HADRIANUS
Traianusta, sodanruhtinasta, joka menestyksellisillä sotaretkillä siirsi Rooman valtakunnan rajat yli Tigriin ja Tonavan, seurasi rauhanruhtinas, ja se siunaus, joka jo Traianuksen hallitessa oli tullut valtakunnan sisäosien hyväksi, se lisääntyi yhä, moninkertaistui vielä. Tämä rauhanruhtinas oli Hadrianus.
Hadrianus merkitsee meille erästä vanhan ajan suurimmista probleemeista. Kukin on käsittänyt hänet omalla tavallaan. Tietomme hänestä ovat niukat ja monikertaan märehdityt. Ne paljastavat omituisia ristiriitaisuuksia hänen luonteessaan. Voi sanoa: Hadrianukseen kerääntyivät, aivankuin akkumulaattoriin, vielä kerran kaikki antiikkisen sivistyksen henkiset voimat ja koettivat hänen välityksellään uudelleen ja ylhäältä käsin vaikuttaa aivan kuin pilvistä valuva onnen sade avaraan sivistystä janoavaan maailmaan.
Suuri Traianus, tuo oiva, iloinen lyömämiekka, käsitti räikeäksi vastakohdakseen Hadrianuksen, joka tahtoi kaikkea käsitellä vain estetiikan ja platonisen rakkauden hansikkaat kädessään, ja siksi hän epäröi tehdä Hadrianusta ottopojakseen. Mutta tällä kookkaalla nuorella miehellä ei ollut runsaasti vain lahjoja ja pyrkimyksiä, hänellä oli myös toimitarmoa ja päättäväisyyttä.
Aelius Hadrianus oli Traianuksen kaukainen sukulainen. Hänen isoisänsä on nähtävästi ollut naimisissa Traianuksen tädin kanssa, ja kuten Traianus niin hänkin polveutui Espanjasta, Guadalquivirin rannoilta. Hän syntyi v. 76 j.Kr., mutta ensimäisen kasvatuksensa hän sai Roomassa, jossa hän uutterasti opiskeli kreikkaa, eikä vain päällään, vaan myös sydämellään, niin että häntä leikillä nimitettiin pikku kreikkalaiseksi. Kun poika kadotti isänsä, tuli Traianus itse hänen holhoojakseen. 15-vuotiaana Hadrianus palaa Espanjaan. Siellä hän eleli iloisesti. Hän oli näet roteva ja elämäniloinen mies, jolle metsästys aina oli yhtä mieleen kuin ikinä hänen enolleen. Hän menee vähitellen liian pitkälle, ja Traianus kutsuu hänet takaisin Roomaan. Nyt Hadrianus alkaa kiivetä virkatikapuita vanhaan tapaan, tulee sitten upseeriksi Tonavan legiooniin, elää rennosti, tekee velkojakin. Silloin tulee Traianuksesta Rooman keisari. Mikä yllätys! Hadrianus kiiruhtaa heti, 22-vuotiaana, Tonavalta Kölniin, saattamaan joukkojensa onnittelut keisarille. Viimeisen taipaleen hän suorittaa juosten päästäkseen perille ennen muita. (Hänen luonteensa oli joka suhteessa kiihkeä, ja hän on aina ollut pikamatkustaja.) Vielä läheisemmäksi kävi hänen ja Traianuksen sukulaisuus, kun hän otti vaimokseen Sabinan, keisarin sisaren pojantyttären. Mutta samoihin aikoihin hänen nuorukaisluontonsa oppi ihailemaan itseänsä keisarinna Plotinaa, Traianuksen puolisoa. Vuosisatansa älykkäin nuorukainen ihaili rajattomasti tätä filosofi-naista: Plotinan on täytynyt ansaita se.
Seurauksena on, että Hadrianus jo v. 101 — 25-vuotiaana — edustaa Traianusta senaatissa lukemalla siellä hänen puheitaan. Mutta hänen latinan ääntämyksensä oli niin huono ja siinä määrin raa'an espanjalaisen murteen värittämä, että senaatin hieno roomalainen ylimystö nauroi hänelle vasten kasvoja. Sitten Hadrianus on, ollen johtavassa asemassa, ottanut osaa Traianuksen taisteluihin daakialaisia ja parthialaisia vastaan, eikä ansiottomasti. Mutta näin hän oli vähitellen päässyt täydeksi mieheksi, 40 v. vanhaksi, ja saavuttanut suurimman kypsyytensä. Hänellä oli ollut aikaa syventää itseään, panna luja perustus ihanteilleen ja hän osoitti selvästi, että hän ei hyväksynyt sotia, joita etupäässä käytiin vain, jotta olisi tilaisuus niittää mainetta tai hankkia sotaväelle työtä ja harjoitusta.
Hadrianus oli platonilainen, Platon oli hänen esikuvansa. Se ilmenee jo siitäkin, että hän tiburilaisessä huvilassaan, jossa oli runsaasti rakennuksia, jäljitteli Lykeionia ja Akademiaa, mutta ei Keposta eikä myöskään Stoaa.[110] Ja millainen hän oli mieleltään, siitä on osoituksena jo hänen partansakin. Hän piti täysipartaa, vaikka kaikki muut liikkuivat parrattomina. Aleksanteri suuren ajoista saakka, siis noin viiden sadan vuoden ajan kulki antiikkinen maailma leuka sileäksi ajettuna. Vain filosofit tekivät poikkeuksen tästä säännöstä: Platon, Zeno, Epikuros, samoin kynismin katusaarnaajat ja kristityt. Parta oli siis jonkunlainen tunnus. Se oli samalla filosofinen ja kansanomainen. Hadrianuksen parta oli aina lyhyeksi leikattu; se merkitsi siis filosofin ja upseerin välimuotoa. Traianus katsoi kai karsain silmin tätä, ja kaiken lisäksi hänen tuleva seuraajansa harrasteli suorastaan levottomuutta herättävän monipuolisesti kaikenlaisia tieteitä ja taiteita.
Hadrianus ei ollut vain miekkailija, vaan hän harrasti myös korkeampaa aritmetiikkaa ja geometriaa, niin, vieläpä tähtitiedettäkin. Hän soitti ja lauloi säestäen itseään laulaessaan luutulla kuten Tituskin. Hän sepitteli kaikenlaisia pikkurunoja ja oli syvällisesti perehtynyt filosofiaan. Arkkitehtinä hän laati osittain itse suunnitelman omiin rakennuksiinsa, maalarina hän harrasti stilleben-maalausta, kuten esim. kurpitsalehtimajoja (mikä ihana aihe!). Hänen ympäristönsä osoittama palvonta vaikutti ilmeisesti sen, että hän kävi rohkeaksi ja turhamaiseksi ja luuli kaikki taitavansa. Traianus huomasi että tämä herra sukulainen on sangen vähän huvitettu Mesopotamian ja Tigriin maiden valtaamisesta. Mutta Plotina antoi Hadrianukselle arvoa. Hän ymmärsi tätä, sillä hän oli itse filosofi, ja kun Traianus kuolinhetkellään todellakin otti Hadrianuksen ottopojakseen, oli se Plotinan tekoa. Se tapahtui v. 117.
Ja Hadrianuksen ensi teko! Se pani koko maailman ällistymään: Traianus ei vielä ollut haudassakaan, kun Hadrianus jo luopui hänen kaikista valtauksistaan Idässä, Mesopotamiassa ja Assyriassa. Traianuksen Persian-retki kävi siten aivan hyödyttömäksi. Parthialaiset olivat rajattoman kiitollisia.
Rauha, rauha ja vielä kerran rauha vallitsi taas maailmassa. "Meillä on parempaakin tehtävää kuin käydä pöyhkeilysotia", niin ajatteli Hadrianus. Se oli uusi ohjelma. Sotapuolue hovissa kuohui raivosta. Siihen kuului erinomaisia kenraaleja, jotka Traianus oli koonnut ympärilleen ja joiden mieliala on helppo ymmärtää. Tuntea arvokkain oli heistä marokkolaispäällikkö Lusius Quietus. Mutta Hadrianus ei mene Roomaan, missä kuollut Traianus vietti triumfiaan (Traianuksen kuvapatsas seisoi triumfikulun kestäessä kimojen vetämissä vaunuissa aivankuin olisi se ollut hän itse elävänä). Hän ottaa sen sijaan Vähässä Aasiassa vastaan uudelle hallitsijalle kuuluvat kunnianosoitukset. Sieltä hän lähettää kenraalejaan ripeästi kukistamaan Marokossa ja Tonavan kansojen keskuudessa puhjenneita kapinoita. Menipä Hadrianus niinkin pitkälle, että hän päätti maksaa vuotuista veroa roksolaanien kuninkaille, jotta nämä jättäisivät sikäläisen uuden provinssin Daakian rauhaan. Sotapuolue, Lusius Quietus etunenässä, ei opi sietämään tätä sodanarkaa keisaria. Se yrittää eräällä metsästysretkellä murhata Hadrianuksen. Yritys epäonnistuu. Salaliittolaisten neljä johtajaa saadaan Italiassa vangiksi, ja senaatti mestauttaa heidät. Se osoittaa, että senaatillekaan sota ei ollut mieleen, vaan että se kannatti Hadrianusta ja hänen rauhan harrastuksiaan.
Vasta v. 118 Hadrianus saapui Roomaan, ja nyt ilmeni, mihin hän pyrki ja miksi hän oli ollut valmis noihin suuriin uhreihin. Hän ryhtyi jättiläistyöhön hallinnon uudistamiseksi ja sosiaalisen avustustyön laajentamiseksi, niin että hyöty koitui koko valtakunnalle, joka yhä vielä oli kyllin suuri uuvuttamaan yhden työteliään hallitsijan. Nämä uudistukset olivat nähtävästi hyvin tarpeellisia, ja Hadrianuksen hallituskäskyt olivat täydellisesti hänen omaa käsialaansa. Hän suorastaan holhosi määräyksillään toimeenpanevia virkamiehiä ja piti heitä silmällä mitä yksityiskohtaisimmin. Kuten kuningas Fredrik suuri, niin hänkin oli etevämpi kuin kukaan muu, mies, joka itse teki kaiken henkilökohtaisesti ja jonka aivoista kulki näkymättömiä johtolankoja valtakunnan kaikkiin soppiin. Itse asiassa on näiden miesten yhdenkaltaisuus monessa suhteessa yllättävä. Myös Fredrik oli filosofi, ja runoilija myös. Fredrik oli musiikinharrastaja ja -harjoittaja kuten Hadrianus. Kuten Hadrianus oli innostunut kreikkalaiseen, samoin Fredrik ranskalaiseen kirjallisuuteen; ja niin kuin Fredrik sanoi, että hän oli vain alamaistensa palvelija, samoin myös Hadrianus on sanonut: "Kaikki kansalle, ei mitään itselleni" (populi rem esse, non suam)! Niin Hadrianuksen persoonassa filosofi oli ensi kertaa maailman hallitsijana, kuten Platon muinoin oli tahtonut. Hadrianus on tinkimättömänä ihanteen miehenä käyttänyt voimansa loppuun lakkaamatta ja kiihkeästi palvellessaan valtakuntaansa. Tarkastakaamme joitakin yksityiskohtia, joista samalla saamme elävämmän käsityksen monista olosuhteista. Hadrianus poisti edellisten keisarien tavan asettaa ministereiksi vain palvelijoitaan tai vapautettuja orjiaan. Hän valitsi näihin toimiin ritareita, s.o. itsenäisiä miehiä, jotka kuuluivat suureen liikemaailmaan. Siten hän sai liike-elämän tuntemusta leviämään korkeihin seurapiireihin, ja nämä piirit joutuivat vähitellen valtion palvelukseen. Myöhemmin vallitsevan, palkkaa nauttivan korkeamman virkamiehistön on Hadrianus siten luonut. Siten hän kyllä teki vihollisekseen pääkaupungin senaatin, ylhäisaatelin, joka nyt lamautui iäksi ja joka katseli uutta hallintojärjestelmää kateellisin ja karsain silmin. Senaatin herrat, joiden katse ei kantanut yli seitsemän kukkulan, ovat tästä lähtien täydellisiä nollia. Mutta he ovat kyllä kostaneet puolestaan: he ovat kiitokseksi siitä historiankirjoituksessa kuvanneet Hadrianusta niin huonoksi kuin mahdollista ja ovat keisarin elämää rumentaneet tarkoitusperäisillä valheilla, joista meidän, jos pyrimme olemaan oikeudenmukaisia, on täydellisesti vapautettava itsemme.[111]
Varojen kokoamiseksi keisari keksi suoran menettelytavan, joka teki — mikäli mahdollista — välikädet ja kavallukset tarpeettomiksi. Monien provinssivirkailijain silmälläpitoa varten hän asetti — "urkkija" sanaa karttaaksemme — keisarillisia tiedustajia (frumentarii), jotka liikkuivat lakkaamatta halki maailman ja ilmoittivat herralleen, kuinka maan kaitsijat täyttivät tehtävänsä: valvonta, joka ylhäisille virkamiehille tietysti oli vastenmielinen, mutta joka tapahtui alamaisten edun nimessä. Postirasituksesta Hadrianus vapautti kunnat ja otti sen kokonaan valtion kannettavaksi. Lisäksi on vielä mainittava hänen sotilaita koskevat määräyksensä, m.m. se, että valtakunnan sotajoukossa piti upseerien olla mikäli mahdollista italialaisia, jotta kokoonpanoltaan kirjavaan armeijaan saataisiin jonkinlaista yhtenäisyyttä. Myöskään eivät upseerit saaneet olla kovin nuoria, vaan heidän täytyi olla jo partasuita. Hadrianus oli parran suojelija.
Ja sitten yhteiskunnalliset kysymykset. Meidän on muistettava, että valtiorahastoa ei sotilasbudjetti siihen aikaan rasittanut niinkuin nykyään. Sillä laaja Rooman valtakunta piti kaiken kaikkiaan vain 250,000 miestä aseissa. Valtiorahastolta riitti siis varoja muihin tarkoituksiin. Ja avarat provinssit, ennen kaikkea länsimaat kukoistivat nyt niinkuin ei milloinkaan ennen. Ne maksoivat runsaasti veroa.
Hadrianuksen ensimäinen teko Roomassa oli jo kohta velanhuojennus: juhlallisesti hän poltatti Forumilla kaikki velkakirjat. Siten valtio luopui oikeudestaan kaikkiin maksamatta jääneihin veroihin, joita yhteensä oli n. 900 milj. sestertiä (n. 240 milj. Smk.). Liekit leimahtivat ja sytyttivät kaikkien sydämet. Hadrianus oli kansan ystävä. Siksipä hän on edelleen pitänyt voimassa alimentatsioneja, kustantanut lasten kasvatusta suuressa mittakaavassa. Oli usein tapana, että varakkaat ihmiset muistivat kuollessaan keisaria testamenttisäädöksillään. Sellaisten kansalaisten lahjoituksia, joilla oli lapsia, Hadrianus ei ottanut vastaan. Suojellakseen orjia isäntien mielivallalta Hadrianus laati lakeja ihmisystävälliseen henkeen. Se tapahtui ensi kerran ja oli käänteentekevää. Samassa tarkoituksessa hän asetti gladiaattorilaitoksen valvonnan ja rajoitusmääräyksien alaiseksi. Hän kielsi myös miehiä ja naisia kylpemästä yhdessä, suurkaupunkilainen paha tapa, joka yhä uudelleen pääsi valtaan, joka eli läpi koko keskiajan ja, kuten tunnettua, vielä 16. vuosisadalla kukoisti kunnianarvoisissa kaupungeissa. Hadrianus kylpi itse mielellään kansan kylpylöissä ja piti silloin aina huolta siitä, että ihmiset saivat kylpyliinan. Hänestä oli hupaista taputtaa kansanmiestä olkapäälle ja laskea leikkiä tämän kanssa. Ja yhtä yksinkertaista oli hänen esiintymisensä aina: seisoen hän otti vieraansa vastaan, sairaskäyntejä hän teki alhaisten ihmisten luo, öykkäreitä ja koronkiskojia hän vihasi, mutta sellaisille, jotka ilman omaa syytään joutuivat ahdinkoon, hän halusta antoi apua. Helppo on myös ymmärtää, ettei hän sietänyt syytöksiä majesteettirikoksista. Aivan samoin kuin Traianuksenkin aikana ei nyt ainoatakaan ihmistä koko avarassa maailmassa vainottu eikä ahdistettu sellaisista syistä. Mutta kristittyjen vainoja ei myöskään tapahtunut. Päinvastoin Hadrianus antoi Atheenassa ollessaan sikäläisten kristittyjen ojentaa itselleen puolustuskirjelmän.[112] Kristityt olivat syvästi kiitollisia hänelle ja erehtyivät myöhemmin väittämään, että Hadrianus olisi ollut salainen kristitty.
Mutta Roomassa hän jaksoi olla vain kolme vuotta. Mitä hän siellä tekisi? Jäädäkö sinne vaihtaakseen koko ikänsä kohteliaisuuksia kunnianarvoisain senaattorien kanssa tai pannakseen toimeen eläinnäyttelyitä kaupunkirahvaan mieliksi, jotta se aina muistaisi tervehtiä häntä riemuhuudoin? Maailma on avara ja kaikilla, kaikilla oli oikeuksia häneen. Provinssit olivat nyt tasa-arvoisia Italian kanssa, mutta keisarin katse ei tarkannut niitä juuri milloinkaan. Kun provinssit eivät voineet vaeltaa pyhiin hallituksen luo, täytyi hallituksen vaeltaa provinssien luo. Niin Hadrianus alkoi matkustajaelämänsä, rauhan kenttäretket. Hän on ollut matkustavan hallitsijan perikuva. Työhuoneensa, koko hallituskoneistonsa hän kuljetti muassaan kaikkialle, halki kaikkien maittensa, väliin myös vaimonsa Sabinan. Jos me voisimme seurata tuota suurta vaeltajaa, avautuisi nähdäksemme koko ihmeellinen kultuurin jalostama maailma uhkeine viljakenttineen ja rakennuksineen Tajosta Tigrikseen, Thames virrasta Niiliin saakka. Mutta kuten Hadrianuksen täytyisi meidänkin silloin kestää kaikkia ilmastovaihteluita: päivänpaahdetta ja pakkasta, sadetta, aavikon tuulta ja Lontoon sumua, ja Hadrianus matkusti vielä hatutta päin!
Jo v. 119 hän oli Campaniassa; Campania kärsi vieläkin, neljänkymmenen vuoden kuluttua, Vesuviuksen purkauksen seurauksista, ja hän tuhlasi tuolle maapalaselle hyviä töitä. V. 121 hänen suuri retkensä alkoi. Hän harrasti etukäteen innokkaasti matkalukemista ja etsi sitten, aivan kuin meidän päiviemme englantilainen, jokaisen seudun nähtävyydet, huolehtien siitä, että hän todellakin näki kaiken: rakennukset ja terveyslähteet ja harvinaiset eläimet ja paikat, joissa hurskas ihminen oli elänyt. Ensin matka johti kauniiseen Ranskaan, sitten Rheinille germaanilegioonain rajavartioon. Siellä hän kiinnitti huomiotansa "limekseen", jatkaen sitä valtaisen matkan Rheiniltä Tonavalle, ja sotajoukon kuriin, vaatien paraateja ja harjoituksia. Hänellä oli melkein kuin tautina kuri ja harjoitukset, ja joukoilleen hän oli rautainen herra: itse pretoriaanitkaan eivät tohtineet liikahtaakaan. Syy tähän menettelyyn on helppo havaita. Hadrianus näki, että edessä oli pitkä rauhanaika, kuten olikin, ja hän ei tahtonut, että sotajoukko veltostui toimettomuuttaan. Itse hän oli reima ja koruton, ilman kultasolkea vyössä, ilman norsunluista miekankahvaa. Kaksikymmentä kilometriä hän marssi aseissa ja söi halvan sotamiehen kanssa kasarmiruokaa, kinkkua ja juustoa, ryypäten palan paineeksi etikasta, vedestä ja vatvotuista munista valmistettua juomaa (posca). Hänen nähtensä suoritettiin kaikenlaisia mestaritemppuja: muuan sotilas ui täysissä aseissa Tonavan yli: sama mies ampaisee nuolen ja satuttaa ilmassa siihen toisella nuolella.[113]
Sama harrastus vei hänet sitten Englantiin, jota Skotlannista käsin aina uhkasi vaara. Englannin turvallisuudeksi hän sinne rakennutti kuuluisan Hadrianuksen vallin, kahdeksankymmentä peninkulmaa pitkän "limeksen", joka alkoi Tyne joen suulta. Sabina, keisarinna, oli myös siellä, lapseton rouva, nyrpeä nainen, jonka käytöstapa oli kärtyinen. Hän ei ymmärtänyt käyttää korkeata yhteiskunnallista asemaansa mihinkään. Hadrianus oli epäluuloinen ja hänelle paneteltiin Sabinan seurustelevan liian tutunomaisesti hovin korkeimpain virkamiesten kanssa. Heti nämä miehet saivat eron toimistaan. Heidän joukossaan oli myös itse Suetonius, keisarien elämänkertoja. Mutta Sabinasta Hadrianus ei ottanut eroa. Tätä naista, jota Hadrianus ei rakastanut, vaikka laahasikin häntä mukanaan halki elämänsä, keisari saa kiittää siitä, että hän kaiken ikänsä oli niin yksinäinen ihminen. Mutta hän ei lakannut osoittamasta julkisuudessa Sabinalle kunnioitusta.
Edelleen kävi matka Provenceen ja sitten Espanjaan. Siellä tapahtui, että muuan alhainen työläinen, orja, yritti surmata Hadrianuksen. Hadrianus otatti rauhallisesti miehen kiinni, totesi, ettei tämä ollut täydessä järjessään ja jätti miehen lääkärin käsiin psyykillistä hoitokäsittelyä varten. Muuta ei mitään. Miten täydellisesti nykyaikaista! Hänen menettelynsä herätti, ja syystäkin, suurta huomiota.
Mutta yht'äkkiä hän jo on kaukaisimmassa Aasiassa, jossa Eufratin varrella asuvain levottomien parthialaisten kanssa aina oli tärkeistä asioista neuvoteltava. Ja nyt kulkee hän kuin pyhissä Eufratista länteen, halki kaupungeista rikkaan aasialaisen alueen, kaikkialla kreikkalaisuuden ympäröimänä, kunnes hän viimein joksikin aikaa pääsee lepoon ja rauhaan Atheenaan.
Satojen ja yhä satojen kaupunkiyhteiskuntien oloihin keisari on tällä valtavalla kiertomatkallaan mitä huolellisimmin perehtynyt, harkinnut niiden vajavaisuuksia ja tuonut apua ja taaskin apua. Monet piirtokirjotukset kutsuvat häntä kaupunkien hyväntekijäksi, kaikkialla hänen nimenänsä on restitutor. Tarkoitettiin teitten rakennuttamista, rappeutuneita pyhättöjä, maatuneita satamia, uskonnollisten kansanjuhlien rahallista tukemista, viljanjakoa, vesijohtoja, "luonnotarten luolia" eli julkisia pylväskäytäviä suihkulähteineen j.n.e. Hän vaelsi, niin voisi sanoa, vapahtajana halki maailman; sillä juuri sitä vanha aika on ymmärtänyt nimityksellä Vapahtaja, Soter. Hän soi lievitystä eikä pyytänyt mitään itselleen — se tuli kuin siunaus ylhäältä — ja kaikkialla hän oli läsnä kuten jumala. Sellaista ei vielä koskaan ennen oltu nähty.
Kauneinta Hadrianukselle ja hänen sielulleen oli hänen oleskelunsa Atheenassa (v:na 125 ja siitä edelleen). Aivan kuin kristillisyys on uskontona nykyaikaisella ihmisellä, aivan samoin oli filosofian ja taiteen avulla tapahtuva kreikkalaisen hengenkultuurin hoito Hadrianuksella uskontona. Tämän uskonnon yhtenäisyys ja leviäminen oli kallis hänen sydämelleen ja Atheena oli sen keskus, pyhä kaupunki. Atheenaan Hadrianus on perustanut suorastaan uuden kaupunginosan, Hadrianuksen kaupungin, on ennen kaikkea saattanut ja rakentanut valmiiksi loistokkaalla tavalla seitsemän sadan vuoden aikana keskeneräisenä olleen Zeukseen temppelin Akropoliksen juurella ja tällöin, perustaessaan korkeimman Zeuksen palveluksen Atheenaan luonut tai pyrkinyt luomaan itäiselle maailmalle panhellenismiä. Samalla Hadrianus myös salli, että tähän Zeuksen palvelukseen kreikkalaiset yhdistivät myös hänen oman persoonansa palvonnan. Niin, onpa hän mielellään nähnyt julkisesti näin tapahtuvan.
Hadrianus jumala! Onko se suuruudenhulluutta, keisarihulluutta, vai onko meidän yksinkertaisesti puhuttava vain mauttomasta turhamaisuudesta. Ken tehnee niin, hän unohtaa, että Traianuskin kävi Roomassa Iuppiterista, ja suvaitkoon myös muistaa seuraavaa.
Hadrianus on sallinut tai suosinut tätä jumalallista kunnioitusta vain kreikkalaisten ja itämaalaisten keskuudessa, italialaisia ja koko läntistä maailmaa hän on siitä säästänyt. Hänelle itselleen ja hänen persoonalleen sellainen palvonta oli läpeensä vierasta ja hänellä on varmaankin sen varalle ollut vain sokraattinen hymyily. Mutta itämaalainen oli kertakaikkiaan aikojen alusta tottunut hallitsijalleen, mikäli tämä hallitsija oli, osoittamaan jumalallista kunnioitusta s.o. yhdistämään hänet jumaluuteen. Tähän on Hadrianus empimättä mukautunut kuten jo keisari Augustus aikoinansa. Nämä ihmiset tunsivat tarvetta palvoa korkeimman jumalan Zeuksen ohella myös "vapahtajaa"; Hadrianus ei sitä evännyt nyt heiltä, ei, hän soi sen heille ilolla.
Lisäksi muistettakoon, että hän itse, kuten jo mainittiin, kaikkialla esiintyi yksinkertaisesti ja vaatimattomasti eikä milloinkaan pöyhistäytynyt kuin mikäkin paavi Dalailamaksi ja joksikin korkeammaksi olennoksi. Päinvastoin: hän tunsi sisimmässään, miten murtuvaista kaikki maallinen on, ja kaipasi sydämestään vilpittömästi jumalaa, ikuisuutta ja itseänsä korkeampia voimia. Siksi hän otatti itsensä jäseneksi eleusilaisten mysterioitten eli vihkimysmenojen salaseuraan, jotka mysteriot takasivat jokaiselle, joka puhtaana elää, tulevaisen elämän autuuden, elysionin. Sen Hadrianus teki samoinkuin jokainen kunnon porvari Atheenassa.
Toisella vuosisadalla liikkui ylipäänsä maailmassa uuden, suuren uskonnon harrasta etsintää ja kaipausta, uskonnon, joka yhdistäisi kaikki sydämet ja kaiken inhimillisen kiinnittäisi taivaan yhteyteen, ja Hadrianus, tavattomasta etevyydestään huolimatta, oli hänkin vain aikansa lapsi. Kristinusko ei vielä vaikuttanut häneen, mutta Persiasta, auringonpalveluksen maasta oli opittu ikuisesti nousevan auringon (Sol invictus) palvelus, jolla on paljoa enemmän kosketuskohtia Kristuksen palveluksen kanssa, kuin mitä tahdotaan uskoa, ja josta meille "sunnuntain" vietossa on jäänyt pysyvä muisto; sillä meidän sunnuntaimme on auringon juhlapäivä. Myös on joulupäivämme, joulukuun 25 päivä, auringonjumalan ammoin vietetty syntymäpäivä. Epäilemättä Hadrianus hyvin tunsi tämän uskonnon, sillä siten vain selittyy, että hän leimautti auringon kuvan rahoihinsa. Kahdesti on tämä maailmankävijä suorittanut suurenmoisen vuorelle nousun: Sisiliassa Etnavuorelle ja Arabian rajoilla mons Casius nimiselle pyhälle vuorelle. Mutta molemmilla kerroilla hän teki niin vain saadakseen ylhäällä huipuilla viettää pyhän varhaishetken, auringonnousun. Hänen rahoissaankin kuvataan juuri auringonnousua.[114] Häntä eivät lainkaan houkutelleet vuorten nousuun luonnontieteelliset probleemit (vulkanismi, ilmanpaineen mittaaminen); hänen harrastuksensa oli puhtaasti uskonnollista. Kuten Constantinus suuri, tuo luuloteltu kristitty, antoi palvella itseänsä Helioksena — Helios on juuri aurinko — samoin Hadrianuksen nimenä itämaalaisten kesken oli Hadrianos Helios[115] ja sattuma oli säätänyt, että hänen oma perhenimensä oli Aelius[116] Hadrianus. Tässä nimessä Aelius oltiin tuntevinaan nimi Helios, niin että kirjoitustapa Helius (esim. Helius Verus) pääsi käytäntöön Aelius muodon sijasta.
Mutta Hadrianus ei tyytynyt tähän. Tosiasia on, että hän moniin kaupunkeihin rakennutti tyhjiä temppeleitä tai kappeleita ilman minkäänlaista jumalankuvaa. Kenelle hän ne tarkoitti! Jumalalle, jota hän vielä etsi. Hän haki uutta korkeinta esinettä rukouksilleen. Ehkä tämä on juuri se "tuntematon jumala", josta Paavali puhuu Atheenassa. Sillä nyt tiedämme, että tämä Paavalin puhe, sellaisena kuin se nykyään tavataan Apostolien teoissa, on sepitetty vasta suunnilleen Hadrianuksen aikoihin. Perästäpäin syntyi tietysti taruja, että hän olisi nämä tyhjät temppelit määrännyt Kristuksen palvelukseen.[117] Jokaiselle, jolle uskonnon historia on mielenkiintoista, täytyy näiden seikkain olla ihmeellisellä tavoin ajatuksia herättäviä ja unohtumattomia.
Kaikesta edellisestä ei pidä johtua luulemaan, että Hadrianus esiintyi hyvin syvämielisenä, ehkäpä vielä sai näkyjäkin ja puhui haltioituneessa tilassa. Päinvastoin: hänen luonteensa oli irooninen, ja hän näytteli iloista ihmistä, rakasti ylimielistä pilaa ja huumoria, peittääkseen sisimpänsä (on paljon melankoolisia ihmisiä, jotka siten tekevät) ja salasi leikillisyydellään seuraltaan sydämensä salaisuudet.
Seuraltaan. Hän tarvitsi näet ympärillään ihmisiä, vaikkapa vain tunteakseen ylemmyytensä heihin verraten, ja hänen asia- ja ihmismuistinsa oli todella tavaton. Hän koki päästä kosketuksiin kaikkien oman aikansa huomattavimpien oppineiden, runoilijain ja taiteilijain kanssa, Arrianoksen, Plutarkhoksen, ja minkänimisiä heitä lie ollutkaan. Nämä olivat oikeastaan hänen ainoata todellista seuraansa, matkoillakin. Aivan samoin oli myös Fredrik suuren laita. Että Hadrianus kunnioitti jaloa platonilaista Plutarkhosta, on mielestäni varmaa, ja mikään ei ole keisarille itselleen niin kunniaksi kuin hänen ja Epiktetoksen, vuosisadan suurimman siveysopettajan ja kasvattajan läheinen ystävyys. Mutta hän kujeili mielellään viisaitten herrojen kustannuksella, osoitti ehdotonta etevämmyyttään ja saattoi yllättävän älykkäillä kysymyksillään heidät hämilleen.
Tärkeintä on, että hän määräsi erinäisten aineiden opettajille vakinaiset palkat, joten pantiin alku oppilaitoksien valtiollistumiselle, valtionkoululle. Kaikki professorit, sanottiin, tulivat varakkaiksi miehiksi. Jos hänestä joku tuntui kykenemättömältä, eroitti hän tämän virastaan antaen kylläkin runsaan eläkkeen: mikä osoittaa, että hän itse arvosteli kaikkien saavutuksia. Huippukohtana tässä huolenpidossa oppineista oli Athenaion-nimisen yliopiston perustaminen Roomaan, jolla yliopistolla oli laaja opetustalo käytettävissään. Lainopillisella alalla on keisarioikeudelle samainen Hadrianus pohjan laskenut. Mainitsen suuren lainoppineen Iulianuksen. Iulianuksen elämän suurin työ, laaja lakikokoelma n.s. Edictum perpetuum on syntynyt Hadrianuksen kehoituksesta. Se oli klassillisen ajan lakitieteen ensimäinen yritys luoda Code Napoleon. Mutta Hadrianuksen omat oikeuspäätökset olivat kuuluisat; kansanomaisesti kuvataan häntä suorastaan toiseksi Salomoksi.
Ja lakikirjan, Iulianuksen suuren ediktikokoelman ohella muistettakoon Pantheon, Rooman Pantheon.[118] On todettu, että Pantheonin ihana kupurakennus, jota nykyään ihailemme, ei ole Agrippan, vaan Hadrianuksen työtä. Mutta Hadrianus oli vaatimaton, taikka hänellä oli kunnioitusta kaikkea historiallista kohtaan: hän antoi rakennuksen otsikkoon jäädä Agrippan nimen, joka oli peräisin jonkin aikaisemman rakennuksen etuhallista ja joka vielä tänäänkin on luettavanamme. Siten tämä monipuolinen keisari epäilemättä myös on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut koristelutaiteeseen ja marmoriplastiikan muovaileviin mestareihin. Joka tapauksessa se hänen hallitusaikanaan muuttaa olennaisella ja omituisella tavalla luonnettaan.[119] Myös hänen leimauttamansa rahat ovat taiteelliselta suoritukseltaan erikoisia.
Oikullinen ja arvaamaton kuin sää, milloin ankara ja vaatelias, milloin hyvä ja lemmekäs sanotaan Hadrianuksen olleen kaikkien näiden tieteen ja taiteen edustajain seurassa. Minkälainen hänen sävynsä oli, osoittakoon seuraava vähäinen runonäyte. Runoilija Florus, eräs sen ajan runoilijoita, oli Roomasta käsin lähettänyt Hadrianukselle, joka oleili Englannissa, seuraavat hupaisat säkeet:
En olevain Caesar sois,
Kun silloin mun viedä tie
luo gallien, brittien vois,
miss' pakkanen korvat vie
ja vihollisilla kurja
on mietitty salamurha.
Ah, en, en sois,
en Caesar ma olla vois.
Hadrianus vastasi hyväntuulisesti:[120]
En Florus olla vois,
kun olevain katuluuta
ja kapakankundi en sois,
kun Roomassa mulle ei muuta
ois tiedossa työtä kuin kurja
tuo sääskiparkojen murha.
Ah, en, en sois,
en Florus mä olla vois.
Vihdoin, v. 127, Hadrianus palasi, Etnalle noustuaan, takaisin Roomaan.[121] Mutta Roomassa, siellä ei ollut mitään tehtävää. Jo v. 128 hän alkoi uuden kiertomatkan, ja tällä kertaa aivan kuin pikajunassa. Hänen nopeutensa oli todella hämmästyttävä. Ensin Algeriaan ja Marokkoon. Viisi vuotta oli Afrikassa vallinnut hirvittävä kuivuus. Niin pian kuin Hadrianus ilmestyy sinne, alkaa virkistävä sade, ja kansa palvoi ja ylisti häntä tästä ihmeestä. Myös Afrikassa hän perusteli kaupunkeja, tarkasti sotalaitosta ja rajalinnakkeita, kohta taas kaukaiseen Itään matkatakseen: Atheenaan, sitten Syyriaan, Damaskokseen ja Samosataan. Gazan kaupunkia hän suosi niin, että se tästä ajasta alkoi uuden aikakauden, uuden ajanlaskun. Mutta nyt hän sai kokea kaksi elämystä, jotka järkyttivät häntä ja sattuivat hänen sydämeensä. Ensinnäkin Jerusalem. Hadrianus oli ryhtynyt jälleen rakennuttamaan Tituksen hävittämää Jerusalemia kuten roomalaista kaupunkia ja teettämään temppelivuorelle, jolla hävitetty Jehovan temppeli sijaitsi, Iuppiterin temppeliä. Siinä aihe uuteen juutalaiskapinaan, joka sai koko Idän kauhuihin. Jo Traianuksen aikoina juutalaiset olivat useilla eri tahoilla yrittäneet kapinaa. Hyökkääjiä olivat silloin he, ja hirvittävän verenhimoisia. Heidän väkilukunsa on varmaan ollut valtavan suuri. Nykyään elää noin 11 miljoonaa juutalaista hajaantuneina ympäri maapallon. Siihen aikaan sama kansa eli muutaman miljoonan vahvuisena ahtaalle alalle pakkautuneena Välimeren itäisen syvänteen rannoilla. Siitä selittyy, että heillä oli tilaisuus iskeä hengiltä satoja tuhansia: kreikkalaisia, eikä vain surmata, vaan sahata ja repiä kappaleiksi, kuten silloin on tapahtunut Kyproksessa ja Kyrenaikassa. Nyt vv. 130—135 Hadrianus näki olevansa pakoitettu käymään tuhoamistaistelua, jonka on täytynyt syvästi surettaa hänen tunteellista mieltään. Itse hän kyllä pysyttelihe niin kaukana tapahtumista kuin mahdollista. Hänen sotapäällikkönsä oli Iulius Severus, joka hyökkäsi Palestiinaan, Bar Kokhba oli juutalaisten sankarillisen uuden puoltajan ja Messiaan nimi. Kaikki maan asutetut paikat tuhottiin nyt. Juudan kansa ei ole enää koskaan tämän jälkeen sodan töissä esiintynyt.
Ulkonaisesti mitätön tapahtuma sattui sitten. Se koskee Antinousta. Hadrianus matkusti silloin keisarinna Sabina seurassaan vanhimmassa jumalainmaassa, Egyptissä. Se oli matka hänen makuunsa. Siellä hän tutki pylooneja, temppeleitä ja pyramideja, kirjoitti marraskuun 21 p:nä v. 130 omakätisesti muistosanat Memnonpatsaaseen,[122] sillä Memnonia pidettiin aamuruskon poikana, jota Hadrianus palveli. Silloin hukkui eräällä Niili-matkalla lähellä Kairoa hänen seuralaisensa Antinous, nuori Bithynian kreikkalainen, jota Hadrianus rakasti, jopa haaveellisesti kunnioitti. Meillä on vähän tietoja tästä Antinouksesta; jo v. 124 Hadrianus oli hänen ja Sabinan seurassa Atheenassa.[123] Mielenkiintoisempi on jalopeurajahti, jolla tämä nuori mies haavoittui. Tätä Hadrianuksen jalopeurajahtia ei ole esitetty vain eräässä Constantinuksen-kaaren kohokuvassa, sitä ovat myös runoilijat ylistäneet. Eräällä egyptiläisellä papyruskaistaleella, joka on tehnyt pullontulpan virkaa, on sitä säilynyt 40 säettä. Siitä luemme, että Hadrianus, suuri metsästäjä, löytää aavikon leijonan jäljet ja haavoittaa sitä, mutta hän tahtoo antaa Antinoukselle "metsästyksen kunnian": Antinouksen on surmattava se. Molemmat ovat ratsain. Peto syöksyy odottamatta Antinouksen hevosen kimppuun, joten ratsastaja joutuu vaaraan, mutta Hadrianus iskee pelastavan surmaniskun. Antinouksen verestä — niin lauletaan samaisissa säkeissä — versoi lotoskukka, joka sittemmin sai nimen Antinouksen kukka.[124]
Jos tätä papyrus-kaistaletta ei olisi äskettäin löydetty, emme me tietäisi Antinouksesta suorastaan mitään. Mutta hänen nimensä on siitä huolimatta kaikille jo ammoin tuttu hyvinkin; onpa hänestä meidän aikanamme tullut jonkinlainen romaaniolento ja utelias mielenkiinto on häneen kohdistunut. Sillä se ihme on tapahtunut, että tämä oudon totinen nuorukainen elää yhä monissa ihmeenihanissa marmorikuvissa ja kohtaa meitä kaikissa maailman antiikinmuseoissa. Keisari Hadrianus itki hänen kuolemaansa, sanotaan; hellästi, kuten itkee äiti lastansa (muliebriter) ja "teki hänestä jumalan". Tuon aaterikkaan, filosofisen herran on täytynyt havaita tässä nuorukaisessa tavattoman suurta lahjakkuutta tai hänen olemuksessaan harvinaista selkeyttä ja syvyyttä — se otaksuma on tehtävissä, muuten on koko kertomus käsittämätön — ja hän oli kiinnittänyt toiveita Antinoukseen, kuka tietää, kuinka kauas meneviä.
Legendan mukaan Antinous olikin Niiliä kulkiessa käynyt uhrikuolemaan keisarin puolesta, hänet pelastaakseen. Enimmäkseen häntä veistoksissa esitetään Dionysos jumalana ja aina ilme kuvastavana varjostettua raskasmielisyyttä. Tätä ilmettä on pidetty haaveilevana. Se on kuitenkin täydellisesti harhakäsitys. Tämä nuori mies ei haaveile, hän suree vain. Suru siitä, että jo nuoruuden täytyy kuolla, on yksinkertaisesti saanut ilmaisun tässä nuorukaiskuvassa itsessänsä. Täytyy, jos mieli ymmärtää jumalaksi tullutta Antinousta, mennä syvemmälle, ja lähinnä tekee mieli tehdä vertailuja kreikkalaisten Adonis-juhlaan. Siinä vaikeroitiin Adoniksen ennenaikaista kuolemaa. "Osiris, Attis, Adonis ovat ihmisiä olleet, kuolleet ja jumalina ylösnousseet; kun yhdymme heihin, kun päästämme heidät itseemme tai vedämme heidät luoksemme, pääsemme varmuuteen omasta kuolemattomuudestamme".[125] Antinouksen palveluksessa Hadrianus on, arvelisin, jäljitellyt Adoniksen palvelusta ja uudistanut sen, ja, kuten jälkimäiseen, niin hän on myös edelliseen kiinnittänyt ylösnousemisen toivon. Siksi Antinous, kuten keväänjumala, kantaa kädessään kukkia, siksi hänet ja Egyptin Osiris, tuo myöskin kuolleista noussut, siksi vihdoin myös hänet ja Bakkhos eli Jakkhos rinnastetaan; sillä tämä Bakkhos edusti eleusilaisissa mysterioissa manalan ja kuolleista nousemisen jumaluutta.[126]
Kuten näkyy, on koko asiaketju uskonnonhistoriallisesti mitä erikoisin ja mielenkiintoisin; sillä tätä nuorta jumalaa, paavikeisari Hadrianuksen uudismuodostusta, on todellakin palveltu ainakin täysi vuosisata eteenpäin eikä suinkaan vain Egyptissä.[127] Keisari on perustanut Antinous-uskonnon kristinuskolle kilpailijaksi.
Edellä olleen olen, minkä tahtoisin mainituksi, kirjoittanut tammikuussa 1912; mitä ihmeellisimmän vahvistuksen se on saanut aivan äskettäin suoritetusta Antinoe-kaupungin esiinkaivamisesta, jonka kaupungin Hadrianus perusti Egyptiin nuoren jumalan kunniaksi. Hämmästyttävällä tavalla on siellä paljastunut täydellinen egyptiläinen Pompeii, ja Antinouksen palvelusmenot voimme silmin nähdä; ne oli siellä Osiriksen palveluksesta muodostettu. Kokonaisia pappi-, myös papitarkuntia on sieltä hyvin säilyneinä muumioina löydetty, samoin myös rukousten tekstit, ja me saamme tietää, että itse asiassa on kysymys mysteriosta, Antinouksen "kärsimyksestä", ja että juhlatanssein tai myös marionettein avulla vuosittain on esitetty hänen kuolemanansa ja ylösnousemustaan.[128]
Muualla, kuten esim. Peloponnesossa, ei Antinousta, kuten jo sanottu, palveltu Osiriksena, vaan Bakkhoksena tai Jakkhoksena. Mutta on muistettava, että keisari on luonut tämän uuden jumalanpalveluksen etupäässä kreikkalaista Itää, ei Roomaa tai Espanjaa varten. Samaa Itää, jolle Hadrianus itsekin oli jumala. Keisari ei itse tahtonut olla jumalaisempi tätä hoidokkiaan, jossa hänen todella on täytynyt havaita jotain ideaalista tai jumalaista.[129] Sillä Hadrianus oli idealisti Platonin oppilas[130] ja on ilmeisesti harjoittanut Platonin "Erosta" kasvattavassa seurustelussaan Antinouksen kanssa. Jos tekee tämän oletuksen ja edellyttää tämän vakavan mielialan olleen pohjalla, silloin saavat nämä erikoiset tapahtumat kokonaisuudessaan tai ainakin suureksi osaksi selityksensä. Mutta vain Itä pystyi sellaista ymmärtämään. Länsi ei.
Sen jälkeen Hadrianuksen elämä on synkistynyt tai ainakin on raskasmielisyyden varjostamaa. V. 132 hän vietti vielä yhden keskeisen hellenismin juhlan Atheenassa. Sitten hän v. 134 toistamiseen palasi Roomaan. Vasta Antinouksen kuoltua hän huomasi vanhentuvansa (hän oli nyt 59 v. vanha) ja alkoi vakavasti etsiä keisariuden perijää.
Tivolin eli Tiburin tienoille hän oli vuosia aikaisemmin alkanut rakennuttaa ylistettyä, käsittämättömän laajaa maakartanoansa, oikullisen komeilunhalun ja ruhtinaallisen romantiikan ihmeteosta, tuota Hadrianuksen huvilaa, jonka ala käsitti 70 hehtaaria ja jonka rauniomeressä matkailija voi tuntikaupalla harhailla unelmiinsa uponneena, orvokkien kukkiessa hajallaan maassa makaavien marmorijätteiden lomassa, sisiliskon äänettömästi livahtaessa maahan suistuneen pienoituksen yli, joka mielestämme on sen näköinen, kuin olisi sillä tiedossaan salaisuus, ja puoleksi murtuneitten muurien ja mykkien kypressijoukkojen heittäessä syvää, alakuloista varjoa kirkkaaseen, riemuitsevaan auringonpaisteeseen. Täällä alkoi tuon muuten niin uhrautuvaisen velvollisuusihmisen itsekkäisyys. Tänne hän on pystyttänyt ylellisen vanhuudenkodin, fantastisesti suunniteltuine, egyptiläis- ja kreikkalaismallisine rakennuksineen, obeliskeineen, tauluhalleineen, temppeleineen, teattereineen, joihin kaikkiin oli kylvämällä kylvetty kuvapatsaita ja mosaiikkia. Se oli aivankuin koko antiikin taiteen "ydin", keisarin matkamuistojen kiveenhakattu panoptikon, jossa tuo ylhäinen erakko hovin tuhansien liehakoitsijain joukossa liikkui. Tärkein näistä rakennuksista oli ensinnäkin Platonin Akademian mukaelma, sitten esitys Elysionista, itsestänsä kuoleman valtakunnasta: Platonin Akademiassa hänen omalla olemuksellaan oli juuret, Elysioniin kantoi hänen toivonsa. Kuoleman valtakuntaan hän varmaankin oli asettanut Antinouksensa kuvan kuin kutsumaan häntä kuolemantakaiseen elämään.
Mutta samoihin aikoihin keisari jo valmisteli hautarakennustaan Tiberin toiselle rannalle, Mars kentän vastapäätä. Tämän hautarakennuksen nimi on nykyään San Angelo (Enkelilinna). San Angelon silta, jonka Hadrianus myös on rakennuttanut, vie vielä tänäänkin yli virran haudalle. Se on marmoripukuinen linnoitus, josta myöhempinä aikoina kuudennella, kuudennellatoista vuosisadalla gootit ja espanjalaiset ovat otelleet ja joka yhä tänäänkin, puoleksi raunioituneena, seisoo Rooman talojen keskessä kuin mammutti muurahaisjoukossa. Tämä jättiläishauta oli tarkoitettu kätkemään Hadrianuksen pienoisen tuhkauurnan, samoinkuin hänen seuraajiensakin, joiden lukumäärän Hadrianus kai ajatteli loppumattomaksi. Se on vaikuttavin ja valtavin saavutus Rooman keisariuden ihantamisessa. Sillä ei ainoastaan maallinen hallitsija, vaan jumalan etsijä ja ylimäinen pappi, muuan vanhan ajan etevimpiä paaveja löysi sieltä leposijansa. Rakennussuunnitelman aate on peräisin Egyptin eriskummaisista kuninkaanhaudoista, pyramideista. Mutta Hadrianus valitsi pyramidin sijasta täyden pyörömuodon, pohjapiirroksen ympyrämuodon, joka Pantheonillekin on erikoinen; sillä ympyrä oli filosofeille ikuisuuden symboli, koska se on rajaton. Vasta Hadrianuksen kuoltua mausoleum saatiin täysin valmiiksi.
Viimeisinä vuosinaan Hadrianus sai kärsiä kovia tuskia, ja hän huomasi pian loppunsa lähenevän. Mutta aluksi eivät tuskatkaan kartoittaneet hänen huumoriaan ja hän sepitti säkeitä semmoisia kuin seuraavat, jotka hän on kohdistanut omalle lemmekkäälle sielulleen:
Mun sieluin, lemmekäs sielunen,[131]
On matkahalusi ikuinen:
Nyt jätät maisen majasi
Ja määrä viime matkasi
Tuo ompi maa,
Miss kaikk' on kalpeeta, kaameaa,
Tuo ompi yö
Miss kanssais kenkään ei leikiks lyö.
Mutta sitten ärtyivät tuskat mitä hirvittävimmäksi piinaksi, helvetilliseksi kärsimykseksi. Turhaan hän rukoili ympäristöään hänet surmaamaan. Ja tällaisena tuskaisena potilaana hänen on vielä täytynyt huoltaa seuraajansa. Mutta ensin hän sai nähdä, että hänen oma lankonsa, vanha, jo 90-vuotinen Servianus ja tämän pojanpoika, Hadrianuksen kaukainen sukulainen Pedanius Fuscus, käyttivät hyväkseen hänen avutonta tilaansa ja esiintyivät julkisesti vallanperimys-vaatimuksin. Se oli kapinaa, ja Hadrianus surmautti molemmat. Olosuhteiden pakko johti hänet tähän elämänsä ainoaan julmuuteen. Mutta kun oli ratkaistava niin tärkeä kysymys vallanperimyksestä, hän tahtoi täysin säilyttää itsenäisyytensä ja veriheimous ei hänen mielestään antanut mitään oikeutta keisariuden perimiseen. Pikemminkin se oli este.
Hadrianus otti ottopojakseen 50-vuotisen, oivan Antoninus Piuksen, tosin sillä viisaalla ehdolla, että tämän puolestaan oli määrättävä pojakseen ja seuraajakseen nuori Marcus Aurelius. Siten oli sekin vielä Hadrianuksen työtä, että ihminen puhdasta kultaa, mikä Marcus Aurelius oli, on tullut Rooman keisariksi. Kuolemansairaana Hadrianus viimeisenä syntymäpäivänään esiintyi senaatissa, jonka suostumuksen hankkimista hän piti velvollisuutenaan, ja senaatti hyväksyi adoptsionit. Sitten Hadrianus, vaeltajasielu, vielä kerran merta nähdäkseen läksi Baiaehen, missä hän kuoli v. 138, 21-vuotisen hallituksen jälkeen.
Mutta hänen hengetön nimensä lensi kuin raskasmielinen varjo suurena ja outona ja kummeksittuna ja käsittämättömänä kuin sadun arvoitus yli vuosisatojen, pakanoilta kristityille. Tuo itsensä uhraaja, ehdottomista hallitsijoista ehdottomin, oli ylpeänä ja yksinäisenä seisonut yläpuolella maailman, joka luuli häntä ymmärtävänsä, palvoessaan häntä, ja hänestä pääsevänsä, pyyhkivänsä hänet olemattomiin, pilkatessaan hänen monipuolisuuttaan ja heikkouksiaan. jopa heittäessään lokaa hänen ylleen.[132] Hadrianuksen epäitsekkyys on ollut yhtä suuri kuin hänen itsetuntonsa; hänen ylennyksensä oli yhtä suuri kuin hänen rakkautensa. Maailma oli pieni hänelle, vain jumala hänessä oli suuri. Hadrianus-probleemin ratkaisuksi esitetään tässä arka näyte. Vain se, ken Hadrianuksen ymmärtää, voi kehua olevansa vanhan ajan tuntija.
MARCUS AURELIUS
Rauhankeisaria Hadrianusta, joka kuoli v. 138, seurasi hänen molempien ottopoikaperillistensä Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen[133] hallitessa vielä neljäkymmentä oikeamielisyyden vuotta ja vielä noin kaksikymmentä rauhan vuotta. Huomiomme esineenä tulee nyt olemaan Marcus Aurelius, nimi jaloin ja kaunein, mitä muinainen Rooma voi mainita. On aivan kuin olisi kaikki, mikä oli hyvää antiikissa, kokoontunut tähän sydämeen: puhdas ihmisyys, jossa oli miehistä voimaa, kärsivällisyyttä, kestävyyttä, pystyvyyttä ja mitä vilpittömintä hyvyyttä. Ihmiskunnan isä. Marcus Aurelius oli maailman keisari, mutta hän oli myös hurskauden oppimestari, yksinäisten lohduttaja, ja vielä toisella vuosituhannella hänen kuolemansa jälkeen ovat monet sydämet löytäneet hänestä tuen ja mielenylentäjän, sydämet, jotka ristiriitaisessa erehdyksien elämässä etsivät voimaa ja rauhaa.
Ne roomalaistavat, jotka olen piirtänyt, esittävät suurimmaksi osaksi väkivaltaisia voimaihmisiä, sellaisia kuin Sulla ja Antonius, tai ihmishirviöitä, sellaisia kuin Nero ja Domitianus. Väen kauhukseni, että lukijoilleni olen näyttänyt enemmän katkaistuja kuin muotokuvattuja päitä. Mutta nyt, Marcus Aureliusta ajatellessani, tuntuu kuin päättyisi teokseni hurskaaseen mietiskelyyn ja hartauteen.
Marcus Aurelius sopii todellakin sarjan päättäjäksi, koska kohta hänen kuoltuaan Rooman suuruus murtuu ja maakuntaelämä peittää kaikki tulvaansa. Marcus Aurelius on vielä tasakorkealla Hadrianuksen kanssa; aivan hänen takanaan ammottaa perikato ja vallanperimysselkkaukset alkavat, ja niiden lisäksi taloudellinen rappio ja germaanipelko. Tämä puhdassieluinen ihminen oli sotija; vielä kerran hän on pelastanut Rooman germaaneilta. Vielä tänään kuuluttaa sitä kaikelle maailmalle Antoniuksen-patsas seitsemän kukkulan kaupungissa, Piazza Colonnalla, lähellä Monte Citoriota, missä nykyään parlamentti kokoontuu ja päättää nykyisen Italian kohtaloista. Mutta ennenkaikkea: ylhäällä Capitoliumilla seisoo Marcus Aureliuksen pronssinen ratsaskuva. Kuka sitä ei tunne! Michel Angelo sen on sinne asettanut; ja kuka katsoo näihin kasvoihin, hän tuntee: tuo mies ei ole kaunis, mutta niin setämäisen hyvä, niin sydämiä voittavan ruma: kun tämä maanisä valvoo, silloin, oi kansa, voit sinä rauhallisesti nukkua. Hän on ratsain, mutta kaupungissa keisari ei koskaan ratsastanut. Ratsu todistaa siis, että on sota ja keisari sotaretkellä.[134] Hänellä on filosofin parta, täysiparta, joka on paljoa pitempi kuin Hadrianuksen. Se on ajanmerkki: kuten parta, samoin filosofiakin on niistä ajoin kasvanut.
Mutta adoptsionin perustalla Hadrianusta ensin seurasi Antoninus Pius, joka puolestaan otti Marcus Aureliuksen pojakseen. Myös Antoninus Pius oli ahkera ja toimellinen ruhtinas. Hänen tehtävänään oli vain pitää hallituskoneisto käynnissä; Hadrianus sen oli oivallisesti sommitellut ja sovitellut. Tuo ystävällinen, kunnollinen, mutta jossain määrin poroporvarillinen mies oli kotoisin Provencen Timesistä. Kaikki ylhäiset ihmiset, jotka maakunnista tulivat Roomaan ja siellä kohosivat senaattorinarvoon, pakoitti laki hankkimaan itselleen siellä maaomaisuuden. Siten Antoninus siellä omisti Loriumin kartanon ja oleskeli siellä mielellään. Hän oli säästäväinen eikä matkustellut. Rahaa ne aina nielevät, keisarin matkat. Mutta senaatin herrojen kanssa, joita Hadrianuksen omituisesti riehahteleva luonne ei voinut sietää, hän aina eli hyvässä sovussa, ja kohteliaisuuksia lausuttiin mielellään puolin ja toisin. Yksinkertaisena kuin muinaisroomalainen, kuin Fabricius ja Cincinnatus ja Numa kuningas (silloin oli taas muodissa elää muinaisroomalaisiksi) hän mieluimmin asusteli konnullaan ja ruokki kanoja. Hovinpitoa sekin! Mutta siellä hän on myös Marcus Aurelius poikasen totuttanut maaelämään ja isällisyydellään voittanut niin hänen rakkautensa, että Marcus Aurelius myöhemmin ei mielestään kyllin osaa kiitellä Antoninuksen oikeamielisyyttä ja tervettä järkevyyttä. Vanhan Fabriciuksen ja Numa kuninkaan hengessä sekin tapahtui, että hän antoi pojan oppia ulkoa vanhat saliaariset laulut, hurskaita liturgiatekstejä, jotka olivat niin vanhentuneita, ettei kukaan kuolevainen Roomassa, sanain merkityksiä ymmärtänyt.
Hadrianus oli pakoittanut Antoninuksen tekemään ottopojakseen, paitsi nuorta Marcus Aureliusta, myös erään toisen suosimansa nuorukaisen, Lucius Veruksen. Mutta älykäs Antoninus huomasi kuitenkin, että vain Marcus Aurelius todella vastasi häneen kiinnitettyjä toiveita, Lucius Verus ei, ja kun hän v. 161 rauhallisesti erosi elämästä (75-vuotiaana, harvinaisen vanhana keisariksi), niin hän määräsi vain Marcus Aureliuksen seuraajakseen.
Molemmat, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius, olivat asuneet yhdessä samassa palatsissa, Tiberiuksen talossa Palatinuksella. Hallitus siirtyi siis, Marcus Aureliuksen tullessa keisariksi, vain huoneesta toiseen. Sen symbolina oli Fortuna jumalatarta esittävä veistokuva; tämä kultanukke kannettiin Marcus Aureliuksen huoneeseen; oli kultainen kohtalo olla Roomassa keisarina.
Mutta tuskin se oli tapahtunut, kun Marcus Aurelius jo kutsutti luokseen Lucius Veruksen ja hänet aivan omintakeisella päätöksellä teki tasa-arvoiseksi hallitsijatoverikseen. Siten hän kohta alkoi: vallan jaolla. Luottamuksellinen teko. Se oli ilmeisesti ollut jo Hadrianuksen ajatus. Valtakunta oli todella liian suuri yhden ainoan miehen hallita. Ajateltakoon: yksi ainoa mies hallitsemassa palatsistaan käsin maanosaa, suurta kuin Eurooppa. Ken sen tahtoi tehdä hyvin, hänen oli pakko tuupertua taakan alle. Kaksi todistettavasti niin peräti tervettä miestä kuin Traianus ja Hadrianus olivat sen taakan alle murtuneet, heidän ruumiinsa olivat runnahtaneet. Kivulloinen nuori Marcus Aurelius tarvitsi apua. Veruksen oli vapautettava hänet sotilaallisista toimista. Mutta tämä suunnitelma epäonnistui, ja Marcus Aureliuskin, jäätyään yksin vaikeaan toimeensa, murtui valitettavan varhain liikarasitukseen.
Marcus Aurelius, filosofi, niin nimitti häntä jo vanha aika, joka mielellään käytti lisänimityksiä (niinpä hänen edeltäjänsä sai Pius nimen Hadrianusta kohtaan osoittamansa pieteetin perustalla). Mutta tiedettävä on, mitä siihen aikaan filosofialla ymmärrettiin. Vielä tänäänkin kaikki puhuvat filosofi Marcus Aureliuksesta ja luullaan häntä vain liiankin helposti yhdeksi sellaisia ihmisiä, jotka viettävät kaiken ikänsä filosofisissa mietiskelyissä, vaikka siitä ei olisikaan muuta tulosta kuin helskyviä abstraktisia sanoja. Mutta se keisari, josta nyt puhun, oli täydellisesti toisenluontoinen; hän oli valtiollisen elämän ja tarmokkaan teon mies (aivan kuin Senecakin), ja koskaan hän ei ole tohtinut luovuttaa osaakaan kallisarvoisesta ajastaan sellaisiin syvämielisiin ylellisyysiloihin, joita erakko tai englantilainen maaruhtinas voi itselleen kustantaa, sitä ainoaa seikkaa lukuunottamatta, että hän vanhoilla päivillään kirjoitti muistiin kokoelman yksinpuheluita, jotka käsittävät noin kymmenen pientä folioarkkia ja joita myöhemmin tulen käsittelemään.
Oudoksuttavaa on, niin sanotaan tavallisesti, että sellainen filosofi puolusti paikkansa myös käytännön miehenä. Pikemminkin on päinvastoin sanottava: on ihailtavaa, että sellainen käytännöllisten sotilas- ja siviilitehtävien toimitarmoinen hoitaja jaksoi pitää elossa myös n.s. filosofisia harrastuksia. Mutta tämä filosofia ei suinkaan ollut oppirakennus;[135] filosofia on siihen aikaan ollut uskonnollisuuden kreikkalainen vastinsana. Kreikan kielessä ei ole mitään muuta sanaa sitä ilmaisemaan. Stoalaiselle on "sophia" hurskaana olemista, "philosophia" pyrkimystä hurskauteen. Uskontoa ja yhä uskontoa! Oikea uskonnollisuus ei riistä toiminnan ihmiseltä lainkaan aikaa, se ei edellytä mitään tutkisteluja, vaan se on olemassa aina toimiessamme; se on jumalvoima meissä, joka johtaa meitä joka hetki. Toisin sanoen: lujia periaatteita, joiden perustuksena oli stoalainen hurskas mieli, elätti Marcus Aurelius sisimmässään ja hän sanoo itsestään,[136] että hänellä aina oli ne varalla, kuten lääkäri aina kuljettaa mukanaan välineensä, suoneniskurautansa ja katetrinsa.
Ei saa kuvitella Marcus Aureliusta kylmäveriseksi flegmaatikoksi tai haaveilijaksi. Hän oli tulipää tai oikeammin tulisydän, jonka tunne oli herkkä, kuuma ja toiminnanvietti mitä äkillisin; sellaiseksi hänet havaitsemme poika- ja nuorukaisiässä. Sillä me tunnemme hänet nuoruuskirjeistään.
Hänen sukunsa oli espanjalaista, kuten Traianuksen. Mutta Roomassa hän näki päivänvalon, v. 121, eräässä puutarhatalossa Mons Caeliuksella. Hadrianuksen kuollessa hän on jo 17-vuotias, primaanin iässä, lähenee jo ylioppilasikää. Hadrianus piti huolta siitä, että hän mitä monipuolisimmalla tavalla sai opetusta kaikissa suinkin ajateltavissa aineissa. Sivistys valautui täydellisenä hänen ylitsensä; etevimmät oppineet, mitä Hadrianus sai käsiinsä (meillä on heistä kaikista luettelo), tulivat hänen opettajikseen. Kysymys on tietysti vain humanistisesta sivistyksestä, gymnasium-sivistyksestä. Realikoulusivistystä oli vanhalla ajalla olemassa vain orjia varten. Meillä on tallella oppilaan kirjeet ylenylhäiselle Fronto puhujalle. Minkälaista fanaattista opin-intoa ne ilmaisevätkään ja minkälaista haaveellista ihailua "herra opettajaa" kohtaan (dominus magister)! Fronto opastaa älykästä prinssiä ainekirjoituksen hengettömässä, ulkonaisessa puolessa, miten sanoja on valittava ja soviteltava. Mutta kunnianhimoinen poika intoutuu niin, ettei hän öitäkään nuku; hän syö puutteellisesti (leipä ja pivollinen viikunoita eivät toki ravitse ruumista); kirjoittaapa hän aineenkin, tyyliharjoitelman unta vastaan, joka petkuttaa meitä ja nielee vain aikaa. Fronton täytyy kehoittaa häntä ottamaan kerrankin lomaa, syömään kerrankin kunnolla (olihan jo vanha Numa kuningaskin sallinut itselleen hyvän pappisaterian), ja hän kirjoittaa vasta-aineen ylistääkseen unta, jonka Jumala on viisaudessaan asettanut meidän ihmisten hyödyksi. Muuten olivat filosofia ja oikeustiede tietysti oppiaineista tärkeimmät. Niin, tehostipa Hadrianus sitäkin, että poika perehtyi myös kaunotaiteisiin; Marcus Aureliuksen täytyi myös oppia maalaamaan. Jo kaksitoistavuotiaana juoksenteli poika filosofin manttelissa ja oli kiintynyt päähänpistoonsa maata kovalla maalla: ankara stoalainen. Ja lisäksi saada lukea, lukea rajattomasti! Sellaista oli kiihkoisa nuoruusaika. Ja vanhaa opettajaansa hän rakastaa tulisielullaan. Hidas Fronto sairastaa sormileiniä, jäsenkolotusta; pieni Marcus Aurelius suree sitä kuollakseen, kantaa opettajansa kirjeitä kuin taikakaluja aina mukanaan ja kirjoittaa: "Jospa minä edes saisin hoitaa ilkeätä jalkaasi, Sinä ihanin sielu, Sinä herrani ja mestarini; hoida toki itseäsi, Sinä sieluni. Minä hehkun rakkautta Sinuun." Sitten hän laskee kynän kädestään. "Tuskin voin vetää henkeä, niin väsynyt olen." Tai toisen kerran: "Voi hyvin, Sinä suloni, Sinä lempeni ja onneni", tai: "Sinä kaivatuimpani. Sinä hunajanmakea! Tahtoisin suudella Sinua viimeisen kauniin puheesi vuoksi." "Kunhan vain Sinun noidannuolesi käy paremmaksi, sitten minäkin voin paremmin", kirjoittaa sairas nuorukainen. "Olen tänään ottanut kylvyn. Äitini lähettää parhaimmat tervehdyksensä." Sellaisin hehkuvin värein voi vain etelämaalainen, voi vain italialainen puhua: ardore di amore! Platoninen rakkaus puhkeaa tässä voimakkaisiin ilmauksiin. Tuo nuori olento nimittää itseänsä opettajansa "erastiksi".[137]
Kun hän sitten hurmautuneena omaksuu stoalaiset opit, niin hänen vanha koulumestarinsa vaikeroi: "Sinä unohdat kokonaan, että pääasia elämässä on kirjoittaa hyvää latinaa!" Ennen kaikkea on muuan Iunius Eusticus niminen roomalainen, samalla stoalainen oppinut ja käytännön mies, muovannut Marcus Aureliuksen luonnetta. Tätä Eusticusta hän myöhemmin kunnioitti, niin — vielä keisarina ollessaan — että osoitti hänelle huomaavaisuuttaan suudelmalla, missä vain tapasikin, itse kaartinrykmentinkin rintamankin edessä.[138] Mutta kaikistakin opettajistaan hän piti kotipyhätössään kullattuja kuvapatsaita, s.o. hän kunnioitti heitä pyhimyksinä.
Kahdeksantoista vuotias oli Marcus Aurelius Antoninuksen tehdessä hänet pojakseen, ja siitä lähtein ottopoika eli tuskin päivääkään erossa keisarista. Erityisesti henkilökysymyksissä (ylennysasioissa) hän jo aikaisin oli tämän neuvonantaja. Häntä pidettiin siis — vaikkakin ehkä väärin — ihmistuntijana. Mutta aloitettuja taiteellisia opintoja jatkui vielä kauan, vielä sittenkin, kun hän, noin 23-vuotiaana, nai keisarin viehkeän tyttären Faustinan. Niin, Faustina ottaa nyt osaa hänen lukuihinsa, ja Fronto on nyt viran puolesta huvitettu nuoresta rouvasta ja ihastunut lapsiin, joita pian ilmestyy.
Ajatus, että hänestä kerran oli tuleva keisari, sai Marcus Aureliuksen mielen melkeinpä alakuloiseen vireeseen. Se on helppo selittää; hänhän oli nähnyt, miten hirmuisesti Hadrianus oli kärsinyt velvollisuuksiensa raatelemana; ja itse hän tunsi ruumiinrakenteensa heikkouden. Hänet sai tuskaiseksi tuo suunnaton taakka: kantaa kuin toinen Atlas maapalloa harteillaan.
Kun Antoninus Pius sitten todellakin kuolee ja tekee tilaa hänelle (v. 161), Marcus Aurelius on nelikymmenvuotias. Hän on kypsynyt, rauhoittunut, kirkastunut. Opiskelu oli vain valmistusta elämään. Jyrkästi hän nyt luopuu siitä. Ennen kaikkea: kirjat pois![139] Hän halveksii niitä nyt siveellisesti täysivoimaisena. Hän tempaa itsensä mukaansa. Mikä valtainen tarmo![140] "Ei mikään asema elämässä ole uskonnolliselle elämälleni (philosphia)[141] niin otollinen kuin nykyinen suuri tehtäväni", keisari sanoo tyytyväisenä. [141] Mutta samalla hän tunnustaa, että tämä keisarintoimi on vain hänen äitipuolensa, että stoalainen uskonto on hänen todellinen äitinsä. Hän voi palvella äitipuoltansa vain ehdolla, että hän saa rakastaa oikeata äitiänsä.[142]
Neljäkymmentä vuotta oli tähän saakka ollut rauhaa. Hän toivoi nyt epäilemättä hallitusaikaansa rauhalliseksi ja seurasi etupäässä Hadrianuksen esikuvaa, jonka työn varsinainen jatkaja hän on. Min on laita kaikkiin hyväntekeväisyyssäädöksiin nähden aina gladiaattorileikkien rajoittamiseen saakka; niin on laita, mitä Italian maakaupunkeihin tulee. Italiassa vallitsee aikaisemmin kommuunien itsehallinto; mutta kommuunit tekivät vararikon. Hadrianus oli asettanut ne keisarillisen valvonnan alaisiksi, niin että Italiaa hallittiin neljänä hallintopiirinä aivankuin provinssia. Antoninus luopui tästä järjestelmästä, Marcus Aurelius palautti sen. Samoin hän uudisti myös Hadrianuksen ankaran ohjesäännön sotajoukolle. Ja se oli todella tarpeen. Taivas käy pilveen kaikilla tahoilla. Mars kalistelee aseita. Rauhanhuilut vaikenevat. Marcus Aureliuksen oli tuhottava elämänsä suruihin ja sodan rasituksiin.
Kohta aluksi tapahtui Roomassa Tiberin tulva, josta koitui kaupungille hirvittävää rasitusta. Sitten alkoivat levottomat parthialaiset sodan Idässä. Marcus Aurelius lähetti ottoveljensä ja hallitsijakumppaninsa Lucius Veruksen parthialaisia vastaan, mutta onneksi ei yksin. Avidius Cassius oli roomalaisten päällikkönä (legaattina) ja neljässä vuodessa hän mainehikkaasti lopetti kamppauksen Idässä, v. 165. Veras taas oli muuan noita jumalaisia prinssejä, jotka rakastavat elää kuin pukki kaalimaassa; pahaluontoinen ei lainkaan, mutta lapsellisen huvinhaluinen. Miksi hän ei kylväisi rahoja ympärilleen! Ja mitä varten on olemassa hyviä viinejä ja jalo keittotaito ja kauniita naisia. Elämän ensimäinen sääntö: huvittelulta. Sodan aikana hän sangen viisaasti pysyttelihe Antiokeiassa, kaukana nuolen kantamasta, lumoavassa Daphnessa, syyrialaisen Idän huonomaineisimmassa ja ylellisimmässä huvittelupaikassa, jonne tarkoituksella ei koskaan lähetetty sotaväkeä, koska se siellä rappeutui aistillisuudessa.
Mieluimmin tämä Verus siksi olisi jäänyt kokonaan Itään. Marcus Aureliuksen täytyi pakoittaa hänet vihdoinkin sieltä palaamaan. Hän oli pahoin pettynyt Verukseen nähden, ja me huomaamme siitä, mikä täysiverinen optimisti hän oli. Marcus Aurelius oli antanut Verukselle, 31-vuotiaalle, 15-vuotiaan Lucilla tyttönsä puolisoksi ja muutenkin tehnyt kaikkensa nostaakseen häntä. Hän ei tahtonut saada mitään kunnianosoituksia, mitä ei Veruskin. Täytyipä myös Veruksen heti saada arvonimi "isänmaan isä", jonka senaatti oli kunnioituksesta antanut Marcus Aureliukselle. Tuo mitä jalomielisin veli vaati sitä, isänmaa sai nyt nähdä järjettömyyden, että sillä siten oli kaksi isää ja yksi isä liikaa. Mitä säästävämpi hänen veljensä oli, sitä enemmän Veruksella oli varaa tuhlata ja hän eli fantastisen ylellisesti kuten kalifi.
Mutta huolia kertyi yhä. Ensin nousivat sotaan marokkolaiset, s.o. maurit tekivät Marokosta käsin hyökkäyksiä Etelä-Espanjaan. Samalla sattui katovuosia valtakunnassa ja järkyttävä nälänhätä, joka synnytti pahanluontoisia sairauksia.[143] Oli aivan kuin Tituksen aikana, jolloin maanvaiva toisensa jälkeen koetteli ihmiskuntaa. Ja jo alkoivat liikahdella germaanit. He murtautuivat yli limeksen Tonavan pohjoispuolella, levisivät kuin tulva turvattomaan Rooman Pannoniaan, s.o. koko nykyiseen saksalaiseen Itävaltaan ja lisäksi Steiermarkiin ja Laibachin ja Ödenburgin seuduille Ofeniin saakka, tunkivat yli Itäalppien etelään, ja kerran vielä sai Rooma elää kuolemantuskassa. He olivat jo Pohjois-Italiassa Aquileian edustalla, viimeisen vallituksen, joka suojasi Roomaa, Triestin lahden rannalla, Venezian tasangon laidalla. Barbarit tulevat! Kimbrien ja teutonien aika koittaa taas ja Mariusta ei ole meitä suojaamassa. Valtakuntaa johtavat filosofi ja mässääjä. Oli vuosi 168.
Loputtoman lukuisiin heimoihin pirstautuneissa germaaneissa oli jo ennen herännyt halu yhtyä. "Jos tahdomme pitää germaanit alallaan, täytyy meidän ruokkia heidän keskinäistä eripuraisuuttaan; he ovat, kiitos jumalan, eripuraisuuden kansaa!" suunnilleen niin Tacitus oli kerran kirjoittanut ja menestyksellä Traianus oli neuvoa seurannut. Kheruskilainen Hermann ja Marbod, Hermannin vastustaja, olivat jo aikoinaan tehneet yrityksiä saksalaisten yhdistämiseksi. Nyt koki Marcus Aurelius, millaista oli molempien suurten kansojen, markomannien ja kvadien yhteistoiminta, jotka yhteisessä ryöstöhyökkäyksessä heittäytyivät Rooman valtakunnan kimppuun.
Viivyttelemättä Marcus Aurelius tuli Aquileialle avuksi. Hän pakoitti Veruksen lähtemään mukaan. Hänen sotavoimansa oli vähäpätöinen; mutta siitä huolimatta vihollinen peräytyi heti ja esitti anteeksipyyntöjä ja lupauksia. Verus oli ylen tyytyväinen saavutukseen ja tahtoi kohta palattavaksi Roomaan. Mutta Marcus Aurelius ymmärsi, kuten aikoinaan Traianus daakialaissodassa, että nyt oli käytävä vihollisen kimppuun sen omassa maassa ja se nutistettava siellä. Jo tämä ajatus ilmaisee oikean sotapäällikön. Sellaiseksi Marcus Aurelius nyt alkoi osoittautua.
Silloin seurasi uusi kovan onnen isku: rutto. Se tapahtui kohta talvella 168—169: tartunta-aiheista laumakuolemaa. Babylonin seuduilta oli rutto kulkeutunut sotajoukon mukana, se teki hävitystä kaupungeissa ja itse Roomassa, missä kokonaisia kortteleita kuoli tyhjiksi ja kokonaiset karavaanit kuormavaunuja kuljettivat ruumisröykkiöitä kaupunginportista ulos joukkohautoihin. Vanha aika oli sellaisia ruttotauteja vastaan yhtä avuton kuin vielä meidän 18. vuosisatamme. Ajateltakoon vain lähintä esimerkkiä, ruttoa Preussin Liettuassa v. 1739, jonka Fredrik suuri prinssinä sai nähdä, kun 300,000 ihmistä kuoli ja kokonaiset kylät joutuivat autioiksi. Mitä auttoi se elämäntapojen erikoinen puhtaus, mikä on luonteenomaista vanhalle ajalle! mitä kloaakkilaitos, suurenmoiset kylpylät, Rooman jättiläisthermit? Apu voi tulla vain jumalilta tai joltain jumalalta. Marcus Aurelius turvautui kaikkiin uskontoihin, paitsi kristinuskoon, jota hän halveksi.[144] Turhaan. Myös sotajoukossa teki tauti hävitystyötä. Kokonaisia rykmenttejä kuoli. Silloin Marcus Aurelius kutsutti suuren lääkärin Galenoksen Aquileiaan henkilääkärikseen (archiater); mutta hän pakeni itsensä Marcus Aureliuksen seurassa leiristä Roomaan.[145] Kaikki järjestys katosi. Ja kohta kiihtyi taas germaanien ja heidän liittolaistensa rynnäkkö.
Kuulemme tällöin mainittavan tuttuja ja outoja kansannimiä: paitsi markomanneja ja kvadeja, on hyökkäämässä myös sveebejä, ooseja ja bessejä, langobardeja pitkine partoineen, costoboceja, bastarneja ja ennen kaikkea jatsygeja ja sarmaatteja, tsekkiläisiä, lukuisata slaavikansaa, ratsastavia paimentolaisia. Kvadit raahasivat mukanaan Pannoniasta Määriin 500,000 roomalaista siirtolaista, jatsygit taas jopa 100,000 Tonavan-seudulleen. Mitkä hirvittävät olosuhteet! Niin, poliittinen toiminta levisi koko roomalaisviholliseen maailmaan: Englannissakin syntyy kapina, parthialaisetkin yrittävät sekaantua asiaan. Pahinta oli, että germaanit tällä välin ovat oppineet paljon roomalaista taktiikkaa ja taistelutapaa. Oppilaat mittelevät voimiaan oppimestariensa kanssa.
Silloin, v. 169, Verus kuoli halvaukseen, joka kohtasi häntä, kun hän matkusti yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa samassa vaunussa. Silloin Marcus Aurelius pääsi yhdestä taakasta. Hänellä oli nyt kädet vapaina.
Rooman sotajoukko oli aivan liian heikko. Keisarin täytyi lisätä rykmenttiensä lukumäärää. Hän ei ottanut mukaansa Roomasta vain kaartia, pretoriaaneja, vaan myös gladiaattorit miekkailijakasarmeista, jotka muuten vain hauskuuttivat Rooman katurahvasta, ja kaupunki jäi nyt kokonaan ilman "teurastusjuhlia". Marcus Aureliuksen suunnitelmiin kuului alun perin tämän urheiluista julmimman rajoittaminen, ja nyt huusivat kaikki Rooman laiskottelijat nyreinä: "Hän tahtoo tehdä meidät kaikki filosofeiksi".[146] Myös asesti hän kaikki orjat, joille kaikille nyt vapautus, vapaan kansalaisen asema viittoi palkintona. Niin, ottipa hän kokonaisia saksalaisia heimoja palvelukseensa (aivan samoin kuin englantilaiset 18. vuosisadalla ostivat hessiläisiä rykmenttejä).
Mutta nämä järjestelytoimenpiteet olivat pian tyhjentäneet valtiorahaston. Marcus Aurelius tarvitsi rahaa. Silloin hän myi koko keisarillisen kaluston, yksinpä Hadrianuksen varmaankin ihmeenihanan kokoelman. Se tuotti itse asiassa jättiläissummia. Rooman yleisö osti todella; se oli vielä ostokykyinen. Sitten myöhemmin keisari on hankkinut takaisin enimmät arvoesineet.
Antoninuksen-patsaassa Roomassa on Marcus Aureliuksen voitto esitetty 115 kohokuvassa.[147] Mutta siitä huolimatta tämä sotahistoria ei ole kovinkaan havainnollinen; ennen kaikkea puuttuu siltä dramaattisuutta. Traianuksella oli suuri vastustaja, daakialaisten älykäs ja mahtipontinen kuningas Deeebalus. Toisin on laita Marcus Aureliuksen markomannisodan: siellä emme kohtaa yhtään sankarillista saksalaisurhoa, emme yhtään yksityistä Siegfried-ilmiötä, kuinka sellaista etsimmekin. Kvadien kuningas, joka joutuu vangiksi, on nimeltään Ariogaesus, jatsygien ruhtinaana on ensin Banodaspus, sitten Zanticus; markomannikuninkaan nimi oli Ballomarius. Mutta mitäpä hyötyä nimistä? Myös muuten puuttuu vaikuttavia yksityiskohtia.
Ensimäisen suuren taistelun jälkeen tie johtaa Tonavalta March jokea ylöspäin Määriin ja edelleen yli Böömin, uppo-oudossa, tiettömässä seudussa, sankkain metsäin ja virtain poikki nykyisen Schlesian rajalle: varmaankin vaikea operatsionikenttä. Pompeianus, hänen vävynsä, jonka kuvan patsas meille usein esittää, on aina keisarin lähettyvillä, syyrialaissyntyinen mies, kasvot seemiläistä tyyppiä; mutta ennen kaikkea hänen puolisonsa Faustina, joka ilmeisesti toimeutui täällä hyvin ja voitti sotajoukon rakkauden samoin kuin keisarikin. Hän sai Marcus Aureliukselta virallisesti arvonimen "Leirin äiti" (mater castrorum), siis suunnilleen sotilasäiti, kuten häntä itseään nimitettiin isänmaan isäksi. Jo v. 173 hän voitokkaana palasi kotiin, alkaakseen kohta sen jälkeen toisen suuremman sotaretken. Jatsygien kanssa oteltiin silloin keskellä talvea Tonavan jäällä. Kerran raahasivat barbarit roomalaisten leiriä kohti valtavaa puukonetta; Marcus Aurelius rukoili, ja rajuilman vallitessa iski taivaasta salama, joka tuhosi koneen. Toisen kerran hänen joukkonsa kärsivät janoa kuivimmalla keskikesällä ja ovat lisäksi vihollisten piirittämiä. Keisari rukoilee taas taivasta, ja valtava rankkasade alkaa ropista tuottaen roomalaisille virkistystä, vihollisille tuhoa. Se on sadeihme — verrattava vanhan testamentin raamatullisiin ihmeisiin — joka vanhalle ajalle antoi vilkkaan ajattelun aihetta, koska se ratkaisi sotaretken, ja vaikuttavin kuvin sitä on esitetty ja levitetty. Kristityt lähettivät myöhemmin — kekseliäinä kuten aina — liikkeelle legendan, jonka mukaan muuan legioona pelkkiä kristittyjä olisi rukoillut sadetta ja kristittyjen Jumala oli auttanut.
Marcus Aureliuksen ote oli kova, mutta vangituille vihollisille hän oli lempeä; hän ei myynyt heitä orjuuteen eikä hyljännyt heitä, kuten Traianus vangittuja daakialaisia ja kuten muutenkin tapana oli ollut, menehtymään verisissä miekkailijanäytännöissä, vaan sijoitti suuria laumoja siirtolaisiksi eli "koloneiksi" Pohjois-Italiaan: ensimäinen suurenmoinen yritys vanhalla ajalla rajoittaa orjuutta, joka muuten aina ammensi sotavangeista. Ihmisrakkaus ja hyödyllisyyssyyt olivat molemmat tähän vaikuttamassa. Mutta siitä huolimatta keisari ei ajatellut suuria tästä teosta. "Me olemme kaikki rosvoja", hän kirjoittaa, "samoin kuin hämähäkki verkossaan jahtaa kärpäsiä, samoin talonpoika pyydystää kaniini pahasensa, kalastaja sardelleja, metsästäjä karhuja, ja minä pyydystän germaaneja tai sarmaatteja. Minä en ole heitä parempi".[148]
Oliko hän suuri sotapäällikkö? Meillä ei ole mitään aihetta väittää vastaan. Iulius Caesar tarvitsi yhdeksän vuotta vallatakseen Gallian, jossa kuitenkin oli paljoa runsaammin teitä ja joka sotajoukkojen muonitukselle oli paljoa edullisempi. Marcus Aurelius käytti yhtä pitkän ajan Böömin ja Määrin valloittamiseen: kuka voi ratkaista, missä esiintyy enemmän jäntevää voimaa, älykkyyttä ja ajattelevaisuutta? Viisasta oli joka tapauksessa, että Marcus Aurelius hajoitti viholliset ja ensin tuhosi kvadit, niin että markomannien ja jatsygien kansat eristyivät ja kadottivat keskinäiset kosketukset. Ja itse hän epäilemättä ei ole pitänyt itseänsä Traianusta halvempana. Sillä Marcus Aurelius on itse määrännyt Antoninuksen-patsaan pystytettäväksi Roomaan muistomerkiksi ja itse suunnitellut sen yhtä suureksi kuin Traianuksen-patsas ja kilpailemaan tämän kanssa.
Hänen terveytensä oli alati heikko. Vuosikausia hän otti theriak'ia, vatsahäiriötä vastaan käytettyä muotilääkettä, sai helposti kuumetta ja oli aina henkilääkäriparven ympäröimänä, joka koetteli hänen valtimoaan.[149] Jalat olivat hänellä kylmät ja niitä hierottiin usein. Mutta hän ei säästänyt itseänsä. Niinkuin kuvat osoittavat, hän on joka paikassa mukana, talvet, kesät, kantaa toisinaan raskasta panssaria, ratsastaa täyttä laukkaa, ryntää kaartin seuraamana kukkulalle vihollisen keskelle, lähettää liikkeelle upseereja, kuulustelee vakoojia ja lähettejä, lukee taivasalla julki käskyjä armeijalle, ratsastaa paraadissa pitkin kaartinrintamaa.[150] Hän oli oikea sotilas; muuten eivät sotilaat olisi niin häntä rakastaneet, kuin on kerrottu. Erämaitten, tiheän böömiläisen aarniometsän halki hän kulki heidän kanssansa. Tuon pyökki-, petäjä- ja kuusitiheikön, joka vasta myöhäisellä keskiajalla, 15. vuosisadalla perattiin.
Silloin yhtäkkiä leviää halki maailman tieto hänen kuolemastaan! Heti nousee Egyptissä Avidius Cassius ja kohottautuu Rooman keisariksi. Mutta tieto oli väärä, Marcus Aurelius eli, ja hänen täytyy nyt Tonavan seuduilta rientää itään Cassiusta vastaan taistelemaan. Markomannien sodan lisäksi tulee siis vielä kansalaissota.
Cassius oli sangen kelpo sotilas, mutta kömpelön raaka ja häpeämätön; Marcus Aureliusta hän kutsui vanhaksi hurskaaksi akaksi, kuollutta Verasta hän suuremmalla syyllä oli kutsunut nautinnonhimoiseksi ilvehtijäksi. Raaka on hänen rankaisutapansa: ryöstäviä sotilaita hän paikalla ristiinnaulitsee, mutta karkureita hän ei tapa; hän katkoo mieluummin heiltä luut ja sanoo: "On parempi, että he siten jäävät elämään varoittaviksi esimerkeiksi."
Marcus Aurelius oli tähän saakka jättänyt hänet rauhaan; sillä siveettömälle Syyrialle hän näytti olevan juuri oikea mies. Nyt he olivat vihamiehiä. Myöskin Antiokeia kannatti Cassiusta. Mutta tuskin tuli tunnetuksi, että Marcus Aurelius oli tulossa ja eli, niin tappoivat Cassiuksen hänen omat miehensä. Marcus Aurelius antoi anteeksi kaikille vastustajansa kannattajille. Oli epäilemättä käytännöllistä pitää tätä välikohtausta tapahtumattomana; mutta optimistinen keisari oli sitä paitsi vakuutettu siitä, että mikä elämässä esiintyy pahana, todellisuudessa on vain erhetystä ja ymmärtämättömyyttä.
Silloin kohtasi häntä kova isku: hänen puolisonsa Faustina, jota ilman hän ei voinut olla, kuoli matkalla Itämaille. Hän oli nuoruudessaan ollut kaunis ja rakastettava, vaikkakin kevytmielinen. Juorut tiesivät kertoa hänestä kaikenlaista pahaa, ja vieläpä ilveilijät näyttämöillä tekivät mitä julkeimpia viittauksia. Mutta Marcus Aurelius oli kuin ei mitään olisi tapahtunut; hän osoitti vieläpä suosiota vaimonsa luultuja viettelijöitä kohtaan ja antoi heille korkeita luottamustoimia, hälventääkseen kaiken epäluulon. Faustina oli hänen neljän lapsensa äiti ja tämän läsnäolo teki hänelle hyvää. Jo Faustinan isä, vanha Antoninus Pius oli tytärtään sanonut miellyttäväksi seurustelussa: "Mieluummin erämaassa yksin hänen kanssaan, kuin keisaripalatsissa ilman häntä." Nyt Marcus Aureliuksen täytyi hänet haudata, hänen täytyi ilman vaimoansa joulukuussa 176 tulla Roomaan, (sillä hän vietti silloin suurta voittojuhlaa, ja todennäköisesti silloin myös laskettiin voittopatsaan perustus). Sitten hän lähti taasen velvollisuutensa tuntien valtakunnan pohjoisiin osiin vakiinnuttamaan menestystään Böömissä; sillä vihollinen, joka tosin oli voitettu, roomalaisten linnoitusten hallitessa sen vuoristoja, kiristeli kahlehdittuna hampaitansa.
Mutta ilmanalan vaihdos, muutto kuumasta Syyriasta pohjoiseen Eurooppaan, oli varmasti liian äkillinen, ja hän kaipasi nyt etenkin vaimonsa hellää huolta. Hänen terveytensä kärsi yhä enemmän.[151] Siitä huolimatta hän edelleen jatkoi suurta työtään, niin kovin heikko kuin olikin, ja pyhyyden ja jumalaisuuden loisto, joka häntä ympäröi, tuli yhä valoisammaksi, kullanhohteisemmaksi ja puhtaammaksi. Sillä mitä nykyään nimitämme siveelliseksi aateliksi, tuo aika nimitti jumalaiseksi.[152]
Hän halveksi tosin, kuten itse sanoo, alhaisia huveja,[153] mutta ei mitenkään ollut mikään hypokondrikko,[154] eikä myöskään mikään yksinäinen uneksija, ei, ei; hän pysyi mitä puhdasverisimpänä optimistina elämänsä loppuun saakka. Ja juuri työ se piti häntä aina iloisena.[155] Työn evankeliumi, jota jo Seneca oli saarnannut, täytti hänet kokonaan. Leirissä Määrissä ja Böömissä, kvadien ja sarmaattien luona, siellä hän kirjoitti meille säilyneet kuuluisat kehoituksensa itselleen, hiljaisina öinä, kun vartiotulet loimusivat, lumi peitti aarniometsän ja vain vartiojoukkueiden tervehdyshuudot kaikuivat yksinäisyydessä. Silloin hallitsija loi katseen sisimpään itseensä, kuten hän itse sanoo.[156]
Samassa Bööminmaassa Fredrik suurikin myöhemmin kävi kuuluisat kolme sotaansa Schlesian omistamisesta; ja hänkin on siellä leirissä aikansa vietteeksi filosofionut, mietiskellyt ja runoja kirjoitellut. Myöskin Fredrikistä tuli aseissa ollessaan stoalainen, ja hänen ihana lauselmansa "ei ole tarpeellista, että elän, vaan kyllä että olen toimessa" on aivan kuin olisi se Marcus Aureliukselta otettu. Sillä hän tunsi tarkoin Marcus Aureliuksen.
Mutta Marcus Aureliuksella se oli hartaudentarvetta, vetäytymistä jumalaa kohti, jota hänen sydämensä kaipasi. Hän tosin puhuu jumalista monikossa,[157] jokapäiväisen tavan mukaan; nämät perinnäiset jumalat olivat hänelle jotenkin samaa, mitä monelle kristitylle pyhien sielut katolisen kirkon taivaassa. Mutta hänen ajatuksiansa työskentelyttää vain yksi Jumala. Maailmankaikkeus itse, siinä on hänen rukoustensa esine.[158] Sillä kaikkeus itse on jumala, ja jumala on kaikkeus (panteismi!). Mutta myös jokaisessa yksityisessä ihmisessä asuu jumala tai hyvä daimoni.[159] Tämä meissä oleva jumala on inhimillinen järki.[160] Mutta meissä oleva jumala on vain osa sitä jumalaa, joka on kaikkeus, meidän järkemme vain osa maailmanjärjestä. Niin olemme kaikkeuteen kiinnikasvaneet kuin aalto mereen, ja kuolemamme on sisäisen jumalamme purkautumista siihen jumalaan, joka on kaikkeus.