Ja neljää vuotta myöhemmin hän sotarintamassa vieläkin enemmän kunnostautui. Syyrian kuningas Antiokhos seisoi sotajoukkoineen Kreikassa. Rooman taistelu hänen kanssansa alkoi. Thermopylain solassa voitettiin Antiokhos, ja hän vetäytyi pois Euroopasta. Tästä saatiin kiittää Catoa, joka yöllä yksinänsä toisen vuortenkiipeäjän seurassa otti etsiäkseen yli vuoriston johtavan salatien, jota myöten hän sitten, vielä ennen aamunsarastusta, johti pienen joukon ja karkasi vihollisen selkään. Kauhu oli suuri, takaa-ajo loistava. Kivenheitto murskasi kuningas Antiokhokselta hampaat. Tapaus kuvataan meille mitä elävimmin, ja tämä kuvaus on varmaan peräisin häneltä itseltään.
Mutta kun myöhemmin Scipiot siirsivät Vähään Aasiaankin taistelun Antiokhosta vastaan, heittäytyi Cato vastustamaan tätä laajennettua idän-politiikkaa, joka oli vain halpamainen ryöväysretki suuressa mittakaavassa. Caton terveen mielipiteen mukaan piti ensiksi toki niissä maissa, jotka jo olivat Rooman hallussa, saada järjestetyksi suotuisat olosuhteet, mikä ei vielä lähimainkaan ollut laita. Suuret ylimykset vaativat jatkuvaa ryöstöä johtaakseen huomion pois sisäisestä rappiosta, joka yhä selvemmin ja selvemmin näyttäytyi; Cato sitä vastoin suositteli sen järkevästi järjestettyä hyödyksikäyttämistä, mitä Rooma jo siihen saakka oli hankkinut, terveiden olosuhteiden aikaansaantia tähänastisten jo laajalle ulotettujen rajain piirissä. Mutta hän ei tehnyt mitään esityksiä; ne olisivat kuitenkin olleet hyödyttömiä. Sitävastoin hän kävi henkilöiden kimppuun. Cato oli liikkeellepaneva voima Scipioiden jutussa. Suuri Scipio syöksyi korkeudestaan: Cato vainosi, niinkuin jahtikoira, häntä ja hänen puoluettaan senaatissa ja oikeudessa niin kauan, kunnes hän sai hänet kaadetuksi: vuonna 184—183.
Se oli suuri henkilökohtainen triumfi: mutta asiassa ei kumminkaan oltu mitään voitettu. Korkea ylimyskunta säilytti enemmistön senaatissa ja jäi raa'assa voimassaan olemassaolemaan; valloituspolitiikkaa jatkettiin johdonmukaisesti; esiintyi vain toisia nimiä; asia oli sama. Quinctius Flamininus, Kynoskephalain voittaja (v. 197) ja varsinkin M. Fulvius Nobilior, joka valtasi Ambrakian, olivat nyt tämän maailmanvaltapolitiikan pääkannattajat. Kukaan ei tahtonut huolehtia Italian oloista. Caton aatetoveri jossain määrin oli tosin Aemilius Paulus, Pydnan voittaja kolmannessa makedonialaissodassa; mutta minkäänmoisia uudistusyrityksiä ei tehdä; poliittinen tilanne ne ehkäisi. Sillä sanottava uudistus ei ollut vielä se, että Roomaan virtaavat latinalaiset maan autioittamisen estämiseksi käännytettiin takaisin kotiseudulleen. Mielenkiintoista on, että Cato sai aikaan raipparangaistuksen lakkauttamisen. Niiden keskustelujen yhteydessä, jotka tähän lakiin liittyvät, oli ilmeisesti myös hänen kuuluisa lauseensa: "Ken vaimoansa tai lastansa lyö, tekee pyhyyden loukkauksen".[17] Mutta tämä ei ollut lainkaan pääasian, suuren politiikan yhteydessä. Cato tyytyi, kuten tähänkin asti, vastapuoleen yksityisten etevien miesten kimppuun käymiseen ja masentamiseen virittämällä oikeusjuttuja heidän niskaansa.
Sillä hän oli peljätty syyttäjä, purevan puhelahjainen. Niin hän tuhosi triumfin Minucius Thermukselta jälkeen vuoden 193; Nobiliorille hän luki häpeäksi, että tämä sotaretkellä piti seurassansa runoilijaa (Enniusta), Furius Philuksen hän sai tuomituksi, koska tämä oli rasittanut Espanjan kansoja ylenmääräisillä viljanhankinnoilla.
Silloin kansa valitsi Caton censoriksi vuodeksi 184. Joka viides vuosi tapahtui Roomassa kahden censorin vaali. Heillä oli huolenaan valvoa rakennustoimintaa ja raha-asioita, valtion maitten vuokraaminen j.n.e., edelleen koko verolaitos ja sen yhteydessä väenlasku (jokaisen kansalaisen oli käytävä itse veroittamassa itsensä, valalla ilmoituksensa vahvistaen); mutta lopuksi myöskin siveyden valvonta. Virkamiehen, joka toimi moitteenalaisesti, censorit eroittivat virasta ja arvoista, rikkaalta ritarisäätyiseltä yksityismieheltä he voivat ottaa pois hevosen, s.o. oikeuden kuulua ritarisäätyyn. Se oli mahtava ase kaikkea tapainturmelusta ja julkeutta vastaan, ja se laskettiin nyt Caton käteen.
Mutta ase oli tylsistynyt. Muinaisina aikoina, kun Rooma oli vielä pikkuvaltio, censorit tosiaankin silmälläpidon vuoksi vilkaisivat poroporvarillisesti jokaisen taloudenpitoon, niin, jokaiseen pataan, totesivat, ettei padassa paistuva lintu vain ollut liiaksi syötetty, ja todellakin voitiin vielä ehkäistä monta kasvannaista vanhanaikaisissa kunnon tavoissa, joko ylellisyyttä vaatteissa, kultaisia lautasia, tai aviorikoksia ja palvelijain pahoinpitelyä. Poliisivalvonnalla oli siis käsissänsä moraali, yhteiskunnan kasvatus, suunnilleen niin kuin nytkin vielä kirkkoherralla monissa katolisissa seurakunnissa.
Mutta sittenkuin Roomasta oli tullut suurvalta, kun miljoonia sadoittain virtasi ylhäisten taskuihin ja kreikkalaisen idän hekumalliset tavat orgioineen ja bakkanaaleineen komeillen tekivät taloansa Roomaan, näytti kaikki tämä mielettömän typerältä, ilveilyksi muuttuneelta, ja suuri Scipio ja hänen ihailijansa eivät todella ajatelleetkaan enää tämän censorin virkavelvollisuuden vakavissaan käyttämistä.
Cato menetteli toisin, aivan kuin maailmassa ei mitään olisi muuttunut, ja senvuoksi juuri oli kansa hänet valinnut. Erään arvossapidetyn miehen hän poisti ritarisäädystä, koska hän laiminlöi maataloutensa hoidon; eräältä toiselta ritarilta hän otti pois ratsuhevosen, koska hän oli tullut liian lihavaksi: hän eli liian ylellisesti (me tunnemme luonnollisesti ainoastaan vallan eriskummalliset tapaukset). Senaatistakin hän eroitti suurivaltaisia herroja, esim. erään Flamininuksen (suuren Flamininuksen veljen), ja todellakin syystä, mies kun näyttäytyi julkisesti ja sotaretkillään poikarakastettunsa seurassa, ja, kun tuo nuori poikajolppi sanoi, että hän tänään mielellään näkisi ihmisen kuolevan, tuotatti saliin vangitun gallialaisen ja katkaisutti häneltä kaulan juominkien kestäessä. Omituinen on meidän silmissämme eräs toinen tapaus: muinaisroomalaisen käsityksen mukaan eivät vanhemmat koskaan saaneet lastensa läsnäollessa toisiansa suudella. Muuan Manilius oli tyttärensä nähden suudellut vaimoansa. Cato eroitti hänet senvuoksi senaatista. Me saammekin tietää, että Cato itse ei vaimoansa koskaan päivällä syleillyt, paitsi ukkosen jyristessä. Senvuoksi hän aina iloitsi, kun tuli ukkosilma.
Mutta myöskin rakennusvalvontaa hoiti tämä censori Roomassa ankarasti koettaen saada jossakin määrin suoriksi katujen talorivit; hän piti huolta torihintain säännöstelystä ja valvotutti mitä ankarimmin varsinkin ylellisyystavarain ostajia. Ken osti kalliita pöytäkalustoja, pukuja, kultakirjosilkkiä, maalauksia, passaripoikia, hänen täytyi jokaisesta ostosummasta lisäksi maksaa vielä kolmasosa tai neljäsosa arvoa valtiokassaan. Säästäväinen maaisäntä Cato osoittautui siis myöskin hyväksi valtion talouden hoitajaksi. Maakuntain verojen kannosta ei Rooman senaatti itse huolehtinut; se jätettiin verojen vuokraajille, jotka siitä hankkivat jättiläisvoiton. Cato pani nyt näiden ihmisten kannettavaksi valtavan vuokramaksun. Se ei käynyt kylläkään taistelutta ja ilman raivoisaa mielten kuohahdusta; sillä ken roomalaiselta varastamisen kielsi, oli hänen verivihollisensa. Mutta Cato ei ollut tieltänsä harhautettavissa. Myöskin sittemmin, kun hän ei enää ollut censori, hän vaikutti johdonmukaisesti samaan suuntaan käyvän lainsäädännön hyväksi, ja tällöin me saamme tietää hiukan naisistakin.
Rahakkaat naiset olivat silloin Rooman valtiossa tulleet niin mahtaviksi, että he vuonna 195 suorastaan saivat kumoutumaan erään ylellisyyttä vastustavan lain. Ylellisyys on naisen elämänaines, hänen asehuoneensa; jokin Catoko sen ryöstäisi ja puhdistaisi? Jokaisella naimattomalla naisella tai leskellä piti niinikään lain mukaan olla holhooja, joka edusti häntä oikeudellisesti ja hoiti hänen raha-asioitaan. Mutta naiset saivat aikaan, että he vastoin vanhaa tapaa nyt itse valitsivat tämän holhoojan, ja he valitsivat luonnollisesti taipuvaisimman ja hallitsivat häntä täydellisesti. Niin oli myös silloinkin jo ylhäisiä naisia, jotka jonkin edun vuoksi ilman muuta murhasivat puolisonsa. Nyt rajoitettiin naisten perintöoikeutta varsinkin dollarikuningasten upporikkaissa perheissä; naista ei saanut näissä piireissä enää tehdä ainoaksi perijäksi; ainoastaan määrätynsuuruisia lahjoituksia sai langeta heidän osallensa.[18]
Niin roomalaiset koettivat kiinni kytkeä suurimman maailmanvallan, rikkaan naisen. Mutta se oli turhaa.
Että Cato tässä hankki itsellensä lukemattomia vihollisia, on ymmärrettävää. Sadoittain oikeusjuttuja hän on terävästi ajanut, usein kylläkin ovat vastustajat hänet puolestaan oikeuteen vetäneet; mutta hän seisoi nuhteettomana, voitokkaana ja tahrattomana vartiopaikallansa niinkuin majakka kuohuvissa meren hyrskyissä: sellaisena näki hänet kolme sukupolvea.
Mutta hänen taistelunsa ajanhenkeä vastaan täytyi jäädä onnistumatta. Sillä juuri Caton aikana on Luculluksen henki, taipumus tuhlailla määrättömästi Neron tavoin, ensinnä saanut jalansijaa Roomassa. Ken rikkauksia ryövää, tahtoo näillä myöskin komeilla. Niinpä vuosina 187 ja 186 Fulvius Nobilior ei yksin valtavin lahjoituksin kansan silmissä upeillut; hänen toimestansa aidatuilla kentillä kilpataistelijat kamppailivat ja jalopeura- ja pantterimetsästyksiä toimeenpantiin, ja kohta jälkeenpäin Lucius Scipio jäljitteli Fulviusta sanoen, Catoa harmittaakseen, että Idän kuninkaat olivat tähän tarvittavat varat lahjoittaneet hänelle.
Mutta kun vuonna 171 kolmas sota Makedoniaa vastaan puhkesi, silloin näyttäytyi, miten kuulumattomaan määrään niin hyvin kansassa ja sotajoukossa kuin korkeammissa paikoinkin tunnottomuus, raaistuminen, kurittomuus ja halpamaisuus oli kasvanut. Ajan merkki oli, että ritarisäädyn nuoret keikarit nyt ilman muuta vetäytyivät pois ratsupalveluksen suorituksesta, mihin he olivat velvolliset. Tämän sodan kolmivuotinen häpeä kohtasi viime kädessä Scipiota, ja lopultakin pelastusta tuomaan oli senvuoksi esiin astuttava erään Caton puolueryhmän miehen. Tavoiltaan puhdas ja jalo Aemilius Paulus kuului siihen; tämä mies vasta on makedonialaissodan Pydnan taistelussa vuonna 168 kunniakkaaseen loppuun saattanut huolimatta roomalaishyveen rappiosta: ja tämä oli samalla kertaa Caton ja hänen henkisen kurinsa siveellinen voitto.
Mutta tämä voitto merkitsi sitäpaitsi ratkaisevaa käännekohtaa Rooman politiikalle ja Catolle itselleen: sillä Rooma oli nyt sen johdosta todellakin lopullisesti ja äkkiä tullut maailman valtiaaksi, ja alhainen, kaikki nielevä maailmanvaltapolitiikka oli samalla, huolimatta Catosta ja Aemilius Pauluksesta, ainaiseksi päässyt voitolle. Rooman valta oli kuin lumivyöry, joka oman painonsa voimasta lakkaamatta eteenpäin vyöryessään suurenee, kunnes se lopuksi peittää kaiken. Kenen piti se pysähdyttää? Mitä itsenäisiä kuningaskuntia vielä oli jäljellä, Syyria, Pergamon, Egypti, ne matelivat nyt maassa senaatin pienimmästäkin viittauksesta, ja Rooman lähettiläät sanelivat näille kuninkaille, mitä heidän piti tehdä ja mitä jättää tekemättä.
Cato oli tähän asti periaatteesta ollut tämän valloitusvietin turvallisena jarruna. Nyt tajusi hän: tämä osa oli loppuun näytelty. Tragiikkaa ja sisäisiä ristiriitoja hänen karkeapiirteinen luonteensa ei lainkaan tuntenut. Laskuissaan hän liikkui vain olevassa todellisuudessa ja terveenä opportunistina hän heti mukautui tapahtuneeseen, niinkuin maanviljelijä heti muuttaa toimenpiteensä, kun sää muuttuu Tosin on Cato viaton Korinthoksen raakaan hävitykseen v. 146. Korinthos oli liian rikas kauppakaupunki, ja roomalaisten kauppiasten kateus ei tahtonut sitä kauemmin kärsiä. Toisin oli laita Karthagon, joka samana vuonna 146 maanpinnalta hävitettiin, samalla perinpohjaisella tavalla, millä Rooma kerran jo vastustajansa Alba Longan, sitten etruskilaisen kilpailijakaupungin Veiin oli pois tieltä toimittanut; maanviljelijän aura uursi vaon soraan.
Vanha Cato itse oli noina ratkaisun päivinä mennyt Afrikkaan, toi sieltä mukanansa säkin viikunoita ja asetti sen senaatissa pöydälle lakonisin sanoin: "Näittehän, sen seudun täytyy kuulua meille, missä viikunat ovat niin kauniita." Maamies, talonpoika puhui aina hänessä, ja kuten Cato nuorena miehenä taistelussa karjunnasta tuli huomatuksi, niin kirkui nyt vanha 85-vuotias kiivailija uudelleen ja taas uudelleen halki senaatin salin: "Ceterum censeo Carthaginem esse delendam", "muutoin äänestän, että Karthago olisi hävitettävä". Se vaikutti. Kuta pidättyvämpää Caton ulkopolitiikka tähän saakka oli ollut, sitä vakuuttavampaa oli nyt hänen esiintymisensä.
Ja hän oli oikeassa. Karthago olisi aina ollut vieras osanen Rooman valtakunnassa, toisin kuin Kreikka. Puunilainen aines oli rodultaan vierasta ja se täytyi poistaa; jo Ciceron aikaan olikin se sitten melkein täydellisesti tuhottu ja hävitetty, suunnilleen niinkuin intiaanit Pohjois-Ameriikassa tai kuten muutamat eläinlajit, esim. puhvelit ja hirvet, Saksassa. Ja seemiläisen rodun viimeinen suori osa valtiomuodostuksen alalla oli sen mukana loppuun näytelty. Miten toisin on juutalaisten laita Tituksen toimeenpaneman Jerusalemin tuhkaksipolton jälkeen! Mutta se tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin; Titus kuului humaanisempaan aikaan, ja juutalaiset ainoastaan hajoitettiin, mutta juutalaisuutta ei tuhottu.
Cato kuului ikuisesti nuorten vanhusten luokkaan. Kun hän kadotti vaimonsa, hän oli jo vanha. Mutta olipa muuan nuori soma tyttö hänen klienttiensä joukossa; tähän hän heti rakastui. Tytön isä oli vain konttorikirjuri. Yhtäkaikki! Hän etsi jyrkän päättäväisenä isän käsiinsä ja kysyi: "Haluatko naittaa tyttäresi? Minä tiedän erään, jolla on hyvin hyviä ominaisuuksia; hän on vain vähän vanhanpuoleinen." Kunnon kirjuri oli vallan hämmennyksissään, kun Cato, suuri herra ja entinen konsuli, esitti itsensä tarjokkaaksi. Häissä tuli Caton kelpo poika huolestuneena isänsä luo ja kysyi häneltä: "Miksi sinä tuot äitipuolen taloon? Olenko minä ehkä käynyt sinulle sietämättömäksi?" Silloin taputti vanhus myhäillen poikaansa olkapäälle: "Päinvastoin, poikaseni. Koska sinä olet minulle niin rakas, minä tahdon saada useampia sinun kaltaisiasi."
Tästä Caton pojasta, josta puhuin, tuli pian Rooman muinaisajan oivallisimpia lakimiehiä: joka suhteessa oivallinen mies. Mutta hän kuoli paljoa ennen isäänsä. Myöhempi aika ihmetteli, miten Cato kesti tämän menetyksen murheen.[19] Hän kesti sen työllä, herkeämättömällä toiminnalla. Hän näki niin monen kuolevan häntä aikaisemmin; mutta häneen ei soveltunut sananlasku: "Joka lukee monta hautakirjoitusta, kadottaa muistinsa".[20] Niin antautui Cato vanhana miehenä kirjailijatoimeenkin ja hänestä tuli roomalaisen kirjallisuuden pääperustajia: ensimäinen historioitsija, joka kirjoitti latinaksi; Cato teki latinasta kirjakielen. Ajateltakoon, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuli kirjailijanakin Rooman opettaja monessa hyvässä asiassa. Anteeksiannettavaa on, että hän tällöin ponnella huomauttaa itsestänsä, painostaa omaa puhtauttansa; se oli talonpojan suurenmoista avosydämisyyttä.
Hän näki, että nuoriso tarvitsi tarmokkaan esikuvan, ja hän tahtoi itse olla sinä. Sillä kukaan ei käyttänyt elämäänsä paremmin kuin hän. "Kaikki minun jäljittelijäni ovat kuitenkin vain puoli-Catoja", hän arvostellen ja kainostelematta sanoi. Mutta nämä puoli-Catot olivat vallan riittäviä ja siihen aikaan jo voitto. Kun hän kuoli, pystytettiin heti hänen kuvapatsaansa itse senaatin saliin. Myöskin hänen vihollistensa ja halveksijainsa täytyi siellä häneen korkealle katsoa, s.o. häntä pidettiin heti malliroomalaisena. Niinpä hän onkin epäilemättä voimakkaasti vaikuttanut jaloon Aemilius Paulukseen, joka jo ennen häntä vuonna 160 kuoli, niin myöskin Tib. Sempronius Gracchukseen, niin, ennen kaikkea nuoreen Scipioon[21]: johtavia miehiä, jotka kuitenkin esikuvansa osittain voittivat siinä, että he catolaiseen tarmoon, kunniallisuuteen ja suorasukaisuuteen tiesivät yhdistää syvällisen kreikkalaisen sivistyksen, jota vastaan Cato ponnisteli. Nuorempaan Scipioon viittasi kuoleva Cato itse: "Kaikki muut roomalaiset ovat kuin häilyviä varjoja häneen verraten." Tämä Scipio, niin Cato uskoi, oli tulevaisuuden mies. Mutta hän erehtyi. Paljoa merkitsevämpi on Tib. Sempronius Gracchuksen nimi; sillä tämä oli Gracchusten isä; hänen puolisonsa oli Cornelia! Ratkaiseva nimi on mainittu. Näistä Gracchuksista, Rooman ensimäisistä suurista merkitsevistä yhteiskuntapolitikoista, nyt Italian kohtalo riippui. Kääntykäämme nyt heihin.
GRACCHUKSET
Scipio, Hannibalin voittaja, ja hänen vastustajansa Cato, censori, olivat kuolleet. He kuuluivat onnellisempaan aikaan. Heitä seuraa toinen sukupolvi, ja runsas joukko yritteliäitä, suuripiirteisiä, lujatahtoisia miehiä astuu nyt yhtäkkiä historian valoon kamppaillen ja taistellen keskenänsä: mutta ajan tausta synkkenee äkkiä, me lähenemme Rooman kauhujen aikaa, hirmuista, verta höyryävää ensimäistä vuosisataa e.Kr., aikaa, joka etsii yksinvaltiasta, kuningasta, eikä voi sitä löytää.
Rooman ulkopolitiikka, imperialismi, hyökkäyspolitiikka, oli toistaiseksi tyydyttänyt kaikki toiveensa ja oli saapunut päämääräänsä; Roomalla oli vuoden 140 seutuvilla e.Kr. lähes koko maailma käsissään: Espanja, Kreikka, Makedonia, Afrikka olivat maakuntia; niin, Vähässä Aasiassa oli Pergamonin kuninkaasta tullut Rooman vasalli: valloituksia, jotka eivät suinkaan olleet johtuneet paisunnan tarpeesta, aivan kuin jos Italia olisi kärsinyt liikakansoittumisesta, kuten nykyisin Saksa, joka ei tiedä, mihin sen voimineen on käännyttävä, — vaan ainoastaan ryöväyshalusta, peittelemättömästä naapurin rikkauksien himosta; sitä ei ole paremmin osoitettu missään kuin kuningas Mithridateen kirjeessä Arsakeelle, joka meillä on jäljellä. Kuta rikkaammaksi roomalainen sellaisesta saaliista tali, sitä vähemmän hänen tarvitsi tehdä työtä: kylvettiin, katsottiin näytelmiä, juostiin kansankokouksissa ja syötiin hyvin. Kansalaiset eivät enää maksaneet lainkaan veroja; sillä kukistetut maat täyttivät valtiokassan.
Luulisipa siis, että Laiskurienmaan onni olisi asettunut seitsemän kukkulan asukkaaksi. Mutta päinvastoin kävi. Nyt Roomassa itsessänsä vastakohdat aukenivat ammollensa. Senaatin ryöväyspolitiikka kostautui pian ja välittömästi. Sillä korkeat herrat, valtiomiehet ja ylimykset, riistivät kaiken saaliin itselleen, eivätkä suojattomat maakunnat yksin kironneet Roomaa: kansa itse, proletaarit, seisoi nälissään ja uhkaavana Rooman kaduilla. Ennen kaikkea Italian maalaisväestö, Italia itse, tunsi olevansa poljettu ja alkoi vaatia oikeuttansa. Yhteiskunnallinen kysymys lähestyi nopeasti ja äkkiä: kauhean vallankumouksen salamanvälähdys.
Vielä ei mikään liikkunut, ja oli yksi mies, johon kaikki toivoen katsoivat; luultiin, että hän voisi tehdä ihmeen: tämä oli nuori Scipio, joka nimitti itseänsä Aemilianukseksi. Se oli hänen nimensä, sillä oikea Scipio hän ei ollut, ei oikea Cornelius, vaan sotapäällikkö Aemilius Pauluksen poika, mutta ottopoikana hän siirtyi Scipioiden perheeseen. Nämä olosuhteet nostivat hänet korkealle, ja jo vänrikin tai primaanin[22] iässä hän oli Rooman ensimäinen mies, suhteittensa ja pian myöskin ruhtinaallisen rikkautensa nojassa; lisäksi viisas, korkeasti sivistynyt ja myöskin ruumiillisesti voimakas. Joka suhteessa hän oli mies miehen mittainen. Duelli oli vanhalle ajalle vieras käsite. Mutta sodassa hän vastasi villin espanjalaisen taisteluhaasteeseen ja löi miehen maahan. Kelle englantilaiselle lordinpojalle tai paroonille voisi nykypäivinä pälkähtää päähän nyrkkeillä intialaisen tai neekerin kanssa?
Mutta hän oli pahaksi onneksi liian jalo, tämä Scipio, kuvaamattoman oivallinen mies. Niin sanovat kaikki todistajat. Onhan ihanaa olla hyvä, mutta säätytaisteluiden aikana, jolloin aina raain on oikeassa, on siitä vähän hyötyä. Roomalaiset julistivat tämän Scipion autuaaksi, kun hän kuoli — luultiin, että autuaat kuoleman jälkeen kirkastettuina oleskelivat taivaassa linnunradalla: ehkäpä majailee Scipio siellä ylhäällä vielä nytkin. Mutta historian aikakirjoissa hänet poliittisena suuruutena säälimättä tuomitaan. Kun kaikki mässäilivät ja kallistivat laseja, hän oli kohtuullinen aina ehdottomaan pidättyväisyyteen saakka.[23] Aikaisempien voittojensa johdosta hän oli kauan aikaa kaupungin mahtavin mies, mutta hän vetäytyi aina vaatimattomasti toisten tieltä syrjään määrättömän kohteliaasti: "pyydän, Teidän jälkeenne, käykää Te edellä!" Sotapäällikkönä hän osoittautui ihmeteltäväksi, ja sen vuoksi vanha Catokin kiinnitti toiveensa häneen. Sillä Scipio Aemilianus se Karthagon hävitti, hän se sitten lujan Numantian kaupunginkin Espanjassa valloitti. Mutta kenttätaisteluun hän ei antautunut. Siihen hän oli liian menetelmällinen, liian turhantarkka. Hän ainoastaan piiritti. Hän oli oppinut strategi, käytti kreikkalaisia rakennustaitureita ja insinöörejä runsain määrin ja kohotti Rooman sotajoukon piiritystaitoa juoksuhaudoilla, majakatoilla, torneilla, tykistöllä, koneilla j.n.e., saaden sen mahdollisimman tehokkaaksi. Niin hän on vihollisen kaupungit rakennuslaitteillaan tiiviisti sulkenut ja verkalleen, voimakkaitta mielenliikutuksitta ne kuristanut ja nälkään näännyttänyt. Scipion piiritysrakennuksista ja linnoitetuista kenttäleireistä on Espanjassa vieläkin nähtävänä laajoja jätteitä; eräs arkeologinen retkikunta on viime vuosina ne siellä jälleen ilmi saattanut — todellakin valtavan suurenmoista ja ihmeteltävää.
Kansa kunnioitti häntä aluksi kuin epäjumalaa; vaikka hän lain mukaisesti virkaan vaadittavaa ikää ei vielä läheskään täyttänyt ja senaatin ylimykset, häntä kiivaasti vastustivat, oli kansa valinnut hänet konsuliksi ja ylipäälliköksi. Scipio piti vaalin hyvänänsä. Mutta pitemmälle hän ei mennyt.
Hänen täytyi tietää, mikä hätä vallitsi, mitä toivomuksia kansassa liikkui. Hän ei hievahtanut. Hän syventyi sen sijaan kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja eli etevinten kreikkalaisten miesten ympäröimänä; Atheenan henki antoi hänelle poleerauksen: attikalaisesti poleerattu roomalainen! Pohjaltaan kuitenkin tavattoman merkillistä. Scipio oli ensimäinen suuri inhimillisyyden edustaja Roomassa, ja kuuluisa sanonta "homo sum" on peräisin hänen lähimmästä seurapiiristään. Saalistavien petojen ja egoistien kansasta oli Scipio ensimäinen, joka vakavasti ja vilpittömästi ohjelmaansa kirjoitti hyvyyden ja epäitsekkyyden, mies, jolla on lempeät kädet ja leppeä katse, joka ei koskaan vihastu eikä joudu raivoihinsa ja aina vain ystävällisesti ja järkevästi puhuu. Suuren kreikkalaisen historioitsijan Polybioksen hän ottaa turviinsa eikä päästä häntä sotaretkillänsä luotansa. Siitä on peräisin tämän Polybioksen ihmeellinen maailmantuntemus ja poliittinen kaukonäköisyys; niistä on hänen kiitettävä sitä seikkaa, että hänen vapaamielinen suojelijansa soi hänelle vapaan silmäyksen Rooman kaikkiin hallintoasioihin. Kreikkalainen filosofi Panaitios oli Scipion A ja O, hänen jokapäiväinen omantunnon opastajansa, hänen sielunhoitajansa. Jokainen Panaitioksen pikku kiitos, jos Scipio on hyvin käyttäytynyt, tekee hänet onnellisemmaksi kuin voitettu sotaretki; ja kyseessä oli juuri stoalainen hyve: jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvä, mutta ennenkaikkea vailla intohimoa! Miten kaunista, mutta miten epäedullista! Jos Scipiolla oli kipene temperamenttia, niin sammutti sen hänessä tämä hurskas oppi.
Ja kumminkin hän salaisesti hautoi suurenmoista unelmaa, tulla Rooman kuninkaaksi, diktaattoriksi, yksinvaltiaaksi. Kun hätä oli suurin, silloin hän tahtoi olla pelastaja.
Hän tutki senvuoksi kreikkalaisten oppeja ja teorioja parhaasta valtiomuodosta ja päätyi tällöin suunnilleen siihen ihanteeseen, jota me sanomme perustuslailliseksi yksinvallaksi, ihanteeseen, joka Roomassa myöhemmin aina uudelleen esille sukeltaa.
Mutta miten tuli hänen siihen päästä, tulla diktaattoriksi, toteuttaa ihanteensa! Hän piti oivallisia puheita, mutta kertakaikkiaan ei halunnut lainkaan laittomia keinoja! eihän toki! väkivaltaa ei! ja istui ja odotti, kuin olisi tuuman tullut jonkin asiainkäänteen vaikutuksesta itsestänsä toteutua. Kansa kävi välinpitämättömäksi, ylhäiset kohauttivat olkapäitänsä, vuosi toisensa jälkeen kului, ja hänet alettiin unohtaa.
Mutta vielä oli hehkuvia sydämiä Roomassa; kaksi ylhäistä nuorukaista
eli ja näki tämän nimi-Scipion hyvin läheltä, kaksi suuren Scipio
Africanuksen, Hannibalin voittajan, oikeata jälkeläistä: ne olivat
Gracchukset, Cornelian pojat. Ja nyt olemme maininneet hänet itsensä,
Cornelian, Gracchusten äidin.
Cornelia, suuren Scipion tytär, meni naimisiin jokseenkin myöhään ja melkoista vanhemman miehen kanssa, Tiberius Sempronius Gracchuksen, luonteeltaan päättäväisen ja tarmokkaan yritteleväisen poliitikon, joka monessa kohden Caton, censorin, tapaan koetti pelastaa ankaraa roomalaishenkeä. Hänen avioliittonsa oli onnellinen. Kaksitoista lasta synnytti Cornelia miehelleen — Niobekin, Tantaloksen tytär, oli kahdentoista lapsen äiti! —, ja yhdeksän kadotti hän aikaisin sairauteen. Kun hän joutui leskeksi, oli hänellä enää vain kaksi poikaa ja yksi tytär. Sitä suuremmat toiveet hän kiinnitti näihin kolmeen. Tytärtänsä ei hän antanut avioksi kellenkään vähäisemmälle kuin nuorelle Scipio Aemilianukselle, ja Scipio oli siten nuorten Gracchusten lanko.
Kahta poikaansa vaali hän kuin silmäteräänsä, äidinylpeyden fanatismilla; sillä hän huomasi heidän poikkeuksellisen lahjakkuutensa, kasvatti heitä mitä huolellisimmin ja juuri kreikkalaisen inhimillisyyden, kreikkalais-filosofisen hienoaistisuuden ja jalouden puhtaassa hengessä, jossa Scipiokin suureksi tuli. Monta henkevää kreikkalaista seurusteli heidän talossansa, ja hän katsoi silloin puoleksi halveksien Scipioon; senpä vuoksi on hänen lausumaksensa sepitetty: "Kerran tulevaisuuden kirjassa ei minua pidä kutsuttaman Scipion anopiksi, vaan Gracchusten äidiksi." Kotkaemo, joka kärsimättömänä vartoo kotkanpoikastensa lentoon lähtöä.
Hänen vanhempi poikansa Tiberius oli, jos seuraamme erästä kuvausta, joka tuntuu hiukan hempeämielisesti sievennetyltä, mutta jonka pääpiirteiden täytyy olla vanhemmasta perimätiedosta peräisin,[24] hiljainen, itseensä sulkeutunut nuorukainen, jollaisia niin usein mietiskeleväiset pojat ovat, ajattelijaluonne, lempeä ja sydämet voittava puheensa sävyllä, uneksivakatseinen, koruton ja vaatimaton elämäntavoissaan. Kreikkalainen ihmisyyden evankeliumi, itsensä jalostaminen näkemällä vaivaa toisten hyväksi, oli lujasti juurtunut hänen sydämeensä. Rooman hillittömässä seuraelämässä hänen elämänvaelluksensa oli nuhteetonta, ja senvuoksi häntä, kuten Scipiota, pidettiin siveellisyyden ihmeilmiönä. Tätä Scipiota hän epäilemättä aluksi oli persoonallisesti sangen lähellä. Niinpä hän oli Scipion telttatoveri sodassa Karthagoa vastaan vuonna 146: Mutta aito roomalaista oli se vanhanaikainen ihmeisiin uskominen, joka Tiberiuksessa säilyi halki elämän. Vanha tapa oli tehdä huomioita linnuista; se tapahtui valtion puolesta. Siitä tavasta, miten eräät elättilinnut lentävät, syövät tai kirkuvat, ennustettiin tulevaisuutta. Tiberius Gracchuksesta tuli itsestänsä auguri, linnuista ennustaja, ja hän piti taitoansa arvossa.
Vuonna 146 hän oli Afrikassa Karthagon edustalla. Silloin heräsi isoisän voimakas henki lempeässä nuorukaisessa; ensimäisenä kaikista hän rynnäkössä kapusi Karthagon muurille. Sitten hän sotakassan hoitajana (quaestor) tuli Espanjaan, jossa ikuiset taistelut Numantian edustalla eivät tauonneet, ja täällä syntyi hänen ja Scipion välille ensimäinen erimielisyys, jonka täytyi pakoittaa nuori Gracchus saamaan alhaiset ajatukset kuuluisasta langostansa. Kuka ei ole kuullut Numantian kuolemaahalveksivasta rohkeudesta! Tämän sankarillis-voittoisan kaupungin kanssa oli pakosta täytynyt tehdä sopimus; Rooman senaatti nyt julisti tämän sopimuksen kelvottomaksi mitä petollisimmalla tavalla (niin petollinen on tuskin ollut Englantikaan kuin Rooma), ja Scipio alistui tähän senaatin päätökseen, jonka Tiberius Gracchus kunniattomana hylkäsi.
Silloin hänen nojaa etsivä mielensä irtautui Scipiosta ja kaikesta auktoriteetista. Tiberius hypähti omille jaloillensa. Hän nousi itsenäisenä ja vallan yksinänsä hyvänsuonnin tekoon, jonka seurauksia hän ei voinut arvata, tarkoituksin, jotka kauan olivat olleet vallan kuulumattomia: sotamaineen ja voiton fanfaarit eivät olleet hänelle minkään arvoisia. Kysymyksessä oli köyhälistön ravitseminen, kansan hyvinvointi, Italian kukoistus. Hän esitti peltolakinsa ja saattoi siten päiväjärjestykseen sosiaalisen kysymyksen. Elettiin vuotta 133.
Tässä on välttämätöntä, jos tahdomme asiainkulun ymmärtää, jossain määrin päästä selville Rooman valtakunnanhallinnosta ja aivan erikoislaatuisesta hallitusmuodosta. Kauttaaltaan oli vallalla mitä sietämättömimmät olosuhteet, ja romahduksen täytyi kerran tulla: mitä pikemmin, sitä parempi.
Ajateltakoon: Rooman, yhden ainoan kaupungin, jossa on noin 300,000 asukasta, on hallittava lähemmä miljoonan neliöpeninkulman laajuista valtakuntaa, hoidettava sen hallintoa kaupungin hallinnon henkilökunnalla. Ajateltakoon, että Berlinin yksin maistraattinensa pitäisi vallita ja hallita kahta kolmannesta Euroopasta. Se oli mieletöntä, hullutusta. Mutta nämä epäkohdat olivat lihava makupala herroille senaattoreille, ja mistään muutoksista niihin he eivät tahtoneet tietää.
Senaattorit istuivat elinikänsä senaatissa; he voivat siis todellakin hallita; kaikki hallintoviranomaiset sitävastoin, kuten konsulit eli pormestarit, vaihtuivat vuosittain: aina uusia kasvoja; peljättiin, että, jos virkakausi olisi useampivuotinen, tuollainen konsuli voisi nousta yksinvaltiaaksi. Senvuoksi läksi nyt joka vuosi uusia entisiä konsuleita virkamiehinä, maaherroina provinsseihin, ja vakaantuneisuutta puuttui hallinnosta täydellisesti kaikkialla. Ei haluttu järjestettyjä oloja. Olihan paljoa edullisempaa, että kukin hallintomies voi taas uudestaan ryöstää maakuntansa; ja hänen seurueensa auttoi häntä siinä. Valvontaa ei ollut lainkaan. He toivat provinsseihin mukanansa lukemattomia täysiä viiniastioita, joivat ne tyhjiksi, täyttivät ne ryövätyllä kullalla ja hopealla ja toivat astiat sitten jälleen kotiin, kuin olisivat tuoneet hyvää viiniä.[25] Vasta Rooman keisariajalla pääsivät maakunnat kukoistamaan. Jos provinssi teki Roomaan syytöksiä maaherraansa vastaan, niin senaatin herrat ne vain taaskin oikeutta istuivat, ja he huolehtivat kyllä vapauttavasta päätöksestä. Sillä korppikotka ei toiseltansa silmää noki. Mutta yhä sekavammaksi alkoi käydä. Nuo samat sotapäälliköt ja maaherrat eivät usein enää totelleet senaattiakaan, ja joka kerta kuin nuo miekkamiehet suvaitsivat olla tottelemattomia, rasahteli koko valtiokoneisto.
Kuka oli ylin valtakunnassa? Ei senaatti, vaan pääkaupungin kansa, kansankokous. Itsevaltiaana kansa siis valitsi joukkoäänestyksellä kaikki virkamiehet, myöskin konsulit ja sotapäälliköt, niin, nyt alemmankin sotilaspäällystön, överstit j.n.e., mikä kenties oli paikallaan pikkuvaltion porvarisotajoukossa, mutta nyt oli vallan mieletöntä. Sillä kyvyttömimmät keikarit, jotka lahjomalla ostivat ääniä, tulivat korkeisiin virka-asemiin, ottaakseen osaa maakuntain kuristamiseen.
Jo meidän päiviemme yleinen äänioikeus on vääryyttä (sen huomasi jo Cicero): sillä parempi ei pääse siinä vähempiarvoisen rinnalla oikeuksiinsa. Mutta entä Rooman kansa! Parlamenttia, valittua kansan eduskuntaa, ei koko vanha aika tunne. Koko kansa, sellainen kuin se oli, juoksi torille, juoksi noihin lammaskarsinan tapaisiin aitauksiin lähellä Rooman Corsoa ja äänesti lakeja, valitsi, tuomitsi, mitä välittömimmällä äänioikeudella. Tällöin olivat luonnollisesti enimmäkseen poissa juuri parhaat ja samalla ne, joita asia eniten koski, nimittäin ne lukuisat kansalaiset, jotka asuivat maalla; he eivät voineet aina hetikohta olla saapuvilla; sillä rautateitä, pikajunia ei vielä ollut. Sitävastoin tunkeutui sinne joukko asiaankuulumatonta väkeä, joka kirkui eniten. Valvonta ei voinut olla riittävä. Miten helposti voitiinkaan tuota rahvasjoukkiota väärin käyttää! Sillä se oli oleellisimmalta osaltaan köyhälistöä ja vetelehtiviä tyhjäntoimittajia sekä lisäksi epälukuisia n.s. vapautettuja, jotka polveutuivat orjista ja joilla ei voinut olla oikeata kansallistunnetta. Se ei ollut keskustelevaa neuvottelua — se oli kirkunaa, hälinää, meteliä, raivoisaa usuttamista, vastustusmylvinää. Tarvittiin roomalaiskeuhkot saadakseen äänensä kuuluviin.
Virkamiesten vaali oli pikkueläjille tärkeintä. Tämä vaalioikeus oli suunnattoman tuottavaa; siitä tuli tulolähde, sillä vuosittain tapahtui tusina sellaisia vaaleja, ja äänten osto oli yleinen tapa. Suunnattomia lahjomisia, jättiläisrahankierto; mitä likaisinta kaupustelua. Senvuoksi otettiin käytäntöön salainen äänestys. Mutta se ei auttanut.
Jokaisen täytyi silloin tuntea: keskittävä tahto oli välttämätön tässä hirmuisessa ryöstökoneistossa. Jos senaatin ylimykset, n.s. optimaatit, eivät itse tahtoneet perusteellista muutosta aikaansaada, niin täytyi esiintyä yksinvaltias, voimakas uudistaja, joka kansanpäätöksen perustalla nojasi kansaan ja kokosi omaan persoonaansa kansan itsemääräämisvallan.
Mutta kaikki tämä koski vain Rooman kaupunkia. Päävaikeus tulevaisuuteen nähden oli ympäristössä, Rooman ulkopuolella olevassa Italiassa. Siellä vallitsi sangen sekavat olosuhteet. Italian niemimaalla oli maaseutukaupunkeja, joilla oli n.s. latinalainen kansalaisoikeus (toisen arvoluokan kansalaisoikeus), siellä oli roomalaisia kolonia-kaupunkeja ja lopuksi kaupunkeja, joiden virallinen nimi oli Rooman liittolaiset (socii). Kysymyksessä ovat italialaiset Rooman ulkopuolella, joita nimitämme lyhyesti italialaisiksi (Italici). He olivat kaikki taistelleet viimeiset suuret voitot Aasiassa ja Afrikassa Roomalle, heidän oli tällöin täytynyt suuret sotajoukko-osansa omalla kustannuksellansa varustaa, mutta suuri sotasaalis, se virtasi aina vain pääkaupunkiin, ja heitä itseänsä, italialaisia, kohdeltiin järjestelmällisesti en canaille, mitä halpamaisimmalla tavalla. Syvä harmi vallitsi kaikkialla.
Lisäksi tulivat vielä lopuksi epäkohdat maanomistusoloissa. Rooman ylimykset olivat vähitellen italialaisilta talonpojilta ostaneet kaikki pikkuviljelystilat, saaneet myöskin valtion maat käsiinsä, ja käyttivät äärettömien maa-alueittensa hoitamiseen orjajoukkojansa; senvuoksi taantui viljanviljelys; kaikki pellot muuttuivat laidunmaaksi. Suuria viljalasteja tuotattivat Rooman virkamiehet ulkomailta meritse Roomaan ja jakoivat siellä viljaa pilkkahinnasta, hankkivat sillä katurahvaan suosiota. Niinpä maaseutukaupunkien väestö, jolta puuttui rahaa, jolta puuttui oikeutta, joukoittain virtasi Roomaan, lisäämään siellä kaupungin roskaväkeä. Siellä, Roomassa, voi ainakin olla mukana, kirkua mukana, hallita mukana: koditonta kiertelemistä edestakaisin. Silloin tällöin kaupunkiin muuttaneet joukoissa jälleen ajettiin pois, täällä vaikeroimista ja raivoa, tuolla mitä kylmänkopeinta raakuutta. Kukaan ei ajatellut huolehtien tulevaisuutta, kukaan ei ajatellut valtion turvaamista.
Vanha Cato oli ollut maanmies ja osoitti mitä suurinta innostusta maatalouden tuottavaisuuden koroittamiseen,[26] mutta omistussuhteisiin hän ei tehnyt mitään muutoksia. Tärkeätä on kumminkin, että Cato on pari maaseutukaupunkia uudestaan perustanut; ainakin viittaa moni seikka siihen, että hän teki aloitteen Parman ja Modenan kaupunkien perustamiseksi vuonna 183. Ne olivat maanviljelyskeskuksia Rooman kaupungin väestölle, joka etsi työtä. Se oli tervettä.
Sitten suunnitteli Scipio Aemilianus vuonna 145 todellakin n.s. peltolain; mutta hän antoi sen heti raueta, kun senaatti äreästi rypisti otsaansa.
Kaikkea tätä nuori Tiberius Gracchus mietti sydämessään. Täsmälleen viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin Cato perusti nuo maanviljelyskaupungit. Silloin Tiberius astui päättäväisenä esiin ja valitutti Roomassa itsensä tribuuniksi. Kansantribuuniksi! Hän ei halunnut sotilaallista virkauraa.
Sellaisia tribuuneja oli joka vuosi kymmenen, jotka aina vuorotellen ja sopimuksen mukaan johtivat suuria kansankokouksia. Senaatti kiristi hampaitaan, sillä tämä lempeä nuorukainen seisoi nyt päämäärästään tietoisena kansan edessä ja suositteli lakia, jonka mukaan pääkaupungin työnhaluisille köyhille kansalaisille piti heti kohta osoittaa maapaikkoja, pelto-osuuksia laajassa Italiassa runsain määrin. Kolmimiehisen toimikunnan oli ryhdyttävä tarvittaviin pakkoluovutuksiin ja toimitettava osuuksien jako. Tämä oli vasta ainoastaan vähäpätöinen alku uudistuksiin. Mutta se oli kuitenkin jotakin. Tulevaisuuden ovi oli sillä avattu. "Metsän eläimillä on pesänsä, mutta kansalaisella ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi", niin valitti Tiberius. Nyt piti jälleen syntyä vapaa talonpoikaisluokka, terve maaseutuväestö.
Silloin asettui tielle toinen tribuuni, Marcus Octavius, senaatin toimesta. Octavius pani vastaan. Mutta yhden ainoan virkatoverin vastalause oli kyllin tekemään mahdottomaksi äänestyksen lakiehdoituksesta. Pitikö asian tähän mieheen ajaa karille? Ratkaiseva päätös oli tehtävä. Tiberius nousi ja äänestytti kansalla, että Octavius oli eroitettu virastansa. Kansa riemuitsi hänelle; senaatti huusi: "Hallitusmuotorikos!" Tapahtuma oli kuulumaton. Kysymyksessä oli: oliko sellainen virkamies eroitettavissa vai ei?
Kaikissa tapauksissa maanjakotoimikunta todellakin valittiin ja ryhtyi toimeensa; laki oli hyväksytty; suuret herrat uhkailivat turhaan murhalla ja kuolemalla. Silloin saapui samana vuonna 133 suuria rahalähetyksiä Aasiasta. Kuolleen Pergamonin kuninkaan Attaloksen jättiläisomaisuus virtasi juuri silloin Roomaan. Kansa peri kuninkaan: harvinainen tapahtuma. Silloin Tiberius heti kansanpäätöksellä otatti takavarikkoon koko rahamäärän maanviljelyssiirtolainsa hyväksi. Uusi raivo! uusia vastalauseita! Nyt kuului heti: Tiberius tavoittelee kuninkaanarvoa! sillä hän takavarikoi valtion rahoja.
Hänen virkavuotensa läheni loppuansa. Mitä tapahtuisi nyt? Jos Tiberius ei seuraavana vuonna jälleen tulisi tribuuniksi, joku seuraaja voisi tehdä tyhjäksi koko hänen työnsä. Valittaisiinko hänet uudestaan? Mutta se oli aivan hallitusmuodon vastaista, ellei itsemääräämisvaltainen kansa uudella lailla päättänyt, että tribuuni voitiin toistamiseen valita. Sellaista päätöstä Tiberius tähysteli, ja nyt vasta oikeastaan hänestä tuli agitaattori. Suunnaton kiihko vallitsi.
Ylhäällä Capitoliumilla, siellä missä nykyisin Marcus Aureliuksen ratsupatsas seisoo — mutta paikka oli silloin paljoa laajempi ja vapaampi kuin nyt —; siellä ylhäällä kokoontui kansa puisten kaiteitten välille. Kansan oli päätettävä uusintavaali. Mutta peljättiin jo pahinta: jotain väkivallantekoa! Tiberius itse vitkasteli näyttäytyä. Sillä hän tarkasteli kotonansa elättilintujansa, ja katso, ne eivät syöneet mitään. Yksi kana vain lähestyi ruokaa, mitä hän oli ripoitellut, mutta se kääntyi heti pois, ojensi vain vasenta siipeänsä ja venytteli lisäksi vasenta jalkaansa; sitten se pani maata. Se oli paha enne.
Vihdoin näyttäytyi Tiberius Capitoliumilla. Kellään ei ollut aseita, sillä aseen pitäminen Roomassa oli kiellettyä. Mutta samalla Capitoliumilla senaattoritkin pitivät kokousta läheisessä "Uskollisuuden" temppelissä. Silloin yhtäkkiä syöksyi esiin joku, joka kirkui hermostuneelle kansanjoukolle uhkauksia, senaattorien uhkauksia. Kansa ulvoi ja pirstoi penkit ja kaidepuut asestautuakseen haloilla.
Tiberius kohottautui suoraksi ja teki melskeessä jonkin kädenliikkeen päätänsä kohti. Heti kiljuttiin: "Hän tahtoo diadeemia." Silloin senaattorit syöksyivät temppelistä, kokonainen jono urhoja; kansa hajaantui arkamaisesti; ylhäiset herrat sieppasivat poisheitettyjä puuriukuja ja karttuja ja löivät heti maahan kenen voivat. Gracchus hiipi pois, kaatui ja iskettiin puun kappaleella kuoliaaksi kuin koira, hänen ruumistaan raahattiin halki kaupungin ja heitettiin Tiber jokeen.
Tämä tapahtuma on tehnyt kauhistavan käänteen. Sillä alkaa Roomassa verilöylyjen vuosisata (133—40). Koskaan ei vielä tähän saakka kansalaisveri ollut kaupungissa virrannut. Ja vielä seuraavina päivinä jatkui murhaamista. Tosiasia on, että ei kansa, vaan optimaatit Rooman historiassa sen alkoivat.
Myrsky oli puhjennut. Meri lainehti korkealla. Mutta kiihko talttui. Juuri nyt Scipio Aemilianus Numantian voittajana palasi Espanjasta. Pakoitettuna tiliä tekemään Scipio sanoi, että hänen lankonsa Tiberius on syystä lyöty kuoliaaksi (vuonna 131). Hän tahtoi kulkea turvassa ja lähestyi nyt ultra-tories miehiä. Lisäksi Tiberiuksen peltolaki tosiasiassa osoittautui mahdottomaksi toteuttaa; se ei ollut kyllin huolellisesti valmisteltu. Yritettiin valtion maitten jakoa, yksityismaaomaisuuden pakkoluovutusta Italiassa; mutta se aiheutti pulmia, mielivaltaa, juonia, salamyhkäistä toimintaa, katkeroitumista, ristiriitoja loputtomiin. Lopuksi Scipio rupesi puolustamaan koko yrityksen raukeamaan jättämistä. Senaatti paukutti käsiänsä. Tiberiuksen työ oli tuhottu.
Suurin kunniasaattuein senaatti eräästä ratkaisevasta istunnosta oli Scipion kotiin saattanut. Seuraavana aamuna löydettiin Scipio kuolleena vuoteestaan.
Scipio kuollut! salamurha! Uusi rajaton mieltenkuohu. Kuka oli syyllinen? Ei kukaan tiennyt. Tänäkään päivänä emme sitä tiedä. Hyvin silmiinpistävää on, että tutkimukset heti alussaan vaimennettiin. Kostotyö se varmaan oli. Corneliaa itseänsä, Tiberiuksen äitiä, on arveltu alkuunpanijaksi. Mutta se on mahdotonta.
Cornelialla oli, kuten Wilhelm Tellillä, kaksi nuolta viinessänsä.
Ensimäinen nuoli oli ammuttu; hänen Tiberiuksensa oli saanut surmansa.
Nyt hänellä vielä oli toinen, jolla hän voi kostaa, poikansa Gaius.
Mutta hän ei tahtonut kostaa. Tuskaisena hän koetti Gaiusta pidättää.
Gaius oli yhdeksän vuotta nuorempi veljeänsä. Hänkin oli nauttinut mitä huolellisinta kreikkalaista kasvatusta puhtaimman siveellisyyden ja inhimillisyyden pohjalla, Yksi sydän sykki molemmissa veljeksissä; liikuttavan veljesrakkauden näyte. Mutta Gaiuksella oli kymmenen kertaa suuremmat lahjat, varsinkin enemmän käytännöllistä järkeä, lisäksi kiihkeätä haltioitumiskykyä, äkilliseltään puhkeavaa väkivaltaisuutta: loistava ilmestys, huomiota herättävä, Rooman ja ehkäpä koko maailman suurin, valtaavin puhuja, senvuoksi vastustajaansa kauhu, mutta ei komeutta ja loistoakaan pahaksensa paneva. Jo vuosina 131—126 hän. erinäisissä tapauksissa ryhtyi taisteluun; hän tunsi silloin, että kansa ihaili häntä, hänen veljensä vuoksi, ja se pani hänen nuoren verensä kuohumaan. Senaatti lähetti hänet quaestorina Sardiniaan ja pidätti häntä siellä, toivoen, että hän siellä suokuumeeseen kuolisi. Sielläkin näyttäytyi heti hänen persoonallisuutensa voima. Oli talvi; hänen sotilaitansa paleli ja he näkivät nälkää; nuori mies taivutti Sardinian paikkakunnat ilman sen enempää korvausta varustamaan sotilaat vaatteilla; niin, hän hankki viljaa Algierista, Afrikasta Numidian kuninkaalta. Mutta hänen sydämessään eli kostonjano, ei mitään muuta. Hän viivytteli vielä. Silloin ilmestyi hänelle, niin kerrotaan, hänen veljensä Tiberius unessa ja puhui: "Mitä sinä vitkastelet, Gaius? Sinä et pääse kohtalostasi. Meillä molemmilla on yksi elämä ja yksi kuolema."
Turhaan Cornelia, äiti, rukoili häntä jättämään kostoajatukset tai ainakin odottamaan, kunnes hän olisi kuollut (hänen liikuttava kirjeensä on vielä jäljellä). Odottamatta oli Gaius yhtäkkiä jälleen Roomassa (vuonna 123) ja valitutti itsensä heti, kolmenkymmenenyhden vuoden vanhana, tribuuniksi; ja koko Italiasta virtasi kansaa tähän vaalitilaisuuteen. Koko Italiasta! Se osoittaa: italialaisetkin (Italici) kiinnittivät toiveita häneen.
Miten Gaius nyt kosti? Lukuunottamatta joitakin persoonallisia solvauksia ainoastaan siten, että hän tribuunina veljensä työn jälleen uudisti ja sitä tarmokkaasti jatkoi. Hän toimi näin kahden vuoden ajan; sillä tribuunien uusintavaalikelpoisuuden kansa sillävälin oli säätänyt; ja vuonna 123 alkoi valtava, mutta samalla ravakka lainsäädäntö, joka senaatilta riisti kaiken vallan. Minkä puolesta kansa äänesti, se oli valtion laki. Niin Gaius otti haltuunsa valtiorahastonkin.
Veljensä peltolain hän tosin antoi raueta. Sensijaan hän nyt antoi kansalle Roomassa päivittäin viljaa aivan vähäisestä hinnasta. Melkein lahjaksi. Valtio alkoi siis nyt säännöllisesti ruokkia kansaa, arveluttava asia; sillä pian ei enää kellään kansalaisella ollut halua itse tehdä työtä ja lähteä maanviljelijäksi. Olihan se kuin elinkorkoa laiskureille. Hyödyllisempää oli, ettei sotamiestenkään enää tarvinnut itsensä kustantaa varustustansa, vaan valtio hyvitti siitä. Niin tahtoi Gaius. Sitäpaitsi alkoi suuri ja kuumeentapainen rakennustoiminta: julkisia varastohuoneita, makasiineja, maanteitä, työnsuoritus mallikelpoista. Se antoi työtä, levitti rahaa liikkeelle. Itse hän tarkasti kaikkea teknikko- ja arkkitehtiesikuntineen. Hän oli kaikkialla. Mutta hän tavoitteli vielä paljoa enempää: myöskin provinssien ryövärimaaherrat hän koetti saada käsiinsä ja lakkautti senvuoksi vannotettujen tuomioistuimet, joihin kuului vain senaattoreja. Hän jätti tuomioistuimet ritarisäädylle, s.o. suurkauppias- ja kapitalistiryhmälle, joka karttoi virkamiesuraa ja jolle oli riemu rangaista maakuntain hoitajien väkivallantekoja. Täten ritaristo yhtäkkiä suljettuna puolueena ja kilpailevana mahtina astuu maailman kierrinrattaaseen, ja vastakohta: täällä senaattorit, täällä ritarit, jatkuu halki koko lähimmän vuosisadan.
Mutta Gaius oli vain pirun paholaisella kartoittanut. Sillä myöskin jalot kauppaherrat osasivat maakuntia verojenvuokraajina häpeällisesti nylkeä, ja he olivat nyt varmoja, että tuomioistuin Roomassa ei heihin kajoaisi. He olivat nyt tuomareita omassa asiassaan.
Rikkaiden kesken oli Gaiuksen tällä onnistunut aikaansaada hajaannusta, ja se oli tärkeintä. Hänen kansansuosionsa oli rajaton. Tribuuni hallitsi valtiota, ainoastaan puhujalahjainsa nojalla, ja ulkomaitten lähettiläätkin kääntyivät hänen puoleensa käynneillänsä.
Ihanaa ja valtavaa oli nähdä hänet puhujalavalla, joka oli laaja kuin teatterinäyttämö. Hän ei seisonut hiljaa, jäykkänä ja juhlallisena, kuten roomalaiset pedantit sääsivät, vaan hän hyökkäsi edes ja takaisin, huutaen väkijoukkoon, mitä syvimmän mielenliikutuksen vallassa, herkästi vaihtelevin ilmein ja järkyttävin liikkein: sydäntä liikuttava oli hänen veljenvalitushuutonsa, kuolettava hänen ivansa, tuskaatuottava hänen uhkauksensa; mukaansatempaavaa kaikki! Koko mies pelkkää kapinaa, melskettä! Kaikki muut olivat änkyttäjiä hänen rinnallansa.
Mutta kadun kuninkuus on vaarallista ja roskaväen innostus petollista kuin meri.
Gaius ei ollut tärkeimpiä suunnitelmiansa vielä lainkaan paljastanut. Nyt vasta hän alkoi niihin viittailla: "Kansalaiset, minä olen paljon tehnyt teidän hyväksenne; mutta tulee aika, jolloin minä odotan teidän kiitostanne." Mitä kiitosta? Kansan piti suostua hänen suunnitelmaansa auttaa lopultakin Italian maaseutukaupunkeja, ulottaa lopultakin yli koko Italian maan yhtäläinen kansalaisoikeus, luoda siis suuri kansalaisten yhteinen isänmaa, jossa sitten voisi jälleen kehittyä myöskin työiloinen, terve keskisääty. Tälle Gaiuksen vaatimukselle kuului tulevaisuus; siinä on hänen kansanmielisen politiikkansa ihanteellinen suuruus.
Mutta kaupungin roskaväellä ei siihen ollut lainkaan halua. Minkä vuoksi sen piti Italian tyhmän maalaisväestön kanssa jakaa erikoisoikeutensa, ne hyvät etuisuutensa, joita se Roomassa nautti? Onnettomuus tahtoi, että Gaius oli poissa Roomasta melkoisen ajan, seitsemänkymmentä päivää, perustaakseen Afrikkaan suuren maanviljelyssiirtokunnan.[27] Kun hän palasi takaisin, oli mieliala äkkiä muuttanut. Muuan Livius Drusus oli sillävälin senaatin toimesta syöttänyt kansaa kaikenlaisilla pilventakaisilla viljan- ja maanjakolupauksilla, jotka jättivät varjoon sen, mitä Gaius takasi. Senaatti ei ajatellutkaan näitä liioiteltuja lupauksiansa toteuttaa.
Gaius näki tuhon lähestyvän. Nyt olisi hänellä pitänyt olla armeija takanansa saadaksensa pakolla tahtonsa toteutumaan, sillä tahtoihan hän hyvää. Mutta hän ei ollut vallankumousmies. Hän oli tähän saakka kaiken moitteettomasti ja lainmukaisesti kansanpäätöksillä toteuttanut, ja niin oli jatkuva.
Toisin senaatti. Se väijyi nyt suotuisaa tilaisuutta iskeäkseen vastustajaansa kuolettavan iskun. Jossakin pienessä kahakassa pistettiin Capitoliumilla kuoliaaksi eräs uhripalvelija uhritoimituksen aikana; mies oli käyttäytynyt häpeämättömästi ja ärsyttävästi ympärillä olevia kohtaan. Heti kuului: valtio on vaarassa. Konsuli sai rajattomat valtuudet. Sotaoikeus julistettiin vallitsevaksi. Gaius tiesi, mitä se merkitsi.
Forumilla oli hänen isänsä kuvapatsas. Isänsä kuvan edessä hän seisoi kauan hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja ohikulkijat näkivät, miten kyyneleet häneltä tulvivat. Hänen työnsä oli kesken; ei kukaan sitä loppuun suorittaisi! ja hänen piti niin pian täältä erota! Ja hän jätti jälkeensä riitaa; hän oli ainoastaan "heittänyt tikareita kansalaisten keskuuteen".[28] Yöllä vartioitsivat ystävät hänen taloansa; muutoin olisi hänelle käynyt kuten Scipiolle. Seuraavana päivänä ajatteli hänen ystävänsä M. Fulvius Flaccus vielä todellakin taistelua ja puolustautumista ja miehitti Aventinuksen asestetuilla miehillä. Gaius sitävastoin valmistautui jättämään Rooman: suojattomana, toivonsa menettäneenä, surun valtaamana. Kenties hän tahtoi vielä kerran nähdä kaukana Roomasta olevan äitinsä. Hän luuli, että aikaa oli vielä kyllin, ja riensi Tiberin sillalle. Silloin huomasi hän, että häntä ajettiin takaa. Hän niukahdutti jalkansa eikä voinut paeta. Pari ystävää suojeli häntä ja hakattiin maahan. Pian sitten löysivät hänen vainoojansa hänet kuolleena; pyhässä lehdossa oli Gaius Gracchus itse päättänyt päivänsä. Myöskin hänen palvelijansa makasi kuolleena hänen vieressänsä. Häneltä hakattiin pää irti — sillä senaatti oli kuuluttanut: me punnitsemme hänen päänsä kullalla! Kuten muutamat kertovat, aivot otettiin pois, lyijyä valettiin sisään, ja sitten pää tosiaankin joutui vaakaan. Ruumiin huuhtoi Tiber mereen. Sellaisen kunniakkaan saavutuksen jälkeen rakennutti senaatti konsuli Opimiuksella Roomaan "Sovulle" temppelin. Sopu oli todellakin nimellisesti palautettu. Tämä on gracchukselais-levottomuuksien loppu vuonna 121.
Kuka oli nyt todella vallankumousta tahtonut? kuka ensimäisen kansalaisveren vuodattanut? kuka ensiksi käynyt käsiksi valtion virkamieheen? Kirous kiinnittyi optimaattipuolueeseen, ja hirmuisesti on senaatti saanut sen sovittaa. Se on vuotanut verta.
Gracchusten suunnitelmiin sekoittuu, kuten jokainen näkee, tervettä ja epätervettä, mahdollista ja mahdotonta. Muuttaa Rooman katurahvas työteliäiksi maanviljelijöiksi oli tuulentupaista haaveilua, ja jo Cato oli selvästi tajunnut, etteivät maanomistussuhteet olleet enää muutettavissa. Englantikin on nykypäivinä laidunmaa, laajoja suurkartanoita, jotka ovat harvojen valtaherrain ja paroonien käsissä, eikä mikään tahto voisi siitä jälleen tehdä viljanviljelijäin maata. Välttämätön oli sitävastoin silloin yhtäläisen kansalaisoikeuden suominen koko Italialle, todellisen suuren isänmaan luominen. Tämän suuren oikeudellisuuden tehtävän peri tulevaisuus Gracchuksilta.
Cornelia eli kaukana maahovissansa meren rannalla, Cap Misenolla lähellä Napolia. Hän ei ollut kuten Mobe, jonka tuska kivetytti. Hän kantoi kohtalonsa ylevämielisenä ja ylpeänä; hän ei ollut poikainsa politiikkaa hyväksynyt, ja me kuulemme, ettei hän edes elintapaansa muuttanut Gaiuksen kuoleman jälkeen; hän eli sen jälkeen kuten ennenkin, lukuisten kreikkalaisten oppineiden ympäröimänä, ja piti uhkeaa taloutta monille klienteille aina avoimine pöytineen. Niin, ulkomaisten ruhtinaiden kanssa hän, kuten ruhtinatar, vaihtoi lahjoja ja puhui mielellään ja paljon, mutta kyyneleittä, isästänsä ja pojistansa, ikäänkuin kertoisi kaunista satua menneiltä ajoilta. Arveltiin, että tämä jähmetys, tämä sydämen ehtyminen oli vanhuudenheikkoutta; sillä hän oli seitsenkymmenvuotias; mutta hänessä eli "filosofia". Niin Plutarkhos. Hän tiesi: elämä ei ole hyvyyksistä korkein. Sääli ja lämmin myötätunto kiinnittyvät siitä saakka tähän Cornelia äitiin kuten Isabellan olentoon Schillerin suuressa murhenäytelmässä. Niin oli jo vanhalla ajalla; ja myöskin hänen pronssinen muotokuvansa pystytettiin Roomaan julkisesti, istuva nainen, kivessä lyhytsanainen, ytimekäs kirjoitus: "Cornelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti" (tämä kivipiirros löydettiin jälleen Roomassa vuonna 1878), tosiasia, joka herättää jokaisen naisihailijan mielenkiintoa. Sillä tämä oli ensimäinen muistomerkki, mikä Roomassa on naiselle pystytetty.
Yhtäkaikki ei kukaan vanhan ajan runoilijoista ole laulanut hänen ja hänen poikainsa kohtalosta. Se on antiikin olemuksessa, jolle runous lakkaa, kun historiallinen todellisuus alkaa.
SULLA
Gracchusten kohtalo ratkaistiin itse Rooman kaupungissa, Forumilla ja Capitoliumilla. Nyt astumme jälleen ahtailta aloilta sotahistorian laajoille kentille. Rooman kotkat lentävät yli Alppien, yli meren. Uusia olentoja vaeltaa editsemme, joiden, suuruus tuskin voi mahtua näiden muotokuvapiirrosten puitteisiin. Heidän kuvansa täytyy projektsionikoneilla suunnattomasti suurennettuina seinälle heijastuttaa.
Kansa ja senaatti. Gracchusten vaikutuksesta oli pääkaupungissa kansanjoukon tietoisuus itsemääräämisoikeudestaan valtavasti kasvanut, ja kansantribuuni oli melkein kuin kuningas. Tästälähin seisoo kaksi puoluetta jyrkästi vastakkain, kansanpuolue, joka valtiomuotoa on joka hetki valmis kansanpäätöksillä muuttelemaan, ja konservatiivinen senaattorien eli optimaattien puolue, jotka tahtovat lannistaa tämän levottomana kuohuvan voiman ja tällöin alati pelkäävät tyrannia, joka voisi kansasta nousta. Ritarien puolue on toistaiseksi kansanpuolueen kannattaja; sillä Gaius Gracchus oli sen poliittisesti järjestänyt. Rahvaan turmelus yhä kasvaa. Mutta italialaiset, Italian maaseutukaupungit, seisovat yhäti syrjässä ja nurisevat. Lisäksi tulee vielä äkkiä ulkomaisia sotia! Afrikassa beduiinikuningas Jugurtha röyhkeästi loukkaa Roomaa; mutta Jugurthan appi oli Mauretanian kuningas Bocchus, ja siten Marokko, se on Mauretania, ensimäistä kertaa mainitaan historiassa. Idässä perustaa sulttaani Mithridates uuden jättiläisvaltakunnan, joka, uhkaa Roomaa, ja Alppeja kohti tunkeutuvat germaanit, kimbrit ja teutonit. Myöskin germaanilaisuus astuu nyt ensi kertaa historian näyttämölle. Nämä vaeltelevat, kuljeskelevat kansat vaunulinnoineen — sillä ne olivat kokonaisia kansoja — tulivat Hollannin rannikolta, Zuiderseen ja Jaden seutuviita, silloin kuin Borkumin ja Wangerogin saaret vielä olivat mannermaata; Pohjanmeri oli heidän maansa hirmuisella tulvavuoksella huuhdellut, suuri onnettomuus, joka pirstoi koko rannikon, ja onnettomat kansat etsivät turhaan uutta kotia. Taisteluissa näitä vihollisia vastaan tuli Marius suureksi ja Sulla, Sulla, suuri taantumuksellinen ja pyövelimestari. Gaius Gracchus oli Roomassa kahden vuoden ajan vallinnut kuin yksinvaltias, ainoastaan puhetaitonsa voimalla ja aseitta. Nyt kalisivat miekat. Ylijohtajat pitävät joukkoa kauhun vallassa, ja sotajoukon luo yksinvaltiaan. Tämän aloitti Sulla, "onnellinen".
Tätä kammottavan mielenkiintoista ihmistä ei voida ymmärtää tuntematta
Mariusta. Sillä vastakohtakin on opettavainen.
Gaius Marius, korpraali ja soturi, myöhempien sotilaskeisarien Maximinuksen ja Diocletianuksen esikuva. Kuka ei ole kuullut hänestä? villistä miehestä, jota vaimot ja lapset säikkyivät? Hän oli oikeastaan sangen hyväntahtoinen ihminen, aivan köyhä, eräältä pikkutilalta läheltä Arpinumia, — kai siis volskilais-samnilaista verta — oikea luonnonlapsi kuten vanha Cato, mutta samalla voimaihminen ja tappelija, särmikäs ja tuima ja haukkuva kuin kyläkoira. Hänellä oli suonikohju; kun leikkaus oli välttämätön, asettui hän paikoilleen ja antoi seisoaltaan suorittaa leikkauksen eikä värähtänytkään: synkkäotsainen, villikatseinen kyklooppi, äreä, sapekas, suun ympärillä aina katkera piirre; mutta kunniallinen sielu, vailla vilppiä ja petosta, vailla ahneutta, seurustelussaan naisten kanssa moitteeton, ennen kaikkea poikkeuksellisen, käytännöllisesti toimivan älyn mies: ensiluokkaisen joukonjohtajan äly.
Noina aikoina on koko Rooma siveellisesti sairas; petos vallitsee, sotilaat ovat arkoja ja velttoja; kuningas Jugurtha matkusti, vaikka hänet oli julistettu valtakunnan viholliseksi, ilman muuta Roomaan ja lahjoi siellä, Roomassa, itsensä senaattorit, niin monta kuin hän tahtoi. Jugurtha tunsi ihmisensä. Hienot Rooman herrat taputtivat kultapussia ja ajattelivat: "Mitä me huolimme Algierista, jos vain saamme rahaa?" Ja kimbrit ja teutonit, jotka eivät lainkaan olleet halunneet sotaa, vaan etsivät ainoastaan asuinpaikkoja, murskasivat Rooman sotajoukon toisen toisensa perästä: häpeää häpeänkin jälkeen. Silloin ilmestyi Marius, tämä luonnonlapsi lujine, uhkaavine katseineen, niinkuin pelastava ihme. Hän torjuutui halveksien kaikkea n.s. sivistystä vastaan. Mitä hän sillä teki? Sepo sellaisenaan pääsi hän aikaisin korkeimpaan virkaan, konsuliksi; hän kunnostautui ja tuli nopeassa järjestyksessä kuusi kertaa konsuliksi. Niin, eräs ylhäisimpiä patriisiperheitä antoi tyttärensä hänelle vaimoksi; Marius nai erään Iulius Caesarin tyttären.
Nuorena ratsumiehenä oli Marius ollut mukana Espanjassa, Numantian edustalla. Siellä hänellä oli kunnia aterioida yhdessä sotapäällikkönsä, mainehikkaan Scipio Aemilianuksen kanssa, ja Scipio osoittikin suorastaan sormella häntä: "Tämä on tulevaisuuden mies." Mutta Marius oli yksinomaan kenttäsotilas; vielä kenraalinakin pysyi hän miehiensä, alhaisten sotamiesten, hyvänä toverina, marssi heidän rinnallansa kylmässä ja kuumassa ja piti mallikelpoista kuria, ei rangaistuksilla, vaan saaden omalla esimerkillänsä joukot häpeämään. Mutta koko seuraavalle ajalle on tärkeintä, että hän silloin Rooman koko sotalaitoksen loi uudestaan ja vanhanaikaisen kansalaissotajoukon tilalle, missä kunkin miehen oli itse hankittava varustuksensa, asetti nyt palkkasotajoukon: väennostojen sijaan joukkojen värväämisen rahalla; ja kaikki, mitä varatonta väkeä oli, virtasi paikalle hänen airueittensa värväyshuudon kuullessaan. Mariuksen ajoista saakka on siis sotajoukossa ainoastaan kodittomia ammattisotureita, jotka eivät muuta ammattia harjoita ja vihkivät lipulle elämänsä. Hän loi seikkailevan soturielämän yhteishenkineen, jonka tunnemme Wallensteinin leiristä. Sellaisenaan siis, sotilaana, Marius ensimäistä kertaa tuli konsuliksi. Toverit itse, sotilaat Pohjois-Afrikassa, olivat halunneet saada hänestä konsulin. Hänen ainoastaan oli johdettava heitä kuningas Jugurthaa vastaan. Kun Marius oli valmis siihen ryhtymään, silloin konsuli Metellus, korkeanylhäinen mies, ivasi häntä typerällä tavalla, kuin jos Marius olisi sammakko, joka puhaltamalla koetti pullistua haraksi. Solvaistun viha vainosi Metellusta siitälähin alinomaa; sillä Marius osasi vihata.
Mikä triumfi, kun hän nyt Jugurthaa, kuninkaallista keinottelijaa, vankina laahasi Rooman katuja! Se oli Mariuksen ensimäinen triumfi. Kansa vihasi Jugurthaa niin, että se repi korvarenkaat hänen korvistaan, niin että korvanlehti repeytyi mukana. Se oli vuonna 106. Mutta sillävälin jo riehui, aina vuodesta 113, Alppien juurella kimbriläisteutonilainen sota. Suurenmoisen varovaisella tavalla taltutti Marius nyt heti, kansan uudelleen ja uudelleen konsuliksi valitsemana, suurissa taisteluissa nämä jättiläiskulkueena vaeltavat kansat, niin, tuhosi ne viimeistä miestä myöten, Aquae Sextiaen luona Provencessa vuonna 102, Vercellaen luona Pohjois-Italiassa vuonna 101 (toisessa taistelussa jakoi hän työn ja menestyksen Lutatius Catulluksen kanssa). Eloonjääneet vangit, joukossa myöskin vaimoja ja lapsia, myötiin Roomassa huutokaupalla. Tuli kuulumaton liike markkinoilla. Siitä saakka germaanit olivat vanhan ajan orjanmarkkinoilla haluttua tavaraa.
Rooma oli näiden jättiläisihmisten edessä vavissut kuin lapset peljäten kummitusta, joka tahtoo heidät syödä. Nyt oli Rooma suorastaan polvillansa Mariuksen edessä. Hänelle uhrattiin kiitosuhreja kuin jumalalle. Mutta hän itse — muutoin niin kohtuullinen mies — tarttui maljaan. Kerrotaan, että hän noina päivinä joi viiniä ämpäristä tai pikareista, suurista kuin samppanjan jäähdytysastiat.
Hän oli päihtynyt. Kummeksuttaisiko se meitä? Tämä höyläämätön maalaissotamies, joka nojasi hyvään miekkaansa, vallitsi Roomassa kuin puolijumala, ja hän teki sen täysin laillisesti, kuusi kertaa kansan konsuliksi valitsemana, kuudennen kerran vuonna 100. Hän alkoi uskoa, että aina vastakin täytyisi niin käydä.
Mutta kahdentoista vuoden aikana ei nyt ilmaantunut ainoatakaan maanvihollista, eikä ollut mitään kansaintaisteluja taisteltavana. Mitä piti Mariuksen nyt tehdä! Siviilimiehenä hän ei ymmärtänyt selviytyä. Kerran, kun hän kokosi senaatin ympärilleen, hän oli ilmestynyt soturintakissa, joka häntä miellytti. Hän huomasi, että se herätti pahennusta, ja pukeutui nopeasti uudelleen. Kansankokouksessa hän tuli jäykäksi, joutui hämilleen, kävi avuttomaksi, sillä hänen raaka äänensä, hänen puhvelimaisen villi ilmeensä eivät olleet tarpeeksi siellä, missä ammattidemagogit pitivät palopuheitansa. Ja laiskan kaupunkiroskaväen asia oli hänelle myöskin vähän mielenkiintoinen. Niin, onpa hän vallan oikein esiintynyt turmiollisten viljanjakojen, katurahvaan ilmaiseksielättämisen vastustajana. Se on tärkeätä ja on kuvaavaa. Mutta siitä huolimatta oli luonnollista, että hän suurin piirtein kannatti kansanpuoluetta, ei senaattia.
Niin oli Marius kuin vasara vailla alasinta: hän ikävöi sotaretkelle eikä voinut lähteä.
Mutta sillä välin nousi kaupungissa toinen mies, Lucius Cornelius Sulla. Jo kaikki puhuivat hänestä. Mariuksen piti suruksensa huomata, että oli pystyvämpiäkin ihmisiä kuin hän.
Sulla, hekumoitsija, onnenritari, miten toisenlainen ihminen! Hän oli kahdeksantoista vuotta nuorempi (Marius syntynyt vuonna 156, Sulla 138), aito kaupunkiroomalainen, korkeanylhäistä verta, patriisi, mutta hänen vanhempansa aivan köyhtyneet. Armeliaisuudesta kasvattivat sukulaiset poikaa. Nuorena herranalkuna asusteli Sulla jokseenkin kurjasti ainoastaan 400 markan (3000 sestertin) vuokrahuoneustossa: alhaisemman säätyisiä ihmisiä asui samassa talossa ja he maksoivat enemmän. Huomaamattomana, mitään ajattelematta, irstaillen ja sangen tyytyväisenä eli hän elämäänsä, kuin taivaan lintu, seuranaan epäilyttäviä miehiä ja naisia, ilmenäyttelijöitä ja narreja ja tingeltangelväkeä: mukana hän itse ylimielisen iloisena, halukkaana jokaiseen hulluun kujeeseen. Kerran oli ilmenevä, että hän itse oli suurin näyttelijä. Hän oli mielestänsä kaunis, mutta hänen kauneutensa oli naamiomaista, hänen olemuksessansa oli kamalaa, riehakkaasta iloisuudesta huolimatta. Sillä hän itkikin helposti.
Kuoli muuan naikkonen, joka kuului alempaan puolimaailmaan, ja teki Sullan perijäksensä. Siitä pääsi hän aluksi vähän rahoihinsa; se ei ollut suinkaan siistiä rahaa. Sitten peri hän vielä äitipuolensa.
Niin Sulla tuli vuonna 107 ihan nuorena upseerina ja sotakassanhoitajana Afrikaan Jugurthan sotaan. Siellä hän veljestyi mitä iloisimmalla tavalla alhaisten sotamiesten kanssa, verraton hauskanpitäjä, ja sotapäällikkö Marius piti hänestä, jopa vallan rakasti häntä. Marius antoi hänelle kunniakkaan tehtävän ratsastaa kuningas Bocchuksen luo Marokkoon, jos mahdollista tämän avulla saadakseen itse Jugurthan käsiinsä. Se oli oikea seikkailu, kuin Sullaa varten. Ratsastus erämaassa! Beduiineja! Väijytyksiä! Äkillinen päällekarkaus, päänsä tai mahdollisesti nenän ja korvain menettäminen voi olla edessä. Sulla rakasti uhkapeliä; hänen olentonsa vaikutti valtavasti kuningas Bocchukseen, ja Bocchus vehkeili tosiaankin Jugurthan hänen käsiinsä. Kallisarvoinen saalis! Marius iloitsi siitä kadehtimatta. Mutta Sullassa heräsi mittaamaton turhamaisuus: hän kaiverrutti vangiksiottamiskohtauksen kuvan sinettisormukseensa, ja kaikissa kirjeissä ja paketeissa, jotka hän sinetöi, voitiin nyt nähdä hän ja kuningas Jugurtha. Aimo mies hän nyt oli omissa ja muiden silmissä. Sitten taisteli hän Mariuksen päällikkyydessä vielä kunnostautuen kimbrejäkin vastaan, ja hän alkoi nyt pitää päiväkirjaa, tehden tarkkoja merkintöjä maanlaadusta, vihollisen joukkojen lukumäärästä ja järjestyksestä j.n.e., josta myöhemmin syntyi hänen omatekoinen elämäkertansa. Sulla oli niitä harvoja ruhtinaita, jotka itse ovat elämäkertansa kirjoittaneet.
Kaikessa, mikä koski sotaa, Sulla selvästi oli Mariuksen oppilas. Hänellä oli mitä suurin jäljittelykyky (olihan hän kasvanut näyttelijäin parissa), hän oppi nopeasti ja voitti aina esikuvansa.
Nyt, vuonna 92, hän sai, oltuaan praetorina, ensimäisen itsenäisen päälliköntehtävän, nimittäin Vähässä Aasiassa. Mieltäkiinnittävää elämää se oli: Algierissa beduiinien, sitten vaeltelevien germaanikansojen ja nyt loistokkaiden itämaalaisten kanssa tapella! Hänen lähimpänä tehtävänänsä oli jälleen asettaa valtaan muuan karkoitettu Kappadokian kuningas, ja se onnistui hänelle helposti. Mutta nyt liikkui silloin jälleen ensi kertaa pitkistä ajoista Persian valta, parthialaisten kuningaskunnan nimisenä. Eräs parthialaiskuninkaan lähetystö tuli Sullan luo, ja itämaisen juhlallisia neuvotteluja pidettiin. Täälläkin näytteli Sulla osansa loistavasti. Hän esitti satraappia ja pashaa. Keskellä hän itse istui arvoistuimella, oikealla puolen hän salli istua parthialaisten, vasemmalla puolellansa Armenian kuninkaan, ja eräs ihmistuntija, joka häntä silloin tarkkasi, sanoi: "Tarvitsee nähdä vain tämä valtiasihminen, niin tietää: hänestä on kerran tuleva maailman herra." Mutta samalla piti Sulla siellä kätensä ja taskunsa avoinna ja antoi sivumennen ne kullalla täyttää. Sillä hän tarvitsi aina rahaa, ja hän ei ollut ujo.
Silloin sattui itse Italiassa järkyttävä tapaus. Maa horjui ylpeän Rooman alla. Maa nousi Italiassa pääkaupunkia vastaan. Vanha vihankauna purkautui lopulta. Jo Gaius Gracchus oli vuonna 121 tahtonut antaa kaikille italialaisille pääkaupunkilaisten kanssa yhtäläiset kansalaisoikeudet. Vuonna 91 eräs toinen kansantribuuni, Livius Drusus, esitti vielä kerran saman ehdoituksen. Päätön Rooman rahvas ei tahtonut tästä nytkään mitään tietää, ja Drusus menetti henkensä. Silloin nousivat maakaupungit yksimielisesti taisteluun. Tätä sanotaan liittolaissodaksi (bellum sociale). Se alkoi vuonna 90. Mistä Rooma nyt ottaisi sotajoukkonsa? Rooma kutsui nyt aseisiin gallialaisia ja espanjalaisia niillä pitääkseen kurissa oman maansa miehiä.
Sullalle tämä oli ilo; hän iski rohkeasti asioihin käsiksi (hän on silloin valloittanut, Vesuviuksen juurella olevan Pompeiinkin ja hän asetti sinne myöhemmin sotamiehiänsä asumaan). Marius sitävastoin osoittautui ponnettomaksi; niin, hän oli kenties todellakin voimaton; sanottiin, että hän sairasti leiniä, ja häntä neuvottiin menemään johonkin kylpypaikkaan. Pääasia oli: hänen sydämellensä oli vastenmielistä sellainen sota omia maanmiehiä vastaan; Mariuksella oli sydän paikallaan. Kuinka voi tätä ymmärtää väärin? Hänessä itsessänsä virtasi volskilaista, samnilaista verta. Syvimmältä olemukseltaan hän kallistui epäilemättä Gracchuksen ja Livius Drusuksen kannalle, ja hän tahtoi säästää veljiensä verta.
Senvuoksi Marius myöskin oli ostamalla hankkinut Cornelian kuuluisan maahovin Kap Misenon rannalla. Hän eli muutoin niin yksinkertaisesti, ei pitänyt edes keittäjää; mutta tämän maakartanon, sen hän tahtoi omistaa; sillä se oli kuulunut Gracchusten äidille. Hän tunsi itsensä Gracchusten perijäksi.
Tuloksena oli, että lopultakin vuonna 89 tosiaan kaikille italialaisille luvattiin Rooman kansalaisoikeus. Siitä lähtien on Rooman historia aivan toisella pohjalla. Se ei tästä lähtien ole Rooman, vaan Italian historiaa. Ja vähitellen hyvinvointi, viihtymys ja onni levisi jälleen pahoinpideltyyn maahan.
Mutta Roomassa Sulla oli jo enemmän kuin Marius, ja kilpailua näiden kahden soturin välillä ei voitu enää välttää. Sulla tulee vuonna 88 konsuliksi ja saa samalla ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan. Silloin kuohahti Mariuksen kunnianhimo. Uuden suuren sotaretken ylipäällikkyys kuului hänelle, hän arveli.[29] Kansankapinan nostatti todellakin kansantribuuni Sulpicius Rufus hänen hyväksensä, kapinan Sullaa vastaan. Sulla harhaili halki katujen. Hän näki olevansa vainottu. Mihin pelastautua? Hänen henkensä oli vaarassa. Kuvaavaa on hänen hurjanrohkealle viisaudelleen, että hän suoraapäätä läksi itsensä Mariuksen taloon; eikä Marius todellakaan tehnyt hänelle mitään ja antoi hänen hätyyttämättä Roomasta paeta. Se oli todella ylevämielinen, hyväsydäminen teko.
Mutta Sulla kiiruhtaa sotajoukon luo, joka on Etelä-Italiassa; sotajoukko vannoo hänelle uskollisuutta; hän rientää sotajoukkoineen Roomaa vastaan: suunnaton säikähdys! Kaupunki ei voi puolustautua; Sulla itse tarttuu tulisoihtuun ja uhkaa polttaa Rooman tuhaksi. Mariuksen hän julistaa valtionkiroukseen, mestauttaa Sulpiciuksen, mutta muutoin ei verta vuodateta. Tyranni on herännyt Sullassa, ja hän ymmärtää vallita. Hän järjestää mielensä mukaan valtion olot ja lähtee heti Itään kuningas Mithridatesta vastaan.
Vasta suhteellisesti myöhään Sulla on siis voittanut suuren asemansa historiassa. Vain viimeisenä kymmenenä elinvuotenansa hän on todellakin ollut suuri kohoten yli kaikkein muitten. Kuten niin moni vanhanajan ihminen, hänkin vasta viidenkymmenen iässä alkoi täysin tajuta koko voimansa, oman neronsa.
Tuo viisas mies voi laskea kuin viisi sormeansa, että Rooma heti hänen selkänsä takana jälleen joutuisi kansanpuolueen käsiin. Se ei häntä liikuttanut. Sulla tahtoi lähinnä suuressa sodassa kaikkien tapausten varalle kasvattaa itselleen sotajoukon, joka tottelisi häntä yksin ja jonka avulla hän myöhemmin voisi väkivallalla kaiken toimeenpanna, aivan niinkuin Iulius Caesar myöhemmin teki.
Mithridates ei tosin ollut mikään uusi Hannibal, mutta hänestä uhkasi se tulla: aasialainen hirmuhallitsija Pontoksessa Mustan meren rannalla, kavala, sitkeä ja yritteliäs, lisäksi ruumiinvoimiltansa atleetti. Etelä-Venäjän arot, Krimin ja Kolkhiksen hän oli vallannut, ja, kun hän kuuli sekasorrosta Italiassa, tunkeutui hän ponnekkaasti länttä kohti ja nostatti äkkiä koko kreikkalaisen Idän vapaustaisteluun Roomaa vastaan. Pelkkiä kreikkalaisia olivat hänen palvelijansa ja auttajansa; kreikkalaisia hänen sotapäällikkönsä. Mutta Mithridates itse on barbari ja sulttaani, joka puhuu kahtakymmentäkahta kieltä, aina pelkää myrkkyä, epäilee läheisimpiänsä ja sukulaisten murhalla, hirmutöillä ja kauhulla valtansa lujittaa. Kun hän otti vangiksi erään rahanahneen roomalaisen herran, hän yhtä sukkelasti kuin julmasti valatti tälle kurkkuun sulaa kultaa; vertauskuvallista kidutusta. Mutta sitten hän järjesti joukkomurhan. Niinkuin meidän päivinämme Idässä vihattuja armeenialaisia vastaan "razzia" toimeenpannaan, niin silloin Vähän-Aasian kreikkalaiset yhtenä ainoana päivänä teurastivat 80,000, toisten mukaan 150,000 roomalaista vaimoineen ja lapsineen. Kauhistava verilöyly.
Sota alkoi. Kuningas oli lähettänyt satumaisen suuren sotajoukon (alkuilmoitukset, joita me siitä saamme, perustuvat, kuten useimmiten, innostuneeseen liioitteluun) vanhaan Kreikkaan. Atheenakin taisteli Mithridateen puolella. Sulla saartoi ja valtasi ensin Atheenan ja löi sitten nuo jättiläissotajoukotkin Boiootiassa kahdessa suuressa taistelussa, Khairooneian ja Orkhomenoksen luona, vuosina 86 ja 85, taisteluissa, joiden tarkasta kuvaamisesta saamme kiittää hänen omaa kynäänsä.
Saavutus oli sitäkin suurenmoisempi, kun Sullalla ei ollut lainkaan laivastoa ja Roomasta ei hänelle enää lähetetty penniäkään rahaa, ei apujoukkoja; sillä kansanpuolue oli sillävälin julistanut hänet valtionkiroukseen. Kansanpuolue oli jälleen vallassa Roomassa, ja valtionkirouksen alaisena on Sulla suuren sodan käynyt. Mutta hän ei ollut hiventäkään hentomielinen ja pyysi käytettäviksensä Delphoin ja Olympian temppeliaarteet saadakseen pian rahaa. Delphoilaiset vastasivat tosin hänen kirjeeseensä, että Apollon lyyra oli temppelissä kumahdellut; se oli merkki, että jumala ei tahtonut aarteitansa antaa. Mutta pilaa tehden Sulla kirjoitti vastaan: "Päinvastoin, hyvät ystävät. Jumala on ilmeisesti iloissaan saadessaan Sullalle rahaa antaa. Senvuoksi lyyra helkähti."
Hän pelasi nytkin uhkapeliä ja lausui aina nauraen: "Minä tahdon olla nimeltäni Felix (s.o. 'Onnellinen'). Onni on mukanani; minä voin uskaltaa kaiken." Mutta hänen toimitarmonsa ja valppautensa oli yhtä suuri kuin hänen onnensa. Hänet nähtiin taistelussa valkoisen hevosen selässä, nopeimman juoksijan, ja puvussaan hän kantoi mielellään sormensuuruista Apollon kuvaa; vaaran hetkellä hän veti pikku jumalan esille ja rukoili: "Oi Apollo, tahdotko sallia onnellisen Sullan täällä joutua tuhon omaksi!"