Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta — jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi —
AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas! Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! — Etkö tiedä, ilkiö, ettei Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien, kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa häpeääsi?
FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki. — Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen — saastaiseen ympäristöön — Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa minun, minun päälleni — tekemään minut perinnöttömäksi, — minut, elämäni, vereni, kaikki —
AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!
FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, — suo anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle! — Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa — minuakin, minuakin kohtaan — meidän sielumme sointuivat niin yhteen.
AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!
FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta, mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni, niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.
AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. —
FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, — ruusu oli hänelle rakkain kukista — mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti säveltaidetta sanomattomasti, — ja te olette todistajani, te tähdet, että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani, kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. — Ja miten voit vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset huonontua suvustaan?
AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).
FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein istuitte kahden lemmenunelmissa. — Olimme kauan vaiti, — vihdoin hän tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en tiedä, — minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, — älä hylkää häntä, veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, — ellei Kaarle — koskaan palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin hänelle sen pyhällä valalla!
AMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä samassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma tapaisi, kenenkään muun rakkautta — näetkö, kuinka jumalaton, kuinka inhoittava olet — mene silmäini edestä!
FRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!
AMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. — Ja sinä olit
olevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut?
Sinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun.
Mene heti!
FRANS. Sinä loukkaat minua!
AMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken; vähennettäköön se sinun elämästäsi!
FRANS. Sinä vihaat minua.
AMALIA. Minä halveksin sinua, mene!
FRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin takia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)
AMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. — Kerjuriksiko hän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita ja kuninkaat kerjureita! — En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä on päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, — sen katseen, millä hän kerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, — katse, joka tekee tyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun pöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja rikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa kirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että haudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt olen sinun arvoisesi. (Pois.)
TOINEN NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).
FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. — Tohtori väittää hänen olevan parantumaan päin — vanhan miehen elämä on sentään aivan ikuisuus! — Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.
Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen etanankulkuun? — Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin kituuttaa vain viime öljypisarain turvin — siinä kaikki —. Ja kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia. En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta vastakkaisessa tarkoituksessa. — En taittaisi luonnolta tietä väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?
Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina elimellisten heilahdusten ristiriidat — intohimot ruhjovat elinvoimaa, — raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. — No niin, kuka keksisi millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan? Hävittää ruumista hengen välityksellä? — Ah, ennenkuulumaton teko, — kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. — Mieti, Moor! — Se olisi keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" — Ken ei tässäkin koettaisi siipiään!
Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? — Vihako? Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. — Suru? Se mato kalvaa liian vitkaan. — Mielipaha? Se tarhakäärme matelee liian laiskasti. — Pelko? Toivo ei salli sen kahlita saalistaan. — Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) — Mitä, hm? Ei! — Haa! (Hypähtäen.) — Kauhu! Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? — Ja sentään, jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? — Oh, tule silloin avukseni, masentumus ja sinä, katumus, helvetillinen kostotar, jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä, ulvova itsesyytös, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan äitiisi. — Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret, leppoisa menneisyys, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä, kukoistava tulevaisuus, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä välitse. — Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää — epätoivo! Voitto, voitto! — Suunnitelma on valmis — vaikeampi ja taiturillisempi kuin mikään, — luotettava, varma, — sillä (pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan eikä kalvavan myrkyn jälkiä.
(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!
Herman!
HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.
FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt kiittämättömälle.
HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.
FRANS. Ensi tilassa, Herman — ensi tilassa saat vielä enemmän! —
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.
HERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.
FRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies — soturin sydän — uljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!
HERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!
FRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä miellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä painavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!
HERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.
FRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän isännäksi. — Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen nuorempi pojista.
HERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne olisi kalvetustautisen tytön voimat.
FRANS. Ah, miten sinua silloin vanhempi poika palkitsisikaan, miten hän nostaisikaan sinut valoon tästä alhaisesta tomusta, joka niin huonosti soveltuu luontoosi ja aateluuteesi! — Silloin sinut, tuollaisena kuin juuri olet, peitettäisiin ylt'yleensä kultaan ja nelivaljakolla ajaa jyristelisit pitkin katuja, — totisesti, sen saisit tehdä! — Mutta unhoitanpa, mitä piti sinulle puhumani — oletko jo unhoittanut neiti von Edelreichin, Herman?
HERMAN. Tuli ja valkeus, miksi sitä minulle muistutatte?
FRANS. Veljeni on pyydystänyt hänet pois sinulta.
HERMAN. Sen hän saa maksaa.
FRANS. Amalia antoi sinulle rukkaset. Luulenpa vallan, että Kaarle heitti sinut rappusia alas.
HERMAN. Sen vuoksi minä sysään hänet helvettiin.
FRANS. Hän sanoi: "käy kuiske, että sinut on tehty hätäpikaa liemen ja paistin välillä, ja ettei isäsi ole koskaan voinut katsoa sinua lyömättä rintaansa ja huokaamatta: 'Herra armahtakoon minua syntistä!'"
HERMAN (hurjasti). Kirous ja kuolema, olkaa vaiti!
FRANS. Hän neuvoi sinua myymään aateliskirjasi huutokaupalla tai paikkauttamaan sillä sukkasi.
HERMAN. Tuhannen perkelettä, minä kynsin silmät hänen päästään!
FRANS. Mitä, sinä kiukustut? Miten voit kiukkuilla hänelle? Mitä pahaa mahdat hänelle? Mitä voi tuollainen rotta leijonalle? Vihasi vain sulostuttaa hänen voittoaan. Sinä et voi muuta kuin purra hampaitasi ja purkaa raivoasi kuivaan leipään.
HERMAN (polkee jalkaa). Minä survon hänet nuuskaksi!
FRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies. Sinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä käsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä yrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.
HERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen alle.
FRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä — sinä olet saava
Amalian!
HERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!
FRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä, sanon — et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin perinnöttömäksi?
HERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä kuulen.
FRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla lisää. — Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt suorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista askeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt. Ja neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja valituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta ilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat hyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee Amalian kanssa kirkkoon vihille.
HERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!
FRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa linnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään, silloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan — ja minä, joka aioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan niskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä —
HERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei teille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei teille käy!
FRANS. Estätkö sinä sen? Sinunkin, rakas Herman, hän antaa tuta raippaansa, hän sylkee kasvoihisi, kun kohtaat hänet tiellä, ja onneton olet, jos silloin kohautat olkapäitäsi tai vedät suusi väärään. — Katsos, sillä kannalla ovat kiintymyksesi neitiin, toiveesi, suunnitelmasi.
HERMAN. Sanokaa, mitä minun on tehtävä!
FRANS. Kuule siis, Herman! Jotta näkisit minun ottavan rehellisenä ystävänä sydämelleni sinun kohtalosi — mene, pukeudu salapukuun, tee itsesi aivan tuntemattomaksi, ilmoittaudu ukon puheille, lausu tulevasi suoraan Böömistä, ottaneesi veljeni kanssa osaa Pragin taisteluun, — nähneesi hänen heittävän henkensä sotatantereella.
HERMAN. Uskotaanko minua?
FRANS. Hoho, jätä huoli siitä minulle! Ota tämä käärö. Siinä on selitettynä tarkoin tehtäväsi. Lisäksi asiakirjoja, jotka itse epäilyksenkin saavat uskomaan. — Toimita nyt vain itsesi pois ja huomaamatta! Juokse takaportista pihaan, sieltä puutarhanmuurin yli — jätä minun hoidettavakseni tämän murheellisen ilveilyn ratkaisu!
HERMAN. Ja se tulee olemaan: eläköön uusi herra Fransiskus von Moor!
FRANS (sivelee häntä poskelle). Kuinka ovela olet! — Sillä katsos: tällä keinoin saavutamme kaikki tarkoitukset kerralla ja pian. Amalia luopuu toivostaan häneen. Ukko uskoo poikansa kuolleeksi, ja — hän on raihnas — huojuva rakennus ei tarvitse maanjäristystä sortaakseen soraksi, — hän ei kestä uutista, — silloin minä olen hänen ainoa poikansa, — Amalia on menettänyt tukensa ja on minun tahtoni leikkikaluna, — silloin voit helposti ajatella, — lyhyesti, kaikki menee toiveiden mukaan — mutta sinä et saa peräytyä sanastasi.
HERMAN. Mitä sanotte? (Riemuiten.) Ennen kääntyy kuula takaisin ja syöksyy ampujansa sisuksiin — luottakaa minuun? Antakaa vain minun toimia — Hyvästi!
FRANS (huutaa hänen jälkeensä). Sato on sinun, rakas Herman. — Kun härkä on vetänyt jyväkuorman aittaan, saa se tyytyä heiniin. Sinä saat karjapiian, et suinkaan Amaliaa. (Poistuu.)
TOINEN KOHTAUS.
Vanhan Moorin makuuhuone.
VANHA MOOR nukkuu nojatuolissa. AMALIA.
AMALIA (hiipien hiljaa luo). Hiljaa, hiljaa, hän nukkuu! (Asettautuu nukkujan eteen.) Kuinka kaunis, kuinka kunnianarvoisa! Kunnianarvoisa, kuten pyhimykset kuvissa, — ei, en voi sinulle olla suuttunut! Valkohapsi, en voi sinulle olla suuttunut! Nuku hyvin, herää iloisena, minä tahdon mennä yksin kärsimään.
V. MOOR (uneksien). Poikani, poikani! Poikani!
AMALIA (tarttuu, hänen käteensä). Kuule, kuule! Hän uneksii pojastaan.
V. MOOR. Oletko siinä, oletko todella? Ah, kuinka näytät niin kurjalta!
Älä katso minua noin murheisesti! Minä olen kyllin kurja.
AMALIA (herättää hänet nopeasti). Nouskaa, rakas vanhus! Te vain uneksitte. Herätkää!
V. MOOR (puolihereillä). Hän ei ollut täällä? Enkö pudistanut hänen käsiään? Ilkiö Frans, riistätkö hänet pois unistanikin?
AMALIA. Huomaatko, Amalia?
V. MOOR (elostuu). Missä hän on? Missä? Missä minä olen? Sinäkö siinä,
Amalia?
AMALIA. Miten voitte? Nukuitte virkistävän unen.
V. MOOR. Näin unta pojastani. Miksi en uneksi edelleen? Ehkä olisin saanut anteeksiannon hänen suustaan.
AMALIA. Enkelit eivät kanna vihaa — hän antaa teille anteeksi. (Tarttuu surumielisesti häntä käteen.) Kaarleni isä, minä annan teille anteeksi!
V. MOOR. Ei, tyttäreni, tuo kasvojesi kalmanväri tuomitsee isän.
Tyttö-polo! Minä hävitin sinulta nuoruutesi ilon — oi, älä kiroa minua!
AMALIA (suutelee hellästi hänen kättään). Teitä?
V. MOOR. Tunnetko tämän kuvan, tyttäreni?
AMALIA. Kaarlen!
V. MOOR. Tämännäköinen hän oli kuudennellatoista ikävuodellaan. Nyt hän on erilainen —. Oh, sisälläni polttaa — tämä lempeys on kaunaa, tämä hymyily epätoivoa —. Eikö totta, Amalia, sinähän maalasit hänet syntymäpäivänään jasmiinimajassa? — Oi tyttäreni, teidän rakkautenne teki minut niin onnelliseksi!
AMALIA (katse yhä kuvassa). Ei, ei, hän se ei ole! Jumalan nimessä, hän ei ole Kaarle —. Täällä, täällä (osoittaen sydäntään ja otsaansa) niin ehyt, niin erilainen. Kömpelö väri ei riitä kuvastelemaan sitä ylevää henkeä, joka loisti hänen hehkuvasta silmästään. Pois tämä! Tämä on kovin inhimillistä! Minä olin tuhrija.
V. MOOR. Tämä hellä ja lämmittävä katse — jos hän olisi ollut vuoteeni ääressä, niin minä olisin pelastunut elämään kuolemankin käsistä. En koskaan, koskaan olisi kuollut!
AMALIA. Ette koskaan, koskaan olisi kuollut? Se olisi ollut kuin hyppäys yhdestä ajatuksesta toiseen ja kauniimpaan — tämä katse olisi valaissut teille tietä haudan yli. Tämä katse olisi kantanut teitä yläpuolelle tähtien!
V. MOOR. Se on raskasta, se on murheellista! Minä kuolen, ja poikani Kaarle ei ole täällä — minut kannetaan hautaan, mutta hän ei itke hautani partaalla. Kuinka suloista on, kun oman pojan rukous tuudittaa kuolon uneen — se on kehtolaulua.
AMALIA (haaveellisesti). Niin suloista, taivaallisen suloista on, kun rakastetun laulu tuudittaa kuolon uneen, — ehkä haudassakin näkee edelleen unta, — pitkää, ikuista, loputonta unta Kaarlesta, kunnes ylösnousemuksen kellot kajahtavat. (Hypähtää ihastuneena.) Ja tästä aikain ikuisesti hänen syleilyssään. (Äänettömyys. Hän menee pianon luo ja soittaa.)
"Lähdet, Hektor, — vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?"
V. MOOR. Kaunis laulu, tyttäreni. Sitä saat soittaa minulle vielä ennen kuolemaani.
AMALIA. Se on Andromaken ja Hektorin hyvästijättö — Kaarle ja minä lauloimme sitä usein yhdessä luutun säestyksellä. (Soittaa edelleen.)
"Kallehin, tuo tuimin peitsistäni, verileikkiin tie on edessäni! Minuun vain voi luottaa Ilion. Poikani mä jätän jumalille! Kaatua voin voitontanterille, tapaat taas mun teill' Elysion."
DANIEL (tulee). Ulkona odottaa teitä eräs mies. Hän pyytää päästä puheillenne, hänellä olisi teille tärkeä sanoma.
V. MOOR. Koko maailmassa on minulle vain yksi asia tärkeä, sinä tiedät sen, Amalia. — Onko se joku apuani tarvitseva onneton? Hänen ei pidä lähtemän täältä huokaus huulilla.
AMALIA. Jos se on kerjuri, tulkoon hän oitis tänne. (DANIEL pois).
V. MOOR. Amalia, Amalia! Säästä minua!
AMALIA (jatkaa soittoaan).
"Koht' on majas mulle mykkä hauta, ruostuin siellä suree kirkas rauta. Lahoo Priamoksen sukupuu. Koht' on Manan virta vuoteenasi, itku ikiyön sun armahasi, — Lethessä sun lempes unhoittuu.
"Kaipuuni ehk' yöhön tummaan nukkuu, aatokseni kaikki Letheen hukkuu, lempeni vain ei. Kuules, aletaan jo verityötä, — murheetta mun kupeheni vyötä! Letheen lempeni mun kuole ei."
FRANS. HERMAN salapukuisena. DANIEL.
FRANS. Tässä se mies on. Kauheita uutisia hän sanoo olevan odotettavananne. Voitteko kuulla niitä?
V. MOOR. Tiedän vain yhden. Tule tänne, ystäväni, äläkä sääli minua!
Tarjotkaa hänelle lasi viiniä.
HERMAN (vieraalla äänellä). Armollinen herra, älkää laskeko minun miespolon syykseni sitä, että lävistän sydämenne vastoin tahtoani. Olen vieras tässä maassa, mutta teidät tunsin aivan hyvin, te olette Kaarle von Moorin isä.
V. MOOR. Mistä sen tiedät —?
HERMAN. Tunsin poikanne —.
AMALIA (hypähtäen). Hän elää, elää? Sinä tunnet hänet? Missä hän on, missä, missä? (Aikoo juosta pois.)
V. MOOR. Tiedät jotakin pojastani?
HERMAN. Hän opiskeli Leipzigissä. Sieltä hän kuljeksi pois, en tiedä kuinka kauas. Hän kierteli ympäri Saksanmaata ja, kuten hän minulle sanoi, pää paljaana, avojaloin, ja kerjäsi leipänsä ovien edessä. Viisi kuukautta sen jälkeen puhkesi uudelleen surkea sota Preussin ja Itävallan välille, ja kun hänellä ei elämässä ollut mitään toivoa enää, niin Fredrikin voitokkaan rummun kaiku veti hänet Böömiin. Sallikaa minun, sanoi hän suurelle Schwerinille, kuolla sankarien vuoteeseen; minulla ei ole enää isää! —
V. MOOR. Älä katso minuun, Amalia!
HERMAN. Hänelle annettiin lippu. Hän riensi mukana preussilaisten voittomarssissa. Satuimme joutumaan saman teltan asujamiksi. Hän puhui paljon vanhasta isästään ja paremmista menneistä päivistään, — ja rauenneista toiveista. Meidän silmiimme kihosivat kyynelet.
V. MOOR (peittää kasvonsa päänaluseen). Vaiti, oh vaiti!
HERMAN. Kahdeksan päivää sen jälkeen oli Pragin tuima ottelu — voin sanoa Teille, että poikanne kunnostautui urhon tavoin. Hän teki ihmeitä armeijan nähden. Viiden rykmentin täytyi vaihtua hänen vierellään, hän jäi paikalleen. Tulikuulia putoili oikealle ja vasemmalle, poikanne ei väistynyt. Kuula ruhjoi häneltä oikean käden, poikanne otti lipun vasempaan ja seisoi yhä —.
AMALIA (ihastuksissaan). Hektor, Hektor, kuulitteko, hän ei väistynyt —!
HERMAN. Tapasin hänet taisteluiltana kuulatuiskun sortamana. Vasen käsi oli verisuihkun tukkeena, oikean hän oli haudannut maahan. 'Veli', huusi hän vastaani, 'rivien läpi kävi kohina, että kenraali on kaatunut hetki sitten —'. 'Hän on kaatunut', sanoin minä, 'ja sinä?' — 'Kunnon sotilas', huusi hän päästäen vasemman kätensä, 'seuratkoon kenraaliaan, kuten minä!' Kohta sen jälkeen puhalsi hän voimakkaan sielunsa sankarin matkaan.
FRANS (käy hurjana Hermania kohti). Surma sinun kirotun kielesi lukitkoon! Oletko tullut tänne antamaan surmaniskun isällemme? — Isä! Amalia! Isä?
HERMAN. Se oli kuolevan toverini viimeinen tahto. 'Ota tämä miekka', korisi hän, 'ja jätä se vanhalle isälleni, hänen poikansa veri punaa sitä, hän on kostettu, hän iloitkoon. Sano hänelle, että hänen kirouksensa hääti minut sotaan ja kuolemaan, minä olin joutunut epätoivoon!' Hänen viimeinen huokauksensa oli Amalia.
AMALIA (kuin kuolonunesta havahtuen). Hänen viimeinen huokauksensa —
Amalia!
V. MOOR (kauheasti huutaen, tukkaansa raastaen). Minun kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!
FRANS (kierrellen ympäri huonetta). Oh, mitä olette tehnyt, isä? Rakas
Kaarle, veljeni!
HERMAN. Tässä on miekka ja tässä on myös eräs muotokuva, jonka hän samalla kertaa veti povestaan. Se on tämän neidin näköinen hiuskarvalleen. 'Tämä on tuleva veljelleni Fransille', sanoi hän, — en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.
FRANS (kuin hämmästyneenä). Minulle? Amalian kuva? Minulle, Kaarle,
Amalia, minulleko?
AMALIA (käyden kiivasti Hermania kohti). Halpa, lahjottu petturi!
(Tarttuu häneen tiukasti.)
HERMAN. Se en ole, armollinen neiti! Katsokaa itse, eikö se ole teidän kuvanne —. Olette kai itse antanut sen hänelle.
FRANS. Herran nimessä, Amalia, sinun kuvasi! Todellakin sinun!
AMALIA (antaa hänelle kuvan takaisin). Minun, minun! Oi taivas!
V. MOOR (huutaen, pusertaen kasvojaan). Voi, voi! Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!
FRANS. Ja hän ajatteli minua ankarana erohetkenään, minua! Enkelisielu — kun jo kuoleman musta lippu häilyi hänen yllään — minua!
V. MOOR (hervottomasti). Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan, poikani epätoivoon joutunut!
HERMAN. Tätä murhetta en kestä. Voikaa hyvin, vanha herra! (Hiljaa Fransille.) Miksi olettekin tämän tehnyt, nuori herra? (Lähtee nopeasti.)
AMALIA (hypähtäen ylös, hänen jälkeensä). Jää, jää! Mitkä olivat hänen viime sanansa?
HERMAN (ulkoa). Hänen viime huokauksensa oli Amalia. (Pois.)
AMALIA. Hänen viime huokauksensa oli Amalia! — Ei, et ole petturi! Se on siis totta — totta: hän on kuollut — kuollut! — (Horjuen edestakaisin, kunnes kaatuu.) Kuollut — Kaarle on kuollut!
FRANS. Mitä näen? Mitä on tähän miekkaan kirjoitettuna? Verikirjaimin
— Amalia!
AMALIA. Hänen kädellään?
FRANS. Näenkö totta vai unta? Katsos tätä verikirjoitusta: Frans, älä jätä Amaliaani! Katsos, katsos! Ja toisella puolen: Amalia, valasi mursi kaikkivaltias kuolema! — Näetkö nyt, näetkö nyt? Hän kirjoitti sen jäykistyvällä kädellä, kirjoitti sen lämpimällä sydänverellään, kirjoitti sen juhlallisen iäisyyden kynnyksellä! Hänen pakeneva henkensä viipyi vielä liittääkseen yhteen Fransin ja Amalian.
AMALIA. Vanhurskas Jumala, se on hänen käsialaansa! — Hän ei ole minua koskaan rakastanut! (Poistuu nopeasti.)
FRANS (polkien jalkaansa). Kirottua! Tuo jäykkäniska tekee tyhjäksi kaiken taitoni.
V. MOOR. Oh, oh, älä jätä minua, tyttäreni! — Frans, Frans, anna minulle takaisin poikani!
FRANS. Kuka se hänet kirosi? Kuka se hääti poikansa sotaan ja kuolemaan ja epätoivoon? — Oi, hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirottu hänen pyövelinsä! Kirottu, kirottu te itse! —
V. MOOR (lyö nyrkillään rintaansa ja otsaansa). Hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirous, kuolema ja kirous minulle itselleni! Minä olen suuren poikansa surmannut isä. Minua hän rakasti kuolemaan saakka! Kostaakseen minut hän syöksyi sotaan ja kuolemaan! Hirviö, hirviö! (Raastaa itseään.)
FRANS. Hän on poissa, mitä auttavat myöhäiset voivotukset. (Pilkallisesti nauraen.) On helpompaa surmata kuin tehdä eläväksi. Ette saa häntä koskaan takaisin haudastaan.
V. MOOR. En koskaan, koskaan takaisin haudasta! Poissa, iäksi menetetty! — Ja sinä houkutit kirouksen minun sydämestäni — sinä — sinä —. Poikani minulle takaisin!
FRANS. Älkää ärsyttäkö vihaani! Minä jätän teidät yksin kuolemaan!
V. MOOR. Rietas olento! Hae minulle takaisin poikani! (Ryntää nojatuolista, aikoo tarttua kurkkuun Fransia, joka työntää hänet takaisin.)
FRANS. Raukeat luut! Tohditteko —. Kuolkaa epätoivoonne! (Poistuu.)
V. MOOR. Tuhat kirousta jyrisee jälkeesi! Olet varastanut poikani minun sylistäni. (Heittelehtien epätoivoissaan edestakaisin nojatuolissa.) Oh, oh, kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla! — He pakenevat, hylkäävät minut kuolemassa — hyvät enkelini pakenevat minua, kaikki pyhimykset väistyvät kolkon murhaajan luota. — Oh, oh! Eikö kukaan tahdo kannattaa päätäni, eikö kukaan vapauttaa tuskissaan taistelevaa sielua? Ei yhtään poikaa, ei yhtään tytärtä, ei yhtään ystävää! — Ei ainoakaan ihmisistä tahdo, — yksin, hyljättynä — Oh, oh! Kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla!
AMALIA itkettynein silmin.
V. MOOR. Amalia, taivaan lähettiläs! Tuletko vapauttamaan minun sieluani?
AMALIA (lempeämmin). Olette menettänyt ihanan pojan.
V. MOOR. Surmannut, aioit sanoa. Tätä todistusta kantaen astun Jumalan tuomioistuimen eteen.
AMALIA. Ei niin, onneton vanhus! Taivaallinen isä riisti hänet luokseen. Olisimme olleet liian onnellisia tässä maailmassa. — Tuolla, tuolla ylhäällä aurinkojen takana me näemme hänet jälleen.
V. MOOR. Jälleennäkeminen — oh, läpi sieluni käy viiltävä miekka — kun tapaan hänet pyhänä pyhien joukossa. Itse taivaassa minua tulee ahdistamaan helvetin kauhu, Ikuisen kasvojen edessä kalvamaan muisto: minä surmasin poikani!
AMALIA. Oi, hymyllään hän karkoittaa sielustanne tuskaisen muiston! Olkaahan iloinen, rakas isä, minäkin olen niin kokonaan iloinen. Eikö hän ole jo seraafinharpullaan kaiuttanut taivaallisille kuulijoille kuultavaksi Amalian nimeä, ja taivaalliset kuulijat toistivat sitä hiljaa? Hänen viime huokauksensahan oli Amalia! Eikö hänen ensimäinen riemunsa tule olemaan Amalia?
V. MOOR. Taivaan lohdutus virtaa huuliltasi! Hän tulee hymyilemään minulle, sanot? Antamaan anteeksi? Kaarleni rakastettu, sinun täytyy jäädä luokseni, kun minä kuolen.
AMALIA. Kuolema on lentoa hänen syliinsä. Onnellinen te, teitä täytyy kadehtia. Miksi minun luuni eivät ole jo hauraat, miksi hapseni eivät jo harmaat? Voi nuoruuden voimia! Tervetullut, sinä ytimetön vanhuus, joka olet likempänä taivasta ja Kaarleani!
FRANS (astuu esiin).
V. MOOR. Tule tänne, poikani! Anna anteeksi minulle, jos olen ennen ollut liian ankara sinua kohtaan! Minä annan sinulle kaikki anteeksi. Heittäisin niin mielelläni henkeni rauhassa.
FRANS. Ettekö ole kyllin itkenyt poikaanne? Mikäli minä näen, on teillä vain yksi poika.
V. MOOR. Jaakobilla oli kaksitoista poikaa, mutta Joosefinsa tähden hän itki verikyyneliä.
FRANS. Hm!
V. MOOR. Nouda Raamattu, tyttäreni, ja lue minulle Jaakobin ja Joosefin tarina. Se on aina liikuttanut minua, silloinkin kun en vielä ole ollut Jaakob.
AMALIA. Mitä luen siitä? (Ottaa Raamatun ja selailee.)
V. MOOR. Lue minulle yksinäisen miehen murheesta, kun hän ei enää huomannut häntä lastensa joukossa — ja turhaan odotti häntä yhdentoista poikansa keskellä — ja lue hänen valituksensa, kun hän kuuli, että hänen Joosefinsa oli otettu häneltä iäksi —.
AMALIA (lukee). "Niin he ottivat Joosefin hameen, ja tappoivat kauriin ja tahrasivat hameen vereen. Sitten he lähettivät sen pitkän hameen kotiin isän luo ja sanoivat: tämän me löysimme; tunnustele, onko se poikasi hame vai ei?" (Frans poistuu äkisti.) "Ja hän tunsi sen ja sanoi: tämä on minun poikani hame, paha peto on hänen syönyt; Joosef on raadeltu kuoliaaksi!"
V. MOOR (vaipuu päänaluselle). Paha peto on hänen syönyt!
AMALIA (lukee edelleen). "Ja Jaakob repäisi vaatteensa, ja kääri itsensä säkkikankaaseen, ja murehti poikaansa kauan aikaa. Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä nousivat häntä lohduttamaan; mutta ei hän tahtonut antaa itseään lohduttaa, vaan sanoi: minä menen murehtien alas poikani tykö hautaan."
V. MOOR. Lakkaa, lakkaa! Minulla on kova tuska.
AMALIA (hypähtää ylös, pudottaa kirjan). Auta, taivas! Mitä se on?
V. MOOR. Se on kuolema! Mustana — maailma — silmissäni, — pyydän — kutsu pastori — antamaan minulle — ehtoollista —. Missä on — poikani Frans?
AMALIA. Hän on paennut! Jumala meitä armahtakoon!
V. MOOR. Paennut — paennut kuolinvuoteeni äärestä? — — Ja kaikki tämä — kaikki — kahdesta toivorikkaasta lapsesta —. Sinä — annoit ne — sinä otit ne — nimesi olkoon —.
AMALIA (äkkiä huudahtaen). Kuollut! Kokonaan kuollut! (Pois epätoivoisena.)
FRANS (syöksähtää riemuisena sisään). Kuollut, huutavat, kuollut! Nyt minä olen herra. Koko linna parkuu: Kuollut! — Mutta jospa hän vain nukkuu! — Se on sentään, ah, se on sentään uni, missä ei koskaan kuulu "hyvää huomenta" — uni ja kuolema ovat vain kaksoisia. Vaihtakaamme joskus nimet! Hyvä, tervetullut uni! Sanokaamme sinua kuolemaksi! (Sulkee vainajan silmät.) Kuka tulee nyt ja uskaltaa haastaa minut lain eteen, tai sanoa minulle päin kasvoja: sinä olet konna! Pois siis tämä hempeyden ja hyveen tukala naamio. Nyt tulette näkemään Fransin sellaisena, kuin hän on, näkemään ja kauhistumaan. Isäni sokeroi vaatimuksensa, muodosti alueensa perhepiiriksi, istui rakkaasti hymyillen portilla ja tervehti heitä veljinään ja lapsinaan. Minun kulmakarvani vaaruvat kuin ukkospilvi yllänne, valtiasnimeni leijuu kuin uhkaava pyrstötähti näiden vuorten yllä, otsani on ilmapuntarinne! Hän hiveli ja siveli niskaa, joka jäykistyi hänen tahtoaan vastaan. Hiveleminen ja siveleminen ei ole minun asiani. Minä isken hammaslaitaiset kannukset kylkiinne syvälle ja koetan rautaruoskan tehoa. — Minun alueellani on päästävä niin pitkälle, että perunat ja laiha olut tulevat juhlatarjokkeiksi; ja onneton se, joka astuu eteeni verevin, täyteläisin poskin! Köyhyyden ja orjanpelon kelmeys on minun tunnusvärini; siihen palvelijanpukuun minä puen teidät! (Poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
Böömin metsät.
SPIEGELBERG, RAZMANN, joukko rosvoja.
RAZMANN. Sinäkö siinä, sinäkö todella? No annas kun puserran sinut puuroksi, rakas Moritz-veikko. Tervetuloa Böömin metsiin! Oletpa kasvanut ja vahvennut. Sata sarvipäätä! Tuotpa rekryyttejäkin koko katraan, kunnon värvääjä!
SPIEGELBERG. Eikö niin, veli, eikö niin? Ja aimo poikia vielä ovatkin! Et usko, että Jumalan ilmeinen siunaus on kanssani: olin köyhä, nälkäinen hylky, ilman muuta omaisuutta kuin tämä sauva, kun kuljin Jordanin yli, ja nyt meitä on kahdeksankahdeksatta, enimmäkseen haaksirikkoisia kamasaksoja, poispotkittuja maistereita ja kirjureita schwaabilaisista maakunnista. Siinäpä on sinulla miekkosia, veli, kauniita poikia, sanon sen, jotka varastelevat toisiltaan napit housuista ja ovat toisiltaan turvassa vain ladattu pyssy vierellään ja voivat hyvin, ja nauttivat neljänkymmenen penikulman alalla sellaista mainetta, ettei uskoisi. Etpä tapaa sanomalehteä, missä et näkisi artikkelia Spiegelberg-ketusta — sen takia yksinomaan minä niitä pidänkin. Kiireestä kantapäähän ne ovat esittäneet minut, vetäneet minut aivan silmäisi eteen — eivät ole unhoittaneet takkini nappejakaan merkitä. Mutta nenästä me niitä narreja vedämme että sääliksi pakkaa. Meninpä tuonaan kirjapainoon, ilmoitan nähneeni sen mainion Spiegelbergin, ja sanelen muutamalle siellä istuvalle töhertäjälle ilmielävän muotokuvan eräästä sikäläisestä matotohtorista; ryhdytään asiaan, miekkonen vangitaan, häntä tutkitaan lujasti, ja tyhmyydessään ja pelossaan hän tunnustaa, — kuules, piru vie! — tunnustaa olevansa Spiegelberg —. Tuhat tulimmaista! Olin juuri lähdössä maistraattiin antamaan ilmi itseni, jottei tuo kanalja minun nimeäni siten pilaisi — kolmen kuukauden kuluttua hän killui maan ja taivaan välillä. Pitipä minun työntää nenääni aika annos tupakkaa kulkiessani sitten hirsipuun ohi ja nähdessäni Spiegelbergin sijaisen komeilevan siinä kaikessa kunniassaan — ja sillä välin kun Spiegelberg killuu, hiipii Spiegelberg hyvin hiljaa ansasta ja näyttää takaapäin rikkiviisaalle oikeudelle aasinkorvia, niin että sääliksi käy.
RAZMANN (nauraa). No sinä olet yhä entisesi lainen.
SPIEGELBERG. Olen kyllä, kuten näet, sekä sielulta että ruumiilta. Houkka, eräs pila minun vielä täytyy kertoa sinulle, minkä tuonaan panin toimeen Cecilian luostarissa. Iltahämärissä kuljeksiessani tapaan luostarin, ja kun sinä päivänä en ole sattunut ampumaan laukaustakaan — tiedäthän, että vihaan 'diem perdidi' kuolemaan saakka —, niin oli yön kunniaksi toimitettava vielä kepponen, vaikka itse pirulta korvat siepattava! Pysymme alallamme myöhään yöhön. On hiirenhiljaista. Valot sammuvat. Arvelemme nunnien jo päässeen patjoilleen. Otan mukaani toverini Grimmin, käsken muiden vartoa portin luona, kunnes kuulevat pillini äänen — sieppaan kiinni luostarinvahdin, otan häneltä avaimet, hiivin piikain makuuhuoneeseen, haalin heidän vaatteensa kokoon, — ja mytty ulos portille. Kuljemme edelleen kammiosta kammioon, puhallamme sisarelta toisensa jälkeen vaatteet, viimeksi abbedissaltakin. — Sitten minä vihellän, ja mieheni alkavat ulkona rynnistää ja rymytä kuin tulisi viimeinen päivä — ja oikopäätä petomaisesti ulvoen sisarten kammioihin. — Hahaha — olisipa sinun sietänyt nähdä sitä hoppua, millä nuo elikko-parat pimeässä hapuilivat hameitaan ja miten he tekivät surkeita eleitä, olivat kuin pirulta riivatut, ja me sillä välin heidän kimpussaan kuin ampiaiset, ja miten he hädissään kääriysivät lakanoihin tai piilivät kuin kissat uuniin, toiset taas sydäntuskassaan priiskoittivat huoneen niin että siinä olisi sopinut opetella uintia. Entä sitä parkunaa ja vaikerrusta, — ja lopulta itse vanha hyrrä, abbedissa, puettuna kuin Eeva ennen lankeemusta — tiedäthän, veikko, ettei minulle koko taivaankannen alla ole mitään niin mieltä etovia olioita kuin hämähäkki ja vanha akka, ja kuvittelehan nyt tuollainen mustanruskea, hyllyvä, siivoton rääsy hyppäämässä edessäni ja manaamassa minua neitseellisen siveytensä kautta. — Piru vie, olin jo aikeessa kyynärpäälläni töytäistä sekaisin hänen suolistonsa — lyhyt päätös: joko luostarin aarteet, hopeat ja kirkkaat kultarahat käsiimme, tai — mieheni ymmärsivät minut jo —. Sanonpa sinulle: haalin luostarista saalista toista tuhatta taaleria arvoltaan, — lisäksi tuli tuon kepposen ilo, — ja mieheni jättivät jälkeensä heille muiston, jota he saavat yhdeksisen kuukautta kannella mukanaan.
RAZMANN (polkee jalkaa). Lempoko minut piti sieltä poissa!
SPIEGELBERG. Kas niin, sanopas, eikö se olekin riihatonta elämää? Ja siinä vasta pysyy reippaana ja voimissaan, ja ruho on vielä koossa ja paisuu päivä päivältä kuin rovastin vatsa. En tiedä, kai minussa on jotakin magneettista, joka vetää kaikki hulttiot Luojan luomakunnasta luokseni kuin teräksen ja raudan.
RAZMANN. Kaunis magneetti olet! Mutta hitosti haluaisin tietää, mitä taikuutta sinä käytät —.
SPIEGELBERG. Taikuutta? Se ei ole tarpeen. Päätä pitää olla. Eräs vissi asiallinen tunnus, jota tosin ohraleipä ei tuo mukanaan — sillä katsos, minun on tapani aina sanoa: säädyllisen miehen rakentaa vaikka pajunoksasta, mutta veijariin on tarvis puuroa. Siihen lisäksi tulee oma omituinen kansallisnerouskin, jonkunlainen, niin sanoakseni veijari-ilmasto, ja siksi minä neuvon sinua matkustamaan Graubündeniin, se on nykyään konnain Ateena.
RAZMANN. Veikko, minulle on yleensä kehuttu koko Italiaa.
SPIEGELBERG. No niin, eihän keltään saa evätä etujaan, kyllä Italiakin voi tuoda esiin miehiä, ja jos Saksa edistyy kuten se on hyvässä alussa ja äänestää Raamatun kokonaan rajainsa ulkopuolelle, niinkuin voimme kauniisti uskoa, niin voi Saksastakin ajanpitkään tulla jotakin hyvää. — Mutta yleensä, se minun on sanottava, ei ilmastostakaan riipu erikoisen paljon, nero kasvaa missä tahansa, ja mitä muuhun tulee, veikko — eihän metsäomenasta, kuten tiedät, tule paratiisissakaan ikinä millään yrityksellä ananasta. — Mutta jatkaakseni, — mihin jäinkään?
RAZMANN. Neuvokkuuteen.
SPIEGELBERG. Aivan niin — neuvokkuuteen. Kun siis saavut kaupunkiin, niin ota ensiksi kerjäläisvoudeilta, poliisilta ja vanginvartijoilta selkoa, kutka ahkerimmin tekevät heille sen kunnian, että etsivät heidän hoivaansa, ja ne henkilöt sinä etsit käsiisi — sitten sinä pesiydyt kahviloihin, porttoloihin, ravintoloihin, vainuat, urkit, kuka ylimmin on äänessä halpamaisesta ajasta, viidestä prosentista, poliisin toimeenpanemien parannusten tuhoavasta rutosta, kuka enin morkkaa hallitusta tai intoilee naamataulu-tiedettä vastaan j.m.s. Veikko, siltä tasolta on alettava! Rehellisyys horjuu kuin ontto hammas, kajoahan siihen vain hammaspihdeillä — tai paremmin ja lyhemmin: menet ja heität avoimelle kadulle täyden kukkaron, lymyät jonnekin ja katsot tarkoin, kuka sen nostaa maasta — hetken perästä lennätät hänen jälkeensä, etsit, parut ja kysyt noin vain sivumennen: 'Onkohan herra sattunut löytämään rahakukkaroa?' Jos hän myöntää — no, piru sen on nähnyt silloin; mutta jos hän kieltää: 'Anteeksi, herra, — en minä ole nähnyt — valitan!' (Hypähtää.) Veikko, voitto, veikko! Sammuta lyhtysi, ovela Diogenes! Olet tavannut oikean miehen.
RAZMANN. Oletpa täysoppinut ammatissasi.
SPIEGELBERG. Jumaliste — olisinko itse sitä koskaan epäillyt. — No kun sinulla siten on mies haavissasi, täytyy sinun myös ovelasti käydä käsiksi häneen nostaaksesi hänet ylös! — Katsos, poikani, minä suoritin sen näin: Kohta kun olin jäljillä, tartuin ehdokkaaseeni kuin takkiainen, ryyppäsin veljenmaljat hänen kanssaan — ja notabene, laskut on sinun suoritettava, — siihen kyllä liukenee sievoinen summa, mutta siitä sinä viisi. — Sinä käyt etemmä, viet hänet pelipaikkoihin ja irstaisiin seuroihin, kiedot hänet tappeluihin ja konnankujeisiin, kunnes häneltä on kuivunut väki ja voima, kukkaro ja kunnia ja omatunto, sillä kiertelemättä minun täytyy sinulle sanoa, ettet toimita mitään, ellet saa ruumista ja sielua turmelluksi. — Usko minua, veikko: varmasta kokemuksesta olen viisikinkymmentä kertaa tehnyt sen johtopäätöksen, että kun rehellinen mies on kerran ajettu ulos pesästään, niin on piru siellä pian herrana. Silloin askel on niin helppo, — oo, yhtä helppo kuin hyppäys portosta nunnaksi. — Kuules, mikä paukku se oli?
RAZMANN. Ukkonen, jatka pois.
SPIEGELBERG. On vielä lyhempi, parempi tie: rosvoa valitultasi talo ja tavara, niin ettei hänelle jää paitaa selkään, sitten hän taipuu sinuun itsestään —. Kyllä se jutku osataan, veikko — kysyhän tuoltakin vaskinaamalta tuolla. Lempo soi! sen minä näppärästi sain ansaani. Minä houkuttelin häntä neljälläkymmenellä dukaatilla, jotka hänen piti saaman, jos hän otti painaakseen minulle vahaan herransa avaimet — ajattelehan! se pöllö tekee sen, tuo avaimet minulle, piru vie, ja pyytää rahat —. 'Monsieur', sanoin minä, 'kuulkaas: nyt minä vien oikopäätä nämä avaimet poliisimestarille ja hankin teille vapaan asuinpaikan hirressä!' — Tuhat tulimmaista! olisitpa nähnyt, miten miekkonen silloin räväytti silmänsä auki ja alkoi pyristellä kuin märkä villakoira — —. 'Taivaan tähden, ymmärtäkäähän toki, herra! Minä tahdon — tahdon —'. 'Mitä tahdotte? Tahdotteko nyt oitis panna tupen heilumaan ja lähteä kanssani pirun luo?' — 'Oh, mielelläni, sydämen ilolla!' — Hahaha, velipaha, läskillä saa hiiret loukkuun — Eikö sille sovi jo nauraa, Razmann! Hahahaa!
RAZMANN. Sopii, sopiipa kyllä, se täytyy myöntää. Kirjoitanpa tämän opetuksen kultakirjaimin aivojeni tauluun. Saatana näkyy tuntevan miehensä, kun teki sinusta välittäjänsä.
SPIEGELBERG. Eikö niin, veli? Ja kun minä tuon hänelle kymmenen miestä, niin saanen kai itse käydä vapaana — antaahan jokainen kirjankustantajakin asiamiehelleen kymmenennen kappaleen palkkioksi, miksi sitten piru olisi niin juutalaisittain? — Razmann, täällä hajahtaa ruudilta —.
RAZMANN. Helkkarissa, minunkin nenääni se on jo kauan kärynnyt. — Ollaan varuillamme, täälläpäin on jotakin tekeillä. — Niin niin, sanon sinulle, Moritz, olet päälliköllemme rekryytteinesi tervetullut — hänkin on saalistanut jo kelpo poikia.
SPIEGELBERG. Mutta nämä, minun mieheni — heh —!
RAZMANN. No jaa, kai niillä lie liukkaat näpit, — mutta vakuutan sinulle, että päällikkömme maine on jo vietellyt rehellisiäkin miehiä.
SPIEGELBERG. Sepä olisi hullusti!
RAZMANN. Leikki pois! Ja he eivät häpeile palvella hänen käskiessään. Hän ei murhaa ryöstääkseen, kuten me — rahasta hän ei enää näytä välittävän, kun hänellä on sitä kylliksi, lahjoittaapa hän orvoille hyvin ansaitsemansa kolmanneksen saaliista tai toimittaa sillä köyhiä, lahjakkaita nuorukaisia opin tielle. Mutta jos hän pääsee kuppaamaan jotakin maalaisjunkkaria, joka nylkee alustalaisiaan kuin nautaa, tai jouduttamaan vasaramarkkinoille jotakin kultahetaleista konnaa, joka vääntää kieroon lain pykälät ja peittää hopealla oikeuden silmät, tai muuta senkaltaista roskaherrasväkeä — auta armias! silloin hän on elementissään ja touhuaa tuohuksissaan, niinkuin hänen jokaisessa hiussuonessaan asuisi raivotar.
SPIEGELBERG. Hm, hm!
RAZMANN. Tuonaan kuulimme kapakassa, että sitä tietä piti matkustaa erään rikkaan Regensburgin kreivin, joka oli asianajajansa jutkujen avulla voittanut muutaman miljoonajutun. Päällikkö istui juuri aterialla. — 'Kuinka monta meitä on?' kysyi hän minulta, nopeasti nousten. Näin hänen purevan alahuulensa hammasten väliin, kuten hän tekee vain kiihkeimmillään ollessaan. — 'Vain viisi', vastasin. — 'Siinä on kylliksi', sanoi hän, heitti emännälle rahat pöytään, jätti tilaamansa viinin koskematta. Läksimme. Koko aikana hän ei sanonut sanaakaan, riensi yksinään tiensyrjää, vain silloin tällöin kysäisi meiltä, emmekö olleet vielä mitään huomanneet ja käski meidän painaa korvamme maata vasten. No, vihdoin ajelee kreivi vastaamme, vaunut raskaasti kuormitettuina, asianajaja vierellään, edessä ratsumies, vierellä kaksi ratsastavaa renkiä — olisitpa silloin nähnyt hänen, kädessään kaksi pistoolia, syöksevän päin vaunuja, huutaen huikeasti: 'Seis!' — Kuski, joka ei tahtonut pysähdyttää, sai kieriä alas istuimelta, kreivi lensi kuin paukku vaunuista, ratsurit hävisivät. — 'Rahasi, kanalja', huusi jyläytti hän. Kreivi makasi kuin härkä teurastuspenkillä. — 'Sinäkö konna se teet oikeuden ostettavaksi portoksi?' Asianajaja vapisi niin että hänellä hampaat kalisivat. Tikari upposi hänen ruhoonsa kuin seiväs viinimäkeen. — 'Olen tehnyt tehtäväni!' huusi hän ja kääntyi ylpeästi poispäin meistä, 'ryöstö on teidän asianne.' Ja samassa hän painui metsään.
SPIEGELBERG. Hm, hm! Veikko, se mitä tähän saakka olen sinulle kertonut, jää meidän väliseksemme, hänen ei sitä tarvitse tietää. Ymmärrätkö?
RAZMANN. Oikein, oikein, ymmärrän.
SPIEGELBERG. Sinähän tunnet hänet. Hänellä on omat oikkunsa. Sinä ymmärrät minua.
RAZMANN. Ymmärrän, ymmärrän.
SCHWARZ (täyttä juoksua).
RAZMANN. Kuka siellä? Mitä nyt? Matkustajiako metsässä?
SCHWARZ. Joutuin, joutuin! Missä muut ovat? — Tuhat tulimmaista, siinä te seisotte jaarittelemassa! Ettekö sitten tiedä — ettekö ensinkään tiedä —? Ja Roller —.
RAZMANN. Mitä, mitä?
SCHWARZ. Roller on hirtetty, ja neljä muuta lisäksi —.
RAZMANN. Roller? Piru vie, milloin — mistä sen tiedät?
SCHWARZ. Jo neljättä viikkoa hän on istunut kopissa, emmekä me tiedä mitään, jo kolmilla käräjillä on hänet käytetty, emmekä me kuule mitään, häneltä on kiduttamalla koetettu kiristää tieto, missä päällikkö on. — Kelpo poika ei ole tunnustanut mitään, eilen on hänet tuomittu ja tänä aamuna hänet on lähetetty ylimääräisellä kyydillä helvettiin.
RAZMANN. Kirottua! Tietääkö päällikkö sen?
SCHWARZ. Vasta eilen hän sai siitä tiedon. Hän on kuohuksissaan kuin metsäkarju. Tiedäthän, että hän on aina enimmän pitänyt Rollerista, ja nyt kidutukset ja kaikki. — Köysiä ja tikkaita vietiin jo tornin seinämälle, ei auttanut; hän itse hiipi jo kapusiininkaavussa vangin luo ja tahtoi vaihtaa osaa hänen kanssaan; Roller hylkäsi jyrkästi tarjouksen; nyt hän on vannonut valan, niin että vilunväreet pudistelivat maksaamme, että hän sytyttää Rollerin kunniaksi hautajaissoihdun, jommoisella ei vielä ainoatakaan kuningasta ole kunnioitettu ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa. Minä pelkään kaupungin puolesta. Hän kantaa jo vanhaa kaunaa sitä vastaan, se kun on niin hävyttömän ulkokullattu, ja tiedäthän, että kun hän sanoo: minä teen sen, niin se merkitsee yhtä paljon kuin jos joku meistä olisi sen jo tehnyt.
RAZMANN. Se on totta! Tunnen päällikön. Jos hän olisi luvannut pirulle lähtevänsä helvettiin, niin ei hän taipuisi rukoilemaan, vaikka puolet isämeitää pelastaisi hänet taivaaseen! — Mutta ah, Roller-parka, Roller-parka!
SPIEGELBERG. Memento mori! Mutta se ei liikuta minua. (Hyräilee.)
"Kun mestuupaikan kautta kuljen, niin silmäni vain oikean ma suljen, ja meistä narriks sinut arvioin, kun hirress' yksin kiikut noin!"
RAZMANN (hypähtää pystyyn). Kuules, laukaus!
(Ammuntaa ja melua.)
SPIEGELBERG. Taas yksi.
RAZMANN. Vielä yksi! Päällikkö!
(Laulua näyttämön takaa.)
"Mies Nürnbergin pyöveliltä nenän eestäkin pelastuu." (Da capo!) [Alusta!]
SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Hohoi, hohoi!
RAZMANN. Roller, Roller! Sata sarvipäätä!
SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Razmann, Schwarz, Spiegelberg,
Razmann!
RAZMANN. Roller, Schweizer! Tulta ja tulikiveä! (Rientävät heitä vastaan.)
Rosvo MOOR (ratsain). SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE
(rosvojoukko pölyn ja lian peittämänä tulee esiin).
Rosvo MOOR (hypähtää alas satulasta). Vapaus, vapaus! — Olet kuivalla maalla, Roller! — Viehän pois Mustani, Schweizer, ja pese se viinillä. (Heittäytyy maahan.) Se oli ankara yritys!
RAZMANN (Rollerille). No Manalan pätsin nimessä, oletko astunut alas hirrestä?
SCHWARZ. Oletko hänen henkensä? Vai olenko minä narri? Vai oletko sinä todella sinä itse?
ROLLER (hengästyksissään). Olen kyllä. Ilmielävänä. Eheänä. Mistä luulet minun tulevan?
SCHWARZ. Kysy sitä noidalta! Tuomiosihan oli jo julistettu.
ROLLER. Oli todella, jo enemmänkin. Tulen oikopäätä hirrestä. Annahan minun hengähtää ensin. Schweizer saa sinulle kertoa. Tuokaa minulle lasi viinaa! — Sinäkin jälleen täällä, Moritz? Luulin tapaavani sinut muualla —. Tuokaahan toki lasi viinaa minulle. Koko luurankoni hajoo. — Oo, päällikköni, missä on päällikköni!
SCHWARZ. Kohta, kohta. — Mutta puhu, kerro toki! Miten pääsit pinteistä? Miten olet jälleen joukossamme? Pääni käy pyörälle. Hirrestä, sanot?
ROLLER (kumoaa suuhunsa lasin viinaa). Ahhah, sepä maistuu, se karmaisee! Oikopäätä hirrestä, sanon. Siinä te seisotte tollotatte, ettekä voi sitä uneksiakaan — minä olinkin vain kolmen askeleen päässä niistä saakelin tikapuista, joita myöten minun oli noustava Aabrahamin helmaan — niin likellä, niin likellä — olinpa jo luineni nahkoineni kuin ruumiinleikkelijän veitsenalaa, — nuuska-annoksesta olisit saanut elämäni. Päällikölle olen kiitoksen velkaa siitä, että elän ja hengitän vapaana.
SCHWEIZER. Se oli jutku, jota kehtaa kuulla. Olimme edellisenä päivänä vakoillessamme saaneet vainun, että Roller istui lujasti ankkurissa, ja ellei taivas ajoissa puuttuisi asiaan, niin hän olisi huomenissa — siis niinkuin tänään — lähtevä kaiken lihan tietä —. 'Ylös', sanoi päällikkö, 'mitä ei ystävän takia kannattaisi yrittää! Me pelastamme hänet tai ellemme pelasta, sytytämme kuitenkin hänelle kuolinsoihdun, jommoista ei yksikään kuningas ole vielä saanut kunniakseen ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa!' Koko joukko komennetaan liikkeelle. Lähetämme hänen luokseen lentolähetin, joka antoi hänelle tiedon siitä heittämällä paperilipun hänen liemiannokseensa.
ROLLER. Epäilin aivan onnistumista.
SCHWEIZER. Varroimme aikaa, jolloin kadut olivat tyhjinä. Koko kaupunki oli tulvinut katsomaan näytelmää, ratsu- ja jalkamiehiä sikinsokin, ja vaunujen rämy, kohina ja kuolinvirren veisuu kantautui kauas. 'Nyt', sanoi päällikkö, 'sytyttäkää, sytyttäkää!' Pojat kuin nuolet lentoon, pistävät kaupungin yhtaikaa kolmesta-neljästä paikasta tuleen, heittävät tulisoihtuja ruutitornin viereen, kirkkoihin ja latoihin. No hitto! ei ollut kulunut neljännestuntia, niin tulipa meille parahiksi apuun koillistuuli, jonka myös täytyy iskeä hampaansa kaupunkiin, ja auttoi liekit päätyjen huippuihin saakka. Me sillävälin kadulta toiselle alaspäin kuin raivot —. 'Tulipalo, tulipalo!' kaikuu läpi kaupungin, — huutoa, parkua, hälinää, — palokellot alkavat kumahdella, ruutitorni paukahtaa ilmaan niinkuin maa olisi haljennut keskeltä kahtia ja taivas romahtanut alas ja helvetti vajonnut kymmenentuhatta syltä syvemmäs.
ROLLER. Ja silloin katsoi saattueeni taakseen, — siellä näkyi kaupunki kuin Sodoma ja Gomorra, koko näköpiiri oli tulta, tulikiveä ja savua, neljäkymmentä vuorta kajahtelee ympäristössä helvetillistä hälyä, silmitön kauhu heittää kaikki tantereeseen — silloin minä käytän hetkeä hyväkseni ja nopeaan kuin tuuli — kahleeni oli aukaistu, niin valmiita oltiin —, kun vartijani katsovat taakseen kivettyneinä kuin Lothin vaimo, tipotieheni, halki joukon, pois vain! Kuudenkymmenen askeleen päässä heitän vaatteet yltäni, syöksyn virtaan, uin veden alla, kunnes luulen olevani heidän katseensa yltämättömissä. Päällikköni jo valmiina hevosin ja vaattein — niin pelastuin. Moor, Moor, jospa sinäkin pian joutuisit pinteisiin, jotta minä saisin sinulle korvata tekosi sen veroisesti.
RAZMANN. Petomainen toivomus, jonka takia sinut pitäisi hirttää — mutta sepä oli tekonen, josta kannattaa jutella.
ROLLER. Se oli apu hädässä, te ette osaa sille antaa oikeata arvoa. Jospa itse olisitte nuora kaulassa saaneet marssia ehonelävänä hautaa kohti kuten minä, läpi kaikkien lemmon menojen ja mestaamistemppujen, ja joka askeleelta, minkä jalat vaappuivat eteenpäin, likemmä, peloittavasti yhä likemmä tuota riivatun laitosta, mihin minut oli majoitettava, ja mikä kohosi näkyviin kamalan aamuauringon valossa; — saaneet marssia vaanivien pyövelinrenkien välissä, julman musiikin soidessa — vieläkin se rämisee korvissani — ja kuulla korppien nälkäistä rääkynää, joita riippui puolimädän edeltäjäni ruumiissa kolmisenkymmentä, niin, tämän kaiken, kaiken — ja lisäksi vielä kokea sen autuuden esimakua, mikä minua odotti. Veikko, veikko, — ja äkkiä pääsy vapauteen. — Se oli paukku ikäänkuin taivaan kaaret olisivat katkenneet —. Kuulkaas, juuttaat, minä sanon teille: kun hyppää hehkuvasta uunista jääveteen, ei ero tunnu niin jyrkältä kuin minä tunsin päästyäni joen toiselle rannalle.
SPIEGELBERG (nauraa). Mies parka! Mutta nythän sekin hiki on hikoiltu!
(Kilistää hänen kanssaan.) Uudestisyntyneen onneksi!
ROLLER (heittää pois lasinsa). Ei, Mammonan kaikkien aarteiden nimessä, en kokisi sitä uudelleen. Kuolema on hiukan enemmän kuin narrinhyppy, ja kuolemankauhu on pahempaa kuin kuolema.
SPIEGELBERG. Ja lentävä ruutitorni — huomaatko nyt, Razmann, siksipä ilma kärysikin tuntikausia niin rikiltä, niinkuin Molokin kaikkia varastoja taivaan alla tuuletettaisiin. — Se oli mestaritemppu, päällikkö, kadehdin sinua sen takia.
SCHWEIZER. Jos kaupunki iloikseen katselee, miten toverimme teurastetaan kuin uuvutettu karju, niin, piru vie, saammeko ottaa sydämellemme sen, että toverimme mieliksi teemme lopun kaupungista? Ja siinä sivussa poikamme pääsivät aika paistille, saadessaan tyhjentää vanhaa keisaria. Sanokaas, mitä saitte siepatuksi?
ERÄS JOUKOSTA. Sekasorron aikana minä pujahdin Tapaninkirkkoon ja riivin hetaleet alttariliinasta! 'Tuo hyvä Jumala', tuumin, 'on rikas mies ja voi kyllä teettää kultapunosta vaikka hamppuköydestä'.
SCHWEIZER. Hyvin teit — mitäs virkaa sillä rihkamalla onkaan kirkossa? Uhrailevat Luojalle, joka naureskelee sillä korulla sillävälin kun hänen luomakuntansa kuolee nälkään. — Ja sinä, Spangeler, minne sinä heitit verkkosi?
ERÄS TOINEN. Minä ja Bügel ryöstimme erään puodin ja tuomme kamaa kylliksi koko viiskymmenpäiselle joukollemme.
ERÄS KOLMAS. Minä puhalsin kaksi kultaista taskukelloa ja siihen nokkaan tusinan hopealusikoita.
SCHWEIZER. Hyvä, hyvä. Ja me tekaisimme heille nuotion, jota he saavat pari viikkoa sammutella. Jos he haluavat suojaa tulelta, niin he saavat vedellä hävittää kaupungin —. Etkö tiedä, Schufterle, kuinka paljon tuli kuolleita?
SCHUFTERLE. Kahdeksankymmentäkolme, sanotaan. Torni yksistään ruhjoi rievuiksi kuutisenkymmentä.
MOOR (totisesti). Roller, sinut on ostettu kalliista.
SCHUFTERLE. Pah, pah, mitäs siitä? — No, jos ne nyt olisivat olleet miehiä, — mutta nehän olivat kapalolapsia, jotka kultaavat lakanansa, näivettyneitä ämmiä, jotka hosuivat hyttysiä niistä, luisevia tupatonttuja, jotka eivät enää osanneet ovelle — potilaita, jotka ynisivät lääkäriä, joka arvokkaasti rientäen oli seurannut hirttosaattuetta —. Kaikki kynnelle kykenevät olivat parveilleet katsomaan näytelmää, ja vain sakka oli jäänyt kaupunkiin, vartioimaan koteja.
MOOR. Oh, maan matosia! Sairaita, sanot, vanhuksia.
SCHUFTERLE. Niin, hitto vie! ja lisäksi lapsensaajia ja raskaita vaimoja, jotka pelkäsivät saavansa keskoset aivan hirsipuun alla, nuoria rouvia, jotka olivat huolissaan siitä, että myöhästyvät pyövelintoimituksesta ja että heidän lapsensa saa jo äitinsä kohdussa selkäänsä polttomerkkinä hirsipuun —; köyhiä runoniekkoja, joilla ei ollut kenkiä jalkoihinsa, kun olivat antaneet ainoan parinsa korjattavaksi; ja muuta ruuppuväkeä. Ei siitä kannata puhua. Kun minä satuin kulkemaan muutaman hökkelin ohi, kuulin sieltä parkua, kurkistin sisään, ja tarkastaessani sitä soihdun valossa, mitä näinkään? Lapsen, vielä reippaan ja terveen, makaavan lattialla pöydän alla, ja pöytä oli juuri syttymäisillään. — 'Pikku raukka', sanoin, 'palellut täällä', ja heitin sen liekkeihin —.
MOOR. Todellako, Schufterle? — Ja ne liekit polttakoot poveasi, kunnes iäisyys käy harmaaksi. Pois, hirviö! Älä näyttäydy enää koskaan minun joukossani. — Murisetteko? Arveletteko? Kuka arvelee, kun minä käsken? Pois hän, sanon minä —. Muitakin on joukossanne, jotka ovat ansainneet vihani. Tunnen sinut, Spiegelberg. Mutta piakkoin minä astun keskellenne pitämään kovia käräjiä. (He poistuvat vavahdellen.)
MOOR (yksin, kiihkeästi käyden edestakaisin). Älä kuule heitä, taivaallinen kostaja! — Mitä minä siihen voin? Mitä sinä siihen voit, että ruttosi, nälänhätäsi, tulvasi tuhoavat vanhurskaan samalla kuin heittiönkin? Kuka voi kieltää tulta riehahtamasta siunattuun satoonkin, kun sen pitäisi hävittää vain herhiläispesät? — Häpeä lastenmurhaajille, naistenmurhaajille, sairastenmurhaajille! Miten minua painaa tämä teko! Se on myrkyttänyt minun kauneimmat yritykseni. — Tässä seisoo häpeillen ja pilkkaa kärsien taivaan alla poikanen, joka julkesi ottaa leikitelläkseen Jupiterin nuijalla, ja hosui maahan kääpiöitä, vaikka tahtoi ruhtoa jättiläisiä —. Mene! mene! et sinä ole mies hoitelemaan korkeimman oikeuden kostomiekkaa, sinä sorruit ensi otteeseen —. Näin minä luovun röyhkeästä aikeesta, lähden, lymyän johonkin maan rotkoon, jossa päivä kaihtaa katsomasta häpeääni. (Aikoo paeta.)
ROSVOJA (kiiruusti). Pidä varasi, päällikkö! Kummittelee! Böömiläisiä ratsuparvia vilahtelee metsässä — se helvetin sinisäärys on varmaan heille kielinyt —.
TOISIA ROSVOJA. Päällikkö, päällikkö! Ovat vainunneet jälkemme — yltympärinsä niitä liikehtii tuhatmääriä ketjuna metsän sydämyksiä kohti.
YHÄ UUSIA ROSVOJA. Voi, voi, meidät on vangittu, meidät teloitetaan, meidät hakataan paloiksi. Tuhansia husaareja, rakuunoita ja jääkäreitä saartaa kukkulaa, miehitettyään kaikki ilmareiät.
(MOOR poistuu.)
SCHWEIZER, GRIMM, ROLLER, SCHWARZ, SCHUFTERLE SPIEGELBERG, RAZMANN, ROSVOJOUKKO.
SCHWEIZER. Olemmeko karistaneet heidät höyhenistämme? Ota iloksesi, Roller! Olen kauan toivonut saavani otella tuollaisten kruununkaakun-jyrsijäin kanssa —. Missä päällikkö on? Onko koko joukko koolla? Kai meillä on ruutia kylliksi?
RAZMANN. Ruutia yllin kyllin. Mutta meitä on kaikkiaan kahdeksankymmentä, niin että tuskin yhtä tulee kahtakymmentä heikäläistä vastaan.
SCHWEIZER. Sitä parempi! Tulkoonpa viisikymmentä minun pitkän piikkini kohdalle. Kunhan vain odottavat kunnes me olemme sytyttäneet oljet heidän pakarainsa alta — hei, veikot, silloin ei ole hätää! Kymmenestä kreuzeristä he antavat henkensä alttiiksi; emmekö me taistele elämämme ja vapautemme puolesta? Me syöksemme heidän ylitseen kuin vedenpaisumus ja räiskymme heidän päittensä päällä kuin kalevantulet —. Missä hitossa on päällikkö?
SPIEGELBERG. Hän jättää meidät hädässä. Emmekö siis voi enää pujahtaa tiehemme?
SCHWEIZER. Tiehemme?
SPIEGELBERG. Oh, miksi en jäänyt Jerusalemiin!
SCHWEIZER. Toivoisinpa sinun tukehtuvan likoviemäriin, senkin rapasielu! Alastonten nunnain keskellä sinä kyllä olet urho, mutta kun näet kaksi nyrkkiä — jänishousu näytä nyt sisusi, tai sinut ommellaan emäsian nahkaan ja usutetaan koirat kimppuusi.
RAZMANN. Päällikkö, päällikkö!
MOOR (verkalleen, itsekseen). Olen päästänyt heidät joutumaan umpisaarroksiin, nyt heidän täytyy tapella epätoivonsa takaa. (Ääneen.) Pojat, nyt on hetkemme! Olemme hukassa, ellemme tappele kuin haavoitetut villisiat.
SCHWEIZER. Haa, minä puhon torahampaillani heiltä vatsat, niin että sisukset valuvat pitkälle maahan. — Johda meitä, päällikkö, me seuraamme sinua kuoleman kitaankin!
MOOR. Ladatkaa kaikki pyssyt? Ei kai puutu ruutia?
SCHWEIZER (hypähtää pystyyn). Ruutia riittää, vaikka lennättämään maan kuuta kohti!
RAZMANN. Kullakin on viisi paria pistooleja ladattuina, lisäksi kolme kuulapyssyä kullakin.
MOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua viidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.
SCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!
MOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.
SCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.
MOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä, jotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on laskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat, hajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja minä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.
SCHWEIZER. Vallan erinomaista! — Me hälyytämme ne sekaisin, niin etteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä ennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!
(Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)
MOOR. Vaiti!
SCHWEIZER.
Pyydän sinua —.
MOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei saa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme. Riisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja minä olen hänet ryövännyt. — Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että hänet kuitenkin vielä hirtetään.
MUNKKI astuu esiin.
MUNKKI (itsekseen, säpsähtäen). Tämäkö on louhikäärmeen pesä? — Luvallanne, herrani, olen kirkon palvelija, ja takanani seisoo seitsemäntoistasataa, jotka vartioivat päälakeni jokaista suortuvaa.
SCHWEIZER. Hyvä, hyvä, sellaisella puheellapa pitää mainiosti vatsansa vahvana!
MOOR. Vaiti, kumppani! — Sanokaa lyhyesti, herra isä, mitä asiaa teillä tänne on?
MUNKKI. Minut lähettää korkea esivalta, joka päättää elämästä ja kuolemasta — te varkaat — te murhapolttajat — te konnat — myrkyllinen kyykäärmeen suku, jotka madatte pimeässä ja pistätte kätköstä — ihmiskunnan saasta — helvetin sikiöt — korppien ja syöpäläisten ruoka — hirsipuuhun ja teilauspyörälle syntynyt joukkio —
SCHWEIZER. Koira, lopeta haukuntasi, tai — (painaa pyssynperän hänen kasvojaan vasten).
MOOR. Hyi toki, Schweizer! Sinähän sekoitat hänen konseptinsa — hän on niin tunnollisesti oppinut saarnansa ulkoa. Eteenpäin vain, herrani — hirsipuuhun ja teilauspyörälle —
MUNKKI. Ja sinä, hieno päällikkö! Taskuvarkaitten herttua, temppuilijakuningas, kaikkien maailman konnain suurmoguli! — Aivan sen ensimmäisen saastaisen suurkonnan kaltainen, joka sytytti kapinanliekin tuhanteen legionaan viattomia enkeleitä ja veti heidät mukanaan kirouksen syvään alhoon — hylättyjen äitien parkuna kiitää kintereilläsi, verta sinä juot kuin vettä, ihminen ei paina murhatikarissasi ilmakuplan vertaa —,