XVII
Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.
Mutta silloin pääsi Godfreyltä huudahdus, joka sai opettajan säpsähtämään. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että villien täytyi tietää saarella asuvan ihmisolentoja, koska olivat vieneet lipun, joka tähän asti oli ollut niemen kärjessä kohotettuna, mutta joka ei enää liehunutkaan Lippuniemekkeelle pystytetyn riu'un puolivälissä!
Laaditun suunnitelman toteuttamishetki oli siis tullut: oli lähdettävä ottamaan selvää, olivatko villit vielä saarella ja mitä ne siellä hommailivat.
"Lähtekäämme", virkkoi Godfrey toverilleen.
"Niin, mutta…" epäröi Tartelett.
"Tahdotteko mieluummin jäädä tänne?"
"Kyllä… teidän kanssanne, Godfrey."
"Ei, vaan yksiksenne?"
"Yksikseni…! En koskaan…!"
"Tulkaa siis…"
Käsittäen hyvin, että mikään ei saisi Godfreytä peräytymään päätöksestään, Tartelett suostui häntä seuraamaan. Yksikseen Willin puulle jäämiseen ei hänellä ollut rohkeutta.
Ennen lähtöänsä Godfrey tarkasti, että aseet olivat kunnossa. Molemmat pyssyt panostettiin luodilla, ja toisen niistä sai opettaja käteensä ja näytti olevan tuosta koneesta yhtä hämillään kuin joku Pomotun saariryhmän alkuasukas olisi ollut. Sitäpaitsi hänen täytyi ripustaa toinen metsästyspuukoista vyölleen, johon patruunakotelo jo oli kiinnitetty. Hän oli kylläkin ajatellut ottaa mukaansa myöskin taskuviulunsa — kuvitellen ehkä, että noihin villeihin tehoisivat tuon vinguttimen sulosäveleet, joiden kimeyttä ei parhainkaan soittotaiteilija olisi voinut korvata.
Godfreyllä oli vähän vaivaa saadakseen hänet luopumaan tästä yhtä naurettavasta kuin epäkäytännöllisestä tuumasta.
Kello lienee silloin ollut kuusi aamulla. Mammutpetäjäin latvat rusoittivat auringon ensi säteissä.
Godfrey raotti ovea; hän astahti ulkopuolelle ja tarkasti puuryhmää.
Täydellinen hiljaisuus.
Elukat olivat palanneet laitumelle. Niiden nähtiin rauhallisesti pureskelevan ruohoa neljännespenikulman päässä. Niiden eleissä ei mikään osoittanut pienintäkään levottomuutta.
Godfrey viittasi Tartelettia mukaansa. Perin kömpelönä taistelutamineissaan seurasi häntä opettaja näyttäen hiukan epäröivältä.
Pian Godfrey sulki oven jälleen, huolehdittuaan siitä, että se liittyi tarkasti mammutpetäjän kuoreen. Sitten hän viskattuaan puunjuurelle risukimpun ja sen paineeksi muutamia isoja kiviä, suuntasi askeleensa joelle, jonka vartta aikoi kulkea alaspäin, sen suulle asti, jos niin tarvittiin.
Tartelett seurasi häntä, joka askeleella silmäillen levottomasti ympärilleen näköalan ääreen asti; mutta yksikseen jäämisen pelosta hän ei päästänyt toveriaan loittonemaan.
Heidän päästyään metsikön reunaan Godfrey pysähtyi. Ottaen silloin kiikarin sen kotelosta hän tähysti mitä tarkkaavimmin koko sitä rannikon osaa, joka ulottui Lippuniemekkeestä saaren koilliseen kulmaan asti.
Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt; edes leirivalkean savua ei kohonnut ilmaan.
Niemenkärki oli samoin autio, mutta epäilemättä tapaisi siellä runsaasti vereksiä jälkiä. Lipputankoon nähden Godfrey ei ollut erehtynyt. Vaikka salko yhä kohosikin niemekkeen reunimmaisella kalliolla, oli lippu siitä riistetty. Kaikesta päättäen olivat alkuasukkaat saavuttuaan sille kohdalle kähveltäneet punaisen vaatteen, joka luonnollisesti herätti niiden anastamishalua; sitten ne tietenkin olivat palanneet maihinnousupaikalleen joensuulle.
Godfrey kääntyi silloin niin, että saattoi nähdä koko länsirannikon.
Siellä oli vain aava erämaa Lippuniemekkeestä Dream-lahtea kehystävälle rannalle asti.
Merellä ei muuten näkynyt mitään alusta. Jos alkuasukkaat olivat jälleen astuneet ruuheensa, täytyi päätellä, että se nyt kulki rantaa pitkin kallioiden suojassa ja niin läheltä, ettei ollut mahdollista sitä havaita.
Mutta Godfrey ei voinut eikä tahtonut olla epätietoisuudessa. Hänen oli saatava selville, oliko vene lopullisesti jättänyt saaren vai eikö.
Sitä varten oli välttämätöntä päästä sille kohtaa, missä alkuasukkaat edellisenä päivänä olivat astuneet maihin, toisin sanoen itse joen suulle, jossa oli ahdas lahdelma.
Ja sitä heti yritettiinkin.
Pienen virran muutamien puuryhmien varjostamia rantoja peitti pensaikko noin kahden penikulman pituudelta. Alempana, viiden-, kuudensadan metrin päässä merestä juoksi joki avorannoin. Tämä seikka teki siis mahdolliseksi saapua lähelle maihinnousupaikkaa, tarvitsematta pelätä huomatuksi tulemista. Oli kuitenkin mahdollista, että villit olivat jo rohkaistuneet nousemaan puron vartta. Tämän mahdollisuuden varalta täytyikin edetä äärimmäisen varovaisesti.
Kuitenkin Godfrey ajatteli hyvällä syyllä, että alkuasukkaat, jotka olivat pitkästä matkastaan väsyneitä, eivät tähän aikaan aamusta vielä olisi lähteneet ankkuripaikaltaan. Kenties ne siellä vielä nukkuisivatkin, joko ruuhessa tai maalla. Siinä tapauksessa olisi hyvä ottaa selvää, eikö niitä kävisi yllättäminen.
Suunnitelmaa ryhdyttiin siis viivyttelemättä toimeenpanemaan. Oli tärkeätä, että vihollinen ei ehtisi tehdä aloitetta. Sellaisissa tilaisuuksissa onni suosii useimmiten ensimmäisiä iskuja. Pyssyt olivat jo panostetut, tarkastettiin vain niiden nallit; samoin huolehdittiin revolvereista; ja sitten alkoivat Godfrey ja Tartelett peräkanaa astua puron vasempaa rantaa pitkin alaspäin.
Ympärillä oli kaikki tyyntä ja rauhallista. Lintuparvia pyrähteli rannalta toiselle, ne ajoivat toisiansa takaa korkeilla oksilla eivätkä osoittaneet mitään levottomuutta.
Godfrey astui ensimmäisenä; mutta voimme uskoa, että hänen toverinsa täytyi ponnistella pysytelläkseen hänen kintereillään. Hiipien puulta puulle pyrkivät molemmat täten merenrannikkoa kohti melkein ilman havaituiksi tulemisen vaaraa. Täällä kätkivät viidakon pensaat heidät toisen rannan näkyvistä, tuolla hävisivät heidän päänsäkin pitkään ruohoon, jonka liikkuminen olisi pikemmin ilmaissut ihmisen kuin eläimen kulun. Mutta joka tapauksessa saattoi jousi nuolesta tai kivi lingosta aina äkkiarvaamatta lennähtää. Oli oltava varuillaan.
Kaikista saamistaan ohjeista huolimatta Tartelett kuitenkin kompastuen aivan sopimattomaan aikaan joitakuita maanpinnasta kohoavia kantoja vastaan teki pari, kolme kuperkeikkaa, jotka olisivat voineet pilata koko tilanteen. Godfrey alkoi jo katua, että oli ottanut moisen tökerön seuralaisekseen. Eikä tuosta mies-poloisesta voinut hänelle suurta apua olla. Parempi olisi epäilemättä ollut jättää hänet Willin puuhun tai, jos hän ei olisi tahtonut siihen suostua, kätkeä hänet metsään johonkin vesakkoon; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
Tunnin kuluttua heidän mammutpetäjäin luota lähdettyänsä Godfrey oli kumppaneineen kulkenut mailin — vain yhden mailin, — sillä astuminen ei ollut helppoa tässä korkeassa ruohikossa ja näiden pensasrivien välissä. Kumpikaan ei ollut vielä nähnyt mitään epäilyttävää.
Tällä kohtaa puuttuivat puut vähintäänkin sadan metrin alalta; joki virtasi alastomien äyräittensä välissä; maa näytti avonaisemmalta.
Godfrey pysähtyi. Hän tarkkasi huolellisesti koko ruohikkoa puron oikealla ja vasemmalla puolella.
Mitään arveluttavaa ei vieläkään, ei mitään, joka olisi ilmaissut villien lähestymistä. Totta kyllä, että nämä, jotka eivät voineet luulla saaren olevan asumattoman, eivät tietenkään tunkeutuisi eteenpäin ilman varokeinoja. He lähtisivät yhtä varovaisina pyrkimään tämän pienen joen vartta ylöspäin kuin Godfrey oli sitä alaspäin kulkiessaan. Täytyi siis otaksua, että jos heitä kiertelisi lähettyvillä, hekään eivät laiminlöisi käyttää hyväkseen puiden tai korkeiden mastiksi- ja myrttipensaiden tarjoamaa suojaa. Ne sijaitsivat hyvin sopivasti, jotta välistä löytäisi väijytyspaikkoja.
Eriskummainen, mutta sittenkin varsin luonnollinen seikka oli, että mitä kauemmaksi he etääntyivät Tartelettin näkemättä ainoatakaan vihollista, sitä enemmän hävisi vähitellen viimemainitun levottomuus, jopa hän alkoi puhua halveksivasti noista "naurettavista ihmissyöjistä". Godfrey sensijaan näytti levottomammalta. Käyden kaksin verroin varovaiseksi hän jatkoi alastoman kohdan jäätyä selän taakse matkaa vasemmalla rannalla puiden suojassa.
Tunnin kävelyn perästä hän sitten saapui sille kohtaa, jossa rantoja ei enää reunustanut muu kuin vaivaiskasvuiset pensaat ja jossa ohuemmaksi käynyt ruohikko alkoi tuntea vaikutusta meren läheisyydestä.
Näissä olosuhteissa oli vaikea lymyillä, jollei tahtonut jatkaa matkaansa maata pitkin kontaten.
Niin Godfrey tekikin ja niin hän käski myöskin Tartelettin tehdä.
"Ei ole enää villejä! Ei ole enää ihmissyöjiä! Ne ovat lähteneet!" hoki tanssinopettaja.
"Niitä on!" väitti Godfrey innokkaasti, puhuen melkein kuiskaamalla.
"Niiden täytyy olla tuolla…! Vatsallenne, Tartelett, vatsallenne!
Olkaa valmis ampumaan, mutta älkää laukaisko ennenkuin minä käsken!"
Godfrey oli lausunut nuo sanat niin käskevään sävyyn, että opettaja, joka tunsi jalkainsa horjuvan allaan, vaivatta ja ponnistuksetta lysähti vaadittuun asentoon.
Ja siinä hän teki viisaasti!
Sillä Godfrey ei suinkaan ollut syyttä suotta puhunut niin pontevasti.
Siltä paikalta, jossa molemmat silloin olivat, ei voinut nähdä rantaa eikä sitä kohtaa, missä joki laski mereen. Joen polvessa oleva töyränne näet katkaisi jyrkästi näköalan sadan askeleen päästä; mutta yläpuolella tätä ahdasta näköpiiriä, jonka rannan kohoutumat sulkivat, nousi paksu savu suoraan ilmaan.
— Olisikohan tuo savu samaa alkuperää kuin ne, joita jo kahdesti olen vilaukselta nähnyt? — tuumi hän. — Olisiko siitä tehtävä se johtopäätös, että alkuasukkaita on jo ennen astunut maihin saaren pohjois- ja etelärannikolla ja että nuo savutuprut nousivat heidän sytyttämistään nuotioista? Mutta ei, se ei ole mahdollista, koska en ole milloinkaan tavannut tuhkaa, en jälkiä tulisijasta enkä sammuneita hiiliä! Ah, tällä kertaa kyllä tiedän, mistä savu johtuu!
Ja nopealla mateluliikkeellä, jota Tartelett parhaansa mukaan matki, hänen onnistui päätään ruohon yli kohottamatta ryömiä joen mutkaan asti.
Sieltä hän voi helposti tarkata koko sitä rannikon osaa, jonka halki pieni joki vyörytteli vettänsä.
Hän oli vähällä parkaista!… Hänen kätensä laskeutui opettajan olkapäälle merkiksi, että tämä ei saisi hievahtaakaan…! Turhaan mennä kauemmaksi…! Godfrey näki vihdoinkin sen, mitä katsomaan oli tullut.
Iso puista tehty, rantahietikolle matalien kallioiden väliin sytytetty rovio tuprutti taivaalle savutöyhtöänsä. Tämän tulen ympärillä häärivät eilen saapuneet villit syytäen sen virikkeeksi kahmaloittain uusia risuja, joita olivat keränneet kasaan. Niiden kanootti oli kiinnitetty isoon kiveen, ja nousevan vuoksen kohottelemana se keinui tyrskyn pienillä laineilla.
Godfrey saattoi eroittaa kaikki, mitä rannalla tapahtui, tarvitsematta käyttää kiikariansa. Hän ei ollut enempää kuin kahdensadan askeleen päässä nuotiosta, jonka räiskymisenkin hän kuuli. Hän käsitti heti, ettei hänen laisinkaan tarvinnut pelätä yllätystä takaapäin, koska neekerit, joiden lukumäärän hän niiden ruuhessa ollessa oli laskenut, olivat kaikki koolla.
Kymmenen kahdestatoista oli todella puuhassa, toiset nuotion kohentelemisessa, toiset paalujen maahan lyömisessä, ilmeisesti aikoen ripustaa niille paistinvartaan polynesialaiseen tapaan. Yhdestoista, joka näytti päälliköltä, käveli rannikon hiekalla luoden usein silmänsä saaren sisäosaa kohti, ikäänkuin peläten jotakin hyökkäystä.
Godfrey tunsi tämän alkuasukkaan hartioilla punaisen lippukankaan, josta oli tullut koristusesine.
Kahdestoista villi taas virui pitkänään maassa, tiukasti vaajaan sidottuna.
Godfrey käsitti liiankin hyvin, mikä kohtalo tätä onnetonta odotti. Tuo varras oli hänen lävistämistään varten! Tuo tuli oli laitettu hänen käristämisekseen…! Tartelett ei siis eilen ollut erehtynyt, kun hän aavistuksissaan nimitti näitä tulokkaita ihmissyöjiksi!
Täytyy myöntää myöskin, että hän ei siinäkään ollut erehtynyt, kun sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen olevan vain jäljennöksiä toisistaan! Aivan varmaan olivat Godfrey ja hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel de Foen sankari villien astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla samanlaisen kaamean näytelmän katselijoina.
No, Godfrey oli päättänyt toimia tuon sankarin tavoin! Ei, hän ei sallisi surmata vankia, jota noiden ihmissyöjäin vatsat odottivat! Hän oli hyvin asestettu. Kahdella pyssyllään — neljä laukausta, — kahdella revolverillaan — kaksitoista laukausta, — hän kykeni helposti saamaan voiton yhdestätoista roikaleesta, jotka pelkkä tuliaseen pamauskin ehkä saisi lähtemään käpälämäkeen. Tämän päätöksen tehtyään hän odotti aivan kylmäverisesti hetkeä, jolloin hän salamana tulisi väliin.
Hänen ei tarvinnut pitkää aikaa odottaa.
Tuskin oli näet kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun päällikkö lähestyi nuotiota ja näytti sitten vankia kädellään, määräyksiä odotteleville alkuasukkaille.
Godfrey nousi. Tietämättä miksi, noudatti Tartelett hänen esimerkkiänsä. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen toverillaan oli mielessä, tämä kun ei ollut suunnitelmistaan hänelle mitään virkkanut.
Godfrey luulotteli kai, että villit hänet nähdessään tekisivät jonkun liikkeen, joko pakenisivat ruuhelleen tai hyökkäisivät häntä kohti…
Mitään sellaista ei tapahtunut. Näyttipä siltä kuin ei häntä olisi huomattukaan. Mutta sillä hetkellä teki päällikkö merkitsevämmän eleen… Kolme hänen kumppaneistaan kääntyi vankiin päin; he päästivät tämän irti ja pakottivat kävelemään tulen ääreen.
Tämä oli vielä nuori mies, joka tietäen viimeisen hetkensä tulleen tahtoi tehdä vastarintaa. Päättäen, jos mahdollista, myydä henkensä kalliista hinnasta hän alkoi työnnellä kiinni piteleviä alkuasukkaita pois; mutta hänet oli pian kaadettu maahan, ja tarttuen eräänlaiseen kivikirveeseen johtaja ryntäsi esille murskatakseen hänen päänsä.
Godfrey kirkaisi, ja sitten seurasi pamaus.
Luoti oli suhahtanut ilmassa, ja sen oli täytynyt kuolettavasti haavoittaa päällikköä, sillä tämä tuupertui tantereelle.
Laukauksen pamahtaessa pysähtyivät villit hämmästyneinä ikäänkuin eivät olisi koskaan pyssynpamausta kuulleet. Godfreyn nähdessään ne, jotka pitelivät vankia, päästivät hänet hetkiseksi.
Heti nousi mies-rukka ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, missä huomasi odottamattoman pelastajansa.
Sillä hetkellä pamahti toinen laukaus.
Tartelett se oli, joka tähtäämättä — se kunnon mies sulki silmänsä siksi visusti! — oli laukaissut pyssynsä, ja sen perästä hän sai oikeaan poskeensa sellaisen täräyksen, että kukaan tanssin ja plastiikan opettaja ei milloinkaan ollut moista kokenut.
Mutta mikä sattuman oikku! Toinen villi kellistyi päällikkönsä viereen.
Silloin valtasi pakokauhu mustat miehet. Kenties luulivat jälkeenjääneet olevansa tekemisissä lukuisan alkuasukasjoukon kanssa, jota eivät voisi vastustaa? Tai ehkä he aivan yksinkertaisesti säikähtyivät huomatessaan nämä kaksi valkoihoista, jotka näkyivät taskustaan sieppaavan salaman! Villit korjasivat molemmat haavoitetut, veivät ne mukanaan ja syöksyivät ruuheensa alkaen meloa airoillaan tarmonsa takaa, päästäkseen pois pienestä lahdenpoukamasta. Levittäen purjeensa ne laskivat ulapalle suunnaten Lippuniemekkeen kärkeä kohti, jonka pian sivuuttivat.
Godfrey ei ajatellut niiden enempää hätyyttelemistä. Mitä olisi hyödyttänyt tappaa niistä useampia? Hän oli pelastanut heidän uhrinsa ja ajanut heidät pakoon; se oli tärkeintä. Kaikki tämä oli tapahtunut sellaisella tavalla, että ihmissyöjät varmaankaan eivät ikinä tahtoisi palata Phinan saarelle. Kaikki oli siis kääntynyt parhain päin. Oli vain nautittava voitosta, jonka tuottamasta kunniasta Tartelett ei epäröinyt lukea suurta osaa omaksi ansiokseen.
Tällä välin oli vanki saapunut pelastajainsa luo. Hetkiseksi hän oli pysähtynyt pelosta, jonka nämä yliluonnolliset olennot hänessä herättivät, mutta oli melkein heti jatkanut kulkuansa. Päästyään kahden valkoisen eteen hän kumartui maahan asti. Sitten hän tarttui Godfreyn jalkaan ja asetti sen päänsä päälle alistumisen ja kuuliaisuuden merkiksi.
Ihan olisi voinut luulla, että tämä Polynesian luonnonlapsikin oli lukenut kertomuksen Robinson Crusoesta.
XVIII
Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta.
Godfrey nosti heti maasta jalkojensa juureen langenneen mustan poloisen ja katseli tarkkaan hänen kasvojansa.
Mies oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, ja hänen ainoana pukunaan oli nivusten ympärille kääritty riekale. Hänen piirteistään samoin kuin päänmuodostuksesta saattoi tuntea hänen kuuluvan afrikalaiseen neekerirotuun. Häntä ei mitenkään voinut sekoittaa perin alhaisella asteella oleviin papualaisiin, jotka matalan kallonsa ja pitkien käsivarsiensa vuoksi niin omituisesti muistuttavat apinasta.
Mutta miten oli tämä Sudanin tai Abessinian neekeri joutunut Tyynessä meressä sijaitsevan saariryhmän alkuasukkaiden käsiin? Sen olisi voinut saada tietää, jos musta tulokas olisi puhunut englanninkieltä tai jotakuta niistä kahdesta tai kolmesta eurooppalaisesta kielestä, joita Godfrey kykeni ymmärtämään.
Mutta pian kävi selville, että tuo onneton ei käyttänyt muuta kuin aivan käsittämätöntä kieltä — luultavasti noiden alkuasukkaiden murretta, joiden luo hän epäilemättä oli saapunut aivan nuorena.
Godfrey oli kyllä heti kysynyt häneltä jotakin englanninkielellä, mutta saamatta mitään vastausta. Hän oli sitten eleillä ja merkeillä hiukan vaivaloisesti antanut hänen ymmärtää, että halusi tietää hänen nimensä.
Muutamien turhien yritysten perästä tämä neekeri, joka kasvonpiirteiltään näytti tosiaan varsin järkevältä, jopa rehelliseltäkin, vastasi hänelle tehtyyn kysymykseen tällä ainoalla sanalla:
"Karefinotu."
"Karefinotu!" huudahti Tartelett. "Kuuletteko, mikä nimi…? Minä ehdottaisin puolestani, että nimittäisimme häntä 'Keskiviikoksi', koska tänään on keskiviikko. Niinhän tehdään aina Robinsonien saarilla! Onko luvallista nimittää itseään Karefinotuksi?"
"Jos se on tämän miehen nimi", vastasi Godfrey, "niin miksi hän ei saisi sitä pitää?"
Ja sillä hetkellä hän tunsi käden laskeutuvan rintaansa vasten, samalla kun neekerin koko naama näkyi häneltä kysyvän, mikä hänen nimensä oli.
"Godfrey!" vastasi nuori mies.
Neekeri koetti matkia nimeä; mutta vaikka Godfrey oli sen hänelle toistanut usean kerran, ei hän kyennyt sitä lausumaan käsitettävästi. Silloin hän kääntyi opettajan puoleen, ikäänkuin tahtoen tietää hänen nimensä.
"Tartelett", vastasi tämä ystävällisesti.
Tuo tavuyhtymä oli kaiketikin sopiva neekerin puhe-elimille, sillä hän lausui sen hyvin selvästi.
Siitä näkyi opettaja olevan erinomaisen ylpeä ja mielissään. Ja olihan siihen syytäkin!
Sitten Godfrey, tahtoen koetella miehen älyä, yritti saada hänet käsittämään, että hän halusi tietää saaren nimen. Hän näytti hänelle siis kädellään metsien, ruohikkojen ja kukkulain muodostamaa kokonaisuutta, sitten niitä kehystävää rantaa ja meren ulappaa sekä katsoi häneen kysyvästi.
Karefinotu, joka ei heti käsittänyt hänen tarkoitustansa, matki
Godfreyn liikkeitä ja kääntyi ympärinsä silmäillen koko seutua.
"Arneka", virkkoi hän vihdoin.
"Arneka?" matki Godfrey polkien jalallaan maata paremmin korostaakseen kysymystänsä.
"Arneka!" toisti musta.
Tästä ei Godfrey saanut selville mitään, ei saaren oikeata maantieteellistä nimeä eikä sen asemaa Tyynessämeressä. Muististaan hän ei laisinkaan löytänyt tuollaista nimeä; se oli luultavasti alkuasukasten antama nimitys ja kartanpiirustajille ehkä tuntematon.
Tällä välin Karefinotu katseli herkeämättä ja hämmästyneenäkin näitä kahta valkoihoista, kulkien toisen luota toisen luo ikäänkuin tahtoen painaa tarkasti mieleensä heille ominaiset eroavaisuudet. Hänen hymyilevä suunsa paljasti komeat, hohtavan valkoiset hampaat, joita Tartelett tarkkasi hiukan arastellen.
"Jos nuo hampaat", sanoi hän, "eivät koskaan ole purreet ihmislihaa, niin räjähtäköön pikku viuluni kädessäni!"
"Ainakaan, Tartelett", vastasi Godfrey, "ei uusi kumppanimme enää näytä sellaiselta kurjalta raukalta, joka paistetaan ja syödään! Se on pääasia!"
Enimmin kiinnittivät Karefinotun huomiota Godfreyn ja Tartelettin kantamat aseet, yhtä hyvin pyssyt, jotka heillä oli kädessä, kuin vyöllä riippuvat revolveritkin.
Godfrey huomasi helposti tuon uteliaisuuden. Oli ilmeistä, että villi ei koskaan ennen ollut nähnyt tuliasetta. Ajatteliko hän, että joku noista rautaputkista oli singahduttanut salaman, tuoden hänelle itselleen pelastuksen? Sitä saattoi aavistaa.
Godfrey tahtoi silloin antaa hänelle, viisaasti kyllä, ylevän käsityksen valkoisten voimasta. Hän viritti pyssynsä hanan ja näyttäen sitten Karefinotulle ruohokentällä noin viidenkymmenen jalan päässä pyrähtelevää peltopyytä kohotti pyssyn nopeasti olkapäätänsä vasten ja laukaisi. Lintu putosi maahan.
Pamauksen kuullessaan neekeri oli tehnyt mainion hyppäyksen, jota Tartelett ei voinut olla ihailematta tanssitaiteelliselta näkökannalta. Voittaen sitten pelkonsa ja nähdessään linnun siipirikkona laahustavan ruohossa neekeri ponnahti ja juoksi nopeana kuin ajokoira saalista noutamaan. Puolittain riemuissaan, puolittain hämmästyneenä hypähdellen hän toi sen herralleen.
Silloin pisti Tartelettin päähän näyttää Karefinotulle, että Suurhenki oli hänellekin suonut kyvyn luoda salamaa. Ja kun hän havaitsi jäävarpusen levollisena istumassa vanhalla kannolla joen partaalla, nosti hän pyssyn poskelleen ja tähtäsi.
"Ei!" kielsi Godfrey heti. "Älkää ampuko, Tartelett!"
"Ja miksikä en?"
"Ajatelkaahan toki, että jos vahingossa ampuisitte ohi, niin tuon neekerin käsitys meistä alenisi!"
"Ja miksikä ampuisin ohi?" vastasi Tartelett hiukan suutahtaen. "Enkö minä taistelussa, vaikka käsittelin pyssyä ensi kertaa, enemmän kuin sadan askeleen päästä osannut suoraan rintaan yhtä noista ihmissyöjistä?"
"Epäilemättä osasitte", myönsi Godfrey, "koskapa se kellistyi. Mutta uskokaa minua, Tartelett, älkää yhteisen etumme nimessä uhmailko onnea toistamiseen!"
Opettaja närkästyi hiukan, mutta taipui kuitenkin. Hän laski pyssynsä jälleen olalleen — hyvin mahtailevasti, — ja molemmat palasivat Karefinotun seuraamina Willin puulle.
Täällä Phinan saaren uusi asukas todella hämmästyi nähdessään tämän mammutpetäjän tyveen niin onnellisesti laaditun majan. Hänelle täytyi ennen kaikkea esimerkeillä näyttää, mihin näitä työkaluja, kojeita ja astioita käytettiin. Karefinotu kuului kaikesta päättäen alimmalla kehitysasteella oleviin villeihin tai oli kauan elänyt sellaisten parissa, sillä rautakin näkyi olevan hänelle tuntematonta. Hän ei käsittänyt, että pata ei syttynyt, kun se asetettiin hehkuville hiilille. Hän tahtoi nostaa sen tulelta pois suureksi kiusaksi Tartelettille, jonka toimena oli valvoa liemen kehitystä. Kuvastimen edessä, joka hänelle näytettiin, hän osoitti myöskin täydellistä kummastusta. Hän käänsi sitä ja käänsi uudestaan, nähdäkseen oliko hän itse siellä takana.
"Mutta hänhän on tuskin edes apina, tuo murjaani!" huudahti opettaja virnistäen halveksivasti.
"Ei, Tartelett", vastasi Godfrey, "hän on enemmän kuin apina, koska hän katsoo kuvastimen taakse, — se osoittaa hänessä järkevää ajattelua, johon ei mikään elukka pystyisi!"
"No, olkoon menneeksi, myöntäkäämme, että hän ei ole apina", virkkoi Tartelett pudistaen päätänsä varsin epäilevästi. "Mutta saammepa nähdä, että moisesta oliosta ei ole mitään apua."
"On varmaan!" vastasi Godfrey.
Kuitenkaan ei Karefinotu hylkinyt ruokia, joita hänelle tarjottiin. Hän haisteli ensin, maistoi sitten huulillaan, ja loppujen lopuksi riitti hänen nauttimansa aamiainen, kaniiniliemi, osa Godfreyn tappamasta peltopyystä ja lampaan olkalapa kama- ja jam-juurien kera tuskin sammuttamaan hänen sisälmyksiänsä kalvavaa nälkää.
"Mies-raukalla näkyy olevan hyvä ruokahalu", virkkoi Godfrey.
"On niinkin", vastasi Tartelett, "ja parasta on olla varuillaan sen veitikan kannibaalivaistoja vastaan!"
"No, no, Tartelett! Kyllä me osaamme vieroittaa hänet ihmislihaa himoitsemasta, jos hän joskus olisikin sen makuun päässyt!"
"En mene siitä valalle", vastasi opettaja. "Sanotaan, että kun on sitä kerran maistanut…!"
Toisten täten jutellessa Karefinotu kuunteli mitä tarkkaavaisimmin. Hänen silmänsä loistivat älykkyydestä. Huomasi, että hän olisi tahtonut ymmärtää, mitä hänen kuultensa sanottiin. Sitten hän puhui itsekin ja tavattoman vuolaasti; mutta kaikki oli pelkkiä luonnonääniä muistuttavia, merkityksettömiä tavuja ja kimeitä huudahduksia, joissa pääaineksena olivat a- ja u-ääntiöt, kuten on laita useimmissa polynesialaisissa kielissä.
Mutta kuka tuo sallimuksen toimesta pelastettu neekeri lienee ollutkin, hän oli toki uusi toveri, sanokaamme, että hän oli määrätty uskolliseksi palvelijaksi, todelliseksi orjaksi, jonka mitä odottamattomin sattuma oli lähettänyt Willin puun isännille. Hän oli roteva, ketterä ja vilkas, eikä häntä siis mikään työ tympäissyt. Hän osoitti todellista kykyä matkimaan kaikkea, mitä näki tehtävän. Täten Godfrey ryhtyikin häntä kasvattamaan. Kotieläinten hoito, juurien ja hedelmien keruu, päivän ravinnoksi tarvittavien lampaiden tai kaniinien teurastaminen ja paloitteleminen, eräänlaisen juoman, manzanillan villeistä "omenista" puristetun hedelmäviinin valmistus jätettiin hänen toimekseen, ja hän suoritti kaikki huolellisesti, kun ensin oli nähnyt, miten toiset menettelivät.
Mitä Tartelett lienee ajatellutkin, niin Godfrey ei koskaan tuntenut minkäänlaista epäluuloa tätä villiä kohtaan, ja näytti siltä, että hänen ei koskaan tarvitsisi luottamustansa katua. Jos hän oli levoton, johtui se siitä, että hän pelkäsi ihmissyöjien joskus palaavan, ne kun nyt tunsivat Phinan saaren aseman.
Ensimmäisestä päivästä asti oli Karefinotulle varattu vuode Willin puun kammiossa; mutta jos ei satanut, nukkui hän mieluummin ulkona jossakin puunkolossa, ikäänkuin olisi tahtonut olla sellaisessa paikassa, mistä voi paremmin vartioida asuntoa.
Kahden viikon ajalla senjälkeen, kun oli saapunut saarelle, seurasi Karefinotu useita kertoja Godfreytä metsästysretkelle. Hänen kummastuksensa oli silloin aina tavaton, kun hän näki otusten putoavan tuolla tavoin matkan päästä iskettyinä; mutta tällöin hän teki koiranvirkaa niin innokkaasti ja ripeästi, että mikään este — viidakko, pensasryhmä tai puro — ei voinut häntä pysähdyttää. Vähitellen Godfrey siis varsin vakavasti kiintyi tähän neekeriin. Ei ollut muuta kuin yksi asia, johon Karefinotu ei laisinkaan näkynyt pystyvän, nimittäin englanninkielen oppiminen. Kuinka paljon hän ponnistelikin, hän ei kyennyt lausumaan tavallisimpiakaan sanoja, joita Godfrey ja varsinkin tanssimestari Tartelett itsepintaisesti yrittivät hänelle opettaa.
Näin kului aika. Mutta vaikka nykyisyys niin onnellisten sattumain yhdyttyä olikin jokseenkin siedettävä, vaikka mikään välitön vaara ei ollut uhkaamassa, täytyihän Godfreyn toki miettiä, kuinka joskus pääsisi pois tältä saarelta, millä keinoin vihdoinkin voisi palata kotimaahan! Ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattansa Will-enoa ja kihlattuansa! Hän ei voinut salaista pelkoa tuntematta nähdä sateisen ja myrskyisen talvikauden lähenevän, se kun kohottaisi hänen ja hänen ystäviensä ja perheensä välille vieläkin ylipääsemättömämmän rajamuurin!
Syyskuun 27 päivänä tapahtui jotakin. Jos se tuottikin lisähommia Godfreylle ja hänen kahdelle kumppanilleen, takasi se samalla runsaan lisävaraston heidän muonaansa.
Godfrey ja Karefinotu olivat simpukoita poimimassa Dream-lahden äärimmäisessä pohjukassa, kun huomasivat tuulen alla suunnattoman määrän pieniä liikkuvia luotoja, joita nousuvesi keinutteli hiljalleen rantaa kohti. Se oli ikäänkuin uiva saaristo, ja sen pinnalla käveli tai pyrähteli muutamia noista laajasiipisistä linnuista, joita toisinaan nimitetään merihaukoiksi.
Mitä siis olivat nuo röykkiöt, jotka ajelehtivat yhdessä, nousten ja laskeutuen aaltojen mukaan?
Godfrey ei tiennyt, mitä siitä ajatella, kunnes Karefinotu heittäytyi vatsalleen maahan ja työntäen sitten päänsä syvälle hartiainsa väliin ja taivuttaen käsivartensa ja säärensä alleen alkoi matkia eläimen liikkeitä, joka hitaasti ryömii maassa.
Godfrey katseli häntä käsittämättä mitään tuosta kummallisesta voimistelusta.
"Kilpikonnia!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.
Karefinotu ei ollut pettynyt. Siellä oli neljännespenikulman alalla kymmeniä tuhansia kilpikonnia, jotka uivat vedenkalvossa. Sadan sylen päässä rannasta hävisivät useimmat sukeltamalla, ja merihaukat, jotka menettivät tukikohtansa, kohosivat laajoissa kierteissä ilmaan. Mutta onneksi päätyi satakunta matelijaa rannikolle.
Godfrey ja neekeri olivat juoksujalkaa rientäneet rantahietikolle tätä merisaalista vastaan, josta jokainen elukka oli ainakin kaksi tai kolme jalkaa läpimitaten. Ja ainoa keino estää kilpikonnia pääsemästä takaisin mereen oli kääntää ne selälleen. Tähän raskaaseen hommaan Godfrey ja Karefinotu siis ryhtyivät, ja aika väsyttävää se olikin.
Seuraavat päivät käytettiin kaiken tämän saaliin keräämiseen. Kilpikonnanlihaa, joka on oivallista sekä tuoreena että säilytettynä, voitiin heti käyttää ja myös panna varastoon. Talven varalle Godfrey suolautti suurimman osan lihoista, voidakseen käyttää niitä jokapäiväiseksi tarpeeksi, mutta jonkun aikaa oli pöydällä erilaisia kilpikonnanliemiä, joita ei ainoastaan Tartelett pitänyt herkullisina.
Tätä tapausta lukuunottamatta ei elämän yksitoikkoisuutta enää mikään häirinnyt. Joka päivä käytettiin samat tunnit samoihin hommiin. Ja eikö tämä olo kävisi vielä synkemmäksi, sitten kun talvikausi pakottaisi Godfreyn tovereineen sulkeutumaan Willin puuhun? Sitä ajatellessaan Godfrey tunsi aina levottomuutta. Mutta mitäpä sille mahtoi?
Sillä välin hän jatkoi Phinan saaren tutkimista; hän käytti metsästykseen kaiken ajan, jota ei tarvinnut kiireellisempiin puuhiin. Useimmiten oli Karefinotu hänen mukanaan, mutta Tartelett pysyi kotona.
Tämä ei varmaankaan ollut erämies, vaikka hänen ensimmäinen yrityksensä olikin ollut mestarilaukaus!
Näillä retkillä sitten kerran sattui odottamaton tapaus, senlaatuinen, että se tiesi Willin puun asukkaiden vastaiselle turvallisuudelle perin vakavaa vaaraa.
Godfrey ja neekeri olivat menneet otusten pyyntiin isoon keskusmetsään sen harjanteen juurelle, joka oli Phinan saaren varsinaisena selkärankana. Aamusta asti he eivät olleet nähneet kuin parin antiloopin juoksevan korkeiden ikäpuiden välitse, mutta liian etäällä, jotta niiden kaatamiseen olisi ollut mitään otaksuttavaa mahdollisuutta.
Mutta koska Godfrey, joka ei laisinkaan ollut pikkuriistaa ampumassa, ei yrittänytkään surmata vain surmaamisen vuoksi, päätti hän palata ilman saalista. Kai hän sitä hiukan pahoitteli, mutta ei niin paljon antiloopin lihan kuin näiden märehtijäin taljojen vuoksi, joita hän aikoi käyttää hyvään tarpeeseen.
Kello oli jo kolme iltapäivällä. Ennen aamiaista, jonka hän tovereineen oli nauttinut puiden juurella, yhtä vähän kuin sen jälkeenkään ei häntä ollut metsästysonni suosinut. Molemmat laittautuivat siis päivälliseksi palaamaan Willin puulle, kun Karefinotu heidän juuri metsästä ulos tullessaan äkkiä hätkähti. Sitten hän syöksyen Godfreytä kohti tarttui tämän hartioihin ja laahasi niin tarmokkaasti mukanaan, että toinen ei kyennyt vastustamaan.
Kaksikymmentä askelta etäämpänä Godfrey pysähtyi, veti henkeänsä ja kääntyen Karefinotuun päin loi häneen kysyvän katseen.
Suunniltaan säikähtynyt neekeri osoitti ojennetulla kädellään vähemmän kuin viidenkymmenen askeleen päässä liikkumatta kyyröttävää eläintä.
Se oli harmaakarhu, joka käpälillään syleili puunrunkoa ja nuokutti isoa päätänsä ikäänkuin juuri olisi hyökkäämäisillään molempain metsästäjäin kimppuun.
Asiaa edes miettimättä Godfrey veti pyssynsä hanan heti vireeseen ja laukaisi, ennenkuin Karefinotu oli ehtinyt häntä siitä estää.
Oliko luoti osunut mahtavaan kämmenjalkaiseen? Luultavasti. Oliko se saanut surmansa? Siitä ei voinut mennä takuuseen; mutta sen käpälät irtaantuivat ja se kierähti puun juurelle.
Ei ollut viivyteltävä. Käsikähmästä noin peloittavan eläimen kanssa olisi saattanut olla mitä kamalimmat seuraukset. Tiedetään, että noiden karhujen hyökkäys Kalifornian metsissä saattaa ammattimetsästäjätkin mitä kauheimpaan vaaraan.
Niinpä neekeri tarttuikin Godfreyn käsivarteen raahatakseen hänet mitä nopeimmin sieltä pois. Ja käsittäen, että tässä ei voinut olla liian varovainen, nuori mies totteli.
XIX
Tilanne mutkistuu yhä.
Jokainen myöntänee, että pelottavan villipedon ilmestyminen Phinan saarelle oli seikka, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrässä huolestuttamatta kovan kohtalon sinne sulkemia ihmisparkoja.
Godfrey — joka siinä ehkä menetteli epäviisaasti — ei pitänyt itseänsä oikeutettuna salaamaan Tartelettilta, mitä oli tapahtunut.
"Karhu!" huudahti Tartelett katsoen säikähtyneenä ympärilleen, ikäänkuin lauma noita petoja olisi hyökkäillyt Willin puun lähettyvillä. "Minkätähden karhu? Eihän tähän asti ole ollut karhuja saarellamme! Jos niitä on yksi, niin voi olla useampiakin, vieläpä suuri joukko muitakin raatelevia petoja: jaguareja, panttereja, tiikerejä, hyeenoja, leijonia!"
Tartelett näki Phinan saaren joutuneen jo kokonaisen häkistään ulos murtautuneen eläinkokoelman haltuun.
Godfrey vastasi hänelle, ettei saanut mitään liioitella. Hän oli nähnyt karhun, se oli varmaa. Miksi ei ainoakaan noista pedoista ollut tähän asti näyttäytynyt hänen samoillessaan saaren metsiä, sitä hän ei voinut selittää, ja se oli todella selittämätöntä. Mutta siitä oli pitkä matka johtopäätökseen, että saaren metsissä ja ruohikoilla vilisisi kaikenlaisia petoeläimiä. Oli kuitenkin oltava varuillaan eikä enää lähdettävä ulos muutoin kuin hyvin asestettuna.
Onneton Tartelett! Tästä päivästä lähtien oli hänen elämänsä alituista levottomuutta, mielenliikutusta, kauhua ja yhä uusiintuvaa järjetöntä säikähtymistä, mikä sai hänet kovin kipeästi ikävöimään takaisin kotimaahansa.
"Ei", toisteli hän, "ei! Jos täällä on petoja… niin olen saanut kylläkseni ja tahdon päästä täältä pois!"
Mutta keinot puuttuivat.
Godfreyn tovereineen oli siis tästedes oltava varuillaan. Hyökkäys saattoi tapahtua ei ainoastaan rannikon ja ruohikon puolelta, vaan itse mammutpetäjä-metsikössäkin. Senpävuoksi ryhdyttiin vakaviin toimenpiteisiin asunnon turvaamiseksi äkillisiltä päällekarkauksilta. Portti suljettiin visusti, niin että se saattoi vastustaa petoeläimen kynsiä. Mitä kotieläimiin tulee, olisi Godfrey mielellään laittanut niille tallin, johon olisi voinut ne sulkea, ainakin yöksi, mutta se ei ollut helppoa. Tyydyttiin siis pysyttämään ne, mikäli mahdollista, Willin puun lähettyvillä eräänlaisessa oksista tehdyssä aitauksessa, josta ne eivät voineet päästä ulos. Mutta tämä aitaus ei ollut kyllin vahva eikä kyllin korkea voidakseen pidättää karhun tai hyeenan murtautumasta sen lävitse tai hyppäämästä sen yli.
Mutta kun Karefinotu kaikista varoituksista huolimatta yhä vartioi öisin majan ulkopuolella, toivoi Godfrey yhä voivansa välttää suoranaisen hyökkäyksen.
Tosin kyllä antausi Karefinotu vaaraan, ollessaan täten Willin puun vartijana; mutta hän oli kaiketi käsittänyt, että hän siten tekisi palveluksen pelastajilleen, ja pysyi itsepintaisesti päätöksessään entiseen tapaansa valvoa yhteistä turvallisuutta, sanoipa Godfrey hänelle mitä tahansa.
Viikko kului, eikä mitään tuollaista peloittavaa vierasta ollut sillä tienoolla näkynyt. Muuten ei Godfrey enää poistunutkaan asunnolta, paitsi milloin se oli välttämätöntä. Kun lampaat, vuodet ja muu karja kävivät laitumella lähiniityllä, ei niitä päästetty näkyvistä. Useimmiten toimitti Karefinotu paimenen virkaa. Hän ei ottanut mukaansa pyssyä, sillä näytti siltä, että hän ei ollut oppinut käsittämään tuliaseiden käyttelyä; mutta toinen metsästyspuukoista riippui hänen vyöstään, ja oikeassa kädessään hänellä oli kirves.
Täten asestettuna ei tarmokas neekeri olisi epäröinyt hyökätä tiikeriä tai mitä muuta pahimmanlaatuista petoa vastaan tahansa.
Mutta kun ei karhua eikä mitään muutakaan suurta petoa ollut viime kohtauksen jälkeen näyttäytynyt, alkoi Godfrey rauhoittua. Vähitellen hän ryhtyi uudestaan tutkimuksiinsa ja metsästykseen, mutta etääntymättä niin kauaksi saaren sisäosaan. Tällöin, kun neekeri oli Godfreyn mukana, ei Willin puuhun visusti sulkeutunut Tartelett olisi uskaltautunut sieltä ulos, vaikka olisi ollut tanssitunti annettavana! Toisinaan Godfrey taas lähti yksinään, ja balettimestarilla oli silloin toveri, jonka opettamiseen hän itsepäisesti uhrautui.
Niin! Tartelett oli ensin aikonut opettaa Karefinotulle englanninkielen tavallisimmat sanat; mutta hänen täytyi siitä yrityksestä luopua, sillä niin huonosti näkyivät neekerin äänijänteet soveltuvan sen sanojen lausumiseen.
— No, — oli Tartelett tuuminut, — koska en kelpaa hänen opettajakseen, niin olen hänen oppilaansa!
Niinpä hän oli saanut päähänsä oppia Karefinotun puhumaa kieltä.
Turhaan selitti hänelle Godfrey, että siitä ei olisi heille suurta hyötyä; Tartelett ei antanut perään. Hän keksi siis keinoja tehdäkseen Karefinotulle käsitettäväksi, että tahtoi tätä omalla kielellään nimittämään ne esineet, joita hän kädellään osoitti.
Täytyy tosiaan uskoa, että oppilas Tartelettilla oli hyvää taipumusta, sillä kahden viikon päästä hän taisi viitisentoista sanaa! Hän tiesi, että Karefinotu sanoi hirsi tarkoittaessaan valkeata, aradu, kun oli kysymys taivaasta; mervira merkitsi hänen kielellään merta, dura oli puu ja niin edespäin. Tartelett oli tästä taidostaan yhtä ylpeä kuin jos olisi saanut ensimmäisen palkinnon Polynesian kielessä suurissa tutkintokilpailuissa.
Silloin hän kiitollisena tahtoi antaa tunnustuksensa opettajalleen siitä, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt, — ei enää pakottamalla häntä mongertamaan englantilaisia sanoja, vaan opettamalla hänelle eurooppalaisen tanssitaiteen sirot liikkeet ja oikeat periaatteet.
Nyt ei Godfrey voinut olla sydämestään nauramatta! Kuluihan siihen ainakin aika, ja sunnuntaisin, kun ei enää ollut mitään tehtävää, hän oli mielellään saapuvilla San Franciscon kuuluisan tanssiopettajan esityksissä.
Se oli tosiaan näkemisen arvoista! Onneton Karefinotu ähki, puhki ja hikoili kuin höyrypannu alistuessaan tanssin alkeisharjoituksiin! Hän oli kuitenkin opinhaluinen ja koetti parastaan; mutta olihan hän kaikkien heimolaistensa tapaan pystyhartiainen ja eikö hänen rotuominaisuuksiinsa kuulunut ulkoneva vatsa, sisäänpäin kääntyneet polvet ja jalat? Kasvattakaa sitten moisella tavalla rakennetusta villistä joku Vestris tai Saint-Leon!
Kuitenkin kaikitenkin oli opettaja hellittämätön. Ja vaikka tämä harjoitus Karefinotulle olikin kidutusta, oli hän sittenkin innokas. Mitä saikaan hän kärsiä vain asettaakseen jalkansa ensimmäiseen asentoon, sitä ei voisi kuvaillakaan! Ja kun oli siirryttävä toiseen ja sitten kolmanteen, oli se vieläkin vaikeampaa!
"Mutta katsohan toki minua, visapää!" huusi Tartelett, joka esimerkillä avusti ohjaustansa. "Jalat ulospäin! Vielä enemmän ulospäin! Tuon varpaat toisen kantapään kohdalle! Avaa polvesi, vintiö! Alenna olkapäitäsi, tolvana! Pää suoraan…! Käsivarret kaareen…!"
"Mutta tehän vaaditte häneltä mahdottomia!" huomautti Godfrey.
"Mikään ei ole mahdotonta älykkäälle ihmiselle!" vastasi Tartelett poikkeuksetta.
"Mutta hänen ruumiinrakenteensa ei siihen sovellu…"
"Mutta sen täytyy sopia; kyllä se vielä sopiikin! Se on välttämätöntä, siitä ei mihinkään pääse; ja myöhemmin saa tuo villi kiittää minua ainakin siitä, että osaa säädyllisesti esiintyä salongissa!"
"Mutta eihän tuo neekeri koskaan joudu salonkiin!"
"No, no, mistäpä te sen tiedätte, Godfrey?" vastasi opettaja ylvästellen. "Eikö tulevaisuus ole nousukkaiden, jotka osaavat ottaa ajasta vaarin?"
Tämä oli Tartelettin kaikkien väitteiden loppuponsi. Ja sitten opettaja otti taskuviulunsa ja veti jousellaan pieniä kimeitä säveliä, jotka riemastuttivat Karefinotua. Muuta kiihoitusta ei tarvittu! — Välittämättä tanssitaidon säännöistä neekeri hyppi, vääntelihe ja kieppui kuin mikäkin hyrrä!
Ja nähdessään tämän Polynesian lapsen käyttäytyvän tähän tapaan Tartelett mietti uinaillen, eivätkö nuo ehkä hiukan liian rohkeat ja omaperäiset askeleet olleet ihmiselle aivan luonnollisia, vaikkakin ne uhmailivat kaikkia taiteen periaatteita!
Mutta jättäkäämme tanssin ja plastiikan opettaja näihin filosofisiin mietteisiinsä palataksemme kysymyksiin, jotka ovat sekä hyödyllisempiä että tärkeimpiä.
Viimeisillä retkeilyillään metsässä tai kentällä, joko sitten yksinään tai Karefinotun seurassa, ei Godfrey ollut havainnut mitään muuta petoa. Hän ei edes ollut nähnyt niiden jälkiä. Puron partaalla, jonne ne tietenkin olisivat tulleet janoansa sammuttamaan, ei ollut ainoatakaan merkkiä niiden käpälistä. Öisin ei kuulunut ulvontaa eikä epäilyttävää mörinää. Sitäpaitsi eivät kotieläimet vieläkään osoittaneet minkäänlaista levottomuutta.
— Tuo on omituista, — ajatteli Godfrey toisinaan, — enkä minä kuitenkaan ole erehtynyt! Eikä myöskään Karefinotu. Karhun hän minulle tosiaan näytti. Ihan varmaa on, että ammuin karhua! Otaksuen, että sen tapoin, olisiko tuo siis ollut kämmenjalkaisten viimeinen edustaja saarellamme?
Se oli aivan selittämätöntä! Sitäpaitsi olisi Godfreyn, jos hän oli karhun kaatanut, täytynyt löytää sen ruumis paikalta, missä oli sitä ampunut. Mutta turhaan hän oli sitä sieltä etsinyt! Täytyikö hänen siis uskoa, että eläin oli kuolettavasti haavoitettuna heittänyt henkensä kaukana sieltä jossakin luolassa? Olihan se kyllä mahdollista; mutta silloin tuolla kohdalla puun juurella olisi näkynyt hyytynyttä verta, jota siellä ei kuitenkaan ollut.
— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — tuumi Godfrey, — mutta olkaamme aina varuillamme!
Marraskuun alkupäivinä saattoi sanoa ankaran vuodenajan alkaneen tällä tuntemattomalla leveysasteella. Kylmää sadetta tuli jo tuntikausia. Myöhemmin kai seuraisi loppumattomia rankkasateita, jotka jatkuvat taukoamatta viikkomäärin ja ovat ominaisia tämän leveyspiirin sateisille talvikuukausille.
Godfreyn täytyi nyt ryhtyä laittamaan tulisijaa itse Willin puun sisukseen, — välttämätöntä tulisijaa, jonka avulla talvella sekä lämmitettäisiin asuntoa että keitettäisiin ruokaa suojassa sadekuuroilta ja tuulenpuuskilta.
Tulisijan saattoi kyllä aina laittaa asunnon nurkkaan isojen kivien väliin, joista toiset sovitettiin lappeelleen ja toiset syrjälleen. Vaikein kysymys oli savun ulosjohtaminen, sillä sen päästäminen pitkästä torvesta, joka kulki mammutpetäjän sisässä tyvirungon päähän asti, ei ollut käytännöllistä.
Godfreyn mieleen juolahti silloin tehdä putki muutamista pitkistä ja paksuista bamburuo'oista, joita kasvoi paikoittain joen partailla.
Täytyy myöntää, että Karefinotusta oli hänelle siinä hommassa hyvin suurta apua. Musta mies käsitti, ei aivan vaikeuksitta, mitä Godfrey halusi. Neekeri seurasi hänen mennessään kahden penikulman päähän Willin puusta valitsemaan paksuimpia bambuja; hän avusti myöskin takan rakentamisessa. Kivet sijoitettiin lattialle kammion perälle vastapäätä ovea. Bamburuo'oista, joiden ydin oli poistettu ja joiden oksien kohdalle oli leikattu kierteitä, tehtiin, kun ne sovitettiin päistään toinen toisensa sisään, kylliksi pitkä putki, joka päättyi mammutpetäjän kuoreen puhkaistuun aukkoon. Tämän täytyi siis riittää, kunhan vain pidettiin tarkka huoli, että bambu ei syttynyt tuleen. Ilokseen Godfrey näki hauskan tulen pian loimuavan, savun tärvelemättä puun sisustaa tai tekemättä siellä oleskelemista tukalaksi.
Hän oli tehnyt viisaasti ryhtyessään tähän laitokseen ja vielä viisaammin kiirehtiessään sen valmistumista.
Sillä marraskuun 3 päivästä sen 10 päivään asti satoi ihan lakkaamatta kuin saavista kaataen. Olisi ollut mahdotonta ylläpitää tulta ulkoilmassa. Näiden synkkien päivien kuluessa täytyi pysytellä majassa. Ei voinut lähteä ulos muutoin kuin karjan ja kanatarhan välttämättömiä tarpeita varten.
Näissä olosuhteissa sattui kama-varasto loppumaan. Se oli heidän varsinainen leipäaineksensa, ja sen puute kävi pian tuntuvaksi. Eräänä päivänä — marraskuun 10:nä — Godfrey siis ilmoitti Tartelettille, että hän lähtisi Karefinotun kera kaman mukuloita hakemaan, heti kun sää näkyisi asettuvan.
Tartelett, jota ei suinkaan haluttanut lähteä samoilemaan kahden penikulman päähän liejuiseksi lionneen ruohikon läpi, suostui jäämään kotimieheksi Godfreyn poissaollessa.
Illalla alkoivat taivaalta todellakin hälvetä paksut pilvet, joita länsituuli oli kasannut kuukauden alusta asti. Sade taukosi vähitellen, aurinko heitti joitakuita himmeitä valonsäteitä. Saattoi toivoa, että huomispäivä toisi tullessaan hiukkasen seestä, jota täytyi käyttää hyväkseen.
"Huomenna", virkkoi Godfrey, "minä lähden aamulla varhain ja Karefinotu tulee mukaan".
"Se on sovittu", vastasi Tartelett.
Illan tullen, sitten kun ehtoollinen oli syöty ja usvista seljenneelle taivaalle välähtänyt muutamia tähtiä, aikoi neekeri sijoittua tavalliselle paikalleen majan ulkopuolelle, joka hänen oli täytynyt jättää edellisinä sadeöinä. Godfrey yritti kuitenkin saada hänet käsittämään, että olisi parasta pysyä huoneessa ja että lisävalppaus ei ollut tarpeen, koska ainoakaan peto ei sen koommin ollut antanut merkkejä itsestään. Mutta Karefinotu pysyi itsepintaisesti tuumassaan. Hänen täytyi antaa pitää päänsä.
Kuten Godfrey oli aavistanut, havaittiin aamulla, että sitten eilisen ei ollut satanut. Ja kun hän läksi Willin puusta kellon seitsemää käydessä, kultailivat auringon ensi säteet keveästi mammutpetäjäin tiivistä holvia.
Karefinotu oli paikallaan, missä oli viettänyt yönsä. Hän odotteli.
Hyvin asestettuina ja isot säkit mukanaan he sitten heti sanoivat
Tartelettille hyvästi ja suuntasivat kulkunsa joelle, jonka vasempaa
vartta he aikoivat kulkea ylöspäin kama-pensaikoille asti.
Tunnin kuluttua he olivat päässeet perille mitään vaarallista kohtaamatta.
Juuria kaivettiin nopeasti riittävän runsas määrä molempien säkkien täyttämiseksi. Se vei kolme tuntia, niin että kello oli noin yksitoista aamupuolella, kun Godfrey toverinsa kanssa lähti paluumatkalle Willin puuta kohti.
Astuen lähetysten ja tyytyen katselemaan toinen toistansa, koska eivät voineet puhella, he saapuivat puron tekemään mutkaan, jonka yli kaartui isoja puita niin sijoittuneina, että ne näyttivät rannalta toiselle laitetulta luonnonkedolta. Tässä Godfrey äkkiä pysähtyi.
Nyt hän vuorostaan näytti Karefinotulle liikkumatonta eläintä, joka seisoi puun juurella ja jonka silmistä hohti kummallinen kiilto. "Tiikeri!" huudahti hän.
Godfrey ei siinä erehtynyt. Tiikeri se kyllä oli, kookas tiikeri, takajaloilleen nousseena ja kynsillään kuorien puunrunkoa, sanalla sanoen valmiina hyökkäämään.
Silmänräpäyksessä oli Godfrey pudottanut juurisäkkinsä. Panostettu pyssy siirtyi hänen oikeaan käteensä, hän viritti hanan, nosti perän olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukaisi.
"Hurraa, hurraa!" huusi hän.
Tällä kertaa ei ollut epäilemistäkään: luodin kohtaama tiikeri oli hypähtänyt taaksepäin. Mutta kenties se ei ollut saanut kuolinhaavaa, ehkä se hyökkäisi jälleen eteenpäin yhä enemmän vimmastuneena…
Godfrey piti kivääriänsä tähtäysasennossa ja toisella laukauksellaan hän yhä uhkasi petoa.
Mutta ennenkuin Godfrey oli ehtinyt sitä estää, oli Karefinotu rynnännyt sinnepäin, minne tiikeri oli hävinnyt, metsästyspuukko kädessään..
Godfrey huusi häntä pysähtymään, tulemaan takaisin. Se oli turhaa. Neekeri, joka henkensäkin uhalla oli päättänyt lopettaa eläimen, jos se oli vain haavoittunut, ei häntä kuullut tai ei tahtonut kuulla.
Godfrey riensi siis hänen jälkeensä…
Kun hän saapui virran partaalle, näki hän Karefinotun mittelemässä voimiaan tiikerin kanssa puristaen sitä kurkusta, ponnistellen kauheassa kamppailussa ja vihdoin antaen tarmokkaalla kädellään sille puukoniskun sydämeen.
Tiikeri kierähti silloin jokeen asti, jonka äskeisistä sateista paisuneet laineet tempasivat sen vuolaan pyörteen tavoin mukaansa. Eläimen raato, joka vain hetkisen kellui veden pinnalla, kulkeutui vinhaa vauhtia merta kohti.
Karhu, tiikeri! Ei enää ollut epäilemistäkään, että saarella piili kauheita petoeläimiä!
Tultuaan jälleen Karefinotun luo Godfrey oli kuitenkin havainnut, että neekeri oli ottelussa saanut vain muutamia lieviä naarmuja. Sitten hän hyvin huolissaan siitä, mikä heitä tulevaisuudessa mahdollisesti odotti, jatkoi matkaansa Willin puuta kohti.
XX
Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi jo päästä pois saarelta.
Kun Tartelett sai kuulla, että saarella ei ollut ainoastaan karhuja, vaan tiikerejäkin, alkoivat hänen valituksensa jälleen entistä surkeampina. Nyt ei enää uskaltaisi lähteä ulos! Lopuksi nuo pedot osaisivat Willin puullekin!
Enää ei olisi turvassa missään! Peloissaan vaatikin opettaja suojakseen vähintäänkin vallituksia, — niin, kivisiä muureja vallihautoineen ja vastahautoineen, välivarustuksineen ja linnakkeineen, sanalla sanoen varustuksia, jotka täydellisesti turvaisivat koko sequoia-ryhmän. Muutoin hän tahtoi tai ainakin tahtoisi lähteä pois.
"Niin minäkin", vastasi Godfrey koruttomasti.
Tositeossa eivät olosuhteet, joissa Phinan saaren isännät olivat tähän asti eläneet, enää olleet samat. Heidän oli onnistunut taistella puutetta vastaan ja hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet, kun onnelliset asianhaarat olivat tulleet heille avuksi. Sadekautta, talvea ja sen uhkaa vastaan he myöskin osaisivat pitää puoliansa. Mutta puolustautua villipetoja vastaan, jotka saattoivat karata heidän kimppuunsa millä hetkellä tahansa, oli toista, ja siihen heiltä puuttui keinojakin.
Täten mutkistunut tilanne kävi siis varsin vakavaksi, ja pelättävä oli, että se muuttuisi kestämättömäksi.
— Mutta kuinka on mahdollista, — toisteli Godfrey lakkaamatta itsekseen, — ettemme neljän kuukauden ajalla nähneet ainoatakaan petoa saarella ja että meidän nyt kahden viikon kuluessa on täytynyt otella karhua ja tiikeriä vastaan. Mitä se merkitsee?
Sellainen asiaintila saattoi olla selittämätön, mutta se oli liiankin totta, se täytyi myöntää.
Godfrey, jonka kylmäverisyys ja rohkeus karttuivat koettelemuksissa, ei kuitenkaan antanut mielensä lannistua. Koska vaarallisia petoja oli nyt pientä siirtolaa uhkaamassa, täytyi viipymättä ryhtyä varokeinoihin niiden hyökkäyksiä vastaan.
Mutta miten siinä oli meneteltävä?
Päätettiin ensiksikin, että retkiä metsään tai rannikolle tehtäisiin harvemmin ja ettei lähdettäisi ulkosalle muuten kuin hyvin asestettuna ja ainoastaan, milloin se elämäntarpeiden vuoksi oli ehdottomasti välttämätöntä.
"Näissä kahdessa kohtauksessa", sanoi Godfrey usein, "on onni meitä kyllä suosinut, mutta kolmannella kerralla ehkä emme pääse niin huokealla! Ei siis saa antautua vaaraan, milloin se ei ole ihan välttämätöntä!"
Kuitenkaan ei riittänyt, että vain vältettiin tarpeettomia retkiä. Oli kaikin mokomin suojeltava Willin puuta samoin kuin talouden lisärakenteitakin: kanakarsinaa, karjahakaa ja niin edespäin, joissa pedot eivät olisi häikäilleet aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja.
Godfrey päätti siis, jollei juuri linnoittaa Willin puuta Tartelettin suurenmoisten suunnitelmien mukaan, niin ainakin yhdistää samaan piiriin sitä ympäröivät neljä tai viisi mahtavaa mammutpetäjää. Jos voitiin rakentaa vankka ja korkea paaluaita toisesta rungosta toiseen, saattaisi sen sisällä olla verraten hyvässä turvassa tai ainakin äkkihyökkäykseltä suojattuna.
Sen pystyttäminen oli mahdollista — Godfrey oli ottanut siitä selvän, ensin tarkoin tutkittuaan seutua, — mutta se oli tosiaan aikamoinen urakka. Vaikkapa supisti kehän mahdollisimman pieneksi, olisi tuota paalutusta kuitenkin laitettava vähintään kolmesataa jalkaa. Arvaa siis, millainen puumäärä oli valittava, kaadettava, karsittava, kuljetettava paikalle ja pystytettävä, ennenkuin aitaus olisi valmis.
Godfrey ei antanut työn paljouden itseänsä pelottaa. Hän ilmaisi suunnitelmansa Tartelettille, joka sen hyväksyi luvaten tarmokasta apua; mutta vielä tärkeämpää oli, että hänen onnistui saada se selitetyksi Karefinotulle, joka oli aulis häntä auttamaan.
Ryhdyttiin viipymättä työhön.
Erään joenmutkan luona vajaan mailin päässä Willin puusta ylöspäin oli pieni metsä, jossa kasvoi keskikokoisia merimäntyjä; näiden runkoja saattoi lankkujen puutteessa asettaa vieretysten, tarvitsematta niitä sitä ennen hakata nelitahkoisiksi, ja siten rakentaa vankan paaluaitauksen.
Tuohon metsään siis lähtivät Godfrey ja hänen kaksi toveriansa heti aamunkoitteessa seuraavana päivänä eli marraskuun 12:na. He olivat hyvin asestetut ja etenivät perin varovaisesti.
"Minä en näistä retkistä paljoa pidä!" jupisi Tartelett, jonka uudet koettelemukset tekivät yhä äreämmäksi. "Minä tahdon lähteä täältä pois!"
Mutta Godfrey ei viitsinyt hänelle enää vastata. Tässä tilaisuudessa ei otettu huomioon hänen halujansa, ei edes vedottu hänen älyynsä. Yhteishyvä vaati vain hänen käsivarttensa apua. Hänen oli alistuttava vetojuhdan virkaan.
Mitään ikävää kohtausta ei muuten sattunut tällä mailin taipaleella Willin puulta pieneen metsään. Turhaan oli näreikköjä huolellisesti tutkittu, ruohokenttää tähystetty äärestä ääreen. Kotieläimet, jotka oli täytynyt päästää sinne laitumelle, eivät osoittaneet mitään säikähdyksen merkkejä. Linnut kisailivat kuten tavallista, osoittamatta minkäänlaista huolestumista.
Työt alkoivat heti. Syystä jätti Godfrey rakennusaineiden kuljettamisen siksi, kunnes kaikki tarvittavat puut olivat kaadetut. Niitä voitaisiin veistää turvallisemmin sitten, kun ne olivat paikalla.
Tässä raskaassa urakassa oli Karefinotusta hyvin paljon apua. Hänestä oli tullut hyvin taitava kirveen ja sahan käyttäjä. Hänen sitkeä voimansa teki hänelle mahdolliseksi työn jatkamisen silloinkin, kun Godfreyn jo täytyi pysähtyä tuokioksi levähtämään ja kun Tartelett, kädet rakoilla ja jäsenet pehmeinä, ei enää olisi jaksanut edes taskuviuluansa kohottaa.
Kuitenkin oli Godfrey onnettomalle, puunhakkaajaksi muuttuneelle tanssin ja plastiikan opettajalle varannut tehtävän huokeimman osan, nimittäin pikkuoksain karsimisen. Siitä huolimatta olisi Tartelett, vaikkei hänelle olisi maksettu kuin puoli dollaria päivässä, saanut neljä viidennestä palkastaan ansiotta!
Kuuden päivän aikana, marraskuun 12 päivästä 17 päivään, jatkettiin työtä herkeämättä. Lähdettiin työpaikalle päivänkoitteessa, otettiin evästä mukaan ja palattiin Willin puulle vasta illallista syömään. Taivas ei ollut aivan selkeä. Toisinaan kasaantui suuria pilviä. Oli vihurien aika, sade ja päiväpaiste vuorottelivat. Sadekuurojen ropsahtaessa etsivätkin metsänhakkaajat parhaansa mukaan suojaa puiden alta, ryhtyen sitten jälleen työhönsä, joka oli hetkiseksi keskeytynyt.
Marraskuun 18 päivänä viruivat kaikki puut latvottuina ja oksittuina maassa, valmiina Willin puulle kuljetettaviksi. Tällä välin ei ainoatakaan petoeläintä ollut näyttäytynyt joen lähettyvillä. Saattoi kysyä, oliko niitä enää saarella jäljellä. Olivatko surmaniskun saaneet karhu ja tiikeri — perin vähän luultavaa! — olleet lajinsa ainoat edustajat? Oli miten oli, ei Godfrey suinkaan tahtonut luopua suunnitelmastaan pystyttää vankka paaluaita turvaksi yhtä hyvin villien alkuasukkaiden hyökkäystä kuin karhujen ja tiikerien käpäläniskuja vastaan. Sitäpaitsi oli jo raskain työ suoritettu, koska enää oli vain kuljetettava puut paikalle, missä ne käytettäisiin tarkoitukseensa.
Sanomme, että "raskain työ oli suoritettu", vaikka voisi näyttää siltä, että tuon kuljettamisen täytyi olla äärettömän työlästä. Että niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, johtui siitä, että Godfrey oli keksinyt käytännöllisen keinon, joka mitä suurimmassa määrässä huojentaisi hommaa. Käytettäisiin nimittäin tulvivaa jokea, joka äskeisten sateiden paisuttamana oli käynyt kyllin vuolaaksi kuljettaakseen kaikki nuo tukit. Ne sidottaisiin pieniksi kapeiksi lautoiksi ja soluisivat siten mukavasti sequoia-metsikölle asti, jonka läpi puro juoksi vinoon. Siellä pieni silta ne aivan luonnollisena salpapuomina pysähdyttäisi. Siltä kohdalta oli Willin puulle tuskin viittäkolmatta askelta. Jos ken oli erinomaisen tyytyväinen tähän menettelytapaan, joka salli hänen korjata epäedulliseen valoon joutunutta ihmisarvoansa, niin se oli opettaja Tartelett. Kahdeksantenatoista päivänä lautattiin ensimmäiset puut. Ne ajelehtivat vastuksia kohtaamatta sulkupuomille. Vähemmässä kuin kolmessa päivässä oli kaikki kuljetettu, niin että marraskuun 20 päivänä kaikki hakkaukset olivat määräpaikallaan.
Seuraavana päivänä pystytettiin ensimmäiset rungot kahden jalan pituudelta maahan upotettuina, ja aita alkoi kohota Willin puuta ympäröiväin suurimpain mammutpetäjäin välille. Tukevista ja taipuvista oksista tehdyt siteet lujittivat rakenteen, jossa paalujen latvat olivat kirveellä teräviksi suipennetut.
Godfrey katseli työn edistymistä tyytyväisenä ja toivoi hartaasti, että se pian olisi valmis.
"Kun paaluaita kerran on pystyssä", sanoi hän Tartelettille, "niin olemme todella kotonamme".
"Emme ole todella kotonamme", vastasi opettaja kuivakiskoisesti, "ennenkuin olemme huoneissamme Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"
Siitä asiastahan ei voinut olla kahta mieltä.
Marraskuun 26 päivänä oli paalutus kolmelta neljännekseltään valmis. Sen toisiinsa liittämien mammutpetäjäin joukossa oli myöskin se, jonka runkoon kanahuone oli järjestetty, ja Godfrey aikoi laittaa kehän sisälle myöskin tallin.
Vielä kolme tai neljä päivää, ja koko aitaus olisi pystyssä. Enää olisi vain laitettava siihen tukeva portti, joka lopullisesti turvaisi Willin puun suljetun alueen.
Mutta seuraavana päivänä, marraskuun 27:nä, keskeytti työn välitapaus, joka meidän on kerrottava verrattain seikkaperäisesti, koska se kuuluu Phinan saarelle ominaisten käsittämättömien seikkojen joukkoon.
Kello kahdeksan tienoissa aamusella oli Karefinotu kiskonut itsensä sisätorvea pitkin mammutpetäjän haaraan sulkeakseen tiukasti aukon, jonka lävitse kylmä viima ja sade voivat tunkeutua sisään. Silloin hän päästi omituisen huudon.
Aitauksella työskentelevä Godfrey kohotti päätänsä ja huomasi neekerin, joka ilmeikkäin elein viittoi häntä viipymättä saapumaan luokseen.
Arvaten, että Karefinotu ei suinkaan tahtonut ilman vakavaa aihetta häntä vaivata, otti Godfrey kaukoputkensa, nousi sisätorveen, pujottausi aukosta ja istui pian hajareisin eräällä emäoksista.
Osoittaen silloin käsivarrellaan Phinan saaren koilliskolkassa olevaa pyöreätä kulmausta kohti näytti Karefinotu pitkän höyhentöyhdön tapaan ilmaan kohoavaa savua tai höyryä.
"Vieläkin!" huudahti Godfrey.
Ja suunnaten kaukoputkensa osoitettua paikkaa kohti täytyi hänen tällä kertaa todeta, että mikään näköhäiriö ei ollut mahdollinen, vaan että siellä todellakin oli savua, jonka täytyi kohota melkoisesta roviosta, koska sen selvästi huomasi lähes viiden mailin päähän.
Godfrey kääntyi neekeriä kohti.
Tämä ilmaisi kummastuksensa katseillaan, huudahduksillaan, koko asennollaankin. Epäilemättä hän ei ollut vähemmän hämmästynyt tästä ilmiöstä kuin Godfrey itse.
Muuten ei ulapalla eikä rannikolla näkynyt mitään laivaa, ei alkuasukasten ruuhta eikä muutakaan, mikä olisi ilmaissut, että äskettäin oli noustu maihin.
"Ah, tällä kertaa kyllä osaan ottaa selvän siitä, mikä tuon savun aiheuttaa!" huudahti Godfrey.
Ja osoittaen saaren koilliskulmaa ja sitten mammutpetäjän tyveä hän ilmoitti kädenliikkeellä Karefinotulle, että hän tahtoi hetkistäkään hukkaamatta mennä sinne.
Karefinotu käsitti hänen tarkoituksensa, vieläpä päännyökkäyksellä ilmaisi aietta kannattavansakin.
— Niin, — tuumi Godfrey, — jos siellä on ihmisolento, täytyy tietää, kuka hän on ja mistä hän on tullut! On saatava selville, miksi se piileskelee! Siitä riippuu meidän kaikkien turvallisuus!
Hetkistä myöhemmin hän oli Karefinotun kera astunut alas Willin puun juurelle. Siellä Godfrey mainiten Tartelettille, mitä oli nähnyt ja mitä aikoi tehdä, ehdotti tälle, että hän lähtisi heidän kerallaan rannikon pohjoisosaan.
Kymmenisen mailin samoilu päivässä ei ollut houkuttelevaa henkilölle, joka piti sääriään ruumiinsa arvokkaimpana osana, yksinomaan jaloihin harjoituksiin luotuina. Hän vastasi siis mieluummin jäävänsä kotiin.
"Jääkää sitten!" vastasi Godfrey. "Me lähdemme kahden; mutta älkää odottako meitä ennen iltaa!"
Sitten Karefinotu ja hän, ottaen evästä mukaansa, jotta voisivat matkalla murkinoida, lähtivät liikkeelle sanottuaan hyvästi opettajalle, jonka mielestä he eivät mitään löytäisi, vaan väsyttäisivät itsensä ilman aikojaan.
Godfrey otti pyssynsä ja revolverinsa, neekeri taas kirveen ja metsästyspuukon, josta oli tullut hänen mieliaseensa. He astuivat puusillan yli, saapuivat joen oikealle rannalle ja samosivat sitten ruohikon poikki sille rannikon suunnalle, josta oli nähty savun nousevan kallioiden välistä.
Se oli kauempana idässä kuin se paikka, jossa Godfrey oli toisella tutkimusretkellään turhaan käynyt.
Molemmat astuivat ripeästi, kuitenkin tarkastaen, oliko tie turvallinen, eikö pensaissa ja vesakoissa ollut mitään eläintä, jonka hyökkäys olisi ollut pelottava.
He eivät kohdanneet mitään vaarallista.
Keskipäivällä he, sittenkun olivat einehtineet, mutta muutoin eivät hetkeksikään pysähtyneet, saapuivat ensimmäiselle rannikkoa reunustavalle kalliovyöhykkeelle. Savu, joka yhä oli näkyvissä, kohosi enää tuskin neljännesmailin matkan päässä. Tarvitsi enää vain kulkea suorassa viivassa päämäärään saapuakseen.
He kiirehtivät siis askeleitaan, mutta asettuen hiukan varuilleen, jotta voisivat yllättää eivätkä itse tulisi yllätetyiksi.
Kahta minuuttia myöhemmin haihtui savu, ikäänkuin tuli olisi yhtäkkiä sammutettu.
Mutta Godfrey oli pannut tarkasti merkille paikan, mistä se oli kohonnut. Siinä oli jyrkän, omituisesti muodostuneen kallion, ikäänkuin katkaistun pyramiidin huipputynkä, jonka saattoi helposti tuntea. Osoittaen sitä toverilleen hän astui suoraan sitä kohti.
Neljännesmaili oli nopeasti kuljettu; kiivettyään takaapäin olivat Godfrey ja Karefinotu rantahietikolla vähemmän kuin viidenkymmenen askeleen päässä tuosta kalliosta.
He juoksivat sinne… ei ketään…! Mutta tällä kertaa osoitti tuskin sammunut valkea ja puoliksi hiipunut hiillos kylläkin selvästi, että paikalla oli äskettäin ollut tuli sytytettynä.