*Rebekka*. Ei —? Ei sinun kauttasi!
*Rosmer*. Eikä minua vartenkaan.
*Rebekka*. Oi Rosmer, elä anna tuollaisen epäilyksen herätä mielessäsi.
*Rosmer*. Onnen, rakas Rebekka — onnen ensi ehto on tyyni, iloisa, varma viattomuuden tunto.
*Rebekka* (tuijottaen eteensä). Niin, viattomuus —.
*Rosmer*. Ooh, sen puutetta et sinä käsitä. Mutta minä — —.
*Rebekka*. Sinä kaikista vähin!
*Rosmer* (osoittaa akkunaan päin). Myllykoski.
*Rebekka*. Oi, Rosmer —!
(*Matami Helseth* kurkistaa oikeanpuolisesta ovesta.)
*Matami Helseth*. Neiti!
*Rebekka*. Toiste, toiste. Ei nyt.
*Matami Helseth*. Vaan pari sanaa, neiti. (Rebekka menee ovelle. Matami
Helseth sanoo hänelle jotain. Kuiskuttelevat hetken toisilleen. Matami
Helseth nyökähyttää päällään ja menee.)
*Rosmer* (levottomana). Oliko se jotain minulle?
*Rebekka*. Ei, se oli vaan talous-asioita. Nyt sinun pitäisi mennä ulos raittiisen ilmaan, Rosmer. Käydä oikein kauvaksi.
*Rosmer* (ottaa hattunsa). Niin, tule. Niin menemme yhdessä.
*Rebekka*. Ei, ystäväni, minä en nyt pääse. Sinun täytyy mennä yksin. Mutta karkoita mielestäsi kaikki nuo raskaat ajatukset. Lupaa se minulle.
*Rosmer*. Niitä en saa koskaan karkoitetuksi — pelkään mä.
*Rebekka*. Että niin perusteeton asia voi vaikuttaa sinuun noin valtavasti —!
*Rosmer*. Paha kyllä — se ei ole niinkään perusteeton. Minä olen miettinyt sitä yön, pitkän. Ehkä Beate sittenkin näki oikein.
*Rebekka*. Missä asiassa, tarkoitat?
*Rosmer*. Näki oikein, luullessaan minun rakastavan sinua.
*Rebekka*. *Siinäkö* oikein!
*Rosmer* (laskee hattunsa pöydälle). Minua painaa vaan se kysymys — emmeköhän me kaksi ole koko ajan pettäneet itseämme — kutsuessamme suhdettamme ystävyydeksi.
*Rebekka*. Tarkoitatko, että sitä yhtä hyvin voisi kutsua —?
*Rosmer*. — rakkaussuhteeksi. Niin, sitä minä tarkoitan. Jo silloin, kun Beate vielä eli, annoin minä sinulle kaikki ajatukseni. Sinua minä vaan kaipasin. Sinun luonasi minä tunsin tyyntä, iloisaa, vaatimatonta onnea. Kun oikein muistelemme, Rebekka, — niin alkoi meidän yhdys-elämämme aivan kuin suloinen, salaperäinen lapsuudenrakkaus. Intoilematta ja haaveksimatta. Eikö se sinustakin tuntunut siltä. Sano.
*Rebekka* (taistelee itsekseen). Ooh — en tiedä, mitä siihen vastaisin.
*Rosmer*. Ja tätä likeistä elämää toisissamme ja toistemme hyväksi me olemme pitäneet ystävyytenä. Ei, Rebekka, meidän suhteemme on ollut henkistä avioliittoa — ehkä heti ensi päivistä alkaen. — Siksi painaa minua rikos. Minulla ei ollut oikeutta siihen, — Beaten tähden ei minulla ollut oikeutta.
*Rebekka*. Ei oikeutta elää onnellisena? Niinkö luulet, Rosmer?
*Rosmer*. Hän katseli meidän suhdettamme oman rakkautensa kannalta. Arvosteli meidän suhdettamme oman rakkautensa mukaan. Se oli luonnollista. Beate ei voinut luulla toisin, kuin luuli.
*Rebekka*. Mutta miksi sinä sitte syytät itseäsi Beaten hairahduksesta?
*Rosmer*. Rakkaudesta minuun, — se oli rakkautta tavallansa, — meni hän myllykoskeen. Se tosiasia on varma, Rebekka. Enkä minä koskaan saa sitä mielestäni.
*Rebekka*. Oi, elä ajattele muuta kuin sitä suurta, ylevää tehtävää, jolle olet pyhittänyt elämäsi.
*Rosmer* (pudistaa päätään). Se tehtävä ei mahda koskaan onnistua. Ei ainakaan minulta. Ei sen jälkeen, mitä nyt tiedän.
*Rebekka*. Minkä tähden ei sinulta?
*Rosmer*. Sen tähden, ett'ei mikään rikokselle perustettu asia onnistu.
*Rebekka* (tuskaantuen). Oi, tämä on suku-epäilystä — suku-tuskaa, — suku-arkuutta. Sanotaan kuolleiden kummittelevan täällä kiitävinä, valkeina hevosina. Minusta tämä on jotain sellaista.
*Rosmer*. Olkoon se mitä lieneekin. Samahan se on, kun en kumminkaan sitä voita? Ja usko minua, Rebekka. Niin kuin jo sanoin: varmaan voittoon pyrkivällä asialla olkoon iloinen ja viaton mies ajajana.
*Rebekka*. Onko ilo sitte niin perin välttämätöin sinulle, Rosmer?
*Rosmer*. Iloko? On, Rebekka, on se.
*Rebekka*. Sinulle, joka et koskaan voi nauraa!
*Rosmer*. On se kuitenkin. Usko minua, minulla on suuri taipumus iloisuuteen.
*Rebekka*. Nyt sinun pitää lähteä, ystäväni. Käydä kaukana, — oikein kaukana. Kuuletko? — Kas tässä on hattusi. Ja tässä keppisi.
*Rosmer* (ottaa kummankin). Kiitos. Etkö sinä tule mukaan?
*Rebekka*. En, en, en voi tulla nyt.
*Rosmer*. No niin siis. — Sinä olet kuitenkin mukanani. (menee ulos eteisen läpi. Vähän ajan kuluttua kurkistaa Rebekka samasta avonaisesta ovesta ulos. Menee sitte oikean puoliselle ovelle.)
*Rebekka* (avaa ja sanoo puoliääneen). Kas niin, matami. Nyt voitte päästää hänet sisälle. (menee toiselle puolen akkunan luo.)
(Vähän ajan kuluttua tulee *rehtori Kroll* oikealta, Tervehtii vaiti ja lyhyesti ja pitää hattua kädessään.)
*Kroll*. Hän on siis mennyt?
*Rebekka*. Niin on.
*Kroll*. Onko hänen tapansa käydä kaukana?
*Rebekka*. On kyllä. Mutta tänään ei hänestä juuri voi olla varma. Ja ellette tahdo tavata häntä —
*Kroll*. Ei — ei. Teitä minä haluaisin puhutella. Ja ihan kahden kesken.
*Rebekka*. Parasta sitte on käyttää tilaisuutta. Istukaa, herra rehtori. (istuu akkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Rehtori Kroll istuutuu hänen viereensä.)
*Kroll*. Neiti West, — te voinette tuskin ajatella, kuinka syvästi ja tuskallisesti minuun koskee — tämä käänne, joka Johannes Rosmerissa on tapahtunut.
*Rebekka*. Me olimme varmat siitä, että niin piti käymänkin — ensi aluksi.
*Kroll*. Vaan ensi aluksi?
*Rebekka*. Rosmer toivoi niin lujasti, että te, joko heti tai myöhemmin olisitte samaa mieltä, kuin hän.
*Kroll*. Minä?
*Rebekka*. Sekä te, että kaikki muut hänen ystävänsä.
*Kroll*. Niin, siinä nyt näette! Noin kykenemätöin hän on arvostelemaan ihmisiä ja oloja elämässä.
*Rebekka*. Muuten, koska hän kerran tuntee itselleen tarpeelliseksi vapautua kaikin puolin —
*Kroll*. Niin mutta nähkääs — *sitä* minä en usko hänestä.
*Rebekka*. Mitä te sitte uskotte?
*Kroll*. Minä uskon *teidän* olevan kaiken alkuun panijan.
*Rebekka*. Tuon arvelun olette saanut rouvaltanne, rehtori Kroll.
*Kroll*. Se on saman tekevä, keneltä sen olen saanut. Varma asia on vaan, että minussa on herännyt suuri epäluulo — erittäin suuri epäluulo, minä sanon — muistellessani ja miettiessäni koko teidän käytöstänne, aina tänne tulostanne asti.
*Rebekka* (katsoo häneen). Muistaakseni oli kerran sekin aika, jolloin teissä oli herännyt erittäin suuri luottamus minuun, hyvä rehtori. Olin vähällä sanoa, lämmin luottamus.
*Kroll* (puoli-ääneen). Jokaisenhan te lumositte, jota koetitte saada valtaanne.
*Rebekka*. Koetinko minä saada teitä —!
*Kroll*. Koetitte niin. Nyt en ole enää niin hupsu, että uskoisin teidän puolellanne olleen rahtuakaan tunnetta. Te tahdoitte vaan hankkia itsellenne pääsyn Rosmersholmaan. Saada täällä jalan sijaa. Siihen tarvitsitte minun apuani. Nyt sen huomaan.
*Rebekka*. Olette siis ihan unohtanut, että Beate minua pyysi ja rukoili tänne muuttamaan.
*Kroll*. Niin, sitte kun te ensin olitte lumonnut hänetkin. Tai voitteko kutsua ystävyydeksi sitä tunnetta, joka hänet valtasi. Se kääntyi hurmaukseksi — jumaloimiseksi. Se muuttui — miksi sitä sanoisinkaan — jonkinmoiseksi luonnottomaksi rakkaudeksi. Niin, se on oikea nimitys.
*Rebekka*. Olkaa hyvä ja ajatelkaa missä tilassa sisarenne oli. Mitä minuun tulee, niin en luule olevani millään tavalla intoileva.
*Kroll*. Ette, ette suinkaan. Mutta sitä vaarallisempi te olette niille ihmisille, joita tahdotte valtaanne. Teidän on niin helppo toimia tuumien ja varmojen laskujen mukaan, — juuri sen vuoksi, että teillä on kylmä sydän.
*Rebekka*. Kylmä? Oletteko niin varma siitä?
*Kroll*. Nyt olen siitä ihan varma. Muuten ette olisi niin järkähtämättä vuodesta vuoteen voinut pyrkiä täällä päämaaliinne. — Niin — niin, — sen te nyt olette saavuttanut. Te olette saanut hänet ja kaikki täällä valtaanne. Mutta perille päästäksenne ette ole empinyt tehdessänne hänet onnettomaksi.
*Rebekka*. Se ei ole totta. Minä en ole sitä tehnyt. Te itse olette tehnyt hänet onnettomaksi.
*Kroll*. Minäkö!
*Rebekka*. Niin, pannessanne hänet siihen luuloon, että hän oli syypää
Beaten kauheaan loppuun.
*Kroll*. Vai koski se siis kuitenkin häneen niin kovasti?
*Rebekka*. Sen voinette arvata. Niin hellä luonto kuin hänellä on —
*Kroll*. Minä luulin, että niin kutsuttu vapautunut mies olisi voittanut kokonaan arkatuntoisuuden. — Mutta siinäpä se on! — No niin — kyllähän minä sen oikeimmin jo tiesin. Noiden, seiniltä katseleväin miesten jälkeläinen ei pääse niin vaan irtautumaan siitä; mikä polvesta polveen on kulkenut suvussa perintönä.
*Rebekka* (katselee miettien eteensä). Johannes Rosmerilla on lujat juuret suvussansa. Se on varma se.
*Kroll*. Niin, ja se teidän olisi pitänyt muistaa, jos teissä olisi ollut myötätuntoisuutta häneen. Mutta ette suinkaan te osannut sitä muistaakkaan. Ovathan teidän edellytyksenne niin perin erillaiset kuin hänen.
*Rebekka*. Mitä edellytyksiä te tarkoitatte?
*Kroll*. Minä tarkoitan sukukannan, — alkuperän edellytyksiä, neiti
West.
*Rebekka*. Vai niin. Niin, se on kyllä totta, minä olen hyvin halpaa sukua. Mutta kuitenkin —
*Kroll*. Minä en tarkoita arvoa enkä asemaa. Minä ajattelen siveellisiä edellytyksiä.
*Rebekka*. Edellytyksiä? Mihinkä?
*Kroll*. Ylipäänsä teidän olemassa oloonne.
*Rebekka*. Mitä te sanotte!
*Kroll*. Minä sanon sen vaan sen vuoksi, että siinä on selitys teidän menettelyynne.
*Rebekka*. Tätä minä en ymmärrä. Minä tahdon täyden selvyyden!
*Kroll*. Minä luulin tosiaan, että teillä oli täysi selvyys asiassa. Muuten olisi hyvin kummallista, miksi te rupesitte tohtori Westin ottotyttäreksi —.
*Rebekka* (nousee). Vai niin! Nyt ymmärrän.
*Kroll*. — ja otitte hänen nimensä. Äitinne nimi oli Gamvik.
*Rebekka* (menee toiselle puolelle). Isäni nimi oli Gamvik, herra rehtori.
*Kroll*. Äitinne toimi saattoi kai hänet tuon tuostakin tekemisiin piirilääkärin kanssa.
*Rebekka*. Siinä olette oikeassa.
*Kroll*. Ja sitte ottaa tämä teidät luokseen — heti äitinne kuoltua. Hän on tyly teille. Ja kuitenkin te pysytte hänen luonaan. Te tiedätte, että hän ei aijo jättää teille äyriäkään perinnöksi. Saittehan te vaan kirstullisen kirjoja. Ja sentään te kestätte hänen luonaan. Suvaitsette hänen äreyttään. Hoitelette häntä viimeiseen asti.
*Rebekka* (toisella puolella, pöydän luona, katsoo häneen pilkallisesti). Ja syyksi kaikkiin noihin töihini arvelette te sen seikan, että syntymässäni muka oli jotain epäsiveellistä — rikoksellista!
*Kroll*. Minä päätän, että teitte, kaikki mitä teitte hänen hyväkseen, ehdottomasta tyttären vaistista. Muuten pidän koko teidän menettelytapaanne alkuperänne seurauksena.
*Rebekka* (kiivaasti). Mutta koko puheessanne ei ole sanaakaan totta! Sen voin todistaa! Sillä tohtori West ei ollut vielä tullut Lappiin minun syntyessäni.
*Kroll*. Anteeksi, — neiti. Hän tuli sinne vuotta ennen. Siitä olen minä ottanut selon.
*Rebekka*. Te olette erehtynyt, minä sanon! Tykkänään erehtynyt!
*Kroll*. Sanoittehan tässä toissa päivänä, että olette yhdeksänkolmatta vanha. Käytte kolmeakymmentä.
*Rebekka*. Niinkö? Sanoinko minä niin?
*Kroll*. Sanoitte kyllä. Ja siitä minä voin laskea —
*Rebekka*. Seis! Laskuista ei ole hyötyä. Minä voin yhtä hyvin tunnustaa teille heti, että olen vuotta vanhempi kuin sanoin olevani.
*Kroll* (hymyilee epäillen). Todellakin? Sepä oli uutinen. Mistä se lähtee?
*Rebekka*. Täytettyäni viisikolmatta, aloin mielestäni — naimatoin kuin olin — tulla liian vanhaksi. Ja sitte rupesin valehtelemaan itseäni vuotta nuoremmaksi.
*Kroll*. Te? Vapautunut nainen. Onko teilläkin ennakkoluuloja naima-ijän suhteen?
*Rebekka*. Siinä tein perin tuhmasti — oikein naurettavasti. Mutta ihmiseen jää aina jotain, josta ei pääse vapautumaan. Sellaisia me nyt olemme.
*Kroll*. Olkoonpa niinkin. Mutta laskuni voi sittenkin olla oikea. Sillä tohtori West kävi siellä käymätietä, vuotta ennen viran saantiaan.
*Rebekka* (kiivastuu). Se ei ole totta!
*Kroll*. Eikö ole totta?
*Rebekka*. Ei. Sillä äiti ei koskaan puhunut mitään siitä.
*Kroll*. Vai ei hän puhunut?
*Rebekka*. Ei koskaan. Eikä tohtori West myöskään. Ei sanaakaan.
*Kroll*. Ehkä he vaikenivat sen vuoksi, että heillä oli syytä saada yksi vuosi unhohtuksiin? Samoin kuin *tekin* olette tehnyt, neiti West. Se on ehkä suku-omituisuus.
*Rebekka* (kulkee edestakaisin, väännellen käsiään). Se on mahdotonta. Te tahdotte vaan luulotella minua. Ei ikinä se ole totta, ei. Se ei voi olla totta! Ei iki-päivinä —!
*Kroll* (nousee). Mutta, hyvä neiti, — miksi Herran nimessä te noin riehutte? Vallanhan te säikytätte minua! Mitä on minun luuleminen ja ajatteleminen —!
*Rebekka*. Ei mitään. Teidän ei tarvitse luulla eikä ajatella mitään.
*Kroll*. Selittäkää sitte kaikella muotoa, kuinka te joudutte noin suunniltanne sellaisen asian — sellaisen mahdollisuuden tähden.
*Rebekka* (hilliten itseänsä). Onhan se selvä asia, rehtori Kroll. Ei minulla ole halua pitää itseäni laittomana lapsena.
*Kroll*. Vai niinkö? No, no, tyydytään nyt — vastaiseksi — siihen selitykseen. Siis on teillä siinäkin suhteessa jäänyt pieni ennakkoluulo.
*Rebekka*. Niin kaiketi minulla on.
*Kroll*. No, ja luullakseni tuo teidän vapautumisenne — niinkuin sitä kutsutte — on monissa kohdin samanlaista. Te olette kirjoista hankkinut itsellenne koko joukon uusia mietteitä ja mielipiteitä. Te olette saanut jonkinlaisia tietoja tutkimuksista usealla alalla — tutkimuksista, jotka näyttävät kukistavan monta perustusta, joita tähän asti on pidetty pyhinä ja kumoamattomina. Mutta tuo kaikki on vaan oppimalla saatua, neiti West. Vaan tietoa. Se ei ole muuttunut teissä lihaksi ja vereksi.
*Rebekka* (miettien). Ehkä te olette oikeassa.
*Kroll*. Tutkikaa vaan itseänne, niin saatte nähdä! Ja kun te olette tuollaisella, kannalla, niin voi helposti arvata, miten Johannes Rosmerin laita on. Sehän on selvää hulluutta — suin päin turmioon syöksymistä, — että hän tahtoo julkisesti tunnustaa luopuneensa entisestä puolueestaan! Hän, — joka on niin arka luonnoltaan! Ajatelkaa häntä entisten ystäviensä hylkäämänä — vainoomana. Torjuen yhteiskunnan etevimpien miesten hyökkäyksiä. Ei sinä ilmoisna ikänä hänessä ole miestä sitä kestämään.
*Rebekka*. Hänen *täytyy* kestää! Nyt on jo liian myöhäistä vetäytyä takaisin.
*Kroll*. Ei ollenkaan. Ei millään tavalla. Tapahtuneet asiat saadaan vaikenemalla unohduksiin, — tai ne voidaan ainakin selittää vaan ohi meneväksi, vaikka kyllä surkuteltavaksi hairahdukseksi. Mutta — *yksi* seikka on kuitenkin ihan välttämätöin.
*Rebekka*. Ja mikä se on?
*Kroll*. Teidän täytyy saada hänet hankkimaan suhteellensa laillista vahvistusta.
*Rebekka*. Suhteellensa minuunko?
*Kroll*. Niin. Pitäkää huoli siitä, että hän sen tekee.
*Rebekka*. Te ette siis voi päästä siitä luulosta, että meidän suhteemme kaipaa — laillista vahvistusta, niin kuin sitä kutsuitte?
*Kroll*. Minä en tahdo lähemmin koskea asiaan. Mutta minä luulen ainakin huomanneeni, että ihmisten on helpointa voittaa niin kutsutut ennakkoluulot — kaikissa — hm.
*Rebekka*. Miehen ja naisen välisissä suhteissa — niinkö?
*Kroll*. Niin, — suoraan sanoen, — niin minä luulen.
*Rebekka* (menee lattian poikki ja katselee, akkunasta). Olin vähällä sanoa, — kumpa olisitte oikeassa, rehtori.
*Kroll*. Mitä sillä tarkoitatte? Sanotte sen niin kummallisesti.
*Rebekka*. Eikö mitä! Elkäämme enää puhuko niistä asioista. — Ah — tuolla hän jo tulee!
*Kroll*. Nytkö jo! Sitte minä lähden.
*Rebekka* (menee hänen luokseen). Ei — jääkää! Sillä nyt saatte kuulla jotain.
*Kroll*. Ei nyt. Minä en luule kärsiväni hänen näköänsä.
*Rebekka*. Minä pyydän, — jääkää. Tehkää se. Muuten kadutte. Viimeisen kerran minä teiltä jotain pyydän.
*Kroll* (katsoo häneen kummastuneena ja panee sitte hattunsa pois). No niin, neiti West. Olkoon menneeksi sitte. (Ovat hetken hiljaa. Sitte tulee *Johannes Rosmer* eteisestä.)
*Rosmer* (näkee rehtorin, seisahtuu ovessa). Mitä —! Oletko sinä täällä?
*Rebekka*. Hän olisi kernaammin karttanut sinua, Rosmer.
*Kroll* (ehdottomasti). Sinua!
*Rebekka*. Niin, herra rehtori. Rosmer ja minä — me sinuttelemme toisiamme. Suhteemme toisiimme on johtanut siihen.
*Kroll*. Sitäkö minun piti jäämän tänne kuulemaan?
*Rebekka*. Sekä sitä — että vielä muutakin.
*Rosmer* (tulee lähemmäksi). Mikä on tarkoitus tänpäiväisellä käynnilläsi?
*Kroll*. Minä tahdoin kerran vielä hillitä sinua ja voittaa sinut uudestaan puolellemme.
*Rosmer* (näyttää sormellaan sanomalehteä). Sen jälkeen, mitä tuossa on luettavana?
*Kroll*. Minä en ole sitä kirjoittanut.
*Rosmer*. Teitkö mitään estääksesi sen ilmaantumista?
*Kroll*. Se olisi ollut rikos sitä asiaa vastaan, jota ajan. Eikä se muuten ollut minun vallassanikaan.
*Rebekka* (repii sanomalehden palasiksi, rusentaa sen ja heittää uunin taakse). Kas noin. Nyt se on pois silmistä. Ja olkoon se samoin mielestäkin. Sillä toiste ei tule enää sellaisia, Rosmer.
*Kroll*. Niin, niin, kun vaan saisitte asiat *sille* kannalle.
*Rebekka*. Tulkaa, ja istukaamme, ystäväni. Kaikin kolmisin. Niin ilmoitan teille kaikki.
*Rosmer* (istuu ehdottomasti). Mikä sinuun on tullut, Rebekka! Tuo kammottava tyyneys —. Mitä se on?
*Rebekka*. Se on päätöksen tyyneys. (istuu.) Istukaa tekin, rehtori. (*rehtori Kroll* istuu sohvaan.)
*Rosmer*. Päätöksen, sanoit. Minkä päätöksen?
*Rebekka*. Minä annan sinulle takaisin, mitä tarvitset, voidaksesi elää.
Sinä olet saava takaisin iloisen viattomuutesi, rakas ystäväni.
*Rosmer*. Mitä tämä on?
*Rebekka*. Minä kerron vaan. Muuta ei tarvita.
*Rosmer*. No!
*Rebekka*. Tultuani tänne Lapista — tohtori Westin kanssa, — aukeni minulle, mielestäni uusi, suuri, avara maailma. Tohtori oli opettanut minulle yhtä ja toista. Kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka minulla siihen aikaan oli elämästä. (taistellen ja tuskin kuuluvasti). Silloin —
*Kroll*. Silloin —?
*Rosmer*. Mutta, Rebekka, — tämänhän minä jo tiedän.
*Rebekka* (hilliten itseänsä). Niin — niin, — oikeassa olet. Tämän sinä kyllä tiedät.
*Kroll* (katsoo kiinteästi Rebekkaan). Ehkä on paras, että minä lähden pois.
*Rebekka*. Ei, istukaa vaan, hyvä rehtori (Rosmerille). Tarkoitan vaan *sitä*, näetkös, — että tahdoin seurata uutta, koittavaa aikaa. Kaikkia uusia aatteita. — Kerran kertoi rehtori Kroll minulle, että Ulrik Brendelillä oli ollut suuri valta sinuun, yhteen aikaan vielä alaikäisenä ollessasi. Sen olisi mielestäni pitänyt onnistua minullekkin.
*Rosmer*. Tulitko sinä tänne sala-tarkoituksessa —!
*Rebekka*. Minä tahdoin, että me kaksi yhdessä menisimme eteenpäin vapaudessa. Aina yhä eteenpäin. — Mutta sinun ja täydellisen vapautumisen välillä oli synkkä, ylipääsemätöin muuri.
*Rosmer*. Mitä muuria tarkoitat?
*Rebekka*. Tarkoitan sitä, Rosmer, että sinä et voinut kehkeytyä vapaaksi muualla, kuin hellässä päivän-paisteessa. Ja täällä sinä kuihduit ja näivetyit moisen avioliiton pimeydessä.
*Rosmer*. Sinä et vielä koskaan ole puhunut minulle avioliitostani *tuolla* tavalla.
*Rebekka*. En, sitä en uskaltanut, sillä siten olisin säikyttänyt sinut.
*Kroll* (nyökkää Rosmerille). Kuulitko *sitä*!
*Rebekka* (jatkaa). Mutta minä tiesin kyllä missä sinun pelastuksesi oli. Ainoa pelastuksesi. Ja sitte minä ryhdyin toimiin.
*Rosmer*. Mitä toimia sinä tarkoitat?
*Kroll*. Tarkoitatteko sillä, että — —!
*Rebekka*. Niin, Rosmer —. (nousee.) Istu vaan. Te myöskin, rehtori Kroll. Mutta, kaikki on tuleva ilmi. Sinä, Rosmer, olet viaton. Et sinä, vaan minä houkuttelin —; tulin houkutelleeksi Beaten harhateille —
*Rosmer* (hypähtää seisomaan). Rebekka!
*Kroll* (ylös sohvalta). — Harhateille!
*Rebekka*. Niille teille, — jotka johtivat Myllykoskeen. Nyt sen tiedätte kumpikin.
*Rosmer* (huumauksissa). Mutta minä en ymmärrä —. Mitä hän sanoo? Minä en ymmärrä sanakaan —!
*Kroll*. Niin vai, niin. Minä alan ymmärtää.
*Rosmer*. Mutta mitä sinä sitte olet tehnyt! Mitä sinä olet voinut sanoa hänelle? Eihän ollut mitään sanottavaa. Ei vähääkään.
*Rebekka*. Hän sai tietää, että sinä pyrit vapaaksi kaikista vanhoista ennakkoluuloista.
*Rosmer*. Niin, mutta sitä minä en vielä siihen aikaan tehnyt.
*Rebekka*. Minä tiesin sen pian tapahtuvan.
*Kroll*. (nyökkää Rosmerille). Ahaa!
*Rosmer*. Entä sitte? Mitä vielä? Nyt tahdon tietää lopunkin.
*Rebekka*. Vähää myöhemmin — pyysin ja rukoilin häneltä, että saisin lähteä Rosmersholmasta.
*Rosmer*. Minkä tähden sinä tahdoit lähteä — silloin?
*Rebekka*. Minä en tahtonut lähteä. Minä tahdoin pysyä täällä, missä olin. Mutta minä sanoin hänelle, että olisi paras meille kaikille, että minä ajoissa poistuisin. Minä viittasin hänelle, että jos minä viivyn täällä kauvemmin, — niin voisi, — voisi tapahtua, — mitä tahansa.
*Rosmer*. Niin sinä siis sanoit ja teit?
*Rebekka*. Niin, Rosmer.
*Rosmer*. Sitä sinä kutsuit toimeen ryhtymiseksi?
*Rebekka* (murtuneella äänellä). Niin, siksi minä sitä kutsuin.
*Rosmer* (vähän perästä). Oletko nyt tunnustanut kaikki, Rebekka?
*Rebekka*. Olen.
*Kroll*. Ette kaikkia.
*Rebekka* (katsoo häneen arasti). Mitä olisi vielä jäljellä?
*Kroll*. Ettekö te lopuksi ilmoittanut Beatelle, että teidän matkanne muille seuduille oli välttämätöin — ei ainoastaan paras vaan ihan välttämätöin Rosmerin ja teidän tähtenne, ja että lähdön täytyi tapahtua niin pian kuin mahdollista? Noh?
*Rebekka* (hiljaa ja epäselvästi). Ehkä minä sanoin jotain sinnekin päin.
*Rosmer* (vaipuu akkunan vieressä olevaan nojatuoliin), ja tuollaista valhe- ja petosverkkoa on hän — onneton sairas, uskonut. Uskonut ihan todeksi! Järkähtämättä! (katsoo Rebekkaan.) Eikä hän koskaan maininnut mitään minulle. Ei koskaan edes viittaamalla! Oh, Rebekka, — minä näen kasvoistasi, — että *sinä* kielsit häntä sitä tekemästä!
*Rebekka*. Hän oli saanut päähänsä, ett'ei hänellä lapsettomana vaimona, ollut oikeutta olla täällä. Ja sitte hän luuli velvollisuutensa vaativan häntä tekemään tilaa.
*Rosmer*. Ja sinä — sinä et tehnyt mitään, saadaksesi häntä siitä luulosta?
*Rebekka*. En.
*Kroll*. Te ehkä vaan vahvistitte häntä luulossaan? Vastatkaa!
*Rebekka*. Siltä se taisi hänestä tuntua, luulen.
*Rosmer*. Niin, niin, — ja sinun tahtoasi hän totteli kaikissa. Ja niin hän teki tilaa. (hypähtää seisomaan.) Kuinka sinä voit — voit jatkaa noin kauheata leikkiä!
*Rebekka*. Mielestäni oli valittava toinen kahdesta elämästä, Rosmer.
*Kroll* (kiihkeästi ja mahtavasti). Teillä ei ollut oikeutta ruveta valitsijaksi.
*Rebekka* (kiivaasti). Luuletteko sitte minun silloin toimineen kylmän, harkitsevan järjen avulla! Silloin en ollut sellainen kuin nyt, tätä kertoessani. Ja onhan joka ihmisessä kaksi tahtoa, tiedän mä. Minä tahdoin Beaten pois. Millä keinoin tahansa. Mutta en kuitenkaan luullut sen koskaan tapahtuvan. Joka askelta uskaltaessani ja koetellessani, kuulin mielestäni jonkun äänen sisässäni huutavan: Tähän asti vaan! Ei askeltakaan enään! — Enkä kuitenkaan voinut heretä. Minun *täytyi* koetella hieman vielä. Sanoa vaan yksi ainoa sananen. Ja sitte yksi lisää — ja aina vaan sananen lisää. — Ja sitte se *tapahtui*. — Niin sellaiset asiat valmistuvat. (lyhyt vaitiolo).
*Rosmer* (Rebekalle). Miten luulet itsellesi vast'edes käyvän? Tämän jälkeen?
*Rebekka*. Minulle saa käydä miten tahansa. Ei sillä ole suurin lukua.
*Kroll*. Ei sanaakaan, josta huomaisi katumusta. Ehk'ei se teitä vaivaakkaan?
*Rebekka* (kylmästi). Anteeksi, herra rehtori, — se asia ei liikuta muita kuin minua. Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa.
*Kroll* (Rosmerille). Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla. Mitä likeisimmässä suhteessa. (katsoo kuviin seinillä). Ooh — noita poissa olevia, — näkisivät he nyt haudoistaan!
*Rosmer*. Menetkö kaupunkiin?
*Kroll* (ottaa hattunsa). Menen. Mitä pikemmin, sitä parempi.
*Rosmer* (ottaa samoin hattunsa). Sitte tulen minä kanssasi.
*Kroll*. Tuletko! No arvasinhan minä, ett'emme me vielä olleet ihan menettäneet sinua.
*Rosmer*. Tule nyt, Kroll! Tule! (menevät eteisen kautta, katsomatta Rebekkaan. Hetken kuluttua menee Rebekka varovasti akkunan luo ja kurkistaa kasvien välistä ulos.)
*Rebekka* (puhuu puoliääneen itsekseen). Eikä tänäänkään sulun yli.
Yläpuolelta nytkin. Ei pääse koskaan Myllykosken yli. Ei koskaan. (menee
akkunan luota.) Niin — niin sitte! (menee ja vetää kellonnauhasta.
Vähän ajan perästä tulee *matami Helseth* oikealta.)
*Matami Helseth*. Mikä on, neiti?
*Rebekka*. Matami, olkaa hyvä ja tuottakaa minun matkakirstuni alas vinniltä.
*Matami Helseth*. Matkakirstunne?
*Rebekka*. Niin, ruskea hylkeennahka-kirstuni, tiedättehän?
*Matami Helseth*. Tiedän toki. Mutta Herra hallitkoon — aikooko neiti lähteä matkoille?
*Rebekka*. Niin, nyt minä aijon lähteä matkoille, matami.
*Matami Helseth*. Ja heti tuossa tuokiossa!
*Rebekka*. Niin pian kun olen säälinyt tavarani kokoon.
*Matami Helseth*. No en ole mokomaa ennen kuullut! Mutta tottahan neiti pian palaa, tiedän mä?
*Rebekka*. En minä palaa enää koskaan.
*Matami Helseth*. Ette koskaan! Mutta miten, Herran nimessä, me sitten tullaan toimeen täällä Rosmersholmassa, kun neiti on poissa? Ja pastori-raukallakin oli niin hyvät oltavat.
*Rebekka*. Niin, mutta minä olen tänään ruvennut pelkäämään, matami
Helseth.
*Matami Helseth*. Pelkäämään! 'sus siunatkoon, — minkä tähden?
*Rebekka*. Luulen nähneeni vilauksen valkeista hevosista.
*Matami Helseth*. Valkeista hevosista. Ihan päiväsydännä.
*Rebekka*. Oo, ne valkeat hevoset, ne liikkuvat täällä Rosmersholmassa joka aika. (toisella äänellä.) No — entä matkakirstuni, matami?
*Matami Helseth*. Niin oikein. Matkakirstunne.
(menevät molemmat oikealle.)
NELJÄS NÄYTÖS.
(Arkihuone Rosmersholmassa. On myöhä ilta. Pöydällä palaa lamppu, sen päällä on varjostin.)
(*Rebekka West* seisoo pöydän edessä, latoen pieniä esineitä tavaralaukkuun. Hänen hattunsa, päällystakkinsa ja virkkaamansa valkea villahuivi riippuvat sohvan selkämyksellä.)
(*Matami Helseth* tule oikealta.)
*Matami Helseth* (puhuu matalalla äänellä, näyttäen salaperäiseltä). Niin, nyt on kaikki kapineet viety ulos, neiti. Ne ovat keittiökäytävässä.
*Rebekka*. Hyvä. Olette kai sanonut kuskille?
*Matami Helseth*. Olen. Hän kysyy, mihinkä aikaan hänen pitää tulla vaunuinensa.
*Rebekka*. Luullakseni noin yhdentoista paikoilla. Höyrylaiva lähtee puoliyön aikaan.
*Matami Helseth* (vähä vitkastellen). Entä pastori sitte? — Joll'ei hän tule siksi kotiin?
*Rebekka*. Minä matkustan kuitenkin. Ell'en enää tapaisi häntä, voitte sanoa, että kirjoitan hänelle. Pitkän kirjeen. Sanokaa niin.
*Matami Helseth*. Niin, — käyhän se laatuun kirjoituskin. Mutta, neiti parka, — minusta teitin pitäisi koittaa puhutella häntä vielä kerran.
*Rebekka*. Ehkä niinkin. Tai ehk'ei sittenkään,
*Matami Helseth*. No ei nyt, — että minun vielä piti näkemän tällaista, enpä minä tätä olisi luullut!
*Rebekka*. Mitä te sitte olisitte luullut, matami Helseth?
*Matami Helseth*. No olisin minä toki luullut pastori Rosmeria vähä enemmän kunnon mieheksi.
*Rebekka*. Kunnon mieheksi?
*Matami Helseth*. Niin totta, niin minä juuri sanon.
*Rebekka*. Mutta, matami hyvä, mitä te sillä tarkoitatte!
*Matami Helseth*. Minä tarkoitan täyttä totta, neiti. Ei hänen vaan pitäisi *sillä* tavalla suoriutua asiasta.
*Rebekka* (katsoo häneen). Kuulkaapas matami. Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan — minkä tähden te luulette minun lähtevän pois?
*Matami Helseth*. Hyvänen aika, se on kai välttämätöntä, neiti. Jaa, jaa, niin, niin. Mutta minusta ei pastori ole ollenkaan tehnyt kauniisti. Mortensgårdiakin voi vielä puolustaa. Sillä olihan sen naisen mies elossa. Eikä he niin päässeet yhteen, vaikka kuinka olisivat tahtoneet. Mutta pastori, nähkääs, hän on — hm!
*Rebekka* (vähä hymyillen). Oletteko te voinut luulla tuollaisia asioita minusta ja pastori Rosmerista?
*Matami Helseth*. En, Jumala varjelkoon. Niin, minä tarkoitan, — en ennen kun tänään.
*Rebekka*. Mutta tänään siis —?
*Matami Helseth*. No — sitte kun ne ihmiset sanovat sanomissa olevan niin paljon ilkeitä asioita pastorista, niin —.
*Rebekka*. Hahaa!
*Matami Helseth*. Sillä minun mielestäni luulisi semmoisen miehen, joka kerran menee Mortensgårdin uskoon, kykenevän vaikka ihan mihin tahansa.
*Rebekka*. No niin, taitaa olla niin. Mutta entä minä? Mitä minusta luulette?
*Matami Helseth*. Hyvänen aika, — eihän teistä ole suurin sanottavaa. Ei sitä yksinäisen naisen ole niinkään helppoa pysyä lujana — arvelen ma. Kaikkihan me olemme ihmisiä, neiti West.
*Rebekka*. Se on tosi sana, matami. Kaikki me olemme ihmisiä. — Mitä te kuuntelette?
*Matami Helseth* (hiljaa). Herra Jesus, — siellä se tulee suoraa päätä.
*Rebekka* (säpsähtää). Siis kuitenkin —! (päättävästi) No niin. Olkoon menneeksi!
(*Johannes Rosmer* tulee eteisestä.)
*Rosmer* (näkee matkahankkeet, kääntyy Rebekkaan ja kysyy). Mitä tämä merkitsee?
*Rebekka*. Minä matkustan pois.
*Rosmer*. Heti?
*Rebekka*. Niin. (matamille.) Siis kello yksitoista.
*Matami Helseth*. Hyvä, neiti. (menee oikialle.)
*Rosmer* (vähä vai'ettuaan). Mihin sinä matkustat, Rebekka?
*Rebekka*. Pohjoiseen päin, höyrylaivalla.
*Rosmer*. Pohjoiseen? Minkä tähden pohjoiseen?
*Rebekka*. Sieltähän minä tulinkin.
*Rosmer*. Mutta eihän sinulla nyt ole siellä mitään tehtävää.
*Rebekka*. Eihän minulla ole mitään tehtävää täälläkään.
*Rosmer*. Mihin sitte aijot ryhtyä?
*Rebekka*. En tiedä. Kunhan vaan saan tästä lopun.
*Rosmer*. Saat lopun?
*Rebekka*. Rosmersholma on murtanut minut.
*Rosmer* (tulee tarkemmaksi). Niinkö sanot?
*Rebekka*. Murtanut minut ihan perinpohjin. — Minulla oli niin terve ja uljas tahto, tänne tullessani. Nyt olen joutunut vieraan lain alle. — Tämän jälkeen en luule uskaltavani ryhtyä enää mihinkään.
*Rosmer*. Minkä tähden et? Minkä lain alle sinä sanot, että olet?
*Rebekka*. Elkäämme puhuko siitä nyt. — Kuinka sinun ja rehtorin kävi?
*Rosmer*. Me olemme sopineet.
*Rebekka*. Vai niin, sillä se siis päättyi.
*Rosmer*. Hän kokosi luokseen kaikki vanhat ystävämme. He ovat todistaneet minulle, että ihmismielten jalostajaksi en ollenkaan kelpaa. Ja se on sitä paitsi niin toivotonta työtä. Minä heitän sen kokonaan.
*Rebekka*. Niin, niin, — paras kai se mahtaa olla.
*Rosmer*. Sanotko nyt *niin*? Oletko *nyt* *sitä* mieltä?
*Rebekka*. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä.
*Rosmer*. Sinä valehtelet, Rebekka.
*Rebekka*. Valehtelen —!
*Rosmer*. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et ole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon.
*Rebekka*. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen toimeen.
*Rosmer*. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä jotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit minun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut.
*Rebekka*. Kuule, Rosmer —.
*Rosmer* (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen perinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi.
*Rebekka*. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva viimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin kirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta parasta lienee, että saat heti kuulla kaikki.
*Rosmer*. Onko sinulla lisää tunnustettavaa?
*Rebekka*. Suurin asia on sanomatta.
*Rosmer*. Mikä suurin?
*Rebekka*. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle muulle luo sekä valoa että varjoa.
*Rosmer* (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään.
*Rebekka*. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni tänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan. Millä tavalla tahansa — tietysti.
*Rosmer*. Sinulle onnistuikin — se mitä pyysit.
*Rebekka*. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä — siihen aikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en tuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut polultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon minulta — ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni.
*Rosmer*. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää.
*Rebekka*. Silloin minussa heräsi — tuo hurja, hillitsemätön halu —.
Ooh, Rosmer —!
*Rosmer*. Halu. Sanoit —! Mihin?
*Rebekka*. Sinuun.
*Rosmer* (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on!
*Rebekka* (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat kuulla eteen päin.
*Rosmer*. Ja sinä tarkoitat — että olet rakastanut minua — tuolla tavalla!
*Rebekka*. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, — siihen aikaan. Minä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo sanoin, hurja, hillitsemätöin halu.
*Rosmer*. (tukalasti). Rebekka — istutko sinä todellakin itse siinä — sinä — sinä itse, kertomassa tätä!
*Rebekka*. Niin, mitä arvelet, Rosmer!
*Rosmer*. Sellaisesta syystä, — sellaisen halun vallassa sinä siis — sinä — sinä — ryhdyit *toimeen*, — niinkuin sitä kutsut.
*Rebekka*. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen myrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa mukaansa, — kantaa pyörteessään kauvaksi, — mihin tahansa. Turha on ponnistella vastaan.
*Rosmer*. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen.
*Rebekka*. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme keskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä.
*Rosmer*. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa.
Voimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä.
*Rebekka*. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli suljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi että — mielipiteistäsi.
*Rosmer*. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä — sinä itse, — koko sinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen vapaa — sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut alkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin —!
*Rebekka*. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani kuin nyt.
*Rosmer*. — ja kuitenkin — sanon — kun eilen kysyin sinulta — pyysin sinua: rupea vaimokseni, — silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla, ett'et koskaan sitä tee.
*Rebekka*. Silloin minä huusin epätoivosta.
*Rosmer*. Minkä tähden?
*Rebekka*. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun oma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt, jolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen menettänyt toimintakykyni, Rosmer.
*Rosmer*. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut.
*Rebekka*. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi!
*Rosmer*. Mutta kuinka? Kuinka?
*Rebekka*. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, — ja sitte kun sinä olit muuttunut oikeaksi itseksesi —
*Rosmer*. Niin niin?
*Rebekka*. — sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan kuin Beate eli —
*Rosmer*. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa.
*Rebekka*. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi — hiljaisuudessa — yksinäisyydessä, — kun annoit minulle ehdottomasti kaikki ajatuksesi, — joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana, kuin ne tunsit, *silloin* minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen — tietysti. Melkein huomaamatta — mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan perin pohjin.
*Rosmer*. Mitä se oikein on Rebekka!
*Rebekka*. Kaikki muu, — tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta kauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon rauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, — hiljaisuus sellainen kuin lintujen *lepokallioille* sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa — — —.
*Rosmer*. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät.
*Rebekka*. Ei ole enää suurin sanottavaa. *Se* vaan on enää kertomatta, että silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka tyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden välillämme.
*Rosmer*. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä.
*Rebekka*. Paras on, niin kuin on. Eilen — kun kysyit minulta, tahdonko ruveta vaimoksesi — silloin minä riemuitsin —
*Rosmer*. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti.
*Rebekka*. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin. Muinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole enää voimaa — ei pidemmältä.
*Rosmer*. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut?
*Rebekka*. Rosmer-suvun näkökanta elämästä — tai ainakin *sinun* näkökantasi on turmellut minun tahtoni!
*Rosmer*. Turmellut?
*Rebekka*. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien alaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun kanssasi — on jalostanut minun mieleni —
*Rosmer*. Ooh, voisin vaan luottaa siihen!
*Rebekka*. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa.
Mutta: — (pudistaa päätään.) mutta — mutta —
*Rosmer*. Mutta? — Mitä?
*Rebekka*. — mutta se murhaa onnen.
*Rosmer*. Niinkö sanot, Rebekka?
*Rebekka*. Ainakin minulta.
*Rosmer*. Niin, mutta oletko ihan varma *siitä*. Jos nyt taas kysyisin sinulta —? Pyytäisin sinua niin hartaasti —
*Rebekka*. Ystäväni — elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta!
Niin, — sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin —
*Rosmer*. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut?
*Rebekka*. Niin. Enemmän ja jotain muuta.
*Rosmer* (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka?
Ajatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä.
*Rebekka*. Onko? Ja sentään —? Kuitenkin sinä —?
*Rosmer*. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan — noin ajatuksissani — ymmärräthän.
*Rebekka*. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin.
*Rosmer* (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se lieneekin — niin minä voin unhoittaa kaikki.
*Rebekka*. Mutta minä en voi.
*Rosmer*. Oo, Rebekka!
*Rebekka*. Niin, Rosmer, — *se* se juuri on kauheata, että nyt, kun elämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, — nyt olen muuttunut sellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen.
*Rosmer*. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa sinuun, — ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, — semmoisena kuin nyt olet.
*Rebekka*. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus sitte? Mistä minä *sen* otan.
*Rosmer* (raskaasti). Niin, niin — viattomuus.
*Rebekka*. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. *Se* oppihan sinun piti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa aatelis-ihmisissä —.
*Rosmer*, Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma, Rebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida jalostaa ulkoa päin.
*Rebekka* (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö?
*Rosmer* (miettien). Niin, — *siinähän* se suuri juuri olisi. Elämän ihanin onni mielestäni, melkein. — Jos niin on — (kiemurtelee tuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen perille.
*Rebekka*. Etkö sinä usko minua?
*Rosmer*. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua? Sinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon! Nyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, — niin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän minä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin.
*Rebekka* (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer —
Rosmer!
*Rosmer*. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa, minä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti tietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa?
*Rebekka*. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka todistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on tapahtunut sinun, — ainoastaan sinun kauttasi!
*Rosmer*. Ooh — ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä. Minä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä sinuun.
*Rebekka*. Kuinka sitte luulet voivasi elää?
*Rosmer*. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en luule että voinkaan. — Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa, jonka hyväksi kannattaisikaan elää.
*Rebekka*. Elämässä, — siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen.
Aikanamme siitä kyllä suoriumme.
*Rosmer* (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte luottamukseni takaisin! Luottamukseni *sinuun*, Rebekka! Luottamukseni rakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon!
*Rebekka*. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia.
*Rosmer*. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä autiota, — tätä kauheata tyhjyyttä, — tätä — tätä —.
*Rebekka*. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää seisomaan.) Ah, kuuletko?
(Ovi aukenee. *Ulrik Brendel* tulee sisään, hänellä on kiillotettu paita päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden varret ovat vedetyt housujen päälle, muuten samassa puvussa kuin edellisellä kerrallakin, näyttää ränsistyneeltä.)
*Rosmer*. Tekö siellä olette, herra Brendel.
*Brendel*. Johannes poikani, — minä sanon sinulle hyvästi.
*Rosmer*. Minne aijotte näin myöhään?
*Brendel*. Alas mäkeä.
*Rosmer*. Kuinka?
*Brendel*. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata sitä suurta olemattomuutta.
*Rosmer*. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on?
*Brendel*. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin. Kun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, — silloin seisoin edessäsi äveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani.
*Rosmer*. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä —
*Brendel*. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä hävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla.
*Rosmer*. Jos *minä* voin auttaa teitä jollain —
*Brendel*. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö sinulta pieni laina minulle?
*Rosmer*. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti.
*Brendel*. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari!
*Rosmer*. Mitä te sanotte!
*Brendel*. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt minä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä.
*Rebekka*. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne?
*Brendel*. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti asetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että olenkin konkurssitilassa.
*Rebekka*. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne?
*Brendel*. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu lukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, — kun kimmahutin kannen auki, tuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin.
*Rosmer*. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma?
*Brendel*. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle siitä täyden vakuuden.
*Rosmer*. Presidentti?
*Brendel*. No, niin, — hänen ylhäisyytensä sitte. Ganz nach Belieben.
*Rosmer*. Niin, mutta ketä te tarkoitatte?
*Brendel*. Peder Mortensgårdia tietysti.
*Rosmer*. Mitä!
*Brendel* (salaperäisesti.) Hys, hys! Peder Mortensgård on tulevaisuuden päällikkö ja herra. Milloinkaan en ole vielä seisonut mahtavamman miehen silmien edessä. Peder Mortensgårdilla on kaikkivaltaisuuden kyky. Hän voi tehdä kaikki mitä tahtoo.
*Rosmer*. Oo, elkää uskoko sitä.
*Brendel*. Voi kun voikin, poikani. Peder Mortensgård ei koskaan tahdo enempää kuin voi. Peder Mortensgård kykenee elämää elämätänsä ilman ihanteita ja siinä, näetkös, — näetkös siinä juuri on voiton suuri salaisuus. Se on kaiken viisauden summa. Sanottu!
*Rosmer*. (puoliääneen.) Nyt huomaan, että menette täältä köyhempänä kuin tulitte.
*Brendel*. Bien! Ota siis esimerkkiä vanhasta opettajastasi. Pyhi pois kaikki, mitä hän täällä päähäsi penäsi. Elä rakenna huonettasi juoksevalle hiekalle. Ja katso eteesi ja koittele, — ja koettele ennen kuin rakennat tälle viehättävälle olennolle, joka täällä sulostuttaa elämätäsi.
*Rebekka*. Minuako tarkoitatte?
*Brendel*. Niin, hurmaava merenneito.
*Rebekka*. Miksei minulle voisi rakentaa?
*Brendel* (astuu askeleen lähemmäksi.) Minulle on kerrottu, että entisellä oppilaallani on elämän tehtävä vietävä voittoon.
*Rebekka*. No niin —?
*Brendel*. Hän voittaa varmaan. Mutta — huomatkaa, — yhdellä välttämättömällä ehdolla.
*Rebekka*. Millä ehdolla?
*Brendel* (tarttuu häntä kohteliaasti ranteesen). Että se nainen, joka häntä rakastaa, menee iloisena keittiöön ja lyö poikki hienon ruusunpunaisen pikkusormensa, — tästä, — tästä, keskinivelen kohdalta. Toiseksi, että mainittu rakastettava nainen — myöskin iloisesti — leikkaa pois verrattoman siron vasemman korvansa. (Päästää hänen kätensä ja kääntyy Rosmeriin.) Hyvästi, voittava Johannekseni!
*Rosmer*. Lähdettekö nyt yön pimeyteen?
*Rosmer*. Yön pimeys on paras. Rauha olkoon teille. (Menee. Hetken äänettömyys huoneessa.)
*Rebekka* (hengittää raskaasti). Ooh, kuinka täällä on tukalaa ja raskasta! (menee akkunan luo, avaa sen ja jää sen eteen seisomaan.)
*Rosmer* (istuu uunin luona olevaan nojatuoliin). Se lienee sittekin parasta, Rebekka. Minä huomaan sen. Sinun on matkustaminen.
*Rebekka*. Niin, minä en tiedä muuta keinoa.
*Rosmer*. Käyttäkäämme siis hyväksemme viimeistä hetkeä. Tule tänne ja istu tuohon viereeni.
*Rebekka* (menee ja istuu sohvaan). Mitä tahdot, Rosmer?
*Rosmer*. Ensiksi sanon sinulle sen, ett'ei sinun tarvitse huolehtia tulevaisuudestasi.
*Rebekka* (hymyilee). Hm. *Minun* tulevaisuuteni.
*Rosmer*. Minä olen sovittanut asiat kaikkien mahdollisuuksien varalle. Jo aikoja sitte. Mitä tahansa tapahtuisikin, niin on sinusta pidetty huolta.
*Rebekka*. Sekin vielä, rakas Rosmer.
*Rosmer*. Olisihan sinun pitänyt arvatakin se.
*Rebekka*. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia asioita.
*Rosmer*. Niin, niin, — sinä arvelit kai, ett'ei meidän välimme koskaan voisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli.
*Rebekka*. Niin, niin luulin.
*Rosmer*. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin —.
*Rebekka*. O, Rosmer — sinä elät kauvemmin kuin minä.
*Rosmer*. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille tehdä, mitä tahdon.
*Rebekka*. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele —.
*Rosmer*. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon, surkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon —. Ja nyt olen paennut, jättänyt kaikki, — ennen — kuin taistelu oli edes oikein alkanutkaan.
*Rebekka*. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, — niin saat nähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, — tuhansien mielet. Koeta vaan!
*Rosmer*. Voi, Rebekka — minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni.
*Rebekka*. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. *Yhden* ihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni.
*Rosmer*. Niin, — kun voisin uskoa sanojasi.
*Rebekka* (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, — etkö tiedä mitään, — etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä?
*Rosmer* (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä tutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää!
*Rebekka*. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka tukahuttaisi epäluulosi? *Minä* en tiedä ainoatakaan.
*Rosmer*. Paras sinulle ett'et tiedä. Paras meille kummallekkin.
*Rebekka*. Ei, ei ei, — tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä voin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot sen.
*Rosmer* (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No, olkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on jalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut? Koettelemmeko tulostasi? Mitä?
*Rebekka*. Siihen olen valmis.
*Rosmer*. Koska tahansa?
*Rebekka*. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi.
*Rosmer*. Näytä minulle sitte Rebekka, — uskallatko, — minun tähteni, — vielä tänä iltana —. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei!
*Rebekka*. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä.
*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta, — onko sinulla lujuutta, — iloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, — minun tähteni, nyt tänä yönä, — iloisesti, — mennä samaa tietä kuin Beate meni?
*Rebekka* (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä).
Rosmer —!
*Rosmer*. Niin, — se kysymys ei jätä minua rauhaan — sinun lähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo — mielestäni näen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä sulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta kohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan — mitä hän uskalsi.
*Rebekka*. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto?
Mitä sitte?
*Rosmer*. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai saada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan ihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen.
*Rebekka*. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo maltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi.
*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa — siihen, Rebekka?
*Rebekka*. Sen saat nähdä huomenna, — tai myöhemmin, jahka saavat minut ylös.
*Rosmer* (tarttuu otsaansa). Siinä on kammottava viehätys —!
*Rebekka*. Sillä minä en tahtoisi jäädä veteen. En kauvemmaksi aikaa kuin välttämättömästi tarvitsee. Pidettäköön huoli siitä, että ruumiini löydetään.
*Rosmer* (hypähtää ylös). Mutta tämähän — tämähän on hulluutta. Matkusta, — tai jää! Minä uskon sinua tälläkin kertaa pelkän sanasi nojalla.
*Rebekka*. Puhetapoja, Rosmer. Pois nyt heikkous ja arkaileminen! Kuinka sinä tämän jälkeen voisit uskoa minua pelkkien sanojen nojalla?
*Rosmer*. Mutta minä en tahdo nähdä sinun tappiotasi, Rebekka.
*Rebekka*. Siitä ei tule tappiota.
*Rosmer*. Tulee kyllä. Ei sinulla ole koskaan lujuutta mennä Beaten tietä.
*Rebekka*. Etkö luule olevan?
*Rosmer*. En koskaan. Sinä et ole Beaten tapainen. Sinä et ole tuskaantuneen näkökannan alainen.
*Rebekka*. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. — Nyt minun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut.
*Rosmer* (katsoo häneen kiinteästi). Onko *se* nyt kantasi!
*Rebekka*. On.
*Rosmer*. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen.
Ei ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta.
*Rebekka* (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä sekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa.
*Rosmer*. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista.
*Rebekka*. On kyllä. Mutta minä — minä olisin tästä lähin aivan kuin vesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä riennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan ehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer.