Vaatimattomana siis omalta kohdaltaan, kuin oikea oppinut, Augustus rakasti kumminkin mitä kuninkaallisinta komeutta ja loistoa, kun oli kysymyksessä julkiset rakennukset ja kansan menestys. Egyptissä olivat maan hedelmällisyyttä palvelemaan rakennetut Niilin kanavat päässeet täydellisesti mudalla täyttymään; Augustus laitatti ne heti halutuksensa alussa uudelleen kuntoon. Agrippan piti varustaa etelä-Ranska vesijohdoilla: Agrippan työn jälkiä on Pont du Gare Provencessa. Samoin rakennettiin nyt vesijohtoja Italiaankin; lisäksi tuli Tiberin järjestely, poliisilaitoksen, yövartijalaitoksen ja lopuksi palokunnankin kuntoonpano, järjestelmällinen peninkulmakivien pystyttäminen teiden varsille ja sen mukana peninkulmalaskukin; valtakunnan mittaaminen ja luotettava valtakunnan kartta; väenlaskun toimittaminen valtakunnassa. Lisäksi vielä hyväntekeväisyys: n.s. congiariumit, suuret raha- ja ruokatavaralahjoitukset kansalle, jokaiselle taloudenpäämiehelle; lisäksi huolen pito alaikäisistä ja mielisairaista. Monta lasta Augustus kasvatutti omassa palatsissansa yhdessä omien lastenlastensa kanssa; hänen palatsissansa piti eräs kuuluisa oppinut, Verrius Flaccus, pientenlastenkoulua.
Entä sitten jumalanpalveluksen ja uskonnollisuuden kohoittaminen. Kaupunki oli aivan villiintynyt; rappeutuneita pyhättöjä nähtiin Rooman joka kulmassa. Kakdeksankymmentäkaksi jumalanhuonetta Augustus on jälleen pannut kuntoon; samoin vanhoja palvelusmenoja jälleen elvyttänyt, kuten kotihaltijain (lares) kunnioittamisen. Kaksi laaria, pieniä jumalankuvia tanssiasennossa, asetettiin teiden risteyksiin, ja ne täytyi seppelöidä kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Sillä nämä laarit eivät suojelleet yksin kotia ja kontua vaan myöskin vaeltajaa ja matkamiestä. Kaikkea muuta suurenmoisemmat olivat uudisrakennukset: tiilisestä Roomasta ne tekivät marmorikaupungin. Kuin tuon ajan todistajina kohoaa vielä nytkin Castorin ja Polluxin kaksi korkeata pylvästä vanhan Forumin rauniokentällä (onnellinen se, joka ne siellä on kuutamon hopeoimina nähnyt!), kohoaa vieläkin Mars Ultorin temppelin kolme pilaria Via Bonellan varrella lähellä Traianuksenpylvästä ja virittää hartauteen jokaisen, joka muinaisuudenjanoisena Roomaan pyhiinvaeltaa. Samoin Augustus kohoitti myöskin Palatinukselle runojenylistämän Apollon temppelin julkisine kirjastoineen: se on se temppeli, joka oli hautautuneena Villa Millsin alle ja jonka esiinkaivaminen ei vieläkään ole loppuunsuoritettu. Mutta edelleen — ja Agrippa esiintyi siellä rakennuttajana keisarin kanssa kilpaillen — ulkona Marskentällä suurin pyörörakennus, kaikkien jumalain talo Pantheon, ynnä Agrippan thermit, ja Neptunuksen temppeli (nykyisin Rooman pörssi), ja mahtava Marcelluksen teatteri j.n.e. Mikä ihanuus! Mikä sommittelun rohkeus! Sillä valtavimmat suuruusmitat tulivat siellä käytäntöön. Ja lopuksi varjoisat, katetut kävelytiet, n.s. porticus, jotka johdettiin peninkulmamatkoja halki korttelien, täynnänsä kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestarien alkuperäisiä luomia: kallista ja näkemisenarvoista. Rooma toipui. Rooma oli nuortunut. Rooma riemuitsi loistostansa, jos kohta se oli lainaloistoa; sillä kreikkalainen taide somisti kaupunkia.
Puhtaampaa oli sitävastoin runous, augustukselaisen runotaiteen kukka, joka samaten juuri nyt oli auennut ja puhjennut; sillä se oli aito latinalaista eikä kreikkalaista. Tämän läpikotaisin proosallisen hallitsijan, Augustuksen, oli suotu elää Rooman suurimpain runoilijain Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Ovidiuksen aikana; he ylistävät Octavianusta yksimielisesti jumalaiseksi mieheksi, joka on toteuttanut kultaisen aikakauden, ja kuivanjärkevä mies näki päänsä ympärillä kunniakehän, joka silloin vaikutti oudolta, mutta joka on jäänyt ainaiseksi häntä kaunistamaan.
Mutta samat runoilijat ylistävät samalla myöskin vapaan tasavallan mainetekoja, Scipioiden ja Metellusten aikoja, niin, Caton vapaaehtoista kuolemaa Uticassa: tarkoituksellinen suunta, jota silloin myöskin suuri historiankirjoittaja Livius seurasi. Mutta siihen ei sisältynyt vastakohtaa. Sillä Augustuksen oma mieli oli sellainen. Augustus loi silloin esikuvan Berlinin paljonpilkatulle Siegesalleelle. Hän pystytti Augustuksen-forumille, jonka hän uudesta loi, "tuleville polville esikuvaksi", kuten hän sanoi, kaikkien vapaan tasavallan sankarien kuvapatsaat; ne seisoivat (niinkuin ruhtinasten kuvat Berlinissä) rivissä, mutta seinäkomeroissa, alla piirroskirjoitus, missä heidän tekonsa olivat luetellut ohikulkevain ulkoaopittaviksi.
Augustuksen terveys oli jonkinverran vahvistunut kylmävesiparannuksella, jota hänelle suositteli hänen henkilääkärinsä Antonius Musa. Heti luonnollisesti kaikki ihmiset käyttivät Roomassa kylmävesihoitoa, myöskin otaksuttava valtaistuimen perillinen Marcellus. Mutta se ei sopinut kaikille, ja Marcellus kuoli. Muutoin Augustus oli rajattoman toimelias ja uuttera; hänen saappaittensa piti olla aina valmiina ulosmenoa varten, ja jos hän soi itsellensä huvitusta, se oli hyvin jokapäiväistä laatua. Hän ravisti intohimoisesti arpapikaria ja voitti siinä aina (ilmeisesti oli usein kyseessä korkeita summia). Hän oli ostanut itsellensä monta pientä lasta; hän tuotatti ne usein luoksensa ja leikki heidän kanssaan pähkinän heittämistä. Myöskin hän mielellänsä kutsutti nyrkkeilijöitä, jotka saivat suorittaa hänelle kokonaisia taisteluita. Entä sitten teatteri: Augustus on saattanut teatterissa vallalle silloin aivan uuden taidelajin, baletin; se oli tuo korkeantaiteellinen, mutta kovin irstas pantomimi. Se huvitti hienompaa yleisöä; eläintaistelut ja veriset miekkailijanäytännöt sitävastoin olivat Rooman roskaväkeä varten; todella sivistyneet pysyivät niistä poissa; mutta Augustus se teki nämä suuret mieltä kiihoittavat näytelmät kansalaumojen alinomaiseksi ajankuluksi, kansan, joka nyt ei vaadi valtiolta ilmaiseksi ainoastaan leipäänsä, vaan myöskin juhlanäytäntönsä. Täytyy myöntää: tämä ei ollut lainkaan hyvää. Kerran hän kaivatti kaupungin edustalle keinotekoisen järvenkin ja tarjosi siinä nähtäväksi meritaistelun, naumakhian. Sillä roomalaiset tahtoivat myöskin kerran omin silmin nähdä Aktionin taistelun. Koko kansa virtasi sinne ulos kaupungin porteista, oikea kansainvaellus, ja melkoisen poliisivoiman täytyi varjella tyhjää pääkaupunkia, etteivät rosvot sillä aikaa ryöstäisi kaikkia puoteja ja pankkeja.
Niin kaikki Augustuksen ajalla näytti oivalliselta, mieltä ylentävältä ja varjottoman aurinkoiselta, kuin jumalat itse olisivat ilmestyneet ja kulkeneet halki maiden ja kaupunkien, ja siunaus versoi, minne he vaelsivat. Mutta onnettomuus kohtasi siitä huolimatta tätä Caesareista onnellisinta keskellä hänen onneansa, ja siinä työssä, jonka hän oli suorittanut, piili epäonnistumisen ja hävityksen siemen. Ja tähän oli syynä pääkaupungissa vallitseva irstas siveettömyys ja se hillitsemätön, mieletön ylellisyydenhimo, joka silloin oli vallannut varakkaan luokan. Se oli enää ainoastaan murtunutta sukua. Senvuoksi ei kellään ollut halua ottaa kannettavaksensa suuria valtiollisia velvollisuuksia. Sotapalveluksesta koetettiin päästä, miten voitiin. Pahinta oli avioliiton rappio, lapsettomat kodit. Siitä keisarin julman ankara avioliittolainsäädäntö, joka kokonaan riisti perintöoikeuden kaikilta naimattomilta miehiltä. Ymmärretään, että näistä avioliittolaeista oli seurauksena jättiläismellakoita, varsinkin teatterissa, missä Augustus mielellänsä näyttäytyi. Vielä tuloksettomampaa kuin tämä oli jalojen siveyskirjoitusten levittäminen, mitä Augustus suunnitelmallisesti harjoitti. Miksi oli olemassa paljon hyviä kirjoja? Pitäisihän niiden mukaan myöskin elää! Siveellisyyden kohoittaminen! Tosiaankin, aika janosi siveellistä parannusta. Senvuoksi juuri silloin Augustuksen hallituksen aikana Johannes Kastajan esiintyminen Palestiinassa ja kristinuskon synty. Nämä harrastukset Tiberin rannoilla ja Jordanin äyräillä olivat samanaikaisia. Ja Augustus ponnisteli itse kunniallisesti kohoittaakseen itsensä ja perheensä siveellisesti korkeammalle tasolle. Tämä mies todistaa arvokkaalla tavalla todeksi sen väitteen, että suuret velvollisuudet kasvattavat ihmistä ja korkea asema häntä nostaa ja puhdistaa. Armottoman raa'at viettinsä Augustus on vanhempana miehenä ihmetyttävässä määrin voittanut, ja humaanisuus, jota silloin melkein jokainen hänen tekonsa osoitti, vaikuttaa täysin puhtaalta, sisäiseksi omaisuudeksi tulleelta.
Mutta hän sai nyt kokea tapain turmeluksen kauhut omassa lihassansa ja verassansa. Iulia, hänen oma lapsensa, jonka hänelle kerran Scribonia, hänen toinen vaimonsa, oli lahjoittanut, Iulia, tämä ihmeteltävän nerokas rotuihminen, häikäisevä nainen, oli naimisissa hänen lähimmän ystävänsä, sotapäällikkö Agrippan kanssa. Kaikki toiveet kohdistuivat tähän avioliittoon. Mutta Iuliassa heräsi keisarintyttären itsevaltaisen ylimielinen vallantunne, tunne, että oli hyvän ja pahan yläpuolella, ja hän eli ujostelematta viettejänsä noudattaen, hillittömästi, häpeämättä, näyttäytyi julkeasti ja avoimesti rakastelijoittensa ympäröimänä. Häväistys, julkisella paikalla, oli niin kuulumattoman suuri, että Augustuksen täytyi tämä tyttärensä, jonka hän hempeällä hellittelyllä oli ympäröinyt, rikoksentekijättärenä tuomita, rangaista, hyljätä. Eräs Marcus Antoniuksen pojista oli ollut hänen suosituimpia rakastelijoitansa, ja tämä nuori Antonius oli suunnitellut murhayrityksenkin keisaria vastaan. Niin kostautui Augustuksen oma kevytmielinen nuoruudenelämä lopuksi hänelle itselleen.
Mutta onnettomuudet jatkuivat. Viisi lapsenlasta Iulia oli hänelle antanut; niiden joukossa oli yksi henkisesti vajaamittainen poikalapsi, Agrippa, mutta kaksi hyvälahjaista poikaa, Gaius ja Lucius. Huolehtiakseen vallanperimyksestä Augustus otti nämä lapsenlapset ottopojikseen; ne tulivat siis hänen lapsikseen; hän suorastaan osti ne vävyltänsä Agrippalta, ja rakasti heitä, niinkuin hän rakastaa voi; hän rakasti heitä ikäänkuin järjestelmän mukaan, antoi itse heille laskentotunteja ja lukutunteja, piti heitä aina ympärillänsä, antoi heidän matkoilla ratsastaa rinnallansa. Mutta pojat eivät kehittyneet erittäin suotuisasti, ja äkkiä, vuosina 1 ja 2 j.Kr. he molemmat kuolivat. Isku järkytti häntä kovin. Yleisön kesken kerrottiin, että Livia oli myrkytyttänyt pojat. Mutta niin kuolivat myöskin Augustuksen vanhat ystävät ja auttajat Agrippa, Maecenas, niin kuolivat myöskin parhaat niistä runoilijoista, jotka mainitsin ja jotka hänen aikakauttansa kaunistivat, menivät pois paljoa ennen häntä. Vanhus joutui yhä yksinäisemmäksi ja hänen oli nyt tyytyminen Livian kahteen poikaan, poikapuoliinsa Tiberiukseen ja Drusukseen, kunnes Drususkin, joka oli paljoa miellyttävämpi kuin Tiberius, kuoli aivan liian aikaiseen (8 e.Kr.). Viimeisinä kahtenakymmenenäkahtena elinvuotenaan väsynyt hallitsija näki jääneensä yksin Livian ja synkän sulkeutuneen Tiberiuksen seuraan. Mutta vasta vuonna 4 j.Kr. hän veti Tiberiuksen kanssahallitsijana lähellensä.
Lisäksi tuli vielä valtiollisia onnettomuuksia. Augustus on muutoin käynyt vähän sotia; sillä ulkomaiset kansat pyrkivät nyt näennäisesti niin mahtavan keisarikunnan kanssa rauhaan; ennen kaikkea parthialaisetkin (vuonna 20 e.Kr.) Ainoastaan germaanit tuottivat yhäti huolta. Jo vuonna 16 e.Kr. he häpeällisesti perinpohjin löivät Augustuksen sotapäällikön Lolliuksen. Tämän kyllä Tiberius ja Drusus jälleen korvasivat tunkeutumalla kuuluisilla sotaretkillänsä syvälle Saksaan, Elbelle saakka, ja oikeallekin Rheinin rannalle nyt Rooman leveä kämmen asettui. Mutta teurastus Teutoburgin metsässä, kheruskilaisen Arminiuksen äkillinen, valtava voitto vuonna 9 j.Kr. teki tyhjäksi tämän kaiken. Publius Quintilius Varuksen johtamat kolme legioonaa oli päällekarkauksessa tuhottu, myöskin upseerit kaikki; kaikki sotamerkit menetetyt, itse Alison linnoitus kukistunut, ja Varus itse heittäytyi miekkaansa. Vihattu roomalainen oikeudenkäyttö ja Rooman verot olivat ajaneet germaanit tähän vapaustaisteluun. Vielä kapinan puhkeamisen edellisenä iltana kavala Arminius oli aterioinut Alison linnoituksessa mitään aavistamattoman roomalaisen luona. Silloin näyttäytyi äkkiä, miten Rooman sotalaitos oli rappeutunut. Valtio oli oikeastaan aina rahapulassa ja seurauksena siitä joukko-osastot laajoilla rajoilla liian heikot. Vanha Augustus antoi harmista partansa ja tukkansa kasvaa pitkäksi. Sellaisena hän oli kuukausimääriä. Roomassa itsessänsä asetettiin turvajoukkoja, ettei syntyisi kapinaa hallitusta vastaan, ja kaikkien provinssien maaherrain virkakautta pitennettiin, etteivät muutkin lännen kansakunnat nousisi Roomaa vastaan. Augustuksella oli tähän saakka germaanihenkivartiosto (niinkuin paavilla nykyisin sveitsiläiset henkivartijat); sillä germaaneja pidettiin voimakkaimpina ja uskollisimpina vartijoina. Nyt hän lakkautti sen. Germaanilaisvaara oli tästä alkaen uhkaamassa Rooman valtakunnan taivaanrannalla.
Huolta ja nöyryytyksiä ei siis puuttunut. Harvinainen mies, joka viidenkymmenenviiden vuoden ajan oli roomalaisiansa hallinnut, voi kuitenkin tyytyväisenä vihdoinkin vuonna 14 levolle laskeutua. Koko Italia kukoisti jälleen, ja ennen kaikkea kaikissa provinsseissa, koko avarassa maailmassa, kiitos oivallisesti järjestetyn valtakunnanhallinnon, heräsi terve, rikas elämä. Ihana kylvö oli kylvetty. Iloinen toivehikkaisuus virisi kautta provinssien. Aivan hänen kuolemansa edellä, kun hän oli purjehtimassa Napolin lahdella, tuli yksinkertaisia aleksandrialaisia laivamiehiä odottamatta Augustuksen luo laivan kannelle ja sanoivat juhlallisesti hänelle: "Sinä olet se, jonka toimesta me elämme, laivaliikettämme harjoitamme, olemme vapaita ja saamme voittoa." Suloista oli varmaan hänen korvallensa sellaista kuulla. Ja päivät olivat vielä niin kauniit: oli sydänkesä, ei vielä syyskuu. Ihmeellinen lämpö, joka teki niin hyvää vanhalle ihmiselle. Sininen meri kimalteli ja hehkui. Caprilla vanha hallitsija vielä tarjosi kansanaterian ja toimeenpani nuoren väen tappelun heitättämällä sen joukkoon leivoksia ja omenia. Se huvitti häntä hyvin. Neljä päivää hän oli siten vielä Caprilla, mitä lempeimmältä mielellä. Keskustelussa sattui, että hän huomaamatta tekaisi soman kreikkalaisen runosäkeen ja pian vielä toisen. Silloin hän kysyi korkeasti oppineelta seuralaiseltansa Thrasyllokselta: "Keneltä tämä säe on?" Kun Thrasyllos valitti, ettei hän tuntenut oivallista runoilijaa, hän oli haljeta naurusta. Mutta ähkytauti, jota hän poti, oli häneltä kokonaan vienyt voimat. Napolin kautta hän tuli vielä Nolaan lähellä Pompeiia. Sinne hän kutsutti Tiberiuksen luoksensa, sillä hän tunsi äkkiä lopun lähenevän. Kokonaisen päivän hän vielä keskusteli siellä salaisesti synkän kruununperillisensä kanssa. Tämän keskustelun jälkeen kerrotaan Augustuksen sanoneen: "Voi kurja Rooman kansa, miten verkkaisin hampain sinut rikki pureskellaan".[78] Juuri ennen kuolemaansa hän kysyi: "Onko kansa ulkona jo kuohuksissaan?", annatti sitten peilin ja silitytti tukkansa (hän pani nyt enemmän arvoa ulkoasuunsa). Sitten hän lysähti kokoon. Hän näki hengessä neljäkymmentä nuorukaista, jotka tahtoivat kantaa hänet pois. Ne olivat hänen tulevat ruumiinkantajansa. Hän tunsi jo, että hän ei enää voinut hallita alaleukaansa, yhtäkaikki hän sanoi vielä ympärillä seisoville merkilliset jäähyväissanansa: "Olenko teidän mielestänne näytellyt hyvin elämän teatterikappaleen?" ja sitten kreikaksi: "Jos pikku kappale on teitä miellyttänyt, niin taputtakaa käsiänne ja laittakaa, että minä voin iloisena poistua." Sitten hän erosi elämästä Livian sylissä. Mutta nuo sanat ovat niin luonteenomaisia kuin mahdollista. Sillä niin oli todellakin: elämä teatterikappale! Hän oli osansa hyvin näytellyt, ja se osa oli vaikea esittää, rauhanruhtinaan ja maailman onnellistuttajan osa. Suorittaakseen sen hän oli jättänyt kaikki alhaiset vietit, verenhimon ja hirmuvaltiaan ihmishalveksimisen. Hän oli neljänkymmenen vuoden ajan naamioinut itsensä hyväksi ihmiseksi. Hän oli lopuksi tullut siinä hyväksi. Tämä itsekasvatus on ilmiömäistä. Senvuoksi hän on myöskin saavuttanut suosiota, niinkuin tahtoi. Hän on pysynyt koko seuraavan ajan roomalaisten voittamattomana ihannekeisarina.
Kun hän oli kuollut, hänen, lapsenlapsistansa, hänen tyttärensä Iulian pojista, yksi eli vielä; se oli tuo heikkojärkinen, mielisairas nuorempi Agrippa. Tiberius surmautti heti tämän Agrippan. Sitten vasta hän ilmoitti kansalle, että Augustus oli kuollut. Tiberius oli nyt ainoa perillinen.
Pitäisikö minun puhua vielä siitä yli-inhimillisestä kunnioituksesta, joka on tullut Augustuksen osaksi. Meille on nykypäivinä läheisintä, että Sextilis kuukausi (elokuu) silloin hänen mukaansa sai nimen Augustus; keisari oli näet kuollut tässä kuussa. Muutoin häntä kunnioitettiin jo elinaikanansa jumalana ulkopuolella Roomaa monissa temppeleissä, ja sitä varten syntyi monessa provinssissa erityisiä papistokuntia, n.s. augustaalit. Sentähden myöskin kerrottiin: Octavius ei ohutkaan Augustuksen isä, vaan Augustus oli jumalan poika. Apollo jumala itse oli yhtynyt hänen äitiinsä, Attiaan. Sitten tuli lisäksi vielä toinen tarina, että nimittäin muuan ennustaja oli Roomassa vuodesta 63, Augustuksen syntymävuodesta, ennustanut, että sinä vuonna syntyisi Roomalle kuningas; heti Rooman senaatti, joka pelkäsi kuningasta, käski, että kaikki v. 63 syntyvät lapset piti surmattaman (esikuva Betlehemin lasten surmaamiskertomukselle). Mutta tämä pahatyö jäi suorittamatta, koska kaikki ylhäissäätyiset vanhemmat, jotka odottivat lasta sinä vuonna, palavasti toivoivat, että heidän pojastansa olisi tuleva luvattu maailman kuningas. Luonnollisesti Augustuksen kuoleman jälkeen hänen syntymätalostansa Roomassa tuli pyhäkkö; myöskin hän lapsuudenkotiansa Velitraessa oppaat vielä myöhempinä aikoina näyttelivät: siellä oli kamalaa; aave kummitteli tyhjissä huoneissa, eikä kukaan uskaltanut siellä oleskella, saatikka asua. Tiber joen ja Rooman Corson, vanhan Flaminiuksen tien, välillä Augustus oli itse rakennuttanut itselleen ja omaisilleen mausoleumin, jota ympäröitsi kaunis puisto, nuorison leikkipaikka. Sinne hänen tuhkansa haudattiin. Senaattorisäätyiset miehet kantoivat hänen ruumiinsa paareilla polttoroviolle, korkealla hartioillansa halki Rooman katujen. Kun rovio paloi ja liekit leiskahtivat yli ruumiin, näki eräs — se oli eräs senaattoreista — omin silmin, miten Augustus liekeistä ja savusta ruumiillisena nousi taivaaseen. Jumalanpojan taivaaseenastuminen! Tämä ei voi meitä oudoksuttaa. Se oli rohkean haaveellisen uskonnollisuuden aikaa, ja kernaasti uskottiin sellaisiin ihmeisiin.
KEISARI CLAUDIUS
Rooman keisariaika, joka alkoi Augustuksen nelikymmenvuotisella yksinvallalla, kesti viisi vuosisataa. Se päättyy Länsi-Eurooppaan nähden 5. vuosisadalla, v. 476 j.Kr. Odoakerin, germaanilaisen sotakuninkaan esiintymiseen. Jokainen noin kuudestakymmenestä Rooman keisarista — vai oliko heitä enemmän? —, jotka tuona aikana ovat hallinneet, on luonnetyyppi. Kaikki he ovat lyötättäneet rahaa, ja keisarirahat näyttävät meille heidän pronssiset piirteensä. Meidän on tässä tyydyttävä vain muutamiin.
Augustusta seurasi lähinnä säännöllisessä perintöjärjestyksessä, joka perustui sukulaisuuteen, ainoastaan nuo neljä: Tiberius, Caligula, Claudius ja Nero. Kun minä heidän joukostansa otan esitettäväkseni keisari Claudiuksen, se ei tapahdu yksinomaan vaihtelun halusta: juuri tämä Claudius oli kaikista yksinvaltaista tyhmimmän huudossa, ja maksaa vaivan niin monen sankarin perästä nähdä kerrankin n.s. narri purppurassa; tärkeämpää on, että paljon henkilöitä, myöskin naisia, joilla on kuuluisa nimi, ryhmittyy Claudiuksen ympärille. Hän hallitsi ainoastaan kolmetoista vuotta.
Aluksi on tehtävä vain jokunen esihuomautus. Jo heti Augustuksen kuoleman jälkeen, jo Tiberiuksen aikana, oli lempeä keisarivalta muuttunut avoimeksi hirmuvallaksi. Tosin ei lain, vaan väärinkäytöksien tietä. Korkean senaatin vaikutusvalta, joka kerran vapaan tasavallan aikana oli niin suurenmoisesti valtiota johtanut, oli kokonansa vaipunut. Ja kansa sitten! Kansanvaalit, kansan virkamiesten valitsemisen Tiberius lakkautti, keisari nimitti nyt virkamiehet. Jo Augustus oli niinikään turvallisuudeksensa sijoittanut Roomaan 3000 miestä keisarillista kaartia; Tiberius järjesti tämän joukon vakinaiseen leiriin Viminalis kukkulan taakse. Nämä olivat pretoriaanit, joiden prefekti eli päällikkö pian tuli lähinnä keisaria mahtavimmaksi mieheksi. Jo epäluuloisen Tiberiuksen aikana kukoisti sitäpaitsi inhoittava ilmiantajajärjestelmä (delatores) ja oikeusmurhat ilmoitettujen majesteetinloukkausten johdosta; sekin uusi käsite. Yhdelle ainoalle ihmiselle Tiberius, tämä runsaslahjainen mies, joka kumminkin vajosi ihmisvihaan ja ihmiskammoon, lahjoittaa luottamuksensa, ovelalle Seianukselle. Tiberius vetäytyy luoksepääsemättömänä salaisuuden verhoamaan yksityiselämään Caprille. Caprin saari on nytkin vielä täynnä salaperäisen synkkiä muistoja Tiberiuksesta, ja yhäkin hänen vaivattu henkensä kummittelee siellä öisin hänen palatsilinnojensa sortuneissa raunioissa. Mutta Seianus petti hänet häpeällisesti. Kumminkin piinatulla vanhuksella oli vielä kyllin voimaa häntä rangaista. Kyllästys ja inhontunne jäi hänelle jäljelle. Tiberius tuli 79 vuoden vanhaksi. Itse kuolemakin pelkäsi häntä. 23 vuoden ajan oli Tiberiuksen valta pääkaupungin kuormana (14—37); mutta provinsseille se koitui siunaukseksi, ja hänen vanha sotapäällikkömaineensa vaikutti, että Rooman nimi edelleenkin oli korkeassa arvossa parthialaisten ja germaanien keskuudessa.
Häntä seurasi nuori Caligula, Tiberiuksen veljen pojanpoika; hän oli ainoa kruununperillinen, joka vielä oli käytettävissä. Sillä kuolema, nimenomaan väkivaltainen kuolema, oli jo silloin arveluttavassa määrin tehnyt puhdasta keisariperheessä. Caligula oli äitinsä puolelta Marcus Antoniuksen jälkeläinen; hän oli paljon ylistetyn, kansan jumaloiman Germanicus prinssin poika. Hän oli nuori, 25 vuoden vanha. Mutta hän petti kaikki toiveet; sillä valta oli nyt mielisairaan käsissä. Kaikki hänessä on patologista. Hän tiesi sen itse; hän ei nukkunut yöllä, kalvavat ajatukset ahdistivat häntä. Mutta kukaan ei pannut verenhimoista hullua kahleisiin. Viisi vuotta hänen n.s. hallitustansa eivät olleet muuta kuin murhaa ja ryöstämistä. Roomaa kuritettiin hirmuisesti, eikä yksin Roomaa, vaan provinsseihinkin ulottuivat hänen ahneutensa ryöväysretket. Kissamaisena ja kavalana koko maailmaa kohtaan hän piti senaattorit sellaisessa kauhussa, että he palvelivat häntä pöydässä kuin viinurit, lautasliina käsivarrella. Hänestä oli liian kallista ostaa ruokaa petoeläimille; senvuoksi hän heitätti pedoillensa rikoksentekijöitä; ne eivät maksaneet mitään. Caligula se myöskin ensimäisenä tarjosi nähtäväksi julkisen tuomitun polttamisen. Mutta hän sai sopivan lopun, oman henkivartiostonsa toimesta. Pretoriaanit määräsivät jo silloin Rooman kohtalon; he murhasivat mielipuolen narrin balettiharjoituksessa hänen omassa palatsissaan.
Enää ei siis senaatti tyranneja murhaa. Yhtäkaikki liikahteli siinäkin vielä hiukan vanhaa toimitarmoista henkeä. Senaatissa nousi heti voimakas puolue, joka tahtoi nyt toimeenpanna keisariuden lakkauttamisen ainaiseksi. Mutta sotamiehet, mitä ne välittivät senaatista? Pretoriaanit tekivät heti seuraavana päivänä kunnioituksin ja uskollisuudenvaloin Rooman keisarin Claudiuksesta, joka heillä oli luonansa leirissä. Minä huomautan, että näissä pretoriaaneissa monasti oli germaanejakin; saksalaisia pidettiin silloin jo parhaina sotilaina, valiojoukkona, ja saksalaiset ovat siis kenties jo silloin keisarin määränneet. Sellainen tapahtuma sattui tammikuussa 41. Mielenkiintoista on lähemmin tuntea ne olosuhteet, missä tämä tapahtui.
Tämä Claudius oli Caligulan setä, jalon Germanicuksen veli, ja hän oli silloin jo viidenkymmenen vuoden vanha. Jo lapsena häntä kohdeltiin halveksien. "Tyhmempi kuin Claudius" oli jo aikaisin sananpartena keisarillisessa perheessä. Hänen oma äitinsä nimitti häntä epäsikiöksi (portentum), joka ei syntymässä ollut tullut valmiiksi. Senvuoksi annettiin pojalle kasvattajaksi raain mies, mikä tallista noudettiin, tallirenkien katsastusmies. Livia, vanha keisarinna-äiti ei yleensä koskaan suonut puhuttelusanaa taitamattomalle tolvanalle ja Augustus sanoi: "Hän tekee meidät ikuisesti naurunalaiseksi, mies parka. Älkää vain antako hänen sirkuksessa istua eturivillä keisariaitiossamme, sillä silloin kaikki näkevät hänet ja nauravat."
Claudius tosiaankin änkytti, ei pitänyt nenäänsä puhtaana, hänellä oli raaka tapa nauraa, ja kun hän vihastui, hänen suunsa vaahtosi; muutoin hän oli suurikasvuinen; mutta hän nyhjytti päätään ja ontuikin hiukan. Tiberius ja Caligula käsittelivät kumpikin keisarina ollessaan häntä nollana, niin, jättivät hänet vain senvuoksi elämään, koska he ajattelivat: hän on vaaraton. Claudius toivoi kunniallisesti saavansa kerran valtionviran. Tiberius vastasi hänelle: "Sinä kelpaat ainoastaan karnevaaliin; tuossa 40 kultakolikkoa huvitellaksesi."
Mutta kaikki tämä oli väärin. Claudiuksesta olisi varmaan voinut tulla jotakin. Mies hankki aikaisin aivan omasta halustansa perusteellisen kirjallisen sivistyksen, niin, mitä kaukaisimmat tiedot vanhan historian alalla; Livius, suuri historioitsija, oli hänen opettajansa, ja hän seurusteli mielellään kreikkalaisten oppineiden kanssa. Eikä vain niin; hän on aikaisin itsekin julkaissut oppineita teoksia, jotka hän osittain kirjoitti kreikan kielellä. Missä ilmeni siis hänen tyhmyytensä! Ilmeisesti on aika ajoittain vika olla klassillinen filologi; sillä se hän oli; hän tutkisteli myöskin fonetiikkaa; miten narrimaista! Mitä sellaisella omituisella ihmisellä ja kirjatoukalla oli tekemistä keisarillisten prinssien ja tottuneiden maailmanmiesten joukossa! Mutta kun hänet suunnitelmallisesti suljettiin kaikista viroista ja valtiovelvollisuuksista, siitä oli seurauksena, että hän lopulta rupesi juomaan ja pelaamaan ja seurusteli vain alhaisten ihmisten kanssa, jotka tekivät hänestä karkeata pilkkaa. Aterian jälkeen hän nukahti; silloin he heittelivät häntä öljymarjan sydämillä ja vetivät hänen käsiinsä villaiset käsineet; kun hän heräsi ja hieroi silmiänsä, hän säikähti karkeita käsiänsä. Ajateltakoon nyt, että sellainen ihminen äkkiä tulee maailman keisariksi. Että loppuromahdus oli tapahtuva, oli päivänselvää.
Kun Caligula piti murhattaman palatsissansa, salaliittolaiset poistivat läheisimmistä huoneista mahdollisimman tarkoin kaikki vastukseksi koituvat todistajat. Claudius tyrkättiin aluksi erääseen salongeista. Kun hän sinne kuulee haavoitetun Caligulan hirmuisen kirkunan, hän hiipii eräälle parvekkeelle ja kätkeytyy kauhuissaan ulkokaihtimiin. Muuan sotamies näkee hänen jalkansa pistävän esiin. "Halloo! kuka siellä piileskelee!" Hän tuntee Claudiuksen, joka pelosta lankeaa polvillensa. Sotamies tekee heti kunniaa, tervehtää häntä heti kohta "imperatoriksi", koko sotilasjoukko raahaa hänet halki kaupungin kantotuolissa kasarmin pihalle. Siellä Claudius viettää seuraavan yön pää riipuksissa ja arkana.
Sillävälin Capitoliumille kokoontunut korkea senaatti neuvottelee, neuvottelee ja neuvottelee eikä tiedä, mitä sen oikeastaan pitäisi päättää; katukansaa tunkeutuu lähistölle; kansa huutaa uutta hallitsijaa, joka antaa sille leipää ja näytelmiä. Silloin pretoriaanit ratkaisevat asian lopullisesti. He vannovat uskollisuutta Claudiukselle. Hän on keisari kaartin toimesta, ja hetikohta Claudius maksattaa kullekin yksityiselle kaartinsotilaalle käsirahoina 15,000 sestertiä (noin 3,700 markkaa).
Kävi, kuten käydä täytyi. Kuka olisi kansan muutoin pitänyt valita? Koko Augustuksen suvusta ei ollut ketään muuta täysikasvuista enää jäljellä paitsi Claudius, huolimatta kaikista ottopojaksiotoista. Niin, jos senaatin keskuudesta olisi noussut lahjakas mies, kyllin päättäväinen ja tunnoton voittaakseen palkkasoturit rahalla puolellensa! Mutta sellaista ei ollut.[79] Kaikkein vähimmin sopiva sellaiseen osaan oli Seneca, n.s. filosofi Seneca, tuon ajan merkitsevin mies, silloin jo 43 vuoden vanha, rikaslahjainen, hieno, asioita ymmärtävä, ja täynnä antaumusta suuriin päämääriin, mutta liian hyväsydäminen; oikeamielisyyden ja ihmisyyden mies ei silloin vielä kelvannut Rooman valtikan kantajaksi, Caligula oli häntä juuri näiden hänen ominaisuuksiensa vuoksi ankarasti uhkaillut ja vainonnut. Seneca nähtiin silloin vain yksityispiireissä toimissansa. Hänen suuri tulevaisuutensa oli vielä kaukana.
Juuri silloin, vuonna 41, Seneca, vuosisatansa nerokkain kirjailija, kirjoitti mukaansatempaavan kirjoituksen vihaa vastaan (de ira), joka hämmästytti uutuudellaan. Kirjoitus oli päiväntapahtuma. Hän näki, että kiivas viha ja kaikkien itsekkäitten viettien hillittömyys tuhosivat kaikki sivistyksen siunaukset ja tekivät elämän Roomassa helvetiksi. Hän vaati tämän maailman mahtavilta vihdoinkin mielenmalttia, itsekuria, kohtuutta, niin, ihmisrakkautta (tähän asti roomalaiselle tuskin ymmärrettävä käsite). Myöskin hän julkisesti julisti Augustuksen ihannekeisariksi, johon oli palattava.[80] Tämä kaikki miellytti suuresti uutta keisaria Claudiusta, ja Seneca teki häneen pysyvän vaikutuksen; sillä Claudiuskin tahtoi palata Augustuksen lempeämpään hallitustapaan; hän tahtoi vahvistaa jälleen senaattia; hän häpesi kiivauttansa, jota Seneca paheksui, ja lupasi julkisesti maltillisuutta ja itsensä hillitsemistä.
Mutta olot olivat liian sekavat. Hänen hallituksensa ensimäisestä päivästä alkaen oli keisariin tarrautunut kaksi valtaa: ensiksi hänen puolisonsa Messalina ja toiseksi hänen vapautettunsa.
Claudius perehtyi tosin itse oikein tarkasti asioihin. Hänen senaattipuheensa osoittavat, että hän erinäisiä kysymyksiä tutki persoonallisesti huolella ja perinpohjin. Kun Roomassa on tulipalo, hän on kaksi yötä peräkkäin palopaikalla ja itse huutaa ihmisiä auttamaan ja pelastamaan; tällöin hänellä on vieressänsä koreja täynnä rahoja, ja hän palkitsee jokaista, joka auttaa, heti. Huono merkki on, että hän halveksi lainoppineita; mutta oikeudenkäyttöä hän on innolla edistänyt, estänyt kaiken vitkastelun oikeusasiain käsittelyssä. Hän itse oli korkein oikeusaste siviilijutuissa, ja hän tuli siinä yhäti kosketuksiin yleisön kanssa tavalla, joka nykyaikaiseen hallitsijaan nähden on aivan mahdoton ajatellakin. Sen pahempi hän juuri näissä puuhissaan teki itsensä äärettömän naurettavaksi. Koko päivän päästään hän istui Forumilla ja antoi asianajajain edessänsä puhua ja puhua, kunnes hän nukahti; sellaista menoa oli koko vuoden, mätäkuussakin (ja ajateltakoon, mätäkuu Roomassa!). Ainoastaan milloin hän vainusi lähistöllä pappien ateriaa, hän äkkiä keskeytti käsittelyn ja meni kuokkavieraaksi. Ja aivan liian yksinkertaisia hänen päätöksensä usein olivat, kuten esim. syytettäessä erästä kreikkalaista siitä, että hän oli väärin ottanut itselleen Rooman kansalaisen oikeudet. Claudius määrää, että käsittelyn aikana tämän kreikkalaisen on esiinnyttävä kreikkalaisessa puvussa, niin kauan kuin syyttäjä puhuu; mutta niin pian kuin puolustaja alkaa puhua, hänen on pukeuduttava uudestaan ja esiinnyttävä roomalaisena.
Mutta tällä kummallisen turhantarkalla herralla oli palatsissaan kotiministerinsä, hyvin älykkäitä kreikkalaisia orjia, joille hän oli lahjoittanut vapauden. Sana minister merkitsee oikeastaan kotiorjaa; keisarilliset ministerinvirat eivät siis alkujaan olleet muuta kuin talonpalvelijanpaikkoja. Näille aivan yksityisille palvelijoilleen Claudius nyt jätti kaikki suuremmat hallitusasiat, ja se oli viisasta. Felix oli hänen sotaministerinsä nimi; Pallas hoiti tililaitosta, siis finansseja, raha-asioita; Narkissos oli kansleri; tämä oli tärkein toimi, s.o. hän hoiti valtakunnassa ja valtakunnan rajojen ulkopuolella poliittista ja hallinnollista kirjeenvaihtoa. Polybios ja Kallistos lopuksi hoitivat anomuskirjeosastoa. Narkissos oli terävin, suurenmoisin näistä kreikkalaisista hovimiehistä, joita laiskat roomalaiset varmasti raivo sydämessä katselivat. Kreikkalaiset ne nyt Roomaa hallitsivat: siitä raivo. Se oli leipäkateutta ja rotuvihaa. Claudius sitävastoin oli täydellä syyllä pelkkää kiitollisuutta, ja mikään kunnianosoitus ei hänestä ollut liian korkea hänen auttajillensa. Näitä kreikkalaisia moitittiin syystä, että he käyttivät asemaansa hyväkseen rikastuaksensa äärettömästi. Narkissos ja Pallas olivat läheltä pitäen Rooman rikkaimmat miehet. Mutta kuka roomalainen teki sitten toisin, jos hän vain sai jotakin tilaisuutta siihen? Tämän ryöväysjärjestelmän ovat kreikkalaiset nousukkaat oppineet Rooman omilta suuruuksilta, Iulius Caesarilta etunenässä. Tosiasia on, että tyhmän Claudiuksen hallituskausi esiintyy pysyviltä suorituksiltaan poliittisella ja hallinnollisella alalla paljoa loistavampana kuin Tiberiuksen ja Caligulan hallitus. Tästä hän oli kiitollisuudenvelassa ennen kaikkea Narkissokselle, jolla oli käsissänsä ulkoasiat ja yleishallinto. Muistelen vain ihmeellistä Claudiuksen vesijohtorakennusta, aqua Claudiaa, jonka jättiläiskaaret nytkin vielä ovat Campagnan pääkaunistus ja Lateraanin lähellä yli kaupungin muurin ylpeästi tunkeutuvat kaupunkiin. Lisäksi tuli aivan hiekoittuneen Ostian sataman uudestirakentaminen majakkoineen. Ostia on Rooman miljoonakaupungin luonnollinen satama, mutta nykyisinkin se on jälleen aivan hiekoittuneena. Se oli teknillinen jättiläissuoritus, ja kukaan Rooman vallanpitäjistä ei ollut tähän asti siihen uskaltautunut. Vielä mielenkiintoisempaa on, että Marokko silloin lopullisesti järjestettiin provinssiksi, kieltämättä taaskin arvaamattoman suuri voitto valtakunnalle; mitä Marokko kauppapoliittisesti merkitsee, siitä ovat nykyisin ranskalaiset ja jotkut saksalaisetkin päässeet selville. Mutta suurinta on, että Britannia, tarkemmin Etelä-Englanti, nyt Claudiuksen kenraalien johdolla vuonna 43 valloitettiin ja tuli Rooman provinssiksi. Tämä on muistettavinta. Sillä tällä tapahtumalla alkaa Englanti historiansa.
Mutta missä viipyy Messalina? Puhuisimmeko ainoastaan Claudiuksen talonpalvelijoista? Tosiaankin, ministerien ohella, jotka olivat keisarin oikeana ja vasempana kätenä, oli vieläkin toinen valta, joka keisaria vasta oikein hallitsi. Tämä oli hänen puolisonsa, nuori keisarinna Valeria Messalina. Hän oli, kun hänen puolisonsa tuli keisariksi, vasta 17-vuotias, solakka ja kultakutrinen, täydessä nuoruudensulon lumoavaisuudessa, mutta samalla aistillinen, himokas ja voittamaan tottunut, vehkeilevä nainen ja viettelykykyinen, mutta lisäksi kiivas, niin, raivotar intohimossansa. Hänen historiallinen suurtekonsa oli, että hän synnytti Claudiukselle keisarinpojan. Nyt oli saatu keisarillinen prinssi! Keisari oli ihastuksissaan. Ajateltakoon, näissä lapsiköyhissä piireissä! Kenellekään edellisistä kolmesta keisarista, keisarikauden 72 vuoden kuluessa, ei ollut tähän saakka poikaa syntynyt. Claudius nimitti lapsen Britannian valloituksen muistoksi Britannicukseksi. Mutta sitä ehdottomammin vallitsi Messalina, joka oli synnyttänyt kruununperillisen, ja voi uskaltautua kaikkeen, todellakin kaikkeen. Senvuoksi talon ministeritkin taipuivat täysin hänen tahtoonsa. Ja hän soi itsellensä kaiken; hän ei tuntenut lainkaan pidättyväisyyttä. Roomassa vallitsi naiskomento, kuin olisi Kleopatra nyt voittoisana tehnyt tuloansa. Mutta Kleopatra oli viisaampi kuin Messalina. Tosin varmaan koko joukko riettaita juttuja, joita kerrotaan, on liioittelua; sillä kun keisarinna kuoli, Rooman juorut syytivät joka taholta lokaa hänen päällensä. Mutta vaikkapa niinkin, sarja tosiasioita ei ole kiellettävissä. Mitä varten Messalina oli nainut tämän Claudiuksen aikana, jolloin mies ei vielä mitään merkinnyt! Yksinomaan ollakseen hänestä piittaamatta. Nyt, kun hänen puolisonsa oli tullut keisariksi, hänellä oli mitä verrattomin asema, ja hän ei nyt yksin harjoittanut avoimesti lukuisia rakasteluitansa (oliko mies gladiaattori vai tanssija, oli hänelle yhdentekevää; hieno Vitellius oli saanut saaliikseen hänen tohvelinsa ja kerskaili sillä, että aina kantoi sitä sydämellänsä); sitäpaitsi oli vaarallista torjua hänen rakkauden tarjoustansa; ken oli ynseä, joutui hänen kostollensa alttiiksi. Messalina voitti Iulian, Augustuksen paheellisen tyttären, siinä, että hänkin osasi surmata tai surmauttaa. Mutta hän tarvitsi ennen kaikkea rahaa suosikkiensa onnellistuttamiseksi ja avasi senvuoksi suuren liiketoimisten, jossa myytiin kansalaisoikeuspapereita ei-roomalaisille ja virkapaikkoja roomalaisille. Kansalaisoikeus ja virat ostettavissa! Luonnollisesti Narkissoksen ja muiden hovivirkamiesten piti hoitaa tässä liikepuoli.
Mutta palatsissa esiintyi myös vastustusta, ryhmä arvostelevia henkilöitä. Ne olivat prinsessat Livilla ja Agrippina, kaksi merkitsevää naista, Caligulan sisaria, Claudiuksen veljentyttäriä; ja heidän puoltansa piti Seneca, merkitsevin henki Rooman miehisessä maailmassa. Messalina vihasi näitä kolmea. Seneca, joka kaikissa taloissa melkein kuin pappi saarnasi tapain puhtautta ja elämän pyhittämistä, ei ollut hänen silmissänsä muuta kuin vastenmielinen lavertelija. Claudius osoitti myötätuntoisuutta häntä kohtaan; se voi käydä vaaralliseksi. Livilla taaskin oli ihmeen ihana, muhkea nainen, loistava rotuihminen, mutta omaatuntoa vailla (kuten muutoin Agrippinakin) ja kevytmielisissä puuhissa kaiken todennäköisyyden mukaan Messalinan tasa-arvoinen kilpailijatar. Asia suoritettiin pian: Livilla ajetaan maanpakoon, sitten surmataan. Senecaa syytettiin luvattomasta yhteydestä hänen kanssansa; hänenkin on kuoltava, mutta Claudius pelastaa hänet Korsikkaan.
Agrippina jäi noista kolmesta yksin jäljelle. Hän oli silloin jo leski ja hänellä oli nelivuotias poika, Nero. Messalinan täytyi kokea, että katurahvas välistä tälle pienelle Nero prinssille toimeenpani suurempia kunnianosoituksia kuin Britannicukselle. Hän oli raivoissaan, mutta hän ei tehnyt lapselle mitään.
Silloin tuli kova onni. Eräs ministereistä, Polybios, kunnian mies, vastusti keisarinnaa muutamassa puuhassa. Heti tämä surmautti hänet. Silloin kääntyvät kaikki muut ministerit hänestä pois. Suuri Narkissos on nyt hänen julkinen vihollisensa. Hänen piti pian saada kokea sen vaikutusta.
Vuonna 47 vihdoinkin kuuma rakkaus valtasi hänen sydämensä niin monien kevytmielisten huvittelujen perästä. Hän oli nyt 24-vuotias. Hän rakasti Rooman tunnustetusti kauneinta miestä, joka oli vain vähän häntä vanhempi, Gaius Siliusta, ja hänet valtasi mielettömän hurja ajatus mennä hänen kanssansa naimisiin. Claudius tunsi hänet hyvin; hän oli äskettäin määrännyt tämän Siliuksen konsuliksi; niinpä ei voi olla epäilystäkään, että Claudius, kun kyseessä oli niin huomattava nuori mies, myöskin sai tietää näistä häistä, jotka tosiaankin tapahtuivat kaikin tavanmukaisin menoin, vaikkakaan Claudius ei ollut silloin Roomassa. Mutta usein ilmenneessä tylsistyneisyydessään hän antoi asian toistaiseksi mennä menojaan. Messalina odotti, että hän lähettäisi hänelle erokirjeen; mutta hän ei tehnyt sitä. Messalina oli siis maailman silmissä kaksoisaviossa: suunnaton häpeäjuttu todellakin; mutta tosiasia on syyttä julistettu uskomattomaksi, mahdottomaksi. Tällainen kaksoisavio oli tulos poikkeuksellisista olosuhteista. Olettaenkin, että Messalina toivoi avioeroa, hänen vallassaan kumminkaan ei ollut saada sitä toteutetuksi. Kun Claudius hänen ottamistansa liikavapauksista huolimatta ei ollut lähettänyt hänelle erokirjettä, ei hänelle kiihkeässä intohimossaan jäänyt muuta jäljelle kuin toimia siten, kuin hän teki. Ja hänen kaikkivallantunteensa antoi hänelle rohkeutta; sillä Claudius oli tähän asti mukautunut kaikkeen. Tosin kaksoisavio herätti yhteiskunnassa mitä suurinta pahennusta; mutta keisarilliset henkilöt tunsivat olevansa lakien yläpuolella.[81] Samanluontoisia tapauksia ei myöskään puuttunut; Plauciusta syytettiin Ciceron aikana kaksoisaviosta,[82] se oli siveellisesti moitittavaa, mutta nähtävästi ei oikeudellisesti rangaistavaa; Iulius Caesar oli tahtonut suorastaan lailla suojella monivaimoisuutta,[83] ja suuri Marcus Antonius oli mennyt naimisiin Kleopatra kuningattaren kanssa ollessaan Octavian puoliso.[84] Miksi tämä ei kävisi päinsä Messalinalle? Claudius oli hänelle ehdottoman alistuvainen, ja todella ei liikahtanutkaan; hän näytti suhtautuvan asiaan levollisesti.
Mutta Messalinan vihollinen Narkissos ymmärsi käyttää hyväksensä tapahtumaa. Hän antoi keisarin ymmärtää, että Silius, keisarinnan nuori puoliso, luonnollisesti tavoitteli keisarinarvoa. Narkissos esitti siitä todistajiakin. Salahanke majesteettia vastaan! Claudius oli arka; hän vapisi heti henkensä menettämisen pelosta, ja kuolemantuska teki hänet kykeneväksi kaikkeen.
Hän oli niin pelkurimainen, kerrotaan, että etsitytti aseita jokaiselta luonansa kävijältä; niin, hän pelkäsi kirjuriensa metallipiirrintäkin; sillä nämä piirtimet olivat teräviä kuin neulat, koska niillä kirjoitettiin vahaan. Senvuoksi Claudius pari vuotta aikaisemmin (vuonna 42) oli surmauttanut muitten muassa Appius Iunius Silanuksenkin. Messalina oli tahtonut hankkia tämän Silanuksen pois päiviltä, tämä kun juuri oli nainut Messalinan leskeksi jääneen äidin ja siitä syystä oli hänelle haitallinen. Silanus omisti sitäpaitsi Luculluksen ihmeelliset puutarhat; nämä puutarhatkin varmaan häntä houkuttelivat. Narkissos oli silloin vielä hänen kanssansa liitossa. Narkissos kertoo keisarille nähneensä unta, että Silanus oli murhayrityksen tekijä; Messalina puuttuu puheeseen: "Niin onkin! Minä olen nähnyt aivan saman unen!" Se oli kyllin taikauskoiselle hallitsijalle. Hän uskoi sokeasti salaliittoon. Kun Silanus tulee palatsiin, käydäkseen keisarin luona kunniatervehdyksellä, tämä tuossa paikassa iskettää hänet maahan.
Se oli Silanus. Nyt Silius oli saman epäluulon alaisena. Mutta Narkissos oli valehdellut. Palatsivallankumousta ja keisarin murhaamista ei ajatellut kukaan. Kuumaveriselle keisarinnalle olivat hallitushuolet vallan kauhistavia; eihän hän ollut ottanut vastaan Augusta arvonimeäkään, eikä hän koskaan olisi sälyttänyt keisarinarvoa kauniin ystävänsä kannettavaksi. Hallitsemaan Claudius oli kyllin hyvä. Messalina ei aavistanutkaan mitään pahaa ja nautti vain nykyhetken huumasta: halua ja haavetta! Hän kadotti kokonaan todellisuuspohjan jalkojensa alta ja tahtoi kaikkivallan suuruudenhulluudessaan, aivan niin kuin myöhemmin Nero, toteuttaa jumalaiselämän maan päällä.
Oli lokakuu ja kaikkialla maassa riemuitsevia viininkorjuujuhlia; niin itse Roomassakin. Hän toimeenpani palatsinsa puutarhoissa viininkorjuujuhlan, naamiaiset tavanmukaisine pukeutumisineen: Messalina esiintyi Bakkhos tarinan Ariadnena, mainadien ja pikku satyrien parvessa, huumaavan, rämisevän soiton pauhatessa, sillä aikaa kuin viinikuurnia puserrettiin ja mehu suhisten virtasi sammioihin. Siliuksen itsensä piti murattiseppeleisenä Dionysos jumalana häntä lähestyä, nuorena jumalana, joka hyljätyn Ariadnen vapauttaa ja mukanansa hänet riemujen autuuteen tempaa. Silloin kiipesi muuan vieraista puuhun ja ilmoitti: "Rajuilma uhkaa Ostiasta päin." Tiesikö hän jotakin! Vai oliko todellakin vain rajuilma tulossa? Jo tuli sanantuojia; he toivat tiedon, että keisari, joka oli Ostiassa toimessa, lähestyi sieltä uhkaavana. Hän uhkasi rangaistusta. Kaikki lennähtivät hajallensa.
Messalina menetti ensin harkintakykynsä, sitten hän keksi keinon. Mukanaan molemmat lapsensa Britannicus ja Octavia — sillä hän oli jo lahjoittanut Claudiukselle tyttärenkin, Octavian — hän tahtoi rientää häntä vastaan Ostiaan. Kiireessään hän tosin voi saada vain yksinkertaiset puutarhurinkärryt ajettavikseen. Mutta tämä oli sitäkin vaikuttavampaa. Tämän näkemisen täytyi liikuttaa. Hän tiesi, että Claudius ei voisi hänen ilmestymisensä vaikutusta vastustaa; sillä hän oli vieläkin kaunis ja nuori. Silloin hän näkee vaunut; Claudius tuli seurueineen häntä vastaan. Jo kaukaa Messalina huutaa hänelle rukouksiansa. Mutta Claudius ei katso häneen; sillä Narkissos istuu vaunuissa hänen vieressään ja kahlehtii Claudiuksen huomion huumaavalla vilkkaudella syytäen syytöksiä hänen vaimoansa vastaan. Myöskin lapsia näkemästä hän taitavasti saa hänet estetyksi. Vanha mies istui täysin tylsänä vaunuissa, sanatonna hautoen ajatuksiansa, pää nyökkyen. Narkissoksella oli valta kaikkeen. Tahtoihan hän aina parasta. Hän oli kohtalo.
Niin hän vie keisarin, kun he ovat tulleet Roomaan, ensiksi Siliuksen taloon, ja ilmeni, että Messalina oli ottanut koko joukon taide-esineitä keisaripalatsista ja niillä koristanut rakastetun Siliuksen kotia. Silius laahataan pretoriaanien kasarmin pihalle. Siellä Narkissos jo seisoo hänen syyttäjänänsä. Kaarti huutaa meluten hyväksymistänsä, ja Silius pyytää ainoastaan, että hänet pian lopetettaisiin. Siihen paikkaan Claudius hänet surmauttaa.
Messalina on sillävälin äitinensä paennut Luculluksen puutarhoihin, tuskan ja raivon vallassa. Hän tietää, että Claudius on häntä sieltä etsivä; hän tietää silloin liikuttavansa hänen sydäntään; niin, enemmänkin vielä, hän tahtoo kostaa tuolle Narkissokselle. Mutta keisari ei tule. Keisari on tosin lempeyteen taipuvainen. Mutta Narkissos pidättää häntä. Hänen tulostansa nyt kaikki riippui. Yö tulee. Mikä kauhistuttava odotus! Hänen äitinsä Lepida neuvoo häntä itse tappamaan itsensä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä. Hän ei voinut uskoa niin äkillistä perikatoa.
Silloin hän kuulee kolkutusta portille. Narkissos on hankkinut murhaajat. Murhaajat ne ovat. Messalinan tuskanhuudot ovat turhia. Raaoin häväistyssanoin kurja surmataan. Lapset seisoivat vertavuotavan ruumiin ääressä.
Se oli Messalina-tragedia. Suunnilleen niin Tacitus sen meille kertoo, mutta paljoa laajemmin ja liikuttavammin. Se vaikuttaa meihin joka tapauksessa voimakkaammin kuin silloin keisari Claudiukseen, joka lopusta kuullessaan osoittautui aivan välinpitämättömäksi, tulematta vähintäkään liikutetuksi edes nähdessään lastensa itkevän äitiä. Niin, sanotaanpa hänen seuraavana päivänä aterioidessaan kysyneen: "Miksikä keisarinna ei tulekaan syömään!" aivan kuin ei olisi saanut vähintäkään vihiä siitä, mitä oli tapahtunut.
Olkoon tapahtuman laatu miten inhoittava tahansa, joka tapauksessa Roomalle oli vapahdus, että Messalina oli raivattu pois; ja se oli Narkissoksen ansio. Mutta senaatti päätti hävittää kaikki keisarinnan kuvapatsaat, ja tämä on sen pahempi tosiaankin tapahtunut. Ainoastaan yhden pysyvän muistomerkin hän oli itsellensä hankkinut; se oli hyvän hammaspulverin resepti, jota Messalina käytti ja joka oli suosittu kauan aikaa. Resepti on meille säilynyt.
Claudius oli nyt 58-vuotias. Hän asettui sotamiestensä eteen ja huusi tuskaisesti tuttavalliseen tapaan: "Minulla on huono onni avioliitossa. Pistäkää minut kuoliaaksi, jos koskaan enää menen naimisiin." Mutta Agrippina eli vielä, ja hän oli päättänyt toisin. Hän oli nyt 39 vuoden vanha, Nero, hänen pikku poikansa, tuskin kymmentä. Agrippina oli mahdoton todellisesti rakastamaan, sydämetön ja laskeva ja joka suhteessa Messalinan vastakohta; eikä hänen menneisyytensäkään ollut vallan tahraton; mutta se oli silloin kauniiden naisten kunnianasia: arveluttavaa perheystävää ei puuttunut koskaan. Vähää aikaisemmin oli Agrippina mennyt naimisiin muutaman Passienuksen kanssa, mutta ainoastaan surmauttaakseen ja sitten periäkseen hänet. Mutta nyt kohdistui hänen kunnianhimonsa poikaan. Eikö hänen poikansa Nero voisi tulla Rooman keisariksi? Miksi ei? Arkailemattomana, viisaana, vehkeilevänä, ennen kaikkea vallanhimoisena, hän nyt ryhtyi tähän valtavaan suunnitelmaansa. Jo vuoden 49 alussa hän oli Claudiuksen puoliso: Agrippina keisarinna! Vanha mies oli niin herkkä hellyydelle, ja veljentyttärenähän oli Agrippinalla oikeus tervehtiessään häntä hyväillä ja ilahduttaa häntä suudelmalla. Tämä vaikutti, ja hän teki mitä Agrippina tahtoi. Tosinhan sedän ja veljentyttären naimisiinmenoa pidettiin Roomassa suorastaan sukurutsauksena (incestum). Mutta senaatti pantiin liikkeelle; sen täytyi tällöin päättää, että sellaiset avioliitot vastaisuudessa olivat sallittuja. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua tästä senaatin päätöksestä olivat jo häät. Molemmilla oli kiire. Mutta ettei hän menettelyssään olisi niin yksinänsä, Claudius julkaisutti toivomuksenaan, että muutkin sedät naisivat veljentyttärensä. Todellakin oli jokunen, jolla oli siihen halua, ja Claudius ja Agrippina saapuivat sitten mielenosoituksellisesti tämän miehen häihin.
Hajamielinen Claudius, niin kerrotaan, nimitti nytkin yhä edelleen Agrippinaa, kuten ennen setänä, "pikku tyttärekseen" tai "sylilapsekseen". Mutta tämä pikku tytär kasvoi arveluttavasti yli hänen päänsä. Ensiksi oli kyseessä Claudiuksen tytär Octavia. Tämä Octavia oli kihloissa nuoren praetori Silanuksen kanssa. Heti ensimäisenä päivänä keisarinnaksi tulonsa jälkeen Agrippina purki tämän kihlauksen ja saattoi Silanuksen surmaamaan itsensä. Nero kihlattiin heti Octavian kanssa: lapsikihlaus, jollaiset olivat niin tavallisia vanhalla ajalla. Nero oli 12 vuoden vanha. Sitten tuli nuoren kruununperillisen Britannicuksen vuoro. Tämä hento nuorukainen tungettiin armotta syrjään ja ympäröitiin kauhulla, ja lopuksi Nerosta vuonna 51 tuli Claudiuksen ottopoika. Nyt Nero ei ollut enää ainoastaan keisarin vävy, vaan myöskin keisarin poika, Claudiuksen lempipoika. Häntä yksin näytettiin kansalle, hänelle kaikki kunnia annettiin. Claudius vakuutti hänelle nimenomaan kruununperimyksen. Niin kaikki näytti olevan hyvin. Agrippina ei voinut enemmän toivoa.
Kumminkin yleinen maailmantila tuotti vähän hallitushuolia. Mainitsemisen arvoista on meille, että silloin, vuonna 50, Köln perustettiin, s.o. muutettiin sotilasleiristä siviilisiirtokunnaksi. Tässäkin Agrippinalla oli kätensä pelissä. Kaupunki sai hänen mukaansa nimen Colonia Agrippinensium. Sivumennen mainittakoon, että silloin, samana vuonna 50, kuoli juutalaisten kuningas Agrippa, joka välistä oli Claudiusta hyvin lähellä. Tähän loppui kuningasvalta Palestiinassa, ja maa tuli jälleen välittömästi Rooman hallintoon Syyrian provinssin lisänä. Mutta Claudius kulutti aikaansa gladiaattorinäytöksiin ja oikeudenkäyttöön. Tässä hän oli uskomattoman pitkämielinen. Muuan roomalainen ritari, jota oli viattomasti syytetty, heitti kiivastuksissaan asiakirja-kimppunsa hänelle vasten päätä. Toisen kerran on jokin mies provinssista kutsuttu todistajaksi eikä tule. Hänen maanmiehensä selittää hänen puolestaan: "Hän ei voi tulla!" Claudius kysyy: "Minkä vuoksi ei?" ja saa, niin usein kuin hän kysyykin, aina vain vastaukseksi: "Hän ei voi." Vasta loppujen lopuksi tulee selitys: "Koska hän on kuollut, teidän majesteettinne."
Meille kerrotaan hassunkurisia Claudiuksen lausumia. Kerran hän esim. tahtoi muutaman nuoren miehen koroittaa quaestoriksi (quaestor oli silloin ylhäinen virkamies). Häneltä kysytään miksi, ja hän sanoo: "Minä olin kerran sairas, ja silloin hänen isänsä ojensi minulle lasillisen vettä, juuri kuin minä olin hyvin janoissani." Mutta senaattia hän ikävystytti puheillansa, joissa hän erinomaisen oppineesti selitteli, miten siinä ja siinä kohdassa kolme- tai viisisataa vuotta sitten Roomassa meneteltiin. Sitten hän kaiverrutti puheet pronssitauluihin, ja niinpä on meille niistä yksi todellakin säilynyt Lyonissa. Myöskin uuden lajin kirjoituspaperia tämä keisari keksi ja ennen kaikkea kolme uutta kirjainta kirjaimistoon ja sai aikaan, että nämä kolme uutta kirjainta hänen aikansa oikeinkirjoituksessa myöskin otettiin käytäntöön. Aleksandreian egyptiläisessä yliopistossa täytyi joka vuosi hänen käskystänsä luennoida hänen kahta suurta historiateostansa, jotka hän nuoruudessaan oli toimittanut; toinen teos vei kaksikymmentä luentopäivää, toinen kahdeksan. Se ei ollut varmaankaan nautintoa. Ne käsittelivät vanhoja puunilaisia ja vanhoja etruskeja. Nykyinen historioitsija huokaa kyllä: "Olisipa meillä vielä nämä teokset! Me oppisimme niistä äärettömän paljon." — Päivän työn jälkeen Claudius sitten söi ja joi määrättömästi: aterian jälkeen hän aina oli päihdyksissä. Kun hän sitten oli torkahtanut, tuli palvelija sulka kädessä ja pisti sen hänen kurkkuunsa, että hän saisi keventää itseänsä.
Mutta Agrippina puuhaili sillävälin senaatin nöyryyttämisessä ja ennen kaikkea harjoittaen Messalinan tapaan virkain kaupustelua, saadakseen rahaa; valtava nainen, valtava väkivaltaisuudessaan. Mutta päämäärästään hän ei suinkaan ollut vielä varma. Sillä Narkissos eli vielä, ja Narkissos oli hänen vastustajansa. Narkissos ei ollut tahtonut Agrippinan naimisiinmenoa Claudiuksen kanssa. Senvuoksi hän vihasi häntä. Ja Narkissos ei ollut toimetonna; hän saa aikaan, että keisari jälleen rupeaa ajattelemaan Britannicus poikaansa. Claudius alkaa sääliä syrjäytettyä, aivan arkaantunutta nuorukaista, rakastaa häntä, ja meni niin pitkälle, että vanha mies teki uuden testamentin, jossa hän ei Neroa, joka juuri, vuonna 53, oli nainut Octavian, vaan Britannicuksensa teki valtansa perilliseksi. Nyt oli toimittava. Oli vuosi 54. Narkissos oli juuri sairaana; hän poti vaikeaa jalan kolotusta ja meni Campaniaan Sinuessan kylpylään. Hetki oli suotuisa. Vanhan myrkynsekoittajattaren Lucustan täytyi auttaa. Ei kukaan suojellut Claudiusta; sillä n.s. esimaistajankin, joka aina seisoi keisarin vieressä ja koetti ensin jokaista ruokalajia, Agrippina oli lahjonut. Claudius piti sienistä. Tällä kertaa oli myrkytettyjä sieniä. Agrippina ojensi ne hänelle itse. Päivällistä syötiin illan korvissa. Seuraavana aamuna Claudius oli kuollut. Mutta vasta keskipäivällä Agrippina tahtoi tehdä poikansa Neron keisariksi; sillä tähtien selittäjät olivat ilmoittaneet, että ainoastaan puolipäivähetki oli otollinen. Siispä aamupäivällä Claudius oli vain sairastunut; noudettiinpa ilveilijöitäkin ja operettilaulajia, jotka viereisessä huoneessa esittivät jotakin; sillä sairas oli sitä halunnut, niin kerrottiin.
Vasta puolenpäivän aikaan äiti vei sitten Nero poikansa ulos palatsista, jossa osasto kaartia oli vahdissa; ja jälleen kaarti on ensimäinen, joka Neron hyväksymishuudoin keisariksi tunnustaa. "Keisarin määrää sotajoukko." Keisari! ja ei vielä 17-vuotiaskaan. Agrippina riemuitsi. Maailma alistui tapahtuneeseen tosiasiaan. Palatsissa komentava upseeri pyysi sitten uudelta hallitsijalta, Nerolta, päivän tunnussanaa. Hänen antamansa tunnussana kuului: "paras äiti." Mutta tämä paras äiti huolehti vielä yhdestä turvallisuustoimenpiteestä. Narkissos, ajan mahtavin mies, enemmän kuin kahdenkymmenen miljoonan omistaja, surmattiin aivan lähipäivinä Sinuessassa. Agrippina hänet surmautti. Sitten Agrippina koroitti Claudiuksen Rooman jumalain joukkoon: tämänkin julkean uskonnollisen naamioilveilyn hän suoritti; hän itse. Sillä Nero oli vielä melkein poika. Agrippina nyt hallitsi. Mutta yleisö väitti, että Claudius, tämä karnevaalikuningas, kuolemansa jälkeen ei elänyt jumalana, vaan kurpitsina. Tätä Claudiuksen kurpitsiksi muuttumista esitettiin silloin "Apokolokyntosis" nimisessä satiirissa, jota meille kuitenkaan ei ole säilynyt.
Agrippina ja Nero! Oliko Messalinan tieltä raivaamisesta toivottu voitto se, että Nero hallitsi? Se olisi ollut lohduton ajatus. Mutta ei, siitä oli aivan toinen voitto. Se oli Senecan takaisin kutsuminen Korsikasta, mikä seurasi heti Messalinan kuoltua. Claudius itse lienee sen pannut vireille. Seneca, Korsikassa alakuloiseen toimettomuuteen vajonnut, oli nyt Neron kasvattajana ja vaikutusvaltaisena henkilönä hovissa: vuodesta 49. Hän sai Neron, tuon äkkipikaisen ja kuitenkin niin pelkurin nuorukaisen neljänä viitenä kasvatusvuonna niin valtaansa, että, kun Nero oli tullut keisariksi, ei Nero eikä myöskään Agrippina, vaan hän, Seneca, on hallinnut maailmaa lähimmät seitsemän vuotta.
Viimeiset kauheat vuodet Caligulan ja Claudiuksen aikoina, joita Seneca oli ollut mukana näkemässä, eivät kumminkaan olleet hyödyttömiä. Sillä niiden vaikutusta oli, että terveellinen vastaisku seurasi. Keskelle ajan veristä itsekkäisyyttä Seneca huusi sanat: "Kaikki kosto on jumalatonta. Sopikaa keskenänne! Oppikaa anteeksiantamusta ja palvelkaa, toinen toistanne! Sillä me olemme olemassa rakastaaksemme emmekä vihataksemme." Juuri silloin hän kohotti herätyshuudon kaikille hyville aineksille ja perusti uuden roomalaisen siveysopin; mutta ennen kaikkea se pukeutui toimintaan, hän kun maailman hallitsemiseen nähden itse seurasi aatteellisempaa näkökohtaa: keskellä halpamaisuuksien taistelua jalomman, epäitsekkään ihmisyyden nostamisyritys. Ihanteelliset tai uskonnollismieliset ihmiset pysyttelivät silloin syrjässä, hiljaisina maalla; Seneca kutsui heitä valtioelämään osaaottamaan. On mukavaa olla hyvä, mutta se ei ole ansio, jos vetäydytään pois valtiollisista kansalaisvelvollisuuksista.
Senecan lyhyt hallitus toi uuden kultaisen aikakauden, Augustuksen ajan uudelleen elpymisen. Kaikki hengähtivät kuin vapautuneina; myöskin runotaide, joka aina on aikakausien onnen mittapuu, runous, joka Tiberiuksen, Caligulan ja Claudiuksen aikoina oli ollut mykistyneenä, kuin suulle lyötynä, alkoi äkkiä jälleen vapaammasti hengittäen liikahdella. Paimenrunouden elvytti jälleen Calpurnius, eepoksen Lucanus, satiirin Persius, horatiolaiset oodit Caesius Bassus. Ainoastaan elegia, kaunis, mutta siveettömän kuumaverinen rakkausrunous, pysyi kuolleena eikä herännyt eloon. Mutta ennen kaikkea Seneca itse kirjoitti nyt, vallitsevassa asemassansa, arvokkaan sarjan uudistavaisia ohjelmakirjoituksia, jotka, kuten sanottu, asettivat Rooman ja siis koko maailman siveellisen tason aivan toiseksi: yhteiskunnallisesta avusta, ruhtinaan armosta, rikkauden arvosta j.n.e., oikean ihmisyyden evankeliumeja, joka perustuu hurskauteen, puhtaaseen jumalan kunnioitukseen, tuhansissa käänteissä taistellen uuden totuuden puolesta, että ihmisen on palveltava kanssaihmisiänsä eikä pidettävä itseänsä parempana kuin vähäisin, joka ihmiskasvoja kantaa. Tästä muodostui ihmisyyden velvollisuusoppi, jollaista Roomalla ei tähän asti ollut, josta Rooma oli hänelle kiitollisuuden velassa ja joka nytkin vielä vaikuttaa, useimpain siitä tietämättä: Sinun pitää rakastaa lähimäistäsi niin kuin itseäsi.
Seneca säilytti valta-asemansa, niin kauan kuin keisarillinen kaarti, jota Burrus komensi, oli hänelle uskollinen. Kun Burrus kuoli, hänetkin saavutti lopuksi väkivaltainen kohtalo, joka silloin tempasi pois kaikki parhaat, lieron varsinainen luonne pääsi puhkeamaan esille; oikea "Nero" oli herännyt.
Nero oli ensin surmauttanut suojattoman Britannicuksen, sitten, vuonna 59, Agrippinankin, levottoman, hallitsemaan tottuneen äidin. Äiti oli jo kauan sitten luopunut kaikesta vaikutuksesta. Mutta Nero pelkäsi kumminkin häntä. Agrippinan loppu, sellaisena kuin Tacitus sen kertoo, vaikuttaa vieläkin tärisyttävämmin lukijaan kuin Messalinan loppu. Sillä hänen kuolintapansa oli vielä hirmuisempi, ja oma poika oli äitinsä teurastuttaja. Pojan kiitos "parhaalle äidilleen". Sitten Senecakin kärsi v. 65 kuoleman, tuskallisen marttyyrikuoleman, ja pääkaupunki tyrmistyi inhosta, iletyksestä ja kauhusta ja heitti kaiken parempain aikojen toivon. Mutta Seneca tiesi paremmin: "Minä ajan jälkimaailman asioita", hän sanoi; parempi aika ei ollut kuitenkaan kaukana, puhtaamman ihmisyyden aika.
TITUS
Tapojen rappeutuminen Roomassa oli päässyt suureksi Sullan aikaa seuranneitten kansalaissotien vaikutuksesta, mutta syvimpänä syynä siihen oli yksityisen itsekkäisyys, yksityisen, jolla on röyhkeyttä mihin tahansa ja joka väkivallalla ja viekkaudella tavoittelee ja anastaa itselleen kaiken. Veltostumisen aikakaudella, itämaisen ylellisyyden päästessä valtaan, voimistui tämä itsekkäisyys yhä; se vain tavoitteli silloin alempia, halvempia päämääriä. Mässääjä Lucullus tuhatkertaistui nyt ja Iulius Caesarilta ei jäänyt perinnöksi sankarillisuus, vaan aviorikkoisuus. Tätä vastaan nousi Seneca ja muut stoalaisen opin kannattajat; julkisesti saarnattiin uutta siveellisyyttä, johon Scipio nuorempi jo kerran oli pyrkinyt, vielä ankarampaa ja maailmaa vierovampaa vain kuin silloin. Oliko tämä Senecan toiminta seurauksetonta? Ei toki, vaikka sen vaikutukset ilmenivätkin hallitsevissa piireissä hitaasti, hitaasti, mutta varmasti. Senecan esiintymisen jälkeinen Rooman historia osoittaa itse asiassa erittäin ilahduttavaa nousua siveellisessä suhteessa, ja mikään ei siinä määrin ansaitse mielenkiintoamme eikä mikään siinä määrin tue uskoamme hyvän voimaan kuin sen jalostumisen havaitseminen, mikä yhteiskunnassa tapahtui vv. 60—160. Ennenkuin kristinusko pääsi juurtumaan, se oli tapahtunut. Me havaitsemme sen ensimäisen kerran keisari Tituksessa. Suetonius asettaa otsakkeeksi tämän keisarin elämäkertaan sanat: "Titus, ihmiskunnan rakkaus ja ilo", aivankuin hän siten antaisi miehelle arvonimen. Historia onkin säilyttänyt sen Tituksen kunnianimenä. Mutta sitä ennen sai maailma nähdä kaiken kauhistavan nousevan huippuunsa, siveettömyyden ryöppyävän yli äyräittensä ja n.s. korkeampien luokkien tekevän täydellisen vararikon. Nimi Nero riittää.
Neljätoista vuotta (54—68) hallitsi Nero, hallitsi, vaan ei vallinnut. Senecan kukistuttua johti Neroa kaartinpäällikkö Tigellinus, sangen alhainen olento. Senecan kuoleman yhteydessä tapahtui joukkomestauksia, joiden aiheena oli Pison salaliiton paljastuminen, salaliiton, joka todellakin oli suunnattu nuorta itsevaltiasta vastaan. Omien paheittensa kiihoittamana kehittyy Nero sen jälkeen yhä enemmän luonnottomaan suuntaan; löyhäpäinen itsensä ihailu ja jumalointi on yhtenä ilmauksena siitä, ja samoin kuin Messalina luulee voivansa kaiken maailman tieten toteuttaa kaksoisavionsa, samoin Nero paljastaa kaikelle maailmalle luonnottomat himonsa: homoseksualisuus ympäröidään jumalallisella sädeloistolla. Nero rupeaa vapautetulle orjalleen Doryphorokselle vaimoksi ja itse ottaa vaimokseen Sporus nimisen pojan. Tietysti oli tämä selkärangaton ihminen myös esteetikko, jopa runoilijakin; kauneudenhöperö puoli-nainen, joka diletantin tavoin, mutta kuumeenomaisesti ja ryhdittömästi innostuu kaikesta taiteesta. Ja yhteiskunta teki samoin. Rooma sairasti taidehulluutta. Kieltämätöntä on, että maku hienostui ja rikastui tällöin koristeellisen taiteen,: esim. huoneen koristelun alalla: Rafaellon loggiat palautuvat Neron aikaisiin motiiveihin. Neroa itseään huvitti ennen kaikkea verraton loisto (kultaus ja jalohelmet) ja jättimäisyys taiteessa. Jättiläiskuvapatsaille aletaan nyt käyttää jalustaa. Kaikesta tästä johtui, että suunnattomat summat rahaa joutui liikkeeseen, ja pääkaupunki eli yllätyksestä toiseen.
Urhoolliseksi osoittautui tuo heikko ihminen vain ohjatessaan kilpa-ajovaunuja sirkuksessa. Mutta tietysti olivat ajajat, joiden kanssa hän palkinnosta kiisti, kyllin viisaita pidättääkseen hevosiaan ja antaakseen hänen periä voiton. Tappion vaara oli Nerolle olemattoman pieni, mutta joukon riemunhuudot ja hohotukset huumasivat häntä, ja ennenkaikkea huvitti häntä eläinten kiihottaminen ja kiduttaminen. Myös rakasti hän, kuten Caligula, talli-ilmaa ja kuskiseuraa; ylipäänsä hänellä oli porton halu alentaa itseänsä. Mitä suurempi hänen ja seuransa yhteiskunnallinen ero oli, sitä suurempaa antaumusta ja ihailua hän löysi. V. 64 tämä jumalainen lurjus oli onnensa huipulla. Sinä vuonna näet palaa Rooma, palaa kuusi päivää; ei, kaikkiaan yhdeksän päivää. Kaupunki jakaantui neljääntoista piiriin; vain neljä piiriä tulimeri jätti koskemattomiksi. Mikä kurjuus, mikä suunnaton, kaamea sekamelska, mitkä tuhkavuoret, mitkä laumat katottomia ja tulen turmelemia! Epätietoista on, onko Nero antanut valkean virittää, mutta kaikkien usko on, että hän tahallisesti on sitä vireillä pitänyt. Joka tapauksessa ryhdyttiin nyt uudesti rakentamaan kaupunkia, tehtiin kadut leveämmiksi, vuokrakasarmit ja liikepalatsit tilavammiksi, kaikki näyttävämmäksi ja suurkaupunkimaisemmaksi. Rahvas syytti kristityitä, ja Nero käytti sitä hyväkseen. Ensimäisen kerran mainitaan nyt, v. 64, Rooman kristillinen seurakunta. Sitä vihattiin. Eivät lukuisat juutalaiset, vaan kristityt ne silloin olivat vainon esineenä. Kristittyjen käytöksessä on täytynyt olla kuitenkin jotain ärsyttävää. Missä tänään seisoo Vatikaani ja Pietarin kirkko, siinä kävivät ensimäiset kristityt marttyyrit kuolemaan: joukko uskovaisia, oletetut valkeanvirittäjät, sidottiin yölliseen aikaan paaluihin ja poltettiin.
Mutta Nero oli myös laulaja. Tämä turvottunut ihminen paksuine vatsoineen ja hoikkine kinttuineen, joka, ohimennen sanoen, kaikista mässäyksistään aina selvisi terveenä, ei ollut suinkaan mikään ihanneilmestys. Nyt, niin monen oikeusmurhan ja rajun irstailun jälkeen, Nero tekee ensimäisenä oopperatenorina taiteilijavierailun Kreikkaan. Kreikka oli näet siihen aikaan taiteentuntijain maa, musiikin varsinainen kotimaa. Hänen äänensä muuten oli ohut ja soinnuton. Ajatellapa vain: maailman keisari tulee laulamaan! Millainen hälinä pienissä kreikkalaisissa pesissä! Kaikissa mahdollisissa syrjäseuduissa Nero hankki itselleen voitonnauhoja ja kunniaseppeleitä. Mutta kun hän sitten voiton kruunaamana tenorina teki typerää riemukulkuista palaustaan Napoliin ja Roomaan (hän oli silloin kammattu naisten tavoin: kantoi pitkää, kiharrettua, tummanpunaista[85] tukkaa) puhkesi provinssien sotajoukoissa kapina. Se tuli yhtäkkiä kuin ukkosenjyrähdys. Kun pääkaupungin kaarti ei kapinoinut hamekeisaria vastaan, tekivät niin Ranskan, Espanjan, Afrikan legioonat. Ne repivät hallitsevan keisarin nimen sotamerkeistä. Vapahdus tuli ensimäisen kerran provinsseista käsin. Mutta kenestä nyt oli tuleva keisari, kenen valtaan oli joutuva sotajoukko ja pääkaupunki. Augustuksen suku oli sammunut. Halki avaran maailman oli keisaria etsittävä, kaikista oli itsestään selvää, että vain rotupuhdas, siniverinen roomalainen aristokraatti oli siksi mahdollinen. Kolme keisaritarjokasta sai joukkojen hyväksymisen, Galba, Otho, Vitellius, mutta kaikki kolme osoittautuivat kelpaamattomiksi ja nerolaisen mädän tartuttamiksi. Niin olemme tulleet v:een 68, n.s. kolmen keisarin vuoteen.
Etunenässä kulkivat Espanjan legioonat, jotka huusivat vanhan Galban keisariksi. Galballa ei ollut ollenkaan kannattajia Rheinin legioonissa. Siitä huolimatta hän marssi heti Etelä-Ranskan läpi Italiaan, jossa senaatti viivyttelemättä oli hänet tunnustanut keisariksi. Nero oli kuin pilvistä pudonnut: itse Tigellinus, kaartin päällikkö, kavalsi hänet. Hän syöksyi äkkiä teatteritaivaastaan syvyyksiin, ei suorastaan epätoivon helvettiin. Kolme seuralaista mukanaan hän kertoman mukaan pakenee Roomasta ja nälkäisenä ja janoisena kätkeytyy johonkin huone pahaseen itsekseen huokaillen: "Minunko, tällaisen taiteilijan, täytyy kuolla?" Hän kuulee, että senaatti on päättänyt ruoskituttaa hänet kuoliaaksi, ja sanoo seuralaisilleen: "Mutta itkekää toki minua." Ratsumiehiä saapuu häntä vangitsemaan. Silloin hän viimeinkin lävistää kurkkunsa; mutta se ei häneltä onnistu: hänen seuralaisensa Epaphroditoksen täytyy auttaa. Hänen silmänsä pullistuivat kaameasti kuopistaan.
Mutta Sulpicius Galba asettui empimättä Rooman tyhjään keisaripalatsiin, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan, vaikka se ei lainkaan hänelle kuulunut. Nerolla ei ollut ketään perillistä. Galba otti myös ilman muuta nimen Caesar, jota siis silloin ensi kerta käytetään arvonimenä, virannimityksenä. Galba oli jo aikansa elänyt, heikkotahtoinen vanha herra, 73 vuoden ikäinen, jota omatunnottomat nuoremmat ystävänsä, varsinkin hänen vapautettunsa ja suosikkinsa Ikelos täydellisesti kuljettivat talutusnuorassaan; näitä ystäviä kutsuttiinkin Galban karhuntaluttajiksi tai pedagogeiksi. Koko mies oli yhtä ainoaa leinikuhmua: kädet ja jalat olivat halvautuneet. Kaikki hänen toimenpiteensä olivat yhtä järjettömiä, mutta haitallisimmin vaikutti hänen saituutensa. Kitsastelua ei Rooma sietänyt. Eräänä päivänä pretoriaanit huusivat Othon keisariksi, ja Roomassa on siis nyt kaksi caesaria.
Salvius Otho oli aivan toisenluontoinen mies: väsähtänyt nuori elostelija, joka oli kuulunut Neron lähimpään seurapiiriin. Vaikka Otholla onkin velkoja yli korvien, lupaa hän jokaiselle palkkasotilaalle kultavuoria. Keisarius tai vararikko, se oli hänen tunnussanansa. Kun vanha Galba kuulee, mitä on tapahtumassa, hän kantotuolissa kiiruhtaa Forumille ja saa heti surmansa. Samalla kuin Galba lyötiin kuoliaaksi myös nuori Piso, jonka Galba oli tehnyt ottopojakseen ja määrännyt seuraajakseen. Pison persoonassa näemme ensimäisen stoalaisten ylevän siveysopin kannattajan lähestyvän keisari-istuinta. Onneksi nuori Titus oli silloin kaukana Roomasta. Muutoin olisi hänen helposti käynyt samoin, sillä monet luulivat Galban tekevän mieluummin hänet ottopojakseen.[86] Galban katkaistu pää kulki kädestä käteen; mutta se oli kalju pää, jota ei voinut hiuksiin tarttua. Eräs sotilas pisti peukalon Galban suuhun ja lähetti pään niin edelleen.
Otho oli 36-vuotias, kalju kuten Galbakin, mutta kantoi erehdyttävän hyvin valmistettua peruukkia. Nuorelta näyttääkseen hän hankasi joka päivä kasvojaan kostutetulla leivällä: mies oli kauneudenhöperö kuten Nerokin, elegantti ja tarmoton. Hänen hallituksensa kesti vain 95 päivää. Sillävälin olivat valtakunnan parhaat rykmentit, Mainzissa ja Weselissä, Rheinin varrella olevat gallialais-germaanialaiset legioonat, ennenkaikkea germaanilaiset bataavit tehneet keisarinvaalinsa ja valituksi tuli kolmas tarjokas, kolmas viheliäinen olento: Aulus Vitellius. Omituinen vaali! Germaanilaiset alapäällysmiehet ja sotilaat eivät vaalia tehdessään lainkaan välittäneet henkilökohtaisista ansioista; he tarvitsivat vain komealta kajahtavan roomalaisen nimen sotahuudokseen; minkälainen se mies oli, jonka puolesta he iskunsa iskivät, oli heille tällä erää täysin yhdentekevää. Vitellius oli aikoinaan esiintynyt Messalinan rakastajana ja juoksennellut ympäri kaupunkia tämän tohvelia näytellen. Sitten hän oli imarrellut suurta Narkissosta, jonka kultaisen kuvapatsaan hän oli asettanut kotipyhättöönsä, ja sen jälkeen Neroa, eikä vain kilparadalla: hän oli myös Neron konserttiesitysten hurmaantunut kuulija. V. 68 Nero oli lähettänyt Vitelliuksen päälliköksi Weseliin tai Mainziin. Ylenmäärin velkaisena Vitellius saapuu sinne joulukuussa 68. Hänen saamamiehensä eivät tahtoneet laskea häntä Roomasta, ja vain työllä ja tuskalla hän pääsi heidän kynsistään. Ihana jättiläishelmi, äitinsä korvarengas, hänen täytyi jättää pantiksi. Jo tammikuussa 69 Rheinin legioonat huutavat hänet keisariksi. Hänen luonteensa oli huoleton ja tuhlaavainen, hänen käytöstapansa, kuten elostelijalla usein, alentuvainen; se riitti.
Ja kohta kuultiin: Roomaan, keisarikaupunkiin! Vitellius Othoa vastaan. Se tiesi kansalaissotaa. Mikä kaamea sana! Tuntui kuin olisi se ollut kohtalon säätämä. Tasan sata vuotta oli näet kulunut viimeisestä roomalaisesta kansalaissodasta, jossa Marcus Antonius voitettiin. Mikä surkea uusinta juuri sadan vuoden kuluttua. Kuinka toisenlaisia olivatkaan nyt vastustajat. Nukkeja sotilaittensa käsissä. Legioonat ne nyt sotaa kävivät. Germaanit, bataavit tahtoivat mielellään kerran Rooman vallata. Cremonassa tapahtui ratkaisu. Vitellius jäi rauhallisesti Galliaan huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Otho sitävastoin hätiköi kerrassaan. Hänellä oli espanjalais-gallialaisia joukkoja ja niiden lisäksi Italiasta juuri värvättyjä rekryyttejä. Hän oli pelaaja, joka asetti kaikki yhden kortin varaan. Kun Cremonan kahakat alkoivat saada hänelle epäsuotuisan käänteen, hän lopetti päivänsä koko maailman ihmeeksi, ennen kuin edes ratkaiseva taistelu oli alkanutkaan. Näyttähän peli menetetyltä. Miksi siis yhä vielä taistella ja ihmisiä uhrata? Jonkinlaisella oikeutuksella on tuota irstailevaa Othoa tämän vuoksi ihannoitu. Ei kukaan muka ole kuollut niin suurenmoisesta kuin Otho: hän surmasi itsensä, jottei olisi aiheena toisten surmaan. Sanotaan hänen kuolemansa todella vaikuttaneen niin valtavasti miehistöön, että jotkut riistivät hengen itseltään hänen ruumisrovionsa ääressä: todistus silloisen sotamiehisten ihmeellisen alttiista uskollisuudesta päälliköltään kohtaan.
Vasta kun Vitellius kuuli tästä ratkaisusta, tuo vetelys tuli henkilökohtaisesti Italiaan; hänen matkansa oli kuin yhtämittaista, vitkaan edistyvää riemukulkua: kaikkialla köynnöksiä ja kukkia, mutta myös multasieniä ja lihapiirakoita. Legioonainsa hän antaa ryöstää ja rosvota kylät ja kaupungit; se oli häpeällistä menoa. Ylhäällä Apenniineilla, Rooman edustalla, pantiin toimeen suuret bakkanaalit. Sitten itse Rooma avaa porttinsa ja välkkyvin asein sotajoukko marssii kaupunkiin. Germaanilaiset joukot olivat saaneet tahtonsa täytäntöön ja nyt seurasi juhla juhlan harteilla. Vitelliuksen veli otti hänet vastaan juhlapäivällisin; siinä tilaisuudessa syötiin 2000 herkkukalaa ja 7000 lintua.[87] Italialaiselle maistuvat laululinnut vielä tänäänkin. Ja samalla kertaa kuulemme myös mainittavan Vitelliuksen kuuluisaa mieliruokaa, jota valmistettiin scaruksen maksasta — scarus on Välimeren kallisarvoisimpia kaloja —, fasaanin ja riikinkukon aivoista, flamingon kielestä ja meriankeriaan maidista. Mutta Vitelliuksen oli lakkaamatta nälkä eikä hän ollut ruokain valikoija: hän ryöstätti paistokset alttareilta ja noudatti keittiöistä höyryävän rasvaleivoksen, vaikka se olisikin ollut edelliseltä päivältä. Rinnan kaiken tämän juhlimisen tapahtui hirvittävä murhaaminen; kaikki aikaisemmat velkojansa Vitellius ennen muita toimitti hengiltä. Mutta tämä murhanhaluinen veli Iloinen sai nauttia vain kahdeksan kuukautta ahmattikeisariudestaan. Sillä jo liikahtelee Idässä nuori Titus ja hänen isänsä Flavius Vespasianus. Flaviussuvun tulevat keisarit.
Itämailla oli ennustettu, että Juudeasta oli tuleva maailman kuningas. Nyt on kaikille selvä tämän ennustuksen tarkoitus. Vespasianus ja Titus olivat juuri silloin, v. 69. Juudanmaalla piirittämässä Jerusalemia. Vespasianus on siis ennustettu henkilö. Kuitenkin on hän vain sivuhenkilö. Titukseen, hänen poikaansa, tähtää kaikkien katse.
Itse asiassa Syyrian legioonat ajattelivat: me voimme valita keisarin yhtä hyvin kuin Rheinin tai Espanjan legioonat. Niinpä ne panivatkin uuden tunnussanan liikkeelle. Licinius Mucianus oli siihen aikaan Idässä majailevan sotajoukon arvossapidetyin mies. Hänen rakkautensa Titukseen määräsi vaalin. Tunnussana kulki sitten nopeasti Bulgaariassa (Moesiassa) oleville sotajoukoille, niin, jopa Pannoniaankin, s.o. Länsi-Unkariin, Steiermarkiin, Slavoniaan. Ja jälleen alkaa taas sota, kuitenkin niin, että Vespasianus itse pysytteleiksen loitolla. Aniharvat ylipäänsä tuntevat miehen, jonka puolesta he taistelevat. Sotajoukko taistelee sokealla vimmalla vain uuden tunnuksen puolesta. Unkarista hyökkää alapäällikkö (legaatti) Antonius Primus seitsemän legioonan etunenässä Italiaan, Cremonaan. Sotanäyttämö pysyy siis samana, ja nyt on odotettavissa todella hirvittävä kamppaus, sillä Vitelliuksen puolella on voittamaton germaanilais-bataavilainen sotajoukko. Itse sotamiehistössä, valtakunnan sotajoukon eri kansallisuuksissa, paloi kunnianhimoinen halu mitellä voimia toistensa kanssa. Mutta toisinpa kävi. Tuskin seisoivat joukot vastakkain, kun kavallus alkoi. Kukapa vakavasti olisi tahtonutkaan Vitelliuksen kaltaisen miehen puolesta taistella. Vitelliuksen upseerit, ylipäällikkö Caecina etunenässä, menevät Vespasianuksen puolelle. Vain jotta sodan raivotarta tyydytettäisiin, vain että annettaisiin barbarisotajoukkojen nähdä verta ja saalista, jätettiin Cremona, joka oli tehnyt vastarintaa, 40,000 miehen ryöstettäväksi kolmen päivän aikana. Mutta maailman kohtalo oli taas kerran ratkaistu. Rauha ja vapahdus! Painostavasta mielialasta pääseminen tuntui yhtä ihanalta kuin Aktionin taistelun jälkeen sata vuotta aikaisemmin. Kohtalo oli ratkaissut Vespasianuksen hyväksi. Hän oli kaikkien joukkojen herra.