Ajattelin omaa elämääni.
Se oli ollut kaunis ja toivorikas. Melkein koko elämäni oli ollut päivänpaistetta. Minua rakastettiin ja minä rakastin kaikkia — koko elämää! Minä toivoin siltä paljon ja uskoin hyvää kaikista — säälin kaikkia kärsiviä, en olisi tehnyt maan matosellekaan pahaa. Kuinka minä olisin ryhtynyt murhaajaksi? Kaikki oli hyvin, siksi kunnes tuo kauhea tapahtui. Tuntui siltä kun olisin liidellyt jossakin korkealla ja sieltä yht'äkkiä pudonnut alas pimeään, hirvittävään syvyyteen, ehkä helvettiin — josta ei ollut pienintäkään toivoa poispääsystä.
Oh, minkälaiseksi olenkaan muuttunut! En osaa kertoa — tuskin ymmärrän sitä itsekään. Kylmä ja kova olen niinkuin kallio — kertaakaan en ole itkenyt siitä asti kun se tapahtui. En rakasta ketään, enkä mitään — kun häntä ei enää ole; en toivo mitään, sillä mitäpä toivoisin, kun en häntä saa; en usko mihinkään enää, en jumalaankaan, sillä jos hän olisi olemassa, niin ei hän olisi antanut tuon viattoman hukkua! — Yksi ainoa tunne minulla on, ja se tunne on viha! Tuntuu siltä, kuin minulta olisi revitty sydän rinnasta, heitetty se jonnekin kauvas, kauvas, äärettömään tyhjyyteen ja pantu sijalle sihisevä, myrkyllinen käärme, joka kalvaa sielua ja ruumista, myrkyttää ajatukseni, antamatta lepoa päivällä eikä yöllä! Se käärme minussa on viha. Ja minun tuskani ja vihani on niin pohjatonta, sammumatonta, että joskus kauhistun itsekin — pelkään tulevani hulluksi. Hulluksi pelkään tulevani siksi, kun en voi mitään tehdä, kun en voi tehdä mitään sille järjestelmälle, joka minutkin on murhannut. Sitä järjestelmää, joka on painanut kokonaiset kansat orjuuteen ja ylläpitää valtaansa veren ja kauhun avulla, teloittaen tuhansia viattomia, tuhoten tuhansia koteja ja murskaten miljoonien onnen; joka pakottaa ihmiset murhaamaan toisiaan, repii niiltä sielun — sitä hirmuvaltaa minä vihaan! En usko rakkauteen, hyvyyteen, en taivaaseen enkä jumalaan: — mutta helvetin uskon olevan: juuri tuo järjestelmä on helvetti! Ja tämän järjestelmän pylväät, puolustajat ja apurit, he ovat perkeleitä niitä he ovat… Ja heidän hirmuiset, inhottavat rikoksensa huutavat kostoa!
— Haa!
Jospa saisi nähdä nuo julmat pyövelit mätänevinä raatoina! Tahtoisin soutaa heidän veressään… nähdä myllyjen käyvän heidän verensä koskessa! Maa pitäisi punata heidän saastaisella verellään… ilma heidän ryöväriluoliensa tulipalojen kajastuksella… Koko järjestelmä, pylväineen ja apureineen pitäisi yhdellä kauhistavalla iskulla pyyhkäistä maan päältä!
Vasta silloin olisin tyytyväinen!
Ja siksi, etten voi niin tehdä, kiroan sammumattomassa vihassani heidät… itseni… koko maailman! Kiroan päivän, jolloin äitini minut synnytti…
— Olkaa kirotut!
* * * * *
Edelläolevan käsikirjoituksen sain kerran eräältä vierustoveriltani sairashuoneessa. Hän sairasti vaikeata hermotautia ja pelkäsi päivä päivältä tulevansa hulluksi. Missä hän nyt on — vankilassa, hulluinhuoneessa tai haudassa — sitä en tiedä.
TAISTELIJA
I.
Raskas, painostava mieliala vallitsi Karhulan mökissä…
Illalliseksi ei löytynyt mitään syötävää — ei mitään.
Isä, noin 50-vuotias, vielä jäntevä mies, istui peräpenkillä pää käsien varassa ja murahteli synkkänä itsekseen, sylkäisten silloin tällöin vihaisesti lattialle. Äiti hääräili tapansa mukaan takan ääressä: sytytti tulen, pesi huolellisesti padan ja asetti — ties mitä varten — vettä kiehumaan; hän varoi huolellisesti näyttämästä kasvojaan, mutta päättäen epätasaisesta hengityksestään ja pidätetyistä huokauksista, jotka väkisin pusertuivat hänen rinnastaan, taisteli hän itkua vastaan. Vanhin tytär, joka hiljattain oli mennyt naimisiin erään työnjohtajan kanssa ja oli nyt pistäytynyt tervehtimään vanhempiaan, istui lähellä isää ja piteli sylissään nuorinta siskoaan noin kolmen vuotiasta tyttöä. Reino, 16-vuotias nuorukainen, makasi sängyssä ovensuussa, likaiset tiilisaappaat jalassa ja tuijotti itsepäisesti savustunutta kattoa. Muut lapset istuivat lattialla ja itkeä tuhrustelivat kaikki kolme. Uuninpuolella istui sitäpaitsi vanhemman pojan nuori vaimo, hiljaa, toivottomasti itkien ja imettäen pientä lasta, mutta päättäen pikkuisen epätoivoisista ponnisteluista, sekä siitä, että se vähäväliä puhkesi itkemään — ei äidin rinnoista tullut mitään maitoa.
Mutta lattialla käveli edestakaisin väsynein, hermostunein askelin vanhin poika Mauri, joka pikkupojasta asti oli ollut maailmalla ja vasta sulun alussa tullut nuoren vaimonsa kanssa entiseen kotiinsa asumaan. Hän oli kookas, solakka ja jänteväruumiinen, hiukan yli kahdenkymmenen vuotias mies, kauniine, lujapiirteisine kasvoineen. Nyt oli hänen suunsa ympärillä hätääntynyt, katkera piirre ja tummissa silmissään kuvastui vain tuska ja epätoivo — omaisten itku näytti koskevan häneen kuin julmat ruoskaniskut…
Koko viime talven oli kaupungissa vallinnut ankara työttömyys. Satoja miehiä oli joutilaina, eikä työtä saanut mistään. Keväällä, kun töiden viimein piti alkaa, ilmoittivat työnantajat pidentävänsä työpäivää yhdellä tunnilla kaikilla rakennustyömailla. Kun työläiset eivät suosiolla moiseen ukaasiin tyytyneet, lopettivat työnantajat kaiken keskustelun ja julistivat työnsulun, joka nyt oli kestänyt jo kuusi viikkoa; he sanoivat ottavansa työhön ainoastaan niitä, jotka yksityisesti menevät heiltä työtä kerjäämään ja suostuvat tekemään pidennettyjä työpäiviä, toisin sanoen: niitä jotka menevät pettämään toverinsa. Työläiset puolestaan päättivät, etteivät mene yksikään työhön, ennenkuin työnantajat suostuvat allekirjoittamaan sopimuksen, jossa työehdot ovat samanlaiset kuin edellisenä kesänä. — Tähän asti ei ollut rikkureita vielä ilmestynyt kuin muutamia kymmeniä, mutta niillä ei saatu töitä käyntiin.
Karhulan miehet, jotka olivat rakennustyöläisiä, joutuivat luonnollisesti myöskin pois työstä. Kun heillä ei talvellakaan ollut työtä, oli heidän elämisensä sulun aikana tavattoman hankalaa. Ja sitten alituinen katkeruus ja eripuraisuus siitä, ettei menty työhön! Kaikki muut paitsi Mauri, olivat viime aikoina sitä mieltä, että työhön oli mentävä niilläkin ehdoilla — täytyihän saada leipää! Hän oli kuitenkin äärimmäisillä ponnistuksilla saanut isänsä ja veljensä pysymään sieltä poissa — ja siitä olivat kaikki hänelle äärettömän katkeria.
Nytkin, kun äiti oli juuri ilmoittanut, ettei ollut mitään syötävää, tuntui hänestä siltä, kuin olisi lattia polttanut jalkojen alla…
— On se kamalaa, kun täytyy mennä syömättä nukkumaan… — huokaili äiti.
— Onhan se… mutta koetetaan nyt vielä pieni aika kärsiä, — lohdutteli Mauri.
— Kyllä sitä kärsisikin, — puhui äiti katkerasti — mutta kun on kolme reipasta miestä perheessä, jotka saisivat työtä koska tahansa, niin…
— Voi äiti kulta… älkää nyt… — rukoili poika ja hänen kasvoissaan kuvastui vihlova tuska; äidin sanat koskivat kipeästi.
— Kyllä se on… — murahti isä vihaisesti ja tirskautti pitkän syljen lattialle.
— Loppu tästä pelistä tulla täytyy! — kivahti nuorempi veli sängystä.
— Älkää nyt… älkää nyt ruvetko taas!… Kyllä tästä pian jo… — pyyteli taas Mauri.
— Sellaista siitä tulee! — huudahti sisko, joka tähän asti oli istunut ääneti ja hänen äänensä soi erinomaisen terävänä ja kirkuvana. — Kuka käskee rettelöidä ja tehdä lakkoja!
— Eiväthän työläiset lakkoa tehneet! Työnantajat itse julistivat työnsulun…
— Mutta kyllä se työväen vika on… Yhtämittaa rettelöivät! — kivahti sisko.
Mauri kalpeni vihasta. Hän oli pannut kaikki voimansa liikkeelle lohduttaakseen omaisiaan, herättääkseen heissä rohkeutta, kestävyyttä ja uskoa voittoon — ja nyt tulee hänen oma siskonsa ja repii hajalle kaikki! Hän kääntyi ympäri kuin ärsytetty peto joka huomaa uuden ahdistajan, ja koettaen puhua hillityllä äänellä, änkytti hän aivankuin ei olisi heti löytänyt sanoja:
— Mitä… mitä… sinä sanot? Tuletko sinä sanomaan noin…? Sinä?
Onko herra miehesi käskenyt sinun sanoa noin?
— Älkää herran tähden riidelkö… — pyyteli äiti väliin.
— Sinähän siellä olit yllyttänyt… ettei myönnytä! Mitäs tarvitsee ruveta! — huudahti sisko voitonriemuisena.
— Voi herra jumala! — huusi veli. — Pitikö myöntyä? Ja sinä! Sinä! Muistatko kuka sinä olet! Muistatko… että olet tästä mökistä! Ja nyt olet sortajien puolella! Etkö häpeä!
Sisko purskahti raivoisaan itkuun ja kirkui sen lomasta kiukkuisesti:
— Älä… älä rupea haukkumaan!… ja muistuttelemaan… kyllä minä tiedän! Senkin roisto! Kuuletko!
— Mene helvettiin! — karjasi veli yhä enempi raivostuen. — En viitsi nähdä sinua! Ulos!
Sisar juoksi itkien ulos.
Kaikki loivat Mauriin vihaisia ja katkeria silmäyksiä ja äiti lausui moittivasti:
— Sellaista siitä tuli! Mitäs se nyt kannatti! — ja lähti huoneesta.
Mauri ei vastannut, vaan seisoi ääneti, tuijottaen ikkunasta ja kuuli miten kaikki jättivät hänet.
Kuinka voivat he olla noin tietämättömiä ja tyhmiä! — ajatteli Mauri. — Jospa hän olisi ollut kauvemmin kotona, niin he eivät olisi tuollaisia… Mutta nyt tekivät puute ja vanhat ennakkoluulot heidät sokeiksi ja kuuroiksi — he tahtoivat vain ruokaa! Hän huomasi surukseen, että oli aivankuin ennakolta päätetty olla kuuntelematta hänen, "villitsijän", puheita! Ja häntä pidettiin tälläkin hetkellä koko perheen vihollisena…
II.
Kun Mauri tuli pihalle, huomasi hän, että kaikki olivat siskon ympärillä, koettaen lohduttaa ja tyynnyttää häntä parhaansa mukaan. Kuului vain epäselviä sanoja: "Älä välitä siitä", "Se on kamalaa, kun tuollalailla"… "Ei se koskaan ennen ole tuollainen ollut" y.m., mutta Maurille ei kukaan suonut silmäystäkään! Hän meni edemmäksi ja istahti kivelle.
Mutta nälkä ja katkeruus ei mennyt ohi. Ja kun saapuvilla ei ollut muuta syntipukkia, käytiin uudelleen ahdistamaan Mauria. Sisar yhä itki.
— Kyllä se on hävytöntä, että rupeat Helmiä haukkumaan! — lausui katkerasti Reino. — Varsinkin, kun hän on oikeassa… Mihin sitä tällä pelillä joudutaan?
Nyt läheni Maurin vaimokin, istui puupölkylle lapsi sylissään ja sanoi katkonaisesti, itkuaan pidätellen:
— Pitääkö meidän kuolla nälkään… ennenkuin… ennenkuin… te menette työhön…?
— Niin… — yhtyi äiti.
— Kyllä jo pitäisi… — päätteli isä synkkänä.
— Sinä se olet syypää kaikkeen! — huusi Helmi-sisko raivokkaasti itkien. — Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön… mutta sinä estät… sinä… sinä… sinä!
Nyt tulistui Mauri uudelleen.
— Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta mennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!
Mutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi isä, rupesivat itkemään — sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun ei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen. Vihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan sinkoilivat hänen ympärillään.
— Ei, kyllä tämä on liikaa! — ärisi isä, heittäen kulmainsa alta kiukkuisen silmäyksen Mauriin.
— Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! — huudahti veli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.
— Enkö minä sinulle enää mitään merkitse…? Etkö lapsestakaan välitä…? — nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää pienokaistaan.
— Muistatko… miten olet minua haukkunut! Miten löit Reinoakin pienenä! Vieläkö muistat! — kirkui nyrkkiä puiden Helmi.
— Lakatkaa jumalan tähden… Älkää jumalan tähden riidelkö… lapset… vaikeroi äiti itkien, mutta hänen äänensä hukkui uusiin sekaviin, vihaisiin huutoihin:
— Luuletko yksin olevasi! Minä ammun sinut! Jumal'auta! — uhkasi veli.
— Kuinka kehtaat…!
— Villitsijä!
— Lapsi ei ole saanut ruokaa…
— Minä en ole saanut tänään kuin leipäpalan aamulla!
— Enkä minä!
— Enkä minä!
Vieläpä pikkuvelikin, 8-vuotias Matti, joka ei kai vielä luottanut sanojensa voimaan, alkoi turvallisen matkan päästä viskellä kivillä (joista pari sattuikin) ja huusi itkien:
— Villitsijä… villitsijä!
Mutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä Mauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa nuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut milläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa, joiden edestä antaisi elämänsä… nähdä heidät vastassaan noin vihamielisinä, ymmärtämättöminä — se oli hänelle hirmuista! Mutta se, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen mielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei vastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua… Hän seisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen paitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan… Hänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi, kun hän viimein puhui:
— Minä en ole syönyt tänään mitään — mutta en voi muuta kuin nauraa teille kaikille — senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te syytätte minua — aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö julistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen tekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan — jos emme puolustaudu ja kestä taistelussa. Meidän täytyy siis kestää!
— Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää… niin kyllä täytyy olla sydämetön…
— Sydämetön! — matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin isku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa. Hän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua, kuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja lausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden välillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka tarttui kurkkuun. — Sydämetön… Niin te luulette… luulette, etten kärsi… mutta… sydämeni on pakahtua tuskasta… kun ei ole ruokaa… Mutta menisinkö pettämään toverini… Tai mitä pitää minun tehdä… Itkisinkö? Jos itkisin… mitä se hyödyttäisi…? Ja minä jo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin — ja kuinka te itkitte — kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi lähteä vieraalle karjapaimeneksi… heidän synkkiin metsiinsä… Muistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana… ja tulin kotiin paleltunein, vertavuotavin varpain… tulin, saadakseni vain itkeä, sillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa viemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä isä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä ja siskoihinsa) tarvitsivat leipää… Ja kun minä yksin olin maailmalla… turvattomana, rahattomana… eikä ollut ruokaa, niin. Tai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua, nälkää ja — itkua… Tästä sinä sisko et onneksi tiedä… sillä sinä olit sentään kotona…
Hän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:
— Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on järjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat — rikkaitten sorron takia — ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka niin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä — kuinka minä voisin mennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman puolella, ei voi olla puolueton… Minä selitän…
— Ei tässä saarnoja tarvita! — keskeytti sisar tylysti.
— Helmi kulta… anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä kerta! — pyysi Mauri. — Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta, sillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin näännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan, mitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko työtä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman, että työpäivä pidennetään… Ajattelivat kai, että työväki on niin nälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas kymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin? Ja tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi taas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa — työpäivän pidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus… Ne eivät tunne mitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa: jos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain täytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta jos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla kurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien työläisten täytyy lopulta taipua — ja työnantajat sortavat heitä entistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman puolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön on noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja, veljiensä pettäjä — Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia pettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme — ja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee — enkä voi tehdä! Minä en nöyrry enää, kun minua isketään — minä isken takaisin! Ja taistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!
Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi ja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua:
— Kärsitään vielä vähän aikaa… Ei mennä työhön! Ne eivät voi enää kauvan kestää — olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä — niiden täytyy myöntyä… Kuulkaa… minä hankin huomenna leipää vaikka mistä… vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän täytyy koettaa, meidän täytyy voittaa muuten meidät ihan maahan nujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden, — toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta… Sillä jos me voitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä tavalla kuristamaan… Meidän voittomme on heidänkin voittonsa… tappiomme heidän tappionsa… Ja kun te tiedätte, miten kurjaa meillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos puolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä? Sanokaa, onko se väärin? — Sano Helmi, onko se väärin?
— Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään…
— Mutta sano nyt! — tiukkasi edelleen Mauri. — Onko se väärin, että puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän…
Hänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta loistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! — Helmillä oli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.
Leipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan osansa.
Hetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä se tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet — sillä hän ei ollut syönyt kuin eilen iltapäivällä… Mutta nostamatta päätään, sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
— En minä välitä… syökää nyt vain… Anna tuo pala äidille ja Tildalle, — ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: — Että se pienikin saisi vähän maitoa…
Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti, niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi… itki, niinkuin itkee vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä…
Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta ja tulevaisuus — samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo rintalapsina… Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi aika? — Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä voisi kestää…
— Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen… iloisista lapsista… onnellisesta perhe-elämästä…! Oih!
Se parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen valitus…
Kun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi hän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen ja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä, tuskanvoihkelta muistuttava huokaus…
III.
Seuraavana aamuna lähti Mauri tapansa mukaan kaupunkiin katsomaan, kuuluisiko jotakin sulun loppumisesta. Tunnin kuluttua palasi hän kädessään nippu kuivia ruisleipiä ja kertoi ilosta loistavin silmin, että sulku oli päättynyt; työnantajien oli täytynyt suostua samoihin ehtoihin kuin ennen olivat voimassa: työpäivää ei siis pidennetä! Sulkukomitea kokoontuu tänään kello 5 allekirjoittamaan sopimuksen ja työt alkavat huomenaamulla!
— Jumalalle olkoon kiitos, että hän vihdoinkin on pehmittänyt työnantajien sydämet! — huudahti äiti hartaana liittäen kätensä ristiin.
Maurin mieli teki tosin huomauttaa, että se oli yksinomaan työväen oma ansio: heidän yksimielisyytensä ja kestävyytensä tulos, mutta hän oli liian iloinen nostaakseen nyt juuri erimielisyyttä — siksipä hän vain hymähteli…
* * * * *
Kun he kaikki kolme pääsivät iltasin tuntia aikaisempaan työstä, saivat saman palkan kuin ennenkin ja perhe alkoi taas jotenkin tulla toimeen, ei kukaan muistanut, että se oli Maurin ansio, etteivät he silloin menneet tovereitansa pettämään — Maurin, jota he silloin villitsijäksi nimittävät.
Eikä hän sitä vaatinutkaan.
ITSEMURHA
Istuin huoneessani ja katselin miten syyspilvet liitelivät iltataivaalla synkkinä ja uhkaavina lähellä maata, aivankuin harmaat, mahdottoman suuret petolinnut, jotka kiertelevät turvattoman saaliin ympärillä, tietäessään ettei se voi paeta — kun tuotiin sana, että eräs ystäväni, Vilho Koskenkorva oli ampunut itsensä.
Kun kysyin sanantuojalta, miten se oli tapahtunut, selitti hän hengästyksissään, että Koskenkorva oli aamulla pyytänyt vaimoansa menemään lasten kanssa erään tuttavan luokse jollekin asialle. Kun he äskettäin palasivat, tapasivat he hänet makaamassa sängyssään kuolleena ohimo lävistettynä — vielä lämpimän verivirran pulputessa kuulanreijästä…
Nopeasti sieppasin takin ylleni ja juoksin Koskenkorvan asunnolle. Siellä kohtasi minua surkea näky: huone oli epäjärjestyksessä; vaimo oli polvillaan vuoteen vieressä ja syleili miehensä kuollutta ruumista; kaksi lapsista, 3-4 vuotiaita poikia, riippuivat kiinni äidissään, mutta pienin — tuskin vuoden vanha lapsi — istui yksin kylmällä, likaisella lattialla — ja he kaikki olivat itkusta nääntymäisillään… Vaimo ei huomannut tuloani, ennenkuin kosketin häntä keveästi olkapäähän. Hän kääntyi, tuijotti kuin mieletön vääristynein kasvoin ja itkusta turvonnein silmin, ikäänkuin ei olisi minua koskaan nähnyt — mutta heittäytyi uudestaan nyyhkyttäen ruumiin ylitse. Nostin hänet väkivalloin tuolille istumaan, asetin itkusta ja kylmästä sinistyneen, melkein nääntyneen pienokaisen hänen syliinsä ja sanoin:
— Lakatkaa… Lapsihan huutaa itsensä kuoliaaksi. — Älkää nyt pudottako sitä…!
Hän ei tyyntynyt. Hän lysähti polvilleen kuin riepu ja vaikeroi itkunsa lomasta katkonaisesti:
— Voi jumala! Miksi näin… miksi hän ei saanut elää? — Minä tiedän… siksi hän ampui… kun oli sairas… Rakkaani… minä kuolen… ja pienet… Miksi… miksi… miksi…!
Hän syöksyi uudelleen miehensä ruumiin viereen, syleili kiihkeästi sen kylmeneviä, kangistuneita jalkoja ja vanhemmat lapset seurasivat esimerkkiä — ainoastaan pienin, omaan onneensa jätettynä, lysähti lattialle vatsalleen… He kaikki itkivät… itkivät toivottomasti, sydäntäsärkevästi…
Mutta kuurona kaikille itkuille ja valituksille lepäsi ystäväni jäykkänä vuoteellaan. Kädessään puristi hän vielä revolveria; toinen käsi oli nyrkissä rinnalla, aivankuin siinä olisi tuntunut kipua viime hetkellä. Kummastakin ohimosta johti kapea, tummanpunainen veriviiru kaulan ja hartiain välillä olevaan hyytyneeseen verilammikkoon: kuula oli mennyt toisesta ohimosta sisään, toisesta ulos. Parta oli ajeltu, hienot viikset kierretty hieman ylös ja pitkä, vaalea tukka kammattu taaksepäin… Silmät ja suu olivat päättävästi suletut ja huulilla väikkyi tuskin huomattava katkera hymy — samanlainen kuin eläessäänkin usein… Jos ei kuulanreikiä ja verilammikkoa olisi ollut, olisi luullut hänen nukkuvan — siksi tyyneltä ja rauhalliselta hän näytti.
Hän oli luultavasti asettunut sänkyyn selälleen ja siinä ampunut itsensä.
Silmäillessäni ympärilleni huomasin pöydällä suuren kirjekuoren. Se sisälsi seuraavan käsikirjoituksen:
Jälkeenjääneille.
Oletteko koskaan ajatelleet, mitä tuntee ihminen, jolta kaikki toivo on loppunut, kaikki tiet suletut — jonka on pakko lausua nuo kamalat sanat: minun täytyy surmata itseni. Kuinka usein te, kuullessanne jonkun itsemurhasta, olette huudahtaneet: se on raaka, jumalaton teko! Te tuomitsette vain, mutta oletteko ajatelleet, kuinka julmasti ihminen kärsii, kuinka hirvittävä on hänen epätoivonsa ja tuskansa, ennenkuin hän jättää elämän… rakkaansa… Ja oletteko ajatelleet, miksi hän on sen tehnyt…?
Omaiseni, ystäväni, ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kuulkaa minua! Te saatte taas yhden tuomittavan: Mutta ennenkuin sen teette, seuratkaa tämä kyhäykseni loppuun ja päättäkää: mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani — koettakaa ajatella, ymmärtää minua, — sillä minunkin täytyy tähän kirjoittaa nuo toivottomat, kauheat sanat: Minun täytyy ampua itseni!
Se on ollut minulla selvillä jo kauan, ettei minulla ole mitään muuta mahdollisuutta, mitään muuta ratkaisutapaa kuin se, mutta kun en voi sitä enää viivytellä pitkiä aikoja, täytyy minun seikkaperäisesti kirjoittaa tähän, minkätähden minun täytyy se tehdä.
Niin. Minä olen tuomittu kuolemaan. Sain keuhkotaudin työssä ollessani vuosi takaperin — taudin, josta ei ole enää toivoa paranemisesta.
Mahdollisesti olisin parantunut, jos alussa olisin päässyt parantolaan — mutta mihin pääsin minä? Ei ollut varoja! Ja mistä olisin saanut varoja? Kolme pientä lasta ja vaimo — eikä ollut silloin edes työtä.
Tosin kyllä sain tietää, miten paranisin. Lääkäri selitti sen minulle niin selvästi, että muistan sen sanasta sanaan. Hän sanoi: "Keuhkotaudista ei parane muuten kuin hyvän ruuan, puhtaan ilman ja huolettoman mielentilan avulla. Teidän pitää siis syödä hyvää ruokaa 4-5 kertaa päivässä; runsaasti paistia, lihalientä, hyvää soppaa, hedelmiä ja väliajoilla vielä kuorimatonta maitoa, kahvia hyvän leivän ja runsaan kerman kanssa… Sitten pitää teidän asua yksinäisessä huoneessa, jossa noudatetaan ehdotonta puhtautta, akkuna auki yöt ja päivät. Ulkona pitää teidän käydä joka päivä — mutta lämpimissä vaatteissa, ettette vilustu. Ja mikä on tärkeätä: teidän on oltava iloisella mielellä, vältettävä kaikkea mielenliikutusta ja murehtimista. — Työhön ette luonnollisesti voi nyt mennä. Kun tarkoin noudatatte määräyksiäni, niin kyllä siitä hyvä tulee!" — Näin neuvoi tuo ystävällinen mies ja hän oli kyllä oikeassa!
Mutta minulle oli se mahdotonta. Mistä saisin minä paisteja, lihalientä syödäkseni ja maitoa juodakseni, kun en ollut saanut työtä kuin silloin tällöin? Kun töintuskin voitiin ostaa yksi litra maitoa päivässä, sekin usein kuorittua, niin tämän pienen tilkan tarvitsivat lapset — ei niille voi olla antamatta! Miten voin asua yksinäisessä huoneessa, kun meillä oli vain yksi huone ja pieni kyökkipahanen ja kolme lasta! Voiko siinä olla puhdasta? Ja lämpimät vaatteet? Iloinen mieli? Mistä saan minä ne, kun lapseni kärsivät nälkää? — Tämän selitin lääkärille. Hän tuli surulliseksi, kohautti olkapäitään, eikä vastannut mitään.
Mitä voin? Kun muutama päivä sen jälkeen satuin saamaan työtä, täytyi minun mennä — enhän voinut nähdä lasteni kärsivän nälkää! Tautini paheni tietysti niin, etten tahtonut voida mitenkään tehdä työtä, mutta ei auttanut: niinkauvan kun suinkin jaksoi, täytyi mennä! Nyt en enää voi ja tautini on sillä asteella, ettei minua voi mikään pelastaa…
Tätä en ole tahtonut sanoa vaimolleni; en ole voinut — enkä voi sanoa hänelle koko totuutta. Se on parempi näin — hän menehtyisi nyt jo. Se on niin äärettömän julmaa!
Erään tapauksen muistan niin selvästi. Tulin työstä — se oli viimeisiä päiviä kun olin työssä — ja olin kai tavallista kalpeampi ja väsyneempi, koska vaimoni huomasi, että olin menehtymäisilläni. Hirveä aavistus valtasi hänet: hän syöksyi jalkoihini, syleili minua kiihkeästi, niinkuin olisi nähnyt viimeisen kerran ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa itkien:
— Jos sinä kuolet…? Rakkaani… rakkaani… Jos kuolet… kuolet…
Silloin olin vähällä purskahtaa itkuun ja sanoa hänelle kaikki. Vihlova tuska tuntui repelevän rautakynsin sydäntäni. Ankaralla tahdonponnistuksella sain itseni tyyneksi ja lohdutin häntä parhaani mukaan — vieläpä nauroinkin hänen muka turhalle pelolleen. — Nyt tietää hän kyllä, että sairastan keuhkotautia, mutta luulee sen olevan sillä asteella, että vielä paranen, kun en ole vielä aivan laiha kasvoiltani…
Nyt kun vaimoni tietää tautini laadun koettaa hän aina valita minulle parhaat palat syötäväksi, että vain paranisin! Jos hän voi ostaa vähän lihaa ja maitoa, valmistaa hän niistä minulle paistia, velliä y.m. käskee lapset kyökkiin ja pakottaa minut syömään… Ja kun minun pitäisi syödä velliä, niin lapseni — pienet, rakkaat poikani — syövät kyökissä kuivaa leipää, silakkaa ja kaljaa, silloin en voi, vaikka tahtoisinkin, sitä tehdä. Heidän rukoilevat, moittivat lapsensanansa: "Eikös äiti Untolle annakkaan velliä"! "Antakaa Aarnelle myös velliä!" putoilevat sydämeeni kuni rautamöhkäleet… Minä en voi… en saa syödä! Se olisi kamalaa vääryyttä! Se olisi rikos! Ei ole minulla oikeutta syödä, kun heidän pienet, heikot hampaansa nakertavat kivikovaa leipäpalaa ja heidän vatsansa huutavat parempaa ruokaa ja laihtuneet pikku kasvot, rukoilevine katseineen, kääntyvät sinne, missä minä syön. Ja ajatelkaa: kun minä en voi tehdä työtä, en voi ansaita — ainoastaan kulutan — revin minä sillätavoin viimeisenkin leipäpalan heidän pienistä, kalpeista kätösistään! Sydämeni on pakahtua tuskasta sitä ajatellessani — enkä enää tee niin! Se olisi rikosta — julmaa rikosta!
Käsitättekö te: jokainen päivä, minkä elän ja syön, on lapsiraukoilleni kuolemaa ja nälkää… Sentähden — juuri sentähden täytyy minun ampua itseni!
Kuinka mielelläni eläisinkään!
Olenhan vielä niin nuori — vasta 26-vuotias! Muille on elämä siinä ijässä kauneimmillaan, minun lähenee jo loppuaan — ikäänkuin uppoaisin hitaasti, mutta varmasti pohjattomaan suohon, taikka ryömisin pimeän, pilkkopimeän rotkon pohjaa, jossa terävät kivet ja lähimmäisteni luunsirpaleet haavoittavat polveni… Kummallakin puolella ovat seinänjyrkät, kylmät kalliot ja näkymätön voima pakottaa minua armotta eteenpäin ja edessä kohisee kalmanmeren kumea pauhu… Sellainen on elämäni!
En tahtoisi erota lapsistani — tuntuu kauhealta jättää heidät ilman turvaa, ilman isää ja suojelijaa… Ehkä heidän täytyy lähteä kerjuulle, kokea kaikki ne tuskat ja kärsimykset, mitä kylmä, kova maailma voi tarjota. Ehkä heitä lyödään… Oih! minä en jaksa ajatella sitä! Se on liian hirvittävää… Vereni hyytyy sitä ajatellessa…
Mutta mitä voin tehdä? En mitään! Korkeintaan vuoden ajan saatan elää… mutta kuolemaani asti syön joka päivä pienokaisteni elämismahdollisuuksia. Siis: mitä pikemmin lopetan itseni, sitä parempi!
* * * * *
Kohtaloni hermostuttaa ja kiusaa minua sanomattomasti. Olen toisinaan kuin hullu. Tulistun turhista asioista silmittömästi ja olisin valmis tekemään vaikka mitä! Yksi esimerkki siitä, miten ihminen tällaisissa olosuhteissa voi menettää kaiken harkintakykynsä:
Oleskelin kotona joku aika takaperin. Veljeni — 19-vuotias nuorukainen, josta pidän tavattoman paljon — kiusotti erästä tyttöä, ei laskenut häntä irti, vaikka tyttö pyysi. Synkissä mietteissä siinä istuessani alkoi se jostakin syystä minua hermostuttaa ja sanoin käskevästi veljelleni:
— Laske irti!
— No, mikäs käskijä sinä olet? — vastasi veljeni puoleksi pilkallisesti, puoleksi leikillään ja naurahti.
— Mene ulos! — ärjäsin minä yht'äkkiä raivostuneena ja tunsin, miten korvissani alkoi humista, niinkuin ulkona olisi alkanut myrsky.
— Ulos? — Mitä minä ulkona teen?
Minä raivostuin tahtomattani ihan silmittömästi, näin kaikki kuin mustan sumun lävitse, kyyristyin eteenpäin kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ja kuulin, miten ääneni kähisi sanoessani hitaasti mutta selvästi:
— Mene ulos! Taikka tapan sinut!
Kun hän ei silmänräpäyksessä lähtenyt, juoksin minä kuin hullu läheisen pöydän ääreen, sieppasin puukon ja syöksyin mielettömänä veljeni jälestä — hän oli heti juossut ulos nähdessään muotoni. Jos hänet silloin olisin saavuttanut, niin varmasti olisin iskenyt hänet kuoliaaksi — ja kuitenkin pidin hänestä niin paljon, että olisin tehnyt vaikka mitä hänen edestään! Heti kyllä huomasin mielettömyyteni ja kaduin katkerasti, tulin ihan sairaaksi — kuume nousi tavattomasti — mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt enkä käsittänyt mitään.
Siitä asti olen karttanut kaikkea kinasteluakin ja ihan pelännyt, ettei kukaan vain sanoisi minua vastaan, silloin kun olen suutuksissani, sillä tunnen, että saattaisin tehdä mitä tahansa, ilman etten itse voisi sille mitään.
Sellaiseksi voi epätoivo ja tuska tehdä ihmisen!
* * * * *
Ne lapset!
Heidän mielikuvituksensa on niin herkkä, heidän puheensa niin sattuvaa, sydämellistä ja omituista, että se panee toisinaan sydämeni värisemään tuskasta — ja hetkeksi umpeen kasvaneet sydänhaavat aukenevat ja kirvelevät…
Eilen illallakin, kun istuin yksin pöydän ääressä, tuli vanhin poikani hiljaa luokseni, asetti pienen kätensä kouraani, katsoi silmiini ja kysyi arasti:
— Isä… miksi ette ota meitä enää syliin ja laula… niinkuin ennen…? Onko isä vihainen?
Oh! Nuo sanat sattuivat minuun kuni piiskaniskut! En ole uskaltanut ottaa heitä syliini peläten tartuttavani heidät… en suudella, hyväillä — vaikka niin mielelläni olisin tahtonut! Hämmentyneenä vastasin:
— Ei isä vihanen ole…
Tämän kuuli hänestä nuorempi poikani ja juoksi kimppuuni huutaen:
— Ottakaa minut myös… ja laulakaa… isä on sitten niin kiltti!
He kapusivat molemmat kuin pienet hiiret polvilleni ja komensivat laulamaan. Lauloin erään laulun, jossa kerrotaan pojasta, jolta kuoli isä ja joutui kärsimään nälkää… Yht'äkkiä vanhin poikani keskeytti laulun ja kysyi kyyneleet silmissä:
— Eikö se saanut enää nähdä isäänsä?
— Ei saanut.
Hänen pikku suunsa vääristyi ja pyyhkien kyyneleitään pienillä nyrkeillään nojautui hän minuun itkien.
— Vietiinkö sen pojan isä hautaan?
— Vietiin.
— Kuka sitten toi rahaa sen pojan äidille?
— Ei isä tiedä…
— Eikö se poika saanut hapanta kakkuakaan?
— Kai se sai…
— Ei isä vaan saa kuolla… Eikös vaan?
— Tulisiko Aarnen ikävä?
Tulisi… ei isä…! — kuului heikko, särkynyt parahdus ja nyyhkytykset tukahduttivat lopun ja hennot kädet kiertyivät lujemmin kaulaani… Minä en voinut kauemmin pidättää mielenliikutustani, vaan irrotin hellävaroin hänen kätensä, menin ulos, istahdin kostealle kivelle ja itkin…
Lapsiraukkani! Kuinka kovasti he itkevätkään kun näkevät minun kuolleena… kun he noin hyvin kaikki ymmärtävät. Ja nyt syön minä heidän viimeisen leipäpalasensa, annan palkkioksi taudin — ja sitten jätän heidät turvattomiksi! Se on kamalaa!
Voiko kukaan aavistaa, miten paljo olen kärsinyt — ja kärsin — kaikesta tuosta? Kuinka monta yötä olen valvonut… itkenytkin! Olen monasti ihmetellyt, miksei ihminen voi kuolla paljaasta tuskasta… Mutta ei kuole — vaan tuntee, kärsii niin julmasti… julmasti…! Toisinaan tuntuu, kuin olisin jo kauan uinut tuskien meressä, äärettömällä ulapalla, jossa ei näy maata, ei pelastusta — vaan täytyy auttamattomasti hukkua… Tai miksi yritän kuvailla tuskaani — sehän on mahdotonta! Vaikka kirjoittaisin sydänverelläni, niin en kykenisi kuvaamaan sitä, mitä tunnen. Sentähden täytyy minun tehdä pian loppu… pian, pian — ennenkuin tulen hulluksi! Se olisi pahempi kuin kuolema…
* * * * *
Minkätähden täytyy minun kärsiä nämä helvetin tuskat — miksi täytyy minun nyt kuolla? — Sentähden, että olen köyhä. Jos olisin päässyt parantolaan, tai saanut kotona kunnon ruokaa, ja tarpeellista hoitoa, niin olisin pelastunut. Ja jospa olisin ainoa! Mutta kun samanlaisia onnettomia on niin äärettömän paljon… Tuhannet kärsivät samoja tuskia ja kuolevat — kuolevat "luonnollisesti" tai lopettavat itse elämänsä… Me kuljemme kuin teuraat kuolemaan… me vajoamme joukottain hautoihin… Mutta se on niin jokapäiväistä, ettei kukaan huomaa sitä! Ne, joilla valta on, eivät tahdo meitä kuulla — vaikka me huudamme haudoista…
Samaan aikaan tuhlataan miljooneja sotalaivoihin, tykkeihin ja pistimiin, joilla ihmisiä murhataan (taudit eivät tapa tarpeeksi!) Muutamat, jotka eivät mitään tee, kokoovat ryövärilinnoihinsa suunnattomia rikkauksia. Ja — huomatkaa se! — kaikki maailman rikkaudet ovat näiden köyhien keräämiä. Niitä kootessaan ovat he uhranneet terveytensä, onnensa, elämänsä — ja kuolevat omien rikkauksiensa viereen puutteeseen!
Tämä on niin kauheata, niin mieletöntä, että haluttaisi — jos olisi voimaa — huutaa niin että se ukkosena kaikuisi ympäri maailmaa:
— Köyhät! Te hullut! Miksi kärsitte tällaista järjestelmää? Te voitte muuttaa sen — jos järjestytte. Lopettakaa tämä olotila, joka levittää ympärilleen vain kauhua, kuolemaa ja kirousta! Luokaa uusi! Sellainen, jossa ei tarvitse sortua tauteihin, puutteeseen. Te voitte tehdä sen! Älkää kulkeko orjina — kun koko maailma on teidän…! Mutta kaikki on turhaa. "Sääsken ääni ei kuulu taivaaseen" — minun ääneni ei kuulu mihinkään. Minua ei kuule kukaan. Kaikki on turhaa…
* * * * *
Kuolema, järkähtämätön kuolema silmieni edessä, kysyn itseltäni: Pelkäätkö sitä? Pelkäätkö astua tuon tuntemattoman kalmankynnyksen yli, josta et koskaan voi palata? — Ja vastaus on: — En. Minä en pelkää. Kuoleman esiripun taakse ei ole vielä kukaan kurkistanut ja sieltä palannut näkemiään kertomaan. Sentähden jokainen, joka vakuuttaa, että on elämä kuoleman jälkeen, on höperö — koska kukaan ei tiedä sitä. Kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei ole, sillä sitäkään ei kukaan tiedä. Tiede ja ihmisjärki pakottaa epäilemään, ettei ole mitään; tiede todistaa, että ihminen on pitkien ajanjaksojen kuluessa kehittynyt alemmista eläinmuodoista ja niin ollen on samaa sukupuuta kuin eläimetkin. Ja kun kuolemme, kun kerran verenkierto ja hengitys lakkaavat, ruumis mätänee inhottavaksi raadoksi, niin mikään "sielu" tai "henki" ei ruumiintoiminnan jälkeen voi elää.
Sieluksi voitaisiin kutsua ajatuskykyä, aivotoimintaa, joka hallitsee koko elimistöämme, ja jota on eläimilläkin vähemmässä määrässä — mutta sehän loppuu samassa kuin ruumis kuolee! Missä olisi silloin se osa ihmisestä, jonka pitäisi mennä joko taivaan iloon tai ijankaikkiseen helvettiin? Jos emme tiedäkään mitään varmaa, niin pitääkö meidän ehdottomasti uskoa kuoleman esiripun takana olevan jotain typerää, kamalaa ja mahdotonta! Minä ainakin uskon — toisille en voi sitä vakuuttaa — ettei siellä ole mitään, ettei ole mitään elämää kuoleman jälkeen ja kuolen tyynesti siinä vakaumuksessa.
En tiedä, miksi tämän kirjoittaminen tuntuu vääryydeltä äitiäni kohtaan — hän kun on jo niin vanha. Usein tuntuu siltä, että vanhojen pitäisi antaa olla rauhassa — antaa heidän kuolla lapsellisessa, typerässä uskossaan, jos he kerran ovat siinä onnellisia…
Niinpä käydessäni hiljattain äitini luona ja hetken puheltuamme jokapäiväisistä asioista, hän äkkiä kääntyi puoleeni ja syvä huolen- ja tuskanväre äänessään kysyi:
— Sano, oletko tullut jumalankieltäjäksi… etkö sinä usko?
— Niin, mitä sitten? — kysyin vältellen.
— Uskotko, että Kristus on sinunkin syntikuormasi maksanut… ja että me hänen armostaan nousemme kirkastettuina ijankaikkiseen elämään…
— En minä sitä juuri noin voi uskoa…
— Voi poikaparka… — puhui äiti purskahtaen itkuun. — Niin elävä usko kun sinulla oli lapsena… ja nyt on vihollinen saanut sinut noin valtaansa… Että minun piti tuota kuulla…
— Mutta äiti… älkää nyt välittäkö siitä noin kovasti… Eihän kaikkia voi uskoa…
— Etkö sinä usko ijankaikkiseen elämäänkään?
— Sitäkö, että löytyisi taivas, jossa on ikuinen onni ja autuus… ja helvetti, jossa vallitsee ijankaikkinen piina ja kärsimykset…
— Niin.
— Se on niin mahdoton ja järjetön oppi, ettei kukaan, joka vielä kykenee selvästi ajattelemaan, voi sitä uskoa!
— Poikaparka, kuinka sinä voit… noin puhua?
— Älkää nyt hermostuko äiti. Koettakaa hiukan ajatella, niin näette itsekin…
— Mitä ajatella…?
— Koettakaa kuvitella, että olette kuollut, joudutte taivaaseen ja näette, että minä ja kaikki lapsenne ovat helvetissä ja tiedätte, ettemme koskaan — kuuletteko, koskaan pääse sieltä pois, vaan meidän täytyy ijankaikkisesti kärsiä hirmuisia tuskia. — Sanokaa äiti, onko teillä silloin yhtään ilon ja onnen hetkeä taivaassa?
— Mitä sinä puhut… mitä tarkoitat? — soperteli äiti hätääntyneenä.
— Tarkoitan sitä, mitä puhunkin. Sanokaa nyt, voitteko olla onnellinen taivaassa, jos lapsenne ovat helvetissä?
— Ehkä jumala vielä armossaan minun lapseni huomaansa korjaa…
— Te ette uskalla vastata suoraan, josta näkyy, että tekin epäilette taivaan iloa ja onnea… Sillä vaikka teidän lapsenne pääsisivätkin taivaaseen, niin siellä olevien omaisia on helvetissä äärettömän paljon, koska vain pienen pieni murto-osa joutuu taivaaseen! Voivatko he silloin olla onnellisia? Ja voitteko te olla onnellinen taivaassa, vaikka tiedätte, että miljoonat ihmiset — lähimmäisenne — kärsivät helvetissä? Jos voitte — silloin teillä ei ole sielua jälellä!
— Sinä puhut kauheita…
— Olkoot kauheita, mutta minä sanon vielä enempi, kun kerran on alettu! Ajatelkaa äiti, että olette helvetissä ja näette lapsenne taivaassa; silloin ajattelette: olipa hyvä, että he edes pääsivät tuonne, ettei heidän tarvitse täällä kärsiä. — Teidän mielenne olisi siis parempi kuin rakkaittenne taivaassa, joiden täytyy kärsiä siitä, että tietävät äitinsä kituvan helvetissä.
— Kyllä siellä omantunnon tuskat tulena polttavat!
— Mitkä omantunnon tuskat? Jos olette helvetin tulikiviliekeissä kituneet parikin vuotta, niin etteköhän ala arvella: nyt se jo riittää minun synneistäni — olen jo tarpeeksi kärsinyt! Koko jälelläoleva, kauhistava ijankaikkisuus on siis vain tunnetta siitä, että kärsitte hirmuista vääryyttä! Missä ovat silloin omantunnontuskat? Ei missään! Koko tämä oppi helvetistä ja taivaasta on niin kauhistuttavan typerä ja julma, että se luhistuu omaan mahdottomuuteensa!
— Me emme voi niitä ihmisjärjellä käsittää… meidän täytyy jättää ne asiat jumalan haltuun… Luottaa hänen hyvyyteensä…
— Voiko löytyä sellaista jumalaa, jota papit uskottelevat? Ja onko pappien jumala hyvä? Koettakaa, äiti, ajatella, että löytyisi jossakin ihminen, joka moninverroin voittaisi julmuudessa Neron, Kaligulan, Iivana-Julman, joka koko elämänsä-ijän piinaisi ihmisiä tähän asti keksimättömillä kidutuskeinoilla ja tuhannet ihmiset, vaimot ja lapset… sortuisivat hänen kauhistavan julmuutensa uhreina… Tällainen hirviö olisi julmin, mitä mielikuvituksemme voi keksiä…
— Mitä se tähän kuuluu… Mitä sillä tarkoitat?
— Tarkoitan sitä, ettei tällainenkaan julmuri olisi vielä mitään pappien jumalan rinnalla! Sillä ajatelkaa: hän on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja laupias. Hän tiesi siis jo "luodessaan" ihmisen, että tämä tulee "lankeamaan syntiin"; hän tiesi sen suunnattoman kurjuuden ja tietämättömyyden, johon ihmissuku tulisi vajoamaan; asetti hyvän- ja pahantiedon puun, vaikka tiesi Evan siitä syövän; tiesi jo silloin, ettei vielä tänäänkään kuin ainoastaan pieni osa ihmisistä tiedä kristinuskosta ja "pelastuksesta" mitään, vaan menevät helvettiin tietämättä, että sitä onkaan! Tämän kaiken hän tiesi — koska hän on kaikkitietävä! ja kuitenkin hän "loi" ihmisen! Mikä isällinen hyvyys ja laupeus! Mikä sanomaton hyväntahtoisuus ja rakkaus! — Ja koska hän on kaikkivoipa, hänelle ei ole mikään mahdotonta, niin voisi hän nytkin lähettää kaikille "pakanoille" tiedon pelastuksesta; hän voisi lopettaa sen suunnattoman kurjuuden, mikä maailmassa vallitsee; hän voisi kääntää jokaisen mielen niin, että kaikki tuntisivat hänet. Mutta sitäpä hän ei tee, vaan katselee kylmänä taivaastaan, miten ihmiset taistelevat nälkäkuoleman kanssa, sortuvat rikoksiin ja paheisiin, tappavat toisiaan sadointuhansin ja syöksyvät miljoonittain, kirous huulillaan helvettiin… Ja lopuksi hän tuomitsee nämä onnettomat, omat lapsensa ijankaikkiseen tuskaan ja vaivaan siitä syystä, että hän jo alussa on niin määrännyt — koska hän kerran on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa! Sellainen on pappien jumala! Täytyy sanoa, että perkele on julmuudessa ainoastaan pieni oppipoika tämän jumalan rinnalla.
— Kuinka jumalaton sinä olet! — huudahti äiti kauhuissaan ja alkoi katkerasti itkeä. Heti sen jälkeen tuli hän sairaaksi ja minä kaduin katkerasti, että olin hänen mielensä pahoittanut… Hän kun on jo niin vanha…
Kaikesta huolimatta en voinut olla kirjoittamatta tätä! Välttämätön kuolema silmieni edessä — minä kuolen huomenna — valtaa minut syvä katkeruus niitä kohtaan, jotka vuosisatoja ovat tuollaisilla inhottavilla kahleilla yksinkertaista kansaa orjuuttaneet, jotka ovat tehneet jumalasta ruoskan, jolla kansaa on ruoskittu — ruoskittu siihen määrään, ettei se vieläkään jaksa nousta, karistaa kahleitaan, vaan sallii järjestelmää, joka tuhoaa tuhansien elämän… Mieleni valtaa katkeruus, kun en voi mitään… olen heikko… Ja minun täytyy nyt kuolla…
Mutta kuolema ei pelota minua. Sillä minulla on se vakaumus, että jos on elämä kuoleman jälkeen, Jos on olemassa jumala, niin hän ei voi olla mikään hirviö, joka omat lapsensa ijankaikkiseen kadotukseen syöksisi. Ja jos jotain on kuoleman jälkeen, niin on se ikuinen — rauha. Jos on jumala, niin on hän hyvä, oikeudenmukainen; kaikkialla missä on totuutta, hyvyyttä — siellä on jumala!
Voi äitiparkani! Nyt hän luulee, että joudun helvettiin, kun kirjoitan näin. Mutta enhän minä voi uskoa muuta, kuin mitä uskon — ei kukaan voi toisin! Äitiraukka!
Olisin tahtonut kirjoittaa tästä vielä, mutta en ehdi enempää ja lapsetkin tulivat taas sisälle…
* * * * *
Olisi vielä kirjoitettava muistakin asioista, asioista, jotka vaikuttavat sen, etten voi elää. Mutta… Äh! ver…
Kaksi tuntia takaperin, tätä kirjoittaessani, sain taas verensyöksyn, mutta se on jo ohitse…
* * * * *
Viimeisenä elinpäivänäni!
Tuntuu niin kummalliselta, että minä vielä elän, ajattelen, hengitän… kirjoitan tätä — ja tunnin kuluttua tartun revolveriin, kohdistan sen ohimooni, liipasen… täältä kuuluu laukaus, ihmiset rientävät katsomaan ja löytävät kuolleen, elottoman ruumiin, joka ei enää koskaan ajattele, ei liiku, ei kirjoita… ja se olen minä. Tuntuu niin kummalliselta, etten koskaan näe toista päivää — ja kuitenkin on huomenna samanlainen päivä; en näe lapsiani, vaikka he ovat olemassa…
Minä lähetin heidät juuri pois, he eivät ole vielä kaukana — korkeintaan puolen kilometrin päässä — ja kuitenkaan en näe heitä enää koskaan, en koskaan… Rakkaani… rakkaani… En luullut sitä eroa niin kamalaksi. Minä en voisi kestää enää toista samanlaista hetkeä!
Kun äsken viimeisen kerran syleilin lapsiani, suutelin niiden keltakiharoita — luulin, että sydän putoo rinnastani tai tulen hulluksi… Vaimoparalleni en uskaltanut sanoa edes jäähyväisiä… en voinut, hän olisi huomannut, kuinka vapisin tuskasta. Ja heidän lähtiessään sattui jotakin hirmuista: vanhin poikani kääntyi ovella ympäri, loi minuun syvät, totiset silmänsä ja sanoi vakavasti:
— Aarne tuo isälle namusia, jos Aarne saa.
Pienempi Unto tämän kuultuaan juoksi luokseni ja huusi silmät loistaen innostuksesta:
— Ja Unto tuo isälle karamellin! Oikein makean! Punasen!
Olin vähällä huudahtaa: Lapseni, rakkaani, odottakaa… älkää menkö! Kuitenkin hillitsin itseni purin hammasta ja he menivät — viimeisen kerran!
Viimeinen näky heistä oli seuraava: vaimoni on kääntynyt tiellä, hymyilee minulle surullisesti ja pitää nuorinta sylissään, joka sekin on huomannut minut akkunan lävitse ja hymyilee; vanhemmat pojat nauravat iloisesti ja heiluttavat käsiään hyvästiksi ja huutavat jotakin, jota en akkunan lävitse kuule… En nähnyt enempää…
Nyt näen, miten kolea syystuuli ravistelee puita ja keltaiset, kuolleet lehdet putoilevat kosteanniljakkaan maahan… siihen mädäntyäkseen. Ja omituista! Minä tahtoisin vielä kerran nähdä kesän— nähdä puut vihreinä, elinvoimaisina, vihreitä nurmia, kukkia, marjoja… Oih!
Mikä houkko olen! En elä enää tuntiakaan — ja puhun kesästä! Eilen illalla juuri oli se verensyöksy. Verta tulvasi keuhkoistani suuntäysittäin ja luulin kuolevani, mutta se pysähtyikin. Kauhistuin, pelkäsin, etten pääse enää ylös vuoteesta, tulisin virumaan siinä ehkä kuukausia ja syömään lasten leipää… Silloin en myöskään olisi voinut toteuttaa aijettani: vaimoni ei olisi jättänyt minua yksin. Verenvuodosta ja kuumeesta olen nytkin äärettömän heikko — näetkö, kuinka käteni ovat vavisseet tätä kirjoittaessani! — ja ehkä vain epätoivo sekä tieto siitä, että ponnistelen viimeisen kerran, antaa minulle voimia tätä kirjoittaa.
Tuntiessani jo kuoleman hyisen henkäyksen kasvoillani, lentää mieleeni kysymys: miksi olen elänyt, kärsinyt ja mikä on ollut elämäni tarkoitus? Ja vastaus on mielestäni selvä: ei mikään! Sokea sattuma vain, että olen syntynyt — ja kärsinyt, kuten tuhannet muut. — Siinä se!
Ääretön ijankaikkinen tyhjyys on siellä, mihin nyt astun… mutta siellä ei ole myöskään tuskaa, eikä kärsimystä — siellä ei ole mitään… ei mitään. Siksi en pelkää sinne astua.
Mutta nytkin tunnen, että tahtoisin elää! Niin polttavalla halulla tahtoisin tietää, kuinka käy pojilleni, saavatko he kärsiä yhtä paljon kuin minä; tahtoisin tietää, koska lakkaa se verinen vääryys, joka nyt hallitsee maailmassa… kuinka kauvan köyhät suostuvat kulkemaan sortajien kahleissa — ja ennen kaikkea tahtoisin sanoa niin paljon… paljon… Mutta se on jo myöhäistä… myöhäistä! Kun ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisinkin, niin tunnen, että menetän järkeni… tulen mielipuoleksi — jos vielä hiukan odotan…
Orporaukkani!
Kuinka tuotankaan teille surua! Kuinka paljon itkettekään! Mutta en voi tehdä toisin… ei ole muuta mahdollisuutta — en voi! Antakaa minulle kaikki anteeksi… anteeksi!
Kun te, pienet poikani, olette täysikasvuisia ihmisiä, ymmärrättekö te silloin onnetonta isäraukkaanne? Tuomitsetteko tekin häntä siitä, että hän lähti hiukan aikaisempaan pois…? Muistakaa, että hän teki sen teidän tähtenne — vaikka hän ei voinutkaan hyväksenne paljon tehdä…
Vielä pyydän, ettei ruumistani avattaisi. Tietysti tullaan sitä vaatimaan — että saataisiin selville, jos olin hullu! Itsemielestäni en ole vielä hullu — ja niiltä, jotka epäilevät järkeäni, kysyn, mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani?
Oih! Miten kummallista! Seinän takana alkoi heleä naisääni laulaa lempilauluani: "Sydämeni laulu". Tuudittaa kai lastaan… Kuinka kylmän ja kumman tunteen synnyttävätkään nyt nuo sanat!
Tuonen lehto, öinen lehto
Siell' on hieno hietakehto…
Hän laulaa tietämättänsä kuolinlauluani… Olisin tahtonut, että te, rakkaani, olisitte olleet vuoteeni vieressä, kun kuolen — mutta se ei käy päinsä! Minun täytyy kuolla yksin… yksin… yksin…
Jospa minulla olisi vielä ollut enempi aikaa, niin olisin kirjoittanut vielä siitä, miten… Mutta ei! Tunnen, miten kuume alkaa minussa nousta, päässäni kohisee ja pauhaa kumeasti… silmäni hämärtyvät… Ja minusta tuntuu, että kuolema, — suuri, sysimusta kuolema — seisoo vieressäni järkähtämättömänä ja sen ontot silmäkuopat kiiluvat kärsimättömyydestä… Se odottaa — sillä on kiire!
Rakkaani! Minä en voi enää kirjoittaa — käteni ei tahdo totella, kun minun täytyy kohta kirjoittaa viimeinen sana… Seinän takana kuuluu laulu ja kohta pamahtaa laukaus…
Rakkaani… lapseni, vaimoni — ja kaikki:
Hyvästi!