Produced by Tapio Riikonen

ROUVA KATARIINA BOIJE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ

Kertomus ison vihan ajoilta

Kirj.

—a —g. [FREDERIKA RUNEBERG]

G. L. Söderström, Porvoo, 1881.

LUKIJALLE.

Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen tekijä, Rouva Fredriikka Charlotta Runeberg veti viimeisen hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen. Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka, tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää heikkouteni viat.

Suomentaja.

Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.

Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää, ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.

"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella. Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."

"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta, 'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan' tulee."

"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"

"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."

"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."

Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa. Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.

"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut; sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."

1.

Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva, jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi tyttärensä vielä ollut saapunut.

Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.

Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu nyyhkytys.

Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta. Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen; samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen. Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.

"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen, osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei vielä ole minun korviini ehtinyt?"

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä, luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään uutta kuullut."

"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"

"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."

"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä tunnustaa pahantekonsa."

"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä, mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee. Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin. Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."

"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana, jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan. Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee. Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa. Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."

Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini, kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä, mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani, ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."

"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit — hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."

Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on siinä tilassa."

Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään; mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."

"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei voida mitään tehdä."

"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi. Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä ohitse."

"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."

Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä koetuksen päivä."

Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.

Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.

Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta mitä se oli.

Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi, kuin hän taisi aavistaakaan.

Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana? Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"

"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"

"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."

"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"

"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä, sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa, niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei ollut juuri mitään tekemistä."

"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki saaneet maksaa heille maksoja."

"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi. Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös, sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään. Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat halun toisten tulla tännepäin."

Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän mihinkään päätökseen joutunut.

Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi siksi kuin nukut."

"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi viettää."

"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah, kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"

"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt enään kuulu mitään."

"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."

"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan ihanaa."

"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta hymyillen.

"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman. Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden ulkopuolella olevia asioita."

"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."

"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään, että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin; mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa, etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia. Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"

"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi. Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä; mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."

Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme, Sesilia!"

Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti, että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.

Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven kautta, josta hän oli tullutkin.

2.

Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen, jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo, joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä lähemmäksi toisiansa.

Pian tuli taasen hiljaisuus. "Sesilia, menkäämme äidin luo?"

"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"

Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi: "niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista. Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä. Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."

Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä. Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."

Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa, vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.

"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa. Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä: "laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus, jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi niitä löytäneet.

Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista, jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen kätköpaikka keksimättä.

"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se p——le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan tiedä oliko hän niiden joukossa."

Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt, käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä. Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan, kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon murhapoltosta.

Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme, äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."

Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä: "älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa. Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä on täytetty."

Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään. Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä jotakin."

Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta, sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta: "Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit. Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."

Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.

"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön jäljessä.

Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä siivitti Margareetan askeleita.

Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä. Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.

Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen. Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti, että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä melussa, joka nousi kasakka-parvessa.

Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa. Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."

Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi lähti liikkeelle.

Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä. Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.

"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän pelastunut?"

"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.

"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."

3.

Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä pois, eikä hän — Margareetta — ensinkään tietänyt mitä hänelle tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta, jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot, joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.

"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes hankkiakseni teille virvoitusta."

"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo varsin hyvä olla."

Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan, tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa ajalla.

MAUNO MALMIN MUISTELMISTA.

[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]

Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan vihollista vastaan seisoa.

Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.

Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä antaa täytyi.

Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä laivoille tulivat.

Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle, mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää; mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt, edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.

Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi, joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta, ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä olin näkemään tullut.

"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."

"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he minulle niin hyvän kyydin antoivat."

"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.

Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.

Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi, jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.

Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli, linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.

Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna, hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä, joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin, sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.

Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia; mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit, kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.

Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut olin.

Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni päälle.

Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei siis tullut mitään.

Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa, väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa, ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika, mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi; mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.

Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.

Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä, kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä oppia koetamme."

Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me molemmin erostamme kelpolailla.

Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin, Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka, vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."

"No mitä?" sanoin minä.

"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja nyt on kenraali kiukuissaan."

"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut." "Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat kaikin vihollisilta otetuiksi."

"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.

"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."

En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan: "pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä on, vai mikä sinä olla mahdat?"

Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut olen."

Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla, että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla pääse."

Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu olisi."

Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.

Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta; mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen vastaan pajunetillansa ottivat.

Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle kalliiksi.

Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä. Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä, että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti, etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut, vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme. Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja 50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50 miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä, tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi, mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä, jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat. Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.

Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.

Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.

Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja hoitaman piti.

Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme, onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti. Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää, ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen Fieantin tähden.

Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on, tahdotkos mukaan tulla?"

"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla, kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin mukana olla!"

Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi, niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta maassa.

Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen rakkaasen maahan.

Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli. Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna ryssiltä poijes otettiin.