Mutta kaiken huomioonottaen Sullan suorittamat taistelut, jotka mainitsin, eivät oikeastaan olleet niin erikoisia; sillä hän taisteli aivan kouluuttamatonta, eri tahoilta kokoonhaalittua aasialaista kansaa vastaan, joka häikäisi ainoastaan koreankirjavalla asullaan.[30] Nuokin 90 viikatevaunua olivat vaikutuksen tavoittelua, ei mitään muuta. Jos vihollisia todellakin oli 120,000, kuten Sulla ilmoitti, niin olivat heidän joukkonsa vain toinen toisensa tiellä; niiden oli aivan mahdotonta liikehtiä. Meidän tarvitsee vain ajatella 19. vuosisadan myöhäisempiä kiinalaissotia, joissa samoin aivan vähäiset eurooppalaiset sotavoimat ajoivat pakoon kiinalaisten sadattuhannet.
Rauhanpäätöksen tuloksena oli ainoastaan, että Mithridates vetäytyi entisille rajoillensa; Sulla oli siis käynyt vain puolustussotaa. Tällöin joutuivat nyt lopuksi persoonallisesti vastakkain Sulla ja kuningas, joissa Itä ja Länsi olennoituivat, molemmat aikansa nerokkaimmat, hirmuisimmat valtiaat: Sulla leikkaavan lyhytsanainen, kuningas hillittömän sanarikas. Kun Mithridates lopuksi oli suostunut kaikkiin vaatimuksiin, Sulla syleili ja suuteli häntä. Historiankirjoitus on tämän suudelmankin muistiin merkinnyt: niin erikoisen merkitykselliseltä se siitä näytti.
Mutta me olemme kadottaneet Mariuksen näkyvistämme. Hänen ylpeytensä oli yhtäkkiä maahan lyöty. Valtionkirouksen alaisen Mariuksen pako kuuluu kuin sadulta. Takaa-ajajat ratsain hänen jäljissänsä: niin hän harhailee Terracinan luona pitkin Italian rannikkoa; ainoakaan purjevene ei uskalla ottaa häntä mukaan, tai lasketaan hänet heti jälleen maihin. Siellä hän viruu, aivan yksinänsä, nälissään rannalla, piiloutuu metsiin, vanha 68-vuotias mies, kunnes hänen täytyi vielä suohonkin kätkeytyä, aina kaulaa myöten veteen. Kuitenkin hänet saadaan kiinni ja raahataan sinne tänne köysi kaulassa. Erään kimbriläisen orjan on määrä tappaa hänet; mutta tämä kauhistuu Mariuksen hehkuvia silmiä niin kovin, että veitsi putoaa hänen kädestänsä. Vihdoin hän seikkailurikkaan purjehdusmatkan suorittamalla pääsee pakoon Afrikkaan, Karthagoon. Itse hän on keksinyt sanonnan: "Gaius Marius Karthagon raunioilla." Sillä hänen oma onnensakin, jonka hän itsellensä oli taistellut, oli mennyt pirstaleiksi kuten Karthago. Mutta ei roomalainen Africa maakuntakaan suvainnut häntä; niinkuin ahdistettu metsänotus harhailee hän täälläkin pitkin hiekkaista rannikkoa, uhma sydämessä. Vasta Numidian kuninkaan vasallivaltakunnassa löytää hän turvapaikan; siellä hän jälleen voi väkeäkin ympärillensä koota. Ja yhtäkkiä hän on jälleen Italiassa, mutta muuttuneena. Kelpo isänmaanystävä on nyt äkkiä kostonhenki. Niinkuin kuningas Lear tuli mielipuoleksi, kun hänet hyljättiin, niin myöskin hyljätty Marius. Kurjinta kiittämättömyyttä hän oli saanut kokea; sillä hän oli isäinsä kaupunkia uskollisesti palvellut eikä ollut sitä koskaan loukannut. Asestetuin käskyläisin hän nyt vuonna 87 kulkee Roomaan, yhä vielä niissä ryysyissä, joita hän pakonsa aikana oli kantanut, tukka ja parta kuin metsäläisellä, säälittävänä, mutta kammottavana.
Väkivallanteot olivat Gracchusten saaman lopun jälkeen Roomassa päiväjärjestykseen kuuluvia. Kaunis ihmisyys ja mielen jalous, kreikkalaisen filosofian lempeä vaikutus, joka Scipio Africanusta, joka itseänsä Gracchuksiakin oli hillinnyt, oli poissa, hälvennyt kuin kaunis satu. Jos kansa tahtoi äänestää, löi senaatti vaaliuurnat kumoon, jos sitä niin miellytti; päinvastoin kansa löi ilman muuta kuoliaiksi ne viranhakijat, jotka sitä eivät miellyttäneet.[31] Hurjan raivoisia olivat varsinkin kaksi kansantribuunia Saturninus ja Glaucia; he saivat väkivaltaisen lopun. Nyt oli väkivaltainen konsuli Cornelius Cinna Roomassa isännöinyt. Cornelius Cinnan kanssa liitossa Marius nyt jakeli rankaisutuomioitansa, viiden päivän ajan, niinkuin kuolemanjumala, joka uhrinsa tahtoo. Tuijottavin katsein kulki hän pitkin katuja. Kaikki tulivat alamaisesti häntä tervehtimään. Kenen tervehdykseen hän ei vastannut, sen hänen väkensä surmasi, ja tapettujen päät asetettiin puhujalavalle. Tämä kaikki kuuluu kylläkin julmalta; kuitenkaan uhreja ei ollut kovin monta. Kansa käyttäytyi myöskin siivosti eikä ryöstänyt surmattujen taloja.[32]
Mutta Mariuksen hermosto oli aivan järkytetty. Hän heittäytyi juopottelemaan, huumatakseen kuumeellista kiihtymystään, joutui pian juoppohulluksi ja kuoli. Poljettu leijona! Kaiken elämänsä ajan hän oli tarkoittanut hyvää. Roomalaisten kiittämättömyys on siveellisesti ja ruumiillisesti tuhonnut tämän suuren kansanmiehen, joka oli suora ja vilpitön kuin vain harvat.
Valtio-oikeudellisessa suhteessa on huomautettava, että Marius itse asiassa ei koskaan ole suunnitellut diktaattorina tai kuninkaana hallita Rooman kansalaisia, vaan ainoastaan laillista tietä saaden uusimiseen konsulinviran, kansan vuosi vuodelta aina uudelleen vapaatahtoisesti valitsemana suojelijana ja auttajana hän tahtoi ulkomaisten sotien johdon käsissänsä pitää. Sillä se oli nuoruudesta asti ollut hänen urheilunsa, hänen kiihkonsa, hänen kunniansa.
Neljä vuotta sen jälkeen Sulla voittajana saapui Idästä ja laski maihin Brindisissä sotajoukkoineen, saaliineen. Roomassa oli jo kauan pelolla ja vavistuksella häntä odotettu; sillä olihan hänet uskallettu panna valtionkiroukseen. Kansanpuolueen vallanpitäjät lähettivät legioonansa häntä vastaan. Mutta Sulla, "kettu", joksi häntä sanottiin, ymmärsi paremmin kuin kukaan ennen häntä houkutella, vietellä vastustajan joukot. Kokonaiset legioonat menivät pian sotakassoineen ja lippuineen hänen puolellensa, ja vastustajan sotapäällikkö huomasi olevansa teltassaan surkuteltavan avuttomana yksinään. Niin Sulla nyt toistamiseen väkivallalla valtasi isäinsä kaupungin. Ja nyt alkoi teurastus. Mistä tämä miehen äkillinen, rajattoman hirveä julmuus? Oliko se vain kostoa siitä, mitä Marius oli tehnyt. Sulla tuli Idästä. Mithridateen sulttaanihenki oli siirtynyt häneen tuossa suudelmassa, jonka Sulla oli Mithridateelle antanut. Sulla, näyttelijä, esitti nyt joukkoteurastajaa Roomassa. Kamala oli jo hänen ulkonäkönsä, hänen kasvonsa: valkea, liidunvalkea ihonväri, tulipunaiset poskipäät tai paremminkin poskissa punaisia, tulehtuneita täpliä. Hän näytti kuin ihomaalilla töhrityltä, aivankuin hän olisi paksulti käyttänyt punaista ja valkeata väriä. Teurastajakasvot! Lisäksi voimakkaan siniset silmät ja leikkaava katse.
Kaupungin edustajat haluavat voittajan kanssa keskustella ja menevät häntä vastaan. Herättääkseen heissä tarpeellista kauhua Sulla heti esinäytöksenä siitä, mitä oli edessä, toimeenpanetutti aivan heidän silmiensä edessä joukkosurmaamisen ja teurastutti 600 sotamiestä. Nyt kaikki jähmettyivät kauhusta. Oli marraskuu 82. Sitten nimitytti hän itsensä diktaattoriksi, ja nyt seurasi verilöyly arvossapidettyjen kansalaisten ja puoluemiesten keskuudessa. Kylmästi hymyillen Sulla laittoi julkisia ilmoituksia nimiluetteloineen: tänään surmataan ne ja ne miehet; ensimäisenä päivänä niitä oli vain 80, seuraavana 220 ja niin jatkuen. Nämä olivat n.s. proskiptsioneja. Ken proskiptsionin alaisen kätkee, olkoon kätkijä isäkin tai poika, hänen on kuoltava myöskin. Silmitön säikähdys, kuolemantuska, kauhistus, kammo kaikilla kaduilla! 4,700 kansalaista sai siten surmansa. Kaikista kauheinta: pieni Praenesten linnoitus Rooman lähistöllä oli häntä vielä viime hetkeen vastustanut; kaksitoistatuhatta sotamiestä oli kaupungissa; eräänä päivänä Sulla säälittä hakkautti maahan, viimeistä miestä myöten, nämä 12,000 nuorta miestä (eivätkä ne olleet maakuntalaisia, vaan syntyperäisiä italialaisia). Kynä vapisee tätä kirjoittaessa; tylsäksi täytyi käydä raudan, joka tuollaisen mestauksen suoritti.
Se oli Mithridateen menettelyä. Kuka voisi siitä erehtyä? Näyttelijä Sulla jäljitteli nyt sulttaania. Sullan haahmossa silloin Mithridates Roomaa teurasti. Aivan niinkuin tämä, Sulla myöskin nyt kokosi ympärilleen Roomaan yksinomaan kreikkalaisia apureita Aasiasta. Sulttaanimaista oli myöskin hänen rahanhimonsa, joka liittyi verenhimoon; tuomittujen talot ja tavarat, orjatkin Sulla takavarikoi; ne joutuivat diktaattorin saaliiksi ja yksityisomaisuudeksi. Nämä orjat hän sitten vapautti; niitä oli noin 10,000, ja hän teki niistä vapautettuina (libertini) pelätyt kätyrinsä, joita hänen mukaansa sanottiin corneliolaisiksi. Itsestänsä selvää on, että näiden kymmenentuhannen joukossa kreikkalaiset ja aasialaiset olivat vallitsevia. Tämä joukkovapautus merkitsi siis samalla aasialaisveristen kansalaisten tavatonta lisääntymistä. Muutoin Sulla itse istui jonkinlaisella lavalla tai tiskillä (bema) ja möi saaliiksi otetun omaisuuden, irtaimen ja kiinteän, huutokaupalla polkuhintoihin häpeämättömällä tavalla suosikeilleen, useinkin alhaisimmille heittiöille, laulajille, näyttelijöille ja kurtisaaneille.
Erään näistä suosikeista, Khrysogonoksen, tunnemme tarkemmin Ciceron esityksestä. Sillä nuori 26-vuotias Cicero oli itse saanut elää nuo ajat. Tämä entinen orja Khrysogonos, hänkin aasialainen, kohteli arvossapidettyjä roomalaisia herroja en canaille ja eli häpeämättömän ylellisesti.
Luonnollisesti Sulla vietti sitäpaitsi Mithridateesta saavuttamaansa voittoa triumfina valtavan loistavasti. Hän talletti kymmenennen osan saaliistaan Herkuleen pyhättöön, ja sillä järjestettiin kansan kestitseminen, mässäys ja juopottelu, jota kesti monta päivää. Määrätty oli, että sellaisesta ikäänkuin pyhästä ateriasta, joka oli alkuisin temppelistä, illalla ei saanut mitään jätteitä jäädä pöydälle, ja niin heitettiin herkullista ruokaa iltaisin suuret määrät läheiseen Tiber jokeen. Niin ylenmäärin täydet olivat pöydät. Kansa ei jaksanut niitä tyhjentää.
Kolmen vuoden ajan Sulla oli näin kaikkivaltiaana diktaattorina. Mutta mihin hän käytti mahtiasemaansa! Hän ei aikonut perustaa hallitsijasukua. Se oli vielä tälle ajalle vieras ajatus! Mutta hän tunsi itsensä kylläkin kutsutuksi pakoittamaan Roomalle uuden hallitusmuodon, hengeltään taantumuksellisen hallitusmuodon, jossa hän teki tyhjäksi kaikki Gracchusten saavutukset, syrjäytti jälleen ritarisäädyn täydellisesti, supisti kansantribuunien vallan, mutta järjesti sitävastoin uudelleen vallan ja lainsäädännön senaattorien käsiin, joiden piti tästälähtien olla eroittamattomia: todella suuri, järjestelmällisesti yksityiskohtia myöten mietitty työ. Pysyvä arvo oli tässä ennen muuta tuomiolaitoksen uadestijärjestämisellä.
Se oli Sulla, onnellinen, Rooman ensimäinen yksinvaltias, caesarien edelläkävijä, kevytmielinen, elämän kylläisyyden velttouttama, turtunut, tunnottomuuteen panssaroitunut ihminen. Sangen harvinainen luonne. Turhaan etsii hänessä pehmyttä kohtaa, jotakin ihannetta, jotakin syvempää tunneliikahdusta. Hänellä oli käytettävissään kahdet kasvot: julkisesti esiintyessä aina jäykkä itsevaltiaannaamio; niin pian kuin hän pöytään asettui, hän aina vain oli suruton hulluttelija ja hupainen pöytätoveri, joka ei pilaa turmele. Todellinen ihminen hän oli kenties ainoastaan suhteessaan Metellaan, neljänteen vaimoonsa,[33] joka lahjoitti hänelle kaksoiset. Joskaan Sulla ei todella kunnioittanut häntä, hän kumminkin tahtoi nähdä häntä kunnioitettavan. Kun Metellan täytyi paeta Roomasta, hän tuli Sullan luo Atheenaan; se tapahtui Sullan piirittäessä tätä kaupunkia. Aina ivalliset atheenalaiset laskivat kompiansa pöyhkeästä naisesta, mutta Sulla kosti sen tiikerimäisen verisesti. Kun Metella kuoli, silloin hän kumminkin osasi lohduttautua. Forumilla Roomassa piti juuri olla gladiaattoritaistelut; s.o. avoimella torilla pakoitettiin muutamia satoja sotavankeja suorittamaan taistelu, jossa todella oli kysymyksessä elämä ja kuolema. Arvoisa yleisö, varsinkin roomattaret, halusi näet sopivassa tilassa toki nähdä hiukan verta ja joitakin ruumiita. Kun Sulla tuli katsojain joukkoon, astui eräs nuori ylhäinen nainen, Valeria, samaa tietä, ja hän tunsi ihmeekseen, että tämä häntä kosketti, että hän otti hänen togastansa villahöytäleen tai langan. "Anteeksi", nainen sanoi, "älä ihmettele; minä tahdoin vain omistaa pienen haintuvan sinun onnestasi." Sitten, esityksen kestäessä, keskellä kiihoituskirkunaa, miekkailijain kuolonkorinaa: kaiken aikaa kiemailua, toisiinsa tuijottamista, hymyilyä, rakastunutta silmäpeliä. Vähän ajan perästä oli Valeria 58-vuotiaan viides vaimo. Mutta Sulla välitti hänestä vähän ja harjoitti rakasteluinansa, kuten nuoruudet päivinänsä, varieteeväen ja puolimaailman ihmisten kanssa eikä yksinomaan naispuolisten.
Suuri silmänkääntäjä! Yllätysten mies! Kun Sulla oli loppuunsuorittanut hallitusmuototyönsä, hän eräänä päivänä kaikkien hämmästykseksi vetäytyi takaisin yksityiselämään. Oltiin kummissaan: sittenkuin hän kansalle oli persoonallisesti ilmoittanut tapahtuneen tosiasian, hän ilman mitään suojelusväkeä uskalsi läpi ihmisjoukon kulkea kotiinsa. Hän luotti sokeasti onneensa, ja todellakin: koston tikaria ei kohonnut. Häntä ei pistetty kuoliaaksi. Olla ollut valtiaana, olla hallitusmuodon antaja tyydytti hänen kunnianhimoansa; "hallitsemisen" jokapäiväiset vaivat olivat hänelle liian ikävystyttäviä. Napolin lahden rannalla, ei kaukana Posilipposta, missä niin monet jo ovat suloista lepoa etsineet, hän tahtoi nyt elää yksityiselämää, vähän kalastaa ja metsästää ja näytellä luonnonihailijaa. Mutta kohtalo tahtoi toisin. Sellainen runollisuus oli liian hyvää hänelle. Häntä kohtasi siellä heti kamala tauti, ja hän kuoli siihen pian suuria tuskia kärsien, vuonna 78. Vielä kolme päivää ennen viimeistä verensyöksyä hän kirjoitteli kunnianjanoisena muistelmiansa.
Mitä hän jätti jälkeensä? Maailmanhistoria on oikeudellinen. Ei kuvapatsasta, tuskin rahakuvaa on Sullasta säilynyt, ja hänen suuren hallitusmuototyönsäkin tapahtumain virta on kohta hänen kuolemansa jälkeen suurimmaksi osaksi kuin poishuuhtonut. Mutta hänen esimerkistään opittiin. Suuret miehet, jotka nyt seurasivat, Pompeius, Iulius Caesar, Marcus Antonius, oppivat nyt, että kaikki lait, vaikka ne vaskeenkin kaiverretaan, eivät ole muuta kuin paperia, johon jo lähin päivä tekee reikiä, ja että Rooman yksinvaltias, jota kaikki odotti, voi valloittaa paikkansa vain joukoittaisilla oikeusmurhilla ja juurinensa hävittämällä paremmat kansalaisperheet. Koska Iulius Caesar jätti tämän tekemättä, sen tähden hän itse tuli murhatuksi. Koska Marcus Antonius seurasi Sullan veristä esimerkkiä, sen tähden on Rooman keisarivalta Augustuksen aikana lopultakin todella syntynyt.
LUCULLUS
Roomalla oli ollut ensimäinen tyranninsa. Hän oli tullut siksi sotajoukon voimalla. Marius loi palkkasotajoukon, niin luodun sotaväen avulla, joka ei palvele isänmaata, vaan ainoastaan päällikköänsä, Sulla valloitti pääkaupungin, maailman. Mutta Sullan valta ei kestänyt kauan, ja olosuhteet jäivät niin epävarmoiksi, kuin mitä ne olivat. Pulmia karttui, ja joittenkin suurten miesten piti vielä murskata itsensä, ennenkuin maailma voi saavuttaa täysin tyydyttävän tilan; kolme huomattavaa nuorta miestä oli valtakunnassa, kun Sulla kuoli: Sertorius, Lucullus ja Pompeius.
Sertorius, oiva kansan mies, jossa Marius ikäänkuin jatkuvasti eli, ei pääkaupungin lapsi, vaan italialaisesta vuoristokaupungista vaeltanut: hän hylkää sen taantumuksellisen hallitusmuodon, jonka Sulla oli antanut, ja perustaa kaukaiseen Espanjaan pienen roomalaisvaltakunnan itselleen, järjestää siellä ympärillensä senaatin, jolleka hän myös todellakin korvaansa kallistaa, ja niin silloin, juuri tämä Sertorius on antanut ensimäisen näytteen perustuslaillisesta yksinvallasta. Hän oli oikeastaan aikansa ihannesankari, oikeudenmukainen, maltillinen, uskollinen, päättäväinen ja voittamaton: kaikki ihailivat häntä. Tämä Sertoriuksen espanjalainen valtakunta sai olla hätyyttämättä vuodet 80—76. Hän toivoi aikaa, jolloin hän itsensä Rooman voisi puolellensa voittaa, ja hänessä eli Gracchusten henki. Mutta hänen päivänsä päättyivät vuonna 72 salamurhaan. Itse asiassa voitiin silloin kylläkin vain Roomasta luoda historiaa, ja silmä kääntyy niin ollen noihin molempiin toisiin eteviin miehiin, Lucullukseen ja Pompeiukseen. He olivat kaupunkiroomalaisia. Käsittelemme ensin Lucullusta.
Lucullus nimellä on vielä nykypäivinä hyvä kaiku: lukullista elämää! Ruokahalu nousee, ja ihmeellisiä tuoksuja virtaa keittiöstä! Päivällinen seitsemine ruokalajeineen, ostereineen ja kalkkunoineen kuvautuu eteemme: herkkusuun uni, ja ennen kaikkea kirsikat. Lucullus se ensimäisenä kirsikan Eurooppaan toi.[34] Jokaisen, joka meillä nykyisin kesäaikoina herkuttelee tällä hedelmällä, jokaisen pojan, joka kesällä korkeaan kirsikkapuuhun kiipeää, on tällöin kunnioituksen tuntein ajateltava Lucullusta. Mutta pääasia on kai harvoille kirsikanystäville tunnettu, nimittäin että Lucullus oli suurimpia sotapäälliköitä, mitä koskaan on elänyt, joka tapauksessa rohkeimpia ja osuvaisimpia, ja meille avautuu, kun seuraamme hänen sotaretkiänsä, ensikertaa satumainen Itämaa.
Vuonna 78, kun Sulla kuoli, suunnattiin jännittyneinä katseet Lucullukseen ja Pompeiukseen. Kumpi heistä oli tuleva Sullan valta-aseman perijäksi!
Sellaista verenvuodatusta, minkä Marius ja Sulla olivat Roomassa toimeenpanneet, ei heihin nähden tarvittu peljätä. Ylipäänsä se roomalaisuus nyt kokonansa lakkaa, joka, kuten Marius, vieroo kreikkalaista sivistystä. Kreikkalainen sivistys on tämän jälkeen koululaitoksen avulla valloittanut kaikki perheet, ja Scipioiden periaatteet, Cornelian henki oli voittanut. Kaikki on nyt kreikkalaisen taide-elämän, ajatuselämän täyttämää. Sullassa tämä oli ollut vielä sangen ulkopuolista. Sulla oli tosin laahannut Atheenasta Roomaan filosofi Aristoteleen alkuperäiset käsikirjoitukset. Mutta hän ei ole itse niihin katsahtanut, hän ei tiennyt, mitä niille tehdä, ja vasta Lucullus toi Amisoksesta Roomaan kreikkalaisen Tyrannion, joka nämä kirjoitukset todella sai avautumaan. Sullalle olivat sellaiset kirjat ainoastaan kerskailunesineitä hänen sotasaaliissansa, ja todellisuudessa häntä ilahduttivat ainoastaan, kuten olemme nähneet, kreikkalaisen teatterin alhaiset ilveilytuotteet. Lucullus sitävastoin, Caesar ja kaikki seuraavat ovat rakkaudesta ja vakaumuksesta täyskreikkalaisia; kreikkalaisuus herää heissä uuteen elämään, mutta roomalaisen vankassa luurakenteessa: jättiläisluonteita valaskalannikamineen verrattuina purolohen lailla hentorakenteiseen kreikkalaiseen.
Lucius Licinius Lucullus oli ylhäistä sukua, mutta köyhtynyt. Lisäksi painoi häntä esi-isiensä huono huuto, varsinkin hänen äitinsä, mutta myöskin isän, joka oli lahjain ottamisesta tuomittu. Mutta Sulla suosi häntä; myöskin nuoren Luculluksen ensimäinen esiintyminen herätti yleistä mielenkiintoa: hän esiintyi sen miehen, auguri Serviliuksen, syyttäjänä, joka oli saanut hänen isänsä tuomituksi. Se oli uljasta; se herätti huomiota; sillä kaikki oikeudenkäyttöhän tapahtui täysin julkisesti; kansa jakaantui eri puolille, syntyi melskeitä, haavoitettuja.
Sitten Lucullus oli upseeri. Sulla veti hänet puoleensa, ensiksi mukaan taisteluun italialaisia vastaan, sitten retkellensä Mithridatesta vastaan. Sullan sotakassa oli silloin tyhjä, ja hän ryösteli puhtaaksi kreikkalaisten temppeleitä; Lucullus otti tehtäväkseen lyödä hänelle rahaa ryöstetyistä kulta- ja hopeaesineistä; sitä sanottiin "Luculluksen rahaksi" ja se oli hyvässä kurssissa. Mutta Sullalla ei ollut myöskään laivastoa, ja hänen vastustajansa Mithridateen laivastot hallitsivat kaikkia rannikoita. Silloin valtasi Luculluksen seikkailuhalu. Väsähtämättömyys ja ripeät liikkeet olivat hänelle ominaista; kukaan sotapäällikkö ennen häntä ei ollut siinä hänen vertaisensa; Iulius Caesar oli tässä hänen oppilaansa. Vihollisen kaleerilaivain kaikkialla väijyessä, osaksi valtavia sota-aluksia, joissa viisi souturiviä päälletysten, uskaltautui Lucullus niitten välitse läpi parilla kolmella laivalla, ensiksi Cyrenaicaan (tuohon Cyrenaicaan, johon italialaiset äskettäin, Dernan luo, ovat asemiin asettuneet). Siellä hän antoi eräälle kaupungille, joka häneltä sitä pyysi, sivumennen uuden hallitusmuodon; hän oli suunnilleen ylioppilasiässä, ja tämä oli hänelle kuin käytännöllinen virkatutkinto: hänestä oli hauskaa osoittaa, että hän oli lukenut Platonin kirjoituksen parhaasta valtiosta. Mutta sitten kävivät hänen kimppuunsa merirosvot, jotka siihen aikaan olivat kohoittautuneet ensi luokan merivallaksi ja taistelivat Mithridateen puolesta. Niin Lucullus tuli putipuhtaaksi ryöstettynä miehenä Egyptin pääkaupunkiin, Aleksandreiaan, ja siellä hänet heti nuori kuningas Ptolemaios Sullan edustajana otti vastaan kuin prinssin, lahjoja ja imartelua hänelle tuhlaten; mutta Egyptin laivastoa, jota hän oli tähtäillyt, hän kumminkaan ei saanut. Egypti oli varovainen; se pelkäsi Mithridatesta. Muutoin jokainen roomalainen, joka tuli Egyptiin, katseli heti hiukkasen myöskin vanhaa Memfistä ja pyramideja, obeliskeja ja sfinksejä ja töhersi nimensä, jos suinkin mahdollista, Memnonin pylvääseen, josta tarun mukaan auringon sarastaessa lähti ihmeellisiä ääniä; sinne matkustettiin vartavasten kuulemaan sen soivan. Mutta Luculluksella ei ollut aikaa. Kyprokseen! oli hänen päämääränsä ja Kyproksessa hankki hän lopulta itsellensä laivaston, jota hän tarvitsi. Talvi tuli; vihollisen amiraalit huilivat, että hän ei uskaltautuisi merelle, ja vetäytyivät syrjään. Sillä vanhan ajan sotalaiva ei tosiaankaan voinut selviytyä talvimyrskyssä merellä. Mutta Lucullus pani alttiiksi kaiken. Että ainoakaan vihollinen ei häntä huomaisi, hän ainoastaan yöllä veti purjeet ylös ja tuli niin onnellisesti edelleen aina Rhodos saarelle saakka. Rhodos oli merivalta ja aina Rooman ystävä; ja jopa otti Lucullus Mithridateelta joitakin satamapaikkoja, ennen kaikkea Kyzikoksen kaupungin, voittipa meritaistelunkin, ja Sullalla oli nyt hänen toimestansa rannikkoturva, jota hän tarvitsi. Lucullus oli nyt noin 21-vuotias. Hän näytti nyt, että puoluelaisuskollisuus merkitsi silloin enemmän kuin isänmaanrakkaus. Sillä toinenkin roomalainen päällikkö, nimeltänsä Fimbria, oli silloin kahden legioonan kanssa Vähässä Aasiassa: nerokas soturi, mutta kansanpuolueen mies ja Sullan vihaama. Fimbria sulki silloin maanpuolelta Mithridateen erääseen satamakaupunkiin ja kutsui Lucullusta avuksi. Jos Lucullus merenpuolelta tuli apuun, niin voivat he Mithridateen saada vangiksi kaupungissa, menestys oli varma, ja siten olisi kaikki myöhemmät taistelut tehty tarpeettomiksi; maailmanhistoria olisi saanut aivan toisen käänteen. Mutta Lucullus ei tullut; hän ei tahtonut Sullan vastustajalle tehdä mahdolliseksi tätä menestystä.
Mutta niihin verilöylyihin, joilla Sulla sitten Rooman kansalaisia raateli, oli Lucullus aivan osaton; samaten surmattujen omaisuudesta, jonka Sulla laumallensa Roomassa lahjoitteli ja haaskasi, ei Lucullukselle onneksi tullut osaa, ja hän esiintyi täysin puhtaana. Sillä hän oli silloin Vähässä Aasiassa, jonne hän oli jäänyt kokoamaan tai oikeudenmukaisesti jakamaan määrätyt suuret sotaverot. Mutta testamenttinsa toimeenpanijaksi Sulla hänet kylläkin teki; niin, myöskin Sullan jälkeensäjättämä muistelmateos piti Luculluksen julkaista.
Nuoren miehen piti voittaa vaikeudet; hänellä oli silloin enemmän luottoa kuin rahaa; hän nai erään ylhäisen naisen, mutta myötäjäisittä. Kuitenkin hän aediliksenä kykeni järjestämään Roomassa loistavia näytäntöjä, joissa hän ensimäisen kerran antoi yleisön nähdä elefanttien taistelevan hiekoitetulla torilla härkäin kanssa. Kun hän sitten Afrikkaa hoiti, hän osoittautui kunnialliseksi hallintomieheksi; se mainitaan erittäin; se oli suuri merkillisyys, siihen tapaan kuin nykyisin Venäjän valtakunnassa.
Silloin tuli uusi suuri sota. Juuri vuonna 74, kun Lucullus oli konsulina, varusti kuningas Mithridates jälleen valtavan lukuisan sotajoukon ja hyökkäsi ensin naapurimaansa Bithynian kimppuun, sitten itse Rooman alueelle Vähässä Aasiassa. Pompeius ja Lucullus, molemmat Rooman miehiä, halusivat ylipäällikkyyttä Mithridatesta vastaan. Mutta Lucullus sai sen. "Missä on nainen?" Tässä kuulemme ensi kertaa naisvaikutuksesta. Kerrotaan: puolimaailman suurten naisten joukossa herätti silloin huomiota muuan Praecia; hän oli vaikutusvaltaisinten miesten rakastajatar ja uskottu; Lucullus valloitti hänen suosionsa huomaavaisella kohteliaisuudellaan, ja Praecia puuhasi hänen hyväksensä menestyksellä. Itse asiassa olikin Luculluksella täysi oikeus tähän korkeaan asemaan. Sillä hän tunsi Vähän Aasian kuin konsanansa kukaan; hän oli jo siellä taistellut, oli siellä ennenkaikkea Kyzikoksen, merikaupungin, Mithridateen käsistä vapauttanut.
Ja juuri nyt syöksyi kreikkalainen sulttaani jälleen Kyzikoksen merikaupungin kimppuun, luonnollisesti suunnattomalla ylivoimalla (ilmoitukset niistä aasialaisista sotajoukoista nousevat aina satoihintuhansiin, ja ehdottomasti on taipuvainen luvun joka kerran kymmenellä jakamaan). Niin, olipa Mithridates sillävälin yrittänyt asestaa ja harjoittaa joukkonsa roomalaiseen tapaan, suunnilleen niinkuin nykyisin saksalaiset upseerit Kiinassa tai Turkissa koettavat toimeenpanna preussilaista komentoa. Mutta muonituslaitoksesta oli kurjasti huolehdittu. Tämän hankki Lucullus tietoonsa, miehitti sotajoukkoineen korkeat asemat (hänellä oli yleensä ainoastaan noin 30,000 miestä jalkaväkeä, 2,500 ratsumiestä), puristi vihollisen laumat ahtaalle alalle piirittämänsä kaupungin muurien edustalle ja katkaisi viikon ajan heiltä tyystin kaiken muonantuonnin; se ei ollut suinkaan n.s. teatterisotaa; hän taisteli ainoastaan epälukuisia vihamielisiä vatsoja vastaan. Pian tekivät työtänsä nälkä ja kulkutaudit ja mitä surkeimmat olot. Epätoivoissaan nälistyneet joukot hajaantuivat, ja leikkiä vallan oli hakata ne maahan. Mithridates pääsi pakoon laivastoineen. Tämä oli ensimäinen menestys. Lucullus soi tuskin itsellensä levonhetken (levähdys noissa Välimerenkaupungeissa oli niin suloinen!), kun, niin kerrotaan, Venus jumalatar — Sullan suojelusjumalatar — ilmestyi hänelle unessa ja puhui: "Älä lepää, metsämies; saalis on lähellä." Hän seuraa unen ääntä, tulee Mithridateen laivaston jäljille ja voittaa nyt tämänkin toistamiseen, taistelun toisensa jälkeen. Mithridates pakenee suurimmassa hädässä Dardanellien läpi Mustalle merelle, joutuu siellä hirmuisten myrskyjen ja pelastaa kaapparilaivana hädin tuskin elämänsä.
Mistä Luculluksella oli ne laivat, joilla hän nämä taistelut taisteli? Kreikkalaiset kaupungit, Rhodos etunenässä, ne hankkivat hänelle. Rooman senaatti tarjosi Lucullukselle vasta nyt 3,000 talenttia laivaston rakentamista varten. Mutta hän vain kiitti tarjouksesta. Hän tahtoi osoittaa, että sota Idässä itse maksaa itsensä. Sodan ei pitänyt maksaa mitään Roomalle. Siten on myöhemmin vielä suuri Napoleon sotansa käynyt. Mutta Rooma on Lucullusta siitä huonosti palkinnut.
Hänen päällikkyyttänsä pidennettiin. Ja nyt hän suunnitteli suurempia. Mithridateen lyöminen ei tyydyttänyt häntä; hänen täytyi ottaa Mithridates vangiksi. Sillä niin kauan kuin tämä savijalkajättiläinen oli olemassa, hän oli ainaisena uhkana: jättiläinen oli nälkäinen ja sitkeähenkinen. Ilman senaatin määräystä, niin, kuten myöhemmin sanottiin, vastoin Roomassa hallitsevien arvohenkilöitten tahtoa, ja vaikka vielä hänen oma sotajoukkonsakin kaikkine upseereineen juuri nyt pyysi puolen vuoden lepoa, Lucullus kesällä 73 läksi kaukaista Pontosta, Mithridateen perintömaata, vastaan. Se on se maa, jonka nimi nyt on Trapezunt.
Se ei ollut helppo asia. Lännessä, Smyrnan ja Miletoksen lähistöllä, oli Vähä Aasia mitä kukoistavinta puutarhamaata, rannikkoparatiisin maa, missä jalot omenat ja päärynät, mantelit ja aprikoosit villinä kasvavat ja rhododendrat ja granaatit, oleanderit ja azaleat vapaan auringon alla kukkivat. Mutta tämän Lucullus jätti nyt taaksensa ja tunkeutui ylämaan autioille aroille. Alkumetsän peittämät rannikkovuoret Vähän Aasian pohjoisrannalla aina Pontokseen saakka kohoavat 1,300—1,900 metrin korkeuteen. Jäätä, lunta ja kuuraa ja pitkät talvet oli hänellä odotettavissa Pontoksessa ja Armeeniassa.
Hän tarvitsikin senvuoksi todellakin aluksi kuormaston, jossa oli 30,000 kuormankantajaa (galatalaisia, galliaisperäistä väkeä), joiden määränä oli yksinomaan armeijan perässä, sen tarpeiksi, laahata hartioillaan viljaa. Mutta Pontoksessa avautui roomalaisille äkkiä aavistamattoman rehevä maa, karjaa ja hedelmiä loppumattomiin. Ja siellä Lucullus löysi kirsikankin. Pontoksenmaasta hän on suloisen kirsikkapuun mukanansa tuonut.
Mutta legioonasotamiehet välittivät vähän sellaisesta hedelmästä ja huokeasta raavaanlihasta; he tahtoivat rahaa! rahaa! he tahtoivat todellista saalista ja olivat harmissaan, että ainoatakaan kaupunkia, ainoatakaan niistä lukuisista linnakkeista, joiden holveissa vihollisen rikkaudet lepäsivät, Lucullus ei antanut väkirynnäköllä vallata. Sotilaille sotaretki maksoi vaivan, ainoastaan jos oli kaupunkeja ryöstettävissä. Lucullus sitävastoin osoittautui inhimillisyyden puoltajaksi ja säästi, niin kauan kuin se kävi päinsä, varsinkin sellaisia paikkoja, missä kreikkalaisia asui.
Silloin tultiin vihdoin Kabeiraan. Kabeira oli vihollisen puolibarbarinen pääkaupunki. Sinne oli Mithridates linnoittautunut. Ärsytetty pantteri asettautui vastarintaan. Kuinka saada se kiinni! Kauan vitkasteltiin ja aikailtiin. Eräällä hirvenmetsästyksellä vihdoin pontoslaiset vastoin tahtoansa osuivat kohtaamaan roomalaisia. Mutta roomalaiset pakenevat. Se oli häpeällistä. Luculluksen täytyy itsensä heittäytyä ensimäisiin riveihin saadakseen taistelun jälleen käyntiin. Paenneiden sotamiesten hän rangaistukseksi antaa riisua sotilaspuvun, ja niinkuin orjain maanviljelystöissä heidän täytyy vyöttämättömässä takissa toveriensa silmien edessä tehdä maatöitä.
Mithridates ei luottanut kenttätaisteluun; mutta oli vielä toinenkin taistelukeino; se oli salamurha. Kuninkaan luona oli eräs aasialainen pikkuruhtinas Olthakos; hän otti yrittääksensä. Liukas mies ilmestyy äkkiä Luculluksen luo, selittää, että hän on joutunut Mithridateen kanssa vihoihin, sokaisee alttiilla kiintymyksellään roomalaisen ja saavuttaa hänen luottamuksensa, ystävyyden ja saa lopuksi vapaan pääsyn päällikön telttaan. On keskipäivä. Hän suorii ensin hevosensa pakovalmiiksi, sitten hän lähtee, "tikari pukuun kätkettynä", Luculluksen telttaan ja esittää pyynnön saada häntä puhutella. Lucullus olisi varmaan hänet päästänytkin puheillensa; mutta hän nukkui juuri, ja orja pelasti hänet. Sillä hänen kelpo kamaripalvelijansa Menedem kieltäytyi häntä herättämästä (ei pidetty vain kamaripalvelijoita, vaan erityisiä herättäjiäkin), ja kun Olthakos kävi yhä pakkautuvaisemmaksi, Menedem tarttui häneen kiinni ja työnsi väkivallalla ulos. Varottiin tarkoin aikaansaamasta melua. Mutta salamurhaaja huomasi, että hänen käytöstapansa oli ollut silmiinpistävää, ja hän pakeni.
Pian senjälkeen tapahtui taistelu, jossa Mithridates kadotti kaiken. Sekasorrossa ei hänellä ollut edes hevosta, millä paeta. "Kuningaskunta hevosesta!" Eräs hänen eunukeistaan pelasti hänet. Jos Luculluksen joukot eivät olisi heti suinpäin syöksyneet ryöstämään telttoja, Mithridates olisi varmaan itse joutunut vangiksi. Voi ymmärtää sotapäällikön mielenkuohun ja raivon; hänen käskynsä kaikuivat turhaan. Joukot luulivat, että hän vain ei suonut heille saalista. Itse Kabeiran kaupungista löydettiin määrättömät kuninkaalliset aarteet; mutta myöskin useita valtiollisia vankeja Lucullus siellä veti esiin syvistä vankikomeroista aivan kuin kaivononkaloista; he olivat saaneet siellä kauan riutua ja nousivat kuin kuolleista.
Sitten kuninkaan haaremi. Se oli eräässä toisessa varustetussa paikassa lähistössä. Mithridates ei voinut sitä viholliselta pelastaa, sentähden hän nyt surmautti kaikki vaimonsa, myöskin kaksi sisartansa. Hänen sisarensa olivat naimattomia ja noin neljänkymmenen vuoden vanhoja, mutta hänen kaksi päävaimoansa olivat aito joonialaista, kreikkalaista verta, Berenike Khioksesta ja Monime Miletoksesta.
Monimea Mithridates oli kerran kosinut tarjoamalla viittätuhatta kultarahaa; mutta hän oli vastannut, että kuninkaan piti lähettää hänelle diadeemi ja tehdä hänet todella kuningattareksi; muutoin hän ei tulisi. Mithridates teki sen. Mutta Monime itki sitten nuorta elämäänsä ja suri kauneuttansa, joka hänen, kuningattarena, kaukana hienosta kreikkalaisesta sivistyksestä, täytyi kuin häkkiin sulkea. Nyt tuli käsky kuolla. Hän otti itse diadeemin ja kiersi sen kaulansa ympäri, sillä kuristaakseen itsensä. Mutta se meni siinä rikki, ja hän huoahti: "Oi viheliäinen rääsy, siihen edes et minulle kelpaa." Sitten antoi hän pistää itsensä kuoliaaksi. Mithridateen sisarista toinen herjaten otti tarjotun myrkyn, mutta toinen sitävastoin, Stageira nimeltänsä, ylisti veljeänsä ja kiitti häntä, että sai kuolla vapaasti ja kärsimättä keneltäkään roomalaiselta väkivaltaa.
Lucullus olisi tämän naissaaliin mielellänsä vienyt mukanansa Roomaan, niinkuin Aleksanteri suuri otti saaliikseen kuningas Dareioksen naiset. Sen sijaan hän nyt riisti viholliselta muutamia kukoistavia rannikkokaupungeita, Herakleian, Sinopen, Amisoksen, ja päästi pakosta sotaväen ryöstöhalun niissä valloilleen. Kaunis Amisos, Atheenan tytärkaupunki, joutui silloin liekkien tuhottavaksi. Kreikkalaisia ihailevalta Lucullukselta virtasivat kyyneleet, hän rukoili sotamiehiä turhaan sammuttamaan paloa. Lucullus on sitten Amisoksen jälleen rakentanut, paenneet asukkaat takaisin kutsunut.
Mutta äkkiä oli hänellä edessänsä vieläkin suurempi tehtävä. Mithridates oli paennut Armeeniaan. Armeenian Tigranes, kuningasten kuningas, oli Mithridateen appi; Armeenia, vielä vallan tuntematon laaja maa, korkeitten vuorien sisälle panssaroitunut; Tigranes itse valloitushaluinen moguli, kuten tätä yleensä kuvaillaan, tähän saakka aina vain voitokas ja senvuoksi tyhmänylpeä ja pöyhistynyt. Kauan sitten hän oli uudeksi hallituskaupungikseen perustanut valtavan Tigranokertan kaupungin ihmeellisine babylonialaispalatseineen, kreikkalaisine teattereineen j.n.e. Saadakseen asukkaita tähän kaupunkiin hän oli pannut liikkeelle ja tänne kuljettanut kahdentoista valloitetun kreikkalaisen pikkukaupungin asukkaat: alakuloinen asujamisto. Kun tämä Tigranes ratsasti maansa läpi, täytyi neljän kukistetun kuninkaan aina orjan puvussa juosta hänen rinnallansa, ja kun hän valtaistuimellansa istui, nuo samat neljä seisoivat kädet ristissä: orjuutta osoittava asento.
Lucullus oli nyt ollut vuoden sodassa, mutta Rooma ei lähettänyt hänelle mitään apujoukkoja; hänellä oli nyt enää käytettävänään ainoastaan 12,000 jalkamiestä ja ratsumiehiä 3,000 seutuville. Tuo rohkea mies ei ollut siitä huolissaan; ei myöskään legioonainsa nyreästä mielialasta, eikä myöskään Rooman määrääväin puoluejohtajien paheksumisesta.
Mutta ensin hän teki vielä rauhantyön; hän lähti takaisin kauniille länsirannikolle, Pergamoniin ja Efesokseen ja pelasti siellä asemansa nojalla nuo kaupunkiyhteiskunnat täydellisestä taloudellisesta perikadosta. Sillä Sulla oli näiden rikkaiden kaupunkien kannettavaksi määrännyt hirmuisen 20,000 talentin, s.o. 110 miljoonan Suomen markan sotaveron. Ne nääntyivät taakan alle; myötiin temppeliaarteita ja jumalainkuvia, jopa lapsiakin; mutta summaa ei voitu kuitenkaan kokoonsaada. Rooman ritarisäätyiset suurkauppiaat, verojenvuokraajat ja koronkiskurit olivat kiiruhtaneet asiaan sekaantumaan, lainasivat kultaa ja taas kultaa ja ottivat siitä määrättömän, hävyttömän korkean koron. Lucullus hankki nyt tarmokkaasti muutoksen oloihin määräämällä, ettei kukaan koronkantaja saanut velalliseltansa vaatia enempää kuin neljännen osan tämän tuloista. Ken otti korkoa korolta, menetti koko pääoman, jonka hän oli lainannut j.n.e. Neljässä vuodessa oli tavaton taakka keventynyt: kiitosta ansaitseva ihmisyyden teko. Hänelle kiitokseksi, kaupungit silloin viettivät suuria kunniajuhlia, n.s. "lukulleiaa". Ne miellyttivät häntä; sillä silloin tuo vankka mies on oppinut, sen rakkauden hyviin päiviin ja keittotaidon valmistamiin nautinnoihin, joka hänet teki myöhemmin kuuluisaksi. Mutta roomalaiset rahamiehet kirkuivat nyt kuolemaa ja kirousta Lucullukselle.
Lucullus ei ollut politikko. On ollut monta etevää sotilasta, joille kansalaisten keskeinen riitainen puolue-elämä ja varsinkin joukkojen suosion tavoittelu on vastahakoista ja vastenmielistä. Niin hänellekin. Eikä hän käsittänyt, että hänen itsensä, toteuttaakseen sotaiset suunnitelmansa, tuon tuostakin piti palata Roomaan, jottei siellä menettäisi kosketustansa määräysvaltaisiin vallassaolijoihin. Sen sijaan hän vähitellen kävi vieraaksi kaikille pääkaupungin piireille. Kenties väikkyi hänen päässänsä Sullan esimerkki; sillä Sullakinhan pysytteli neljä vuotta Roomasta poissa palatakseen sitten äkkiä Idästä kaikkivaltiaana. Mutta Sulla oli sotajoukkonsa epäjumala; Lucullus ei. Liiankin pian se oli ilmi käyvä.
Päättäväisesti hän nyt marssi kaukaiseen Armeeniaan. Kun joku ilmoitti Tigranes kuninkaalle, että roomalainen tuli maahan, hän vihastuneena yksinkertaisesti mestautti sanantuojan, ja sitten jäi hän vallan tietoja vaille, kunnes Lucullus äkkiä oli hänen vastassansa. Mutta taistelusta ei tullut mitään; heti alkoi yleinen pako. Sitten vasta Tigranes kokosi, sillä aikaa kuin Lucullus piiritti Tigranokertaa, yhden noita tavanmukaisia jättiläissotajoukkoja ja lähestyi nyt todellakin etelästä päin. Oli vuosi 70. Kun suurkuninkaalle osoitettiin kentällä näkyviä roomalaisia joukkoja, hän pisti pilaksi: "Lähetystöksi on siinä liian paljon ihmisiä", hän sanoi, "mutta taistelua varten liian vähän." Lucullus syöksyi taisteluun, kuten usein, persoonallisesti eturivissä miekka paljastettuna; hän oli komea, kookaskasvuinen, ja hänet tunnettiin suomuspanssaristansa ja töyhtöviitastansa. Vihollisella oli panssariratsastajia, jotka muistuttivat keskiajan rautapukuisia ritareja; miestä ja hevosta puki kankea rauta. He voivat tuskin liikahtaa, ja heidän tarkoituksensa oli päälle ratsastaen keihäät ojossa painollansa paiskata vihollinen maahan. Mutta nämä kauheat nuket eivät olleet panssaroituja polven kohdalta; Lucullus käski haavoittaa heitä polveen: heti he joutuivat hajalleen ja tallasivat maahan Tigraneen sotajoukon. Ja tuota pikaa alkoi yleinen sauve qui peut. Kaikki oli kuin suurta pilaa; se oli Tigranokertan taistelu 6 p. lokak. 70. Ilmoituksen mukaan seisoi siellä 15,000 miestä 300,000 vastassa, ja roomalaisten tappio oli vain 5 kuollutta, 100 haavoitettua, siihen sijaan että me vihollisen menetyksestä saamme kuulumattoman suuria numeroilmoituksia. Mutta tuskinpa ruumiita on tarkoin laskettu. Lucullus sai saaliiksensa pakenevan Tigraneen kruununkin; sillä elettiin vielä sitä aikaa, jolloin kuninkaat todellakin kruunu päässä juhlallisesti astelivat. Sitten Tigranokerta asianmukaisesti ryöstettiin, sen kreikkalaiset asukkaat toimitettiin jälleen kotiseuduilleen, ja kaupunki oli tyhjä.
Lucullus oli siis kaksi suurkuningasta voittanut näiden omassa valtakunnassa. Sullan saavutukset oli siten paljon sivuutettu. Se oli Aleksanteri suurta. Kaikki kenraalit olivat täynnä ihmetystä tai täynnä kateutta.
Yksi oli vielä jäljellä: tunkeutua edelleen vuoristoon Artaxatan kimppuun. Artaxata oli vanha, Armeenian varsinainen pääkaupunki. Mutta silloin tuli käänne, ja Luculluksen sankarielämä katkesi äkkiä kesken. Oli syksy. Ylämaa oli jo paksun lumen peittämä. Silloin sotajoukko kieltäytyi marssimasta eteenpäin. Niin, aikaa myöten vastustelu kasvoi; legioonat asettuivat, päälliköltä kysymättä, mukaviin majoihin kauaksi vihollisesta. Samaan aikaan otettiin Lucullukselta ylipäällikkyys pois. Tämä oli hänen Roomassa olevain kadehtijainsa työtä, mutta ennen kaikkea ritarisäädyn vaikutusvaltaisten rahamiesten, jotka hän oli vihollisiksensa tehnyt ja jotka vihaa uhkuen siellä häntä vastaan toimivat. Pompeius tuli Vähään Aasiaan ylipäällikkönä kansan tahdon mukaisesti; Pompeiukselle Luculluksen täytyi kuusivuotisten menestysten jälkeen sotajoukko jättää. Se oli piinallinen kohtaus näiden kahden miehen välillä.
Niin kostautui Luculluksen menettely. Hallitusmuodon, jonka Sulla oli valtiolle antanut, kansanpuolue oli kauan sitten hävittänyt, ja senvuoksi myöskin sullalaista Lucullusta kohtaan suopea mieliala oli aikoja sitten haihtunut. Kun hän nyt ei Roomassa näyttäytynyt, hän voittokulussaan kadotti kokonaan pohjan jalkainsa alta.
Ja sotajoukko? Palkkasotajoukot ovat itsenäinen mahti, se hänen olisi täytynyt ottaa laskuissaan huomioon, ja legioonasotamiehet olivat kauan sitten tottuneet kapinoimaan; kun sattui, he yksinkertaisesti löivät kenraalinsa kuoliaaksi tai ainakin karkoittivat hänet leiristä. Näin oli käynyt vielä aivan äskettäin. Mutta Luculluksen väki oli lisäksi osittain jo seitsemäntoista vuotta ollut Aasiassa, osa oli jo kolmikymmen-, nelikymmen-vuotiaita miehiä; he tahtoivat vihdoin mennä naimisiin, asettua vakinaisesti asumaan; tämähän on vain hyvinkin luonnollista. Sulla olikin tosiaan oivallisesti huolehtinut veteraaneistaan suurilla uudispaikkajaoilla; samoin Pompeiuskin aivan äskettäin oli tehnyt.[35] Kansan ja senaatin täytyi tähän sotapäällikön esityksestä joka kerta antaa suostumuksensa. Tällaista yhteiskunnallista huolenpitoa ei Lucullus ajatellut. Hän oli tosin yleensä hyvänsuopa ja filantrooppi (ihmisystävä), mutta "filostratiootti" (sotilasssäädyn ystävä) hän ei ollut.[36] Hänen oma lankonsa Publius Clodius, kansanmies, yllytti senvuoksi leirissä nousemaan häntä vastaan. Turhaan Lucullus kyynelsilmin rukoillen kulki miehestä mieheen, teltasta telttaan; miehet hylkäsivät hänen kädenpuristuksensa ja heittivät tyhjät rahapussinsa hänen jalkoihinsa. Jos Lucullus itsellensä silloin suuria rikkauksia hankki ja kalleuksia kameleilla pitkissä karavaaneissa maan läpi kuljetti, niin väärin oli häntä siitä moittia; sillä hän ei menetellyt siinä toisin kuin Scipio, Mummius, Flamininus ja Sulla.[37] Hänen laiminlyöntinsä oli, ettei hän värvännyt nuoria joukkoja eikä vanhoille antanut mitään takeita vanhuudenhuolenpidosta ja vakinaisesta elinpaikasta.
Sillävälin oli kuningas Mithridates nopeilla voitoilla voittanut takaisin koko valtakuntansa, Pontoksen; hän tunkeutui jo uudelleen Bithyniaan; Armeenia oli Roomalta kokonaan mennyt; Luculluksen saavutukset oli täydellisesti menetetty. Pompeiuksen täytyi alkaa sota alusta.
Miten Lucullus lohduttautui! Rooman rikkain mieshän hän kyllä ei ollut, mutta hän tiesi rikkauttansa käyttää. Triumfikulkueessansa hän kuljetutti saaliin loistokappaleita, esim. 110 sotalaivaa, joiden kokka oli panssaroitu, niin ja niin monta aitokultaista leposohvaa, mutta ennen kaikkea puhdasta rahaa, lähemmä 3 miljoonaa drakhmaa sadan muulin seljässä pitkin Rooman katuja. Sitten kestitsi hän koko pääkaupunkia, jota varten hän oli tuonut mukanansa Aasiasta 100,000 hehtolitraa (cadi) kreikkalaista viiniä.[38] Mutta sitten tuli melkein hiljaista hänen ympärillänsä. Hän ei ollut juuri mikään politikko. Sillä aikaa kuin puolueiden ja puoluejohtajain riidat valtiota tärisyttivät, hän pysyttelihe melkein kokonaan syrjässä ja leikki vain edelleen elämällä, s.o. hän iloitsi taiteesta ja filosofiasta maailmanmiehen tapaan, mutta mitä täysimmällä antaumuksella. Sillä elämässä oli paitsi sotamainetta vielä muutakin hyvyyttä, mikä oli omiansa tyydyttämään hänen kunnianhimoansa ja kaikelle suurelle avointa mieltänsä, ja hänellä oli harrastuksia. Hän puhui valiokreikkaa; mutta kun hän itse kirjoitti kreikkalaisen kirjan, hän pani tahallisesti kielivirheitä tekstiin, antaakseen huomata, ettei hän ollut noita rakastettavia pieniä kreikkalaisia, vaan roomalainen. Rajattoman vierasvaraisesti hänen palatsinsa otti vastaan kaikki vierailevat kreikkalaiset, ja unohtumatonta on, mitä Lucullus on tehnyt tieteen ja opin hyväksi. Ei yksin Tyrannio oppinutta ja Arkhias runoilijaa hän tuonut Roomaan: hän perusti Roomaan ensimäisen suur-, jopa valtavatyylisen[39] kirjaston laajoine pylväshalleineen ja lukusaleineen, joka tosin pysyi hänen yksityisomaisuutenaan, mutta niinkuin julkinen rakennus, se jokaiselle oli avoinna ja oli aina täpösen täynnä ahkeria kreikkalaisia. Se on ollut mallina Rooman myöhemmille julkisille eli keisarillisille kirjastoille; periaatteesta suotiin aina vapaa pääsy näihin kirjasaleihin ja myöskin vapaa kirjain käyttö. Minkä viheliäisen taka-askeleen tarjoaa nähtäväksi nykyinen preussilainen kirjastolaitos, jokaisen köyhän ylioppilaan kun jokaikinen lukukausi täytyy maksaa käyttömaksu!
Mutta Lucullus oli myöskin filosofi. Filosofina hän ei kuulunut stoalaisiin, vaan platonilaisiin, askarteli perinjuurisesti nuoremman akademian opeissa ja vaikeissa tietoteoreettisissa kysymyksissä ja kosketteli näitä asioita myöskin keskustelussa mielellään. Senvuoksi hänellä Ciceron filosofisissa vuoropuheluissa ei olekaan vähäinen osa.[40]
Koska hän ei ollut stoalainen, niin onneksi mitkään filosofiset periaatteet eivät estäneet häntä antautumasta muihinkin puuhiin, ja niillä on Lucullus ikuisen nimensä hankkinut. Hän oli Aasiassa nähnyt, mitä kuninkaallinen ylellisyys on; hän päätti sen tuoda Roomaan, ja hänestä on tullut Rooman suuri opetusmestari siinä.[41] Se koskee pitoja, mutta myöskin palatsien ja huvilakartanoiden rakentamista. Korkealla sijaitsevaan Tusculumin pikkukaupunkiin lähelle Roomaa rakennutti hän itselleen esim. näkötorneja ja pikku palatsin ilmavine, seinättömine pylväshalleineen. Pompeius tuli ja sanoi: "Miten epämieluisaa talvella!" Lucullus nauroi hänelle: "Luuletko, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä kuin kurjilla, jotka talvella muuttavat toiseen paikkaan?" Hänen pöytänsä ylellisyys oli puheenaineena kaupungissa; hän vietti nyt ikäänkuin yhtämittaista "lukulleiaa". Kun kreikkalaiset vieraat olivat ihmetyksen valtaamia ja sanoivat: "Me valitamme kovin, että niin paljon olet nähnyt vaivaa", hän sanoi: "Tosin se teidän vuoksenne tapahtuu; mutta ennen kaikkea minä itse syön mielelläni hyvästi." Kun hänen kerran täytyy syödä päivällistä yksin, kokki on valmistanut yksinkertaisemman aterian; Lucullus toruskelee häntä leikillisesti: "Etkö tiennyt, että tänään Lucullus aterioi Luculluksen luona?" Cicero ja Pompeius kohtaavat hänet usein forumilla, ja Cicero sanoi kerran: "Me söisimme tänään kernaasti sinun luonasi, mutta niin, ettet mitään ylimääräistä meitä varten valmistaisi." He pitivät häntä huolellisesti seurassaan, niin ettei hän voinut kokkinsa kanssa erityisiä sopimuksia tehdä. Mutta Lucullus tiesi auttautua; hänellä oli nimittäin useampia ruokasaleja, kullakin oma nimensä; yhtä salia nimitettiin Apollon toista Mercuriuksen tai Herkuleen mukaan; Mercurius- ja Herkulessalissa annettiin vähäisempiä päivällisiä, Apollosalissa hienonhienot. Hän sanoi siis vain yksinkertaisesti lakeijalleen. "Me syömme tänään Apollosalissa", ja Cicero ja Pompeius saivat siellä ruhtinaallisen päivällisen, joka maksoi 50,000 sestertiä: kunkin kestitys siis yli 1,000 Suomen markkaa. Sellainen mässääminen on barbarista, arvostelee Plutarkhos; tietysti, se oli aasialaista. Mutta koko Rooman keisariaika on sitten samaan tyyliin jatkanut.
Lucullus, mässääjä: voiko hänessä tuntea suuren sotapäällikön? Minä sanon: varmastikin. Sillä suurten päivällistenkin antamiseen tarvitaan johtajataitoa; varsinkin vanhalla ajalla. Hyvin sujunut convivium oli kuin voitettu taistelu. Ja lisäksi tarvitsi päällikkö vielä yhtä; Lucullus laittoi lintuhakoja, volierejä, ja kalalammikoita, suuria vesialtaita merikaloja, mureenoja ja ostereita varten: nämä kalat ja linnut olivat päällikön "varaväkenä". Merivettä saadakseen hän puhkaisi kokonaisen vuoren Napolin lahden rannalla, ja meri virtasi tunnelin läpi hänen säiliöihinsä. Pompeius sairastui; hänen lääkärinsä määräsi hänelle kevyen ravintojärjestyksen ja senvuoksi erästä rastaslajia syötäväksi; mutta ei ollut rastaan vuodenaika; niitä ei ollut missään saatavissa paitsi Luculluksen voliereissä. Mutta Pompeius luopui herkusta ja sanoi vihastuneena: "Se vielä puuttuisi, ettei Pompeius voisi elää ilman jonkun Luculluksen hullua komeutta."
Mutta tämä meno ei päättynyt Lucullukselle itsellensä hyvin, vaikka hänellä aina olikin vierellänsä seisomassa erityinen lakeija, jonka piti hänelle sanoa, milloin hänen olisi lakattava syömästä.[42] Viimeisinä vuosinansa hän tuli heikkomieliseksi.[43] Hän kuoli noin vuonna 56 ja, kuten kerrotaan, rakkaudenjuomaan.[44] Rakkaudenjuoman edellytyksenä on romaani, ja käy siis selville, että vanha herra vielä kerran syttyi liekkiin (hän oli ollut kahdesti naimisissa, molemmat kerrat onnettomasti) tai että jokin nainen on tahtonut vielä kerran hänen väsyneen sydämensä lumota. Kun hän kuoli, syntyi suuri kalahuutokauppa. Ihmetystä herättävän tuloksen tästä huutokaupasta historioitsijat ovat huolellisesti muistiinmerkinneet;[44] mutta hänen muistettavin perintönsä oli kirsikka, cerasus, makea- ja karvaskirsikka. Pontoksessa, kotimaassansa, oli kirsikka tottunut kovaan talveen, ja niin se silloin levisi nopeasti, myöskin ymppäämällä, yli Italian edelleen Ranskaan, Rheinin rantamille, Tonavan varsille ja Englantiin. Se on ainoa hedelmä, joka virvoittaa ihmistä jo keskellä kesää; senvuoksi kaikki maat tahtoivat sen heti saada. Mutta saksalainen sana "Kirsche" ei varmastikaan ole lainattu ranskalaisesta "cerise", vaan suoraan itsestänsä latinalaisesta "cerasus". Siis hedelmä tuli jo noin 4. vuosisadalla j.Kr. ylisen Rheinin varsille ja Nassaun tasangolle. Kun Lucullus kuoli, hän oli jo puoleksi unohdettu mies; mutta hän voi itsellensä kuolinvuoteellansa sanoa, että huolimatta kaikesta hän ei ollut elänyt turhaan, koska hän sellaisen hedelmän oli tuonut maailmaan, jota vielä nytkin niin monet kelpo ihmiset kiitollisina nauttivat.
POMPEIUS
Lucullus oli kieltämättä nerokas sotapäällikkö; mutta eräs toinen saattoi hänet varjoon; se on Pompeius, joka nimitti itseänsä suureksi: Pompeius Magnus. Hänessä näemme viimeisen Rooman generalissimuksen, joka tyytyi sotaan ja voittoon, haluamatta hallitusmuodon kumoamista ja tavoittelematta kuningaskruunua. Taistellen hänen kanssansa Caesar perustaa ensimäisen yksinvallan.
Pompeiuksessa näemme jälleen suuren tyypin ja aivan uuden tyypin: soturin, joka ei muuta ole kuin soturi, jolla jo poikasena sydän riemuitsee, kun hän aseenkalsketta kuulee, joka vuosikymmeniä ui sodan aallokossa kuin delfiini meressä, suurenmoista ja mainetta etsien; joka luo sisäisestä yltäkylläisyydestä, laajakatseisena aina vain suurin keinoin työskentelee ja alusta alkaen tuntee olevansa kutsuttu johtamaan. Tämä kaikki on suuripiirteisen roomalaista; mutta enemmän kuin roomalaista on, että hän hylkää Sullan hillittömän julmuuden ja on voimaihminen, lempeä ja ystävällinen, ja tottunut, missä esiintyykin, saamaan tahtonsa tapahtumaan ilman monia sanoja. Se oli lahja, mikä Lucullukselta puuttui: Pompeius on alunpitäen hallinnut ympäristönsä. Sillä hän tunsi olevansa sitä etevämpi. Tarun kultahohde antoi loistoa jo hänen nuoruudellensa. Hänen lahjakkaisuutensa oli rajoitettu ja kenties pohjaltaan ei loistavampi kuin Mariuksen. Rohkeus ja yritteliäisyys, varovaisuus ja tarkka huolellisuus ovat hänessä huomattavia piirteitä. Ylpeä itsetunto antoi hänen esiintymiselleen painavuutta ja pontta. Häneltä puuttui nerokkaisuuden sytyttävää kipinää ja valtiomiehen lahjoja, käänteentekevän uudistajan aaterikkautta. Mutta hän oli rakastettava, ja harvat ovat olleet niin rakastettuja kuin hän.
Joka tahtoo oppia tuntemaan ihmisiä, hänen täytyy hakea heidät esille heidän nuoruudessaan ja katsoa, missä heidän juurensa ovat. Annamme ajatuksemme palata Sullaan ja vuoteen 83. Sulla oli juuri aikeissa toista kertaa valloittaa Rooman. Mutta hänen menestyksensä oli vielä epävarma. Silloin esiintyy nuori mies ylioppilasiässä, Picenumin maakunnassa, joka ei ole kovin kaukana Roomasta, toisella puolen Apenniinien ja Gran Sasson, lähellä pienen Tronto joen rannalla sijaitsevaa Ascolin kaupunkia: täällä nuori mies alkaa omasta taskustansa (sillä hänen isänsä on kuollut) värvätä joukkoja, nimittää upseereja ja aliupseereja; ei aavisteta, mihin tarkoitukseen. Sitten alkoi hän Sullan puolesta taistella ja huimia; eräässä ratsutaistelussa hakkaa hän gallialaisen maahan hevosen selästä. Sulla itse ei tunne häntä lainkaan, ei tiedä mitään hänen puuhistaan, ja hänen täytyy tunnustaa tuo vielä vihreä, pehmeäposkinen kondottieri tasa-arvoiseksi liittolaisekseen; hän tervehtii häntä "imperatorina". Se oli Gnaeus Pompeius; lisänimeä hänellä silloin vielä ei ollut.
Ja niin sitten jatkui. Pompeiusta miellytti kulkea halki maailman muutamia rykmenttejä perässänsä, niinkuin metsästäjä koirinensa. Hän oli syntynyt syyskuussa 106, ja jo 16-vuotiaana, koulupoikaiässä, hän oli isänsä päällikkyyden alaisena ollut sotakentällä liittolaissodassa. Silloin pitivät sotamiehet pojasta niin, että he hätäilivät, kun hän jonkin aikaa oli näyttäytymättä, ja löivät kuoliaaksi Cinnan, sotapäällikön, korkean entisen konsulin, ainoastaan koska he luulivat, että hän oli surmauttanut nuoren Pompeiuksen.
On helppo nähdä: Pompeius ei kasvatukseltaan ollut kaupunkilainen; hän oli leirin lapsia. Hän tiesi vähän yhteiskunnallisista asioista. Kuten pojat ovat iloisimpia saadessaan leikkiä sotamiehiä, niin hänkin. Mutta leikistä tuli hänelle tosi, ja sotajoukon rakkaus totutti hänet ajatukseen, että hänen allensa oli alistuttava.
Miksi hän asettui Sullan puolelle! Marius oli silloin jo kuollut ja Sulla ainoa merkitsevä mies, joka Pompeiukseen voi vaikuttaa. Ennen kaikkea jo hänen isänsä, Pompeius Strabo, oli ollut Sullan innokas kannattaja, ja tätä Pompeiusta, isää, senvuoksi kansa Roomassa vihasi. Näytti ansaitulta kuolemalta, kun salama hänet surmasi. Hänen ruumiinsa asetettiin julkisesti nähtäväksi; mutta kansa riisti ruumiin paareilta ja runteli sitä. Tällöin ei kaipaa selitystä, miksi poika, vielä kypsymätön nuorukainen, otti isänsä puoluekannan.
Sulla koetti heti sitoa nuoren soturin naimiskaupalla lähemmin itseensä. Se oli raaka teko, aivan tyrannin tapainen: tytärpuolensa Aemilian, joka oli naimisissa ja odotti juuri lasta, hän väkivaltaisesti eroitti puolisostaan ja jätti hänet Pompeiukselle. Onneton kuoli kohta senjälkeen suruun ja tuskaan.
Nyt oli Pompeiukselle annettava tekemistä. Sillä Sullalla ei ollut vähääkään halua jättää Roomaa, ja vielä oli paljon epäjärjestystä ja meteleitä. Pompeius kulki kuin lakaisuluuta halki valtakunnan ja puhdisti provinssit kaikista kapinallisista aineksista. Mitä olisi ollut se maailma, jonka Sulla jätti jälkeensä, ilman tätä ketterää vastaa?[45]
Menestykset olivat nopeita, helppoja ja varmoja, ja heti muodostui palvova piiri hänen ympärillensä. Etelämaalainen, italialainen myös, ihailee kernaasti, mielellään pitää sankarin, jota hän voi jumaloida, ja Pompeiushan oli kaunis, sorea, ritarillinen mies, ryhti ruhtinaallinen, mieli suora, katse ystävällinen, lumoava juuri koruttomuudellaan; yhtä oivallinen merimiehenä kuin ratsastajana. Hypyssä ja kilpajuoksussa, myöskin painon nostamisessa vivun avulla hän veti vertoja jokaiselle, ken koettaa tahtoi; niin kauan kuin hän oli nuori, hänessä oli Aleksanteri suuren näköä, valtainen katseltava; hiukset kohosivat otsan yläpuolella jyrkän kaltevasti; mutta häneltä puuttui täydellisesti kaikki tulivuorimainen, maailmaamullistava Aleksanterin olemuksessa. Hän erosi Aleksanterista niinkuin jahtihaukka kotkasta; s.o. hän ei lähtenyt oman saaliin ajoon. Hänen ihonsa oli hieno, ja punastus lensi hänen kasvoihinsa, kun hänen piti puhua useammille. Hänellä oli olemuksessaan jotain lämmittävää herttaisuutta. Muuan nainen kuvailee meille hänen suudelmansa suloa; ja se oli taasen kerran puolimaailman nainen, runolliselta nimeltänsä Flora, joka Pompeiusta, muutoin niin sievää miestä,[46] lyhyeksi aikaa pääsi lähelle ja joka sitten hänen kaipauksestansa sairastui ja eli hänen muistelemisestaan. Tämä Flora oli muutoin sellaisessa arvossa yhteiskunnassa, että hänen kuvansa ripustettiin Castorintemppeliin kaunistukseksi; sillä hän oli kaunotarten ensimäisiä.
Pompeius oli siis vihatun isän rakastettu poika.
Sulla lähetti hänet Sisiliaan; siellä hän joissakin tapauksissa esitti Sullan nimessä pyövelin osaa; mutta yleensä hän säästi ihmiselämää, missä voi.
Afrikassakin oli Sullan vastustajia, Mariuksen puolueen jätteitä. Siellä Pompeius osoitti hyvää luonnettansa. Kun hän tuli Karthagon seudulle, hänen sotamiehensä eivät marssineet; he luulivat, että näiden rauniopaikkojen läheisyydessä oli valtavia aarteita, ja alkoivat kaivaa, runsaasti viikon päivät; muurahaisvilinää; Pompeius nauroi sille, kunnes väki väsyi. Mitään ei löydetty. Tästä huolimatta hän kukisti sikäläisen vihollisen, Domitius Ahenobarbuksen, neljässäkymmenessä päivässä, samalla tunkeutuen syvälle Numidiaankin (Algieriin). Voittoretkeen liittyi ihania jalopeurametsästyksiä, elefanttimetsästyksiä. Päätaistelussa oli Pompeius vähällä saada surmansa. Oli tavaton rankkasade ja rajuilma ja niin pimeää, ettei häntä tunnettu; eräs hänen omia sotamiehiänsä tahtoi pistää kuoliaaksi hänet, koska hän huudettaessa ei heti sanonut tunnussanaa.
Nyt Sulla käski, että hänen piti laskea hajalle sotajoukkonsa. Mutta sotajoukko nousi metelöiden sitä vastaan; se tahtoi totella Pompeiusta, ei Sullaa. Pompeiuksen täytyi uhata tappaa itsensä, saadakseen väkensä asettumaan. Mutta lopuksi hän kuitenkin tuli sotajoukkoinensa Italiaan ja seisoi Rooman edustalla. Tällöin Sulla ikäänkuin virallisesti tervehti häntä "Pompeius suureksi" puhutellen. Pompeius Magnus! Sellaisesta ihmisestä kuin Sulla ei koskaan tiedä, oliko tämä vain pilantekoa. Mutta kenties sotamiehet itse olivat Pompeiusta jo niin nimittäneet; varmaan on tähän vaikuttanut Aleksanteri suuren esikuva, johon häntä yleisesti verrattiin. Sullan kuoleman perästä Pompeius sitten on ottanut sanan Magnus todella ominaisnimekseen ja niin merkinnyt kirjeisiinsä ja käskyihinsä; nimi periytyi myöskin hänen perheessänsä. Maailma kasvatti siis Pompeiuksen suuruudenhulluuteen; Magnus[47] oli kuin ohjelma; mutta se kajahti aina vaatimattomalta verraten Maximus nimeen, jonka toiset roomalaiset itsellensä omistivat.
Mutta hän tahtoi nyt triumfissa sotamiehinensä Roomaan marssia. Triumfi oli aina suuri juhlamenotoimitus; triumfin viettäjä esiintyi silloin itsensä suuren Iuppiter jumalan puvussa. Sulla ei uskaltanut kieltää sitä häneltä, mutta koetti häntä moninaisilla syillä saada siitä luopumaan. Mutta Pompeius teki, mitä hän tahtoi: triumfi tapahtui, Sullan harmiksi. Halusipa Pompeius vielä elefanttinelivaljakolla Roomaan ajaa; mutta kaupunginportti oli liian ahdas. Tämä tapahtui vuonna 81. Hän oli nyt 25 vuoden vanha.
Kun Sulla kuolee (vuonna 78), kaatuvat kaikki esteet. Pompeius pysyy kuitenkin vielä toistaiseksi isänsä sullalaisella puoluekannalla. Hänelle kumminkin Sullan antama hallitusmuoto oli varmaan aivan yhdentekevä, ja yhteiskunnalliset vastakohdat eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa. Mutta hän ei voinut sietää sitä, että provinsseissa oli vielä sotapäälliköitä, joiden kanssa yhteistoiminta joka tapauksessa näytti mahdottomalta; nämä olivat kansanpuolueen puolenpitäjiä, Brutus, joka oli Mutinassa Pohjois-Italiassa, ja Sertorius Espanjassa. Pompeius lähetyttää senaatilla itsensä ensin Brutusta vastaan, jonka sotajoukko hetikohta kokonaan menee hänen puolellensa; hän sallii Brutuksen päästä pakoon, mutta seuraavana päivänä ajattaa häntä takaa ja surmauttaa hänet. Tätä menettelytapaa moitittiin; vaikuttimet ovat selville saamatta. Sullan jyrkkä toimintatapa vaikutti kai tässä vielä perästäpäin Pompeiukseen.
Mutta voittoisana ja voittamattomana seisoi mariukselainen Sertorius Espanjassa. Metellus Pius taisteli turhaan tätä miestä vastaan. Nyt senaatti vuonna 76 lähetti vielä Pompeiuksenkin häntä vastaan, ja "prokonsulina", vaikka Pompeius, mikä muutoin oli välttämätöntä, ei vielä tähän asti ollut hoitanut ainoatakaan valtion siviilivirkaa. Pompeiuksen esiintymistä Espanjassa ylistetään: miten hän Metellukselle vanhempana osoittaa sotilaallisia kunnianosoituksia; miten hän on ottanut käytäntöön yksinkertaisen ja halvan ruoan sotilaille ja upseereille. Taistelussa Sukron joen luona syöksyy jättiläisen kokoinen mies hänen kimppuunsa; molemmat miehet kohottavat samalla aikaa kätensä iskuun; Pompeius hakkaa vastustajaltansa käden pois, mutta samalla itse haavoittuu vaikeasti ja kallisarvoinen, kultasuitsinen sotaratsunsa hänen täytyy jättää vihollisten käsiin. Pompeiuksella oli Espanjassa edessänsä vaikein tehtävä, mitä minun tietääkseni roomalaisen sotapäällikön suoritettavana on ollut; sillä suurenmoisen nerokas Sertorius tunsi maassa jokaisen loukon ja salapolun ja rajoittui kokeneena miehenä suunnitelmallisesti sissisotaan, missä suurin kenttätaisteluin ei mitenkään voi suoriutua; Espanjan sissisodalle ei Napoleonkaan, kuten tunnettua, ole voinut mitään. Kuten Wellington Napoleonia vastaan, siten Sertorius Pompeiusta vastaan piti puolensa, jos kohta hän tunsi olevansa kovassa ahdingossa. Pompeiuksen kassa on lopulta tyhjä;[48] hän vaatii raha-avustusta Roomasta.
Mutta Italia itse oli sillä aikaa mitä suurimmassa hädässä. Yhteiskunnallinen kapina raateli maata uudestaan, mutta vallan toisella tavalla kuin tähän saakka. Orjat, maaseudun elinkautisorjat, jotka vuosisatojen ajan olivat suorittaneet sivistyksen raakatyön Italiassa, mursivat kahleensa. Siihen heillä ei varmaan olisi ollut rohkeutta ryhtyä omin voimin; pikemminkin sen miekkailijat alkoivat, jotka vuonna 73 Capuassa miekkailukasarmeistansa murtautuivat. Tässä joukossa meidän on ajateltava enimmältä osalta olleen sotavangeiksi otettuja muukalaisia, joita harjoitettiin gladiaattoreiksi, jotta kansalla Roomassa olisi torilla veriset miekkailunäytäntönsä. Aluksi oli vain ryövärijoukkue, joka oli asestettu keittiöpuukoilla ja paistinvartailla. Johtajana oli Spartacus, syntyperältään thrakialainen, ominaisuuksiltaan erinomainen nuori mies. Vesuviuksen luo he asettuivat asemiin. Mutta pian virtasi lisäksi orjia maanviljelystöistä, myöskin paimenia; he hankkivat väkivallalla aseita, ja jo oli sotajoukossa 70,000 miestä, jotka ryöstäen kävivät kaupunkien kimppuun ja löivät perinpohjin Rooman konsulin toisensa jälkeen. Pohjoiseen he tunkeutuivat aina Milanoon saakka ja lähestyivät nyt, 120,000 miehen voimaisina, Roomaa. Silloin, vuonna 72, praetori Licinius Crassus, eräs nouseva suuruus, kahdeksalla legioonalla pakoitti Spartacuksen vetäytymään takaisin etelään. Senjälkeen Spartacus ei voinut enää laumojansa hallita. Ne hajaantuivat parviin, ja ratkaiseva taistelu seurasi Etelä-Calabriassa, jossa heti 60,000 orjaa sai surmansa. Anteeksiantoa ei tunnettu. Maantien varsille pystytettiin 6,000 ristiä; niihin Crassus ristiinnaulitsi vangiksi saadut. Aivan kuin viertotien reunuspuiksi. Crassus oli pääkaupungin suurimpia orjakauppiaita ja hän tunsi asiaa kohtaan henkilökohtaista mielenkiintoa.
Sillävälin oli Espanjassa, vuonna 72, Sertorius murhattu; murhaaja Perperna komensi nyt Sertoriuksen sotajoukkoa. Heti voitti Pompeius ratkaisevia voittoja ja kukisti nopeasti koko Espanja maakunnan.
Silloin hän sai saaliikseen myöskin vihollisen arkiston ja löysi koko joukon kirjeitä roomalaisille herroille, jotka salaisesti olivat vihollisen, Sertoriuksen kanssa olleet kirjeenvaihdossa. Pompeiuksen suurin teko oli, että hän nuo kirjeet silloin heti kaikki tuhosi; lukemattomia miehiä hän olisi niillä voinut saattaa ikäviin selkkauksiin ja kiertää nuoran heidän kaulaansa. Mutta hän ei ollut poliittisten juonien mies; hänen suoralle ja pohjaltaan rauhalliselle luonteelleen olivat sellaiset vehkeet vastenmielisiä. Ennen kaikkea on selvää, että jo silloin hän ei suinkaan pitänyt senaatinpuoluetta ja itseänsä yhtenä ja samana; muussa tapauksessa hänen olisi täytynyt käyttää noita kirjeitä. Niiden hävittäminen oli ensimäinen askel, jonka hän otti kansanpuolueen hyväksi. Brutus ja Sertorius olivat kuolleet, ei ketään etevää sotilasta ollut tällä puolueella enää käytettävänä; ei ihme, että se nyt Pompeiukselle lahjoitti suosionsa.
Korkealle Pyreneille hän pystytti voitonmerkin; kun hän sitten Italiaan kulki, tuli häntä vastaan 5,000-miehinen orjaparvi; ne olivat jätteet Spartacuksen suuresta armeijasta; Pompeius teurasti heidät sivumennen ja kehuskeli nyt avoimesti, että hän oli lopettanut vielä orjasodankin. Maineen tavoittelu kehittyy hänessä heikkoudeksi; on aivan kuin hän olisi vielä poikaiässä. Omassa ammatissaan hän ei tahtonut rinnallansa tietää kenenkään muun menestyksestä, varsinkaan ei sellaisen tyhjäntoimittajan kuin Crassuksen.
Hän oli nyt 35 vuoden vanha ja pyrki konsuliksi, vaikkei aikaisemmin ollut hoitanut muita siviilivirkoja. Hän horjutti sillä Sullan virkajärjestystä. Se oli hänelle yhdentekevää. Miksi ei hänestä lähes kaksikymmenvuotisten sotaisten menestysten jälkeen tulisi konsulia kuten Gaius Mariuksesta? Senaatti kieltäytyi. Mutta Pompeius seisoi uhkaavana sotajoukkoineen kaupungin edessä, ja aljettiin pelätä, että hän tahtoi tulla kuninkaaksi. Niin myönnettiin hänelle sitten kumminkin konsulivirka ja triumfikulku, jota hän vaati. Kuvaavaa on, että hän, perehtyäkseen pian asioihin, kirjoitutti itsellensä kuuluisalla oppineella Varrolla muistiin konsulin velvollisuudet; olihan hän jo sotatoimissa suureksi tullut ja tunsi roomalaista valtio-oikeutta ainoastaan matkan päästä.
Tämän käänteen jälkeen Pompeius asettui nyt julkisesti kansanpuolueen puolelle, ja se oli luonnollista. Sulla oli kansantribuunit ja kansankokouksen hallitusmuodollansa kytkenyt kapulaan; Pompeius ehdoittaa nyt ja vie perille, että niille annetaan takaisin vanhat valtio-oikeudelliset valtuutensa, mitkä niillä Gracchusten aikaan oli ollut. Myöskin saivat ritarit jälleen jäsenyyden vannoitetuissa tuomioistuimissa. Tosin Pompeius ei pohjaltaan vähääkään välittänyt Rooman huikentelevaisesta rahvaasta; sellaisenaan demagogien surkea, ahdas katupolitiikka ei vähimmässäkään määrin herättänyt hänen harrastustansa. Mutta hän tarvitsi kansan omiin tarkoituksiinsa. Nyt se jälleen oli määräysvaltainen ja voi äänestää hänelle jokaisen uuden ylipäällikkyyden, minkä hän halusi. Hän tahtoi olla sotapäällikkö, Rooman miekka, kuten kerran Marius. Sota oli hänen ainoa intohimonsa.
Ja kansa oli ihastuksissaan häneen. Täytyy muistaa, miten elämä Etelässä eletään avoimilla paikoilla; jos mitä tapahtuu, kaikki on täynnä ihmisiä, myöskin katot ja ulkoparvekkeet. Forumilla istuivat eräänä päivänä molemmat censorit virkapuvussaan; ne olivat ne korkeat valtionvirkamiehet, jotka muun muassa pitivät kansalaisluetteloa. Tapana oli, että joka vuosi palveluksensa suorittaneet ritarit eli ratsumiehet ratsuinensa astuivat näiden censorien eteen ja ilmoittivat heille, kuinka kauan ja kenenkä alaisina he olivat palvelleet, saadakseen sitten päästön. Haltioihinsa joutui nyt kansa, kun tuolla Pompeiuskin lähestyi loistavassa sotapäällikönpuvussa keskellä tavallisten ritarimiesten joukkoa ja velvollisuuden mukaisesti käsin talutti hevostansa. Censorit tunsivat kiusallista neuvottomuutta. Syntyi suuri hiljaisuus laajalla Velian ja Capitoliumin välisellä aukealla, kun toinen censori lopuksi korotti äänensä: "Minun on kysyttävä sinulta, kansalainen Pompeius, oletko sinä, sittenkuin olet ollut asevelvollinen, ollut mukana kaikilla sotaretkillä?" "Olen", Pompeius vastasi kuuluvalla äänellä, "ja kaikilla omassa johdossani." Suosionpauhua läheltä ja kaukaa. Censorit yhtyvät riemuun, nousevat istuimiltaan ja saattavat Pompeiusta persoonallisesti kotiin; koko kansa kintereillä.
Roomalaisia katukohtauksia: silmänräpäyskuva! Ne olivat huolettoman riemun ja sekoittamattoman suosion päiviä, jollaisia Rooma harvoin oli nähnyt. Licinius Crassus oli Pompeiuksen kateellinen konsulitoveri. Tässä Crassuksessa näemme aivan toisen lajin roomalaisuutta; hän on ensimäinen pankkiirinäyte, jonka tapaamme. Kun vanhalla ajalla ei ollut valtion perustamia pankkeja, valtakunnan pankkeja, niin on luonnollista, että oli Rotschildeja ja Vanderbilteja, jotka saivat käsiinsä rahakeskukset. Mistä Crassuksella oli miljaardinsa! Hän oli hurskaana sullalaisena rikastunut Sullan toimeenpanemasta surmattujen omaisuuden takavarikoimisesta ja keinotteli sitten hyvällä menestyksellä maatiloilla. Lisäksi hän möi arvokkaita orjia, jotka olivat rakennusteknikolta, insinöörejä, ja kehitti itse eräässä koulussa nuoria teknikoita, joita hän sitten vuokrasta lainasi. Sitten hän perusti palokunnan, sillä Rooman monet puurakennukset aiheuttivat lukemattomia tulipaloja; hän järjesti orjistansa palokuntamiehistön, rakensi ilmoitusasemia, ja jos hän nyt jossakin sammututti, hän aina samalla lähetti palopaikalle edustajansa, joka osti kartanonpaikan alhaisimpaan hintaan. Niin hänestä tuli suurin talonomistaja, joka vuokrasi asunnoita ja harjoitti tonttimaiden kaupustelua. Mutta hänen pankkiliikkeessänsä istui kokonainen sotajoukko kirjanpitäjiä ja kirjureita, ja hän antoi lainaksi äärettömiä summia. Hän tiesi, kenelle. Sillä hän tunsi ihmisensä näkemältä. Iulius Caesar eli vain velalla, mutta Crassus antoi hänelle rajattoman luoton. Kaikella tällä oli tietysti suurenmoinen mittakaavansa, mutta valtiomiehelle se kumminkin on liian pikkumaista, kaupustelijamaista. Tosiasiallisesti tämä rahaihminen kumartui Pompeiuksen edessä, ja se tapa, jolla hän kaikesta karsaudesta huolimatta hänen johtoonsa alistuu, osoittaa meille selvimmin, mikä mahti Pompeiuksen esiintymisellä silloin oli.
Mutta vaikeata oli Pompeiuksen vain yksityisenä ihmisenä Roomassa elää. Suuri soturi kadotti siellä sädekehänsä kansalaisena kansalaisten joukossa: hän tasoittui ympäristönsä tasalle. Senvuoksi hän harvoin meni kävelylle ja näyttäytyi aina vain suuren seurueen saattamana. Hänestä ei ollut myöskään väittelyyn eikä poliittiseen keskusteluun. Pitikö Mariuksen kohtalon toistua hänessä?
Mutta jo valtio tarvitsi taas sotapäällikköä, ja uusi päämäärä viittoi Pompeiukselle. Melkein vielä kauheampaa kuin Spartacuksen orjasota oli merirosvojen mellastus ulkona merellä. Niin suuria vammoja laiska Sulla oli hallintoonsa jättänyt.
Merirosvous on melkein yhtä vanha kuin itse merenkulku, ja merirosvot kuuluivat niin ehdottomasti Välimerelle kuin haikalat. Heidän asemapaikkanansa oli varsinkin jyrkkä, kalliorikas Vähän Aasian etelärannikko, se rannikkopala, jonka nimi on Kilikia. Juuri niistä ajoista lähtien, jolloin Sulla taisteli kuningas Mithridatesta vastaan, he olivat mitä julkeimmalla tavalla laajentaneet toimintaansa ja järjestäytyneet suurvallaksi. He eivät käyneet yksinomaan kauppalaivastojen kimppuun, vaan myöskin itsensä satamakaupunkienkin, purjehtivat väkivalloin satamaan ja ottivat pakkoveroa. Tästä kärsi lähinnä Kreikka lukuisine saarineen ja kauniine, kunnianarvoisine kaupunkeineen, yksin ikipyhät temppelialueet Epidauroksessa, Samoksessa, Samothraksessa j.n.e. joutuivat ryöstetyiksi. Aivan lähelle Atheenaa merirosvot tulivat; niin, nyt he hyökkäsivät Napolin lahteenkin, rikkaiden roomalaisten Eldoradoon, ja tulivat aina Tiberin suulle, tunkeutuivat julkisesti Rooman satamaan, Ostiaan, ja tuhosivat siellä kolmisoutulaivat. Erittäin halusta siepattiin ylhäisiä roomalaisia vangiksi; se tuotti mahtavat lunnaat. Ja herrat ryövärit itse esiintyivät tällöin ruhtinaallisesti; kultaiset raakapuut välkkyivät kokassa, ja aironlavat olivat hopealla silatut. Hienoa ammattia, ylhäisten seikkailijain korkea koulu; parhaimpien perheiden jäseniä liittyi merirosvoihin.
Vastuussa näistä kuulumattomista oloista olivat roomalaiset. Sillä roomalaisillehan maailma kuului; suojattomain maakuntain viha kääntyi Roomaa vastaan, joka niin perin heikosti huolehti merien valvontaa. Mutta nyt asia kävi kärkeväksi. Sillä itse Roomaan jäivät viljalähetykset saapumatta. Merirosvot kaappasivat kokonaisia viljalaivastoja, jotka olivat tulossa Afrikasta ja Sisiliasta. Maailman pääkaupunki oli saarrettuna; Rooman koskaan täyttymättömän kaupunkirahvaan majesteettia uhkasi nälänhätä.
Pompeius vaati mitä laajimpia valtuuksia ja apuneuvoja. Hän osoittautui tällöin erinomaiseksi järjestäjäksi. Mutta hän antoi toisten puhua puolestansa; hän tunsi arkuutta astua väkijoukon eteen, joka hänelle oli vierasta ainesta. Sillä jokainen muu roomalainen tuli aikaisin ja alinomaan, yksin jo vaalitilaisuuksissa, kosketuksiin kansankokouskoneiston kanssa. Mutta Pompeius ei ollut koskaan ollut quaestorina tai aediliksenä; hän oli täydellisesti säästynyt tavallisilta viranhakijain kumarruskuluilta, ja hän ei voinut nyt saada itseänsä astumaan rukouksin qviritien eteen, joiden oikut olivat laskemattomat ja joita hän ei osannut ohjailla. Mieluummin kätki hän toiveensa. Tribuuni Gabinius ehdoitti hänelle rajatonta valtaa koko merellä, mutta myöskin kaikkialla maalla kymmenen peninkulmaa (400 stadiumia) rannikosta sisämaahan päin; valtiorahaston vapaata käyttöä; 200 laivaa j.n.e. Senaattorit eivät käsittäneet aseman vakavuutta, tekivät vastarintaa ja pelkäsivät taaskin, että Pompeius nousisi kuninkaaksi. Silloin puhkesi kansanmeteli curian edustalla, ja Pompeius ajatti nyt päätökseen, että hän saikin 500 laivaa, 24 legaattia, 120,000 jalkamiestä, 5,000 ratsumiestä: kaiketi suurin voima, mitä Rooma koskaan on liikkeelle pannut.
Näitä korkealle tavoittavia vaatimuksia on moitittu, niille naurettu, mutta syyttä. Pompeius tiesi, kuten Moltke ja jokainen hyvä sotilas, että saavuttaakseen pysyvän voiton täytyy ensiksi hankkia itselleen lukumääräylivoima, ja hän on aina sen mukaan toiminut. Sillä nopea voitto, joka vihollisen nutistamisella temmataan, on valtiolle ja sen kansalaisille tavaton ajan, rahan ja ihmiselämän säästö. Pitkien sotien kurjuus on tulos riittämättömistä toimenpiteistä. Ja tapahtumat osoittivat pian hänen olleen oikeassa; sillä tuskin oli hänen suuriin vaatimuksiinsa suostuttu, niin heti jo markkinat ja pörssi rauhoittuivat ja mielettömän korkeiksi keinotellut hinnat laskeutuivat. Turvallisuus palautui jo ennen taistelun alkua.
Pompeius jakoi koko Välimeren kuuteentoista piiriin: kunkin piirin rannikoilla ajoi saalista yksi legaateista; mutta itse hän risteili avoimella merellä ja pyydysteli liikkeelle peloitettuja merirosvoja. Tässä hän esiintyi siis merimiehenä. Oli omituinen sattuma, että Pompeius asui Roomassa Esquilinuksella erään kadun varrella, jonka nimi oli Carinae; mutta carinae merkitsee "laivan emäpuu". Nyt hän oli meren ruhtinas, ja hän oli nytkin Carinaella kotonansa!