MOOR. Aivan totta, aivan totta! Mutta edelleen!
MUNKKI. Mitä, aivan totta, aivan totta? Onko se muka vastaus?
MOOR. Kuinka, hyvä herra? Sitäkö te olette vartonut? Edelleen, edelleen vain? Mitä teillä oli vielä sanottavaa?
MUNKKI (kiihkossa). Hirmuihminen! Siirry etemmäs minusta! Eivätkö kirotut sormesi ole vielä tahmeat murhatun valtakreivin verestä? Etkö ole murtautunut varkaankäsin Herran temppeliin ja konnan keinoilla rosvonnut pyhiä ehtoolliskaluja? Kuinka, etkö ole sytyttänyt tulipaloja Herraa pelkääväisessä kaupungissamme ja räjähdyttänyt ruutitornia kunnon kristittyjen päitten päälle? (Pusertaen kätensä yhteen.) Julmia, julmia konnantöitä, joitten käry nousee taivaaseen asti, kiirehtäen viimeistä tuomiota syöksymään jylisten alas, kypsänä kostoon, valmiina tuomiotorven kajahdukseen!
MOOR. Mainiosti lasketeltu tähän asti! Mutta asiaan: mitä julistuttaa kunnianarvoisa maistraatti teidän kauttanne minulle?
MUNKKI. Mitä et ole koskaan arvollinen vastaanottamaan —. Katsohan ympärillesi, murhapolttaja! Minne silmäsi vain yltää, olet ratsumiestemme saartama — täältä et enää pääse livahtamaan. Yhtä varmasti kuin kirsikoita kasvaa näihin tammiin ja nämä kuuset kantavat persikoita, yhtä varmasti te pääsette huomaamatta kääntämään selkänne näille tammille ja kuusille.
MOOR. Kuuletko, Schweizer? — Mutta edespäin!
MUNKKI. Kuule siis, kuinka lempeästi, kuinka kärsivällisesti tuomioistuin menettelee heittiötä kohtaan. Jos ryömit nyt oitis ristin luo ja anot armoa ja sääliä, niin jopa itse ankaruus on oleva armahdusta, oikeus rakastava äiti sinulle — se sulkee silmänsä puolittain näkemästä rikoksiasi ja tyytyy — ajattelehan! — tyytyy siihen, että ne hyvitetään teilauspyörällä.
SCHWEIZER. Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta paimenkoiralta kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen hikireijistään?
ROLLER. Päällikkö! — Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän pusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun nurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti?
SCHWEIZER. Minulle, minulle — minä polvistun eteesi! — anna minulle nautinto survoa hänet mäskiksi! (Munkki huutaa.)
MOOR. Pois hänestä! Älköön kukaan tohtiko kajota häneen! (Munkille, vetäen miekkansa.) Katsokaas, herra isä, tässä seisoo seitsemänkymmentäyhdeksän miestä, joiden päällikkö minä olen, eikä kukaan heistä osaa viittausta tai komentoa totellen lentää tai tanssia tykkien musiikin mukaan, ja tuolla seisoo tuhatseitsemänsataa muskettitulessa harmaantunutta. Mutta kuulkaas nyt, näin sanoo Moor, murhapolttajain päällikkö: on totta, että surmasin valtakreivin, sytytin ja ryöstin Dominikuskirkon, hävitin tulella teidän kaupunkianne ja räjähdytin ruutitornin kunnon kristittyjen päitten päälle — mutta tässä ei ole vielä kaikki. Olen tehnyt enemmänkin. (Ojentaa oikean kätensä.) Näettekö nuo neljä kallista sormusta, jotka minulla on sormissani — menkää ja kertokaa sana sanalta elämästä ja kuolemasta tuomitseville herroille, mitä saatte kuulla ja nähdä! — Tämän rubiinin vedin erään ministerin sormesta, heitettyäni hänet eräällä metsästysretkellä ruhtinaansa jalkoihin. Hän oli luikerrellut katuloasta hänen ensimmäiseksi suosikikseen, hänen naapurinsa lankeemus oli hänen ylenemisensä astinlauta — orpojen kyynelet nostivat häntä korkeammalle. — Tämän timantin minä riistin eräältä finanssineuvokselta, joka myi virkoja ja kunniapaikkoja enimmän tarjoaville ja torjui oveltaan murheellisen isänmaanystävän. — Tätä akaattia minä kannan erään teidänlaisenne pappiheittiön kunniaksi, jonka minä kuristin omin käsin kun hän oli saarnatuolissaan julkisesti itkenyt inkvisitsion häviötä. — Vielä voisin kertoa teille lisää tarinoita sormuksistani, ellen jo katuisi niitä paria sanaa, jotka olen teille tuhlannut —.
MUNKKI. Oo faarao, faarao!
MOOR. Kuulitteko? Huomasitteko tuon huokauksen? Eikö hän seiso tuossa ikäänkuin aikoisi rukoilla taivaan salamaa hävittämään Korahin joukkion! Hän tuomitsee kohauttamalla olkapäitään, kiroaa huudahtamalla kristillisesti: ah! — Voiko ihminen sitten olla niin sokea? Hän, joka sadalla Argus-silmällään vaanii tahroja veljessään, voiko hän siis olla niin sokea itseään kohtaan? — Kyllä he julistavat pilvistään lempeyttä ja pitkämielisyyttä — ja uhraavat rakkauden Jumalalle ihmisuhreja kuin lieskakätiselle Molokille, — saarnaavat lähimäisrakkautta ja sadattelevat kahdeksankymmenvuotiaan sokean pois ovensa edestä, — kiihkoilevat saituruutta vastaan, ja ovat kultasolkien tähden hävittäneet sukupuuttoon Perun kansan ja valjastaneet pakanoita vankkureittensa eteen kuin vetojuhtia. He vaivaavat päätänsä pohtimalla, kuinka on voinut olla mahdollista, että luonto on luonut Iskariotin, eikä varmaan paraskaan heistä tarvitsisi kymmentä hopeapenninkiä kavaltaakseen kolmiyhteisen Jumalan. Voi teitä farisealaisia, teitä totuuden vääränrahantekijöitä, teitä jumaluuden apinoitsijoita! Ette te ujostele polvistuessanne ristin ja alttarin eteen, te rankaisette ruoskansiimoilla selkäänne ja kidutatte lihaanne paastolla. Te luulette näillä surkeilla ilveillä soentavanne silmät siltä, jota te hullut kuitenkin nimitätte kaikkitietäväksi, aivan niinkuin mahtimiehiä pilkkaa katkerimmin, imartelemalla heitä siitä, että he vihaavat imartelijoita; te pöyhkeilette rehellisyydellä ja nuhteettomalla vaelluksella, ja Jumala, joka näkee läpi sydämenne, suuttuisi ankarasti Luojalle, ellei hän itse juuri olisi se, joka loi Niilin hirviön. — Ajakaa hänet näkyvistäni!
MUNKKI. Kun osaa konna olla vielä noin ylpeäkin!
MOOR. Ei vielä riitä. Nyt minä puhunkin ylpeästi. Mene ja sano kunnianarvoisalle oikeudelle, joka heittää arpaa elämästä ja kuolemasta: minä en ole mikään varas, joka liittoutuu yön ja unen kanssa ja tikapuiden avulla levittää mahtiaan; mitä olen tehnyt, sen saan kyllä kerran lukea taivaan velkakirjoista; mutta sen kurjille asiamiehille en halua enää tuhlata sanaakaan. Sanokaa heille, että ammattini on oikeuden toteuttamista, kosto on minun käsityötäni. (Kääntää hänelle selkänsä.)
MUNKKI. Et siis halua sääliä ja armahdusta? — Hyvä, sinusta olen siis selvä. (Kääntyy joukon puoleen.) Kuulkaa nyt te, mitä oikeus tekee minun kauttani teille tiettäväksi! — Jos te nyt kohta jätätte tämän tuomitun pahantekijän sidottuna oikeuden käsiin, niin teidän hirmutyönne ovat anteeksi annetut, niin ettei muistoakaan niistä jää — pyhä kirkko kokoaa teidät, eksyneet lampaat, uudella rakkaudella äidinsyliinsä, ja jokaiselle teistä aukeaa tie johonkin kunnia-asemaan. (Voittoisasti hymyillen.) No? Miltä tämä maistuu, teidän majesteettinne? — Siis pian: sitokaa hänet ja olkaa vapaat!
MOOR. Kuuletteko? Ettekö kuule? Mitä säpsähdätte? Miksi seisotte noloina? He tarjoavat teille vapautta, ja te olette jo todella heidän vankejaan, — he lahjoittavat teille elämän, ja se ei olekaan vain kerskuntaa, sillä te olette todellakin tuomitut, — he lupaavat teille kunniaa ja virkoja, ja mikä muu voi olla osanne, vaikka voittaisittekin, kuin häpeä ja kirous ja ahdistus, — he julistavat teille taivaan sovitusta, ja te olette todella kadotuksen partaalla. Ei kellään teistä ole hiuskarvaakaan, joka ei olisi helvettiin menevä. Vieläkö mietitte? Vieläkö epäröitte? Onko niin vaikeata valita jompikumpi, taivas tai helvetti? Tulkaahan avukseni, herra isä!
MUNKKI (itsekseen). Onko se mies mieletön! (Ääneen.) Epäilettekö tätä ehkä ansaksi, jolla teidät saataisiin vangituiksi elävinä? — Lukekaa itse, tässä on yleinen anteeksiantamus kaikille. (Antaa Schweizerille erään paperin.) Voitteko vielä epäillä?
MOOR. Katsokaa, katsokaa! Mitä voitte vielä vaatia? — Omakätisesti allekirjoitettu — se on rajaton armo —, vai pelkäättekö heidän ehkä syövän sanansa, kun olette joskus kuulleet, ettei konnille annettuja lupauksia pidetä? — Oo, olkaa pelotta! Johan valtioviisaus vaatisi heitä pysymään sanassaan, vaikka he olisivatkin sen antaneet saatanalle. Kukas heitä sitten tulevaisuudessa uskoisi? Minä voisin vannoa, että heidän tarkoituksensa on vilpitön. He tietävät, että minä se olen nostattanut ja kiihoittanut teidät; teitä he pitävät viattomina. Teidän rikoksenne he lukevat nuoruudenerheiksi, kevytmielisyydeksi. Vain minut he haluavat käsiinsä, vain minä ansaitsen rangaistuksen. Eikö niin, herra isä?
MUNKKI. Mikä paholainen hänen sisältään puhuu? On kyllä, on kyllä niin — tuo mies saa minut pyörälle.
MOOR. Kuinka, ette vastaa vielä? Aiotteko vielä murtautua asein läpi! Katsokaahan ympärillenne, katsokaahan ympärillenne! Ette toki sitä aio, sehän olisi näissä oloissa lapsellista uskallusta. Vai mielittelettekö itseänne kaatumaan sankareina, kun näitte minun iloitsevan taistelun melskeestä! — Oh, älkää uskoko sitä, te ette ole Mooreja! — Te olette kirottuja varkaita! Minun suurempien suunnitelmieni kurjia välikappaleita, niinkuin halpa nuora pyövelin kädessä! — Varkaat eivät voi kaatua, kuten sankarit kaatuvat. Elämä on varkaille voitto, sen jälkeen tulee jotakin hirmuista. — Varkailla on oikeus vavista kuolemaa. — Kuulkaa heidän torviensa pauhua! Nähkää, kuinka uhkaavasti heidän kalpansa välkkyvät! Kuinka, epäröitte yhä? Oletteko järjiltänne, oletteko mielettömiä? — Se on anteeksiantamatonta? En jää teille kiitoksen velkaan elämästäni, häpeän ottaa vastaan uhrianne!
MUNKKI (perin hämmästyneenä). Minun järkeni sekoo, minä juoksen tieheni! Onko tällaista kuultu?
MOOR. Vai pelkäättekö, että minä tapan itseni ja itsemurhalla teen turhaksi sopimuksenne, joka koskee vain elävää Mooria? Ei, pojat, se on turha pelko! Näin heitän pois tikarini ja pistoolini ja tämän myrkkypullon, joka oikeastaan voisi olla minulle hyvin mieluinen — minä olen niin kurja, että olen menettänyt herruuteni elämänikin yli. Kuinka, ei vielä päätöstä? Vai luuletteko te minun asettautuvan vastarintaan, kun te tahdotte sitoa minut? Katsokaas, näin minä sidon oikean käteni tähän tammenoksaan, olen aivan aseeton, lapsi voi minut kaataa —. Kuka ensimäisenä jättää päällikkönsä hädässä?
ROLLER (kiihkeästi liikuttuneena). Ja vaikka helvetti meidät yhdeksästi saartaisi (heiluttaa miekkaansa), ken ei ole koira, hän käyköön pelastamaan päällikköä!
SCHWEIZER (repii julistuskirjeen ja heittää palaset vasten munkin kasvoja). Kuulamme vastaavat anteeksiantoonne! Pois, lurjus! Sano sille senaatille, joka sinut lähetti, ettet Moorin joukossa tavannut ainoatakaan petturia! — Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!
KAIKKI (meluten). Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!
MOOR (riistäytyen irti, iloisesti). Nyt olemme vapaat — toverit, minä tunnen nyrkissäni kokonaisen sotajoukon voiman! Kuolema tai vapaus! Ainakaan ne eivät saa ketään elävänä käsiinsä!
(Puhalletaan rynnäkköön. Hälyä ja tuoksinaa.
Lähtevät paljastetuin miekoin.)
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
AMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).
Taivaankaunis hän ol', ihanainen, nuorukaisten kaikkein valio. Katseensa kuin valo jumalainen, aallost' ylenevä aurinko.
Syleilyssään mikä hurman voima,
minkä liekin lietsoi sydämeen!
Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima,
sielu hehkui sinitaivaaseen.
Suutelonsa tulijuoma taivaan,
ankara ja sentään autuas!
Riemu rinnan vapisevan vaivaan,
harpunhelke suuri, soinnukas
oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu liittyi, huulet huuliin vavisten, taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu ympäriltä rakastavien.
Poiss' on hän — ja turhaa, ah niin turhaa kaikki toivo on ja valitus! Poiss' on hän — ja kaiken kesän murhaa säestää vain syksyn huokaus!
FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten hauskuuden.
AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan —.
FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee elävät onnellisiksi! Minä tulen —
AMALIA. Ja milloin menet jälleen?
FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi,
Amalia. Tulen sanomaan sinulle —-.
AMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut armollinen herra.
FRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi — Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra. Mutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. — Tiedäthän, mikä olit perheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli ulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?
AMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin kevytmielisen iloisilla aterioilla!
FRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on kuollut —. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on niin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee jalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa köyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen mukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. — Frans, tuo kadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi —.
AMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu noin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua kutsua puolisokseen! Sinä —
FRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! — Eihän Frans kyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi — eihän hän kyllä ole oppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan sydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi — Frans puhuu, ja ellei hänelle vastata, niin hän käskee.
AMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? — Ja jos käsky torjutaan pilkkanaurulla?
FRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan suurentelevan jäykkäniskan ylpeyden — luostarin ja vankilan.
AMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä sinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella Kaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!
FRANS. Hahaa? Niinköpäin? — Varo, nyt olet opettanut minulle keinon, miten minun on sinua kidutettava —. Kuin tulikutrinen raivotar on minun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin hirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira, joka makaa maanalaisilla kultakirstuilla —. Suortuvistasi minä laahaan sinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan, valloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä suuremmalla ylpeydellä.
AMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.
FRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään kymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? — Et tule puolisokseni — sitä kunniaa et ole saava, — vaan jalkavaimokseni, niin että rehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun uskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi — syydä tulta ja tuhoa silmistäsi — minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua, tekee sinut viettelevämmäksi. Tule — tämä vastarinta jalostaa minun voittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. — Tule kanssani kammiooni — palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä kanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)
AMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo syleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy nopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen, mutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni — tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa kättäni setäni henki. Pakene tiehesi!
(Häätää hänet pois.)
Ah, kuinka tekee hyvää nyt. — Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin itseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri, joka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo hän. — Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty rakkaus löytänyt tyyssijansa — luostarin. — Vapahtajan risti on petetyn rakkauden tyyssija.
(Aikoo mennä.)
HERMAN astuu arasti esiin.
HERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!
AMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?
HERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen helvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen teitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!
AMALIA. Nouse? Mene, en tahdo tietää mitään. (Aikoo mennä.)
HERMAN (pidättäen häntä). Ei, jääkää, Jumalan nimessä! Ikuisen Jumalan nimessä, teidän täytyy kuulla kaikki!
AMALIA. Ei sanaakaan enää —. Annan sinulle anteeksi, mene rauhassa.
(Aikoo rientää pois.)
HERMAN. Kuulkaa siis yksi ainoa sana — se antaa teille takaisin koko rauhanne.
AMALIA (kääntyy takaisin ja katsoo häntä kummastuneena). Kuinka, ystävä? — Kuka taivaassa tai maan päällä voi minulle antaa takaisin rauhani?
HERMAN. Sen voi yksi ainoa sana minun suustani — kuulkaa minua!
AMALIA (tarttuen säälivästi häntä käteen). Hyvä ihminen — voiko yksi sana sinun suustasi murtaa auki iäisyyden salvat?
HERMAN (nousee). Kaarle elää vielä!
AMALIA (huutaen). Onneton!
HERMAN. Niin —. Vain sana vielä — teidän setänne —
AMALIA (syöksähtäen häntä vastaan). Sinä valehtelet —.
HERMAN. Setänne —
AMALIA. Kaarle elää vielä!
HERMAN. Ja setänne —
AMALIA. Kaarle elää vielä?
HERMAN. Setänne myös —. Älkää paljastako minua. (Rientää pois.)
AMALIA (seisoo kauan kuin kivettyneenä. Sitten syöksyy hurjana pystyyn, kiitäen hänen jälkeensä). Kaarle elää vielä!
TOINEN KOHTAUS.
Tienoo Tonavan luona.
ROSVOT, leiriytyneinä eräälle kukkulalle puitten alle; hevoset laitumella rinteillä.
MOOR. Tähän minun täytyy jäädä lepäämään. (Heittäytyy pitkäkseen.) Jäseneni kuin katkotut. Kieleni kuiva kuin saviruukku. (Schweizer katoaa salavihkaa.) — Pyytäisin mielelläni teitä noutamaan minulle tuolta joesta suullisen vettä, mutta olette kai kaikki kuolemaan asti uupuneita —.
SCHWARZ. Viinikin on lopussa taskumateistamme.
MOOR. Katsokaas kuinka kauniisti vilja nousee. — Puut melkein katkeavat runsaan satonsa painosta, — viiniköynnös kantaa varmaa toivoa.
GRIMM. Tulee hedelmällinen vuosi.
MOOR. Niinkö luulet. — Olisi siis ainakin yksi hikipisara maailmassa palkittu. Yksi? — Mutta yöllä voi sataa rakeita ja hävittää kaikki.
SCHWARZ. Se on hyvin mahdollista. Kaikki voi tuhoutua, vaikka aivan leikkuun edellä.
MOOR. Sitähän minä sanon. Kaikki hävitetään. Miksi ihmiselle onnistuisi se, mikä hänellä on yhteistä muurahaisen kanssa, kun kerran sekin joutuu häpeään, mikä tekee hänet jumalien kaltaiseksi? Vai tässäkö on hänen tarkoituksensa raja?
SCHWARZ. En tunne sitä.
MOOR. Hyvin sanoit ja vielä paremmin olet tehnyt, kun et ole koskaan pyytänyt tulla tuntemaan sitä. — Veikko, — minä olen nähnyt ihmiset, heidän mehiläishuolensa ja jätesuunnitelmansa, heidän jumalaikeensa ja hiirennäpertelynsä, kumman kilpajuoksun onnesta: yksi luottaa ratsunsa vauhtiin, — toinen aasinsa vainuun, — kolmas omiin jalkoihinsa. Nämä elämän kirjavat arpajaiset, joissa niin moni panee alttiiksi viattomuutensa — ja taivaansa — osuakseen saamaan voittoarvan, — ja tyhjiä ovat kaikki hänen nostamansa, — voittoarpaa ei loppujen lopuksi olekaan; siinä on näytelmä, veikko, joka saa vedet silmiin, vaikka se kutittaakin pallean nauruun.
SCHWARZ. Kuinka ihana on tuolla auringonlasku.
MOOR (vaipuneena katselemaan sitä). Niin kuolee jalo sankari! —
Jumaloitavana!
GRIMM. Näytät syvästi liikutetulta.
MOOR. Kun olin vielä poikanen, oli mieliajatukseni elää kuin se, kuolla kuin se — (Salatulla tuskalla.) Se oli poikasen ajatus!
GRIMM. Toivon niin.
MOOR (painaa hatun silmilleen). Oli aika — Jättäkää minut yksin, kumppanit!
SCHWARZ. Moor, Moor, mitä hittoa? — Aivan väri muuttuu hänen kasvoillaan!
GRIMM. Piru vieköön, mikä hänen on? Voiko hän pahoin?
MOOR. Oli aika, jolloin en voinut nukkua, jos olin unhoittanut iltarukoukseni —.
GRIMM. Oletko hullu? Annatko poikavuottesi muiston mestaroida itseäsi?
MOOR (laskee päänsä Grimmin rinnalle). Veikko, veikko!
GRIMM. Mitä — älähän ole lapsi, pyydän —
MOOR. Kunpa, kunpa olisin lapsi jälleen.
GRIMM. Hyi, hyi!
SCHWARZ. Reipastu! Katsos tätä muhkeata maisemaa, tätä viehättävää iltaa.
MOOR. Niin, ystävät, tämä maailma on niin kaunis.
SCHWARZ. No se oli oikein sanottu.
MOOR. Tämä maa niin ihana.
GRIMM. Aivan niin, aivan niin — tuota puhetta minä haluan kuulla.
MOOR (vaipuen jälleen alas). Ja minä kamala tässä kauniissa maailmassa — ja minä hirviö tämän ihanan maan päällä.
GRIMM. Oh, oh!
MOOR. Viattomuuteni, viattomuuteni! — Katsokaas, kaikki ovat rientäneet ulkoilmaan, paistattamaan päivää kevään rauhallisessa säteilyssä — miksi minä yksin saan imeä helvetin tuskaa taivaan iloista? — Miten kaikki on niin autuasta, miten rauhan henki niin lähentää kaikki toisiinsa! — Koko maailma yksi perhe ja yksi isä tuolla ylhäällä —. Ei minun isäni — Minä vain hyljätty, minä vain karkoitettu puhtaiden riveistä, — minun osanani ei lapsen lempeätä nimeä — ei koskaan armaan kaipaavaa katsetta, — ei koskaan sydänystävän syleilyä. (Vetäytyen hurjasti taapäin.) Murhamiesten ympäröimänä — kyykäärmeitten kähistessä ympärillä — paheeseen sidottuna rautakahlein, hoippuen kadotuksen hautaan, tukena paheen murtuvainen ruoko — keskellä onnellista, kukkivaa maailmaa parkuva armonanoja.
SCHWARZ (muille). Kummallista! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.
MOOR (kaihomielin). Kunpa saisin palata äitini kohtuun! Kunpa saisin syntyä kerjäläiseksi! — Ei, taivas, en tahtoisi enempää kuin saada olla yksi näistä päiväpalkkalaisista! — Oh, minä haluaisin uuvuttaa itseni niin että veri tiukkuisi ohimoistani — ostaakseni työlläni yhden ainoan päivällislevon, yhden ainoan kyynelen onnen.
GRIMM (muille). Kärsivällisyyttä vain! Puuska jo laantuu.
MOOR. Oli aika, jolloin ne vierivät minulta niin mieluisasti — Oo, rauhan päivät! — Sinä isäni linna, te vihreät, unelmoivat laaksot? Oi te lapsuuteni kaikki autuaat hetket, ettekö koskaan palaa, ettekö enää koskaan viillytä polttavaa rintaani ihanalla huminallanne? — Murehdi kanssani, luonto! — Ne eivät koskaan palaa, eivät koskaan ihanalla huminallaan viillytä polttavaa rintaani. — Poissa, poissa ainaisesti!
SCHWEIZER (tuo vettä hatussaan).
SCHWEIZER. Juo, päällikkö, — tässä on vettä kylliksi ja raitista kuin jää.
SCHWARZ. Olethan veressä — mitä olet tehnyt?
SCHWEIZER. Heh, joutavia! Olihan se kyllä viedä minulta kaksi jalkaa ja kaulan. Luikuessani joen hietatörmää valahti hiekka vakona altani ja minä kymmenen reiniläistä jalkaa alaspäin, — sinkoon pitkäkseni, ja kun juuri saan jälleen kaikki viisi aistiani toimimaan, tapaan somerosta — mitä kirkkainta vettä. No tähänpä se hyppy päättyikin, tuumin, tämäkös maistuu päällikölle.
MOOR (antaa hänelle takaisin hatun ja pyyhkii hänen kasvojaan). Muutoin ei näy niitä arpia, joita böömiläiset ratsumiehet ovat piirrelleet otsaasi. — Vesi oli hyvää, Schweizer, — nämä arvet kaunistavat sinua.
SCHWEIZER. Pah, niille on kyllä vielä tilaa, vaikka kolmellekymmenelle.
MOOR. Niin, pojat, se oli kuuma ehtoopäivä, ja vain yksi mies meni — Roller-ystävä sai kauniin kuoleman. Hänen tomunsa ylle asetettaisiin marmoripatsas, ellei hän olisi kaatunut minun asiani puolesta. Pitäkää se osa hyvänänne! (Pyyhkäisee silmiään.) Kuinka monta vihollista jäikään tanterelle?
SCHWEIZER. Satakuusikymmentä husaaria, yhdeksänkymmentäkolme rakuunaa, nelisenkymmentä jääkäriä, — kolmesataa kaikkiaan.
MOOR. Kolmesataa yhdestä! — Jokaisella teistä on oikeuksia tähän päähän. (Paljastaa päänsä.) Näin nostan tikarini: niin totta kuin sieluni elää, — en aio teitä koskaan jättää.
SCHWEIZER. Älä vanno! Et tiedä, etkö vielä tule onnelliseksi ja kadu.
MOOR. Roller-ystävän luiden nimessä: en aio teitä koskaan jättää.
KOSINSKY tulee.
KOSINSKY (itsekseen). Näillä seuduin sanoivat minun tapaavan hänet —. He hei, mitäs naamoja nuo ovat? Olisivatko, — entä jos nämä — ovat, ne ne ovat! — Puhuttelenpa heitä.
SCHWARZ. Huomatkaa! Kuka tulee!
KOSINSKY. Hyvät herrat, suokaa anteeksi! En tiedä, olenko kulkenut oikein vai eksyksiin.
MOOR. Ja keitä me olisimme, jos te olisitte tullut oikeaan?
KOSINSKY. Miehiä!
SCHWEIZER. Lienemmeköhän niiksi myös osoittautuneet, päällikkö?
KOSINSKY. Minä etsin miehiä, jotka katsovat kuolemaa päin kasvoja ja leikittelevät vaaralla kuin kesytetyllä käärmeellä, pitävät vapautta suuremmassa arvossa kuin kunniaa ja elämää, joiden pelkkä nimi elähdyttää köyhiä ja sorretuita, mutta säikäyttää pelottomimpia ja saa sortovaltiaat kalpenemaan.
SCHWEIZER (Moorille). Tuo poika miellyttää minua. — Kuules, ystävä, olet löytänyt etsimäsi.
KOSINSKY. Niinpä luulen, ja toivon teidät pian veljikseni. — Voitte siis ohjata minut oikean mieheni luo, sillä etsin päällikköänne, suurta Moorin kreiviä.
SCHWEIZER (puristaa lämpimästi hänen kättään). Rakas nuorukainen, me sinuttelemme toisiamme.
MOOR (lähestyen). Tunnetteko päällikönkin?
KOSINSKY. Sinä se olet — kuka näkisi tuon ilmeesi ja etsisi toista miestä. (Katsoo häntä pitkään.) Olen aina toivonut näkeväni miehen, jonka katse tuhosi, hänen istuessaan Kartaagon raunioilla — nyt en enää toivo.
SCHWEIZER. Helkkarin poika!
MOOR. Ja mikä tuo teidät luokseni?
KOSINSKY. Oi päällikkö, ylen julma kohtaloni! Olen kärsinyt haaksirikon tämän maailman raivoavalla merellä, minun on täytynyt nähdä elämäntoiveitteni murtuvan maahan, ja minulle ei jäänyt jäljelle muuta kuin kalvava muisto niiden häviöstä, joka olisi vienyt järkeni, ellen olisi koettanut sitä tukahduttaa toimimalla toiseen suuntaan.
MOOR. Taas yksi syyttäjä taivasta vastaan? — Eteenpäin vain.
KOSINSKY. Rupesin soturiksi. Sittenkin huono onni vainosi minua —, läksin merimiehenä Itä-Intiaan, laivani ajautui karille. Ei muuta kuin epäonnistuneita yrityksiä! Vihdoin kuulen kaikkialla puhuttavan sinun töistäsi, murhapoltoistasi, kuten niitä nimitettiin, ja matkustin tänne kolmekymmentä penikulmaa lujasti päätettyäni tulla palvelukseesi, jos tahdot suostua tarjoumukseeni —. Pyydän, kunnioitettava päällikkö, älä kiellä sitä minulta!
SCHWEIZER (hypähtäen). Kas niin, kas niin! Nyt on ystävä Roller korvattu tuhannesti! Kelpo aseveli joukkoomme!
MOOR. Kuinka, Kosinsky? Tiedätkö myös, että olet kevytmielinen poika, ja otat suuren elämänaskeleesi keikkuen kuin harkitsematon tyttö. Täällä et joudakaan palloa heittämään tai keilakuulia työntelemään, kuten kuvittelet.
KOSINSKY. Tiedän, mitä aiot sanoa. Olen neljänkolmatta-vuotias, mutta olen nähnyt kalpojen välkkyvän ja kuullut kuulain vinkunaa korvissani.
MOOR. Niinkö, nuori herra? — Ja oletko opetellut miekankäyttöä vain pistääksesi matkustajaparan maahan yhden taalerin takia tai työntääksesi aseesi takaapäin naisen ruumiiseen? Mene, mene! Olet karannut imettäjäsi luota, kun hän uhkasi sinua piiskoilla.
SCHWEIZER. Mitä lempoa, päällikkö, mitä ajattelet? Aiotko häätää tiehensä tämän Herkuleen? Eikö hän näytä vallan sellaiselta, kuin tahtoisi hän ajaa Saksin marskin kapustalla Ganges-virran taa.
MOOR. Kun et onnistu tyhjäntoimittajana, niin siksikö tulet nyt ja haluat päästä konnaksi, salamurhaajaksi? — Murha, — ymmärrätkö myös sen sanan, poika? Kyllä kai olet voinut mennä rauhallisena levolle, taitettuasi unikoita; mutta kun on murha tunnollasi —
KOSINSKY. Tahdon vastata jokaisesta murhasta, minkä sinä käsket minun tehdä.
MOOR. Mitä, oletko niin viisas? Rohkenetko yrittää kietoa miehen imarteluilla? Mistä tiedät etten minä näe pahoja unia tai etten kalpene kuolinvuoteella? Minkä verran olet jo tehnyt sellaista, joka on saanut sinut ajattelemaan edesvastuuta?
KOSINSKY. Tosin hyvin vähän vielä; mutta kuitenkin tämän matkan luoksesi, jalo kreivi.
MOOR. Onko kotiopettajasi toimittanut käsiisi Robinin tarinan — sellaiset varomattomat hulttiot olisi kytkettävä kaleereihin, — ja sekö kiihoitti lapsellista mielikuvitustasi ja tartutti sinuun järjettömän halun kasvaa suureksi mieheksi? Kutittaako mieltäsi maine ja kunnia? Tahdotko murhapoltoilla ostaa kuolemattomuuden? Käsitä toki, kunnianhimoinen nuorukainen: murhapolttajille ei laakeri kasva. Rosvon voittoa ei kruunata — paitsi kirouksella, vaaralla, kuolemalla, häpeällä —. Näetkö tuonkin mestauspaikan tuolla kukkulalla?
SPIEGELBERG (käyden ärtyisenä edestakaisin). Äh kuinka tuhmaa, kuinka inhoittavaa, kuinka hävyttömän tuhmaa! Tuo ei ole oikea menettelytapa! Minä tein toisin.
KOSINSKY. Mitä se pelkäisi, joka ei pelkää kuolemaa?
MOOR. Oivaa, verratonta! Oletpa käynyt kiltisti koulusi, olet erinomaisesti oppinut ulkoa Senecasi. — Mutta, rakas ystävä, sellaisilla mietelmillä et tyydytä kärsivää luontoa, niillä et koskaan tylsytä tuskan okaa. — Mieti selvään, poikani! (Tarttuu häntä käteen.) Ajattelehan, että minä neuvon sinua isänä, — opi ensin tietämään kuilun syvyys, ennenkuin hyppäät sinne! Jos tiedät voivasi vielä tavoitella yhtäkään iloa maailmassa — voisi tulla sinulle heräämisen hetkiä — ja silloin saattaisi olla liian myöhäistä. Täällä ikäänkuin astut ulos ihmisyyden piiristä — joko sinun täytyy olla korkeampi ihminen, tai sitten olet piru —. Vielä kerran, poikani, jos sinulle vielä jostakin toisaalta pilkehtii toivon säenkään, niin hylkää tämä hirmuliitto, johon yhtyy vain epätoivo, jollei sitä ole perustanut joku korkeampi viisaus —. Voi pettyä —, usko minua, voi pitää hengen voimana sitä, mikä lopultakin on sentään vain epätoivoa —. Usko minua, minua, ja palaa pois täältä nopeasti!
KOSINSKY. Ei, en pakene enää! Jos pyyntöni eivät liikuta sinua, niin kuule onnettomuuteni tarina. Sitten sinä itse painat tikarin käteeni, ja itse —. Asettukaa maahan piiriin ja kuunnelkaa tarkoin minua.
MOOR. Tahdon kuulla tarinasi.
KOSINSKY. Tietäkää siis, että minä olen böömiläinen aatelismies ja minut teki isäni varhainen kuolema melkoisen ritaritilan herraksi. Seutu oli paratiisillinen, — sillä siinä asui eräs enkeli, — eräs tyttö, jota kaunistivat kaikki kukkivan nuoruuden sulot ja joka oli puhdas kuin aamun valo. Mutta mitäs minä tätä teille! Se kaikuu ohi korvienne — te ette ole koskaan rakastaneet, teitä ei ole koskaan rakastettu —.
SCHWEIZER. Hiljaa, hiljaa, päällikkömme käy tulipunaiseksi.
MOOR. Lakkaa! Tahdon kuulla sen toiste, — huomenna — vasta, kun olen nähnyt verta.
KOSINSKY. Verta, verta — kuulehan edelleen! Sanon sinulle: verta saat sielusi kukkuralleen. — Hän oli porvarissyntyä, saksalaistyttö, — mutta hänen katsantonsa sulatti pois aateliset ennakkoluulot. Aralla kainoudella otti hän vastaan vihkisormuksen minun kädestäni, ja ylihuomenna piti minun viemän Amaliani alttarin ääreen.
MOOR (hypähtää äkisti pystyyn).
KOSINSKY. Keskeltä minua vartovan autuuden hurmiota, kihlajaisvalmistusten kiireistä — minut kutsutaan pikalähetin kautta hoviin. Läksin. Minulle näytettiin kirjeitä, jotka minä muka olin kirjoittanut, ja jotka olivat sisällöltään kapinallisia. Punastuin sitä kataluutta — minulta riistettiin miekkani, minut heitettiin tyrmään, minä menin sekaisin.
SCHWEIZER. Ja sillävälin —? Edelleen vain! Haistan jo paistinkäryn.
KOSINSKY. Siellä minä viruin kuukauden päivät enkä päässyt selville asemastani. Huolehdin Amaliani takia, jolla varmaan minun tähteni oli joka hetki kuoleman tuskat kestettävänä. Vihdoin ilmestyi hovin ensimäinen ministeri, onnitteli minua viattomuuteni ilmitulon johdosta hunajaisin sanoin, luki minulle vapautuskirjelmän ja antoi minulle takaisin miekkani. Nyt riemuiten linnaani, kiitäen Amaliani syliin, — hän oli kadonnut. Keskiyöllä hänet oli viety, mihin, ei tietty Sen jälkeen ei häntä oltu nähty. — Kuin salama kävi läpi sieluni, kiidin kaupunkiin, tutkin asiaa hovissa — kaikki silmät keihästyivät minuun, kukaan ei ollut ymmärtävinään —. Vihdoin keksin hänet erään salaisen ristikon läpi palatsissa, — hän heitti minulle kirjelipun.
SCHWEIZER. Enkö sitä sanonut!
KOSINSKY. Helvetti, kuolema ja paholainen! Siitä se selvisi: hänen oli annettu valita — joko oli minun kuoltava tai hänen antauduttava ruhtinaan rakastajattareksi. Taistellen kunnian ja rakkauden välillä hän teki päätöksensä jälkimäistä totellen — ja (nauraa) minä olin pelastettu.
SCHWEIZER. Mitä sinä teit?
KOSINSKY. Siinä minä seisoin kuin tuhannen salaman lyömänä. — Verta! se oli ensimäinen ajatukseni, ja viimeinen: verta! Suu vaahdossa minä juoksen kotia, valitsen itselleni kolmikärkisen miekan, ja sitten täyttä päätä ministerin taloon; sillä hän vain — vain hän oli ollut helvetin parittajana. Minut oli varmaan huomattu kadulta; sillä kun tulin perille, oli kaikki ovet suljettu. Etsin, kyselen; vastattiin hänen lähteneen ruhtinaan luo. Riennän suoraa tietä sinne; hänestä ei oltu mitään tietävinään. Minä palaan, murran ovet, löydän hänet, aion juuri —, silloin ryntää viisi kuusi palvelijaa kätköistään esiin ja riistää minulta miekan.
SCHWEIZER (polkee jalkaa). Ja hän ei saanut osaansa ja sinä läksit tyhjin toimin tiehesi?
KOSINSKY. Minut vangittiin, asetettiin syytteeseen, tutkittiin kiduttavasti, inhoittavasti — huomatkaas, erikoisesta suosiosta ajettiin minut maanpakoon, tilukseni lankesivat hyvityksenä ministerille, Amaliani on yhä tiikerin kynsissä, huokailee ja suree itsensä kuoliaaksi, sillävälin kun kostonhimoni täytyy paastota ja taipua mielivallan ikeeseen.
SCHWEIZER (nousee, hioen miekkaansa). Siinä on vettä myllyymme, päällikkö! Siellä on jotakin poltettavaa!
MOOR (joka siihen saakka on kiihkeän liikutuksen vallassa astellut edestakaisin, hypähtää äkkiä, rosvoille). Minun täytyy heidät nähdä —. Ylös! Valmistautukaa! Sinä jäät joukkoon, Kosinsky! Kootkaa oitis kapineenne!
ROSVOT. Mitä? Minne?
MOOR. Minne? Kuka kysyy: minne? (Kiivaasti Schweizerille.) Petturi, sinä tahdot pidättää minua? Mutta autuuteni nimessä —!
SCHWEIZER. Minä petturi? — Mene vaikka helvettiin, minä seuran sinua!
MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Paras veli, sinä seuraat minua —. Se naisparka itkee, suree itsensä kuoliaaksi. Ylös, nopeaan! Kaikki! Frankkiin! Kahdeksassa päivässä meidän täytyy ehtiä sinne. (Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Maaseutua Moorin linnan lähettyvillä.
Rosvo MOOR. KOSINSKY (kaukana).
MOOR. Mene edeltä ja ilmoita minut. Muistat kai vielä kaikki, mitä sinun on puhuttava?
KOSINSKY. Te olette kreivi von Brand, tulette Mecklenburgista, minä olen ratsupalvelijanne —. Älkää huolehtiko, kyllä minä osani näyttelen, jääkää hyvästi! (Pois.)
MOOR. Tervehdin sinua, isänmaa! (Suutelee maata.) Isänmaan taivas, isänmaan aurinko! Ja niityt ja kukkulat ja virrat ja metsät! Tervehdin sydämestäni teitä kaikkia, kaikkia! — Kuinka raikkaana humiseekaan tuuli kotoisilta vuorilta, kuinka virtaakaan tuoksua ja riemua sieltä alas pakolaispoloa vastaan! — Autuuden, runon maailma! Pysähdy, Moor! Jalkasi astelee pyhäkössä.
(Tulee lähemmäs.) Katsos, pääskynpesiäkin linnanpihassa, — katsos puutarhaporttia ja tuota aidannurkkausta, missä usein kuuntelit kutsulintua ja pidit iloa sen kanssa —. Ja tuolla alhaalla niittylaakso, missä Aleksanteri-sankarina johdit makedonialaisiasi Arbelan otteluun, ja sen äärellä ruohoinen kukkula, jolta heitit alas persialaisen satraapin — ja voittoisa lippusi hulmusi korkealla! (Hymyilee.) Poika-ajan kultaiset kevätvuodet heräävät jälleen kurjan miehen mielessä, — silloin olit niin onnellinen, olit niin kokonainen, niin varjoton oli ilosi, — ja nyt — katso pilvilinnojesi raunioita! Täällä sinun piti kerran asteleman, suurena, ylväänä, ylistettynä miehenä, — täällä elämän uudelleen poikaikäsi Amalian kukoistavissa lapsissa, — täällä, täällä kansasi epäjumalana — mutta paha vihollisesi ei suonut sitä sinulle. (Ryntää ylös.) Miksi olen tullut tänne! Jotta minun kävisi kuin vangin, jonka kalisevat rautakäädyt hälyyttävät hereille vapausunelmista? — Ei, minä palaan kurjuuteeni! — Vanki oli unohtanut valon; mutta vapausunelma kiiti hänen ylitseen kuin yön salama, joka jättää jälkeensä vielä pilkkoisemman pimeän. — Jääkää hyvästi, isänmaan laaksot! Näitte kerran Kaarle-pojan, ja Kaarle oli onnellinen poika, — nyt näitte miehen, ja häntä kalvoi epätoivo.
(Kaartaa nopeasti näyttämön kauimmaiseen kulmaan, missä seisahtuu äkkiä, katsellen alakuloisesti linnaan päin.)
Häntä näkemättä, katseenkaan yltämättä häneen? — Ja vain yksi muuri oli minun ja Amalian välillä —. Ei, minun täytyy nähdä hänet — ja nähdä isä, — vaikka musertuisin! (Kääntyy.) Isä, isä, poikasi lähestyy, — pois silmistäni, musta, höyryävä veri, pois surman ontto, hurja, pälyilevä katse! Vain tänä hetkenä päästä minut vapaaksi! Amalia, — isä, poikasi lähestyy! — (Käy nopeasti linnaa kohti.) Kiduta minua kun päivä herää, älä erkane minusta kun yö tulee, — kiduta minua kauhein unin, mutta tätä ainoata nautintoani älä myrkytä! (Pysähtyy portille.) Mikä minun on, mitä tämä on, Moor? Ole mies! — Kuolonkammoa — hirmuaavistus — —. (Astuu sisään.)
TOINEN KOHTAUS.
Pylväskäytävä linnassa.
Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).
AMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen kuvansa?
MOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden taulun luota toisen luo.) Tämä se ei ole.
AMALIA. Oikeassa olette. — Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai aateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja vastaan.
MOOR (yhä taulujen ääressä). Tämäkään se ei ole, — eikä tuo, — ei myöskään tuo, — se ei ole niitten joukossa.
AMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan hänet —.
MOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä piirre, mikä hänet eroitti tuhansista — hän se ei ole.
AMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen nähnyt, ja vielä —
MOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). Tämä on hän! (Seisoo kuin ukon lyömänä.)
AMALIA. Erinomainen mies!
MOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! —
Niin, harvinainen mies! — (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!
AMALIA. Näytte olevan hyvin liikutettu hänestä.
MOOR. Oh, erinomainen mies, — ja hänkö on poissa!
AMALIA. Poissa, kuten parhaat ilomme katoavat. (Tarttuen lempeästi häntä käteen.) Rakas herra kreivi, ei mikään autuus ehdi kypsyyteensä taivaan alla.
MOOR. Aivan totta, aivan totta — ja oletteko te jo saavuttanut tämän surullisen kokemuksen? Te ette voi olla kolmeakolmattakaan vuotta vanha.
AMALIA. Ja olen sen kuitenkin saavuttanut. Kaikki elää jälleen surullisesti kuollakseen. Me pyrimme, me voitamme, vain tuskallisesti jälleen menettääksemme.
MOOR. Te olette jo jotakin menettänyt.
AMALIA. En mitään. Kaikki. En mitään. — Menkäämme eteenpäin, herra kreivi!
MOOR. Niin nopeaan? Kenen kuva tuo oikealla oleva on? Minusta sen piirteet näyttävät onnettomilta.
AMALIA. Tämä vasemmanpuolinen kuva on kreivin poika, todellinen herra
—. Tulkaa, tulkaa!
MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva?
AMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?
MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? — Sinä itket, Amalia?
AMALIA (poistuu nopeasti).
MOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! — Koko hänen olentonsa alkoi kuohua — kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen salaisuutensa. Hän rakastaa minua! — Kurja, tämänkö sinä ansaitsit häneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako sohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni salit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä — silmäsi tulilieskat — kirous, kirous, tuomio! — Missä olen? Yö silmissäni — Jumalan hirmuja —. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)
FRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri raukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä harvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin hiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni —. Minun pitäisi tuntea hänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista suurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua —. Ei Amaliakaan ole välinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla katseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta maailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin, jonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut ahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine silmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa synnyttävä hirmu!
(Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)
Hänen pitkä hanhenkaulansa — hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä, hm, hm! — Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen äkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen aavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki piirteet jälleen elää. — Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on, kirous ja kuolema!
(Kiihkeänä astellen edestakaisin.)
Senkö takia olen riistänyt öiltäni levon, — senkö takia kalliot raivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, — olenko sen takia noussut kaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka maankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani — Hiljaa, vain hiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö —. Olenhan minä tähänkin saakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi mieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas —. Paluuta ei enää voi ajatella — itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja iäinen laupeus tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki minun velkani —. Eteenpäin siis kuin mies —. (Kilistää kelloa.) Kootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä pilkkaan. — Daniel, hoi, Daniel! — Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo yllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.
DANIEL tulee.
DANIEL. Mitä käskette, herrani?
FRANS. En mitään. Mene ja täytä tämä viinilasi, mutta nopeaan! (Daniel menee.) Varro, vanhus, sinut minä saalistan, minä isken sinuun silmäni niin tiukasti, että satutettu omatuntosi kalpenee naamiosi takana! — Hän on kuoleva! Hutilus se on, joka saattaa työnsä vain puoliväliin ja menee sitten tiehensä ja töllistelee joutilaana, mitä siitä sitten tulee.
DANIEL tuo viinin.
FRANS. Pane se tänne! Katso minua lujasti silmiin! Miten polvesi tutisevat, miten sinä vapiset! Tunnusta, vanhus, mitä olet tehnyt?
DANIEL. En mitään, armollinen herra, elävän Jumalan ja sieluparkani nimessä!
FRANS. Juo tämä viini! — Mitä, epäröitkö? — Tunnusta kohta, mitä olet heittänyt viiniin?
DANIEL. Jumala auta, mitä? — Minä — viiniin!
FRANS. Myrkkyä olet heittänyt viiniin! Etkö ole kalvas kuin lumi! Tunnusta, tunnusta! Kuka antoi sitä sinulle? Kreivi, kreivi sitä antoi sinulle, eikö totta?
DANIEL. Kreivi? Jeesus Maaria, kreivi ei ole antanut minulle mitään.
FRANS (tarttuu häneen kovasti). Minä kuristan sinua, että käyt siniseksi, sinä jääharmaa petturi! Et mitään? Ja mitä te sitten suhkailette keskenänne, hän ja sinä ja Amalia! Tunnusta suoraan! Mitä salaisuuksia, mitä salaisuuksia hän on uskonut sinulle?
DANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle mitään salaisuuksia.
FRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne minut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata kurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! — Tai nukuttaa minut liemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!
DANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille nyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.
FRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän kuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on tapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?
DANIEL. Ei koskaan, herrani!
FRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että oikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat suomukset silmistä — että — mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut sinulle sellaista?
DANIEL. Ei viittaustakaan.
FRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä — että täytyi usein naamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa — että hän aikoo kostaa, aikoo kostaa mitä katkerimmin?
DANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.
FRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! — Että hän on tuntenut vanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, — että hän rakastaa häntä, rakastaa erikoisesti, — rakastaa kuin hänen poikansa. —
DANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.
FRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi olevansa veljeni?
DANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? — Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta kun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä pölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan eteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi: "erinomainen mies!" "Niin, harvinainen mies", vastasi hän, pyyhkien silmiään.
FRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle hyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja heikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä —
DANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina palvellut rehellisesti.
FRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua vastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen tottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.
DANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja omaatuntoani vastaan.
FRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene, Daniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja omatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.
DANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!
FRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan? Kuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä elävitten joukossa.
DANIEL. Pyhä Jumala, auta! Minkä tähden!
FRANS. Sokean kuuliaisuutesi nimessä! Ja sinä vastaat minun käskyni toteutumisesta.
DANIEL. Minä? Pyhä Jumalanäiti, auta! Minä? Mitä pahaa minä vanha mies sitten olen tehnyt?
FRANS. Tässä ei ole aikaa arvella kauan, sinun kohtalosi pysyy minun kädessäni. Tahdotko nääntyä elämäsi loppuun syvimmässä tyrmässäni, missä nälkä pakoittaa sinut kaluamaan omia luitasi ja polttava jano särpimään jälleen oman vetesi? Vai tahdotko mieluummin syödä leipäsi rauhassa ja pitää lepoa vanhoilla päivilläsi?
DANIEL. Mitä, herra, rauhaa ja lepoa vanhoilla päivillä — murhamiehenä?
FRANS. Vastaa kysymykseeni!
DANIEL. Harmaat hapseni, harmaat hapseni!
FRANS. Tahdotko vai et?
DANIEL. En! — Jumala minua armahtakoon!
FRANS (aikoen mennä). Hyvä, siihen sinä saatkin turvautua.
(DANIEL pidättää häntä ja lankee polvilleen hänen eteensä.)
DANIEL. Laupeutta, herra, laupeutta!
FRANS. Tahdotko vai et?
DANIEL. Armollinen herra, täytän tänään yksikahdeksatta vuotta, ja olen kunnioittanut isää ja äitiä, enkä tietääkseni eläessäni tehnyt kenellekään vääryyttä äyrin vertaa, ja olen uskossani riippunut vilpittömästi ja horjumatta, ja olen palvellut Teidän talossanne neljäviidettä vuotta, ja odotan nyt rauhallisena autuasta loppua. Ah, herra (syleilee kiihkeästi hänen polviaan), ja te riistäisitte minulta ainoan lohtuni kuolemassa niin että omantunnon kyy kuristaisi minun viimeisen rukoukseni, että minun pitäisi vaipua ikuiseen uneen hirviönä Jumalan ja ihmisten edessä. Ei, ei, rakas, paras, rakas armollinen herrani, sitä te ette tahdo, sitä te ette voi tahtoa yksikahdeksatta-vuotiaalta mieheltä.
FRANS. Tahdotko vai et? Mitä tuosta porusta?
DANIEL. Tästä lähtien tahdon palvella teitä vielä hartaammin, tahdon kuluttaa kuivettuneita jäseniäni palveluksessanne kuin päivätyöläinen, tahdon nousta aikaisemmin, tahdon myöhemmin mennä levolle, — ah, ja tahdon muistaa teitä ilta- ja aamurukouksissani, ja Jumala ei hylkää vanhan miehen rukousta.
FRANS. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Oletko koskaan kuullut pyövelin kursailleen, kun hänen piti panna tuomio täytäntöön?
DANIEL. Ah, niinpä kyllä! Mutta surmata viaton —
FRANS. Olenko minä velvollinen tekemään sinulle tiliä? Saako kirves kysyä pyöveliltä, miksi sinne eikä tuonne? — Mutta katsos, kuinka pitkämielinen minä olen — minä tarjoan sinulle palkintoa siitä, mihin kuuliaisuudenlupauksesi sinut velvoittaa.
DANIEL. Mutta tehdessäni kuuliaisuudenlupauksen minä toivoin saavani pysyä kristittynä.
FRANS. Ei vastaväitteitä! Kuules, minä annan sinulle miettimisaikaa vielä kokonaisen päivän. Harkitse vielä asiaa. Onnea ja onnettomuutta — kuuletko, ymmärrätkö? Korkeinta onnea ja surkeinta onnettomuutta! Minä teen ihmeitä keksiäkseni kidutuksia.
DANIEL (hiukan mietittyään). Minä teen sen, huomenna minä teen sen.
(Pois.)
FRANS. Kiusaus on kova, ja tuo ei näy syntyneen uskonsa marttyyriksi —. Olkoon siis onneksenne, herra kreivi! Todennäköisesti saatte huomenillalla nauttia kuolinehtoollisenne! — Kaikki riippuu vain siitä, mitä asiasta ajattelee, ja narri se on, joka ajattelee vastoin etuaan. Isän, joka on ehkä juonut pullon viiniä liikaa, tapaa himo, — ja tuloksena on ihmissikiö, ja ihmissikiötä varmasti ajateltiin viimeksi koko Herkuleen-työn aikana. Nytpä sattuu minutkin tapaamaan himo — ja siitä muudan ihminen heittää henkensä, ja varmaan on tässä enemmän järkeä ja tarkoitusta kuin tuossa hänen syntymässään oli —. Eikö useimpien ihmisten olemassaolo riipu pääasiallisesti jonkun heinäkuunpäivän lämpimyydestä, tai jonkun vuodeliinan viehättävästä näöstä, tai jonkun nukkuvan keittiösulottaren vaakasuorasta asennosta, tai sammutetusta kynttilästä? — Jos ihmisen syntymä on eläimellisen oikun, sattuman työtä, kuka silloin joutuisi syntymisensä kieltämisen takia ajattelemaan jotakin suuriarvoista? Kirottu olkoon imettäjiemme ja hoitajiemme typeryys, jotka turmelevat mielikuvituksemme hirveillä jutuilla ja painavat pehmeihin aivoihimme julmia kuvia rangaistusten täytäntöönpanosta, niin että kylmät kauhun väreet puistattavat vielä miehenäkin jäseniämme vastustamattomasti, kuristavat päättävimmän rohkeutemme, lyövät heräävän järkemme pimeän taikauskon kahleisiin —. Murha! — sen sanan ympäri ikäänkuin lepattaa koko helvetin raivotar-parvi — luonto unohti luoda vielä miehen lisää — napanuora on jäänyt sitomatta — isältä on hääyönä ruumis liukunut käsistä — ja koko varjoleikki on loppunut. Siinä oli jotakin ja siitä ei tullut mitään —. Eikö se merkitse samaa kuin: siinä ei ollut mitään eikä siitä tullut mitään, ja tyhjästä ei sanaa vaihdeta enää —. Ihminen syntyy liejusta, ja mataa hetken aikaa liejussa, ja lisää liejua, ja raukeaa jälleen liejuksi, kunnes hän vihdoin tarttuu ilkeänä tahrana poikansapojanpojan kengänpohjiin. Se on laulun loppu — ihmisen kutsumuksen liejuinen kiertokulku, ja siis — onnellista matkaa, herra veli! Joku pernatautinen leininkalvama siveysintoilija häätäköön ominetuntoineen ryppyisiä ämmiä pois porttoloista ja piinatkoon vanhoja koronkiskojia kuolinvuoteella, — minä en kallista hänelle koskaan korvaani.
(Poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
Toinen huone linnassa.
Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.
MOOR (nopeasti). Missä neiti on?
DANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!
MOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?
DANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon — sallikaa minun suudella kättänne!
MOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin nimittää isäkseni.
DANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!
MOOR. Et saa.
DANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa polvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!
MOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä sinua.
DANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te olette aina paras, verraton nuori herrani. — Rakas Jumala! että minulla vanhalla miehellä oli vielä iloa — minä hölmö, etten teitä kohta —. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja vanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen —. Mikä sokea aasi minä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta —. Voi hyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! — Ja mitä minä rukoilin kyynelin. — Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa ilmielävänä!
MOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai tahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?
DANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa palvelijaa —. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä — suuri Jumala, mihin hätään minut saatoitte silloin, — minä olen aina rakastanut teitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle — te istuitte sylissäni, muistatteko vielä — tuolla pyöreässä tuvassa — eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut — kuten käenkin, jota niin halukkaasti kuuntelitte — ajatelkaahan, käki on siruina, paiskattu mäsäksi — vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan huonetta, — niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte "heppaa", ja minä juoksin noutamaan heppaa —. Herra Jeesus, miksi minun vanhan aasin pitikin juosta pois? — Ja kyllä minun selkäpiitäni viilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta eteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa pitkällänne, te olitte — pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin sangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani — mutta niinhän käy, kun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut silmään, — sattui kuitenkin oikeaan käteen. "Ei ilmoikänäni", sanoin minä, "saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta teräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, — jaa jaa, tämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi", sanoin, — Herra Jee, Herra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra Jumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi — mutta Jumalan kiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.
MOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.
DANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta sokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne, olen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte minulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon selkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? "Daniel, Daniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä tulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani." "Tulen, tulen", sanoin minä ja nauroin, — "jos Jumala lahjoittaa ikää ja terveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä", sanoin, "niin minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän aikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini parikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla päivilläni." — Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra, sen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea, silloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, — oh, mutta tehän olette minun hyvä nuoriherrani — hiemasen kyllä ollut huikentelevainen, — älkää pahastuko minuun! — Niinkuin nuori veri useimmiten on — lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.
MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata asiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?
DANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän ilon, ja herra vainaa itki turhaan! — Jo, jo on aikanne, valkopää, hauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun silmäni ovat nähneet hänet!
MOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa — ota tämä, kunnon harmaapää, raudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole unhoittanut vanhaa miestä.
DANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!
MOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano minulle, mitä Amaliani tekee?
DANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! — Amalianne, oh, hän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.
MOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!
DANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät? Olisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti kun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra levitytti -.
MOOR. Mitä sanot? Veljeni —
DANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne — kerron siitä teille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii —, ja kuinka kauniisti neiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä tarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun täytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo mennä.)
MOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse sitä tietää, ei veljenikään —
DANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt ei ainakaan! — Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää —. Oo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä, pahoja herroja — mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en haluaisi olla paha palvelija — Armollinen herra pitää teitä kuolleena.
MOOR. Hm, mitä siinä muriset?
DANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin äkkiarvaamatta kuolleista — Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa perillinen —
MOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi pyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen pitäisi tulla? Puhu selvemmin!
DANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni, ennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen hyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)
MOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin salama lyö läpi sieluni! Konnanjuonia! Taivas ja helvetti! Et sinä, isä! Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! Hän on tahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, — muka sydän rakkautta täynnä — oh, minä mieletön narri — "hänen isänsydämensä rakkautta täynnä" — oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun puoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, — oh minä kirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut olla onnellinen — oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta konnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! — Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei muka pahaa ajatusta sydämessään — Oh, paholainen, käsittämätön, vaaniva, alhainen ilkiö!
KOSINSKY tulee.
KOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä tänne kauemmaksikin aikaa?
MOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua ehtiä rajan taa!
KOSINSKY. Lasket leikkiä.
MOOR (käskevästi). Nopeaan, nopeaan! Älä enää vitkaile, jätä kaikki! Ja älköön kenenkään silmä huomatko sinua! (Kosinsky poistuu.)
Minä pakenen näistä huoneista. Vähinkin viivyttely voisi nostattaa minut raivoon, ja hän on isäni poika —. Veli, veli, sinä olet saattanut minut maailman kurjimmaksi, minä en ole sinua koskaan loukannut, et ole menetellyt veljen lailla —. Korjaa rauhassa tihutyösi sato, minun läsnäoloni älköön kauemmin katkeroittako nautintoasi — mutta totisesti, et menetellyt veljen lailla! Pimeys peittäköön iäksi tekosi, ja kuolema älköön sitä paljastako!
KOSINSKY (palaa).
KOSINSKY. Hevoset ovat satuloidut; voitte nousta ratsaille milloin tahdotte.
MOOR. Ahdistaja, ahdistaja, mihin niin hätä! Enkö saa enää nähdä
Amaliaa?
KOSINSKY. Riisun jälleen oitis satulat, jos niin tahdotte. Tehän käskitte minun kiiruhtamaan päätäpahkaa.
MOOR Vielä kerran, vielä jäähyväiset! Minun täytyy juoda pohjaan tämän autuuden myrkkymalja, ja sitten —. Seis, Kosinsky, vielä kymmenen minuuttia — tuolla linnanpihan takalistolla — ja sitten me kiidätämme sieltä!
NELJÄS KOHTAUS.
Puutarhassa.
AMALIA. Itket, Amalia? — Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen lausui — minusta oli kuin luonto nuorentuisi — se ääni herätti lemmen nautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat kuin muinen — ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah, vilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi! Ei, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani, sinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet! Sydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa sijaa —. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän vieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni kuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? — "Sinä itket, Amalia?" — Ah, minä pakenen häntä! — Pakenen! — Älköön silmäni koskaan nähkö tätä vierasta!