V
Lähtövalmistuksia ja lopuksi todellinen matkallelähtö.
Asia oli nyt kerta kaikkiaan päätetty. Ennen tuota pitkää kahdenmatkaa elämän läpi, jota nimitetään avioliitoksi, Godfrey tekisi kiertomatkan maailmassa — mikä toisinaan on vielä vaarallisempaa. Mutta hän uskoi palaavansa perin karaistuna ja, lähdettyään nuorukaisena, olevansa takaisin tullessaan täysi mies. Hän saisi nähdä, tehdä huomioita, vertailla. Hänen uteliaisuutensa tulisi tyydytetyksi. Sitten hän voisi huoleti elää tyyntä ja rauhallista elämää nauttien perheonnesta, jota mikään kiusaus ei häntä enää viettelisi jättämään. Oliko hän väärässä vai oikeassa? Oliko hän menossa hyvään ja terveelliseen kouluun, jossa saavutettu oppi olisi hänelle eduksi? Jätämme tähän kysymykseen vastaamisen tulevaisuuden huoleksi.
Sanalla sanoen, Godfrey oli riemuissaan.
Levottomana, vaikkei antanut kenenkään sitä huomata, alistui Phina kihlattunsa opintomatkaan.
Opettaja Tartelett, joka tavallisesti oli niin jänteväsäärinen, kaikissa tanssitaidon tasapainotempuissa koulittu, oli menettänyt tavallisen ryhtinsä ja yritti turhaan saada sitä takaisin. Hän horjui kamarinsa parkettilattiallakin ikäänkuin olisi jo astellut aaltojen kiikuttamassa ja tyrskyjen puskemassa laivassa hyttinsä permannolla.
William W. Kolderup taas oli päätöksensä tehtyään käynyt harvapuheiseksi, varsinkin sisarenpoikansa parissa. Hänen suljetut huulensa ja luomien alle puoliksi kätketyt silmänsä ilmaisivat, että jokin tuuma oli pälkähtänyt tuohon päähän, jossa tavallisesti haudottiin suuria ja rohkeita liikeyrityksiä.
— No, sinä tahdot matkustaa, — jupisi hän toisinaan, — matkustaa sen sijaan, että menisit naimisiin, jäisit kotiisi aivan jouten nauttimaan onnestasi!… Sama se, sinä saat matkustaa!
Valmisteluihin ryhdyttiin heti.
Kaikkein ensimmäiseksi nousi kysymys matkasuunnitelmasta; sitä oli pohdittava ja lopuksi tehtävä päätös.
Lähtisikö Godfrey etelään, itään vai länteen päin? Se oli ensin ratkaistava.
Jos hän lähtisi etelän kautta, niin Panamasta Kaliforniaan ja Brittiläiseen Columbiaan liikettä välittävä höyrylaivayhtiö ja senjälkeen Packet Southampton Rio Janeiro Company huolehtisivat hänen saattamisestansa Eurooppaan.
Jos hän lähtisi itään päin, niin Tyynenmeren suuri rautatie voi
muutamassa päivässä kuljettaa hänet New Yorkiin ja sieltä hän saattoi
Cunard-, Inman-, White-Star-, Hampurin—Amerikan tai ranskalaisen
Transatlantique-linjan laivoilla purjehtia vanhan maailman rannikoille.
Jos hän tahtoi lähteä matkalleen lännen kautta Steam Transoceanic Golden Age-linjalla, niin hänen olisi helppo saapua Melbourneen ja sitten Suezin kannakselle Peninsular Oriental Steam Companyn höyrylaivoilla.
Kulkuneuvoista ei ollut puutetta, ja niiden matemaattisen tarkasti toisiinsa sovitettujen lähtöaikojen vuoksi on matka maailman ympäri enää vain huviretki.
Mutta näin ei matkustaisi Friscon pohatan sisarenpoika ja perillinen.
Ei! William W. Kolderupilla oli kauppaliikettänsä varten kokonainen laivasto purje- ja höyryaluksia. Hän oli siis päättänyt asettaa yhden näistä laivoista nuoren Godfrey Morganin käytettäväksi aivan kuin olisi ollut kysymyksessä huviretkelle aikova prinssi, joka matkustelee isänsä alamaisten kustannuksella.
Hänen käskystään varustettiin vankka kuudensadan tonnin vetoinen ja kahdensadan hevosen voimainen höyrylaiva Dream (Unelma). Sen päälliköksi tuli kapteeni Turcotte, vanha merikarhu, joka oli jo purjehtinut kaikilla valtamerillä ja kaikilla leveysasteilla. Tällä oivallisella ja karaistulla, pyörremyrskyihin, tyfoneihin ja tuimiin tuulispäihin tottuneella viisikymmenvuotiaalla merimiehellä oli ammatissaan jo neljänkymmenen vuoden kokemus. Panna huppulakki päähänsä ja uhmata hirmumyrskyä oli vain leikkiä tälle "matruusille", jota ei koskaan ollut kiusannut muu kuin "maakipu", milloin hän nimittäin oli satamassa. Ja tästä alituisesta oleskelusta laivan keinuvalla kannella hänelle oli jäänyt tapa aina vaappua oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin: hänen liikkeissään oli aaltojen ja tyrskyjen tahtia.
Perämies, koneenkäyttäjä, neljä lämmittäjää, kaksitoista matruusia, kaikkiaan kahdeksantoista henkeä, oli määrätty Dreamin miehistöksi; ja vaikka alus tyytyi rauhallisesti kulkemaan kahdeksan meripenikulmaansa tunnissa, niin siitä huolimatta sillä oli oivallisia meriominaisuuksia. Vaikkapa se ei ollutkaan kyllin nopea korkeassa aallokossa laineen harjalla viillättämään, niin eipä aalto myöskään kuohahtanut sen ylitse, mikä etu hyvin korvaa keskinkertaisen vauhdin, varsinkin kun ei ole mitään kiirettä. Sitä Paitsi Dream oli taklattu kuunariksi, ja edullisen tuulen vallitessa se saattoi aina levittää viidensadan neliömetrin laajuisen purjeittensa pinnan höyryvoimansa avuksi.
Ei kuitenkaan pidä uskoa, että Dreamin matka oli aiottu pelkäksi huviretkeksi. William W. Kolderup oli liian käytännöllinen mies, jotta ei olisi koettanut saada hyötyä viidentoista- tai kuudentoistatuhannen meripenikulman retkestä, joka ulottui maapallon kaikille merille. Hänen laivansa tosin lähti lastitta, mutta se oli helppo pitää hyvässä liikkumiskunnossa täyttämällä vedellä sen water-ballastin. [Osastoja, jotka voidaan laivaa ollessa lastittomana täyttää vedellä, niin että se pysyy lastilinjassa.] Täten se olisi tarpeen tullen voitu upottaa kannen tasalle. Myöskin oli rikas liikemies päättänyt antaa aluksen matkalla poiketa erinäisiin toimistoihinsa. Niin se kulkisi markkinapaikasta toiseen. Olkaa huoleti: kapteeni Turcotte kyllä osaisi ansaita matkan kustannukset. Godfrey Morganin oikku ei tuottaisi enon rahakirstuihin dollarinkaan tappiota! Näin menetellään hyvin hoidetuissa kauppaliikkeissä.
Kaikki tämä päätettiin pitkissä, hyvin salaisissa neuvotteluissa, joita William W. Kolderupilla oli kahdenkesken kapteeni Turcotten kanssa. Mutta näytti siltä, että tämän kuitenkin niin yksinkertaisen asian järjestely ei sujunut aivan itsestään, sillä kapteenin täytyi monet kerrat käydä liikemiehen työhuoneessa. Hänen sieltä lähtiessään olisivat teräväsilmäisemmät havaitsijat kuin talon vakinaiset vieraat huomanneet, että hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, että tukka oli pystyssä kun tuulen tuivertama, ikäänkuin hän olisi kuumeisella kädellä riuhtonut hiuksiansa, ja että koko hänen ruumiinsakin vaappui ja kiikkui tavallista rajummin. Omituisista äänen korostuksista olisi myöskin saattanut kuulla, että neuvottelut eivät käyneet myrskyttömästi. Suorasuinen kapteeni Turcotte osasi näet varsin hyvin pitää puoliaan William W. Kolderupia vastaan, joka rakasti ja kunnioitti häntä kylliksi sietääkseen hänen vastaväitteitään.
Vihdoin näkyi kaikki järjestyvän. Ken oli antanut perään, William W. Kolderup vai Turcotte? En uskalla siitä vielä lausua mielipidettäni, kun en tunne heidän varsinaista väittelyjensä aihetta. Mutta pikemmin löisin vetoa kapteenin puolesta. Oli miten oli, mutta viikon keskustelujen jälkeen näkyivät liikemies ja merikarhu päässeen yksimielisyyteen. Mutta sittenkin Turcotte yhä mutisi hampaittensa välistä:
— Vieköön minut viisisataatuhatta paholaista ja paiskatkoon minut hornan mustan kattilan pohjaan, jos minä, Turcotte, koskaan olisin aavistanut saavani tällaista hommaa!
Dreamin varustaminen sujui varsin nopeasti, eikä sen kapteeni laiminlyönyt mitään saattaakseen sen merikuntoon kesäkuun ehtiessä puoliväliin. Se oli tarkastettu telakassa, ja sen huolellisesti mönjävärillä maalattu pohjapuu välkkyi kirkkaan punaisena sen runkoa vasten.
San Franciscon satamaan saapuu joukottain kaikenlaisia ja kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia laivoja. Eivätkä kaupungin säännöllisesti pitkin rannikkoa rakennetut satamasillat olisi enää moneen vuoteen riittäneet tavaroiden lastaamiseen ja purkamiseen, jolleivät insinöörit olisi keinotekoisesti rakentaneet useita mereen pistäviä lisälaitureita. Punakuusisia paaluja oli upotettu veteen, ja niiden varaan oli laskettu lankuista alaltaan muutaman neliömailin laajuisia laitureita. Siten kylläkin samassa määrässä riistettiin alaa lahdelta; mutta lahtihan oli avara. Täten oli saatu todellisia lastauspengermiä, joita nostoranat ja tavaramytyt peittivät ja joiden luo molempain suurempain valtamerten höyrylaivat, Kalifornian jokien höyryveneet, kaikkien maiden kutterit ja amerikkalaiset rannikkoalukset voivat toisiansa murskaamatta asettua mitä parhaimpaan järjestykseen.
Erääseen tällaiseen keinotekoiseen laivasiltaan, joka sijaitsi Wharf-Mission-Streetin äärimmäisessä päässä, oli Dream vankasti köytetty, sitten kun se oli palannut telakalta.
Mitään ei laiminlyöty, jotta Godfreyn matkaa varten määrätty höyrylaiva voisi purjehtia mitä parhaimmissa olosuhteissa. Muonituksesta ja kaikesta muusta pidettiin mitä tarkin huoli. Taklaus oli mallikelpoisessa kunnossa, kattila tarkastettu ja koneessa oivallinen potkuri. Otettiinpa laivaan kaiken varalta ja helpottaakseen yhteyttä satamien kanssa höyrypursikin, nopea ja uppoamaton, josta olisi paljon hyötyä purjehduksen kestäessä.
Sanalla sanoen, kesäkuun 10 päivänä oli kaikki valmista. Ei muuta kuin lähteä ulapalle. Kapteeni Turcotten purjeita hoitelemaan ja konetta käyttämään hankkimat miehet olivat valioväkeä, ja niitä parempia tuskin olisi seudulta ollut saatavissa. Varsinainen karja eläviä elukoita: pitkäkuonoisia porsaskaniineja, lampaita, vuohia, kukkoja ja kanoja oli sijoitettu välikannelle; vatsantarpeiden tyydyttämiseksi oli sitäpaitsi vielä varattu monet laatikolliset parhaita säilykkeitä.
Mitä Dreamin matkaohjelmaan tulee, oli se epäilemättä ollut noiden pitkien neuvottelujen aiheena, joita William W. Kolderupilla ja hänen kapteenillaan oli ollut. Tiedettiin vain, että ensimmäinen poikkeamispaikka, mikä mainittiin, oli Uuden Seelannin pääkaupunki Auckland — paitsi milloin jatkuvista vastatuulista aiheutunut kivihiilentarve pakottaisi hankkimaan lisää polttoainetta jostakin Tyynen meren saariryhmästä tai jostakin Kiinan satamasta.
Kaikki nämä yksityisseikat eivät muuten paljoa huolestuttaneet Godfreytä siitä hetkestä asti, kun hän tiesi pääsevänsä merille; eikä niistä laisinkaan välittänyt Tartelett, joka häiriintyneessä mielessään päivä päivältä yhä enemmän liioitteli matkan mahdollisia vaaroja ja selkkauksia.
Enää oli vain yksi muodollisuus jäljellä: valokuvien hankkiminen.
Kihlautunut ei voi säädyllisesti lähteä pitkälle matkalle maapallon ympäri viemättä mukanaan rakastettunsa valokuvaa ja jättämättä hänelle omaansa.
Matkailijaksi puettuna meni siis Godfrey Montgomery-Streetin valokuvaajain Stephenson & C:on käsiteltäväksi, ja kävelypuvussaan uskoi Phinakin hurmaavat, mutta hiukan murheelliset piirteensä auringon kiinnitettäviksi taitavien ammattimiesten levylle.
Sekin oli tavallaan yhdessämatkustamista. Phinan valokuvalla oli erikoisesti määrätty paikkansa Godfreyn hytissä, sulhasmiehen kuvalla taas nuoren tytön neitsytkammiossa. Mitä Tartelettiin tulee, joka ei ollut sulhasmies eikä suinkaan siksi aikonutkaan, päätettiin kuitenkin asiaankuuluvaksi uskoa hänenkin kuvansa valonaralle levylle. Mutta olivatpa valokuvaajat kuinka taitavia tahansa, he eivät voineet saada tyydyttävää mallikorttia. Häälyvä kuvalaatta ei koskaan näyttänyt muuta kuin sekavaa sumua, josta olisi ollut mahdotonta tuntea kuuluisaa tanssin- ja plastiikanopettajaa.
Se johtui siitä, että, mikä häntä sitten lienee vaivannutkin, kuvattava ei voinut olla liikkumatta — kaikista houkutteluista huolimatta, joita tämänlaatuisissa kuvaamoissa käytetään.
Koetettiin toisia, nopeampia keinoja, koetettiin ottaa silmänräpäyskuvia. Mahdotonta! Tartelett kiikkui ja keinui jo ennakolta aivan kuin Dream-laivan kapteeni. Täytyi luopua yrityksestä ikuistaa tämän merkillisen miehen piirteitä. Korvaamaton vahinko jälkimaailmalle, jos — mutta poistakaamme mielestämme sellainen ajatus! — jos Tartelett luullessaan lähtevänsä vanhaan maailmaan matkustaisikin siihen toiseen maailmaan, josta kukaan ei palaa.
Kesäkuun 9 päivänä oltiin valmiit. Dreamin tarvitsi vain nostaa ankkuri ja levittää purjeensa. Sen paperit, lastikirjat, rahtisopimus, vakuutuskirjat olivat kunnossa, ja kahta päivää aikaisemmin oli Kolderupin liikkeen asiamies lähettänyt viimeisetkin allekirjoitukset.
Sinä päivänä tarjottiin Montgomery-Streetin palatsissa upeat lähtöaamiaiset. Juotiin Godfreyn matkan onneksi ja toivottiin hänen pian palaavan.
Godfreykin tunsi mielensä liikutetuksi eikä hän yrittänytkään sitä salata. Phina osoittautui häntä lujemmaksi. Tartelett taas upotti pelkonsa muutamaan lasilliseen samppanjaa, jonka vaikutus jatkui lähtöhetkeen asti. |Hän oli unohtamaisillaan taskuviulunsakin, joka tuotiin hänelle viime hetkellä, kun Dream irroitettiin laiturista.
Viimeinen hyvästijättö tapahtui laivalla, viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin perähytissä. Sitten kone muutamalla potkurinkierrolla loitonsi höyrylaivan rannasta.
"Hyvästi, Phina!"
"Jumalan haltuun, Godfrey!"
"Taivas teitä johtakoon!" toivotti eno.
— Ja saatelkoon meidät ennen kaikkea takaisin, jupisi tanssimestari
Tartelett.
"Äläkä milloinkaan unohda, Godfrey", lisäsi William W. Kolderup, "mietelausetta, joka Dreamilla on peräpeilissään:
"Confide, recte agens."
[Luota, kun teet oikein. Suom.]
"En milloinkaan, eno Will! Hyvästi, Phina!"
"Hyvästi, Godfrey!"
Höyrylaiva lähti liikkeelle, ja nenäliinoja heilutettiin niin kauan kun se oli rantalaiturilta näkyvissä, vieläpä vähän kauemminkin.
Pian oli San Franciscon satamalahti, laajin maailmassa, kuljettu, Dream lipui ahtaan Golden Gaten, sataman suun, läpi ja sitten se keulavantaallaan halkoi Tyynen valtameren aaltoja. Tuntui siltä kuin tuo "kultaportti" olisi sulkeutunut sen jälkeen.
VI
Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.
Matka oli alkanut. Siinä alkamisessa ei mitään vaikeutta ollut, kuten kernaasti myönnettäneen.
Niinpä toistelikin opettaja Tartelett usein ja kieltämättömän johdonmukaisesti:
"Matka alkaa aina! Mutta mihin ja miten se päättyy, se on tärkeintä."
Godfreyn hallussa oleva hytti avautui Dreamin peräkannelle ruokasalina käytetyn nelikulmaisen suojan päälle. Nuori matkustajamme sai siellä kaikkea mahdollista mukavuutta. Hän oli antanut Phinan valokuvalle kaikkein parhaimman paikan kammionsa edullisimmin valaistulla sivulla. Riippumatto nukkumista varten, hyvin varustettu pesuteline, muutamia kaappeja pukujen ja liinavaatteiden säilyttämiseksi, työpöytä, nojatuoli istuttavaksi, — mitäpä tämä kaksikolmattavuotias matkustaja muuta kaipasi? Näillä ehdoilla hän olisi tehnyt kaksikolmatta kertaa matkan maan ympäri! Eikö hän ollut sen käytännöllisen filosofian iässä, jonka muodostavat hyvä terveys ja hilpeä luonne? Oi, nuorukaiset, matkustakaa, jos voitte ja ellette voi, niin… matkustakaa kumminkin!
Mutta Tartelett ei ollut hyvällä tuulella. Hänen lähellä oppilaansa hyttiä sijaitseva suojansa tuntui hänestä kovin ahtaalta, hänen riippumattonsa perin kovalta ja hänen käytettävissään oleva kuuden neliömetrin pinta-ala perin riittämättömältä, jotta hän sillä olisi voinut toistella poljentojansa ja tanssiaskeleitansa. Eikö siis matkustaja hänessä tukehduttanut tanssin ja plastiikan opettajaa? Ei! Se oli hänellä veressä, ja jahka Tartelettille saapuu hetki laskeutua nukkumaan viimeistä untansa, ovat hänen jalkansa vieläkin vaakasuorassa viivassa, kantapäät toisiansa vasten, ensimmäisessä asennossa.
Ateriat piti nauttia yhdessä, ja niin tehtiinkin — Godfrey ja Tartelett istuivat vastapäätä toisiansa, kapteeni ja ensimmäinen perämies kumpikin omassa päässänsä kiikkupöytää. Tuo hirvittävä nimitys "kiikkupöytä" antoi jo aavistaa, että tanssinopettajan paikka jäisi liian usein tyhjäksi!
Matkalle lähdettäessä kauniilla kesäkuulla puhalsi leppoisa koillistuuli. Kapteeni Turcotte oli voinut vauhdin enentämiseksi levittää purjeet, eikä Dream, joka kellui tarpeeksi syvällä ja hyvässä tasapainossa, keinunut liiaksi puolelta toiselle. Ja kun aallot iskivät siihen takaapäin, niin ei kiikkuminen sitä ylenmäärin rasittanutkaan. Tällainen kulku ei saa matkustajia nyrpistämään nenäänsä, ei heidän silmiänsä kauhusta onttonemaan, ei otsia sinertymään lyijynvärisiksi eikä poista verta poskista. Olihan tämä siedettävää. Laskettiin suoraan lounasta kohti suopean meren tuskin väreilevällä ulapalla, jolla ei mitään vaahtoharjoja näkynyt. Pian oli Amerikan rannikko kadonnut taivaanrannan taakse.
Kahden päivän ajalla ei purjehduksessa tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Dreamin matka joutui. Retken alku oli siis suotuisa — joskin kapteeni Turcotte silloin tällöin ilmaisi levottomuutta, jota olisi turhaan yrittänyt salata. Joka päivä hän auringon kulkiessa puolipäiväpiirin yli tarkkasi huolellisesti laivan asemaa. Mutta saattoi huomata, että hän heti jälkeenpäin kutsui perämiehen hyttiinsä, ja siellä he molemmin pitivät salaista neuvottelua, ikäänkuin heillä olisi ollut jokin vakava ja uhkaava mahdollisuus pohdittavana. Tämä seikka jäi epäilemättä huomaamatta Godfreyltä, joka ei ymmärtänyt mitään purjehdusasuista, mutta muonitusmestari ja jotkut merimiehet eivät olleet sitä kummastelematta.
Sitäkin enemmän olivat nämä kunnon miehet ihmeissään, kun ensimmäisen viikon jälkeen Dreamin suunta parisen kertaa muutettiin tuntuvasti yön aikaan ja sitten palautettiin ennalleen päivän valjettua, vaikkei tuota yöllistä liikettä mikään ollut tehnyt välttämättömäksi. Tämä olisi ollut selitettävissä purjelaivalla, joka on ilmavirtojen vaihtelusta riippuvainen, mutta höyryaluksen kannalta se oli käsittämätöntä, koska se saattaa seurata suurten reittien suuntia ja laskea purjeensa alas, milloin tuuli ei enää ole sille suotuisa.
Kesäkuun 12 päivän aamupuolella sattui laivassa odottamaton tapaus.
Kapteeni Turcotte, hänen ensimmäinen perämiehensä ja Godfrey olivat asettumassa suuruspöytään, kun kannelta kuului outoa melua. Työntäen oven auki ilmestyi melkein samassa muonitusmestari ruokasalin kynnykselle.
"Kapteeni!" virkkoi hän.
"No, mitä nyt?" huudahti Turcotte vilkkaasti, kuten alati valppaalta merimieheltä saattaa odottaa.
"Täällä on… kiinalainen!" vastasi muonitusmestari.
"Kiinalainenko?"
"Niin, oikea kiinalainen, jonka vast'ikään sattumalta keksimme lastiruuman pohjalta!"
"Lastiruuman pohjalta!" huudahti kapteeni Turcotte. "Kautta kaikkien
Sacramenton pirujen, heittäkää hänet meren pohjaan!"
"All right!" vastasi muonitusmestari.
Ja tuntien sitä halveksumista, jota jokaisen kalifornialaisen on tunnettava "taivaan valtakunnan" poikaa kohtaan, tuo kunnon mies piti käskyä mitä luonnollisimpana ja aikoi häikäilemättä ryhtyä sitä toimeenpanemaan.
Mutta kapteeni Turcotte oli tällä välin noussut pöydästä ja lähti Godfreyn ja perämiehen seuraamana laivan perällä sijaitsevasta ruokasalista, suunnaten askeleensa Dreamin keulapuolella olevaa miekkosta kohti.
Siellä kiinalainen tosiaankin kovassa pinnistyksessä reuhtoi kahden tai kolmen merimiehen käsissä, jotka eivät kitsastelleet antaessaan hänelle iskuja. Muukalainen oli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, älykkään näköinen, sopusuhtainen rakenteeltaan ja sileänaamainen, mutta hiukan kalpea vietettyään kuusikymmentä tuntia ummehtuneessa lastiruumassa. Vain sattumalta oli hänet löydetty hämärästä piilopaikastaan.
Kapteeni Turcotte viittasi heti miehilleen, että päästäisivät irti tuon onnettoman tungettelijan.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän keltarotuiselta.
"Auringon poika."
"Ja mikä on nimesi?"
"Seng-Vu", vastasi kiinalainen, jonka nimi hänen oman maansa kielellä merkitsee sellaista, "joka ei elä".
"Ja mitä sinä täällä laivassa teet?"
"Minä purjehdin!…" vastasi Seng-Vu rauhallisesti. "Mutta en tuota teille kuin mahdollisimman vähän vahinkoa."
"Tosiaan! Mahdollisimman vähän vahinkoa!… Ja olet kätkeytynyt lähtöhetkellä lastiruumaan?"
"Kuten sanotte, kapteeni."
"Hankkiaksesi itsellesi vapaamatkan Amerikasta takaisin Kiinaan,
Tyynenmeren toiselle puolelle?"
"Jos niin suvaitsette."
"Mutta jollen sitä suvaitse, sinä keltanahkainen veijari, jos käsken sinun olemaan hyvä ja matkustamaan Kiinaan uimalla?"
"Minä yrittäisin", vastasi kiinalainen hymyillen, "mutta on luultavaa, että tekisin matkalla haaksirikon!"
"Kuulehan, kirottu John!" [lisänimi, jota amerikkalaiset käyttävät kiinalaisista], huudahti kapteeni Turcotte, "kyllä minä opetan sinut säästämään pilettirahoja!"
Paljon suuttuneempana kuin mihin tässä olisi aihetta ollut, olisi kapteeni Turcotte ehkä pannut uhkauksensa täytäntöön, ellei Godfrey olisi tullut väliin.
"Kapteeni", virkkoi hän, "yksi kiinalainen enemmän Draw-laivassa on yksi kiinalainen vähemmän Kaliforniassa, jossa niitä on aika paljon!"
"Jossa niitä on liikaa!" vastasi kapteeni Turcotte.
"Liikaa tosiaan", toisti Godfrey. "No niin, koska tuo mies-raukka on katsonut hyväksi vapauttaa San Franciscon läsnäolostaan, niin hän ansaitsee senvuoksi jonkun verran sääliä!… Pyh, viskaamme hänet maihin Shanghain rannikon ohi purjehtiessamme, emmekä hänestä sen koommin enää kuule!"
Sanoessaan, että Kalifornian valtiossa oli liiaksi kiinalaisia, Godfrey puhui oikean kalifornialaisen kieltä. On varmaa, että "taivaan valtakunnan" poikien sinne siirtyminen — niitä oli kolmesataa miljoonaa Kiinassa kolmeakymmentä miljoonaa amerikkalaista vastaan Yhdysvalloissa — on koitunut vaaraksi kaukaisen lännen valloille. Siksipä ovatkin näiden valtioiden — Kalifornian, Oregonin, Nevadan ja Utahin — lainsäätäjät, jopa itse valtakunnan kongressikin, pohtineet keinoja tämän uudenlaisen kulkutaudin leviämisen vastustamiseksi, jonka "jänkit" ovat ristineet "keltarutoksi". Siihen aikaan laskettiin yksistään Kalifornian valtiossa elävän enemmän kuin viisikymmentätuhatta kiinalaista. Nämä ihmiset, jotka olivat perin uutteria kullanhuuhdonnassa, myöskin hyvin kärsivällisiä, eläen riisipivollisella, kulauksella teetä, opiumihaikusella, pyrkivät alentamaan työpalkkoja maan omien uurastajain vahingoksi. Nämä tulokkaat oli täytynyt vastoin amerikkalaista perustuslakia asettaa erityisten säädösten alaisiksikin. Niinpä oli annettu asetuksia niiden maahanmuutosta ja kielletty heiltä kansalaisoikeuden saanti, jotta eivät lopuksi hankkisi itselleen enemmistöä kongressissa. Sitäpaitsi pidellään heitä ylimalkaan pahoin, kuten intiaaneja ja neekereitä, ja heille annetun "ruttoiset" nimityksen oikeuttamiseksi suljetaan heidät useimmiten eri kaupunginosaan, jossa he huolellisesti säilyttävät kotimaansa tavat ja tottumukset.
Kalifornian pääkaupungissa on toisrotuisen kansan puristus keskittänyt heidät Sacramento-kadun seutua kohti, missä he asuvat merkkitauluillaan ja lyhdyillään koristetuissa majoissansa. Täällä heitä tapaa tuhansittain sipsuttamassa leveähihaisissa mekoissaan, kartionmuotoinen lakki päässä ja keikkakärkiset kengät jalassa. Täällä he enimmäkseen harjoittavat maustekauppiaan, puutarhurin ja pesijän ammatteja, jolleivät kenties palvele kokkeina tai kuulu niihin näyttelijäseurueihin, jotka esittävät kiinalaisia kappaleita San Franciscon ranskalaisessa teatterissa.
Ja — ei ole mitään syytä sitä salata — Seng-Vu kuului tuollaiseen sekalaiseen teatteriseurueeseen, jossa hänellä oli ensimmäisen ilveilijän paikka, mikäli tätä eurooppalaisen näyttämön käsitettä voi ollenkaan sovittaa mihinkään kiinalaiseen taiteilijaan. He ovat näet perin vakavia leikkiä laskiessaankin, joten kalifornialainen romaaninkirjoittaja Bret Harte saattoi sanoa, ettei ollut koskaan nähnyt kiinalaisen näyttelijän nauravan; vieläpä hän myöntää, ettei voinut tuntea, oliko eräs noita kappaleita, jota hän kävi katsomassa, murhenäytelmä vai pelkkä ilveily.
Sanalla sanoen, Seng-Vu oli koomikko. Näyttämökauden lopussa hän saavutettuaan runsaasti menestystä ja kenties kerättyään kolikoitakin oli saanut halun palata kotimaahansa muussa muodossa kuin raatona. [Kiinalaisten tapana on hautauttaa itsensä kotimaan poveen, ja eräät laivat kuljettavat yksinomaan heidän ruumiitaan Kiinaan.] Senvuoksi hän kaiken uhalla oli salaa pujahtanut Dreamin lastiruumaan. Eväillä varustettuna hän siis toivoi tuntemattomana tekevänsä tämän muutaman viikon merimatkan ja sitten kenenkään näkemättä nousevansa maihin jossakin Kiinan rannikolla, kuten oli laivaankin tullut.
Olihan se toki mahdollista. Eikä tuollainen tekonen kai mikään hengenrikos ollut.
Oikeassa oli Godfrey ollutkin ryhtyessään puhumaan tungettelijan puolesta, ja kapteeni Turcotte, joka tahtoi näyttää häijymmältä kuin oli, luopui suuremmitta vastusteluitta aikomuksestaan heittää Seng-Vu taistelemaan Tyynenmeren aaltojen kanssa.
Seng-Vu ei siis enää mennyt piilopaikkaansa laivan pohjalle, mutta hän ei saanut tuottaa paljon haittaa kannellakaan. Hidasluontoisena, järjestelmällisenä, vähäpuheisena hän vältti huolellisesti merimiehiä, joilla aina oli joku kolaus hänen varalleen. Hän eli jäljellä olevilla eväillään. Kaiken kaikkiaan hän oli kyllin laiha, jotta hänen tuottamansa ylipaino ei tuntuvasti lisännyt Dreamin purjehduskustannuksia. Jos Seng-Vu matkustikin ilmaiseksi, niin varmaankaan hänen matkansa ei maksanut senttiäkään William W. Kolderupin kukkarolle.
Hänen läsnäolonsa laivalla herätti kapteeni Turcottessa kuitenkin erään mietelmän, jonka erikoisen merkityksen kaiketikin vain hänen perämiehensä ymmärsi.
"Kyllä se tuottanee meille paljon kiusaa, se kirottu kiinalainen, jos siksi tulee!… No, sitä pahempi hänelle!"
"Miksikä hän lie salavihkaa hiipinyt Dreamiin?" uteli ensimmäinen perämies.
"Ennen kaikkea siksi, että pääsisi Shanghaihin!" vastas kapteeni
Turcotte. "Hiiteen John ja Johnin pojat!"
VII
Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä viisaasti vakuuttaessaan laivansa.
Seuraavien päivien, kesäkuun 13:n, 14:n ja 15:n, kuluessa laski ilmapuntari verkalleen, mutta jatkuvasti, välillä nousematta, ja se ilmaisi, että säässä kaiketi ei tapahtuisi äkkivaihteluja sateen tai tuulen ja myrskyn välillä. Tuuli yltyi tuntuvasti kääntyen lounaaseen päin. Se oli Dreamille vastainen tuuli: laivan täytyi taistella jokseenkin voimakkaita aaltoja vastaan, jotka iskivät edestä päin. Purjeet reivattiin siis ja oli kuljettava potkurin avulla, mutta keskinkertaisella vauhdilla, jotta vältettäisiin pahat sysäykset.
Godfrey kesti varsin hyvin nämä laivan keinumisen ja vaarumisen aiheuttamat koetukset, hetkeksikään menettämättä hilpeätä mieltään. Aivan ilmeisesti tämä reipas poika rakasti merta.
Mutta Tartelett ei suinkaan rakastanut merta, ja meri kosti sen hänelle häijysti. Olisi pitänyt nähdä onneton ryhdin opettaja, joka ei enää pysynyt ryhdissään, tanssimestari tanssimassa kaikkia taiteensa sääntöjä vastaan.
Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.
"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.
Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa, lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.
Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet tänne!
"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta kaksikymmentä kertaa päivässä.
"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja rypisti kulmakarvojansa.
"Pääsemmekö pian perille?"
"Pian, herra Tartelett!… Hm, pian!… Vielä tässä on taivalta edessämme!"
"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.
Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät Dreamin lippujen korkeudelle; kun hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.
"Ei, sen täytyy mennä kumoon!" toisteli hän luoden oppilaaseensa elottoman katseen.
"Tyyntykää, Tartelett!" vastasi Godfrey. "Laiva on luotu kellumaan, tuhat tulimmaista! Siihen on omat syynsä!"
"Sanon teille, ettei ole!"
Ja näissä mietteissä opettaja oli turvautunut pelastusvyöhönsä. Se oli hänellä yöt päivät tiukasti sidottuna rinnan päälle. Häntä ei olisi saatu siitä luopumaan, vaikka olisi tarjottu kultaa. Aina kun meri soi hänelle hetkisen hengähdysaikaa, pullistutti hän sen uudelleen puhaltamalla siihen voimakkaasti ilmaa. Se ei tosiaan ollut hänestä koskaan kyllin täysi!
Pyydämme lukijaa olemaan suopea säikähtynyttä Tartelettia kohtaan. Sille, joka ei ole tottunut mereen, voivat sen raivonpuuskat kylläkin aiheuttaa hiukan pelkoa, ja tiedetäänhän, että merimatkalle, jollaisen hän nyt teki vasten tahtoaan, hän ei ollut tähän päivään uskaltanut mennä edes San Franciscon lahden rauhallisilla vesillä. Siis voi kylläkin antaa hänelle anteeksi pahoinvoinnin laivalla suuressa myrskyssä ja vaahtopäisten laineiden herättämän säikähdyksen.
Sitäpaitsi kävi ilma yhä pahemmaksi uhaten Dreamia jollakin lähenevällä tuulispäällä, jonka sananlennättimet olisivat sille ilmoittaneet, jos se olisi ollut rannikolta näkyvissä.
Vaikka laiva, joka päivän mittaan sai kauheita kolauksia, kulki enää vain vähällä höyryllä, jotta ei pilaisi konettaan, niin sittenkin potkuri tässä rajussa myllerryksessä vuoroin kohosi aalloista ja upposi niiden alle. Siitä seurasi kamalia kylkitärähdyksiä syvimmässä aallokossa tai tempaisuja vesilinjan alapuolelle, jotka voivat olla vaarallisia vankallekin rakenteelle. Tällöin kuului Dreamin peräpuolelta kumeita pamauksia, ja männät liikkuivat niin nopeasti, että koneenkäyttäjä niitä töin tuskin hallitsi.
Mutta Godfrey johtui tekemään huomion, jonka syytä hän ei heti käsittänyt. Hän havaitsi nimittäin, että höyrylaivassa tuntuvat sysäykset öisin olivat verrattomasti lievemmät kuin päivällä.
Oliko hänen siis tehtävä se johtopäätös, että tuuli silloin talttui ja että auringonlaskun jälkeen seurasi hetkinen tyventä?
Tämä tuntui jo niin merkilliseltä, että hän kesäkuun 21 ja 22 päivän välisenä yönä tahtoi ottaa selvän siitä, mitä tapahtui. Päivä olikin juuri ollut erinomaisen myrskyinen: tuuli oli yltynyt, eikä näyttänyt siltä, että aallokko yöksi alenisi, koska tuuli oli monet pitkät tunnit hillittömän oikullisesti piessyt merta.
Godfrey nousi siis vuoteeltaan puoliyön tienoissa, pukeutui lämpimästi ja astui kannelle.
Vartiovuorossa olevat miehet valvoivat etukeulassa. Kapteeni Turcotte seisoi komentosillalla.
Tuulen rajuus ei suinkaan ollut vähentynyt. Mutta kuitenkin olivat aaltojen sysäykset, joiden täytyi iskeä Dreamin keulavanteeseen, paljon heikontuneet.
Mutta kohottaessaan silmänsä laivan savutorvea kohti, jonka töyhtönä oli musta savu, Godfrey havaitsi, että tuo savu, sensijaan että olisi paennut keulan puolelta perään päin, leijailikin päinvastoin peräpuolelta eteenpäin seuraten aluksen suuntaa.
— Onkohan tuuli siis kääntynyt? — ihmetteli hän.
Ja hyvin mielissään tästä seikasta hän astui komentosillalle ja lausui kapteenia lähestyen:
"Kapteeni!"
Huppukauluksella varustettuun vahakankaiseen viittaansa puettu laivanpäällikkö ei ollut kuullut hänen tulevan eikä alussa voinut salata äkäistä liikettä nähdessään hänet vieressään.
"Tekö, herra Godfrey, tekö… komentosillalla?"
"Minä, kapteeni; ja minä tulen teiltä kysymään…"
"Mitä sitten?" vastasi kapteeni Turcotte vilkkaasti.
"Onko tuuli ehkä kääntynyt?"
"Ei, herra Godfrey, ei… ja valitettavasti näyttää siltä, että se yltyy myrskyksi!"
"Mutta puhaltaahan se nyt takaamme!"
"Puhaltaa takaamme… tosiaankin… puhaltaa takaamme!…" vastasi kapteeni ilmeisesti vimmoissaan tästä huomautuksesta. "Mutta se ei suinkaan ole minun syyni!"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että välttääkseni laivan joutumista vaaraan, minun on täytynyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan ja paeta tuulen edellä!"
"Siitäpä koituu meille perin ikävää viivytystä", virkkoi Godfrey.
"Perin ikävää todellakin", vastasi kapteeni Turcotte; "mutta heti päivän tullen, jos aallokko vähän alenee, käytän tilaisuutta hyväkseni kääntääkseni keulan jälleen länttä kohti. Kehoitan teitä siis, herra Godfrey, palaamaan hyttiinne. Uskokaa minua, parasta on koettaa nukkua niin kauan kuin viillätämme tuulen suuntaan! Ei tarvitse kokea niin pahoja kolauksia!"
Godfrey nyökkäsi myöntävästi. Hän loi viimeisen levottoman silmäyksen matalalla riippuviin pilviin, jotka ajelehtivat äärettömän nopeasti, ja senjälkeen hän lähtien komentosillalta palasi hyttiinsä, jossa ennen pitkää jatkoi keskeytynyttä untansa.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 22 päivänä, palautettiin Dream oikealle suunnalleen, kuten kapteeni Turcotte oli luvannut, vaikka tuuli ei ollutkaan huomattavasti vaimentunut.
Tätä purjehdusta päivisin läntiseen suuntaan ja öisin itää kohti kesti vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia; mutta ilmapuntari osoitti nousemisen oireita; sen heilahtelut harvenivat. Saattoi odottaa rajuilman lakkaavan tuulten mukana, jotka alkoivat puhaltaa pohjoisesta käsin.
Niin tosiaan tapahtuikin.
Siten oli hauska koillistuuli lakaissut pilviä kesäkuun 25 päivänä, kun Godfrey kellon kahdeksaa käydessä aamulla nousi kannelle. Auringonsäteet leikkivät taklauksessa ja siroittelivat tulitäpläsiään kaikkiin laivanreunan ulkonemiin.
Tumman vihreä meri loisti silloin suurena ympyränä, johon säteilevä valo suoraan iski. Tuuli kävi enää vain keveinä lehahduksina, jotka kirjailivat aallonharjoja ohuella vaahdolla, ja alemmat purjeet irroitettiin.
Oikeastaan eivät merta enää kuohuttaneetkaan varsinaiset laineet.
Pitkät mainingit vain lempeästi tuudittelivat höyrylaivaa.
Mutta maininkeja tai lakkapäitä laineita, samapa se oli opettaja Tartelettista, joka oli sairaana yhtä hyvin silloin, kun oli "liian leppoista", kun silloinkin, kun oli "liian tuimaa"! Hän venyi siis puoleksi maaten kannella, suu raollaan kuin nikahtuvalla korpilla, joka on nostettu vedestä kuivalle maalle.
Kaukoputki silmäinsä edessä seisoi ensimmäinen perämies takahytin katolla ja tähysti pohjoista kohti.
Godfrey meni hänen luokseen.
"No, hyvä herra", sanoi hän tälle iloisesti, "tänään on hiukan parempaa kuin eilen?"
"Niin on, herra Godfrey", vastasi toinen, "nyt olemme tyynillä vesillä".
"Ja Dream on kääntynyt oikeaan suuntaan?"
"Ei vielä!"
"Eikö vielä! Ja miksi ei?"
"Siksi, että se on ilmeisesti syrjäytynyt koilliseen tämän viimeisen myrskyn aikana, ja meidän on täsmällisesti määrättävä sen asema. Mutta onpa meillä kirkas aurinko, taivaanranta aivan puhtaana. Puolenpäivän aikaan me auringon ollessa korkeimmillaan voimme suorittaa mittauksen ja tehdä hyviä havaintoja, ja kapteeni ilmoittaa meille matkasuunnan."
"Missä on kapteeni?" kysyi Godfrey.
"Lähtenyt laivalta."
"Lähtenyt…?"
"Niin!… Tähystäjät luulivat meren valkeudesta päättäen havaitsevansa idässä päin muutamia salakareja, joita ei ole laisinkaan merkitty merikarttoihimme. Höyrypursi varustettiin siis, ja muonitusmestarin ja kolmen merimiehen seuraamana läksi kapteeni Turcotte ottamaan asiasta selvää."
"Kuinka kauan siitä on?"
"Noin puolitoista tuntia!"
"Ah", huudahti Godfrey, "olen pahoillani, ettei asiasta minulle ilmoitettu! Olisin hyvin mielelläni lähtenyt mukaan."
"Te nukuitte, herra Godfrey", vastasi perämies, "eikä kapteeni tahtonut teitä herättää".
"Olen siitä pahoillani; mutta sanokaahan minulle minnepäin höyrypursi lähti?"
"Tuonne", vastasi perämies, "ankkurikelan oikealta puolelta… suoraan koillista kohti".
"Ja eikö sitä voi kaukoputkella eroittaa?"
"Ei, se on liian etäällä!"
"Mutta täytyneehän sen pian palata?"
"Tietenkin pian", vastasi perämies, "sillä kapteeni tahtoo ehdottomasti itse tehdä paikanmittauksensa, ja sitä varten hänen täytyy palata laivaan ennen keskipäivää".
Tämän vastauksen saatuaan Godfrey meni istumaan keulakaton eteen käskettyään ensin tuoda merikiikarinsa. Hän tahtoi vaania höyrypurren palaamista. Mitä tuohon tarkastusretkeen tuli, jolle kapteeni Turcotte oli lähtenyt, ei se voinut häntä ihmetyttää. Olihan luonnollista, ettei Dream uskaltaisi mennä sellaiselle kohdalle merta, missä oli ilmoitettu olevan kareja.
Kaksi tuntia kului. Vasta puoli yhdentoista tienoissa alkoi hento rihmamainen savujuova näkyä taivaanrannalla.
Epäilemättä se oli höyrypursi, joka tarkastelunsa suoritettuaan palasi laivalle. Godfreytä huvitti seurata sitä kiikarinsa näköpiirissä. Hän huomasi sen ääriviivain tulevan vähitellen yhä selvemmiksi, näki rungon isonevan meren pinnalla; savujuova eroittui jo paremmin ja siihen sekaantui muutamia huurukierukoita, jotka päilyivät taivaanrannan kirkasta pohjaa vasten. Se oli oivallinen, hyvin nopeakulkuinen alus, ja koska se porhalsi täydellä höyryllä, saattoi sen pian eroittaa paljain silmin. Kello yhdentoista tienoissa havaittiin etupuolella sen keulavantaan nostama valkoinen kuohu ja perässä laajeni pitkä vaahtoinen vako kuin pyrstötähden pyrstö.
Neljännestä yli yhdentoista kapteeni Turcotte pääsi Dreamin luo ja hyppäsi komentosillalle.
"No, kapteeni, mitä uutisia?" kysyi Godfrey tullen puristamaan hänen kättänsä.
"Ah, hyvää huomenta, herra Godfrey!"
"Entä ne karit?…"
"Pelkkää kuvittelua!" vastasi kapteeni Turcotte. "Emme ole nähneet mitään epäilyttävää. Miehemme ovat erehtyneet. Ja kyllä minä sen arvasinkin!"
"Siis matkalle!" virkkoi Godfrey.
"Niin, me palaamme suunnallemme; mutta sitä ennen täytyy minun tehdä paikanmittaukseni."
"Annatteko määräyksen, että pursi otetaan laivaan?" kysyi ensimmäinen perämies.
"En", vastasi kapteeni, "saatamme sitä vielä tarvita. Kiinnittäkää se hinausköyteen!"
Kapteenin käskyt pantiin täytäntöön. Ja pursi, jolle jätettiin höyry päälle, asettui Dreamin perään.
Kolme neljännestuntia myöhemmin seisoi kapteeni Turcotte sekstantti kädessään, määräsi auringon korkeuden ja ilmoitti, paikanmittauksensa tehtyään, mihin suuntaan oli kuljettava.
Senjälkeen ja luotuaan vielä viimeisen silmäyksen taivaanrannalle hän kutsui perämiehensä ja vei hänet hyttiinsä, jossa he molemmat viipyivät verrattain kauan neuvottelemassa.
Päivä oli hyvin kaunis. Dream saattoi kulkea ripeästi, tarvitsematta purjeittensa apua, jotka oli reivattava. Tuuli oli hyvin heikko eikä olisi, kun laiva kulki näin vinhasti, saanut kyllin voimaa niitä pullistuttaa.
Godfrey oli riemuissaan. Eikö tämä purjehdus kauniilla merellä, kauniin auringon heloittaessa ollut mitä vahvistavinta, eikö se antanut lentoa aatteelle, mitä suurinta tyydytystä sielulle? Mutta tuskinpa edes näissä suotuisissa olosuhteissa onnistui tanssinopettaja Tartelettin hiukan virkistyä, käydä hiukan hilpeämmäksi. Vaikka meren muoto ei hänessä enää synnyttänytkään välitöntä levottomuutta, oli hänen fyysillisen olemuksensa kuitenkin vaikea taipua. Hän yritti syödä, mutta ruoka ei tahtonut maistua. Godfrey olisi riisunut häneltä pelastusvyön, joka puristi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi. Eikö tuo raudasta ja puusta kokoonpantu hökötys, jota nimitetään laivaksi, ollut vaarassa haljeta millä hetkellä tahansa?
Tuli ilta, ja sen mukana tiheä usva, joka ei kuitenkaan laskeutunut merenpinnalle asti. Yö kävi paljon pimeämmäksi kuin mitä päivän herttaisesta, kirkkaasta ilmasta olisi voinut aavistaa.
Mutta eipä ollut mitään vedenalaisia kallioita pelättävänä näillä purjehdusvesillä, joiden aseman kapteeni Turcotte oli kartoiltaan tarkasti määrännyt; mutta yhteentörmäykset ovat aina mahdollisia ja niitä täytyy varoa sumuisina öinä.
Laivalyhdyt sytytettiin huolellisesti vähän jälkeen auringonlaskun; valkoinen tuli kohotettiin keulamaston huippuun ja sivutulet, vihreä oikealla, punainen vasemmalla puolella, vilkkuivat heleästi. Jos Dream törmäisi johonkin, niin ei se ainakaan olisi sen syy, — mutta laihaa lohtuapa se tieto tuotti. Uppoaminen on uppoamista silloinkin, kun kaikki on tehty sääntöjen mukaan; ja jos joku laivassa näitä seikkoja mietti, oli se varmaan opettaja Tartelett.
Nyt oli tuo kunnon herrasmies yhä hoiperrellen, yhä kiikkuen kuitenkin siirtynyt hyttiinsä ja Godfrey omaansa, jälkimmäinen varmana, edellinen vain toivoen, että saisi viettää rauhallisen yön, sillä Dream tuskin edes keinui noilla pitkillä aalloilla.
Jätettyään vartiovuoron perämiehelle astui kapteeni Turcottekin perähyttiin nauttiakseen muutaman tunnin levosta. Kaikki oli kunnossa. Höyrylaiva saattoi purjehtia täydessä turvassa, koska ei ollut luultavaa, että usva taajenisi.
Kahdenkymmenen minuutin päästä oli Godfrey unen helmoissa, ja tapansa mukaan täysissä pukimissaan vuoteeseensa laskeutuneen Tartelettin unettomuutta ilmaisivat enää vain maininkimaiset huokaukset.
Yhtäkkiä — kaiketikin kello yhden tienoissa aamuyöstä — Godfrey heräsi kauheaan meluun.
Hän hypähti riippumatostaan, sai tuokiossa housut ja puseron ylleen ja veti merisaappaat jalkaansa.
Melkein heti kuultiin kannelta kamalia huutoja:
"Me uppoamme! Me uppoamme!"
Silmänräpäyksessä oli Godfrey ulkona hytistään ja syöksyi päällystön ruokasaliin. Siellä hän tölmäsi muodottomaan röykkiöön, jota ei tuntenut. Se ei voinut olla kukaan muu kuin opettaja Tartelett.
Koko miehistö oli kannella juosten kapteenin ja perämiehen antamia käskyjä toimeenpanemaan.
"Yhteentörmäyskö?" kysyi Godfrey.
"En tiedä… en tiedä… eihän tässä kirotussa sumussa näe mitään", vastasi perämies, "mutta me uppoamme!"
"Uppoammeko…?" toisti Godfrey.
Ja Dream, joka epäilemättä oli törmännyt karia vasten, vaipui huomattavasti. Vesi nousi melkein kannen tasalle. Varmaankin oli konetta käyttävä tuli jo tukehtunut uunin pohjalle.
"Mereen, mereen, herra Godfrey!" huusi kapteeni. "Ei ole hetkistäkään hukattava! Alus vaipuu silmin nähden! Se nielaisee teidät pyörteeseensä!…"
"Entä Tartelett?"
"Minä pidän hänestä huolen!… Emme ole kuin puolen kaapelinpituuden päässä rannasta!"
"Mutta te?…"
"Velvollisuuteni on jäädä viimeiseksi laivaan, ja minä jään!" virkkoi kapteeni. "Mutta paetkaa… paetkaa!"
Godfrey epäröi vielä heittäytyä mereen. Mutta vesi kohosi jo Dreamin nimikilven tasalle.
Tietäen, että Godfrey ui kuin kala, kapteeni tarttui hänen hartiaansa ja teki hänelle sen palveluksen, että tuuppasi hänet laivanpartaan yli mereen.
Aika jo olikin. Jollei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, olisi epäilemättä nähty pyörteen kiemurtelevan sillä paikalla, missä Dream nyt oli.
Mutta muutamilla vedoilla oli Godfreyn onnistunut ripeästi poistua tuon kostevirran lailla puoleensavetävän suppilon läheisyydestä!
Kaikki tämä oli tapahtunut vähemmässä kuin minuutissa.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin sammuivat laivan sivulyhdyt toinen toisensa perästä epätoivon huutojen kaikuessa.
Ei enää ollut mitään epäilystä: Dream oli juuri uponnut pohjaan!
Mitä Godfreyhin tulee, oli hän päässyt korkealle ja leveälle kalliolle tyrskyiltä turvaan. Siellä hän, turhaan huudellen pimentoon, kuulematta ainoankaan äänen vastaavan omaansa, tietämättä, oliko hän nyt yksinäisellä kallioluodolla vai jonkun riutan päässä, ehkä ainoana onnettomuudesta pelastuneena, ainoana eloonjääneenä, odotti päivän koittoa.
VIII
Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.
Vielä kuluisi kolme pitkää tuntia, ennenkuin aurinko ilmestyisi jälleen taivaanrannalle. Ne ovat tunteja, jotka tuntuvat vuosisatain pituisilta.
Koettelemus oli kova aloittelijalle; mutta toistamme vieläkin, että Godfrey ei ollut lähtenyt pelkälle huviretkelle. Hän oli merelle lähtiessään sanonut itselleen, että häneltä nyt jäi perin onnellinen ja levollinen elämä, jota ei seikkailuja etsiessään saisi nauttia. Täytyi siis tulla toimeen asianhaarain mukaan.
Tällä hetkellä hän oli turvassa. Meri ei toki voinut pyyhkäistä häntä tuolta kalliolta, jota vain hyökyjen pirskeet kostuttivat. Oliko hänen pelättävä, että nousuvesi hänet pian saavuttaisi? Ei, sillä mietittyään asiaa hän muisti, että haaksirikko oli tapahtunut uudenkuun korkeimman vuoksen vallitessa.
Mutta oliko tämä kallio yksinäinen? Vai oliko se huippukohtana tällä seudulla hajallisten salakarien ketjussa? Mikä oli tuo rannikko, jonka kapteeni Turcotte luuli pimeän lävitse häämöittäneen? Mihin mantereeseen se kuului? Oli liiankin varmaa, että Dream oli edellisten päivien myrskynpuuskissa viskautunut suunnaltaan. Laivan asemaa ei siis oltu voitu täsmällisesti määrätä. Kuinka sitä epäillä, koska kapteeni kaksi tuntia aikaisemmin oli vakuuttanut, ettei hänen kartoillansa ollut merkittynä minkäänlaisia kareja näillä väylillä! Olipa hän paremmaksi vakuudeksi vielä itse mennyt tarkastamaan, oliko noita oletettuja salakallioita olemassa, joita hänen tähystäjänsä olivat idässä näkevinänsä.
Heidän väitteensä oli kuitenkin liiankin totta, ja jos kapteeni Turcotte olisi ulottanut tarkastuksensa etäämmälle, olisi onnettomuus varmaan vältetty. Mutta mitäpä tämä menneiden muisteleminen hyödytti!
Tärkein kysymys Godfreylle, kun kerran näin oli käynyt, kysymys elämästä ja kuolemasta — oli siis tietää, oliko hän minkään maan lähellä. Myöhemmin olisi kyllä aikaa mietiskellä, millä seudulla Tyyntä valtamerta hän oli. Ennen kaikkea oli päivän tullen pyrittävä pois tältä kalliolta, joka yläosaltaan ei ollut kahtakymmentä jalkaa leveä enempää kuin pitkäkään. Mutta ihminen lähtee jostakin paikasta vain toiseen paikkaan saapuakseen. Entä jos tuota toista paikkaa ei ollut olemassa, jos kapteeni oli tässä sumussa erehtynyt, jos luodon ympärillä levisi valtameren ääretön ulappa, jos kauimpana, mitä voi nähdä, taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin ainoaksi rajaksi.
Nuoren haaksirikkoisen ajatukset keskittyivät siis tähän seikkaan. Hän käytti kaiken näkökykynsä tarkatakseen, eikö tämän synkän yön keskeltä eroittaisi mitään sekavaa röykkiötä, kallioiden kasaantumia tai rantatörmiä, jotka ilmaisisivat maan läheisyyttä luodon itäpuolella.
Godfrey ei nähnyt mitään. Ei mitään maantuoksua löyhähtänyt hänen nenäänsä, hänen silmänsä eivät keksineet ainoatakaan valonvärähdystä, hänen korviinsa ei kuulunut pienintäkään rasahdusta. Ainoakaan lintu ei siivillään halkaissut noita tummia varjoja. Tuntui siltä kuin hänen ympärillään olisi ainoastaan laaja vetten erämaa.
Godfrey ei salannut itseltään, että hänellä oli tuhat kertaa suurempi mahdollisuus joutua tuhoon kuin pelastua. Ei ollut enää kysymys hauskan kiertomatkan tekemisestä maan ympäri, vaan oli katseltava kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta tyynesti ja rohkeasti kohosivat hänen ajatuksensa sen kaitselmuksen puoleen, joka voi tehdä kaikki heikoimmankin luotunsa pelastukseksi, silloin kun tämä itse ei enää mitään voi.
Mikäli hänestä itsestänsä riippui, ei Godfrey voinut muuta kuin odottaa uutta päivää, alistua kohtaloonsa, jos pelastus oli mahdoton, mutta päinvastoin koettaa kaikkensa, jos siihen jotakin tilaisuutta oli.
Näiden mietteiden vakavuuden tyynnyttämänä Godfrey oli istahtanut kalliolle. Hän oli riisunut osan meriveden liottamista vaatteistansa, villapuseronsa ja märkyydestä raskaat saappaansa, ollakseen valmis heittäytymään uimaan, jos tarve vaati.
Mutta oliko mahdollista, että haaksirikkoisista ei kukaan ollut jäänyt eloon? Mitä! Eikö ainoakaan Dreamin miehistä ollut ajautunut maihin? Olivatko he siis kaikki tulleet temmatuiksi siihen vastustamattomaan kurimukseen, jonka laiva upotessaan kaivaa? Viimeinen, jota Godfrey oli puhutellut, oli kapteeni Turcotte, joka päättäväisesti kieltäytyi jättämästä laivaansa, niin kauan kuin siellä vielä oli yksikin hänen matruusejansa! Kapteenipa hänetkin oli mereen heittänyt juuri sillä hetkellä, jolloin Dreamin kansi hävisi veden alle.
Mutta toiset, niiden joukossa onneton Tartelett ja kurja kiinalainen, kaiketikin vedenpyörteen yllättäminä, edellinen perähytissä, jälkimmäinen syvällä lastiruuman pohjalla, mihin he olivat joutuneet? Hänkö yksinään siis oli pelastunut kaikista Dreamissa olijoista? Ja kuitenkin oli pursi jäänyt höyrylaivan perään. Eivätkö kutkaan olleet ehtineet siihen paeta, kyllin ajoissa haaksirikon paikalta poistuakseen? Niin, mutta eikö ollut pikemminkin pelättävissä, että pursi oli tempautunut laivan mukana kuiluun ja lepäsi nyt meren pohjassa kymmeniä syliä vedenpinnan alapuolella?
Godfrey tuumi silloin, että jollei hän tässä pimeässä yössä voinutkaan nähdä, niin voi ainakin saattaa äänensä kuuluville. Mikään ei estänyt häntä huutamasta, luikkaamasta tämän syvän hiljaisuuden keskellä. Ehkä jonkun hänen toverinsa ääni vastaisi hänen omaansa.
Hän huusi siis useampaan kertaan, kajahduttaen pitkän kirkaisun, jonka täytyi kuulua laajalti ympäri.
Ei ainoatakaan huutoa kuulunut vastaukseksi.
Hän uudisti yrityksensä moneen kertaan, kääntyen vuoroin kaikille ilmansuunnille.
Ehdoton hiljaisuus.
— Yksin, yksin! — jupisi hän.
Hänen huutonsa ei ollut ainoastaan jäänyt vastauksetta, mutta ei mikään kaikukaan ollut lähettänyt edes hänen omaa ääntänsä takaisin. Jos hän olisi ollut rantajyrkänteen luona, kallioryhmän läheisyydessä, jollaisia usein on rannikkoja vyöttämässä, olisi ollut varmaa, että hänen huutonsa vastustusta kohdattuaan olisivat sen takaisin kimmahduttamina palanneet hänen omiin korviinsa. Luodon itäpuolella oli siis joko matala rannikko, joka ei kyennyt synnyttämään kaikua, tai, mikä oli luultavampaa, läheisyydessä ei ollut ollenkaan maata. Hajallinen karisto, jonka yhdelle kalliolle haaksirikkoinen oli päässyt turvaan, oli siis erillinen.
Kolme tuntia kului näissä pöyristyttävissä mietteissä. Kylmästä kangistuneena Godfrey käveli edestakaisin kallion ahtaalla laella vilun tunnetta vastustaakseen. Vihdoin värittivät jotkut vaaleahkot viirut keskitaivaalla riippuvia pilviä: se oli heijastus idän ensimmäisestä rusosta.
Kääntyen sille suunnalle, — ainoalle, missä maata saattoi olla, Godfrey koetti tähystää, eikö pimennosta häämöittäisi mitään rantatörmää. Kullaten sitä ensimmäisillä säteillään täytyi auringon jo voimakkaammin tuoda esille sen ääriviivoja.
Mutta tuosta epävarmasta aamuruskosta ei vieläkään mitään pistänyt esille. Keveä sumu kohosi merestä ja esti näkemästä edes kariston laajuutta.
Siinä ei ollut varaa turhiin luulotteluihin. Jos Godfrey oli todella viskautunut yksinäiselle kalliolle Tyynessämeressä, oli edessä pikainen kuolema, nälkäkuolema, janoon menehtyminen tai, jos niin täytyi, kuolema meren pohjalla viimeisenä neuvona!
Hän tähysti kuitenkin yhä, ja tuntui siltä kuin hänen katseensa voiman olisi täytynyt suhteettomasti kasvaa, koska hän keskitti siihen koko tahtonsa.
Vihdoin alkoi aamun sumu hälvetä. Godfrey sai nähdä riutan kallioiden piirtyvän kohokuvina vedenpinnalle toisen toisensa jälkeen kuin merihirviöjoukon. Siinä oli pitkä ja säännötön sarja mustahkoja, kummallisesti leikeltyjä, kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä kivimöhkäleitä, joiden suunta kävi jokseenkin suoraan lännestä itään. Mahtava kallio, jonka huipulla Godfrey oli, kohosi riutan länsisyrjästä tuskin kolmenkymmenen sylen päässä siitä, minne Dream oli uponnut. Meren täytyi sillä kohtaa olla hyvin syvä, sillä höyrylaivasta ei näkynyt enää mitään, ei edes mastonhuippuja. Ehkäpä se vedenalaiselle kalliolle osuttuaan oli liukunut syvyyteen karin ulkopuolelle.
Yksi silmäys oli riittänyt Godfreylle tämän asianhaaran toteamiseksi. Siltä suunnalta ei ollut pelastusta odotettavissa. Kaikki hänen huomionsa kääntyi siis kariston toista kärkeä kohti, jonka sumu kohotessaan vähitellen päästi näkyviin. On lisättävä, että meri, joka tällä hetkellä oli matalalla, salli kallioiden täydellisemmin paljastua. Niiden nähtiin ulottuvan yhä kauemmaksi ja laajentavan kosteata perustaansa. Tuolla oli leveät väliulapat, täällä pelkät lammikot niitä eroittamassa. Jos ne lopulta liittyivät johonkin rannikkoon, niin ei olisi vaikea sinne päästä.
Muutoin ei ollut mitään merkkejä rannikosta, ei vielä mitään, joka olisi ilmaissut mantereen tai isomman saaren läheisyyttä edes sillä suunnalla.
Sumu hälveni yhä, ja samalla laajeni se näköpiiri, jonne Godfreyn silmä herkeämättä tähtäili. Niinpä hän voi nähdä jo puolen meripenikulman laajuudelta. Ilmestyipä muutamia hiekkatäpliäkin kallioiden väliin, joita tahmeat meriruohot verhoilivat. Eikö tuo hiekka ainakin osoittanut särkän olemassaoloa? Ja jos oli hiekkasärkkä, niin saattoiko epäillä, että se liittyi jonkin isomman maan rantaan?
Lopuksi tuli esille pitkä jono isojen, selväpiirteisempien graniittikallioiden tukemia matalia hiekkasärkkiä. Nuo kalliot näkyivät sulkevan itäisen taivaanrannan. Aurinko oli imenyt aamun kaikki usvat, ja sen kehrä puhkaisihe esiin hehkuvana, tulisena.
— Maata, maata! — huudahti Godfrey.
Ja hän ojensi käsivartensa tuota vankkaa tannerta kohti ja polvistui kalliolle tuntien kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Siellä oli tosiaan maata. Sillä kohtaa olivat karit vain etumaisimpana kärkenä, ikäänkuin eteläisenä niemekkeenä lahdenpoukamassa, joka kaartui ympärysmitaltaan noin kahden meripenikulman laajuiseksi kehäksi. Tämän pohjukassa häämöitti ikäänkuin sileä hiekkaranta, jota reunusti sarja pieniä, aaltomaisten kasvullisuusjuovain oikullisesti kirjailemia, mutta jokseenkin matalia särkkiä.
Siltä paikalta, jossa Godfrey seisoi, saattoi hänen katseensa yhdellä haavaa liitää yli koko rannikon.
Kahden erisuuruisen niemekkeen rajoittamana pohjoisessa se ei näkynyt ulottuvan viittä tai kuutta meripenikulmaa laajemmaksi. Kuitenkin oli mahdollista, että se kuului johonkin isompaan maahan. Oli miten tahansa, niin se oli ainakin hetkellisenä pelastuksena. Sitä ei Godfreyn tarvinnut ollenkaan epäillä. Hän ei ollut viskautunut millekään eristetylle karille; hänellä oli syytä uskoa, että tuo tuntemattoman mantereen ulkonema tarjoisi hänelle tilaisuuden tyydyttää ensimmäiset tarpeensa.
— Maihin, maihin! — hymähti hän.
Mutta ennenkuin hän lähti kalliolta, kääntyi hän vielä kerran. Hän tutki silmillään merta ulapan ääriin asti. Näkyisikö aalloilla mitään laudankappaletta tai muuta jäännöstä ajelehtimassa, mitään Dreamin pirstaletta, kenties joku eloonjäänyt haaksirikkoinen?
Ei mitään.
Edes höyrypurtta ei enää näkynyt. Senkin oli täytynyt upota yhteiseen kuiluun.
Silloin juolahti Godfreyn mieleen, että näillä kareilla oli saattanut löytää turvapaikan joku hänen tovereistansa, joka hänen laillaan odotteli päivän valkenemista yrittääkseen rannikolle.
Ei ketään! Ei kalliolla eikä hietikolla. Riutta oli yhtä autio kuin merikin!
Mutta jollei kukaan olisikaan jäänyt henkiin, eikö meri edes olisi heittänyt povestaan joitakuita ruumiita? Eikö Godfrey löytäisi näiden kallioiden välistä tyrskyn viimeiseltä rajalta jonkun toverinsa elotonta ruumista?
Ei! Mitään ei näkynyt koko kariston alueella, jonka luoteen viimeiset imaisut silloin paljastivat.
Godfrey oli yksinään! Hänen täytyi luottaa vain itseensä taistellessaan häntä uhkaavia kaikenlaisia vaaroja vastaan! Mutta olkoon se hänen kiitoksekseen mainittu, tämä nuori mies ei tahtonut menettää rohkeuttaan kaamean todellisuuden edessä. Mutta koska hänen ennen kaikkea oli otettava selvä sen maan laadusta, josta lyhykäinen välimatka hänet eroitti, lähti hän kallion huipulta ja alkoi lähestyä rantaa.
Jos välimatka, joka eroitti kalliot toisistaan, oli liian pitkä yhdellä ponnahduksella harpattavaksi, heittäytyi hän veteen ja saavutti, osittain kävellen, osittain uimiseen turvautuen, helposti lähimmän kallion. Mutta milloin hänellä oli edessään vain parin metrin leveydeltä vettä, hyppäsi hän paadelta toiselle. Kulkeminen näillä liukkaan meriheinän verhoilemilla niljaisilla kivillä ei ollut helppoa, ja taipale oli pitkä. Oli ponnisteltava tällä tavoin lähes neljännesmaili.
Mutta taitava ja ketterä Godfrey astui vihdoinkin tuolle maankamaralle, missä häntä odotti, ellei pian saapuva kuolema, niin ainakin kurja, kuolemaakin katalampi elämä. Nälkä, jano, vilu, alastomuus, kaikenlaiset vaarat uhkasivat siellä miestä, jolla ei ollut asetta puolustautuakseen, ei pyssyä pyydystääkseen riistaa, ei mahdollisuutta muuttaa vaatteita. Moiseen äärettömän tukalaan tilaan hän oli joutunut!
Voi sitä mieletöntä! Hän oli tahtonut tietää, kykenisikö suoriutumaan vaikeista selkkauksista! No, nyt hän saisi koettaa! Hän oli kadehtinut Robinsonin kohtaloa! Nyt hän näkisi, oliko se niin kadehdittava!
Ja nyt muistui hänen mieleensä entinen onnellinen elämänsä, huoleton elämä San Franciscossa rikkaan ja rakastavan perheen keskuudessa, jonka hän oli jättänyt antautuakseen seikkailuihin. Hän muisti eno Willin, kihlattunsa Phinan, muisti ystävänsä, joita varmaankaan ei enää koskaan näkisi! Näiden muistojen herääminen vihlaisi hänen sydäntänsä, ja hänen päättäväisyydestään huolimatta kihosi kyynel silmäkulmaan.
Mutta kunhan hän ei olisi ollut yksinään, jos jonkun muunkin haaksirikosta pelastuneen olisi, kuten hänen, onnistunut saavuttaa tämä rannikko, vaikka se ei olisi ollut kapteeni tai perämieskään, vaan vihoviimeinen hänen matruuseistaan ja vaikkapa vain opettaja Tartelett, vaikka tuosta heikosta olennosta tositeossa olisi kuinka vähän tukea tahansa, olisivat tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäneet hänestä monin verroin vähemmän kammottavilta! Tässä suhteessa hänellä vielä olikin toiveita. Vaikka hän ei ollutkaan tavannut mitään jälkiä karien pinnalla, niin eiköhän niitä saattanut tavata tällä hietikolla? Eikö joku muu ollut jo ennen häntä noussut tälle rannikolle etsien toveria, kuten hän nyt etsi?
Godfrey tarkasti vielä pitkällä silmäyksellä koko pohjoisen ja eteläisen suunnan. Hän ei havainnut ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikesta päättäen tämä kolkka maata oli asumatonta. Majoista ei merkkiäkään, hienointakaan savurihmaa ei kiemurrellut ilmaan.
— Eteenpäin! — tuumi Godfrey.
Ja nyt hän nousi hiekkarantaa pitkin pohjoista kohti ennenkuin yrittäisi kiivetä noille hiekkasärkille, joilta hänen olisi mahdollista tähystää maata laajemmalta.
Siellä oli haudanhiljaista. Hiekkaan ei ollut painettu ainoatakaan jalanjälkeä. Joitakuita merilintuja, — erilaatuisia lokkeja — tepasteli kallioiden juurella. Ne olivat ainoat elävät olennot tässä yksinäisyydessä.
Godfrey käveli näin neljännestunnin ajan. Vihdoin hän oli nousemaisillaan vierua pitkin korkeimmalle noista särkistä, joilla kasvoi siellä täällä vihvilää ja pensaikkoa, mutta pysähtyi äkkiä.
Joku muodoton, tavattomasti pullistunut möhkäle, ikäänkuin viime myrskyn rantaan viskaaman merihirviön raato, virui viidenkymmenen askeleen päässä hänestä rantakallion juurella.
Godfrey riensi juoksujalkaa sinnepäin.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä nopeammin alkoi hänen sydämensä sykkiä. Tässä rantaan ajautuneessa otuksessa hän oli tosiaan tuntevinaan ihmishahmon! Hän ei enää ollut kymmenenkään askeleen päässä siitä, kun hän pysähtyi kuin maahan naulattuna ja huudahti:
"Tartelett!"
Se oli tanssin ja plastiikan opettaja.
Godfrey ryntäsi toveriaan kohti, jossa kenties oli hengenhiven jäljellä!
Silmänräpäystä myöhemmin hän havaitsi, että pelastusvyö oli tuon pullistumisen aiheena ja antoi onnettomalle tanssiopettajalle merihirviön muodon. Mutta vaikka Tartelett ei hievahtanut, niin kenties hän ei ollut kuollut! Ehkä tuo uimavehje oli kannatellut häntä vedenpinnalla aaltojen kuljettaessa häntä rantaan!
Godfrey ryhtyi työhön. Hän polvistui Tartelettin viereen, päästi hänen kaulahuivinsa ja hieroi häntä tarmokkain käsin. Vihdoin hän huomasi heikkoa huokumista raoitetuilla huulilla!… Hän laski kätensä onnettoman sydämelle!… Se sykki vielä.
Godfrey huusi hänen nimeään.
Tartelett liikutti päätänsä, äännähti käheästi ja lausui sitten katkonaisia sanoja.
Godfrey ravisti häntä rajusti.
Silloin Tartelett avasi silmänsä, laski vasemman käden otsalleen, kohotti oikeata ja varmistui siitä, että hänen arvokas taskuviulunsa ja sen jousi, joita hän tiukasti puristi, eivät olleet joutuneet häneltä hukkaan.
"Tartelett, rakas Tartelettini!" huudahti Godfrey kohottaen hieman hänen päätänsä.
Tuo pää, jonka harvat jäljellä olevat hiukset olivat pörröttyneet, nyökähti myöntävästi.
"Minä tässä olen, minä, Godfrey!"
"Godfrey?" vastasi opettaja.
Ja kas, hän kääntyy, kohoaa polvilleen, katselee, hymyilee, nousee!… Hän on tuntenut, että hänellä vihdoinkin on vankka tukikohta! Hän on käsittänyt, että hän ei enää ole laivan kannella kaikkien vaarumisten ja kiikkumisten vaarallisella alalla! Meri on lakannut häntä kuljettamasta! Hän seisoo vankalla maaperällä!
Ja silloin opettaja Tartelett saa takaisin sen ryhdin, jonka matkalle lähdettyä oli menettänyt. Hänen jalkansa asettuvat luonnollisesti ulospäin säännönmukaiseen asentoon, vasen käsi tarttuu taskuviuluun, oikea heiluttaa jousta. Ja sitten, tarmokkaasti kihnattujen kielien päästäessä nihkeän, surumielisen kirkkaan säveleen, hänen hymyilevät huulensa lausuvat sanat: "Asentoon, neitiseni!" Tuo kunnon mies ajatteli Phinaa.