaskisuojuksen. Mutta miten sen voisi murtaa?
Siinä oli vaikein tehtävä. Godfreyllä ei ollut vipua, jolla olisi voinut sen vääntää auki, ja hän varoi käyttämästä siihen veistänsä peläten sen terän taittuvan. Hän etsi siis raskaan mukulakiven, jolla yritti murtaa pielirautaa.
Hietikolla oli runsaasti kaikenmuotoisia kovia piikiviä, joita voi käyttää vasarana.
Godfrey valitsi niistä yhden, nyrkinkokoisen, ja iski sillä voimakkaasti messinkilaattaan.
Hänen suurimmaksi kummastuksekseen kirposi lukonsalpa heti sinkilästä.
Joko oli pielirauta iskusta särkynyt tai lukko ei ollut avaimella suljettuna ollutkaan.
Godfreyn sydän pamppaili hurjasti hänen ryhtyessään nostamaan laukun kantta!
Vihdoinkin se oli auki, ja jos se olisi tarvinnut särkeä, niin Godfrey olisi siitä saanut aika paljon työtä.
Tämä laukku oli vahva kuin raudoitettu kassakirstu. Seinät olivat sisäpuolelta sinkkilevyllä vuoratut, niin että merivesi ei voinut tunkeutua sisälle. Siksipä täytyikin sen sisältämäin esineiden, olivatpa ne kuinka arkoja tahansa, olla täydellisesti säilyneitä.
Ja mitä esineitä! Niitä esille purkaessaan Godfrey ei voinut pidättää riemunhuudahduksia! Kaikesta päättäen oli tuo laukku kuulunut perin käytännölliselle matkailijalle, joka luuli joutuvansa sellaiseen maahan, missä olisi jätettynä kokonaan omien apuneuvojensa varaan.
Ensiksikin liinavaatteita: paitoja, lautasliinoja, lakanoita, peitteitä; sitten pukuja: villapuseroita, villa- ja puuvillasukkia, tukevia hamppukankaisia ja samettihousuja, kudottuja liivejä, nuttuja paksusta ja kestävästä kankaasta; sitten vielä kaksi paria pitkävartisia saappaita sekä metsästyslapikkaita ja huopahattuja.
Toiseksi siellä oli keittiö- ja taloustarpeita: pata — tuo niin kipeästi kaivattu pata! — kattila, kahvipannu, teekannu, muutamia lusikoita, haarukoita ja veitsiä, pieni kuvastin, kaikenlaisia harjoja; ja lopuksi, mikä ei suinkaan ollut halveksittavaa, kolme kenttäleiliä, jotka sisälsivät noin kahdeksan litraa konjakkia ja sokeriviinaa, sekä useita nauloja teetä ja kahvia.
Kolmanneksi oli muutamia työkaluja: kaira, käsipora, käsisaha, lajitelma nauloja, naskaleita, y.m., lapion- ja kihvelinteriä, kuokanterä, kirves, piilukirves, j.n.e.
Neljänneksi aseita: kaksi metsästyspuukkoa nahkatuppineen, yksi karbiini ja kaksi haulikkoa, kolme kuusipanoksista revolveria, kymmenkunta naulaa ruutia, usea tuhat nallihattua ja melkoinen varasto lyijyä ja luoteja — kaikki nämä aseet ja ampumatarpeet ilmeisesti englantilaista valmistetta; sitten vielä pieni taskuapteekki, kaukoputki, kompassi ja koronometrikello.
Olipa vielä muutamia englanninkielisiä niteitä, useita kirjoja valkoista paperia, lyijykyniä, teräskyniä ja mustetta, kalenteri, New Yorkissa julkaistu raamattu ja "Täydellinen keittokirja".
Se oli tosiaan näissä olosuhteissa arvaamattoman tervetullut varasto.
Senpävuoksi ei Godfrey voinutkaan hillitä riemuansa. Jos koko tämä lajitelma olisi vartavasten tilattu hätään joutuneille haaksirikkoisille, niin se ei olisi voinut olla täydellisempi.
Lahjasta ansaitsi kyllä kiittää kaitselmusta, ja kaitselmus saikin hartaasta sydämestä kohonneet kiitokset.
Godfrey oli huvikseen levittänyt kaikki aarteensa hiekkarannalle. Jokaista esinettä hän oli tarkastanut, mutta matkalaukusta ei löytynyt mitään paperia, josta olisi käynyt selville sen alkuperä tai mistä laivasta se oli joutunut aaltoihin.
Muuten ei meri ollut tuonut lähettyville mitään jäännöstä äskettäin tapahtuneesta haaksirikosta. Ei näkynyt mitään rantakivillä, ei mitään hietikolla. Varmaankin oli nousuvesi kuljettanut laukun tänne, sittenkun se pitemmän tai lyhyemmän aikaa oli meressä uiskennellut. Painoonsa verrattuna se oli kyllin kookas pysyäkseen kellumassa.
Phinan saaren isännät näkivät siis aineellisen elämänsä tarpeet joksikin aikaa turvatuiksi varsin runsaassa määrässä. Heillä oli työkaluja, aseita, astioita, vaatteita, jotka erinomainen onnenpotkaus oli heille lahjoittanut.
Oli itsestään selvää, että Godfrey ei voinut ajatella kaikkien näiden esineiden kantamista Willin puulle. Niiden kuljettamiseen tarvittiin useampia retkiä, mutta pahan sään pelosta oli kiirehdittävä.
Godfrey pani siis useimmat näistä erilaisista esineistä takaisin matkalaukkuun. Yhden pyssyn, yhden revolverin, jonkun määrän ruutia ja lyijyä, metsästyspuukon, kiikarin ja padan hän kuitenkin otti heti mukaansa.
Sitten hän sulki huolellisesti laukun, kiinnitti hihnat jälleen soljilla ja läksi nopeasti kulkemaan takaisin rannikolta.
Ah, kuinka hänet tuntia myöhemmin ottikaan vastaan Tartelett! Ja kuinka mielissään olikaan opettaja, kun hänen oppilaansa oli hänelle luetellut heidän uudet aarteensa! Pata, varsinkin pata, riemastutti häntä niin suuresti, että hän ilmaisi ilonsa sarjalla hyppyaskeleita, jotka päättyivät ylvääseen kuusikahdeksannes-tahtiin.
Oli vasta puolipäivä. Heti aamiaisen jälkeen mielikin Godfrey palata
Dream-lahdelle. Hän halusi kiireimmän kaupalla saada kaikki korjuun
Willin puuhun.
Tartelett ei osoittautunut vastahakoiseksi, vaan selitti olevansa valmis lähtemään. Hänen ei enää tarvinnut edes vaalia loimuavaa nuotiotulta. Ruudin avulla voi kaikkialla hankkia tulta. Mutta opettaja tahtoi, että lihakeitto heidän poissaollessaan hiljalleen kiehuisi.
Tuokiossa oli purovedellä täytettyyn pataan paiskattu kaniinin neljännes ja tusinan verta jam-juuria, jotka saisivat korvata vihannekset, sekä lisäksi hyvä hyppysellinen rantakallioiden onteloista löydettyä suolaa.
"Se kiehuu kyllä aivan yksikseen!" huudahti Tartelett, joka näkyi olevan hyvin tyytyväinen työhönsä.
Ja niin he kevein askelin oikaisivat suorinta tietä Dream-lahtea kohti.
Matka-arkku oli yhä paikallaan. Godfrey avasi sen varovaisesti, ja Tartelettin ihastushuutojen kaikuessa ryhdyttiin lajittelemaan eri esineitä.
Ensimmäisellä matkallaan kykenivät Godfrey ja hänen toverinsa kuormajuhdiksi muuttuneina kuljettamaan Willin puulle aseet, ampumavarat ja osan vaatteista.
Sitten molemmat lepäsivät vaivoistaan pöydän ääressä, jolla höyrysi kaniiniliemi. He myönsivät sen maistavan oivalliselta. Mitä lihaan tulee, olisi opettajan sanojen mukaan ollut vaikea kuvitella mitään herkullisempaa! Oi, mikä ihmeellinen vaikutus puutteella onkaan!
Seuraavana päivänä, heinäkuun 30:nä, lähtivät Godfrey ja Tartelett aamunkoitteessa, ja vielä kolme matkaa tehtyään he olivat tyhjentäneet ja kuljettaneet asuinpaikkaansa laukun koko sisällön.
Ennen iltaa olivat työkalut, aseet, astiat ja kaikki muut kojeet kotona, järjestettyinä ja talteen pantuina Willin puun kammiossa.
Elokuun ensimmäisenä päivänä sitten itse matkalaukkukin, jota oli melko työläästi laahattu hiekkarannikkoa pitkin, sijoitettiin asumukseen, ja siitä tehtiin liinavaatekirstu.
Herkkä, kevytmielinen Tartelett näki nyt tulevaisuuden aivan ruusunkarvaisena. Ei siis ihme, että hän sinä päivänä taskuviulu kädessä saapui oppilaansa luo ja, aivan kuin olisivat olleet Kolderupin upeassa salissa, kysyi häneltä ihan tosissaan:
"No, rakas Godfrey, eikö olisi aika jälleen aloittaa tanssituntejamme?"
XV
Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä.
Tulevaisuus viittoi siis vähemmän synkkänä. Mutta jos Tartelett nykyisin ei nähnytkään näiden kojeiden, työkalujen ja aseiden omistamisessa muuta kuin keinon tehdä heidän erakkoelämänsä hiukan hauskemmaksi, niin Godfrey ajatteli jo mahdollisuutta poistua Phinan saarelta. Eikö hän nyt voisi rakentaa kyllin tukevaa alusta, jolla he voisivat saavuttaa jonkin naapurimaan tai heidän näköpiiriinsä ilmestyvän, ohi kulkevan laivan?
Sillä välin Tartelett ajatteli vain nykyisyyttä ja kohdisti huomionsa erikoisesti lähinnä seuraaviin viikkoihin.
Pian olikin Willin puun vaatevarasto järjestetty, mutta päätettiin käyttää kaikkea järkevää säästäväisyyttä, minkä tulevaisuuden epävarmuus teki välttämättömäksi. Käytettäisiin noita pukuja vain tiukimman tarpeen mukaan. Se oli sääntö, johon opettajan täytyi alistua.
"Mitä se hyödyttää?" virkkoi tämä noituen. "Liiallista säästäväisyyttä, rakas Godfrey! Emmehän me, lempo soikoon, ole villi-ihmisiä, jotka kulkisimme puolialastomina."
"Anteeksi, Tartelett", vastasi Godfrey; "me olemme villi-ihmisiä, emmekä mitään muuta!"
"Kuten tahdotte, mutta saattepa nähdä, että olemme jättäneet tämän saaren, ennenkuin kulutamme nuo vaatteet!"
"Siitä en tiedä mitään, Tartelett, ja parempi on säästää vastaisuuden varalle, vaikkapa sitten jäisi ylitsekin, kuin kärsiä puutetta."
"Tottahan edes sunnuntaisin saa itsensä hiukan somistella?"
"No kyllä sunnuntaisin ja myöskin juhlapäivinä", vastasi Godfrey, joka ei vastaväitteillään tahtonut liian paljoa kiusoittaa kevytmielistä toveriansa; "mutta kun tänään sattuu olemaan maanantai, on meillä edessämme kokonainen viikko ennenkuin laitamme itsemme koreiksi!"
On sanomattakin selvää, että Godfrey saarelle saapumisestaan asti ei ollut laiminlyönyt merkitä jokaista kulunutta päivää. Ja matkalaukusta löydetyn kalenterin avulla hän oli voinut todeta, että tämä päivä todellakin oli maanantai.
He olivat sitten jakaneet jokapäiväiset tehtävät kummankin kykyjen ja taipumusten mukaan. Enää ei ollut tarvis valvoa yöt päivät tulen ääressä, sen uudestaan sytyttämiseen kun nyt oli keinoja. Tartelett sai siis jättää, vaikka hän teki sen hiukan kaihomielin, tuon toimen, joka hänelle niin hyvin soveltui. Hänen huolekseen tuli nyt jam- ja kamajuurien hankkiminen — varsinkin viimemainittujen, joista valmistettiin taloudessa tarvittava jokapäiväinen leipä. Niinpä opettaja kävikin niitä joka päivä poimimassa pensasriveillä asti, jotka reunustivat ruohikkoa Willin puun takana. Sinne oli mailin, parin matka, mutta hän tottui kävelyynsä. Väliajoin hän kävi myöskin poimimassa ostereja ja äyriäisiä, joita syötiin suuret määrät.
Godfrey itse oli ottanut huolehtiakseen kotieläimistä ja kanakarsinan asukkaista. Teurastajan ammatti ei ollut hänelle hauska, mutta vihdoin hän voitti vastenmielisyytensä. Hänen toimestaan ilmestyikin lihakeittoa usein pöytään jonkin paistinpalan kera, joka tuotti ruokajärjestelmään varsin tervetullutta vaihtelua. Riistaa taas vilisi Phinan saaren metsissä, ja Godfrey aikoi ryhtyä sitä ampumaan niin pian kuin hänelle muilta, kiireemmiltä hommilta jäisi siihen aikaa. Hän aikoi kyllä käyttää varastonsa tuliaseita, ruutia ja lyijyä; mutta hän halusi ensin laittaa talouden täyteen kuntoon.
Työkalujensa avulla kävi hänelle mahdolliseksi valmistaa muutamia penkkejä Willin puun sisään ja ulkopuolelle. Jakkarat veistettiin kirveellä; sileämmäksi laitettu pöytä oli paremmin vatien, lautasien ja muiden ruokakalujen arvoinen, joilla opettaja Tartelett sitä somisti. Makuusijat pantiin puukehyksiin, ja niiden kuivista ruohoista laitetut pehmikkeet kohenneltiin mukavammiksi. Jos vielä puuttuivatkin jouhipatjat ja matrassit, niin olihan ainakin peitteitä. Erilaiset keittiökalut eivät enää ajelehtineet permannolla, vaan niille oli varattu paikka sisäseiniin kiinnitetyillä hyllyillä. Kapineet, liinavaatteet ja puvut suljettiin visusti itse mammutpetäjän kuoreen kaiverrettuihin komeroihin, jotta ne olisivat tomulta suojassa. Tukeviin nauloihin ripustettiin aseet ja kalut, jotka sotisopain tapaan somistivat seiniä.
Godfrey tahtoi myöskin sulkea asuntonsa, jotta kotieläimet eivät tulisi öisin häiritsemään heidän untansa, vaikka muita nelijalkaisia ei olisikaan. Koska hän ei ainoalla käsisahallaan, lehtisahalla, voinut valmistaa lautoja, käytti hän taaskin leveitä ja paksuja kaarnankappaleita, joita oli helppo leikellä. Täten hän laittoi kyllin jykevän portin Willin puun oviaukon tukkimiseksi. Samalla hän puhkaisi kaksi pientä ikkunaa toisiaan vastapäätä, niin että niistä pääsi valoa ja ilmaa kammion sisälle. Yöksi voitiin ne sulkea luukuilla; mutta aamusta iltaan ei ainakaan enää tarvinnut turvautua pihkaisiin tuohuksiin, jotka savuttivat asunnon.
Mitä Godfrey myöhemmin keksisi pitkien talvi-iltain valaisemiseksi, sitä hän ei vielä tiennyt. Onnistuisiko hänen valaa lampaantalista muutamia kynttilöitä vai tyytyisikö hän huolellisemmin valmistettuihin pihkapuikkoihin? Sen saisi sitten nähdä.
Vielä tuumittiin, miten voisi rakentaa Willin puun sisään lämmitysuunin. Niin kauan kuin kaunista vuodenaikaa kesti, riitti ulkopuolelle erään mammutpuun juurikoloon laadittu tulisija kaikkiin keittiötarpeisiin; mutta kun rankat säät alkaisivat, kun sadetta tulisi tulvimalla, kun oli taisteltava pakkasta vastaan, jonka tavatonta ankaruutta oli muutamien viikkojen aikana syytä pelätä, silloin olisi pakko keksiä keino tulen sytyttämiseksi asunnon sisäpuolelle ja laittaa savulle riittävä räppänä. Tämä tärkeä kysymys oli aikoinaan ratkaistava.
Hyvin hyödyllinen homma oli se, johon Godfrey ryhtyi yhdistääkseen mammutpuu-ryhmän liepeillä lirisevän puron molemmat rannat. Jokseenkin vaivaloisesti hän sai upotetuksi paaluja joenuoman pohjaan ja asetti niiden päälle muutamia metsästä hakkaamiansa puita sillaksi. Täten saattoi kulkea pohjoiselle rannalle tarvitsematta ensin kävellä kaalamolle, mikä aiheutti kahden mailin kierroksen myötävirtaan.
Mutta vaikka Godfrey ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin tehdäkseen oleskelun tällä Tyynenmeren autiolla saarella jokseenkin siedettäväksi — siltä varalta, että hän tovereineen olisi tuomittu elämään siellä kauan, jäämään sinne ehkä ainaiseksi! — ei hän tahtonut kuitenkaan mitään laiminlyödä, joka voisi lisätä pelastumismahdollisuuksia. Phinan saari ei ollut laivojen kulkuväyläin varrella; se oli liiankin selvää. Sillä ei ollut niille mitään leposatamaa tarjottavana, sieltä ei ollut mitään uusia muonavaroja hankittavissa. Mikään ei voinut vietellä aluksia saareen tutustumaan. Mutta eihän silti ollut mahdotonta, että joku sota- tai kauppalaiva saapuisi näkyviin.
Oli siis keksittävä keino, jolla kiinnittäisi sellaisen huomiota ja osoittaisi sille, että saari oli asuttu.
Siinä tarkoituksessa Godfrey katsoi velvollisuudekseen pystyttää lipputangon mereen pistäytyvän pohjoisen niemenkärjen nenään, ja sitä varten hän uhrasi puolikkaan yhdestä niistä lakanoista, jotka oli matkalaukusta tavattu. Ja koska hän pelkäsi, ettei valkoinen väri näkyisi kuin hyvin rajoitetulle alalle, koetti hän vielä värjätä lippuaan erään hiekkasärkkäin juurella kasvavan pensaan marjojen mehulla. Siten sai hän hyvinkin heleätä punaista, jota sitovan syövytysaineen puutteessa ei voinut tehdä lähtemättömäksi, vaan se vika oli korjattava värjäämällä kangas uudestaan, sitten kun tuuli tai sade oli sen haalistuttanut.
Näihin erilaisiin hommiin kului hänen aikansa elokuun 15 päivään asti. Viikkokausia oli taivas ollut melkein alituisesti kirkas, lukuunottamatta paria, kolmea tavattoman rajua myrskyä; nämä olivat syytäneet hyvin viljalti vettä, jonka maa oli ahnaasti imenyt sisäänsä.
Näihin aikoihin Godfrey ryhtyi metsästysammattiinsa. Mutta jos hän itse olikin kyllin taitava pyssymies, ei hän voinut luottaa Tartelettiin, joka pamauttaisi vasta ensimmäisen laukauksensa.
Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin, mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja kyljyksinä.
Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti, joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua. Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.
— Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, — toisteli Godfrey usein itsekseen, — on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen olisimme voineet tehdä!
Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:
— Tästä täytyy myöskin päätellä — tuumi hän, — että saari ei ole asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni…!
Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.
Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.
Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen toverusten elämään.
Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt kurssiansa jatkamasta.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia. "Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja plastiikan tunteja?"
"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"
Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".
Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä, mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.
Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.
Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti — sen nimen hän oli antanut maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota länsituuli ajoi saarelle päin.
Godfreyn sydän sykähti rajusti.
— Laiva! — huudahti hän.
Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä? Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?
Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.
Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan ja meren yhtymäkohdassa.
Se oli iso höyrylaiva matkalla koilliseen, — sen Godfrey helposti totesi. Jos se yhä pysyi sillä suunnalla, täytyi sen välttämättömästi lähestyä Phinan saarta.
Godfrey oli aluksi aikonut juosta Willin puulle ilmoittaakseen asiasta Tartelettille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Yhden ainoan merkkejä antavan ihmisen näkeminen vaikutti yhtä paljon kuin kahdenkin. Hän jäi siis paikalleen ja seisoi kiikari silmäin edessä, tahtoen tarkoin seurata laivan jokaista liikettä.
Höyrylaiva läheni yhä rannikkoa, vaikkei se ollutkaan kääntänyt keulaansa suoraan saarta kohti. Kellon viittä lähestyessä kohosi taivaanranta jo sen runkoa korkeammalle ja sen kolme kuunarinmastoa tuli näkyviin. Godfrey saattoi jo eroittaa sen lipputangossa lepattavat värit.
Ne olivat Amerikan värit.
— Mutta, — mietti hän, — jos minä näen tuon lipun, ei ole mahdollista, että laivalta ei huomattaisi omaani! Tuuli levittää sitä niin, että kaukoputkella voidaan se helposti nähdä! Entä jos antaisin merkkejä kohottamalla ja alentamalla sitä useita kertoja, paremmin ilmaistakseni, että maalta käsin tahdotaan päästä yhteyteen laivan kanssa. Niin, tässä ei ole silmänräpäystäkään hukattava!
Tuuma oli hyvä. Juosten Lippuniemekkeen äärimmäiseen kärkeen Godfrey alkoi liikuttaa lippuansa niin kuin tehdään tervehtiessä. Sitten hän jätti sen puolitankoon, — mikä meritapojen mukaan merkitsee, että ollaan hädässä ja pyydetään apua.
Höyrylaiva lähestyi vielä, saapuen vähemmän kuin kolmen meripenikulman päähän rannasta, mutta sen lippu pysyi yhä liikkumattomana mesaanimaston sakarassa eikä vastannut Lippuniemekkeeltä annettuun merkkiin.
Godfrey tunsi sydäntänsä ahdistavan. Kaiketikaan ei häntä oltu nähty…! Kello oli puoli seitsemän, ja alkoi jo hämärtää!
Kohta ei höyrylaiva ollut enää kuin kahden penikulman päässä niemekkeen kärjestä, jota kohti se porhalsi. Sillä hetkellä vaipui aurinko taivaanrannan taakse. Yön ensimmäisten varjojen langetessa täytyi hylätä kaikki toivo.
Godfrey alkoi uudestaan vuorottain nostaa ja laskea lippuansa, mutta yhtä huonolla tuloksella… Hänelle ei vastattu.
Hän ampui sitten useita laukauksia, vaikka matka oli vielä pitkä eikä tuuli puhaltanut siihen suuntaan…! Mitään pamausta ei kuulunut laivan kannelta. Sillä välin tummeni ilta vähitellen yöksi; ennenpitkää oli höyrylaivan runko häipynyt näkyvistä. Tunnin päästä se olisi epäilemättä ehtinyt Phinan saaren ohi.
Tietämättä mitä tehdä, Godfrey päätti silloin sytyttää pihkaisen puuryhmän, joka kasvoi Lippuniemekkeen takana. Hän viritti nallihatun avulla kahmalollisen kuivia lehtiä ja pisti sitten tulen mäntyryhmään, joka pian leimahti mahtavaksi soihduksi.
Mutta laivan tulet eivät vastanneet tähän maalla sytytettyyn merkkivalkeaan, ja Godfrey palasi surumielin Willin puulle tuntien itsensä ehkä hyljätymmäksi kuin oli tähän asti ollut!
XVI
Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.
Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.
Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.
Godfrey kuunteli… Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen kello kolmen tienoissa iltapäivällä!
Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!
Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet tyydytetyt — vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.
Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.
Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.
"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa vastaan.
"Tuolla… tuolla…!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta, josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien lomitse.
"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen mammutpuu-metsikön reunaan.
"Kanootti!"
"Kanoottiko?"
"Niin…! Villi-ihmisiä…! Kokonainen venekunta… Pieni laivue villejä… Kenties ihmissyöjiä…!"
Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.
Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.
"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan puoleen.
"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"
"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"
"Laivanko…?"
"Niin… höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme näkyvissä."
"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi olla sieltä! Saammepa nähdä…!"
Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja asettui sitten metsikön reunalle.
Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen, josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon tuulen levittämänä.
Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.
"Villejä…! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.
Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko hänen ruumistansa.
Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa saarta kohti.
Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.
Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli prao — ja siitä päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.
Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu, mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian myöhäistä.
Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi, kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle! Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?
Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava, astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä. Sitten saisi nähdä.
Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen. Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.
Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä voisi siitä estää.
Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey. Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.
— Ah, ah! — voivotteli hän itsekseen. — Onpa tämä kamalaa! Näinkö on kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi, totisesti!
Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon.
Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat — kaniinit, lampaat ja vuohet — ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä, ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta, jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.
Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta. Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti levottomasti hämärään.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden alta.
Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin. Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti puolustaa.
Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta. Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.
Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan saaren halki.
"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää… elleivät ehkä jää…"
"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät pois", vastasi Tartelett.
"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"
"En minä tiedä…" vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia ihmislihaa.
"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme tiedustelemaan".
"Mekö…?"
"Niin, me!… Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme!
Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia
päiviä… kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä,
Tartelett!"
"Hst…?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin kuulisin jotakin ulkoa…"
Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.
"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain tulevat metsikköön."
"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.
"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."
"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"
"Päivä valkenee ennen pitkää", virkkoi sitten Godfrey. "Jollei alkuasukkaita ole tullut näkyville ennenkuin tunti on kulunut, niin jätämme Willin puun ja lähdemme tiedusteluretkelle saaren pohjoisosaan. — Osannettehan te pidellä pyssyä, Tartelett?"
"Pidellä!… No kyllä!…"
"Ja ampua johonkin määrättyyn suuntaan?"
"Minä en tiedä!… En ole koskaan yrittänyt, ja voitte olla varma,
Godfrey, että luotini ei osu…"
"Kuka tietää, vaikka pelkkä pamauskin riittäisi peloittamaan villejä!"
Tuntia myöhemmin oli päivä kylliksi valjennut, jotta silmä voi kantaa mammutpuu-metsikön tuolle puolen.
Godfrey avasi silloin vuoroittain, mutta varovaisesti molempain ikkunain luukut. Siitä, joka oli etelään päin, ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotieläimet käyskentelivät rauhallisesti puitten alla eivätkä näyttäneet ollenkaan säikähtyneiltä. Tarkastuksensa tehtyään Godfrey sulki sen ikkunan huolellisesti jälleen. Pohjoisenpuolisesta ikkunanaukosta saattoi nähdä rannikolle asti. Näköalaa riitti kahden mailin päässä olevaan Lippuniemekkeen kärkeenkin; mutta joensuuta, sitä kohtaa, jossa villit olivat eilen astuneet maihin, ei voinut eroittaa. Godfrey katseli ensin, kaukoputkeansa käyttämättä, tarkatakseen Willin puun ympäristöä siltä puolen. Kaikki oli täysin rauhallista.
Sitten hän, tarttuen kiikariinsa, tähysti kaartuvaa rantaa
Lippuniemekkeen kärkeen asti.
Kenties olivat alkuasukkaat, kuten Tartelett oli huomauttanut, maalla vietetyn yön jälkeen purjehtineet takaisin, niin käsittämätöntä kuin se olisi ollutkin, yrittämättä edes ottaa selvää, oliko saari asuttu.