Rudin

— Ymmärrän teidät aivan ja annan teille myötätuntoisuuteni, sanoi Rudin. — Eikö jokainen jalo henki olisi tuntenut itserakkauden himoa? mutta tuohon ulospääsemättömään tilaan ei saa pysähtyä.

— Nöyrä kiitos siitä, että annatte todistuksen henkeni jaloudesta, puhui Pigasov: — mutta tilani ei ole ollenkaan huono, päin vastoin minun on sangen hyvä ollakseni, joten jos ulospääsy siitä ilmaantuisikin, niin, hitto vieköön, en sitä käyttäisi hyväkseni.

— Siis — suokaa anteeksi sanani — pidätte itserakkauden tyydyttämistä parempana kuin elämistä ja olemista totuudessa…

— Niin juuri! huudahti Pigasov: — itserakkaus on jotakin, jonka ymmärrän minäkin ja toivottavasti sen ymmärrätte te ja jokainen ihminen. Mutta totuus — mitä on totuus? Missä on totuus?

— Nyt te kerrotte samoja asioita. Minä pyydän teitä ehdättää, huomautti
Darja Mihailovna.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— No entä sitte! Kysyn vieläkin: missä on totuus? Itse filosoofit eivät tiedä mitä se on. Kant sanoo: kas tuossa se on, muka; mutta Hegel väittää: ei — sinä valehtelet, se on tässä.

— Mutta tiedättekö mitä Hegel siitä sanoo? kysyi Rudin ääntään korottamatta.

— Minä pysyn sanoissani, kiivastui Pigasov: — etten ymmärrä mitä totuus on. Minun mielipiteeni mukaan ei sitä ensinkään löydy maailmassa. Sana käsitettä varten on kyllä, mutta itse oletta ei löydy.

— Hyi! hyi! huudahti Darja Mihailovna: — kuinka ette häpee lausua tuota, te vanha syntinen! Etteikö totuutta löydy? Mitä varten sitte enään kannattaisikaan elää maailmassa?

— Niin, Darja Mihailovna, kyllä ainakin uskon, lausui ärtyisänä Pigasov: — että teidän joka tapauksessa olisi helpompi elää ilman totuutta kuin ilman kokkianne Stepania, joka niin mestarillisesti keittää lihalientä. Mutta mitä hyötyä teillä on totuudesta? Sanokaa, olkaa hyvä! Siitähän ei saisi neulotuksi myssyraukkaakaan!

— Laskemalla leikkiä ette ole vastannut kysymykseeni, sanoi Darja
Mihailovna: — varsinkin koska olette eksynyt parjaamaan…

— En tiedä mitä totuus on, mutta nähtävästi sillä voi puhkaista silmät, mutisi Pigasov ja astui suuttuneena syrjään.

Mutta Rudin alkoi puhua itserakkaudesta ja puhui hyvin. Hän osoitti että ihminen ilman itserakkautta on mitätön, että itserakkaus on — Arkimedeksen vipu, jolla voi liikuttaa maan paikaltaan, mutta että samalla ainoastaan se ihminen ansaitsee ihmisen nimen, joka ratsastajan lailla osaa ohjata itserakkautensa, joka uhraa persoonallisuutensa yhteiselle hyvälle…

— Itserakkaus, lausui hän lopuksi: — on itsemurha. Itserakas ihminen kuihtuu kuin hedelmätön puu; mutta itserakkaus yllykkeenä pyrkimisessä täydellisyyttä kohti on kaiken suuruuden lähde… Niin! ihmisen täytyy särkeä persoonallisuudessaan löytyvä itsepintainen itsekkäisyys, jotta se saisi oikeuden hänessä vaikuttaa.

— Voisitteko lainata minulle lyijykynää? kysyi Pigasov kääntyen
Basistovin puoleen.

Basistov ei heti käsittänyt hänen kysymystään.

— Mitä te lyijykynällä? kysyi hän vihdoin.

— Kirjoittaisin vain muistoon herra Rudinin viime lauseen. Kas, jollei kirjoita muistoon, niin ne hyvätkin asiat unohtuvat. Ja myöntäkää itsekin, että tuollainen lause on kuin sika satulassa.

— Löytyy asioita, joita on synti ivata ja pilkata, Afrikan Semenitsch, sanoi Basistov kiivaasti, kääntyen pois Pigasovista.

Sillaikaa oli Rudin astunut Natalian luokse. Tyttö nousi. Hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän oli hämillään. Volintsev, joka oli istunut hänen vieressään, nousi hänkin.

— Näen tässä soittokoneen, alkoi Rudin pehmeästi, sulavalla äänellä kuin matkaileva satuprinssi: — neiti kai soittaa?

— Soitanhan minä, vastasi Natalia: — mutta en erittäin hyvin.
Konstantin Diomiditsch soittaa paljon paremmin.

Pandalevski nosti päätään ja irvisti jotta hampaat näkyivät.

— Älkää sanoko, Natalia Aleksejevna: te ette ensinkään soita huonommin kuin minä.

— Tunnetteko Schubertin "Erlkönigin?" kysyi Rudin.

— Kyllä hän sen tuntee, vastasi Darja Mihailovna.

— Constantin, istukaa… Pidättekö musiikista, Dmitri Nikolaitsch?

Rudin vastasi vain pienellä kumarruksella ja kosketti kädellään tukkaansa ikäänkuin valmistautuakseen kuuntelemaan… Pandalevski alkoi soittaa.

Natalia seisoi pianon vieressä juuri vastapäätä Rudinia. Heti ensi äänen kaiuttua Rudinin kasvoille painui omituisen kaunis ilme. Hänen tummansiniset silmänsä liikkuivat hitaasti, tuontuostakin pysähtyäkseen Nataliaan. Pandalevski lopetti kappaleen.

Rudin, sanomatta sanaakaan, astui avonaiseen ikkunaan. Kepeinä kääriliinoina peittivät sumut puutarhan. Likeiset kylät henkivät tuoksuvaa unta. Hiljaa syttyivät tähdet taivaalle. Kesäinen yö hyväili ja hempeiii. Rudin katseli pimeään puutarhaan ja — kääntyi sitte huoneeseen.

— Tämä soitto ja tämä yö, sanoi hän: — miten ne tuovat mieleeni ylioppilasaikani Saksassa: kokouksemme siellä ja serenaadimme…

— Vai olette te ollut Saksassa? kysyi Darja Mihailovna.

— Kyllä. Vuoden olin Heidelbergissä ja miltei yhtä kauvan Berlinissä.

— Kävittekö oikein puettuna kuin ylioppilaat? Kuuluvat siellä käyttävän erinomaisia pukuja.

— Heidelbergissä käytin korkeita, kannuksilla varustettuja saappaita ja nyöreillä koristettua takkia ja annoin hiusteni kasvaa aina olkapäihin asti… Berlinissä taas ylioppilaat käyvät puettuina aivan niinkuin muutkin ihmiset.

— Kertokaa meille jotakin ylioppilasajastanne, pyysi Aleksandra
Pavlovna.

Rudin alkoi kertoa. Hän ei puhunut aivan sujuvasti, hänen kuvauksiinsa ei riittänyt värejä, eikä hän ymmärtänyt niitä sekoittaa. Ulkomaalaisten retkiensä kertomisesta hän muutoin piankin siirtyi yleisiin kysymyksiin, puhumaan valistuksen ja tieteen merkityksestä, yliopistoista ja yliopistoelämästä yleensä. Suurin, rohkein piirtein kuvasi hän äärettömiä näköaloja. Kaikki kuuntelivat syvällä hartaudella. Hän puhui miellyttävästi, mestarillisesti, hiukan epäselvästi… Mutta itse tuo epäselvyys antoi hänen puheelleen omituisen viehätyksen.

Ajatusten runsaus esti Rudinia lausumasta ajatuksiaan määrätysti ja tarkasti. Kuvaus ajoi toista takaa, vertaukset milloin odottamattoman rohkeina, milloin hämmästyttävän sattuvina synnyttivät toisiaan. Hän ei puhunut tottuneen lörpöttelijän itsetyytyväisellä taidolla, vaan innostusta henki hänen vilkas esityksensä. Hän ei etsinyt sanoja: vapaasti, itsestään ne tulivat hänen huulilleen ja jokainen sana ikäänkuin valui suoraan sielusta, polttamaan kaikkia vakaumuksen tulella. Rudin omisti miltei korkeimman salaisuuden lahjan: kaunopuheisuuden musiikin. Hänen tarvitsi vain koskettaa muutamiin sydämmen kieliin saadakseen ne suruisasti soimaan ja kaikki muut väräjämään. Mahdollisesti ei joku kuulijoista kokonaan ymmärtänyt sitä mistä oli puhe, mutta hänen rintansa laajeni, oli kuin esirippu olisi kohonnut hänen silmiensä edestä ja häntä vastaan olisi auennut säteilevä kirkkaus.

Kaikki Rudinin ajatukset näkyivät tähtäävän tulevaisuutta kohti. Se oli painanut häneen välittömyyden, nuoruuden leiman… Hän seisoi ikkunan ääressä, katselematta kehenkään erityisesti, hän puhui yleistunteitten ja vaikutusten innostuttamana. Nuorten naisten likeisyys, yön kauneus, omien tunteitten tulva kiidättivät hänet kaunopuheliaisuuteen, runouteen… Itse hänen äänensä sointu, hiljaisena, kokonaan keskitettynä siihen aineeseen, jossa hän nyt eli, kohotti vaikutusta. Hänen huultensa kautta puhui ikäänkuin joku korkeampi, jota ei hän itsekään ennen ollut tuntenut… Rudin oli puhunut siitä, mikä ajalliselle ihmiselämälle antaa ijankaikkisen merkityksen.

— Muistuu mieleeni, sanoi hän lopuksi; — skandinaavinen taru, joka alkaa näin: tulen ääressä, sotilaittensa ympäröimänä istuu ruhtinas linnansa pimeässä, Suuressa salissa. On yö, on talvi. Äkkiä lentää huoneeseen pieni lintu avoimesta ovesta, lentääkseen samassa ulos toisesta. Ruhtinas huomauttaa miten ihminen maailmassa on kuin tuo lintu, joka lensi pimeydestä, lensi pimeyteen ja hetkisen vain viipyi lämmössä ja valossa… "Herra", virkkaa vanhin sotilaista: — "mutta lintu ei kuitenkaan katoa pimeyteen vaan löytää pesänsä"… Samoin kuluu meidän elämämme nopeaan ja mitättömänä; mutta kaiken suuren toimittaa maailmassa ihminen. Tiedon siitä, että hän on välikappale korkeisiin päämääriin, täytyy hänelle korvata kaikki muut ilot: itse kuolemassa hän saavuttaa elämänsä, pesänsä…

Rudin pysähtyi. Hänen silmänsä sumenivat, ehdottomasti hän hymyili ja näytti tulevan hämilleen.

— Vous êtes un poète [Olette runoilija], lausui Darja Mihailovna hiljaa.

Ja kaikki muut yhtyivät empimättä häneen, — paitsi Pigasov. Ennenkuin Rudin lopetti pitkän puheensa, oli hän ottanut hattunsa ja mennessään vihaisesti kuiskannut Pandalevskille, joka seisoi oven likellä:

— Lähden tästä hullujen luo!

Kukaan ei häntä estänyt, ei edes huomannut hänen lähtöään.

Puoli tuntia illallisen jälkeen läksivät vieraat pois eri haaroilleen. Rudinia Darja Mihailovna pyysi jäämään yöksi. Vaunuissa ajaessaan kotiin veljensä kanssa, Aleksandra Pavlovna tuontuostakin ihmetteli Rudinin tavatonta älyä. Volintsev oli samaa mieltä, mutta huomautti, että hän välistä lausuu ajatuksensa hiukan hämärästi… s.o. ei aivan käsitettäväsi, lisäsi hän, nähtävästi saadakseen omat ajatuksensa selville; mutta hänen kasvonsa synkkenivät ja vaunujen kulmaan tähdätty katse kävi entistä suruisammaksi.

Maata pannessaan ja riisuessa silkillä ommeltuja henskeliänsä Pandalevski taas ääneen lausui: "sangen mukava mies!" Samassa hän heitti vihaisen katseen palvelijapoikaansa ja käski häntä menemään. Basistov ei koko yönä nukkunut, ei edes riisuutunut. Aamuun saakka hän kirjoitti kirjettä eräälle toverilleen Moskovassa. Mutta Natalia, vaikka riisuutuneena ja heittäyneenä vuoteelleen, ei myöskään saanut unta eikä voinut ummistaa silmiään hetkeksikään. Nojaten päätä käsiinsä hän tuijotti pimeyteen, kuumeentapaisesti tykkivät hänen suonensa ja raskas huokaus kohotti rintaa.

Seuraavana aamuna, kun Rudin tuskin oli ehtinyt pukeutua, saapui hänelle kutsu Darja Mihailovnalta tulla juomaan teetä hänen kanssaan. Rudin tapasi hänet yksinään. Hän tervehti häntä erinomaisen ystävällisesti, kysyi miten hän oli nukkunut, kaatoi itse hänelle teetä, jopa kysyi oliko kupissa tarpeeksi sokeria, tarjosi hänelle papyrossin ja toisti pari kertaa, kuinka hänestä on kummallista etteivät he ennen ole tutustuneet. Rudin tuli istuneeksi hiukan kauvempana. Darja Mihailovna pyysi häntä pienelle, pehmeälle tuolille, joka oli hänen istuimensa vieressä ja hiukan nojanneena hänen puoleensa, alkoi hän kysellä hänen kotiolojaan, tuumiaan ja aikomuksiaan. Darja Mihailovna puhui huolimattomasti ja kuunteli hajamielisenä. Rudin ymmärsi vallan hyvin, että hän häntä hakkaili, melkeinpä imarteli. Miksi hän muutoin olisi pannut toimeen tämän aamuisen kohtauksen ja pukeutunut noin yksinkertaisen somasti, aivan à la madame Récamier! Muutoin hän piankin lakkasi kyselemästä alkaakseen itse kertoa itsestään, nuoruudestaan ja tuttavistaan. Rudin kuunteli tarkkaavaisesti hänen lörpöttelyään. Ja vaikka Darja Mihailovna olisi kertonut kenestä tahansa, niin hän — kumma kyllä — aina itse jäi ensi sijalle ja tuo toinen siirtyi jollakin lailla syrjään, jopa katosi kokonaan. Siten sai Rudin tietää mitä Darja Mihailovna oli sanonut sille tai sille ylhäiselle herralle, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli ollut siihen tai siihen kuuluisaan runoilijaan. Päättäen näistä Darja Mihailovnan kertomuksista, täytyi jokaisen käsittää, että kaikki merkilliset henkilöt viime kaksikymmentäviiden vuoden aikana olivat uneksineet ainoastaan siitä, miten saisivat hänet nähdä, hänen mielihalujaan palvella. Hän puheli heistä kuin jokapäiväisistä asioista, ihaelematta tai kiittelemättä heitä enempää kuin omaisiaan, jopa kutsuen muutamia hölmöiksikin. Hänen kertomuksessaan heidän nimensä ikäänkuin upeana kehyksenä kallisarvoisen kiven ympärillä sulkivat piiriinsä päänimen: Darja Mihailovna…

Rudin kuunteli, papyrossia poltellen ja vaieten. Joskus ainoastaan hän pienellä huomautuksella katkaisi puheliaan rouvan juttelua. Rudin osasi puhua ja puhui mielellään. Keskustelun ylläpitäminen ei kuulunut hänen alaansa, mutta kuunnella sitä hän osasi. Jokainen, jota ei hän vain heti alusta alkain pelästyttänyt luotaan, antoi hänelle luottamuksensa; niin mielellään ja myötätuntoisesti hän ymmärsi seurata toisen kertomusta. Hän oli sangen hyväsydämminen, varsinkin niitä kohtaan, jotka olivat tottuneet pitämään itseään muita ylempinä. Sanakiistassa hän harvoin antoi vastustajalleen suunvuoroa, hän hänet hallitsi sujuvalla, kiihkeällä väittelytaidollaan.

Darja Mihailovna lausui ajatuksensa venäjäksi. Hän keikaili taidollaan äidinkielessä, vaikka siihen usein sekaantui ranskalaisia sanoja. Erityisellä mielihyvällä, mutta ei aina aivan onnistuneesti hän käytti kansanomaisia lausetapoja. Rudinin korvaa ei tuo omituinen, kirjava sanatulva, joka vieri Darja Mihailovnan huulilta, loukannut. Hän sitä tuskin huomasikaan.

Vihdoin viimein Darja Mihailovna kuitenkin väsyi ja, vaivuttaen päänsä tuolin selkänojaan, hän vaieten katsoi Rudiniin.

— Nyt ymmärrän, alkoi Rudin hitaasti, miksi te aina kesäksi muutatte maalle. Tuo lepo on teille välttämätön, maaelämän hiljaisuus teitä vahvistaa ja virkistää pääkaupungin humun jälkeen. Käsitän, että teihin syvästi vaikuttaa luonnon kauneus.

Darja Mihailovna vilkasi syrjästä Rudiniin.

— Luonnon kauneus… niin… niin, tietysti se on minulle äärettömän rakas. Mutta tiedättekö Dmitri Nikolaitsch, ei sitä maallakaan tule toimeen ilman ihmisten seuraa. Ja täällä tuskin on ketään. Pigasov on kaikista älykkäin ihminen näillä mailla.

— Tuo eilinen äkäinen ukkoko? kysyi Rudin.

— Juuri hän… Maalla hän kyllä menee mukiin — saahan hänelle edes välistä nauraa.

— Ei hän ole mikään tyhmä mies, sanoi Rudin: — mutta hän on väärällä tiellä. En tiedä, oletteko te Darja Mihailovna samaa mieltä, mutta minusta tuossa täydellisessä ja ehdottomassa kieltämisessä ei ole mitään hyvää. Kieltäkää kaikki, niin te pian tulette kuuluksi älykkäisyydestänne: se on tunnettu asia. Hyväluontoiset ihmiset ovat paikalla valmiit myöntämään, että olette paremmat kuin se, mitä kiellätte. Sillä ensiksikin: saattaahan vikoja löytää kaikesta, mutta toiseksi: jos te taas tuotte esiin jotakin asiallista, niin se on teille vieläkin pahempi. Jos henkenne perustuu pelkkään kieltämiseen, niin se köyhtyy ja kuolee. Jos tyydytätte itserakkautenne, niin teiltä menee totisen mietinnän nautinto; elämä, sen sisältö liukuu vähäpätöisen ja ärtyneen valvontanne alta ja te lopetatte päivänne soimaamalla ja ivaamalla kaikkea. Moittimaan, oikaisemaan on oikeutettu ainoastaan se, joka rakastaa.

— Voilà m-r Pigasov cuterré [Kas nyt on herra Pigasov kokonaan voitettu], lausui Darja Mihailovna. — Kuinka mestarillisesti te osaatte määritellä ihmisen! Muutoin kai ei Pigasov ymmärtäisi teitä. Hän ei osaa rakastaa kuin omaa itseään.

— Ja sitä hän soimaa, voidakseen sen nojalla soimata muita, sanoi Rudin.

— Syytää siten syynsä muiden niskoille. Mutta yhdestä toiseen, mitä te pidätte paroonista?

— Paroonista? hän on kelpo ihminen, hyväsydämminen ja lahjakas… mutta hänellä ei ole luonteenlujuutta… sentähden hän tuleekin koko ikänsä pysymään puoleksi oppineena, puoleksi maailmanmiehenä, nimittäin dilettanttina suoraan sanoen — ei minään… Vahinko kyllä!

— Minä olen aivan samaa mieltä, sanoi Darja Mihailovna. — Luin hänen artikkelinsa… Entre nous… cela a assez peu de fond [Meidän kesken sanoen, - ei siinä ole paljonkaan perustetta].

— Ketä täällä likeisyydessä vielä asuu? kysyi hetkisen vaiettuaan Rudin.

Darja Mihailovna karisteli pikkusormellaan tuhkaa papyrossistaan.

— Tuskin ketään. Aleksandra Pavlovna Lipin, jonka eilen näitte: hän on sangen herttainen, mutta siinä kaikki. Hänen veljensä on erinomainen mies, un parfait honnête homme [oikein kelpo mies]. Ruhtinas Garinin te tunnette. Ja siinä ne ovatkin kaikki. Löytyy tosin pari muuta naapuria, mutta ne ovat aivan mitättömät. Joko kursailevat — hirveillä vaatimuksilla — tai karttavat ihmisiä, tai käyttäytyvät luonnollisuudessaan aivan sopimattomasti. Rouvia en, niinkuin tiedätte, näe. Sitte on vielä muuan naapuri, jota sanotaan hyvin sivistyneeksi ja oppineeksi mieheksi, mutta hän on eriskummallinen olento, haaveilia. Alexandrine hänet tuntee ja taitaa häntä rakastaa… Kas, Aleksandraan teidän, Dmitri Nikolaitsch, pitäisi käydä käsiksi: hän on herttainen olento; häntä pitäisi vain hiukan muodostella, välttämättömästi muodostella!

— Hän on hyvin miellyttävä, myönsi Rudin.

— Täydellinen lapsi, Dmitri Nikolaitsch, täydellinen lapsi. Hän oli naimisissa, mais c'est tout comme [Mutta se nyt on niinkuin]… Minä jos olisin mies, rakastuisin vain sellaisiin naisiin.

— Tokkohan?

— Aivan varmaan. Sellaisissa naisissa on kumminkin tuoreutta ja sitä ei keinotekoisesti saata hankkia jokaiselle.

— Voiko muka sitte kaikkea muuta hankkia keinotekoisesti? kysyi Rudin ja hymyili, mitä hän muutoin teki hyvin harvoin. Hymyillessä tuli hänen kasvoihinsa jotakin omituisen vanhaa, silmät kirpistyivät, nenä vetäysi ryppyihin.

— No mutta kuka se sitte on tuo eriskummallinen olento, jonka mainitsitte, josta rouva Lipin pitää? kysyi hän.

— Eräs Leshnev, Mihailo Mihailitsch, täkäläinen tilanomistaja.

Rudin nosti hämmästyneenä päänsä.

— Leshnev, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän: — onko hän teidän naapurinne?

— On. Tunnetteko?

Rudin vaikeni.

— Tunsin ennen… kauvan sitte. Taitaa olla rikas mies? sanoi hän sitte hypistellen tuolin samettista päällystää.

— Kyllä, rikas, mutta pukeutuu kamalasti ja ajelee juoksurattailla aivan kuin puotipalvelija. Minä olen koettanut pyytää häntä tänne luokseni, koska häntä sanotaan järkeväksi ihmiseksi; sitäpaitsi minulla olisi hänelle asiaakin… Niinkuin ehkä tiedätte, hoidan itse maatilaani.

Rudin nyökäytti päätään.

— Niin, itse, toisti Darja Mihailovna: — kas, en huoli ruveta raahaamaan maahan vieraita tyhmyreitä, johdan itse venäläisiäni. Eivätkä asiat käy niinkään hullusti, lisäsi hän, viitaten kädellään ympärilleen.

— Minä puolestani, huomautti Rudin kohteliaasti, — pidän sitä aivan epäoikeutettuna, että naisilta kielletään pääsy käytännöllisiin toimiin.

Darja Mihailovna hymähti tyytyväisesti.

— Olette erittäin rakastettava, sanoi hän: — mutta mitä minun pitikään sanoa? Mistä me puhuimme? Niin tosiaan, Leshnevistä. Olen hänen kanssaan maanjako-asioissa. Monta kertaa olen jo pyytänyt häntä luokseni ja odotan häntä tänäänkin; mutta hän ei tule, Jumala ties miksi… mokomakin moukka!

Oviverhot avautuivat hiljaa ja huoneeseen astui palvelija, roteva, harmaa, kaljupää mies mustassa hännystakissa, valkoisissa liiveissä ja valkoisessa kaulaliinassa.

— Mitä nyt? kysyi Darja Mihailovna ja, kääntyen Rudinin puoleen, hän puoliääneen lisäsi: — n'est pas, comme il ressemble a Canning [Eikö tota, hän on Canningin näköinen]?

— Mihailo Mihailitsch Leshnev saapui, ilmoitti palvelija. — Otatteko vastaan?

— Herranen aika, huudahti Darja Mihailovna: — siinä paha missä puhutaan. Käske sisään.

Palvelija meni.

— Sellainen moukka! Tulee viimeinkin, mutta niin sopimattomaan aikaan, juuri keskeyttämään puhettamme.

Rudin nousi paikaltaan, mutta Darja Mihailovna pidätti häntä.

— Mihin te aiotte? Kyllä me voimme keskustella teidän läsnäollessanne.
Toivoisin vain, että häntä komentaisitte niinkuin Pigasovia.
Puhuessanne, vous gravez comme avec un burin [te kaiverratte kuin
näverillä]. Jääkää tänne.

Rudin oli jotakin sanomaisillaan, mutta jäi miettimään eikä sanonutkaan mitään.

Mihailo Mihailitsch, jonka lukija jo tuntee, astui huoneeseen. Hänen yllään oli sama harmaa päällystakki ja päivettyneissä käsissään hän piteli vanhaa lakkiaan. Tyynesti hän tervehti Darja Mihailovnaa ja likeni teepöytää.

— No vihdoinkin te suvaitsette tulla luoksemme, monsieur Leshnev! sanoi Darja Mihailovna, — Olkaa hyvä, istukaa. Kuulen että olette vanhat tutut, lisäsi hän Rudinia osoittaen.

Leshnev loi Rudiniin katseensa ja hymähti omituisesti.

— Minä tunnen herra Rudinin, sanoi hän lyhyesti tervehtien.

— Olemme yliopistossa olleet yhdessä, virkkoi Rudin puoliääneen ja painoi alas silmänsä.

— Olemme tavanneet jälkeenpäinkin, sanoi Leshnev kylmästi.

Darja Mihailovna silmäili hiukan hämmästyneenä molempia ja pyysi
Leshneviä istumaan. Hän istuutui.

— Tahdoitte minua tavata, sanoi hän: — maanjakoasian tähden?

— Niin sekä sen tähden että muutoinkin. Kas, olemmehan likeiset naapurit ja miltei sukua.

— Olen sangen kiitollinen! Mutta mitä maanjakoasiaan tulee, niin pehtoorinne kanssa olemme sen jo kokonaan päättäneet: minä nimittäin olen suostunut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.

— Tiedän sen. — Mutta hän sanoi minulle, ettei papereita saata allekirjoittaa ennenkuin persoonallisesti olen tavannut teidät.

— Niin; minulla nyt on se tapa. Mutta mennäkseni yhdestä toiseen, sallikaa minun kysyä, ovatko kaikki teidän talonpoikanne rahaverolla?

— Kyllä.

— Ja itse te olette puuhannut maanjaossa? Se on kauniisti tehty.

Leshnev vaikeni.

— Kas, minä tulin nyt teitä persoonallisesti tapaamaan, sanoi hän sitte.

Darja Mihailovna hymyili.

— Näen kyllä, että tulitte. Ja sen te sanotte äänellä… ikäänkuin teille olisi ollut hyvin vastenmielistä tulla luokseni.

— Minä en yleensä käy missään, sanoi Leshnev tyynesti.

— Ettekö missään? Entä Aleksandra Pavlovnan luona?

— Olen hänen veljensä vanha tuttu.

— Hänen veljensä! Enhän minä muutoin tahdo pakoittaa mihinkään… Mutta, suokaa anteeksi, olen niin paljon vanhempi teitä, että voin teitä hiukan torua: mitä se on, että sillä tavoin elelette yksin kuin karhu pesässään? Tai minunko taloni ei teitä miellytä? Minäkö teitä en miellytä?

— En teitä tunne, Darja Mihailovna, joten on mahdotonta, ettette minua miellyttäisi. Talohan teillä on erinomainen, mutta tunnustan teille suoraan, etten tahdo vaivautua: minulla ei ole kunnollista hännystakkia, ei ole hansikkaita; ja enhän minä sitä paitsi kuulu teidän seurustelupiiriinne.

— Kuulutte kyllä, Mihailo Mihailitsch, sekä syntymältänne että sivistykseltänne vous êtes des nôtres [olette meikäläisiä].

— Syrjään ne, sekä syntymä että sivistys, Darja Mihailovna. Kysymys ei ole siitä…

— Ihmisen täytyy seurustella ihmisten kanssa, Mihailo Mihailitsch! Mikä halu teillä on istua kuin Diogenes tynnörissään?

— Olihan hänellä siellä sangen hyvä, ensiksikin. Ja toiseksi: mistä te tiedätte etten minä seurustele ihmisten kanssa?

Darja Mihailovna puri huultansa.

— Se on toinen asia! Sitte en voi muuta kuin säälitellä sitä, ettei minulla ole ollut kunnia joutua niiden joukkoon, jotka ovat teidän tuttavianne.

— Herra Leshnev, puuttui Rudin puheeseen: — luultavasti panee liian suurta arvoa tunteeseen, joka itsessään kyllä on sangen kiitettävä: vapauden rakkauteen.

Leshnev ei vastannut mitään, katseli vain Rudiniin. Kaikki vaikenivat hetkeksi.

— Voin siis, alkoi Leshnev nousten: — pitää asiamme päättyneenä ja käskeä pehtoorianne tuomaan paperit luokseni.

— Kyllä… vaikka minun täytyy tunnustaa, että olette ollut kaikkea muuta kuin rakastettava… Minunpa pitäisi purkaa koko kauppa.

— Niin, mutta tämä maanjako on teille paljon edullisempi kuin minulle.

Darja Mihailovna kohautti olkapäitään.

— Ettekö tahdo edes syödä aamiaista luonani? kysyi hän.

— Kiitän nöyrimmästi: en milloinkaan syö aamiaista; sitäpaitsi minun pitää kiiruhtaa kotiin.

Darja Mihailovna nousi.

— En tahdo teitä pidättää, sanoi hän liketen akkunaa: — en uskalla teitä pidättää.

Leshnev kumarsi.

— Hyvästi, herra Leshnev. Suokaa anteeksi että olen teitä vaivannut luokseni.

— Se ei tee mitään, ei suinkaan, sanoi Leshnev ja jätti huoneen.

— Mitä te arvelette? kysyi Darja Mihailovna Rudinilta. — Olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on eriskummallinen, mutta tämä on toki liikaa!

— Hän sairastaa samaa tautia kuin Pigasov, sanoi Rudin: — hän tahtoo olla eriskummallinen. Toinen tekeytyy Mefistofeleeksi, toinen kyynikoksi. Molemmissa on paljon itsekkäisyyttä, itserakkautta, mutta vähän totuutta, vähän rakkautta. Sekin on tavallaan itsekästä punnitsemista, kun ihminen itseensä kyllästyneenä pukeutuu huolimattomuuden ja laiskuuden naamariin, jotta muka joku tuumaisi: voi sitä ihmistä, miten paljon lahjojaan hän turmeli; vaikka hänellä likeltä katsoen ei ole ollut lahjoja ensinkään.

— Et de deux! lausui Darja Mihailovna. — Te olette hirveä ihminen tekemään määrittelyjä. Teiltä ei pääse piiloon.

— Niinkö luulette? sanoi Rudin… — Muutoin, lisäsi hän, — ei minun nykyään pitäisi puhua mitään Leshnevistä; olen häntä kerran rakastanut kuin ystävää… mutta kaikenlaisten väärinkäsitysten tähden sitte…

— Riitaannuitte?

— Emme, mutta erosimme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi toisistamme, ja luultavasti ikipäiviksi.

— Minä kyllä huomasin, ettette koko hänen vierailunsa aikana ollut kuin oma itsenne… Kaikissa tapauksissa olen teille suuresti kiitollinen tästä aamusta. Aika kului tavattoman hauskasti. Mutta velvollisuuksia ei siltä käy unohtaminen. Päästän teidät nyt rauhaan aamiaiseen asti ja menen itse toimittamaan asioitani. Sihteerini, jonka jo näitte — Consiantin c'est lui qui cst mon sécrétaire [Consiantin on nim. sihteerini] luultavasti minua jo odottaa. Suljen hänet suosioonne: hän on mainion avulias nuori mies ja teihin aivan ihastunut. Näkemiin asti cher Dmtri Nikolaitsch! Miten kiitollinen olen paroonille siitä, että hän tutustutti teidät minuun.

Darja Mihailovna ojensi Rudinille kätensä. Ensin hän sitä painoi, mutta vei sen sitte huulilleen ja meni saliin sekä sieltä rappusille. Rappusilla hän tapasi Natalian.

V.

Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha, tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas, sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella, melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään; silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat silmät avautuivat… Qu'avec vous [Mikä teidän on]? kysyy häneltä neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti, mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt, nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä tyttönä ja kutsui häntä leikillä: mon honnête homme de fille [kelpo poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan. "Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän ei ole minun kaltaiseni… hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.

Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut häneen.

— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. —
Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.

Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?

Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä, niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja, matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja. Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin…

Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.

— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.

— Kyllä. Menemme puutarhaan.

— Saako tulla mukaan?

Natalia katsahti neiti Boncourtiin.

— Mais certainement, monsieur, avec plaisir [Tietysti, hyvä herraa, mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.

Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.

Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.

— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.

— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani, että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.

— Olette onnellinen… Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi ymmärtää: te olette nuori.

Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän sitä toivonut, kadehtinut häneltä.

— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.

Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.

— Olen tänään koko aamun puhellut äitinne kanssa, sanoi Rudin taas: — hän ei ole mikään tavallinen nainen ja minä hyvin ymmärrän, miksi kaikki runoilijamme ovat pitäneet hänen ystävyyttään arvossa. Pidättekö te runoista? lisäsi hän hetken vaiettuaan.

"Hän tutkii minua", tuumi Natalia vastatessaan: — kyllä, pidän äärettömästi.

— Runot ovat jumalien kieltä. Pidän äärettömästi runoista. Mutta runollisuutta löytyy muuallakin kuin runoissa: sitä on kylvetty kaikkialle ympärillemme… Katsokaa näitä puita, tuota taivasta — kaikkialta henkii kauneus ja elämä; mutta siellä missä on kauneutta ja elämää, siellä on myöskin runoutta.

— Istuutukaa tänne penkille, esitti hän. — Kas niin. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, että kun toisiimme totumme, niin meistä tulee hyvät ystävät. (Hän katseli hymyillen Nataliaa kasvoihin.) — Tai kuinka arvelette?

"Hän kohtelee minua kuin koulutyttöä", ajatteli Natalia ja tietämättä mistä puhua, kysyi hän häneltä, kuinka kauvan hän aikoo viipyä maalla.

— Koko kesän, syksyn, ehkä talvenkin. Katsokaa, minä olen aivan varaton mies, asiani ovat epäkunnossa. Sitä paitsi olen jo kyllästynyt ainaiseen kiertelemiseen. Täytyy jo asettua levolle.

Natalia hämmästyi.

— Joko arvelette, että on aika levätä? kysyi hän ujosti.

Rudin kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan vain sitä, sanoi Natalia hiukan hämillään, — että toiset voivat levätä; mutta teidän, teidän täytyy tehdä työtä, koettaa olla hyödyksi. Kenen sitte, jollei teidän…

— Kiitän hyväntahtoisista sanoistanne, puuttui puheeseen Rudin. — Olla hyödyksi!… Se on helposti sanottu! (Siinä hän sivalsi kädellään otsaansa.) — Olla hyödyksi! Jos minulla olisikin vahva vakaumus, niin miten voisin tekeytyä hyödylliseksi — jos luottaisinkin voimiini, niin mistä tapaisin vilpittömiä, myötätuntoisia sieluja?

Ja Rudin heilutti kättään sellaisella toivottomuudella ja nyökäytti päätään niin surullisesti, että Natalia ehdottomasti kysyi itseltään, oliko hän todellakin pitänyt nuo innostuneet, toivoa hehkuvat puheet, jotka hän edellisenä päivänä oli kuullut?

— Mutta ei! lisäsi Rudin viskaten taapäin leijonanharjaansa: — tämä kaikki on lörpöttelyä ja te olette oikeassa. Kiitän teitä Natalia Aleksejevna, kiitän teitä vilpittömästi. (Natalia ei todellakaan tietänyt mistä hän häntä kiitti.) Ainoa teidän sanoistanne muistutti minulle velvollisuuteni, osoitti minulle tieni… Niin, minun täytyy vaikuttaa. En saa kätkeä lahjojani, jos minulla niitä on. En saa tuhlata voimiani pelkkään tyhjään, hyödyttömään loruun, pelkkiin sanoihin…

Ja hänen puheensa tulvi virtana. Hän puhui kauniisti, tulisesti, vakuuttavasti, puhui heikkoluontoisuudesta ja laiskuudesta, työn ja toimen välttämättömyydestä. Hän sadatteli itseään, hän todisti, että tarkasti harkita aiottuja tekojaan on yhtä turmiollista kuin neulalla pistää kypsyvään hedelmään: se on vain mehun ja voiman turhaan tuhlausta. Hän oli vakuutettu siitä, että jalo aate aina saavuttaa myötätuntoisuutta; ainoastaan niiltä ihmisiltä, jotka joko eivät itse tiedä mitä tahtovat tai eivät tahdo sitä ymmärtää, jää se ymmärtämättä. Hän puhui kauvan ja lopetti vielä kerran kiittämällä Nataliaa. Ja aivan odottamatta ojentaen hänelle kätensä mutisi hän:

— Te ihana, jalo olento!

Tämä vapaus kummastutti neiti Boncourtia, joka vaikka oltuaan neljäkymmentä vuotta Venäjällä, sangen huonosti ymmärsi venättä, ja siten saattoi hämmästellä ainoastaan puheen kauneutta ja sujuvuutta Rudinin suussa. Muutoin hän hänen silmissään näytti olevan jonkunlainen virtuosi tai taiteilija; ja sellaisilta ihmisiltä ei hänen ymmärryksensä mukaan saattanut vaatia suuriakaan käsityksiä sopivaisuudesta.

Hän nousi, korjasi kiireesti hameensa poimut ja ilmoitti Natalialle, että jo oli aika lähteä sisään, koska sitä paitsi herra Volinsoff (hän äänsi Volintsevin nimen sillä tavalla) oli luvannut tulla aamiaiselle.

— Kas tuossahan hän onkin, lisäsi hän samassa, katsoen taloon johtavalle käytävälle.

Volintsev asteli todellakin heitä kohti.

Hän tuli epävarmin askelin, tervehti heitä jo kaukaa ja, kasvoissaan sairaalloinen ilme, sanoi Natalialle:

— Ah! Olette kävelemässä?

— Kyllä, vastasi Natalia, — ja olemme jo kotiin menemäisillämme.

— Vai niin. No mennään sitte.

He astelivat kaikki kotia kohti.

— Kuinka sisarenne jaksaa? kysyi Rudin Volintsevilta omituisen ystävällisellä äänellä.

Jo edellisenä päivänäkin hän oli ollut häntä kohtaan erinomaisen rakastettava.

— Nöyrin kiitokseni. Hän on terve. Tulee ehkä tänään tänne… Mutta mistä te keskustelittekaan ennenkuin tulin?

— Niin, keskustelimme Natalia Aleksejevnan kanssa. Hän lausui sanan, joka voimakkaasti vaikutti minuun.

Volintsev ei kysynyt mikä sana se oli. Ja syvässä hiljaisuudessa he kaikki saapuivat Darja Mihailovnan talolle.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi salonki taas. Pigasov yksin ei saapunut. Rudin ei ollut puhelutuulella: hän toimitti Pandalevskin yhtenään soittamaan Beethovenia. Volintsev vaikeni ja tuijotti lattiaan. Natalia ei liikahtanut äitinsä vierestä; vuoroin hän vaipui ajatuksiin, vuoroin käsityöhönsä. Basistov ei kääntänyt katsettaan Rudinista, hän vain odotti koska tuo taas lausuisi jotakin viisasta. Siten kului pari kolme tuntia sangen yksitoikkoisesti. Aleksandra Pavlovna ei tullut päivällisille ja heti pöydästä noustua käski Volintsev valjastaa hevosensa ja läksi pois, sanomatta hyvästi kenellekään.

Hän oli raskaalla mielin. Jo kauvan oli hän rakastanut Nataliaa ja aikonut häntä kosia… Tyttö hänestä piti, mutta levollisin sydämmin: sen hän selvästi tunsi. Eikä Volintsev toivonutkaan voivansa herättää hänessä hellempää tunnetta. Hän odotti vain hetkeä, jolloin Natalia olisi häneen niin tottunut, että hän hiukan likenisi häntä. Mikä Volintsevia oikeastaan huolestutti? Minkä muutoksen olivat nämät kaksi päivää aikaansaaneet? Natalia käyttäytyi häntä kohtaan aivan niinkuin ennenkin…

Lensikö hänen päähänsä se ajatus, ettei hän ehkä tunne Natalian luonnetta, että hän on hänelle vieraampi kuin hän luuli — vai mustasukkaisuusko hänessä heräsi? Epäselvästi hän alkoi vainuta mielessään jotakin pahaa… Mutta hän taisteli sitä vastaan ja luuli saaneensa sen karkoitetuksi.

Kun hän tuli sisarensa luo, tapasi hän siellä Leshnevin.

— Kuinka sinä palaat näin varhain? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Tuli ikävä.

— Oliko Rudin siellä?

— Oli.

Volintsev heitti lakin tuolille. Aleksandra Pavlovna kääntyi vilkkaasti hänen puoleensa.

— Seriosha, ole hyvä, auta minua todistamaan tuolle itsepintaiselle miehelle — hän viittasi Leshneviin — että Rudin on harvinaisen lahjakas ja kaunopuhelias.

Volintsev mutisi jotakin.

— En nyt huoli riidellä kanssanne, alkoi Leshnev: — en ensinkään epäile herra Rudinin lahjoja ja kaunopuheliaisuutta. Sanon vain, etten itse puolestani hänestä pidä.

— Mutta oletko häntä edes nähnyt? kysyi Volintsev.

— Olen, tänä aamuna Darja Mihailovnan luona. Kas hän lienee siellä tällä haavaa suurvisiirinä. Tulee sekin aika, että häneen kyllästytään — Pandalevskiin yksin ei kyllästytä — mutta tätä nykyä hän hallitsee. Kuinka en olisi häntä nähnyt! Hän istuu tuossa — ja Darja Mihailovna osoittaa minua hänelle: katsokaa, tuollaisia eriskummallisuuksia täällä meillä päin löytyy. Minä en ole mikään juoksija-orhi — en ole tottunut olemaan näytteillä. Sentähden läksin sieltä.

— Mutta miksi läksit hänen luokseen?

— Maanjaon tähden muka! Itse asiassa hänen teki mieli nähdä naamani.
Tunnettu asia on, että naiset ovat sellaisia.

— Teitä suututtaa Rudinin etevyys, kas siinä se on! sanoi Aleksandra
Pavlovna kiivaasti. — Sitä ette suo hänelle anteeksi. Mutta minä olen
siitä varma, että hänellä paitsi lahjakkuutta, on erinomainen sydän.
Katsokaa vain hänen silmiään, kun hän…

— "Puhuu syntyjä syviä!" puuttui Leshnev puheeseen.

— Te ärsytätte minua niin, että rupean itkemään. Kadunpa koko sydämmestäni, etten lähtenyt Darja Mihailovnan luo, vaan jäin tänne kanssanne. Sitä ette ole ansainnut. Tämä riittää: olette jo tarpeeksi minua ärsyttänyt, lisäsi hän vaikeroiden. — Parempi on, että kerrotte minulle jotakin hänen nuoruudestaan.

— Rudinin nuoruudestako?

— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.

Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.

— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana. Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen, joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee nuuskinut… anteeksi, en jatka enempää… jonka kanssa hän oli solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä voi. Sitte hän läksi ulkomaille…

Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna seurasi häntä katseellaan.

— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti. Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä, jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; minä puolestani luulen, että äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen, tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi, olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin minäkin.: Sen pituinen se.

Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä tuolille.

— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, — nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen yksinäinen kuolemansa, tuo nainen… Äh, minkätähden?… Tiedättekö, parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on tavallaan panettelua.

Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.

— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa. En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.

— No, kas niin … Luvatkaa nyt minulle, että uudistatte tuttavuuden hänen kanssaan ja opitte hänet hyvin tuntemaan. Sitte voitte kertoa lopullisen mielipiteenne hänestä.

— Nöyrin palvelijanne… Mutta mitä sinä siinä kökötät, Sergei
Pavlitsch?

Volintsev säpsähti ja kohotti päätään kuin unesta heräten.

— Mitäpä minä sitte sanoisin! En tiedä. Päätäni särkee sitä paitsi.

— Kuinka sinä tänään olet niin surkea? sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Oletko terve?

— Päätäni särkee, toisti Volintsev ja Iäksi ulos.

Aleksandra Pavlovna ja Leshnev jäivät katselemaan hänen jälkeensä ja vaihtoivat sitte keskenään silmäyksen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään. He tiesivät molemmat mitä Volintsevin sydämmessä liikkui.

VI.

Oli kulunut hiukan kolmatta kuukautta. Sinä aikana oli Rudin tuskin poikennut Darja Mihailovnan talosta. Darja Mihailovna ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Hänelle oli tullut välttämättömyydeksi kertoa hänelle itsestään ja kuunnella hänen puhettaan. Kerrankin, kun Rudin tahtoi matkustaa pois, ottaen tekosyyksi sen, että hänen rahansa olivat loppuneet, antoi hän hänelle viisisataa ruplaa. Sitä paitsi oli Rudin Volintsevilta lainannut kaksisataa ruplaa. Pigasov kävi nykyään hyvin harvoin vieraissa Darja Mihailovnan luona: Rudinin läsnäolo häntä painalti. Hän ei muutoin ollut ainoa, joka tunsi ikäänkuin painajaisen vallitsevan talossa.

— Minä en kärsi tuota järkeilijää, sanoi Pigasov: — hän ei ole luonnollinen, hän on aivan kuin henkilö jostakin venäläisestä novellista. "Minä…" virkkaa hän pitkäveteisesti ja tuntehikkaasti ja jatkaa hetken kuluttua: "minä… minä…" Hän käyttää aina tuollaisia venyteltyjä sanoja. Jos satut aivastamaan, niin hän paikalla alkaa sinulle selitellä miksi juuri aivastit etkä rykäissyt. Kiittäessään sinua on kuin hän sinulle antaisi erityisen armonosoituksen… Äkkiä hän rupee soimaamaan itseään, haukkuu itsensä aivan maan tasalle… no, nyt ei hän enään varmaankaan uskalla korottaa silmiäänkään, arvelet. Mutta vielä mitä! Hän on samassa entistään iloisempi, niinkuin karvas viina, joka seisottuaan vaan paranee.

Pandalevski pelkäsi Rudinia ja pyrki innokkaasti hänen suosioonsa. Volintsevin ja Rudinin suhde toisiinsa oli omituinen. Rudin kutsui häntä ritariksi ja ylisti häntä sekä edessä että takana. Mutta Volintsev ei pitänyt hänestä ja joka kerta kun Rudin hänen läsnäollessaan rupesi luettelemaan hänen ansioitaan, tunsi hän ehdotonta kärsimättömyyttä ja vastenmielisyyttä. "Eiköhän tuo vain tehne minusta pilkkaa?" ajatteli hän ja vihamielisenä sykki hänen sydämmensä. Volintsev koetti hillitä itseänsä, mutta hän oli mustasukkainen Natalian tähden. Ja tuskin Rudinkaan, vaikka hän ihastuneena toivotti Volintsevia tervetulleeksi, vaikka hän häntä nimitti ritariksi ja lainasi häneltä rahaa, itse asiassa piti hänestä. Vaikea olisi määrätä mitä kaikkia tunteita noissa molemmissa liikkui, kun he toverillisesti puristivat toistensa käsiä ja katselivat toisiinsa.

Basistov pysyi Rudinin hartaana ihailijana ja kaappasi lennosta kiinni jokaisen hänen sanansa. Rudin kiinnitti häneen aivan vähän huomiota. Kerran hän tuli viettäneeksi kokonaisen aamun hänen kanssaan, jolloin he puhelivat tärkeimmistä maailman kysymyksistä ja tehtävistä. Hän herätti Basistovissa suurinta ihastusta, mutta heitti hänen sitte sikseen… Nähtävästi hän ainoastaan sanoilleen haki vilpitöntä ja kokonaan antautuvaa sielua. Leshnevinkään kanssa, joka rupesi käymään Darja Mihailovnan luona, ei Rudin joutunut riitaan. Hän häntä vältti. Leshnev käyttäytyi kylmästi häntä kohtaan eikä suostunut hänestä antamaan lopullista lausuntoaan, mikä suuresti pahoitti Aleksandra Pavlovnaa. Hän kunnioitti Rudinia, mutta uskoi samalla Leshneviin. Koko Darja Mihailovnan talo alistui Rudinin mielitekoihin: hänen pieninkin halunsa tyydytettiin. Päivän tehtävien järjestys riippui hänestä. Ei ainoaa huviretkeä pantu toimeen ilman häntä. Yleensä ei hän pitänyt kaikista satunnaisista, oikkujen tuomista huvituksista. Hän otti niihin osaa ystävällisellä, hiukan ikävystyneellä hyvänsuopeudella, niinkuin täysikasvaneet lasten leikkeihin. Siitä huolimatta hän kaikkialla oli mukana: keskusteli Darja Mihailovnan kanssa maatilaa koskevista toimista, lastenkasvatuksesta, taloudesta ja yleisistä asioista; hän kuunteli hänen ehdotuksiaan, ei tuskastunut pikkuseikkoihinkaan, ja ehdotteli muutoksia ja uudistuksia. Darja Mihailovna oli ihastunut hänen sanoihinsa — eikä enempää. Talousasioissa hän kokonaan luotti pehtoorinsa neuvoihin. Tämä oli keski-ikäinen, yksisilmäinen vähävenäläinen, hyväluontoinen, viekas velikulta. — "Vanha se aina lihoo, nuori pysyy laihana", oli hänen tapana tyynesti myhähdellen ja räpäyttäen ainoaa silmäänsä, sanoa.

Paitsi Darja Mihailovnaa, seurusteli Rudin eninten Natalian kanssa. Salaa hän hänelle antoi kirjoja, uskoi hänelle aikomuksensa, luki hänelle ensi sivut harjoitelmistaan ja kirjoituksistaan. Usein niiden henki jäi Natalialta käsittämättä. Eikä Rudin liioin näyttänyt välittävän siitä, kunhan hän vain kuunteli häntä. Hänen ja Natalian likeinen väli ei aivan miellyttänyt Darja Mihailovnaa. No — tuumi hän sitte — laverrelkoot nyt täällä maalla. Koulutyttönä Natalia leikittelee hänen kanssaan. Hän siitä hiukan viisastuu — siinä kaikki… Pietariin tultua muuttuu kaikki…

Darja Mihailovna erehtyi. Natalia ei laverrellut Rudinin kanssa koulutytön tapaan: ahmimalla hän kuunteli hänen sanojaan, hän pyrki syventymään niiden sisällykseen, hän alisti ajatuksensa, epäilyksensä hänen arvostelunsa alaisiksi: hän oli hänen ohjaajansa, opettajansa. Ja tämän kestäessä hänen päässään kiehui… mutta nuoren pään poltto ei kestä kauvan. Mitä suloisia hetkiä Natalia vietti puutarhassa, penkillä saarnipuun varjossa, lehtiverkon alla, kun Rudin hänelle luki Göthen Faustia, Hoffmania, Bettinan kirjeitä tai Nevalista, tuontuostakin pysähtyen ja selitellen sitä, mikä hänestä tuntui hämärältä. Natalia puhui huonosti saksaa niinkuin useimmat venäläiset naiset, mutta hän ymmärsi sitä hyvin ja Rudin, joka oli aivan ihastunut saksalaiseen runouteen, saksalaiseen romantiikkaan ja filosofiaan, veti hänet mukaansa noille luvatuille maille. Tuntemattomina, ihanina ne aukenivat hänen tarkkaavaiselle katseelleen. Kirjojen lehdiltä Rudinin käsissä valui helisevinä säteinä hänen sieluunsa ihmeellisiä kuvia, uusia, valoisia ajatuksia ja hänen sydämmessään, jota jalojen tunteiden ilo täristytti, syttyi ja leimahteli pyhän riemun kipinä …

— Kuulkaa, Dmitri Nikolaitsh, alkoi hän kerran istuessaan ikkunan ääressä käsityöpuitteineen: — kai te talveksi menette Pietariin?

— En tiedä, sanoi Rudin, päästäen syliinsä kirjan, jota hän oli selaillut. — Jos minulla on varaa, niin lähden.

Hän puhui laimeasti, sillä hän tunsi väsymystä, vaikkei hän koko päivänä ollut tehnyt mitään.

— Mutta kuinka ette saisi varoja?…

Rudin pudisti päätään.

— Niinkö luulette?

Hän silmäili merkitsevästi syrjään. Natalia oli sanomaisillaan jotakin, mutta pidättyi sitte.

— Katsokaa, alkoi Rudin viitaten kädellään ikkunaan: — katsokaa tuota omenapuuta: se on murtunut omien hedelmiensä runsaudesta ja raskaudesta. Se on tosineron vertauskuva…

— Se on murtunut sentähden, ettei sillä ole ollut tukea, sanoi Natalia.

— Ymmärrän teidät, Natalia Äleksejevna, mutta ihmisen ei ole yhtä helppo saada tukea.

— Mutta minusta kuitenkin toisten ihmisten myötätuntoisuus, yksinäisyys…

Natalia joutui hiukan hämilleen ja punastui.

— Mitä sitte tulette talvella tekemään maalla? lisäsi hän kiireesti.

— Mitä tulen tekemäänkö? Lopetan suuren kirjoitukseni, tiedättehän — traagillisuudesta elämässä ja taiteessa — kerroin teille toissapäivänä suunnitelmani — lähetän sen sitte teille.

— Ja painatatte sen?

— En.

— Kuinka ette? Ketä varten te sitte näette vaivaa?

— Vaikkapa yksin teitä varten.

Natalian katse painui alas.

— Se on minun voimilleni liian suuriarvoista, Dmitri Nikolaitsh!

— Uskallanko tiedustella mitä kirjoitus koskee? kysyi ujosti Basistov, joka istui hiukan edempänä.

— Traagillisuutta elämässä ja taiteessa, toisti Rudin. — Herra Basistovkin voi saada lukea sen. Muutoin en vielä ole kokonaan päässyt sopusointuun tuon aineen kanssa. En tähän asti ole saanut selville traagillisuuden merkitystä rakkaudessa.

Rudin puhui usein ja mielellään rakkaudesta. Alussa kuullessaan sanan rakkaus, neiti Boncourt säpsähti ja teroitti korvansa, niinkuin vanha rykmenttihevonen kuullessaan torven, mutta sitte hän tottui, nyrpistäen ainoastaan huuliaan ja nuuskaten.

— Minusta, sanoi Natalia arasti, — ilmaantuu rakkauden traagillisuus onnettomassa rakkaudessa.

— Ei suinkaan! ehätti Rudin väliin, — se on paremmin rakkauden koomillisia puolia… Se kysymys täytyy asettaa aivan toisin… täytyy ammentaa paljon syvemmältä… Rakkaus! lausui hän toistamiseen: — kaikki siinä on salaperäistä: sen syntyminen, kehitys ja haihtuminen. Se milloin ilmaantuu äkkiä, varmana, iloisana kuni päivä; milloin hehkuu se kauvan kuin tuli tuhan alla ja sitte vasta, kun se on kaikki hävittänyt, leimahtaa se liekiksi sielussa; milloin se mataa sydämmeen kuin käärme, milloin taas äkkiä livahtaa sieltä ulos… Niin, niin; tämä on tärkeä kysymys. Ja kuka meidän aikoinamme oikeastaan rakastaa? Kuka uskaltaa rakastaa?

Rudin mietti.

— Miksei tuota Sergei Pavlitschia ole näkynyt pitkiin aikoihin? kysyi hän äkkiä.

Natalia säpsähti ja painoi päänsä käsityönsä puitteita vastaan.

— En tiedä, mutisi hän vihdoin.

— Kuinka erinomainen, jaloluontoinen ihminen hän on, sanoi Rudin nousten istumasta. — Hän on nykyajan venäläisen aateliston parhaimpia, mallikelpoisimpia…

Neiti Boncourt katseli häntä kierosti ranskalaisilla silmillään.

Rudin asteli edestakaisin huoneessa.

— Oletteko huomannut, sanoi hän tehden jyrkän kokokäännöksen koroillaan, — että vanhat lehdet vasta silloin varisevat tammesta — ja tammi on kovaa puuta — kun uudet alkavat tunkea esiin?

— Olen huomannut, vastasi Natalia hitaasti.

— Aivan samoin on vanhan rakkauden laita voimakkaassa sydämmessä: vaikka se jo on kuollut, niin se yhäkin pysyy siinä; ainoastaan toinen, uusi rakkaus voi sen karkoittaa.

Natalia ei vastannut mitään.

— Mitähän tämä oikeastaan merkitsee? ajatteli hän.

Rudin pysähtyi, ravisti tukkaansa ja poistui.

Natalia meni huoneeseensa. Neuvotonna hän kauvan istui vuoteessaan, kauvan hän muisteli Rudinin viimeisiä sanoja. Äkkiä hän pusersi kätensä ristiin ja alkoi ääneen itkeä. Mitä hän itki — Jumala ties! Ei hän edes itse tietänyt minkätähden hänen kyyneleensä niin äkkiarvaamatta tulvailivat. Hän ne kuivasi; mutta ne alkoivat uudestaan valua vuolaina kuin lähde, johon kauvan on kokoontunut vesiä.

* * * * *

Samana päivänä oli Leshnev Aleksandra Pävlovnan luona ja puhe kääntyi Rudiniin. Aleksandra Pavlovna oli päättänyt saada selvää Leshnevin ajatuksista, mutta tämä vain itsepintaisesti vaikeni.

— Kyllä minä huomaan, sanoi Aleksandra Pavlovna, — ettette pidä Dmitri Nikolajevitschistä entistä enempää. Tahallani en ole siitä tähän asti kysynyt, mutta nyt te jo olette ehtinyt vakaantua mielipiteessänne, onko hän muuttunut ja minä tahdon tietää minkätähden ette hänestä pidä.

— Nöyrin palvelijanne, sanoi Leshnev tavallisella tyyneydellään; — jollette sitä nyt voikkaan kärsiä, niin älkää toki suuttuko…

— No, alkakaa, alkakaa.

— Ja antakaa minun puhua loppuun asti.

— Olkaa hyvä. Mutta alkakaa.

— No niin, alkoi Leshnev hitaasti laskeutuen sohvaan: — myönnän etten totisesti Rudinista pidä. Hän on viisas mies…

— Entäs sitte!

— Hän on harvinaisen viisas mies, mutta itse asiassa tyhjä…

— Helppo sanoa!

— Mutta itse asiassa tyhjä, toisti Leshnev. — Se ei sentään tee mitään, sillä olemme kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän tyhjät. En edes sitä laske hänen syykseen, että hän on henkinen hirmuvaltias, laiska, eikä liioin oppinutkaan…

Aleksandra Pavlovna löi kätensä yhteen.

— Rudinko ei liioin oppinut! huudahti hän.

— Ei liioin oppinutkaan, toisti Leshnev samalla äänellä. — Hän elää mielellään toisten kustannuksella, näyttelee aina jotakin roolia, j.n.e. Asiain meno nyt on sellainen. Mutta hullumpaa on se, että mies on kylmä kuin jää.

— Hän, tuo hehkuva sielu muka kylmä! virkkoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, kylmä kuin jää. Hän tietää sen itse ja teeskentelee olevansa hehkua täynnä. Se hänessä on huonoa, puhui Leshnev vähitellen kiivastuen, — että hän pelaa niin vaarallista peliä, — tietysti ei itselleen vaarallista; itse hän ei pane alttiiksi kopeekkaa, ei hiuskarvaakaan — mutta kyllä toisten hengenkin…

— Kenestä ja mistä te nyt puhutte? en teitä ymmärrä, sanoi Aleksandra
Pavlovna.

— Se on huonoa hänessä, ettei hän ole rehellinen. Hän on viisas mies: pitäisihän hänen tietää sanojensa arvon. Mutta hän käyttää niitä ikäänkuin ne olisivat maksaneet hänelle jotakin… En kiellä, että hän puhuu hyvin, mutta hänen kaunopuheliaisuutensa ei ole venäläistä. Ja vihdoin: nuorille saattaa suoda anteeksi kauniit puheet, mutta hänen ikäisensä pitäisi toki hävetä sellaista huvia kuin keikailemista omalla sanatulvallaan.

— Minun mielestäni, Mihailo Mihailitsch, on kuulijalle yhdentekevää keikaileeko hän vaiko ei…

— Anteeksi, Aleksandra Pavlovna, se ei ole yhdentekevää. Joku voi sanoa sanan, joka minuun syvästi vaikuttaa, toinen lausuu saman sanan, ehkäpä vielä kauniimman — ja minä en sitä edes ota korviini. Minkätähden?

— Nimittäin se ei vaikuta teihin, sanoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, ei vaikuta, uudisti Leshnev, — vaikka minulla kyllä on hyvät korvat. Tahdon vaan tulla siihen, että Rudinin sanat sanoina vaikuttavat, mutta niistä ei koskaan kehkeydy tekoa — sen sijaan nuo samat sanat voivat hämmentää, tuhota nuoren sydämmen.

— Mutta ketä, ketä te tarkoitatte, Mihailo Mihailitsch?

Leshnev seisahtui.

— Tahdotteko tietää ketä tarkoitan? Natalia Aleksejevnaa.

Hetkeksi Aleksandra Pavlovna säpsähti, mutta hymyili samassa.

— Hyvänen aika, alkoi hän: — kuinka teillä aina on kummallisia ajatuksia! Nataliahan on vielä lapsi; ja jos siinä nyt jotakin olisi, niin luuletteko, että Darja Mihailovna…

— Darja Mihailovna on ensiksikin itsekäs olento, joka elää vain itseänsä varten; toiseksi hän niin luottaa taitoonsa lastenkasvattajana, ettei hänen mieleensäkään juolahtaisi huolehtia heidän tähtensä. Hyi. Miten se on mahdollista! ainoa hetki, ainoa ylevä katse — ja kaikki sujuu kuin voideltuna. Mitähän tuo nainen oikeastaan ajattelee, tuo, joka luulee olevansa mesenaatti, älyniekka ja Jumala ties mitä kaikkia, ja joka itse asiassa ei ole mitään muuta kuin maailmannainen vanhana ämmänä. Mutta Natalia ei ole lapsi: uskokaa pois, hän miettii enemmän ja syvemmältä kuin te ja minä. Ja pitäisikö nyt tuollaisen rehellisen, intohimoisen ja tulisen luonteen joutua tuollaiselle näyttelijälle, keikailijalle! Mutta sellaistahan on maailman meno.

— Keikailijalle! Häntä, Rudiniako kutsutte keikailijaksi?

— Tietysti juuri häntä… No sanokaa nyt itse, Aleksandra Pavlovna, mitä osaa hän näyttelee Darja Mihailovnan luona? On talon epäjumalana ja oraakkelina, sekaantuu taloustoimiin, perheen juoruihin ja pikkuasioihin — sopiiko se miehen arvolle?

Aleksandra Pavlovna katseli hämmästyneenä Leshneviä.

— En teitä tunne, Mihailo Mihailitsch, virkkoi hän. — Te olette punastunut, te olette kadottanut tasapainonne… Olette kai oikeassa, siinä mahtaa piillä jotakin muuta…

— Niin piileekin! Sinä kerrot naiselle jonkun asian, josta olet vakuutettu; hän ei saa rauhaa ennenkuin hän on keksinyt jonkun pienen, syrjäisen vaikuttimen, jonka nojalla hän luulee voivansa pakoittaa sinua puhumaan juuri niin eikä toisin.

Aleksandra Pavlovna suuttui.

— Hyvä, herra Leshnev! Jopa te osaatte vainota naisia aivan yhtä hyvin kuin herra Pigasov. Niinkuin tahdotte! Mutta vaikka olettekin tarkkanäköinen, niin minun on vaikea käsittää, että niin lyhyessä ajassa olisitte oppinut ymmärtämään kaikkia. Minä luulen, että erehdytte. Rudin on mielestänne mikäkin Tartuffe.

— Paha kyllä, hän ei ole edes sitäkään. Tartuffe ainakin tiesi mitä hän tahtoi; mutta huolimatta kaikesta viisaudestaan, tämä…

— Mitä? Mitä? Puhukaa vaan loppuun asti, te väärin tuomitseva, inhoittava ihminen!

Leshnev nousi.

— Kuulkaa Aleksandra Pavlovna, alkoi hän, — te tässä tuomitsette väärin, enkä minä. Te suututte minuun siitä, että Rudinia tuomitsen ankarasti: mutta minulla on oikeus puhua hänestä ankarasti. Ehken niinkään halvalla hinnalla ole ostanut tuota oikeutta. Tunnen hänet hyvin: olen kauvan asunut yhdessä hänen kanssaan. Muistatteko, lupasin teille joskus kertoa elämästämme Moskovassa. Nähtävästi se nyt on tehtävä. Mutta onko teillä kärsivällisyyttä kuunnella minua?

— Puhukaa, puhukaa!

— No hyvä.

Leshnev alkoi hitain askelin kävellä huoneessa, pysähtyi silloin tällöin ja nyökäytti päätään.

— Tiedätte ehkä, sanoi hän; — tai ehkette tiedä, että minä varhain jäin orvoksi. Seitsemäntoista vanhana ei minulla enään ollut ketään holhoojana. Asuin tätini talossa Moskovassa ja tein mitä tahdoin. Nuorena olin sangen tyhjä ja itserakas, keikailin, kerskailin mielelläni. Yliopistoon tultua käyttäydyin kuin koulupoika ja jouduin pian seikkailuihin. Mutta niistä en huoli teille kertoa, sillä se ei kannata. Minä valehtelin, valehtelin sangen pahasti… Minua ohjattiin selvälle tielle, paljastettiin, häväistiin… Jouduin hämilleni, itkin kuin lapsi. Tämä kaikki tapahtui erään tuttavan luona useain toverien läsnäollessa. Kaikki he minulle nauroivat paitsi eräs ylioppilas, joka — huomatkaa se — sentään enemmän kuin nuo muut, oli ollut minulle harmissaan silloin kun niskottelin enkä ollut valheestani tietävinäni mitään. Lieneekö hänen tullut sääli vai mitä, mutta hän otti minut käsilleen ja vei luoksensa.

— Oliko se Rudin? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Ei, se ei ollut Rudin… se oli… hän on jo kuollut… se oli omituinen ihminen. Hänen nimensä oli Pokorski. Muutamilla sanoilla en kykene häntä kuvaamaan, mutta aljettuani puhumaan hänestä, ei mieleni enään tee puhumaan muusta. Se oli ylevä, puhdas henki ja hänen vertaistaan viisaudessa en sitte enään ole tavannut. Pokorski asui pienessä, matalassa huoneessa, vanhan puutalon toisessa kerroksessa. Hän oli hyvin köyhä ja elätti itseään antamalla tunteja. Ei edes teekuppia hän voinut tarjota vierailleen. Hänen ainoa sohvansa oli siitä merkillinen, että se oli venheen näköinen. Mutta näistä epämukavuuksista huolimatta hänen luonaan kävi paljon väkeä. Kaikki hänestä pitivät, hän osasi vetää sydämmet puoleensa. Ette usko miten herttaiselta, hauskalta tuntui istua hänen köyhässä huoneessaan. Hänen luonaan tutustuin Rudiniin. Hän oli jo silloin lähtenyt eroon pikkuruhtinaastaan.

— Mitä erityistä tuossa Pokorskissa sitte oli? kysyi Aleksandra
Pavlovna.