Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.
Amalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen ja hypähtää ylös.) Hän — minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet maahan, etten voi paeta —. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä et saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle jumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen kuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen häiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, — ei yhtään jumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä — silmä lujasti kuvaan kiintyneenä.)
MOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle putoomassa! (Amalia ei vastaa.) — Ja ken on tuo onnellinen, joka saa enkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua —. (Koettaa nähdä kuvaa.)
AMALIA. Ei, kyllä, ei!
MOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia, ansaitseeko hän!
AMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!
MOOR. Olisin kadehtinut häntä.
AMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.
MOOR. Haa!
AMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, — niin paljon, niin paljon oli hänen kasvoissaan, — hänen silmissään, — hänen äänensä sävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan —
MOOR (katsoo maahan).
AMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat — ja hänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan —, täältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, — se näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman mestarikuvansa mieltymyksestä, — täällä hän sai ylevällä soitollaan ilmojen laulajat vaikenemaan, — täällä tästä pensaasta hän poimi ruusuja, ja poimi ruusuja minulle, — täällä, täällä hän lepäsi rinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat mielellään rakastavain askelten alla —.
MOOR. Häntä ei enää ole olemassa?
AMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä — Amalian rakkaus purjehtii hänen mukanaan, — hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, — Amalian rakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat kukkimaan, — päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi kiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja Amalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa —. Meriä ja vuoria ja ilmojen ääriä rakastavain välillä, — mutta sielut riistäytyvät tomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa —. Te näytätte surulliselta, herra kreivi?
MOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.
AMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? — Voi, mitä olen sanonut?
MOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena kuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi minulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja nääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja kurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän, armollinen neiti.
AMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!
MOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt kadotuksen omaan, eikä — sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!
AMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa parempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat toisensa?
MOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa rakkauden kauhistavana. — Ikuisuus on sen nimi —. Amaliani on onneton tyttö.
AMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?
MOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin murhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta suudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton neito!
AMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen! Minun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän ei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän —. Hänen sielunsa on yhtä kaukana verisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.
MOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).
AMALIA (laulaa, säestäen luutulla).
Lähdet, Hektor, — vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?
MOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).
Kallehin, tuo tuimin peitsistäni!
Verileikkiin — tie on edessäni —.
(Heittää pois luutun ja pakenee.)
VIIDES KOHTAUS.
Likeinen metsä. Yö. Keskustassa vanha rappeutunut linna.
ROSVOJOUKKO lepäämässä maassa.
ROSVOT (laulavat).
Rietas rosvoelämämme meille huvitust' on vain. Hirteen huomenn' ennätämme, tänään päiv' on riemukkain.
Vapaata elämä on tää, ei käy se orjantyöksi. Öin metsä meitä viihdyttää, työhetkemme on myrskysää, saa meillä päivä yöksi. Merkurius se meist' on mies, meit' ajallaan ain auttaa ties.
Tänään mielimme pappeja tervehtää, tilanvouteja lihavia taas huomenna tutkia; muusta jää osaks Herran huolehtia.
Ja punaneste tulinen työn jälkeen jälleen maistuu, se uusii voiman, miehuuden, me veljeks saamme jokaisen, ken helvetissä paistuu.
Isien kauhu kuolon-omain ja parku äitein kodittomain ja tyrske kurjain tytärten — kuin soitto meille suloinen!
Ah, kuollessaan kun he värisevät, kuin vasikat märkinä ynisevät, — sitä nähdä silmämme himoitsee ja ne äänet korvaamme hyväilee.
Ja Tuoni huoleti tulla saa, kun ahtaiksi käy ajat! Me sonnustaumme, kiillottain koreiksi kenkärajat, vilua vastaan tulijuomaa naukun kulauttain, hip hei, ja sitten palkan saantiin, niinkuin siivin vain.
SCHWEIZER. Tulee yö eikä päällikkö ole vielä täällä!
RAZMANN. Vaikka lupasi kahdeksan lyönnillä olla luonamme.
SCHWEIZER. Jos hänelle on tapahtunut jotakin pahaa — silloin, toverit, me sytytämme tulipaloja ja murhaamme kaikki imeväisetkin!
SPIEGELBERG (vetää Razmannin syrjään). Sananen, Razmann.
SCHWARZ (Grimmille). Emmekö lähetä vakoojia?
GRIMM. Antaa hänen olla! Hän ottaa sellaisen saaliin, että me saamme hävetä.
SCHWEIZER. Siinä sinä, hitto vie, petyt! Ei hän lähtenyt luotamme sen näköisenä, että hänellä olisi ollut konnankujeita pääkopassaan. Oletko unhoittanut, mitä hän sanoi viedessään meidät kankaan yli? — Joka varastaa nauriinkaan pellolta ja minä saan sen tietää, häneltä putoaa pää täällä, niin totta kuin nimeni on Moor. — Me emme saa rosvota.
RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Mitä se tarkoittaa — puhu selvemmin!
SPIEGELBERG. Hss, hss! — En ymmärrä, mitä käsitystä sinulla tai minulla on vapaudesta, kun me vedämme vankkureita kuin härät ja samalla rummutamme ankarasti riippumattomuutta —. Se ei minua miellytä.
SCHWEIZER (Grimmille). Mitähän juonia tuo höyrypää kutonee?
RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Puhut päälliköstä?
SPIEGELBERG. Hss sentään! — Kyllä hänellä on korvat kaikkialla joukossamme —. Päälliköstä, sanot? Kuka hänet on nostanut päälliköksi meille? Vai eikö hän ole anastanut tätä arvoa, joka oikeutta myöten olisi minun? — Kuinka, senkö takia panemme peliin henkemme, koemme kaikki kohtalon kiusat, että lopulta vielä sanomme onneksemme olla orjan alamaisia? — Tahdottomia alamaisia, kun voisimme olla ruhtinaita? Jumaliste, Razmann — se ei ole minua koskaan miellyttänyt.
SCHWEIZER (toisille). Niin — sinäpä oletkin oikea sankari survomaan kivillä sammakoita —. Jo hänen nenänsä kajaus, kun hän niistää sitä, voisi säikäyttää sinut neulansilmästä läpi —.
SPIEGELBERG (Razmannille). Niin — ja vuosia minä olen jo kuvitellut: muuttua sen seikan pitää. Razmann — jos sinä olet se, jona olen sinua pitänyt, — Razmann! — Häntä kaivataan, puolittain pidetään menneenä miehenä, — Razmann, minusta näyttää, että hänen paha hetkensä on käsissä — mitä? Ethän sinä edes ala punoittaa, kun vapauden kellonääni soi sinulle? Eikö sinulla ole rohkeutta ymmärtää edes rohkeata vihjausta?
RAZMANN. Haa, saatana? Mihin verkkoon kiedot mieltäni.
SPIEGELBERG. Onko se tarttunut? No hyvä, seuraa! Huomasin, minne hän hiipi —. Tule! Ainahan kaksi pistoolia voi osua, ja niin olemme me ensimäiset, jotka niitä imeväisiä kuristelemme. (Koettaa viedä hänet mukaansa.)
SCHWEIZER (vetää hurjana veitsensä). Äh, haaska! Paikalleenpa muistutitkin minua Böömin metsistä! — Etkö se sinä rehja juuri alkanut vinkua, kun huudettiin vihollisen tulevan! Silloin minä kirosin kautta sieluni — Mene hornaan, salamurhaaja! (Pistää hänet kuoliaaksi.)
ROSVOT (hälisten).
Murha, murha! — Schweizer, Spiegelberg, — eroittakaa ne!
SCHWEIZER (heittää veitsen hänen päälleen). Siinä! — Heitä vaan henkesi — Rauhassa toverit —. Älkää välittäkö siitä joutavasta. Se lurjus on aina ollut myrkyllinen päällikköä kohtaan, eikä hänellä ole yhtä naarmua koko ihossaan —. Vielä kerran, älkää välittäkö —. Äh sitä heittiötä! — Tahtoo selän takaa käydä surmaamaan miestä! Selän takaa miestä! Senkö takia hiki on kirvellyt selkänahkaamme, että saisimme poistua maailmasta salavihkaa kuin kulkukoirat. Sinä konna! Olemmeko me sen takia tehneet tilamme savuun ja tuleen, että lopulta kuolla kupsahdamme kuin rotat?
GRIMM. Mutta piru vie, toveri, mitä teillä oli keskenänne —. Päällikkö raivostuu.
SCHWEIZER. Se jääköön minun huolekseni. — Ja sinä, jumalaton
(Razmannille) olit hänen kätyrinsä, sinä! — Häviä silmistäni —. Niin
Schufterlekin teki; mutta nytpä hän roikkuukin hirressä Sveitsissä,
kuten päällikköni hänelle ennustikin — (Kuuluu laukaus.)
SCHWARZ (hyppää pystyyn). Kuulkaa pistoolinlaukaus! (Taas laukaus.)
Taas! Halloo! Päällikkö!
GRIMM. Kärsivällisyyttä! Hänen on ammuttava kolmannesti!
(Kuuluu vielä laukaus.)
SCHWARZ. Hän se on! — On! — Pidä varasi, Schweizer, — vastatkaamme hänelle! (Ampuvat.)
MOOR, KOSINSKY (tulevat esiin).
SCHWEIZER (astuu heitä kohti). Tervetullut, päällikköni! — Minä olen ollut hiukan malttamaton sinun poissaollessasi. (Vie hänet ruumiin luo.) Ole sinä tuomarina minun ja tämän välillä — hän aikoi surmata sinut takaapäin.
ROSVOT (hätkähtäen). Mitä? Päällikön?
MOOR (tuijottaen pitkään, kiivaasti). Mikä valvovan Kostottaren käsittämätön ohjaus! — Eikö juuri tämä viritellyt minulle houkutusvirsiä? — Pyhitä tuo veitsi salaperäiselle rankaisevalle jumalattarelle! Sinä et tätä tehnyt, Schweizer.
SCHWEIZER. Jumaliste, minä sen todella tein, eikä se piru vie ole kehnoin kaikista tähänastisista teoistani. (Poistuu nyrpeillään.)
MOOR (miettiväisenä). Ymmärrän — taivaan ohjaus — ymmärrän — lehdet putoavat puusta, ja minun syksyni on tullut — — Viekää tuo pois silmistäni! (Spiegelbergin ruumis kannetaan pois.)
GRIMM. Anna meille määräyksiä, päällikkö, mitä me tästäpuolin teemme.
MOOR. Kohta — kohta on kaikki täytetty. — Tuokaa luuttuni. — En ole enää löytänyt omaa itseäni sieltä palattuani —. Luuttuni, sanon —. Minun täytyy sävelillä herättää entinen voimani —. Jättäkää minut!
ROSVOT. On keskiyö, päällikkö!
MOOR. Ne olivat sentään vain teatterikyyneliä —. Minun täytyy kuulla Roomalaislaulua, jotta uinuva hengettäreni virkoaa jälleen —. Luuttuni tänne —. Keskiyö, sanotte?
SCHWARZ. Kohta ohikin. Silmäluomiamme painaa kuin lyijy. Kolmeen vuorokauteen ei ole unta maistettu.
MOOR. Vaipuuko unen lääkeneste konnankin silmään? Miksi se karttaa minua? En ole koskaan ollut pelkuri tai heittiö —. Pankaa maata — huomenaamulla käymme etemmäs.
ROSVOT. Hyvää yötä, päällikkö! (Painautuvat maahan ja nukahtavat.)
(Syvä hiljaisuus.)
MOOR (ottaa luutun, soittaa).
BRUTUS.
Rauhan maa, sua viime roomalainen
tervehtii: jo minut helmaas suo!
Muistan murhatyöt Filippin vainen,
sieltä tuskantieni tuo.
Cassius, miss' oot? — On Rooma oma turman!
Veljen sotajoukko sortui jo.
Lohdun saan vain yhden vielä: surman!
Kaikk' on maa jo raunio!
CAESAR.
Ken se astuu vuoren vieremätä
urhon vapaan askelin?
Ah, jos silmäni ei petä,
roomalainen on se kuitenkin.
— Tuoko tiesi Tiberiltä sinut?
Kukkuloillaan Rooma kestääkö —?
Orvon vuoks oon paljon murehtinut:
Caesaritta sen saa häviö.
BRUTUS.
Ah, ken valoon kutsui sinut, vainaa? Iskut kolmenkolmatt' tikarin eikö voineet sua Manan uneen painaa? Vaiti korska, vaiti murhekin! Tulialttari Filippin imi kuiviin veret vapauden. Hautaas vaivu! — Koht' on Rooman nimi muisto vain, kun Brutus käy luo Minoksen.
CAESAR.
Brutus, ah? Myös Brutus — kuin hän voikaan nostaa miekan iskuhun? Sinuun katsoin niinkuin isä omaan poikaan: maailma ois ollut omas sun! Mene — roomalaisist' olet suurin, kun löit miekkas isäs sydämeen, mene, huuda alla Rooman muurin: Brutus roomalaisista on suurin, miekkansa löi isäns' sydämeen! Mene — nyt ei mua enää hyli Manan tumma syli —. Musta laivuri, nyt Lethen yli!
BRUTUS.
Isä, jää! — Mä tunnen taivaan alla yhden vain, jot' itse Caesar voi veroisenaan pitää kunnialla: pojan nimen hälle soi. Caesar yksin saattoi Rooman turmaan, Brutus yksin kaatoi Caesarin; missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan. Vastasuuntiin käymme kumpikin!
(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)
Kuka olisi minun takaajani? — Kaikki on niin synkkää — kuin umpisokkelossa, — ei ulospääsyä, ei johtotähtiä — kunpa olisin vetänyt viimeisen henkäykseni —. Kunpa olisi lopussa tämä turha varjoleikki —. Mutta miksi polttava onnennälkä, miksi pyrkimys saavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden lykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen painaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun, pelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa luonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla tällaista epäsointua? — Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä en ole vielä ollut onnellinen.
Luuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise! (Väristen ankarasti.) — Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän mustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat vain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin seurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista, isäni luonnonlaadusta, äitini verestä. — (Kauhun värisyttämänä.) Miksi Luoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka hehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?
(Käy käsiksi pistooliin.) Aika ja iäisyys — jotka yksi ainoa hetki sitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan ja avaa eteeni ikuisen yön asunnon — sano minulle, oh sano minulle, — minne, minne lasket minut? — Vieraaseen, ennen käymättömään maahan! — Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima raukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa herkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja —. Ei, ei, mies ei saa horjahdella —. Ole millainen tahansa, tuntematon haudantakaisuus, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi —. Ole millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne —. Ulkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle —. Minä olen oma taivaani ja helvettini.
Kunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman, jonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain yksinäinen yö ja ikuinen autius! — Silloin minä kansoittaisin mykän tyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus aikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. — Vai tahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden näyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista haudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä helposti kuin tämän? — Sinä voit tehdä minut tyhjäksi — tätä vapautta et voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta kuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? — Tunnustaisinko kurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! — (Heittää pois pistoolin.) — Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää elettäväni loppuun.
(Pimeys sakenee.)
HERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti —. Kylässä lyö kello kahtatoista —. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy salassa, — tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo ja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.
MOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?
ÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?
HERMAN. Herman olen, kaarneesi. Nouse ristikon luo, syömään. (Huuhkajat huhuilevat.) Kamalasti yötoverisi ääntelevät, vanhus —. Maistuuko?
ÄÄNI. Nälkä oli kova. Kiitos Sinulle, kaarneen lähettäjä, leivästä tässä erämaassa! — Ja miten rakas lapseni voi, Herman?
HERMAN. Vaiti, kuuntele! Kuin joku kuorsaisi. Etkö kuule mitään?
ÄÄNI. Mitä, kuuletko jotakin?
HERMAN. Tuulen huokauksen tornin raoissa. Yösoittoa, joka panee hampaat lyömään loukkua ja kynnet sinertymään —. Kuules, taas —. Yhä olen kuulevinani kuorsausta. — Sinulla on seuraa, vanhus —. Huu, huu!
ÄÄNI. Näetkö jotakin?
HERMAN. Jää hyvästi, jää hyvästi —. Kamala paikka tämä on. Painu alas onkaloosi — tuolla ylhäällä on auttajasi, kostajasi —. Kirottu poika! (Aikoo mennä.)
MOOR (astuu esiin kauhuissaan). Jää!
HERMAN (huutaa). Voi minua!
MOOR. Jää, sanon minä!
HERMAN. Oh, oh, nyt on kaikki tullut ilmi!
MOOR. Jää! Puhu! Kuka olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? Puhu!
HERMAN. Armoa, oi armoa, ankara herra! — Kuulkaa vain sana, ennenkuin surmaatte minut!
MOOR (vetäen miekan). Mitä saan kuulla?
HERMAN. Olette kyllä hengen uhalla kieltänyt minua — En voinut muuta — en saanut tehdä toisin — Jumala on taivaassa —. Hän on oma isänne — minun kävi kovin surku häntä —. Lyökää minut maahan!
MOOR. Tässä piilee salaisuus. Esiin se! Puhu! Tahdon tietää kaikki.
ÄÄNI (linnasta). Oh, oh! Sinäkö Herman siellä puhut? Kenen kanssa puhut, Herman?
MOOR. Tuolla alhaalla vielä joku — Mitä täällä tapahtuu? (Juoksee tornin luo.) Onko siellä joku vanki, jonka ihmiset häätivät luotaan? Tahdon päästää hänet kahleistaan. Ääni, huuda vielä! Missä on ovi?
HERMAN. Oh, armoa, herra! Älkää tunkeutuko kauemmas, herra — säälikää ja menkää ohi! (Asettuu hänen tielleen.)
MOOR. Neljät telkeet! Pois ne — Selko täytyy tulla — Nyt turvaudun ensi kerran apuusi, varkaan taito. (Ottaa esiin tiirikoita ja avaa ristikkoportin. Alhaalta astuu ylös vanhus, luurangoksi kuihtuneena.)
VANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!
MOOR (hätkähtää). Tuo on isäni ääni!
VANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.
MOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko vienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta katkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta harhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja orpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä keskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen syleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja purkoon terävät hampaansa kalpaani! — Vai tuletko antamaan vastauksesi kysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei kelmeä kauhu saa haltuunsa!
V. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän — oh, kurjaa, surkeata elämää!
MOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?
V. MOOR. Minut on haudattu — toisien sanoen: kuollut koira makaa isieni hautakammiossa ja minä — olen jo kolme kuukautta umpeensa nääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään valonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon ei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset huuhkaimet huhuilevat —.
MOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?
V. MOOR. Älä kiroa häntä! — Sen on poikani Frans tehnyt.
MOOR. Frans, Frans? — Oh ikuinen sekasorto!
V. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja, jota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat valmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä kuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni. Jos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän —
MOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!
V. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan toipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti esikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen verensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan, että minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja epätoivoon.
MOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!
V. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua pidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin jo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun kantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. — 'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' — ja samassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut tuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja kuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin — seisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli tuonut minulle Kaarlen verisen miekan. — Kymmenesti halasin hänen polviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin — hänen isänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä —. 'Alas rähjä!' jymisi hänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut alas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.
MOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.
V. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin kaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan ihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti kerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä raunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin oven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti minulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani henkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen pysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys, mädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat ruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa; mutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi — tai sitten minua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt. Mutta minä kärsin syystä — Rakas Kaarle, rakas Kaarle! — Hän kuoli, ehtimättä harmaapääksi.
MOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat unikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien rosvojen yli.)
ROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?
MOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni olisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet pilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on surmannut isänsä.
ROSVOT. Mitä päällikkö sanoo?
MOOR. Ei, ei surmannut, se sana on kaunistelua! — Poika on tuhannesti runnellut isäänsä, pistänyt, kiduttanut, nylkenyt häntä! — nekin sanat ovat vielä liian inhimillisiä — sitä tekoa itse synti häpeää, ihmissyöjäkin vavahtaa, sitä ei maailmojen alusta ole yksikään piru tullut ajatelleeksi — Poika on oman isänsä, — oh, katsokaa, katsokaa, hän on vaipunut tajuttomaksi, — tähän holviin on poika teljennyt isänsä — kylmään, alastomuuteen, nälkään, janoon —. Oh, nähkää, nähkää, — hän on minun oma isäni, tunnustan sen nyt!
ROSVOT (juoksevat esiin ja ympäröivät vanhuksen). Sinun isäsi? Sinun isäsi?
SCHWEIZER (astuu kunnioittaen lähemmä, polvistuu hänen eteensä). Päällikköni isä, suutelen sinun jalkojasi! Sinun käskysi mukaan toimii tikarini.
MOOR. Kosto, kosto, kosto sinun kärsimyksistäsi, loukattu, häväisty vanhus! Näin katkaisen tällä hetkellä iäksi veljessiteet. (Repäisee vaatteensa ylhäältä alas.) Näin minä taivaan nähden kiroon jokaisen pisaran veljeni verta! Kuulkaa minua, kuu ja tähdet, kuule minua, keskiyön taivas, jotka katselette konnantekoa! Kuule minua, kolminkertaisesti kauhistava Jumala, joka siellä ylhäällä tähtien tuolla puolen hallitset ja tuomitset ja kostat ja singoitat liekkejäsi yöhön! Tässä minä polvistun, tässä minä nostan kolme sormeani yön kauhun keskeltä, — tässä vannon — ja syösköön minut luonto ulos piiristään kuten petoeläimen, jos rikon valani —, vannon, etten tervehdä päivännousua, ennenkuin isänmurhaajan veri höyryää aurinkoa kohti, tämän kiven eteen vuodatettuna! (Nousee.)
ROSVOT. Se on paholaisentyötä! Sanottakoon meitä konniksi! Ei, kaikkien hirviöitten nimessä, niin hirveitä emme ole koskaan tehneet!
MOOR. Niin, ja teidän tikareihinne kaatuneiden ja minun tulipaloissani ja hävityksissäni tuhoutuneiden nimessä — ennen älköön murhan ja ryöstön ajatus palatko jälleen rintaanne, ennenkuin tuon jumalattoman veri tahraa purppuranpunaiseksi teidän kaikkien puvut —. Ette kai ole koskaan kuvitelleet joutuvanne korkeimman Herran aseeksi? Kohtalomme sekasortoinen vyyhti on selvinnyt! Tänään, tänään on näkymätön mahti aateloinut toimintamme! Rukoilkaa sitä, joka on säätänyt teille tämän jalon osan, joka on johtanut teidät tänne, joka on tehnyt teidät arvokkaiksi toimimaan synkän tuomion julistaja-enkeleinä! Paljastakaa päänne! Polvistukaa tomuun ja nouskaa pyhitettyinä ylös! (Polvistuvat.)
SCHWEIZER. Käske, päällikkö, mitä meidän on tehtävä!
MOOR. Nouse, Schweizer, ja kosketa näitä pyhiä hapsia! (Vie hänet isänsä luo ja antaa hänelle käteen hiuskiehkuran.) Muistathan vielä, miten kerran halkaisit pään siltä böömiläiseltä ratsumieheltä, joka jo heilutti miekkaansa minun ylläni, ja minä olin hengästyneenä ja uupuneena ponnistuksista vaipunut polvilleni? Silloin lupasin sinulle palkkion, kuninkaallisen; sitä velkaani en ole vielä tähän saakka voinut suorittaa —
SCHWEIZER. Sen vannoit minulle, se on totta, mutta salli minun jäädä iäkseni velkojaksesi!
MOOR. Ei, nyt tahdon maksaa. Schweizer, vielä ei ole kuolevaista kunnioitettu kuten sinua nyt! — Kosta isäni puolesta! (Schweizer nousee.)
SCHWEIZER. Suuri päällikkö! Tänään olet ensi kerran antanut minulle aihetta ylpeyteen! Käske, missä, miten, milloin minun on surmattava hänet!
MOOR. Minuutit ovat kalliit, sinun on riennettävä —. Valitse ansiokkaimmat joukosta ja vie ne oikopäätä kreivin linnaan! Raasta konna vuoteeltaan hänen nukkuessaan tai hekumoidessaan himon sylissä, kahmaise hänet aterialta, jos hän on juopuneena, kisko hänet ristiinnaulitun kuvan edestä, jos hän rukoillen on siinä polvillaan —. Mutta sanon sinulle, painan sen mieleesi, älä tuo häntä minulle kuolleena! Joka raapaiseekaan hänen ihoaan tai kajoaa hänen suortuvaansa, sen minä lyön kappaleiksi ja heitän ne nälkäisten korppien saaliiksi! Minun täytyy saada hänet käsiini ehyenä, ja jos tuot hänet ehyenä ja elävänä, niin saat palkaksesi miljoonan; henkeni uhalla minä varastan ne joltakin kuninkaalta, ja sinä pääset vapauteesi kuin taivaan tuuli —. Jos olet ymmärtänyt minut, niin riennä tehtävääsi!
SCHWEIZER. Kyllin, päällikkö — tässä käteni vakuudeksi: näet palaavan joko kaksi tai et yhtään. Tulkaa, Schweizerin murhanenkelit! (Lähtee miehineen.)
MOOR. Te muut hajautukaa metsään —. Minä jään tänne.
VIIDES NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Moorin linnassa. Näyttämöllä näkyy sarja huoneita. Synkkä yö.
DANIEL tulee, käsissään lyhty ja matkamytty.
DANIEL. Jää hyvästi, kallis synnyintalo —. Olen seiniesi sisällä nauttinut niin paljon hyvää ja rakasta herra-vainaan eläessä — kyyneleni kostuttakoot tomuasi, sinä kauan mullassa lahonnut! — Niitä kannattaa kyllä vanhan palvelijan vuodattaa hänen tähtensä. — Tämä oli orpojen suoja ja hyljättyjen pakopaikka, ja tämä poika on tehnyt sen murhaluolaksi —. Jää hyvin, kallis lattia — kuinka usein onkaan vanha Daniel sinua lakaissut —. Jää hyvin, rakas uuni, Daniel-vanhus eroaa sinusta raskain sydämin —. Kaikki oli sinulle tullut niin tutuksi — saat tuntea tuskaa, vanha Elieser —. Mutta Jumala armossaan varjelkoon minua kaikista pahojen juonista ja petoksesta —. Tyhjänä tulin tänne, tyhjänä lähden jälleen — mutta sieluni on pelastettu.
(Kun hän aikoo lähteä, syöksyy FRANS yöpukeissaan sisään.)
DANIEL. Jumala minua varjelkoon! Herrani! (Sammuttaa lyhdyn.)
FRANS. Petosta, petosta! Henget syöstään esiin haudoistaan — ikiunesta hälyytettynä mylvii Manala minua vastaan: Murhaaja, murhaaja! — Kuka siellä liikkuu?
DANIEL (kauhuissaan). Auta, pyhä Jumalanäiti! Tekö se olette, ankara herra, tekö huudatte läpi holvikäytävän niin kamalasti, että kaikki nukkujat heräävät?
FRANS. Nukkujat? Kuka käskee teidän nukkua? Pois, sytytä kynttilä! (Daniel poistuu, tulee toinen palvelija.) Tällä hetkellä ei kukaan saa nukkua! Kuuletko? Kaikkien pitää olla pystyssä, — aseissa, — kaikki kiväärit ladattuina —. Näitkö niiden hiipivän tuolla kaarikäytävää pitkin?
PALVELIJA. Kenen, armollinen herra?
FRANS. Kenen, pölkkypää, kenen! Niin kylmästi, niin tyhjästi kysyt: kenen! Vaikka minua ahdisti kuin pyörtymys! Kenen, aasi, kenen! Kiusa ja kuolema! Kuinka myöhä yö on?
PALVELIJA. Juuri nyt huutaa yövartija kahta.
FRANS. Mitä, pitääkö tämän yön kestää tuomiopäivään saakka? Etkö kuule melua likeltä? Et mitään voittohuutoja? Et mitään nelistävien hevosten kapsetta? Missä on Kaar—, kreivi, tarkoitan?
PALVELIJA. En tiedä, herrani.
FRANS. Et tiedä? Kuulutko sinäkin siihen koplaan? Lemmon tietämättömyydestäsi minä puristan sydämen pois kylkiluittesi välistä! Pois, nouda pastori!
PALVELIJA. Armollinen herra!
FRANS. Murisetko? Vitkailetko? (Ensimäinen palvelija kiiruhtaa pois.)
Mitä, kerjäläisetkinkö vannoutuvat minua vastaan? Kadotus ja kuolema!
Kaikki salaliitossa minua vastaan?
DANIEL (tuo kynttilän). Herrani —
FRANS. Ei, en minä vapise! Se oli pelkästään unta. Kuolleet eivät nouse vielä —. Kuka väittää minun vapisevan ja olevan kalpea? Minunhan on niin helppo, niin hyvä olla.
DANIEL. Te olette kuolonkalpea, äänenne värisee ja kangertaa.
FRANS. Minussa on kuumetta. Sanohan vain, kun pastori tulee, että minussa on kuumetta. Minä isketän huomenna suonta, sano niin pastorille.
DANIEL. Käskettekö minun tipauttamaan hiukan elämänbalsamia sokeripalaan.
FRANS. Tipauta tosiaankin! Pastori ei saavu aivan heti! Ääneni värisee ja kangertaa, annahan elämänbalsamia sokeripalaan tipautettuna!
DANIEL. Antakaa minulle ensin avaimet, noudan alhaalta kaapista —
FRANS. Ei, ei, ei! Jää tai minä lähden kanssasi. Näet, etten minä voi olla yksin! Voisin niin helposti, näethän — pyörtyä yksin ollessani. Antaa olla, antaa olla, se menee ohi, sinä jäät.
DANIEL. Oo, te olette arveluttavasti sairas.
FRANS. Niin kyllä, niin kyllä! Ei muuta. — Ja sairaus häiritsee aivoja ja hautoo esiin hulluja ja kummia unia. — Unet eivät merkitse mitään — eikö niin, Daniel? Unethan tulevat vatsasta, ja unet eivät merkitse mitään — näin juuri hupaisen unen. (Vaipuu voimatonna maahan.)
DANIEL. Jeesus Kristus! Mitä tämä on? Georg, Konrad, Bastian, Martin, antakaahan edes elonmerkkiä itsestänne! (Ravistaa häntä.) Maria Mataleena ja Joosef, tulkaahan toki järkiinne! Ruvetaan vielä sanomaan, että minä olen hänet saanut hengiltä. Jumala minua armahtakoon!
FRANS (hourien). Pois — pois! Miksi ravistat minua niin, hirmuinen luuranko? — Kuolleet eivät vielä nouse —
DANIEL. Oi taivaan hyvyys! Hän on järjiltään!
FRANS (nousee raukeana). Missä olen? — Sinä, Daniel? Mitä minä puhuin? Älä välitä siitä! Olen puhunut valhetta, mitä se sitten lienee ollutkin — tule, auta minut ylös! Se oli vain pyörtymyskohtaus — kun en — kun en ole oikein nukkunut.
DANIEL. Olisi edes Johan täällä! Huudan apua, kutsun lääkärin.
FRANS. Älä! Istuudu viereeni tähän sohvaan! — Niin. Sinä olet ymmärtäväinen mies, kelpo mies. Kuules, kun kerron!
DANIEL. Ei nyt, toiste! Minä vien teidät vuoteeseen, lepo on teille parasta.
FRANS. Ei, pyydän sinua, kuuntele kun kerron ja naura minulle vasten kasvoja! — Katsos, minun oli kuin olisin syönyt kuninkaallisen atrian, ja sydämeni oli tyytyväinen ja minä makasin humaltuneena linnanpuiston nurmella, niin äkkiä — oli keskipäivän aika — äkkiä, mutta sanon sinulle, naura minulle vasten kasvoja!
DANIEL. Niin äkkiä —?
FRANS. Äkkiä kohtasi uinuvaa korvaani hirveä ukonjyräys. Hapuilin vavisten pystyyn, ja katsos, silloin minusta koko ilmanranta näytti liekitsevän ja vuoret ja kaupungit ja metsät sulavan kuin vaha pätsissä, ja ulvova tuulenpuuska pyyhki merta ja maata ja taivasta, — silloin kaikui ikäänkuin vaskipasuunoista: "Maa, luovuta kuolleesi, luovuta kuolleesi, meri!" ja paljas maankamara alkoi vääntelehtiä ja syytää esiin pääkalloja ja luurankoja ja leukaluita ja raajoja, jotka kokousivat ihmisruumiiksi ja lainehtivat eteenpäin loputtomana, myrskyävänä ihmismerenä. Samassa katsoin ylöspäin, ja tiedätkös! minä seisoin jylisevän Sinain juurella, ja ylläni oli ja allanikin sama hurja meno, ja ylhäällä vuoren laella istui kolmella suitsuavalla tuolilla kolme miestä, joiden katsetta luomakunta pakeni.
DANIEL. Sehän on aivan ilmielävä viimeisen tuomion kuva!
FRANS. Eikö ole todella hullu juttu? Silloin astui esiin eräs, joka loisti kuin tähti-yö; kädessään hänellä oli rautainen sinettisormus, jota hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Ikuinen, pyhä, oikea, väärentämätön! On vain yksi totuus, on vain yksi hyve! Onneton, onneton on epäilevä maan matonen!" — Sitten astui esiin toinen, jolla oli kädessään välkkyvä kuvastin; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Tämä kuvastin on totuus; teeskentely ja naamiot eivät kestä —." Silloin minä säikähdin ja samoin muu kansa; sillä me näimme tuon hirmukuvastimen näyttävän käärmeen-, tiikerin- ja leopardinnaamoja. — Sitten astui esiin kolmas, jolla oli kädessään vaskivaaka; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Astukaa tänne, Aatamin lapset — minä punnitsen ajatukset vihani vaa'assa ja teot suuttumukseni punnuksilla!"
DANIEL. Jumala minua armahtakoon!
FRANS. Kaikki seisoivat valkeina kuin lumi; jokaisen rinnassa tykytti tuskallinen odotus. Silloin minä olin kuulevinani omaa nimeäni huudettavan ensimäiseksi vuoren jylisevältä laelta, ja minä jähmetyin sydänjuuriani myöten ja hampaani kalahtelivat vastakkain. Vaaka alkoi kiivaasti kilistä, kallio jylisi, ja hetket vierivät ohi toinen toisensa jälkeen vasemmanpuolisen vaakakupin luo, ja kukin heitti toisensa jälkeen siihen kuolemansynnin. —
DANIEL. Oh, Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Sitä hän ei tehnyt! — Vaakakuppiin kasvoi kokonainen vuori, mutta toinen, täynnä sovituksen verta, piti sitä vielä ylhäällä ilmassa. Vihdoin tuli eräs vanhus, murheen murtama, raivokkaan nälän kalvama. Kaikkien katseet kääntyivät oudostuen poispäin miehestä, minä tunsin hänet, hän leikkasi kiehkuran hopeahapsistaan, heitti sen syntien vaakakuppiin, ja katsos, se vaipui, vaipui äkkiä syvyyteen, ja sovituksen vaakakuppi heilui ylhäällä! — Silloin kuulin äänen kajahtavan suitsuavalta vuorelta: "Armo, armo jokaiselle maan ja manalan syntiselle! Sinä yksin olet kadotettu!" — (Syvä vaitiolo.) — No, miksi et naura?
DANIEL. Voinko nauraa, kun ruumistani karmii? Unet tulevat Jumalalta.
FRANS. Hyi toki, hyi toki! Älä sano niin! Sano minua narriksi, typeräksi, taikauskoiseksi narriksi! Sano rakas Daniel, pyydän sinua, pilkkaa minua oikein!
DANIEL. Unet tulevat Jumalalta. Minä rukoilen teidän puolestanne.
FRANS. Valehtelet, sanon minä, — mene heti kohta, riennä, juokse katsomaan, missä pastori viipyy, käske hänen joutua, joutua! Mutta sanon sinulle, että sinä valehtelet!
DANIEL (mennessään). Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Hylkyväen viisautta, hylkyväen pelkoa! — Eihän ole vielä todistettu, ettei mennyt ole mennyttä tai että tähtien yllä valvoo joku silmä —. Hm, hm, kuka viritti sen virren korvaani? Kostaako siis tuolla tähtien yllä joku? — Ei, ei! Kostaa, kostaa! Hirveänä kuulen kuiskeen ympärilläni: "Kostaako tuolla tähtien yllä joku? Kuinka menet vielä tänä yönä tahtienpäällisen kostajan eteen?" "Ei!" vastaan minä, "vain pelkuruutesi tahtoo paeta siihen surkeaan piiloon, — autiota, yksinäistä, mykkää on tuolla tähtien yllä —." Mutta jos sentään olisi muutakin? Ei, ei, ei ole! Minä vaadin, ettei ole! Mutta jos sentään olisi? "Onneton sinä, jos kaikki rikoksesi sinulle luettaisiin vielä tänä yönä!" — Miksi käy sellainen vavistus läpi ytimieni? — Kuolema — miksi se sana minua niin ahdistaa? Tilinteko tuolle tähtienpäälliselle kostajalle, — ja jos hän on vanhurskas, parkuvat orvot ja lesket, sorretut, kiusatut hänen oikeuttaan, — jos hän on vanhurskas — miksi he ovat saaneet kärsiä? Miksi minä olen heiltä perinyt voiton?
PASTORI MOSER astuu esiin.
MOSER. Te haetitte minut, armollinen herra? Olen hämmästynyt. Ensi kerran elämässäni! Mielittekö pilkkailla uskontoa, vai alatteko vavista sen edessä?
FRANS. Pilkata tai vavista, aivan sen mukaan, miten vastaat minulle. —
Kuule, Moser, tahdon todistaa sinulle, että olet narri tai että haluat
pitää maailmaa narrinasi, ja sinun on vastattava minulle. Kuuletko?
Henkesi uhalla sinun on vastattava minulle.
MOSER. Te haastatte erään korkeamman olennon tuomioistuimenne eteen. Se
Korkeampi vastaa teille kerran!
FRANS. Nyt minä sen tahdon saada tietää, nyt, tällä hetkellä, etten tee häpeällistä tyhmyyttä ja huuda ahdistuksessa avukseni hylkyväen epäjumalia. Olen usein pilkaten nauranut viinin ääressä: "Ei ole Jumalaa!" — Nyt puhun kanssasi vakavasti ja sanon: "Ei ole Jumalaa!" Sinun on torjuttava hyökkäykseni kaikin mahdollisin aseinesi; mutta minä puhallan ne tieltäni yhdellä henkäyksellä.
MOSER. Kunpa voisit yhtä helposti puhaltaa tieltäsi ukkosen, joka kymmenien tuhansien sentnerien painoisena on ahdistava ylpeätä sieluasi! Sen kaikkitietävän Jumalan, jonka sinä hullu ja ilkiö häädät pois hänen luomakunnastaan, ei tarvitse käyttää kuolevaisen suuta puolustuksekseen. Hän esiintyy yhtä suurena sinun hirmuteoissasi kuin milloinkaan hyveen voitonhymyssä.
FRANS. Erinomaisen hyvä, pappi! Noin miellytät minua!
MOSER. Minä edustan tässä suurempaa herraa ja puhun ihmisen kanssa, joka on maan mato kuten minäkin, ja jota minä en halua miellyttää. Tosin minun olisi osattava tehdä ihmeitä, ennenkuin voisin pusertaa tunnustuksen itsepäiseltä pahuudeltasi; — mutta jos sinun vakaumuksesi on niin varma, miksi kutsutit minut keskiyöllä?
FRANS. Kun olen ikävissäni eikä shakkipelikään tahdo maistua ensinkään. Haluan vähän huvia, haluan vähän kinailla pappien kanssa. Tyhjällä säikytyksellä et masenna rohkeuttani. Tiedän kyllä, että joka on joutunut alakynteen täällä, hän toivoo iäisyyttä; mutta hän pettyy surkeasti. Minä olen aina lukenut, että olemuksemme ei ole muuta kuin veren sykettä, ja viimeisen veripisaran mukana katoaa meistä myös henki ja ajatus. Se kärsii aina ruumiin heikkoudesta, eikö se siis häviä, kun ruumis häviää, hajoa kun ruumis lahoo? Annapas vesipisaran eksyä aivoihisi, ja elämäsi muuttuu äkisti tajuttomuudeksi, minkä vain miltei olematon raja eroittaa olemattomuudesta ja minkä jatkuminen on kuolema. Tunto on muutamien kielten väräjöintiä, mutta murtunut soitin ei enää kaiu; jos minä puratan seitsemän linnaani, jos murskaan tämän Venuksen, niin sopusointu ja kauneus on ollutta. Kas siinä on teidän kuolematon sielunne!
MOSER. Tuo on epätoivonne järkeilyä. Mutta oma sydämenne, joka noin todistellessanne sykkii tuskasta vavisten rinnassanne, se tuomitsee teidät valheesta. Nämä järjestelmäin lukinverkot repii yksi ainoa sana: "sinun täytyy kuolla!" — Minä kehoitan teitä kokeeseen: jos vielä kuolemassa pysytte ylväänä, jos periaatteenne eivät silloinkaan jätä teitä pulaan, niin tunnustan voittonne; jos teitä puistattaa kuolemassa vähinkin vavahdus, onneton olette silloin! Olette pettynyt!
FRANS (sekaantuneena). Jos minua kuolemassa puistattaa?
MOSER. Olen nähnyt paljonkin sellaisia kurjia, jotka siihen saakka uhmailivat jättiläisten tavoin totuutta mutta itse kuolemassa tulee erehdys ilmi. Haluan seisoa kuollessanne vuoteenne ääressä, — mieleni tekisi nähdä jonkun sortovaltiaankin loppua, — haluan seisoa vieressä ja katsoa teitä suoraan silmiin, kun lääkäri tarttuu kylmänkosteaan käteenne ja tuskin löytää vaivoin tykyttävän valtimon ja katsahtaa ylös ja sanoo teille, kohauttaen olkapäitään kamalaksi merkiksi: "Ihmisapu on turha!" Varokaa silloin, oh varokaa toki silloin, ettette näytä Richardilta ja Neerolta!
FRANS. En, en!
MOSER. Tuokin vastaväite kaikuu silloin myöntämyksen parkaisuna —. Sisäinen tuomioistuin, jota ette koskaan voi lahjoa epäilyksen keksinnöillä, se nousee silloin ja käy käräjiin teitä vastaan. Mutta se on nousu kuin elävältähaudatun herääminen hautuumaan povesta; siinä herää mielipaha kuin itsemurhaajassa, kun hän on jo viiltänyt kuolinhaavan ja katuu; siinä välähtää salama, joka hetkessä valaisee ylt'yleensä elämänne sydänyön; silloin näkyy katse, ja jos te vielä silloin kestätte, niin tunnustan voittonne!
FRANS (käyden huoneessa levotonna edestakaisin). Papin lorua, papin lorua!
MOSER. Nyt ensi kerran viiltävät iäisyyden miekat teidän sielunne läpi, ja nyt ensi kerran liian myöhään. — Ajatus Jumala herättää hirmuisen naapurin, jonka nimi on tuomari. Katsokaas, Moor, teillä on tuhansien elämä sormenne päässä, ja joka tuhannesta te olette tehnyt onnettomiksi yhdeksänsataayhdeksänkymmentä. Ollaksenne Neero teiltä puuttuu vain Rooman valtakunta, ja vain Peru, ollaksenne Pizarro. No luuletteko Jumalan sallivan, että yksi ainoakaan ihminen elää kuin raivo hänen maailmassaan ja kääntää kaikki ylösalaisin? Luuletteko, että nuo yhdeksänsataayhdeksänkymmentä ovat syntyneet vain turmioonsa, vain leikkikaluiksi pirullisiin huvituksiinne? Oh, älkää uskoko niin! Hän tulee teiltä kerran vaatimaan jokaisen minuutin, minkä te heiltä olette tuhonnut, jokaisen ilon, minkä te olette heiltä myrkyttänyt, kaiken täydellisyyden, josta olette estänyt heidät, ja jos te vastaatte puolestanne, Moor, niin tunnustan voittonne.
FRANS. Ei enää mitään, ei enää sanaakaan! Vaaditko minua sietämään synkkämielisiä houreitasi?
MOSER. Nähkääs, ihmiskohtalot ovat keskenään peloittavan kauniissa tasapainossa. Tässä elämässä vaipuva vaakakuppi tulee nousemaan tulevassa, tässä elämässä nouseva vaipumaan maahan tulevassa. Mutta täällä kärsitty ajallinen tuska tulee siellä olemaan ikuinen voitonriemu; täällä nautittu hetkellinen voitonhurma vaihtuu ikuiseen, loputtomaan epätoivoon siellä.
FRANS (käyden hurjana häntä kohti). Salama suusi vaientakoon, sinä valheen pappi! Minä repäisen pirullisen kielen kidastasi!
MOSER. Tunnetteko niin varhain totuuden painon? Enhän ole vielä tuonut ensinkään todistuksia esiin. Päästäkäähän minut ensin todistuksiin asti —.
FRANS. Vaiti, mene helvettiin todistuksinesi! Sanon sinulle: sielu häviää, eikä sinun tarvitse siihen vastata mitään!
MOSER. Sitä manalaisetkin pyytävät parkuen, mutta taivaan Herra pudistaa päätään. Luuletteko voivanne välttää rankaisijan kättä olemattomuuden autiudessa? Jos te astuisitte ylös taivaaseen, niin hän on siellä; jos te vuoteenne helvettiin rakentaisitte, katso, hän on myös siellä; jos te sanoisitte yölle: peitä minut! ja pimeydelle: kätke minut! niin täytyy pimeyden paistaa ympärillänne, ja sydänyö on muuttuva päiväksi ympärillänne, — mutta kuolematon henkenne kauhistuu sanaanne ja saa voiton sokeasta ajatuksesta.
FRANS. Mutta minä en tahdo olla kuolematon — olkoot muut, ken haluaa, minä en tahdo estää. Minä tahdon pakoittaa hänet hävittämään minut, minä tahdon ärsyttää hänet raivoon, jotta hän raivossaan minut tuhoaa. Sano, mikä on suurin synti, mikä nostaa tulisimmin hänen kiukkunsa!
MOSER. Tunnen vain kaksi. Mutta niitä eivät ihmiset tee, eivätkä ihmiset niitä kosta.
FRANS. Ne kaksi?
MOSER (hyvin painokkaasti). Isänmurha on toinen, veljenmurha toinen
—. Miksi niin kalpenette äkkiä?
FRANS. Mitä, vanhus? Oletko liitossa taivaan tai helvetin kanssa? Kuka sen on sanonut sinulle?
MOSER. Onneton se, jolla on ne molemmat sydämellään! Hänelle olisi parempi, ettei hän olisi syntynyt! Mutta olkaa rauhallinen, teillähän ei enää ole isää eikä veljeä!
FRANS. Aah — mitä, etkö tiedä mitään muuta syntiä? Mieti vielä — kuolema, taivas, ikuisuus, kadotus kajahtaa suusi puheesta — et ainoatakaan muuta syntiä?
MOSER. En ainoatakaan muuta.
FRANS (vaipuu tuolille). Tuho, tuho!
MOSER. Iloitkaa, iloitkaahan! Ylistäkää onneanne! — Olettehan kaikista julmuuksistanne huolimatta pyhimys isänmurhaajan rinnalla. Se tuomio, joka teitä kohtaa, on tuon toisen osalle määrättyyn verrattuna rakkauden veisu, — hyvitys —
FRANS (karaten pystyyn). Mene hornan kitaan, turmanlintu! Kuka sinun käski tänne tulla? Mene, sanon minä, tai minä isken lävitsesi.
MOSER. Voiko papin loru hälyyttää tuollaisen filosoofin sotisopaan?
Puhaltakaa vain se tieltänne yhdellä henkäyksellänne! (Poistuu.)
FRANS (vääntelehtii nojatuolissaan. Syvä vaitiolo).
ERÄS PALVELIJA kiireesti.
PALVELIJA. Amalia on lähtenyt tiehensä, kreivi von Brand on äkkiä kadonnut.
DANIEL (tulee hädissään).
DANIEL. Armollinen herra, ratsastajia ajaa tulista vauhtia polkua alas, huutaen "murhaa, murhaa", — koko kylä on kauhuissaan.
FRANS. Mene, laita kaikki kellot soimaan yht'aikaa, kaikkien on lähdettävä kirkkoon, — kaikkien polvistuttava — rukoiltava minun puolestani, kaikkien vankien on päästävä vapaalle jalalle, — minä korvaan köyhille kaikki kaksin ja kolmin verroin, minä — mutta menehän, — huuda toki rippi-isää, jotta hän pyyhkii siunauksellaan pois syntini —. Etkö vielä ole mennyt?
(Melu tulee äänekkäämmäksi.)
DANIEL. Jumala antakoon anteeksi raskaan syntini! Miten minä taas osaan tuon ymmärtää? Tehän olette aina häätänyt hurskaan rukouksen pois talosta ja tanhuilta, olette heitellyt minua niin usein postilloilla ja Raamatuilla, tavatessanne minut rukoilemassa —
FRANS. Ei enää sanaakaan siitä —. Kuolema! Näetkö, kuolema! —
Tulee liian myöhä —(Kuuluu Schweizerin hälyä.) Rukoilehan, rukoile!
DANIEL. Sanoinhan teille aina, — te niin vihasitte hurskasta rukousta, mutta varokaa, varokaa, kun hätä käy mieheen käsiksi, kun sielunne on hukkumaisillaan, niin te antaisitte kaikki maailman aarteet yhdestä kristityn huokauksesta —. Nähkääs, te häpäisitte minua, tähän te nyt joudutte, nähkääs nyt!
FRANS (syleilee häntä kiihkeästi). Anteeksi, rakas, hyvä kulta-Daniel, anteeksi, — minä puetan sinut kiireestä kantapäähän, — rukoilehan, — minä toimitan sinulle häät —, minä — mutta rukoilehan, minä vannotan sinua, polvillani minä vannotan sinua —. Piru vie, rukoile!
(Melua teillä. Huutoa, rymyä.)
SCHWEIZER (ulkona). Rynnätkää, iskekää! Murtautukaa sisään! Näen valoa, tuolla hän varmasti on!
FRANS (polvillaan). Kuule rukoukseni, taivaan Jumala! — Tämä on ensi kerta — eikä se varmaan vastakaan tapahdu —. Kuule minua, taivaan Jumala!
DANIEL. Mitä, mitä te nyt? Tuohan on jumalatonta rukoilemista!
(Väen vilinää.)
HÄLYÄ VÄKIJOUKOSTA. Varkaita! Murhaajia! Kuka rymyää niin kamalasti keskellä yötä!
SCHWEIZER (yhä ulkona). Iske ne takaisin, veikko. — Piru se tulee noutamaan teidän herraanne. — Missä se rietas on joukkoineen? — Pidähän vartiota linnan ympärillä, Grimm —. Hyökätkää kehysmuurille!
GRIMM. Noutakaa sytykkeitä —. Me tuonne ylös tai hän alas sieltä. —
Tuikkaanpa tulta hänen saleihinsa.
FRANS (rukoilee). En ole ollut tavallinen murhamies, Herra Jumala, — en ole takertunut pikku asioihin, Herra Jumala —.
DANIEL. Jumala meitä armahtakoon! Hänen rukouksensakin tulevat synniksi.
(Kiviä ja tuohuksia lentää. Ikkunaruudut lyödään sisään. Linna palaa.)
FRANS. En voi rukoilla, — täällä (lyö rintaansa ja otsaansa), kaikki täällä niin autiota, niin nääntynyttä! (Nousee.) Ei, en tahdokaan rukoilla, — taivas ei saa tätä voittoa, tätä pilkkaa ei helvetti tee minulle —
DANIEL. Jeesus Maaria! Auttakaa, pelastakaa, koko linna on tulessa!
FRANS. Kas tässä, ota tämä miekka. Joutuin! Pistä se selästä lävitseni, etteivät nuo konnat ehdi päästä minua häväisemään.
(Tuli loimuaa yhä valtavampana.)
DANIEL. Siunatkoon, siunatkoon! En tahdo auttaa ketään liian aikaisin taivaaseen, vielä vähemmin liian aikaisin — (Juoksee tiehensä.)
FRANS (tuijottaen kamalasti hänen jälkeensä, hetken kuluttua). Helvettiin, aioit sanoa —. Todellakin, vainuan jotakin sellaista —. (Mielipuolisesti.) Ovatko nuo heleitä liverryksiä sieltä? Teidänkö sähinäänne kuulen, manalan kyyt? — Ne syöksyvät ylös, piirittävät ovet. — Miksi niin arkailen tuota lävistävää kärkeä! — Ovi ryskyy, murtuu — turha yrittää pois —. Aa, armahda sinä siis minua! (Sieppaa hatustaan kultanyörin ja kuristaa itsensä.)
SCHWEIZER miehineen.
SCHWEIZER. Verihurtta, missä olet! — Näittekö, miten ne pakenivat?
Onko hänellä niin vähän ystäviä? Minne se konna on kätkeytynyt?
GRIMM (kompastuu ruumiiseen). Seis, mitäs tässä on tiellä? Valoa tänne!
SCHWARTZ. Hän on ehtinyt ennen meitä. Pistäkää miekkanne tuppeen, täällä hän makaa kuin kissanraato.
SCHWEIZER. Kuollut? Mitä? Kuollutko? Kuollut minun avuttani? — Petosta se on —, katsotaanpa, kuinka näpsästi hän hypähtää jaloilleen! (Pudistelee häntä.) He hei! Täällä on vielä murhattavia isiä!
GRIMM. Älä vaivaa itseäsi! Hän on kuollut kuin kivi.
SCHWEIZER (astuu syrjään). Niin, hänellä ei ole hauskaa! Hän on kuollut kuin kivi —. Palatkaa sanomaan päällikölle: "Hän on kuollut kuin kivi." — Minua hän ei näe enää. (Ampuu luodin otsaansa.)
TOINEN KOHTAUS.
Näyttämö sama kuin edellisen näytöksen viimeisessä kohtauksessa.
VANHA MOOR (istuu kivellä). ROSVO MOOR (vastapäätä).
ROSVOJA (siellä täällä metsässä).
ROSVO MOOR. Häntä ei kuulu vielä? (Lyö tikarilla kiveä niin että säkenöi.)
V. MOOR. Anteeksianto olkoon hänen rangaistuksensa, — minä kostan kaksinkertaisella rakkaudella.
R. MOOR. Ei, sieluni vihan nimessä, ei niin! Minä en tyydy siihen! Hän vieköön mukaansa iäisyyteen suuren häpeänsä! — Minkä takia minä kukistin hänet sitten?
V. MOOR (puhjeten itkuun). Ooh lapseni!
R. MOOR. Mitä, sinä itket häntä — tässä paikassa?
V. MOOR. Sääliä, oh sääliä! (Pusertaen kiihkeästi käsiään.) Nyt — nyt kohtaa tuomio lastani?
R. MOOR (kauhistuen). Kumpaa?
V. MOOR. Oo, mitä sinä nyt kysyt?
R. MOOR En mitään, en mitään.
V. MOOR Oletko tullut pilkkaamaan minun tuskaani?
R. MOOR (Itsekseen.) Pettävä omatunto! — Älkää välittäkö sanoistani!
V. MOOR. Niin, olen omaa poikaani kiduttanut, ja oman poikani piti minua jälleen kiduttaa, se on Jumalan johdatus. — Oh, Kaarle, rakas Kaarle, jos häilyt autuaana henkenä ympärilläni, anna minulle anteeksi, oh anteeksi!
R. MOOR (nopeasti). Hän antaa teille anteeksi. (Alakuloisemmin.) Jos hän ansaitsee käydä teidän pojastanne. — Hänen täytyy antaa teille anteeksi.
V. MOOR. Oh, hän oli liian jalo minun pojakseni. — Mutta minä menen häntä vastaan — kyyneleineni, unettomine öineni, kalvavine näkyineni, syleilen hänen polviaan, huudan, — huudan ääneen: "Olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole sen arvoinen, että sinä kutsut minua isäksesi."
R. MOOR (hyvin liikutettuna). Hän oli teille rakas, tuo toinen poikanne?
V. MOOR. Taivas sen tietää. Miksi minä sallinkaan ilkimielisen pojan juonten sokaista silmäni! Ylistettynä isänä minä kävin isien keskellä. Ympärilläni kasvoivat poikani kauniisti, toivorikkaina. Mutta — kirottu olkoon se hetki! — paholainen hiipi toisen sydämeen, minä uskoin käärmettä, — molemmat lapseni ovat hukassa. (Peittää kasvonsa.)
R. MOOR (etääntyy hänestä kauas). Ikuisesti hukassa!
V. MOOR. Oh, tunnen syvästi tosiksi Amalian sanat, jotka koston henki toi hänen suuhunsa. "Turhaan sinä ojentelet raukenevia käsiäsi poikaasi kohden, turhaan pyydät tarttua Kaarlesi lämpöiseen käteen, ei hän koskaan seiso vuoteesi ääressä —."
R. MOOR (ojentaa hänelle kätensä, kasvot poispäin kääntäen).
V. MOOR. Jospa Kaarle näin ojentaisi minulle kätensä! — Mutta hän makaa kaukana ahtaassa majassa, nukkuu jo ikiunta, ei kuule koskaan tuskani ääntä. — Voi minua! Kuolla vieraan käsiin —. Ei yhtään poikaa enää, ei yhtään poikaa enää sulkemassa silmäluomiani —.
R. MOOR (kiihkeän liikutuksen vallassa). Nyt sen täytyy tulla ilmi — nyt. (Rosvoille.) Jättäkää minut! — Ja sentään — voinko minä sitten antaa hänelle takaisin hänen poikaansa? — Enhän voi enää antaa hänelle hänen poikaansa —. Ei, en voi tehdä sitä.
V. MOOR. Mitä, ystävä, mitä äsken puhelit hiljaa?
R. MOOR. Poikasi, — niin, vanhus — (änkyttäen) poikasi on — iäksi hukassa.
V. MOOR. Iäksi?
R. MOOR (hirveän ahdistuksen vallassa katsoen taivasta kohti). Oh, tänä hetkenä vain — älä anna sieluni raueta — tänä hetkenä vain tue minua!
V. MOOR. Iäksikö sanoit?
R. MOOR. Älä kysele enää! Iäksi, sanoin!
V. MOOR. Vieras, vieras, miksi vedit minut esiin tyrmästäni?
R. MOOR. Mutta jospa — jospa minä nyt keinottelisin häneltä siunauksen itselleni niinkuin varas ja hiipisin pois saatuani kalliin saaliin? — Sanotaan, ettei isän siunaus mene koskaan hukkaan.
V. MOOR. Onko poikani Franskin hukassa?
R. MOOR (syöksyy hänen jalkoihinsa). Minä mursin tyrmäsi salvat —.
Siunaa minua!
V. MOOR (tuskaisesti). Miksi sinun, isän pelastajan, pitikin tuhota hänen poikansa! — Näes, taivas ei väsy armahtamasta, vaikka me surkeat maan madot käymme nukkumaan katkerin mielin. (Laskee kätensä rosvo Moorin päälaelle.) Tulkoon osallesi onnea säälisi verran!
R. MOOR (nousten kaihomielisenä). Oh, missä on miehuuteni? Jäntereeni raukenevat, tikari luisuu kädestäni.
V. MOOR. Kuinka suloista onkaan kun veljekset elävät sovussa kuin kaste, joka Hermonilta valuu Siionin vuorille. Opi tuntemaan se ihanuus, nuori mies, niin taivaan enkelit paistattavat päivää sädekehäsi loistossa. Viisautesi olkoon harmaapään viisautta, mutta sydämesi — sydämesi olkoon kuin viattoman lapsen!
R. MOOR. Ah, suo minun tuntea sen ihanuuden esimakua! Suutele minua, jalo vanhus!
V. MOOR (suutelee häntä). Ajattele, että tämä on isäsi suudelma, niin minä ajattelen suutelevani poikaani —. Osaathan itkeäkin!
R. MOOR. Minä ajattelin sitä isäni suudelmaksi. — Minä onneton, jos he nyt tuovat hänet!
Schweizerin TOVERIT tulevat äänettömänä surusaattona, päät
painuneina ja verhotuin katsein.
R. MOOR. Taivas! (Peräytyy arkana ja koettaa piiloutua. Saatto kulkee hänen editseen. Hän katsoo poispäin. Syvä vaitiolo. He pysähtyvät.)
GRIMM (painuneella äänellä). Päällikköni!
(Rosvo Moor ei vastaa, vaan peräytyy vielä.)
SCHWARZ. Jalo päällikkö!
(Rosvo Moor vetäytyy yhä taaemmas.)
GRIMM. Me olemme syyttömät, päällikköni!
R. MOOR (katsahtamatta heihin). Keitä te olette?
GRIMM. Et käännä katsettasi meihin! Uskollisiin miehiisi.
R. MOOR. Onnettomuudeksenne olette olleet minulle uskolliset!
GRIMM. Viimeiset jäähyväiset uskolliselta Schweizeriltäsi — hän ei palaa enää, soturisi Schweizer.
R. MOOR (kiihkeästi). Ette löytäneet siis etsittäväänne?
SCHWARZ. Löysimme kuolleena.
R. MOOR (riemastuen). Kiitos Sinulle, kohtaloitten ohjaaja! —
Syleilkää minua, veikot! — Armahdus olkoon tästä lähtien tunnussana —.
Nytpä on sekin kestettynä, — kaikki kestettynä.
MUITA ROSVOJA. AMALIA.
ROSVOT. Helei, helei! Saalis, etevä saalis!
AMALIA (hapset hajallaan). He väittävät kuolleitten nousseen ylös hänen käskystään — setäni elävän tässä metsässä —. Missä hän on. — Kaarle, setä! — Aah! (Syöksyy vanhuksen luo.)
V. MOOR. Amalia, tyttäreni Amalia! (Pusertaa häntä rinnalleen.)
R. MOOR (hypähtää taapäin). Kuka saattoi tämän näyn silmieni eteen?
AMALIA (syöksähtää vanhuksen luota rosvo Moorin luo ja syleilee häntä riemastuneena). Olen tavannut hänet, oi taivas, olen tavannut hänet!
R. MOOR (riistäytyy irti, rosvoille). Lähtekää! Perivihollinen minut on kavaltanut!
AMALIA. Sulhoni, sulhoni, raivoathan! Aa, riemustako? Miksi minä olenkin niin tunteeton, onneni huumauksessa niin kylmä?
V. MOOR. Sulho? Tyttäreni, tyttäreni! Sulhosi?
AMALIA. Iäti hänen, iäti, iäti minun! — Oh taivaan vallat, keventäkää minulta tämä surmaava nautinto, etten minä tukahdu taakkani alle!
R. MOOR. Irroittakaa hänet kaulastani! Tappakaa hänet, tappakaa tuo (osoittaa vanhusta)! — Surma periköön minut, teidät! Kaikki! Tuho koko maailmalle! (Aikoo paeta.)
AMALIA. Minne? Mitä, rakas? Iäinen autuus, loputon riemu — ja sinä pakenet?
R. MOOR. Pois, pois! — Onnettomin morsiamista! Katso itse, kysy itse, kuule! — Onnettomin isistä! Salli minun iäksi paeta täältä!
AMALIA. Tukekaa minua, Jumalan tähden, tukekaa minua! Silmissäni niin mustenee —. Hän pakenee!
R. MOOR. Liian myöhään! Turhaan! Kirouksesi, isä! Älä kysele minulta enempää! Minä olen, olen saanut — kirouksesi, — kirouksesi! Kuka minut houkutti tänne? (Syösten miekka kädessä rosvoja vastaan.) Kuka teistä, te manalan sikiöt, houkutti minut tänne? Tämä olkoon siis tuhosi, Amalia! Kuole, isä, kuole minun surmaamanani kolmannen kerran! — Nämä pelastajasi ovat rosvoja ja murhamiehiä! Kaarle poikasi on heidän päällikkönsä!
(Vanha Moor heittää henkensä.)
AMALIA (seisoo ääneti ja jäykkänä kuin kuvapatsas. Kammottava äänettömyys ylt'ympäri).
R. MOOR (syösten erästä tammea päin). Niiden sielut, jotka minä tukahdutin rakkauden kiihkoissa — niiden, jotka minä surmasin pyhän unen helmaan, — niiden, — hahahaa! Kuuletteko ruutitornin räjähtävän synnyttävien äitien päitten päällä? Näettekö liekkien hulmahtavan rintalasten kehtoihin? Siinä on hääsoihtuja, siinä on morsiusmusiikkia, — oh, Tuomari ei unohda niitä, hänellä ne on selvillä, siksipä minulta on poissa lemmenriemu! Siksi minulle rakkaus on kidutus! Siinä on kosto!
AMALIA. Se on totta, taivaan Ruhtinas, se on totta! — Mitä minä olen tehnyt, syytön uhrilammas? Olen rakastanut tätä miestä!
R. MOOR. Tämä on enemmän kuin mies voi kestää. Olenhan kuullut kuoleman viuhuvan vastaani useammasta kuin sadasta putkesta, enkä ole sitä väistänyt askeltakaan, nytkö minun pitää oppia vapisemaan kuin nainen? Vapisemaan naisen edessä? — Ei, nainen ei säikähdytä miehuuttani —. Verta, verta! — Tämä on vain hetkellistä naisekasta puuskaa! — Minun täytyy maistaa verta, niin se menee ohi! (Aikoo paeta.)