Rooman keisareita marmorihahmossa

ROOMAN KEISAREITA MARMORIHAHMOSSA

Kirj.

Viktor Rydberg

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

I

Jos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin — ja missä hänet kohtaisi, ellei siellä? — niin älkää odottako saavanne katsella Sullan "huolettomasti vyötettyä poikaa", jonka olento on hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja vilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar, Afroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille kokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas Nikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen rintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä hänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin johtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään keikarista, josta Cicero lausui: "Nähdessäni hänen äärettömän huolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän pyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo ihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta — Rooman tasavallan kukistamista."

Mutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi näyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä Korsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä, tuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen. Nuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan. Parisilaisen keikarin viimeinen vivahdus — se joka, jesuiittakouluissa kasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen esikuvan miehekkäästä hienostumisesta, "petit-crevé'n" — tuijottaisi ihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta kohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton katse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee selvästi kuin julistuksesta: je ne sais rien; donc je suis un homme du monde.

Julius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on antiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta ei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen, että Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi nähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta imperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta siitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan Cesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö, jonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen neron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian sotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja hävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä herttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus valloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä taiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä ylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen itsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla teki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi sankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava häntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä toiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien, Reinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan? Mies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja valvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa legioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui ensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan, otellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli valmistanut kaikki voiton varalle?

Jos näissä piirteissä on neroa, niin on se luvunlaskijan, joka ajan vaatimuksista, yhteiskunnan vammoista, ihmisen hyveistä, virheistä ja paheista on sommitellut monimutkaisen laskelman ja ratkaissut sen omia tarkoitusperiään varten kylmällä kestävyydellä.

Jos niissä on omaatuntoa, niin se ilmenee kreikkalaisen runoilijan pilkallisissa sanoissa, jotka usein lie olleet Cesarin huulilla:

    Pyhinä oikeus ja laki pidä! Jos
    ne rikot, riko vuoksi valtaistuimen!

Jos niissä on intohimoa, on se sitä, josta riemastuneet sotamiehet lauloivat seuratessaan sotapäällikkönsä triumfivaunuja:

Vaimoasi, miesi, varo! Kaljupää saa kaupunkiin!

Vieläkin pahempia asioita he lauloivat samassa tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta eivät mitään, mikä olisi osunut herkempään kohtaan. Akilleun arka paikka oli kantapää; Cesarin päälaki. Ennen aikojansa harvenivat nuo niin hyvin hoidetut kiharat, ja se oli turmiollinen enne Roomalle. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa, kiihoitti tämä häntä hänen tarkoitettua päämaaliansa kohti; hän ei voinut nostaa kättä päähänsä muistamatta, että oli jättänyt sen iän, jolloin Makedonian sankari oli valloittanut maailman. Hän koetti auttaa itseään "diskonteerauksella"; kampa lainasi takaraivolta peittääkseen paljasta päälakea, mutta lopuksi paljastui lainanantajakin. Cesarin historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista, joita senaatti tuhlasi hänelle, oli oikeus alati käyttää laakeriseppelettä se, joka häntä enin miellytti, koska seppele peitti hänen paljaspäisyyttään. Olipa asian laita miten tahansa: joka hiuskarvalta, joka putosi tästä päästä, kasvoi kihara "dioneisen Cesarin tähteen", komeettiin, joka ennusti uutta ajanjaksoa Roomalle ja on vielä, antiikisissa kohokuvissa, hänen otsallaan kuten kaksoistähdet dioskuurien.

Mutta kylliksi jo tuosta Cesar-patsaasta. Toiset taideteokset samassa kaarikäytävässä ja palatsin pihalla näyttävät olevan iroonisen hengen sinne asettamia ja järjestämiä. Läheisyydessä on kaksi suunnattoman suurta päätä: toinen on, niin arvellaan, erään Domitianus-kolossin, toinen erään Othon. Jättiläishedelmiä, jotka ovat kasvaneet Cesarin kyntämässä vaossa. Vastapäätä häntä pusertaa jalopeura hekumallisesti leukansa hevoseen, joka vapisee sen käpälien alla. Kansalaissodat, jotka imevät tasavallan veren. Tämän komean ryhmän vieressä tuijottaa hämärästä rautaristikon takaa vangittuja barbaareja, joiden kädet ovat hakatut poikki. Haamuja, niin kammottavia ja uhkaavia, ikäänkuin Saga olisi asettanut ne siihen enteeksi kuolemantuomiosta, jonka hän on julistanut cesariselle Roomalle. Domitianuspään ääressä sen uurnan jalusta, joka on kätkenyt vanhemman Agrippinan tomun. Kourallinen muinaisroomalaisen hyveen tuhkaa.

On olemassa toisia ja parempia kuvia keisarikunnan perustajasta. Missään ei kohtaa kuitenkaan sitä Cesaria, josta koulunpenkillä uneksimme. Useimmissa on kärsivät, synkät, jopa tuskallisetkin kasvot. Yötä päivää kutoo tämä henki suurten hyödyllisten ajatusten kudosta; mutta hän aavistaa, että ennenkuin muisto hänen lainrikoksestaan on ennättänyt kääriytyä tuohon kimaltavaan harsoon, on hän itse vaipuva lävistetyn toogan alle. Hän aavistaa kenties pahempaakin: että hänen varjonsa on tuomittu ikuiseen triumfikulkuun, jota suvun kaikki tunnottomimmat sielut seuraavat; että filosoofien hylkiöt tulevat, hänen kunniakseen ja hänen suurempien tai pienempien jäljittelijäinsä turvaksi, laatimaan opin kaksinaisesta siveyslaista, toisen sallimuksen asettamille sankareille ja toisen tavallisille ihmisille; että historian loistavimmat rikolliset tulevat viittaamaan häneen kuin vanhurskauttavaan esikuvaan ja, jos kohtalon iskut kohtaavat heitä, kätkeytymään hänen vaippaansa, elleivät pidä parempana ristiinnaulitun Messiaan purppurakaapua, jonka osanahan oli joutua arpaaheittävien sotamiesten saaliiksi.

Harhaillessaan halki maailman seuraa vaeltava juutalainen cesarisen aaveen voitonvaunujen jälkiä, jotka eivät pääty milloinkaan. Hänen edessään kiitää sen sankarin haamu, joka iski lain pyhyyteen parantumattoman haavan antaessaan rikokselle onnen ja neron viekoittelevan kauneuden; hänen takanaan kaikuu sen sankarin ääni, joka itse alistui lain alle ja täytti aina ristinkuolemaan saakka vanhurskauden vaatimukset. Niin on tuo Jerusalemin poloinen vaeltaja hoippuva Rubikonin ja Jordanin Messiaan välillä, kunnes viimeinen ääni, joka ylistää menestyksen epäjumalaa, on vaiennut, ja se tapahtuu silloin, kun seitsemäs sinetti on murrettu yli maailman.

Cesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen — vastakohdan vuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen ajatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että hyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin mielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.

Tapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua miestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät huudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja porvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään paljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty purppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin ja karjui vapiseville orjille: "Missä on prokonsuli?" Osoitettiin erästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla lepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen vanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: "Terve, Gordianus Augustus!" "Terve!" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta vanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin ja huutaa: "Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä." — "Maximinus", vastataan hänelle, "on jumalien ja ihmisten vihollinen! Maximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta isänmaa! Ota Cesarin diadeemi!" — "En milloinkaan!" — "Sinun täytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme sinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä." — "Säästäkää minua!" — "Emme!" — Mauricius tarttuu purppuraan, keisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen hartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa lattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään väkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina riemuitsevalle kansalle.

Jonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä ottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen kantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat kreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä sille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän voinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.

* * * * *

Merkillisin Cesarin uusista elämänkertojista ja tuomareista lienee Napoleon III. L'Histoire de Jules César nimisen teoksensa esipuheessa hän on yhdistänyt kaksi erilaista historiallista katsantotapaa toisiinsa. Cesariin nähden hän on "deterministi", ylistää mielipidettä timanttikovasta välttämättömyydestä. Cesar on otettava sellaisena kuin hän oli: henkenä, joka oli siten muodostunut, että ajan luonne löysi hänessä tarkimman ilmaisumuotonsa, sai hänestä ajattelevat aivonsa ja toimeenpanevan kätensä. Sellaista luonnetta ei ole mitattava siveyslain mittapuulla, sillä ylempänä siveyslakia on välttämättömyys — korkean tekijän kielellä La Providence. Kaitselmus synnyttää toisinaan neroja, joilla on suoritettavana kohtalon tehtävä, une mission providentielle, täällä maailmassa. Heidän näet tulee osoittaa se tie, jota kansojen pitää kulkea. Toimivatko he itse täysin tietoisina siitä, että ovat kaitselmuksen lähettiläitä ja välikappaleita, se on kysymys, jota tekijä ei ryhdy selvittelemään. Kyllin: kun he toimivat, tapahtukoonpa se sitten heidän kutsumuksensa korkeasta tunteesta tai heidän noudattaessaan itsekkäitä intohimoja ja poikiessaan kaikkea, mikä siihen saakka on ollut pyhää, tekevät he Kaitselmuksen työtä. He eivät voineet toimia toisin.

Mitä taasen kansoihin tulee ei keisarillinen ajattelija ole deterministi. Ne ovat saaneet valintavapauden kallisarvoisen, mutta vaarallisen lahjan. Ne voivat kulkea sitä tietä, jonka sallimuksen suoma sankari on osoittanut heille, tai valita toisen. Onnellisia ne kansat, jotka älyävät seurata sellaisia vapahtajia kuin Cesar ja Napoleon I. Mutta

"voi niitä kansoja, jotka väärin tuomitsevat ja vastustavat heitä! Ne tekevät kuten juutalaiset: ne ristiinnaulitsevat Messiaansa; ne ovat sokeita ja rikollisia!"

Juhlallinen varoitus, raskas tuomio! Noilla poloisilla kansoilla on syytä valittaa sitä tahdon vapautta, jonka ovat saaneet osakseen. Toivottavampaa niille olisi sallimussankarien turvallinen asema: he eivät saata kerätä syytä niskoilleen. Pahinta on, ettei kansoilla, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä vapahtavaa neroa, joka lähetetään niitä johtamaan, ole ainoatakaan ratkaisevaa tunnusmerkkiä, jonka mukaan voisivat eroittaa tosi Messiaan väärästä, niiltä kun on riistetty sisällisen todistuksen, siveyslain, tunnusmerkki sopimattomana käytettäväksi sellaisia neroja arvosteltaessa. Vai onko tarkoitus, että ihmisten silmäin tulee aueta näkemään näiden taivaallista valtuutusta, kun joku Cesar murtautuu valtion rahastohuoneeseen ja uhkaa kuolemalla sitä nuorta rohkeata kansantribuunia, joka, velvollisuutensa mukaisesti, on asettunut Saturnuksen temppelin portaille ja lailla vastustaa näitä esiinsyöksyviä ryöstäjiä. Tai kun Napoleonit hajoittavat valtiopäiviä ja viskaavat kadulle maan korkeimman tuomioistuimen? Valitettavasti kyllä nämä teot muistuttavat niin harhauttavasti rikoksia, että kansat lempeämmän tuomarin kuin korkean kirjailijamme edessä olisivat ehkä johonkin määrin syyttömiä, jos erhettyisivät ja käsittäisivät nämä rikolliset pikemmin kutsutuiksi kuritushuoneeseen kuin Messiaan valtaistuimelle. Kun asian laita on näin, on kai alati oleva sokeita, jotka ajattelevat, että se Messias, joka on antanut todistuksen itsestään ihmisten omassatunnossa, on ainoa tämän nimen arvoinen. Mutta toiselta puolen — ja se lohduttanee — on niitä alati oleva monta, jotka tervehtivät Messiaslippuna jokaisen Cesaria ja hänen onneansa kantavan laivan lippua. — Roomalaiset jumaloivat Gajus Juliustaan ja ansaitsivat sen autuuden, jonka tekijä on luvannut niille kansoille, jotka seuraavat sallimussankarin viittausta. Sen pitkän kuolinkamppailun aikana, jollaisena heidän yhteiskuntansa cesarinen aikakausi ilmenee, heitä ravittiin leivällä ja huvitettiin näytelmillä.

* * * * *

Tämän vuosisadan alkupuolella pani englantilainen konsuli Fagan toimeen kaivauksia Rooman vanhassa satamakaupungissa Ostiassa ja löysi silloin muun muassa Paros-saaren marmorista veistetyn rintakuvan, vikaantumattoman ja niin raikashohteisen, kuin se juuri olisi lähtenyt mestarin työpajasta. Kuva, joka esittää nuorukaista, jonka kasvonpiirteet ovat — jos niin saan sanoa — etsityn hienot, on nähtävissä Museo Chiaramontissa Vatikaanissa, ja hohtavasta karrarasta tehtyjä jäljennöksiä tapaa kaikkialla Rooman taidekauppiaiden ikkunoissa, sillä tuo pää vaikuttaa magneettisesti ohikulkijain katseisiin. Jos kuvitteluvoimallasi tahdot tehdä samanlaisia kokeita kuin Wagner, alkemisti, sulattamillaan ja tislausastioillaan, niin ota helleenisen sivistyksen ja inhimillisyydentunteen tuoksu, ota myös täysi mitta helleenistä viekkautta ja yhdistä nämä aineet roomalaiseen järkevyyteen ja tahdonvoimaan, ja jos sielullasi on luovaa kykyä, niin olet muodostanut itsellesi kuvan nuoresta Oktaviuksesta, jota sittemmin nimitettiin Cesar Oktavianus Augustukseksi.

Otsa, silmät ja suu muodostavat tässä omituisen sielullisen kokonaisuuden. Silmissä ei ole sitä terävää ja etsivää, mikä ilmaisee aikomusta tahtoa tunkeutua toisen sielun kätköihin; mutta ne aukeevat katse kirkkaana, joka vangitsee tarkastuksen alaisen esineen ja johtaa vaikutelmat, puhtaat ja selkeät, aivoihin, joiden mahtavasta, mutta johdonmukaisen rauhallisesta työstä tuo otsa antaa aavistuksen. Hieno hymy huulilla todistaa, että työ on onnistunut, että hän on päässyt meistä selville ja tietää minkä arvoisia olemme. Mutta tuossa hymyssä ei ole mitään, mikä meitä loukkaisi. Hänen arvostelunsa on yhtä lempeä kuin se on sattuva. Joskin hän käyttää hyväkseen vikojamme, niin tahtoo hän kuitenkin hyötyä mieluummin hyveistämme, jos meillä niitä on, ja viskaa kernaasti hyväntahtoisuuden painon vaakakuppiin antaakseen jälkimäisten voittaa edelliset. Hänen omissa kasvoissaan on sielun voimien harvinaisen tasapainon leima. Niissä on kohtuullisesti kaikkea, neroakin. Näistä kasvonpiirteistä saattoi Horatius, Cesar Augustuksen ystävä, saada aiheen "aurea mediocritakseensa".

Nuori Oktavius on kaunis, saattaisipa sanoa ihana. Kun katselee tuota kasvojenmuodostusta, missä otsa ja nenä ovat melkein yhtenä viivana ja joka on enemmän helleeninen kuin moni niistä kreikkalaisista muotokuvista, joita meillä nyt on, niin johtuu mieleen, että Oktavius-suku sai alkunsa Thuriissa, ateenalais-sybariitisessa uudispaikassa Ala-Italiassa. Elämäkerrankirjoittaja Suetonius kertoo meille näiden muotojen värit. Keveästi aaltoilevat hiukset vivahtivat keltaiseen, silmien loiste oli lempeä ja ystävällinen, iho oli ruskean ja valkean välimailla.

Cesarin perillinen ei muistuttanut nuorta Gajus Juliusta keikarimaisessa olemuksessa. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Hiuksistaan, joita Cesar olisi kadehtinut, hän ei lainkaan huolehtinut, muulloin kuin hiustenleikkaaja-orjan astuessa sakset kädessä sisään. Se oli hänelle yhtä kiusallinen hetki kuin pesu pikkupilteille. Silloin tapahtui, että hän kutsui toisenkin hiustenleikkaajan ja antoi heidän alkaa kummankin korvansa kohdalta, kunnes sakset sattuivat yhteen päälaella. Sillä aikaa hän luki jotakin kirjaa, ja kun tuo ikävä toimitus oli suoritettu, ei hän luonut hetkeksikään katsettansa peiliin nähdäkseen, oliko saksien yksipuolinen työ saanut aikaan yhtenäistä kokonaisuutta.

Roomassa on Augustuksesta monta antiikista marmorikuvaa, jotka esittävät häntä eri ikäkausina. Nyt olemme nähneet hänet nuorukaisena. Paras kuva hänestä kypsyneenä miehenä, imperaattorina kaikessa loistossaan ja upeudessaan, kaivettiin vuonna 1863 Kampagnan maasta ja on se nyt Braccio Nuovossa Vatikaanissa. Kävelyretki löytöpaikkaan maksaa vaivan. Astutaan ulos Porta del Popolon kautta ja kuljetaan vanhaa flaminilaista tietä kappaleen matkaa Kampagnaa, jonka historialliset muistot täyttävät vaeltajan sielun, suurenmoisen ihanien maisemien hyväillessä hänen silmäänsä. Täällä avartuu se taistelutanner, joka ratkaisi kilpailun pakanuuden ja kristinopin välillä. Täällä Milvius-sillan luona, missä nyt pyhä Nepomuk, pöhistyneenä tekohengellisyydestä ja barokkimahtipontisuudesta, kuvastelee virrassa, hukkui Tiberin liejuun keisari Maxentius ja hänen kerallaan pakanuuden asia. Taistelu alkoi lähellä noita punakellervinä hohtavia kallioita ("Saxa rubra"), jotka kohoavat matkamme perillä, ja siirtyi myöhemmin kaupunkia kohti. Rooma ei tiedä vielä ratkaisua, ja senaattorit miettivät vavisten kummalleko rakentavat riemuportin, kumpaako — Konstantinusta vaiko Maxentiusta — he juhlivat "vapauden palauttajana" tai kummalleko antavat "tyrannin" häpeäleiman, sillä aseonni ratkaisee sen kysymyksen. Vihdoin he näkevät Pinciuksen kukkuloilta vanhojen mainehikkaiden lippujen, joihin on piirretty S.P.Q.R., vaipuvan maahan ja Konstantinuksen voitosta juopuneiden sotajoukkojen ryntäävän esiin ristinlipun alla. Senvuoksi terve Konstantinus! Häpeä Maxentiuksen muistolle! Jumaluushan, "divinitas", puhuaksemme Konstantinuksen-portin teoloogisen varovaista kieltä, antaa hyveelle aina menestyksen. Onni on ansion mitta.

Ohi nasolaisten haudan, joka muistuttaa Augustus-imartelijaa Ovidiusta, mutta ei saanut kätkeä hänen tomuaan, Nicolas Poussinin laakson, taistelukentän, missä nuo 305 fabiolaista kaatuivat, me kuljemme ja niin joudumme Livian, Augustuksen puolison huvilalle. Sorasta, joka peitti tämän komean huvilan raunioita, löydettiin ihanin Augustus-patsas, mikä meidän ajallemme on sattunut. Kuva oli kappaleina, mutta nämä olivat täydelliset ja melkein vikaantumattomat, niin että taideteos Teneranin huolellisissa käsissä, ilman mainittavaa korjaamista, kasvoi jälleen kokonaiseksi. Augustus on tässä imperaattorin puvussa, rikkaasti kirjaillussa haarniskassa, tunikassa ja purppuraviitassa, valtikka vasemmassa kädessä ja oikea käsivarsi ojennettuna, ikäänkuin hän, varjellen ja siunaten, kutsuisi alas olympisen rauhan yli maan. Suetoniuksen mukaan oli Augustuksella "harvinaisen kaunis vartalo". Sen huomaa tässä. Jäsenien sopusuhtaiset mitat muistuttavat hänen henkensä tasapainoa. Asento on miellyttävä, päässä ja liikkeissä lempeimmän majesteetin leima. Näyttää kuin tuo haarniskaan puettu maailmanpäällikkö toistaisi Virgiliuksen häntä tarkoittavaa säettä:

Kalske kalpain lakkaa ja aika ankara heltyy.

* * * * *

Tässä patsaassa oli hänen puolisonsa katse useasti levännyt, mutta millaisin tuntein? 24-vuotiaana meni Augustus naimisiin Livian kanssa; yli puolivuosisataa kestäneen yhteiselämän jälkeen Augustus vaipui kuolemaan hänen helmassaan. Hänen silmänsä etsivät vielä kuolossa puolison silmiä; hänen viimeiset sanansa olivat: "Livia, muista onnellista avioliittoamme!" Voiko rakastava ja velvollisuudentuntoinen puoliso saada korkeampaa ylistystä? Ankara Tacituskin antaa keisarinnan yksityiselämälle parhaimman arvolauseen. Ja kuitenkin on häneen kohdistettu hirvittävimmät epäluulot. Jos ne olisivat tosia, niin Augustus olisi pitänyt kodissaan ja sydämessään hornanhenkeä sen olennon muodossa, jota hän luuli siveellisen naisen esikuvaksi. Augustusta ympäröi kukoistava suku, mutta salaperäinen demooninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä yli, ja toinen toisensa jälkeen niistä, joita hän rakasti, joutui aikaisen kuoleman tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi. Viimein hän olisi voinut valittaa pohjoismaalaisen runoilijan sanoin: "heimoni lyöty kuin lakkapää honka". Huhu kertoo, että Livia, pitäessään hellää huolta Augustuksesta, raivasi tieltä hänen sisarenpoikansa ja vävynsä, nuoren toiveita herättävän Marcelluksen, ja hänen tyttärensä pojat, Luciuksen ja Gajus Cesarin, sekä viimein sekoitti myrkyn puolisolleen valmistaakseen Tiberiukselle tien valtaistuimelle. Lateraanimuseossa on hänen kuvansa, mutta näiden kasvojen kylmä kauneus ei ilmaise jälkimaailmalle mitään siitä, minkä ne kätkivät hänen ympäristöltään. Lapio on saattanut päivänvaloon ne seinät Palatinuksella, joiden sisällä hän imetti Tiberiusta ja petti hänen isänsä antautuakseen Augustuksen vangiksi. Nämä seinät, kuten seinät hänen huvilassaan Kampagnalla, säteilevät vielä iloisessa väriloistossa, mutta hirvittävät tarut kummittelevat niin toisessa kuin toisessakin paikassa, ja vaeltaja jättää ne synkkiä kysymyksiä mietiskellen. Livian huvilan luona on lehto, josta leikattiin oksat Cesarien laakerikruunuihin. Monen Rooman keisarin otsalle ovat nämä seppeleet heittäneet Livian ajatusten varjon.

* * * * *

On useita muitakin hyviä kuvia Augustuksesta kuin ne, joista nyt puhuttiin. Villa Albanin kasinoon johtavassa pylväskäytävässä on kaksi valtaistuinpatsasta, joista etenkin toinen vaikuttaa majesteettisesti. Otrikolin löytörikkaasta maasta on tuotu Vatikaaniin Augustus ylimäisenä pappina, pää toogan verhoomana. Eräs rintakuva Kapitoliumin museossa esittää häntä korkeassa iässä, mutta arvokkaisuutta ja suloa säteilevänä.

Yhdessäkään näistä kuvista ei lukijan palvelija ole eroittanut sitä, mitä Ampère, L'Histoire romaine à Rome'n nerokas tekijä, on löytänyt näistä piirteistä. Hän sanoo, että Augustus on epärehellisen näköinen, että hänen katseensa ilmaisee teeskentelijän, että monivuotiset juonet, pelko ja valhe ovat painaneet häneen levottomuuden ja uhan häviämättömän leiman. Mutta Ampère ei esiinny puolueettomana tuomarina, vaan intoilevana asianajajana. Hän on ottanut jalon asian, tasavallan asian ajaakseen, eikäpä se haitanne, kun historiankirjoittajien joukossa niin moni Lachaud on valmis puhumaan vastakkaisen puolesta. Mutta ei hän ole katsellut Augustusta Palatiumin auringon valossa, vaan pikemmin Tuilerian kaasuliekkien hohteessa jonakin yönä, kun joku uudempi Cesar oli kerännyt ympärilleen valtiokaappauksen sotapäälliköitä, ostetuita senaattoreja, arveluttavia naisia, sallimusopin miehiä ja kauneudenmaailman kameliankasvattajia. Sellaisten näkyjen vaikutuksen alaisena piirtää Ampère Augustuksensa ja tekee hänet näkemästään vastuunalaiseksi. Täten tartutaan kyllin kauaksi syiden sarjaan, mutta ei siltä tartuta oikein. Kunnon tasavaltalainen ei tee keisaria tai kuningasta tai kansanjohtajaa tai jotakin aateryhmää ensi sijassa vastuunalaiseksi vapauden ja siveyden häviöstä; hänestä on kansa itse syypää — Rooman cesarismiinsa, Ranskan omaansa. Se on arvoton oppi, tuo oppi "viattomasta kansa raukasta", ja paljon valheellisempi kuin de Maîstre'n väite: les peuples n'ont jamais que le gouvernement qu'ils méritent. Ja surkuteltava näky on, että mahtava ja sivistynyt kansa ei tahdo vastata kohtaloistaan maailman tuomioistuimen edessä, vaan alati syyttää jotakin Pekkaa tai Paavoa.

Augustus ei ole epärehellisen näköinen — mutta viekkaan, se myönnetään. On kuitenkin ero viekkauden ja epärehellisyyden välillä. Toinen on vielä kunniallisuuden rajojen sisällä; toinen kaukana ulkopuolella. Mitä "levottomuuteen" ja "uhkaan" tulee, niin niistä ei näy jälkeäkään. Päinvastoin: Augustus-kuvat vahvistavat tosiksi Suetoniuksen sanat, että "hänen piirteensä olivat rauhalliset ja iloiset, puhuipa hän tai oli vaiti". Kun on nähnyt ne, niin ymmärtää, miten on saattanut syntyä taru gallialaisesta päälliköstä, joka tahtoi syöstä Augustuksen kuiluun, mutta jonka esti siitä Augustuksen kasvojen lempeä ilme.

Katselemistapaamme vaikuttaa enemmän kuin luullaan ajatuksemme katsellusta. Ja Ampère ajattelee, kuten tiedämme, vain huonoa Augustuksesta.

Tacitus puhuu tästä varovaisuudella, joka jyrkästi eroaa siitä innosta, millä myöhemmät historioitsijat ovat käyneet paljastamaan hänen sisäistä ihmistään, ja siitä varmuudesta, millä he ovat tuominneet hänet. Selvemmin kuin yksikään seuraajistaan on "Rooman vuosikirjojen" tekijä huomannut arveluttavaksi yhdistää hajanaiset piirteet Augustuksen elämästä kokonaiskuvaksi, jolla olisi psykoloogista totuutta. Näennäisen kokonaisuuden saattaa kyllä luoda mitättömällä terävyydellä ja vähäisellä taidolla, jos leimaa teeskentelyksi kaiken sen hyvän, jolla hän oli useita vuosikymmeniä aikansa esikuvana. Mutta tuollaiseen helppohintaiseen selitykseen ei Tacitus saata antautua. Toiselta puolen hän ei myöskään tahdo kaunistella miestä, jonka hyveetkin näyttivät hänestä aiotuilta kiirehtimään Rooman kansan ja valtion häviötä. Senvuoksi hän säästää arvosteluja tai asettaa ne toisten suuhun. Liian ankarana puhdistamaan tai puolustamaan sitä, joka täydensi Cesarin työn, asettaa hän kuitenkin kammotun yksinvaltiaan kuvan niin edulliseen valoon kuin totuus suinkin sallii. Hänen vallanhimonsa varjo himmenee, kun näkee sen kansan orjamaisuuden rinnalla. Tacitus tunnustaa, että kansa piti orjuuden turvallisuutta vapauden vaaroja parempana. Se rakasti kahleitaan yhtä paljon kuin Augustus valtaansa. Tacitus viskaa vastuun raskaimman kuorman kansan hartioille ja kääntyy vaieten siitä miehestä, joka kohotti itsensä valtion herraksi alentuessaan kansanhengen heikkouden palvelijaksi.

Gibbon olisi saattanut oppia jotakin suuren roomalaisen historioitsijan varovaisuudesta ja Ampère jotakin hänen selkeätä kieltä puhuvasta ja ylväästä äänettömyydestään. Mutta Gibbon pitää muitta mutkitta teeskentelyä avaimena siihen arvoitukseen, jonka nimi on Oktavianus Augustus. Tämä on kylmästi laskeva pää, tunteeton sydän, pelkurimainen luonne, teeskentelijä, joka yhdeksäntoistavuotiaasta seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaaseen on käynyt teeskentelyn verhossa hänen aikansa pääsemättä hänestä selvyyteen.

Eikö tämä aika sitten ollut vajonnut kyllin syvälle epäilläkseen jokaista hyvettä ja sietääkseen jokaista pahetta?

Sen kuvan, jonka Gibbon on piirtänyt muutamalla kovalla vedolla, valmistaa Ampère hienoimpia yksityiskohtia myöten. Mutta joka varjostuksesta, jonka hän kuvaan tekee, ei se käy ainoastaan rumemmaksi, vaan myös epätodellisemmaksi, ja kun hän tekee Augustuksen jokaisesta sanasta, hänen jokaisesta teostaan valheen tai petoksen, silloin täytyy lukijan viimein kysyä itseltään, onko tämä tervettä psykologiaa ja onko todellakin valaistu hänen luonnettaan ja vaikuttimiaan tekemällä hänestä hirviön, joka viisikymmentä vuotta herkeämättä ja onnellisesti näyttelee siveellistä, osan tunkeumatta sieluun ja muuttumatta jonkinlaiseksi luonteeksi, kuten toisilla näyttelijöillä.

Augustus kaunisti Roomaa ihanilla rakennuksilla ja taideteoksilla, mutta ei keisarillisella palatsilla. Hillittömän ylellisyyden ajalla, jolloin Rooman kansalaiset ympäröivät itseään itämaisten kuninkaiden loistolla ja itämaiset kuninkaat rakensivat temppeleitä Rooman senaatin ruhtinaalle, asui tämä pienessä talossa Palatinuksella, jonka ennen omisti puhuja Hortensius. Sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi laakeripuu; oven yläpuolella riippui senaatin lahjoittama tammilehväseppele. Pilarikäytävä talon edustalla oli pieni ja rakennettu, ei marmorista, ei edes travertiinistä, vaan tulivuoren tahraisesta karstakivestä, peperiinistä, joka on kehnoin roomalaisista rakennusaineista. Ken astui sisään toivoen löytävänsä näiden vaatimattomien muurien takaa marmorikuvia, taitehikkaita talouskapineita, kallisarvoisia mosaiikeja, hän erehtyi. Siellä ei ollut mitään, mikä osoitti rikasta miestä ja taiteentuntijaa. Pöydät, sohvat ja muu näkyvissä oleva muistuttivat yksinkertaista porvarikotia. Pieni kamari yläkerrassa oli isännän työhuone. Sitä hän nimitti "Syrakusakseen". Mieluimmin hän työskenteli kuitenkin omaisiensa ympäröimänä.

Tässä asunnossa eli Rooman valtakunnan herra yli 40 vuotta. Lapset, jotka kasvoivat hänen lietensä luona, opetti hän itse lukemaan. Täällä hän ilolla katseli naissukulaisiaan värttinän ja kangaspuiden ääressä. Arkioloissa ei keisari pukeutunut milloinkaan muihin kuin niihin kankaisiin, jotka hänen puolisonsa, sisarensa tai tyttärensä olivat valmistaneet.

Miksi hän valitsi tämän elintavan, kun hän loistossa olisi voinut voittaa Persian muinaisen suurkuninkaan? Lähellä on vastaus, että hän teki niin, koska se oli hänen luonteensa mukaista. Etäällä ei ole toinenkaan vastaus: hän oli kansalaistensa korkein siveystuomari ja piti velvollisuutenaan olla heille esikuvana isien koruttomissa elintavoissa.

Mutta eipä! Ampère on nähnyt syvemmälle. Kun Augustusta ilahuttaa nähdä ylpeän Liviansa tai kauniin, vielä moitteettoman Juliansa värttinän ääressä, tai kun hän ottaa pienen Lucius Cesarin polvelleen ja kärsivällisesti opettaa hänelle kirjaimen kirjaimelta, silloin on hän teeskentelijä, joka pienillä kodikkailla kuvilla tahtoo viekoitella Rooman kansan unohtamaan yksinvaltiaan yksinkertaisen perheenisän takia. Pöydät ja tuolit eivät ole niin viattomia, miltä ne näyttävät: Ken on tullut tietoon niiden omistajasta huomaa niissä les ruses de son caractère et l'hypocrisie de sa politique. Itse talon peperinistä tehdyt pilarit ovat kujetta: jusque dans le choix de sa maison et des matériaux dont elle était formée, Auguste semble avoir cherché à tromper sur la nature de son pouvoir. Lähelle taloaan rakensi Augustus komean Apollotemppelin, jonne hän perusti valikoidun kirjaston, joka oli koristettu kuuluisien kirjailijoiden patsailla tai rintakuvilla. Siinä jälleen ansa! Toujours le même calcul: il se faisait petit, pour se faire puissant. Kun hän teetti roomalaisille uuden forumin, teki hän sen karkoittaakseen mielistä vapaudenmuistot, jotka kummittelivat vanhalla, vaikkakin tunnustaa täytyy, että nämä kummitukset temppelien, basilikojen, patsaiden, puhujalavojen y.m. muodossa tuskin jättivät kansalaisjoukoille kädenkääntymätilaa. Ja kun itsepäiset talonomistajat estivät häntä antamasta torilleen säännöllistä muotoa, oli se kunnioitus, jota hän tässä osoitti yksityistä oikeutta kohtaan, ainoastaan keino yleisen oikeuden rankaisemattomaan loukkaamiseen.

Lukiessani näitä Ampèren selityksiä saan vaikutuksen liiallisesta rasituksesta. Augustus rasittaa itseään liiaksi ja Ampère samoin: toinen teeskennelläkseen suuressa ja pienessä, tärkeässä ja joutavassa, mahdollisessa ja mahdottomassa; toinen ollakseen teräväjärkinen soveltuipa tahi ei ja saadakseen lukijan vakuutetuksi siitä, että, joskin viekas Oktavianus pettää koko maailmaa, on häneen nyt vihdoinkin sattunut silmä, joka seuraa vilpistelijää kaikissa hänen harhailuissaan ja lymypaikoissaan ja vieläpä paljastaa hänet peperiininkin takaa.

Omasta puolestani ei minua haluta riistää Augustukselta kaikkia muita inhimillisiä ominaisuuksia, tehdäkseni häntä teeskentelyn ruumiilliseksi abstraktsiooniksi. Älkäämme kieltäkö häneltä huojennusta saada toisinaan olla maailmalle omana itsenään. Tällä hänen itsellään lienee ollut, kuten jokaisella toisellakin, omat vastakohtansa ja ristiriitaisuutensa. Ihmissielu on joustava kapine ja on siinä tilaa tuollaisille. Ei ole lainkaan mahdotonta, että samassa rinnassa asuu vapaudenrakkaus ja vallanhimo, tasavaltainen omatunto ja kuninkaalliset taipumukset. Teeskentely, jota enin harjoitetaan, ei tarkoita maailman, vaan itsensä pettämistä. Tahdotaan luulotella itselleen että omatunto on tyydytetty, kun myönnytään intohimoon. Siinä mielessä oli Augustus epäilemättä teeskentelijä. Ja tuomitkaamme häntä ankarasti siitä! — Meillä on oikeus siihen, se on velvollisuutemme. Sillä jos tuomitsisimme häntä lempeästi, niin kuinka paljon mieluummin tahtoisimme antaa anteeksi samat viat — muutamille muille. Myöntäkäämme näet, että on olemassa samanlainen teeskentelijä, joka on lähempänä kutakin meistä kuin Augustus!

Oktavianus oli hienosti sivistynyt henki, joka oli altis mitä erilaisimmille vaikutuksille ja ideoille — ei tosin syvästi altis, mutta laaja ja selkeä, johon oli yhdistynyt kyky punnita ja arvioida vaikutuksia. Lähemmin tarkastaessa huomaa hänen elämässään joukon piirteitä, jotka vääjäämättömästi todistavat, että hän pyrki siveellisesti ylhäiseen sekä että hänellä oli kauneudenaistia. Mutta roomalaiselle, suvustaan huonontuneimmallekin, edellyttäen että hänellä vielä oli siveellistä tuntoa, ei ollut kohottavampaa näkyä kuin vanha vapaavaltio, missä vallitsi sankarimieli, luja laintunto ja tyhjentymätön uhrautuvaisuus. Epäillä nyt Augustuksessa tämän suuruuden muistojen verivihollista, heltymätöntä teeskentelijää, joka vapaudenystävän naamiossa hautoo yhä uusia murhasuunnitelmia kansalaisitsenäisyyttä vastaan, on psykoloogisessa suhteessa sekä väkivaltaista että tarpeetonta. Se ei selvitä, vaan hämmentää hänen sielunsa arvoitusta. Olemme vakuutetut siitä, että hän ihaili tasavaltaa ja rakasti sen muistoja. Riennämme kuitenkin lisäämään: ihaili tasavaltaa, koska kukaan ei tahtonut palauttaa sitä, rakasti sen muistoja, koska ne olivat niin kaukana, tuolla puolen kansalaissotien ja diktaattoriaikojen kauhuja. Siis platoonista rakkautta, ihailua etäältä. Mutta ne ovat teeskentelemättömimmät kaikista tunteista. Ne joutuvat vähimmän kiistaan itsekkäiden tarkoitusperiemme kanssa. Me uskomme niihin, koska emme saa milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella niitä. Tällä käsityksellä ei tuota Augustukselle mitään kunniaa, eikä se ole tarkoituskaan; mutta tekee hänet vähemmän hirviömäiseksi, inhimillisemmäksi siihen määrin kuin hän itsensä vuoksi kainostelee palvella omanvoitonpyyntiään. Hänelle annetaan tilaisuus meidän kaikkien lailla sisustaa johonkin sielun kammioista pyhäkkö jollekin palvelemisen arvoisemmalle, jota hän jumaloi, koska tämä jumaloiminen aateloi häntä hänen omasta mielestään, haittaamatta hänen itsekkäisyyttään. Moni ruhtinas on pitänyt itseään hyvänä tasavaltalaisena, niin kauan kuin ei tullut kysymykseen tasavallan perustaminen.

Uskallan mennä hiukan pitemmälle. Jos on ollut kyllin uskalias lausumaan sen ajatuksen, että Augustus tunsi, vaikkapa vain platoonisia, tunteita tasavaltaa kohtaan, niin lisättäköön, että tämä rakkaus ei ollut lainkaan toimeton, ei ihan joutilaana vaipunut katselemaan vahingotonta ihannetta. Jos tahdomme olla oikeamielisiä, niin meidän täytyy myöntää, että sama mies, jonka voimakas ja kohtuullinen hallinto soi maailmalle rauhan, jollaista ei siihen saakka oltu milloinkaan nautittu, kävi suurella kestävyydellä sisällistä sotaa niitä ajanvirheitä vastaan, jotka synnyttävät yksinvallan ja tukevat sitä. Totta on, että sotaa käytiin varovaisesti, sillä varovaisuus, sanoi hän itse, on sotapäällikön parhain hyve; mutta hänen tarkoitusperiensä totisuutta todistavat ne rohkeat iskut, joita hän iski, missä sävyisyys ei riittänyt. Voidaanko ajatella, että vapaan yhteiskuntamuodon salakavala vihollinen panisi alttiiksi henkensä valaakseen terveitä voimia valtionlaitoksiin, jotka olivat olleet vapauden suojana ja joilla yhä vielä oli sama tehtävä? Augustus pani henkensä alttiiksi puhdistaessaan sopivilla keinoilla senaatin sadoista jäsenistä, jotka olivat yksinvallan parhaita välikappaleita: tuhlaajia, jotka perikadon partaalla odottivat lunastusta Cesarin armosta, ryömijöitä, jotka olisivat pitäneet kunnianaan häpeällisimmät toimet vallan palveluksessa. Ritarisäätyäkin hän koetti kohottaa, ja teroitti kansan mieleen, että almut alensivat sen arvoa, että köyhinkin roomalainen kansalaisoikeutensa vuoksi oli aatelismies, jolla oli velvollisuuksia yhteiskuntaa ja itseänsä kohtaan. Augustus näki, että se, mikä ennen oli ollut ja jota vieläkin nimitettiin Rooman kansaksi, miedontui yhä enemmän yleismaailmalliseksi roskaväeksi. Mikään muutos ei ollut edullisempi yksinvallalle. Kansalla on muistoja ja se tuntee itsensä päteväksi yhteiskuntavallaksi. Mutta roskaväki vailla suku-luetteloa, vailla isänmaallisia muistoja ja senvuoksi vailla oman arvon tuntoa elää kernaasti imperaattorin viljanjakamisista, iloitsee hänen näytelmistään ja seuraa hänen viittaustaan. Augustus koetti hillitä tätä muutosta. Rooman kansan veri ei saisi rappeutua, sen muinainen henki ei aivan tukahtua kasvavan orjamielisyyden alle, ja tätä tarkoitusta varten keisari ryhtyi toimenpiteisiin, joita laajentunut näkemys ihmiskunnan tarpeista ei olisi myöntänyt hänelle, toimenpiteisiin, jotka vaikeuttivat orjan ja vapautetun kohoamisen kansalaisluokkaan. Cesarismi oli muutoin, kuten tiedetään, suuresti "liberaali", kun oli kysymyksessä aitausten murtaminen, jotka olivat esteenä yhdenvertaisuuteen, mutta saattoivat olla vapauden turvana.

Tämä hänen tunteensa roomalaisveren pyhyydestä ilmeni myös kokeessa suojella vanhaa kviriitistä kansanpukua, toogaa, ulkomaalaisilta, helleenisiltä ja gallialaisilta puvuilta. Tämän tapainen haaveksiminen oli anteeksiannettavaa. Kuinka suuria muistoja olikaan tässä puvussa! Useammin kuin kerran oli maailman kohtalo ollut toogan liepeen varassa. Ja kuinka plastillisen rikas se onkaan ylväästi laskeutuvissa poimuissaan! Kun Augustus eräänä päivänä kulki forum romanumin yli ja näki väkijoukon vilinässä niin vähän toogia ja niin monta vieraskuosista ja -väristä vaippaa, toisti hän surullisesti Virgiliuksen säkeen:

Rooma herra on maan, sen toogaa kantava heimo.

Etäällä olivat nyt ne päivät, jolloin "roomalainen perheenäiti" oli kunnianimi. Yhteiskunnan syntiinlankeemus ei ala Eevasta, vaan Aadamista. Nainen puoltaa niin kauan kuin suinkin hyvää tapaa; hän tekee sen peritystä tottumuksesta, ellei kunniallisuuden kaipuusta. Mutta kun mies on tehnyt hänet vertaisekseen paheessa, vajoaa hän pian syvemmälle kuin mies, ja turmelus on silloin parantumaton, sillä suvun kehto keinuu häväistyn lieden ääressä. Tähän oli tultu Roomassa. Rooman kansan rappiotila ilmeni räikeimmin roomalaisen naisen rappiossa. Vanhimmat ja jaloimmat suvut sammuivat, vapaiden kansalaisten joukko väheni vuosittain, sillä miehet pelkäsivät avioliiton turmia. Avio oli nimensä heittämistä irstailevan vaimon häväistäväksi. Silloin pidettiin parempana vapaata rakkautta, sillä vähemmän loukkaavaksi katsottiin sitä, että orjatar petti kuin että aviovaimo petti. Augustus ryhtyi lain voimalla suojelemaan kotia ja valtiota. Mutta laki on voimaton siellä, missä tapa on kuollut. Kuitenkin on muistamisen arvoinen se näky, kun vanha imperaattori seisoi suorana aitiossaan näyttämötalossa, ja jokainen mies ritaripenkeissä huutaa kiivaita eleitä tehden hänelle: "Alas aviolakisi!" Kun huuto kaikuu kasvavalla voimalla, viittaa Augustus Germanikuksen ja hänen lapsensa luoksensa ja nostaa pienimmän pojan syliinsä. Hänen vieressään seisoo nyt roomalaisten jumaloima sankari, nuori perheenisä miehekkäässä kauneudessaan. Keisari osoittaa häntä ja kukoistavia lapsia rauhoittaakseen korkeimman maallisen autuuden, siveellisen kodin, kuvalla myrskyisen kansan ja näyttääkseen, kuinka hyvää hän oli tarkoittanut laeillaan.

Augustuksesta tehdään niin teräväpäinen, kun epäillään kaikessa, mihin hän ryhtyy ja mitä hän jättää tekemättä, ansoja vapaudelle. Ja kuitenkin hän olisi ollut sangen lyhytnäköinen, ellei olisi huomannut, mitä Kaligula, Nero, Domitianus helposti saattoivat havaita: että hirmuvalta ei tiedä omaa parastaan, ellei se elä hyvässä sovussa siveettömyyden kanssa.

Jos Augustus olisi odottanut, että hänen pyrkimyksensä herättää jälleen siveellistä kansanhenkeä heti synnyttäisi uuden Kato-suvun, niin luultavaa on, että mahdollisuus niin siunauksesta runsaaseen menestykseen olisi pikemmin jäähdyttänyt kuin kiihoittanut hänen intoaan. Mutta hän tiesi varmasti, että kylvönsä hyvä siemen lankesi epäkiitolliseen maahan ja antoi parhaimmassa tapauksessa myöhäisen sadon. Oman valtansa takia hänellä ei ollut mitään peljättävää paremman suvun nousemisesta. Luihin ja ytimiin saakka lienee hän, kuten häntä ympäröivät vakavat miehetkin, tuntenut Horatiuksen ennustuksen, että senaikuiset roomalaiset, isiään huonommat, synnyttäisivät itseään kehnompia jälkeläisiä.

Kaksi kertaa Augustus tarjoutui luopumaan korkeimmasta vallasta. Se on leimattu hänen teeskentelynsä julkeimmaksi piirteeksi. Uskon minäkin, että hän tuskin olisi tehnyt tarjousta, ellei olisi ollut varma ratkaisusta. Tämä on todennäköistä miehestä, jonka ainoa intohimo — mutta ei ainoa halu — oli valta ja joka niin hyvin käytti sitä yhteiskunnan edistämiseksi. Mutta oliko tämä teko senvuoksi vain teeskentelyn hedelmä? Eikö se sisältänyt senaatille ja kansalle muistutusta jostakin, minkä he näyttivät tahtovan unhoittaa: että Rooman valtakunnan yksinvaltias oli kansan edusmies, sen vallan satunnainen hoitaja ja että hän tarvitsi, pysyäkseen kutsussaan, kansan selvästi osoitettua tahtoa ja uudistettua myöntymystä siihen? On niin usein sanottu, että Augustus tahtoi "pettää kansaa vapauden varjolla". Mutta eikö se huolenpito, millä hän vaali tasavaltaisia nimiä ja muotoja, ole paremmin selitettävissä siten, että hän tahtoi pitää avoinna paluutien vapaavaltioon sen ajan varalle, kun hän ja hänen lähimpänsä olivat jättäneet näyttämön? "Vapauden varjon" ei kukaan antanut pettää itseään, ei se, joka tahtoi, eikä sekään, joka ei tahtonut vapauden todellisuutta. Tuntee huonosti sen ajan roomalaiset, jos kieltää heiltä kyvyn arvostella kaiken liian alhaiseksi ja selittää kaikki pahimmaksi. He eivät pitäneet kaunista varjoa todellisuutena, mutta kaunista todellisuutta, jos se joskus ilmestyi, pitivät he kernaasti varjona. Augustus, joka oli juonut helleenisen ajatuskannan lähteistä, tiesi, että jälkimaailma antoi hänelle suuremman kunnian tasavallan uudestiluojana kuin tyrannian perustajana. Ja eikö se ole suuressa määrin hänen ansionsa, että tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin Rooman valtakunta oli ennättänyt vajota mihinkään itämaisen despotian tapaiseen? Tosiaan: kunnia tästä koituu enemmän hänelle kuin senaatille ja kansalle. Sitä vapauden varjoa, jota hän ylläpiti, on kiittäminen siitä, että kun maailma oli suljettu tasavallalta, oli tasavaltalaisilla vielä kuitenkin turvapaikka — keisarinistuimella. Siellä saattoivat sellaiset miehet kuin Antoninit, Tacitus, historioitsijan jälkeläinen, Julianus vielä toimia vapaavaltion hengessä, vaikka kansa ei kyennyt saamaan elähytystä tästä hengestä.

Kun Augustus luopumistarjouksen jälkeen palasi senaatin juhlallisesta kokouksesta majaansa Palatinuksella, niin emme usko, että hän ajatteli itsekseen: "millainen viekas veitikka sinä olet… dolis instructus et arte pelasga! kuinka hyvin osaat tyydyttää ihmisten halua tulla petetyiksi!" Pikemmin hän tahtoi uskotella itselleen, että askel, jonka hän äsken otti, oli vääjäämätön todistus epäitsekkäisyydestä ja kansalaismielisyydestä. Jos itsetuntemus hänet joskus petti, niin tapahtui se tässä. Hän ei ole milloinkaan ajatellut itseään Brutusten ja Katojen eläväksi poliitiseksi vastakohdaksi. Näiden suurten nimien kantajien leiri oli toinen kuin se, minne kohtalo viskasi hänet Cesarin perillisenä; mutta hänen kunnioituksensa heitä kohtaan oli teeskentelemätön: hän ylisti lempirunoilijainsa kanssa atrocem aninum Catonis ja yhtyi heidän kysymykseensä: Quis te, magne Cato, tacite relinquet? Nautittuaan päivällispöydässään kolme — suuremmissa tilaisuuksissa kuusi — ruokalajiaan ja odottaessaan sohvalla kädessään Eneidi pientä päivällisunta, jota hänen oli tapana nauttia otsa käden varassa, lepäsi hänen katseensa ehkä useammin kuin kerran Virgiliuksen säkeissä:

Tahdotko valtiaat tarquinilaiset nähdä ja Bruton mahtavan sielun, ensimäisen konsulin, hänet, liktorikimput mi sai ja vallan uhkaavat kirveet?

Vapauden kauniin turvaksi täytyi rangaista sinun, onneton isä, poikias, jotka vehkeili salaa! Aika vastainen minkä tuomion lausuukin, Brutus, rakkaus maatas ja kunniaa kohtaan syämmesi voitti.

Ultor Brute! Pulchra libertas! Augustus saattoi nukahtaa huulillaan nämä sanat pelkäämättä rauhattomia unia. Brutuksen varjo ja vapauden ihanuus olivat hänelle esteetisesti miellyttäviä, mutta eivät poliitisesti vaarallisia haamuja, ja yksinvalta oli edeltäkäsin niin juurtunut kaikkien mieliin, että hän pitkän hallituksensa aikana ei saanut milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella vapaudenrakkautensa arvoa vallanhimonsa painon suhteen. Itse hän luuli olevansa parhain Kato, mitä Roomassa oli, ja varmaankin hän siihen suuntaan viittasi, kun hän usein, puheen sattuessa hänen ystäväpiirissään muinaisroomalaiseen hyveeseen, lausui helposti lohdutetulla kaiholla: "meidän täytyy tyytyä siihen Katoon, joka meillä on".

Ilman tällaista, vaikkapa vain liian imartelevaa käsitystä itsestään, ei hän tuskin olisi voinut pitkän elämän aikana ja monen perhesurun kohtaamana säilyttää sitä sielun rauhaa, joka levitti iloa hänen olemukseensa ja teki hänet lempeäksi ja ystävälliseksi. Meidän tulee voida antaa hänelle anteeksi, että hänen hyveensä edistivät yksinvaltaa, nähdessämme, että seuraavien Cesarien paheet eivät voineet kukistaa sitä.

II.

Kapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin kokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa. Ylhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin se on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas kehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen rinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle otsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman herroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen luonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen uskomaan, että "luonnollinen valinta" on säännöllisesti ollut määräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet tai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat tien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei ole monta.

Mutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua tuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla, jos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain, sankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä on taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta useimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen leiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se etsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu tai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle kehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.

Harvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon rauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista kasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin näkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito kukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka oikeastaan on heikkoutta.

Toinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin keskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä tyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa niin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen näkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta sukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet helleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat saaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet piireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia vastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta ulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä havainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä. Flaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: "sivistynyt" väistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen, hyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän kantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle kasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto, joka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus edellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on enemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten heidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon, siveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat epämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset. Raa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat keskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi kokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.

Keskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide tekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon Rooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei ole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän kuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan historiankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi kautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden merkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä ihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn Julianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin keisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla porrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden piirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.

* * * * *

Aikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka oli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle neljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt ja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna allegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta eräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme osaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot menetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat, jotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus oli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä on hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän kasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä — roomalaisnenästä, jota niin harvoin näkee Roomassa — on Tiberiuksella niin suuressa määrin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt lähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä piirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa niihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja Napolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä, vaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy monimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä lempeyttä ja rauhaa.

Jos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka nyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa Albanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa museoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin määrin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson, kunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä vuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa. Edessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä katsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa kohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius olympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe valaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt mahdottomaksi toteuttaa.

Samoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi, sirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä luottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään epäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty ja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin pieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta syvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden vivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen leveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin museon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta vanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon. Tuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen räikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen epäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän ominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä tiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen todennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden välillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa. Mutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin säädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään viivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että näppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja; syystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.

Patsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään. Tahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme monessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä ylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä hän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö; mutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää niitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä erottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen alttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai kulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.

Ampère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi kuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen otsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin ajatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan lukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli kirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti kuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan. Tiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten lopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt teoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja kirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä käytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen arvon — ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää ajatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen tapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se on ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät aina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin historioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi — ja tämä on psykoloogisesti merkillistä — paitsi silloin kuin hän joskus on puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi suljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja muutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen tahtonsa "yleistyttää" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että hän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se johtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on niin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän myös olisi vaarallinen.

Tultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia turhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden erilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen monivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi yhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan varovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina, saattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa kaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita on pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt. Ja se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa hänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa selittävän ja jyrkän vastakohdan.

Tiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman jälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin suurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle kunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä suurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla. Hän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä la mise en scène, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi perinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon, jonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä murhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria niin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren kyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti toteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen rikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn vahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on melkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli teorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta ja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia käskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin ja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta huomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä Vellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi täyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä kävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai Kaprilla — Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen ja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka metsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli muuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.

Rahtunen ihmisenhalveksimista on pienille sieluille tavallista — on heidän itsetiedotonta itsensätutkistelemista — mutta ihmisenhalveksiminen, ollakseen perinpohjainen, edellyttää syvää luonnetta. Se muistuttaa loiskasvia, joka rehoittaa hyvin mehuisassa puussa. Kenen olemuksessa ei ole tilaa inhimilliselle ihanteelle verratakseen siihen omaa "aistillisen-järkevää" minäänsä ja toisia, jotka ympäröivät häntä, ja ketä ei syvästi järkytä vertailun ratkaisu, hän ei vaivu ihmisenhalveksijaksi eikä korota itseään pyhimykseksi. Tiberius ei ollut ainoastaan päänsä ja tahdonlujuutensa puolesta rikaslahjainen. Hänen oikeudentuntonsa oli alussa voimakas, hänen intonsa suojella avutonta palava. Usein hän ilmestyi tuomiosaliin, istuutui huoneen johonkin nurkkaan, jotta ei olisi tunkenut preettoria hänen tuoliltaan, ja kuunteli oikeusjuttua. Turvattu oli köyhä nurjalta tuomiolta, vaikka häntä vastassa olisi ollut mahtavimmat juonet, kun tuo korkea, synkkäpiirteinen mies oli kuunnellut hänen asiaansa. Mahdollista on, että Tiberiuksen oikeudentunto, tarkasti punniten, oli suuttumusta siitä, että valtion viisautta, laeissa lausuttua, saattoi asianajajain ja rikollisten viekkaus pettää, mahdollista on, että se oli metsästäjän suuttumusta, joka näkee, että lammas on tarttunut satimeen ketun asemesta. Mutta mitä hyvää voimme lausua tästä Cesarista, se käyköön täydestä painostaan; paha hänessä on kyllin painava sittenkin.

Raha hänen kädessään oli kauan hyväätekevä valta. Säästäväisenä kotioloissa oli hän avulias hädässä, jota ei itse ollut aiheuttanut, ja suunnattomia onnettomuuksia hän lievensi suunnattomalla anteliaisuudella. "Rikkauden jalo käyttäminen", sanoo Tacitus, "oli hyve, jota hän kauan säilytti, sitten kuin oli luopunut toisista".

Tiberius ei kohdistanut epäluulojaan vähimmän itseensä. Hän alisti itsensäkin sen tuomion alle, jonka oli lausunut ihmissuvusta. Synkässä maailmankatsomuksessaan, päivä päivältä enenevässä ja — myöntää täytyy — ympäristön kehnouden suuressa määrin vireissä pitämässä ihmisenhalveksimisessaan hän näki vaurioita yhteiskunnalle ja omalle tulevaisuudelleen. Ensimäisen ja onnellisen hallitusvuotensa aikana tuli hän lausuneeksi senaatissa usein sanoja, jotka synnytti, siltä tuntuu, tuskallinen aavistus siitä, että hänen sielussaan tulisi tapahtumaan muutos pahimpaan.

Se suku, jota Tiberius hallitsi, oli huonompi kuin se, joka oli Augustuksen lempeän valtikan alla. Horatiuksen ennustus siitä oli toteutunut. Ei ollut sitä ruhtinaan kiitettävää tekoa, jota ei olisi selitetty väärin ja palkittu herjauksilla. Hänen hyvyytensä selitettiin voiman puutteeksi, hänen jalomielisyytensä pelkuruudeksi, hänen huolenpitonsa köyhän oikeudesta kansan suosion etsimiseksi, ja kun hän joskus oli kieltäytynyt vastaanottamasta jumalallista kunnioitusta eikä sallinut rakentaa itselleen temppeliä, muistuttaen heikosta inhimillisestä luonnostaan, oltiin yksimielisiä siitä, että hän oli "alhainen sielu, joka ei välittänyt kunnianosoituksesta". Siten kiihoitettiin sitä pahaa henkeä, joka asui Tiberiuksessa, ja joka taisteli hänen paremman minänsä kanssa. Hänellä oli varovaisuusjärjestelmänsä valmiina, mutta ei tahtonut vielä sovittaa sitä käytäntöön. Kun senaatti huusi eräänä päivänä, että Cesarin herjaajia olisi rangaistava, pyysi hän, "että he eivät aukaisisi sitä ikkunaa". Kauan hän osoittautui yhtä tunteettomaksi moitetta kohtaan kuin hän oli katkera ja nuhteli imartelusta. "Vapaassa yhteiskunnassa", sanoi hän, "ovat ajatus ja kieli vapaita". Mutta mietelause ei tee nahkaa kovaksi; eikä sekään ole varmaa, että ihmisen halveksiminen tekee kylmäksi hänen moitteelleen. Yhdeksäntenä hallitusvuotenaan Tiberius oli valmis alistamaan maailman järjestelmänsä alle.

Tiberius oli kasvanut ympäristössä, missä yksi ajatus oli kaikkivaltias: valta; yksi intohimo: vallanhimo. Kaikki kilvoittelu kiersi tätä pistettä. Rakkautta hän oli saanut osakseen vain äidiltään, ja tämä rakkaus oli itsekkäisyyden verho, joka etsi tyydytystään pojan ylenemisessä. Tiberius vetäytyi silloin takaisin kovaan kuoreensa ja tukahutti sydämen jokaisen äänen, sydämen, joka oli yhtä taipuvainen palavaan rakkauteen kuin kiehuvaan vihaan. Isäpuoltaan Augustusta kohtaan, joka piti valoisasta ja iloisesta ympäristöstä, osoitti hän kunnioitusta, mutta kylmällä ja arvokkaalla tavalla, ja oli hänelle kuuliainen, mutta velvollisuudentunnon jäykässä muodossa eikä sydämellisyydestä. Hän näki, että Augustus oli kiintynyt vilkkaaseen, joustavaan ja rakastettavaan Drusukseen, ja tiesi, että keisari valtiollisista syistä pani arvoa siihen kansansuosioon, jonka tämä oli voittanut, eikä hän saattanut ylpeydestä tehdä elettä, kasvonilmettä, sanoa sanaakaan, jota voitaisiin väärin tulkita kokeeksi kilpailla tuon lemmikin kanssa isäpuolen suosiosta. Hyväksyttävillä perusteilla ei häntä voi syyttää siitä, että hän itse olisi milloinkaan tavoitellut valtaa; Livia, hänen äitinsä, työskenteli hänen puolestaan, ja kysymys on aina avoinna, eikö sitä alakuloisuutta, elämään kyllästymistä, joka häntä painosti siihen aikaan, pahentanut hirvittävä aavistus niistä keinoista, joita Livian kerrotaan siinä käyttäneen. Tällä en mitenkään tahdo sanoa, että vallanhimo oli hänelle vierasta; mutta huoletta voi sanoa, että valta yhtä vähän kuin mikään muu kangasti hänen sielussaan sokaisevin värein. Hänestä ei ollut mikään päämaali pyrkimisen arvoinen; mutta kun hänelle annettiin tehtävä, ahdettiin hänelle velvollisuuksia virkamiehenä ja sotapäällikkönä, hoiti hän tehtävänsä nerokkaasti ja suoritti sen Klaudiusten perityllä tahdonvoimalla.

Siitä piiristä, joka ympäröi häntä kylmillä laskelmilla ja hiipivillä juonilla, irtautui hän rakkaudesta siihen naiseen, josta tuli hänen ensimäinen puolisonsa. Valtiolliset syyt tempasivat hänet Tiberiuksen helmasta ja sitoivat tämän Juliaan, Augustuksen tyttäreen, joka häpäisi tämän ylvään miehen kunnian. Kun avioerosta oli kulunut vuosia, Tiberiuksen kävellessä erästä Rooman katua, tahtoi sattuma, että hän ja hänen ensimäinen vaimonsa kohtaisivat toisensa. Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, pysähtyi Tiberius ja katsoi hänen jälkeensä: pilkallinen muoto katosi, kovat piirteet heltyivät, ja hän, joka piti mielenliikutusta häpeänä ja kaikkein vähimmän tahtoi panna tunteitaan alttiiksi kansanjoukolle, puhkesi kyyneliin. Hän oli nähnyt elämänsä onnen kulkevan ohitseen.

Hänen ensimäinen rakkautensa ei ollut hänen ainoa unelmansa. Emme tiedä, mikä se tapaus oli, joka hetkeksi hälvensi sen epäilyn ja ihmisenhalveksimisen usman, joka oli peittänyt hänen henkeään, ja salli auringonsäteen lahjoittaa versomisvoimaa jollekin, joka muistutti luottamusta kuolevaista kohtaan. Kylliksi: tällainen tunne oli herännyt hänessä Sejanusta, pretoriaanien ylipäällikköä kohtaan. Epäilemättä se vietti kuitenkin sangen taistelevaa elämää, kunnes sattui tapahtuma, joka ei ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan, vaan järkytti vielä koko hänen teoriaansa ihmisestä. Tämä tapahtui matkalla Napoliin ja Kapriin, sittenkuin hän oli jättänyt Rooman aikomatta palata sinne milloinkaan. Hän oli ennättänyt puolimatkaan, Terracinan lähitienoille, missä Fundanus-vuoret kohoavat ja tarjoavat näköalan, joka toiselta puolen ulottuu Roomaan saakka, toiselta puolen Napoliin ja Vesuviukseen. Vuorenrinteellä oli luola, jossa keisarin pisti päähän syödä illallista. Ruokavieraina olivat Sejanus, kaksi muuta ylhäistä roomalaista ja muutamia kreikkalaisia tiedemiehiä. Nämä laskivat leikkiä viinin ääressä, mutta Cesar lienee täälläkin hautonut synkkiä ajatuksiaan, sillä hänen edessään oli ilta-auringon paisteessa Pandatarian saari, Julian karkoituspaikka. Silloin kuuluu ukkosen kaltainen jylinä: lohkareita vyöryy kalliosta, joka on luolan aukon yläpuolella, muutamia palvelijoita on murskaantunut, soraa ja pikkukiviä irtautuu katosta, vieraat pakenevat, mutta Sejanus lankeaa polvilleen ja peittää ruhtinaan ruumiillaan. Henkivartia, joka vieremän tauottua rientää paikalle, löytää hänet vahingoittumattomana.

Että toiset olivat heittäneet hänet oman onnensa nojaan, siinä hän näki tavallisen ja rankaisemattoman äkkiarkuuden ilmaisun. Mutta häntä ihmetytti se, että Sejanus oli jäänyt. Tässä ei ollut aikaa harkintaan, tässä oli uskollisuus ilmennyt silmänräpäyksellisesti vaikuttavana syynä. Tiberiuksen täytyi uskoa, ja hän tahtoi uskoa. Mitä filosoofi oli etsinyt kynttilällä ja lyhdyllä löytämättä, sen olivat lempeät jumalat antaneet nyt ruhtinaalle hänen tuskallisen sielunsa lievitykseksi: ihmisen ja samalla ystävän. Fundanuksen kallionlohkareet olivat iskeneet aukon hänen teoriaansa. Mutta aukko tukettiin muutamia vuosia myöhemmin, sittenkuin oli saatu ilmi salaliitto, jonka luolatapahtuman jälkeen kaikkivaltias ja nyt keisariarvoa tavoitteleva Sejanus oli tehnyt herraansa vastaan. Se tukettiin pettäjän ja hänen viattomien lastensa ruumiilla. Siten oli teoria jälleen kokonainen ja valmis ja vankemmalla pohjalla kuin milloinkaan, mutta Tiberius itse oli ehdottomasti mennyttä miestä. Siitä hetkestä hän ei uskonut enää mitään; siitä hetkestä hän oli hillitön tyranni. Pidän sutta korvista! Se oli nyt hänen tavallinen sanantapansa. Sudella on pienet korvat, eikä sitä tullut laskea käsistään. Mikään ei kuvaa paremmin hänen omaa käsitystänsä tilastaan.

Ellei ota lukuun näitä pian rauenneita unelmia rakkaudesta ja ystävyydestä, käy toivottomuus mustana kuteena koko hänen elämänsä läpi. Hänen terävä katseensa näkemään inhimillistä kurjuuttamme liittyi vakuutukseen, että se ei voinut milloinkaan käydä paremmaksi. Edistymisen ajatus oli kaukana antiikin miehistä; se ei kannustanut heitä lohdulliseen taisteluun. Mutta parhaimmilla heistä oli kannustimena tietoisuus siitä, että iäti tietäraivaava taistelu hyvän ja pahan välillä vaatii miekkaa hyvän puolelle. Tiberiukselta puuttui tämäkin kannustin. Hän näki — ja tämä herättää myötätuntoisuutta — hän näki närkästyksellä, että pahan ikuinen voittokulku muodosti maailman menon. Pintapuolinen ja sävyisä sielu olisi pilapuheilla karkoittanut surun epikuurolaisissa seuroissa; Tiberiuksen aika soimasi todellakin keisaria siitä, että hän ei koettanut tätä parannuskeinoa synkkää mielentilaa vastaan. Nöyrä ja uskova mieli olisi löytänyt lievitystä, ellei lääkettä, pyrkimyksessä täydellistymiseen. Mutta Tiberius hautoi toivotonna tuskaansa. Laastaroida Augustuksen lailla yhteiskunnan haavoja ja koettaa omalla esimerkillä ja yleisillä laeilla parantaa tapoja, se oli hänestä veden kantamista seulalla. Vastenmielisyydellä hän tajusi elämän taisteluksi olentojen kesken, jotka eivät ansainneet olemassaoloa, ja oman asemansa taistelussa enin alttiiksi annetuksi, kaikkien voimakkaasti itsekkäiden tahtojen välittömäksi tarkoitusperäksi. Heti Sejanuksen petoksen ilmitulon jälkeen selvisi, että tämä hänen ainoa ystävänsä oli murhannut hänen ainoan poikansa, ja tämän hän oli tehnyt yksissä tuumin pojan vaimon kanssa! Ja mitä säälimättömämmin hän nyt sovellutti suojelujärjestelmäänsä, sitä hirvittävämpiä olivat ne inhimillisen alhaisuuden näyt, jotka avautuivat hänen silmilleen ja kiihoittivat yhä kiihkeämpiin purkauksiin. Sitä lisäsi vielä epätoivo jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi hän oli itsensä saattanut, sillä hän, joka halveksi niin syvästi elävien arvostelua, antoi kuitenkin arvoa tulevien sukupolvien arvostelulle. Tämä ristiriitaisuus ei ole harvinainen… "nomen erit indelebile nostrum", tunto siitä, että kuuluu historiaan, ja että ihmiskunnan omatunto, kaikkien aikakausien vahvistama, tuomitsee nimen, se taivuttaa jäykimmänkin niskan. — Asemaansa hänen tuli kuitenkin suojella, koska kohtalo oli säätänyt, että se oli hänen, vaikka hän tunsi vihlovaksi ristiriidaksi uhrata katalain ihmisten hekatombeja yhden katalan turvallisuudeksi. Mitä kauemmin taistelu riehui, sitä syvemmälle hän vaipui sen aaltoihin, ja lopulta oli hänen henkinen olemuksensa muuttunut vihaksi, kostoksi ja itsesäilytysvaistoksi, joka hillittömästi hyrskyää.

* * * * *