Rudin

— Miten sanoisin? Runollisuus ja totuus hänessä ehdottomasti vetivät jokaisen puoleensa. Paitsi laajaa, selvää järkeään, oli hän herttainen ja hauska kuin lapsi. Vielä tänäkin päivänä soi korvissani hänen raikas naurunsa, ja samalla hän

    Loisti lamppuna keskiyössä
    Eessä hyveen pyhäkköin…

niinkuin hänestä lausui muuan puolihullu, herttainen runoilija, joka kuului piiriimme.

— No kuinka hän puhui? kysyi taas Aleksandra Pavlovna.

— Hyvin hän puhui ollessaan puhetuulella, mutta ei millään tavalla erityisesti. Kyllä Rudin jo silloin oli kymmenen kertaa häntä kaunopuheliaampi.

Leshnev seisahtui ja pani kätensä ristiin.

— Pokorski ja Rudin eivät olleet toistensa kaltaiset. Rudinilla oli paljon enemmän kiiltoa ja kuorta, paljon enemmän sanoja ja — olkoon menneeksi — enemmän innostusta. Hän näytti olevan paljon lahjakkaampi kuin Pokorski, mutta itse asiassa hän hänen rinnallaan oli köyhä. Rudin osasi mainiosti kehittää mitä ajatusta tahansa, hän oli sanakiistassa mestarillinen; mutta ajatukset eivät syntyneet hänen päässään, hän otti ne muilta, varsinkin Pokorskilta. Pokorski näytti luonteeltaan olevan hiljainen ja pehmeä, miltei heikko — ja rakasti naisia aivan mielettömästi. Hän oli mielellään vallaton, eikä koskaan joutunut riitaan kenenkään kanssa. Rudin taas näytti olevan tulta, uljuutta, elämää täynnä, mutta pohjaltaan hän oli kylmä, melkeinpä pelkuri, jollei vain hänen itserakkauttaan ärsytetty, silloin hän oli valmis vaikka lyömään päänsä seinään. Kaikin voimin hän koetti alistaa ihmisiä tahtonsa alle, mutta hän teki sen yleisten aatteiden ja periaatteiden nimessä ja onnistui todellakin saamaan suuren vaikutusvallan useisiin. Kukaan ei häntä oikeastaan rakastanut; minä ehkä eninten liityin häneen… Kantoivat vain hänen iestään… Pokorskille kaikki antautuivat vapaehtoisesti. Sentähden Rudin aina oli valmis juttelemaan ja riitelemään kenen kanssa tahansa… Hän ei ollut lukenut erittäin paljon, mutta kaikissa tapauksissa koko verran enemmän kuin Pokorski ja me muut; hän osasi järjestää tietonsa, hänen muistinsa oli tavaton — tuo kaikki vaikuttaa nuorisoon. Anna sille vain tuloksia, vaikkeivat olisikaan oikeita, kunhan ovat tuloksia! Ihminen, joka on täydellisesti omantunnonmukainen, ei siihen kelpaa. Koettakaapa sanoa nuorisolle, ettette sille saata antaa totuutta täydellisenä, sentähden ettei itsellänne sitä ole… nuorisopa ei pysähdy kuuntelemaan sanojanne. Ette myöskään voi sitä pettää. Teidän täytyy, vaikkette uskoisi puoliakaan, sille sanoa, että omistatte totuuden… Sen kautta Rudinkin niin sai meidät valtaansa. Katsokaa, sanoin teille jo heti, ettei Rudin ollut paljonkaan lukenut, mutta hän oli lukenut filosoofisia kirjoja ja hänen päänsä oli niin rakennettu, että hän luetusta heti kokosi yleispiirteet, tunkeutui asian itse juureen ja jo silloin johti siitä valoisia, suoria ajatuslankoja kaikkiin suuntiin. Meidän pieneen piiriimme kuului siihen aikaan, suoraan sanoen — poikia — oppimattomia poikia. Filosofia, tiede, taide, elämäkin olivat meille ainoastaan sanoja, jotka tosin ehkä ymmärsimme, houkuttelevia, kauniita, hajanaisia sanoja. Näitten yleisten käsitteiden yhteyttä, yleistä maailmanlakia me emme tunnustaneet emmekä tunteneet, vaikka epäselvästi siitä puhelimme ja koetimme saada siitä selvää… Kun sitte Rudin alkoi puhua, näytti alussa siltä, kuin me vihdoinkin olisimme saavuttaneet tuon yleisen yhteyden, kuin esirippu vihdoinkin olisi nouseva. Edellyttäkäämme, ettei hän puhunutkaan omaansa — viis siitä! mutta kaikki tietomme järjestyivät, kaikki rikkounut tuli äkkiä eheäksi, koko rakennus nousi, yleni valmiiksi silmäimme edessä; kaikki valkeni, kaikkialta tulvi raikkaita tuulia… Mikään ei enään jäänyt aiheettomaksi, satunnaiseksi: kaikessa ilmaantui järkevä välttämättömyys ja kauneus, kaikkein kappalten merkitys kävi selväksi ja samalla salaperäiseksi, jokainen elämän yksityinen esine suli soinnuksi ja me, me tunsimme jonkinlaisella pyhällä kauhun hartaudella, jonkinlaisella sydämmellisellä pelvolla olevamme ijankaikkisen totuuden eläviä astioita, sen suuruuteen määräämiä aseita… Onko tämä kaikki ehkä teistä naurettavaa?

— Ei suinkaan, sanoi Aleksandra Pavlovna hitaasti. — Miksi te niin luulette? En minä teitä kokonaan ymmärrä, mutta ei minua ainakaan naurata.

— Siitä saakka olemme tietysti ehtineet viisastua, jatkoi Leshnev. — Tuo saattaa teistä tuntua lapselliselta… No, sanon sen vieläkin kerran, että silloin olimme Rudinille kiitollisuuden velassa paljosta. Kieltämättä oli Pokorski häntä paljon ylempänä. Pokorski meihin sytytti tulta ja voimaa, välistä hän oli väsynyt ja vaiti, sillä hän oli hermostunut ja kivulloinen. Mutta kun hän sitte nosti siipensä — Jumala! miten hän lensi! Aina taivaan sinilakeen asti. Mutta Rudinissa, tuossa kauniissa, komeassa nuorukaisessa oli paljon pikkumaisuutta; hän osasi yksin juoruellakin; hänen ilonsa oli sekaantumassa kaikkeen, määrittelemässä ja selittelemässä kaikkialla. Hänen puuhaava toimeliaisuutensa ei milloinkaan talttunut… siinä oikein poliitikon luonne! Puhun hänestä sellaisena kuin hänet silloin tunsin. Muutoin hän, ikävä kyllä, ei ole muuttunut. Senpätähden eivät hänen ihanteensakaan ole muuttuneet… kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä… Jokainen ei voisi kaikesta tuostakaan kerskaella.

— Istukaa toki, sanoi Aleksandra Pavlovna; — mitä te siinä lattialla kävelette kuin heiluri edestakaisin?

— Näin minun on parempi, vastasi Leshnev. — No niin, jouduttuani Pokorskin piiriin, myönnän sen teille Aleksandra Pavlovna, minä ikäänkuin uudesta synnyin: nöyrryin, aloin kysellä, oppia, iloita, tuntea kunnioitusta — sanalla sanoen, olin astunut ikäänkuin temppeliin. Ja kun sitte ajattelen kokouksiamme, niin oli niissä itse asiassa paljon hyvää, miltei liikuttavaa. Kuvitelkaa: noin viisi miestä, kuusi poikaa on kokoontunut; talikynttilä valaisee, tarjotaan kurjan huonoa teetä leivosten kanssa, jotka ovat ikivanhoja. Mutta katselkaa meidän kasvojamme, kuunnelkaa puheitamme. Jokaisen silmissä leimuaa riemu, poskipäät hehkuvat ja sydän vapisee. Me puhumme joko Jumalasta, oikeudesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, runoudesta tai — puhumme välistä roskaakin ja nauramme pikkuasioille; entä sitte!… Pokorski istuu jalat ristissä, nojaten käteen kalpeaa poskeaan ja hänen silmänsä loistavat. Rudin seisoo keskellä lattiaa puhuen, hän puhuu valtaavasti aivan kuin nuori Demosthenes kuohuvan meren rannalla. Pörrötukkainen runoilija Subbotin päästää tuontuostakin ilmoille katkonaisia huudahduksia ikäänkuin varkain; Sitte Scheller, saksalaisen pastorin poika, neljäkymmenvuotias, oikea vanha ylioppilas, joka joukossamme kantaa syvämietteisen nimeä sentähden, että hän aina vaikenee ja jollakin omituisen juhlallisella tavalla pysyy ääneti — ja itse iloinen Stscbitov, kokoustemme Aristofanes istuu sanaa lausumatta ja ainoastaan hymähtelee; pari kolme keltanokkaa kuuntelee juhlallisella nautinnolla… Ja yö häipyy hiljaa ja nopeaan kuni siivillä. Jo hämärtää aamu ja me eroamme liikutettuina, iloisina, rehellisinä, selvinä — viiniä meillä silloin ei ollut nimeksikään — sielussa jonkunlainen suloinen väsymys. Muistan niin selvästi, miten kävelen tyhjiä katuja, hellämielisenä ja lämpimänä; yksin tähdetkin katselevat minuun niin luottavasti ikäänkuin olisivat minua likempänä ja ymmärtäisivät minua… Ah! ne olivat ihanoita aikoja ja uskallanpa luulla, etteivät ne ole kuluneet turhaan! Ei. Ne eivät ole kuluneet turhaan niiltäkään, jotka sitte ovat joutuneet rappiolle elämässä… Miten usein olen sattunut tapaamaan entisten toverieni joukossa sellaisia, että luulisi ihmisen heissä muuttuneen pedoksi. Mutta mainitse vain Pokorskin nimeä, ja kaikki jalouden tähteet hänessä heräävät, aivan niinkuin jos likaisessa, pimeässä kamarissa avaat sinne unohdetun hajuvesipullon.

Leshnev vaikeni. Hänen värittömille kasvoilleen valui puna.

— No koska te sitte riitaannuitte Rudinin kanssa? kysyi Aleksandra
Pavlovna, hämmästyksellä katsellen Leshneviä.

— En minä hänen kanssaan riitaantunut; me erosimme sen jälkeen kuin sain tietää hänen lopullisesti olevan ulkomailla. Olisi kyllä Moskovassakin ollut tilaisuutta riitaan. Jo siellä hän minulle toimitti kauniin kepposen.

— No kuinka?

— No niin. Minä… kuinka sen sanoisinkaan?… vaikkei se oikeastaan kuulu minun tapaisilleni… niin, olin hyvin herkkä rakastumaan.

— Te?

— Minä. Se kuuluu kummalliselta, eikö totta?… Mutta niin vain oli… No niin. Rakastuin erääseen hyvin herttaiseen tyttöön… Mitä te minuun niin katsotte? Voisinpa teille kertoa paljon kummallisempia asioita itsestäni.

— No mitä asioita, sallikaa kysyä?

— Vaikka minkälaisia. Tuohon moskovalaiseen aikaan minulla esim. oli tapana käydä öisin kohtaamassa… Ketä te arvelette? — nuorta lehmusta puutarhani päässä. Syleilen sen sorjaa, solakkaa vartta ja minusta tuntuu siltä kuin syleilisin koko luontoa, ja sydän laajenee ja lämpii ikäänkuin koko luonto todellakin valautuisi siihen… Sellainen minä olin… Entä sitte? Arvelette ehkä, etten olisi kirjoittanut runoja? Olen. Jopa kokonaisen draaman Manfredin tapaan. Esiintyvien henkilöiden joukossa oli haamu, verisine rintoineen, mutta se ei ollut sen omaa verta, vaan — huomatkaa! — koko ihmiskunnan yleensä… Niin, niin. Älkää hämmästelkö… Mutta aloinhan juuri kertoa rakkaudestani. Tutustuin tyttöön…

— Jätittekö sitte yhtymiset tuon lehmuksen kanssa?

— Jätin. Tyttö oli mitä herttaisin ja kultaisin olento. Hänellä oli vilkkaat, kirkkaat silmät ja heläjävä ääni.

— Osaattepa te hyvin kuvata, huomautti Aleksandra Pavlovna hymyillen.

— Ja osaattepa te olla hyvin ankara arvostelija, sanoi Leshnev. — No niin. Tyttö asui vanhan isänsä kanssa. Muutoin en aio tässä ruveta seikkaperäiseen selontekoon. Mainitsen vain, että tyttö oli perin kelpo tyttö — aina kun käskit kaataa lasin puolilleen teetä, kaatoi hän sen miltei täyteen!… Kolme päivää sen jälkeen kuin olin hänet ensi kerran tavannut, leimahteli jo sydämmeni ja seitsemäntenä päivänä en voinut pidättyä, vaan uskoin kaikki Rudinille. Nuoren rakastuneen miehen on aivan mahdotonta elää lörpöttelemättä salaisuudestaan. Ja minä ripitin Rudinille kaikki. Antauduin silloin kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi ja tämä vaikutus oli suoraan sanoen monessa suhteessa hyvä. Alussa hän ei minua halveksinut, vaan mielisteli. Pokorskia minä rajattomasti rakastin, mutta tunsin jonkunlaista pelkoa hänen henkevän puhtautensa edessä. Rudin oli minua likempänä. Saatuansa kuulla rakkaudestani hän äärettömästi riemastui, onnitteli, syleili minua ja alkoi heti selitellä ja puhua uuden asemani tärkeydestä. Minä teroitin korvani… Niin, tiedättehän te kuinka hän osaa kertoa. Hänen sanansa vaikuttivat minuun omituisesti. Aloin äkkiä kohdella itseäni tavattomalla kunnioituksella, otin vakavan ryhdin ja lakkasin hymyilemästä. Muistan että muutin kävelynikin varovaiseksi, ikäänkuin rinnassani olisi ollut joku astia, täynnä kallisarvoista nestettä, jonka pelkäsin läikähtävän laitainsa yli… Olin onnellinen, koska sen lisäksi näin kaikkien suovan itselleni hyvää. Rudin tahtoi tutustua tunteitteni esineeseen; ja miltei…olin jo itse päättänyt esitellä hänet.

— No nyt, nyt huomaan mistä on kysymys, puuttui Aleksandra Pavlovna puheeseen. — Rudin vei teiltä esineenne ja siitä asti ette voi hänelle suoda anteeksi. Lyönpä vetoa siitä, etten erehdy!

— Silloin olette vedon kadottanut, Aleksandra Pavlovna: te erehdytte. Rudin ei vienyt multa esinettäni, hän ei edes tahtonut minulta sitä viedä ja kuitenkin hän särki onneni; nyt kylmäverisesti sitä ajatellessa olisin valmis häntä siitä kiittämään. Mutta silloin olin menettämäisilläni järkeni. Rudin ei laisinkaan tahtonut minua vahingoittaa, — päinvastoin! Mutta seurauksena hänen kirotusta tavastaan aina tahtoa pistää sekä omansa että muiden elämänliikkeet neulankärkeen niinkuin luonnontutkija perhosen, oli, että hän meillekin molemmille rupesi selittämään suhdettamme, miten meidän piti käyttäytyä; itsevaltiaasti hän ryhtyi tekemään laskua tunteistamme ja ajatuksistamme, kehui meitä, moitti meitä, oli kirjevaihdossakin kanssamme, ajatelkaapa!… Sanalla sanoen sai meidät aivan suunniltamme. Olin silloin juuri menemäisilläni naimisiin tyttöni kanssa — sen verran minulle sentään oli jäänyt tervettä järkeä —; viettäisimmehän edes pari kuukautta yhdessä suloisesti niinkuin Paul ja Virginia; mutta silloin tapahtui väärinymmärryksiä, kaikenlaisia selkkauksia, — sanalla sanoen: tuli pannukakku. Ja asia päättyi siihen, että Rudin eräänä aamuna sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen pyhä velvollisuutensa ystävänä on ilmoittaa kaikki tytön isä-ukolle. Ja sen hän teki.

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna.

— Ja kaikista hulluinta on se, että hän sen teki minun suostumuksellani!… Muistan vielä tänä hetkenä mikä sekasorto päässäni vallitsi: olin aivan pyörryksissä, ajatuksettomana; musta näytti valkealta, valkea mustalta; valhe totuudelta; mielikuvitus velvollisuudelta… Vielä nyt tuntuu häpeälliseltä ajatella tuota! Rudin — hän ei masennu…! kaikkea muuta! Hän nostaa vaan päänsä pystyyn, kestää kaikki selkkaukset ja väärinymmärrykset kuin pääskynen viiltäessään yli veden pinnan.

— Ja niinkö te erositte tytöstänne? kysyi Aleksandra Pavlovna viattomasti, painaen kyynäspäänsä kylkeensä ja rypistäen kulmakarvansa.

— Niin erosin… pahasti, loukkaavan sopimattomasti, meluten, turhaan meluten… Itkin itse ja hän itki ja hitto ties mitä kaikkia… Muodostui Gordionin solmu — se täytyi hakata rikki ja tuo koski. Mutta kaikkihan maailmassa kääntyy parempaan päin. Tyttö meni naimisiin hyvän miehen kanssa ja on nyt hyvillä päivillä…

— Mutta myöntäkää, ettette kuitenkaan ole voinut suoda Rudinille anteeksi, alkoi Aleksandra Pavlovna.

— Vai niin! puuttui Leshnev puheeseen. — Niin minä itkin kuin lapsi saattaessani Rudinia ulkomaille. Se sikseen. Suoraan sanoen siemen silloin paleltui rinnassani. Ja kun sitte tapasin hänet ulkomailla… niin, silloin olin jo vanhentunut… Rudin taas näyttäytyi nykyisessä valossaan.

— Mitä te oikeastaan huomasitte hänessä?

— Kaikkea sitä, mitä teille juuri mainitsin. Mutta tarpeeksi jo hänestä. Ehkä kaikki käy onnellisesti. Tahdoin vain sanoa sen, että jos häntä tuomitsen ankarasti, niin en tee sitä siksi, etten häntä tuntisi… Mitä taas Natalia Aleksejevnaan tulee, niin en häneen tahdo tuhlata paljoja sanoja; mutta huomatkaa veljeänne.

— Veljeäni! Mitä kummaa?

— Niin, katsokaa häntä. Ettekö mitään huomaa?

Aleksandra Pavlovna meni sanattomaksi.

— Olette oikeassa, sanoi hän vihdoin; — se on totta… veljeni… on viime aikoina muuttunut… Arveletteko…

— Hiljaa! hän taitaa tulla tänne, kuiskasi Leshnev. — Mutta uskokaa pois: Natalia ei ole lapsi, vaikka häntä, onnetonta kyllä, pidetään lapsena. Saatte nähdä, että se tyttö vielä hämmästyttää meidät kaikki.

— Millä tavalla?

— Siten että… Ettekö tiedä, että juuri tuollaiset tytöt ne hehkuvat, ottavat myrkkyä ja niinpoispäin? Älkää katsoko sitä, että hän näyttää niin tyyneltä: hänellä on voimakkaat intohimot ja luonne — voi, voi!

— No nyt te jo luullakseni rupeatte runolliseksi! Niin tyyni olento kuin minä esim. olen, näyttää teistä jo tulivuorelta.

— Ei suinkaan! sanoi Leshnev hymyillen… — Luonteesta puhuen tekee mieleni mainita, ettei teillä oikeastaan ole luonnetta.

— No kaikkia hävyttömyyksiä tässä…

— Hävyttömyyksiä? Taivas varjelkoon…! Sepä oli suuri kohteliaisuus…

Volintsev tuli huoneeseen ja katseli epäilevin silmin Leshneviä ja sisartaan. Hän oli viime aikoina laihtunut. He rupesivat hänelle puhumaan, mutta hän tuskin hymyili heidän leikkipuheilleen ja katseli heihin kuin surullinen jänis, niinkuin Pigasov kerran oli hänestä lausunut. Tuskin lienee sentään maailmassa löytynyt ihmistä, jolle ei elämä joskus olisi näyttänyt vieläkin mustemmalta. Volintsev tunsi, että Natalia hänet heittää ja samalla tuntui maakin huojuvan hänen jalkainsa alla.

VII.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan, siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi, että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta Volintsevia… Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.

Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi… Mutta pilvi taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat smaragdin ja kullan karvaisiksi… Likennellen toisiaan upeilivat puitten lehdet… Väkevä lemu levisi kaikkialle.

Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt. Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha, joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten toiveitten suloiseen maailmaan…

Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin; äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.

Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.

— Oletteko yksin? kysyi hän.

— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.

—- Minä saatan teidät.

Ja he astuivat rinnatusten.

— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.

— Minäkö?… Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole hyvällä tuulella.

— Ehken… Minun on usein sillä tavalla… Ja se on minulle helpommin anteeksiannettavaa kuin teille.

— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen suruun?

— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.

Natalia astui hetken äänetönnä.

— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.

— Mitä?

— Muistatteko… minkä vertauksen eilen teitte… muistatteko… tammesta.

— Muistan. Entä sitte?

Natalia katsahti häneen salavihkaa.

— Mitä te… mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?

Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.

— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen, pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli. — Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata, että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin… Milloin? miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja paljon suruja…

Rudin vaikeni hetkisen.

— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä rattailla… Milloin tulen perille? Jumala ties… Mutta puhukaamme mieluummin teistä.

— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota mitään elämältä?

— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten… työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan, mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti olkapäitään)… rakkaus ei kuulu minulle; en… ansaitse sitä, nainen, joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä paikallaan!

— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso, kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin uhrautumaan.

Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.

— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta, virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan… Mutta se sikseen. Aikomukseni oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä… On sekä hauskaa että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin… Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne vielä aivan tyyni?

Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui.
Rudinkin jäi seisomaan.

— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.

—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa…

— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on minulle tuttu.

Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.

— Niin… niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen ja selväjärkinen ihminen… hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.

— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?

— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä?
Eikö se muka olisi totta?

Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.

— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen? Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata… Olette valinnut…

— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan… että erehdytte.

— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin… Enpä luule… Tosin ei siitä
ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin.
Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut?
Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte…? Ei, Natalia
Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.

— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te erehdytte kuitenkin.

— Kuinka? kysyi Rudin.

— Jättäkää minut, älkää minulta kyselkö! pyysi Natalia ja läksi kiirein askelin taloa kohti.

Hirveältä tuntui hänestä se minkä hän äkkiä tunsi rinnassaan.

Rudin saavutti hänet ja sai hänet pysähtymään.

— Natalia Aleksejevna lausui hän: — keskustelumme ei saa päättyä tällä tavalla: se on siksi vakava, minullekin… Kuinka minun tulee ymmärtää teitä?

— Jättäkää minut! pyysi Natalia.

— Natalia Aleksejevna, Jumalan tähden!

Rudin kalpeni. Mielen myrsky kuvautui hänen kasvoillaan.

— Ymmärrättehän te kaikki, teidän täytyy ymmärtää! sanoi Natalia, riuhtaisi kätensä irti hänen kädestään ja läksi, taakseen katsomatta.

— Vain sananen vielä! huusi Rudin hänen jälkeensä.

Natalia pysähtyi, mutta ei kääntynyt.

— Kysyitte mitä tarkoitin eilisellä vertauksellani. Kas, en tahdo teitä pettää. Tarkoitin itseäni ja menneisyyttäni — ja teitä.

— Mitä? Minuako?

— Niin, teitä; sanon vieläkin kerran, etten tahdo teitä pettää… Nyt tiedätte myöskin mitä tunnetta, mitä uutta tunnetta silloin tarkoitin… Tähän päivään saakka olin päättänyt…

Natalia peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja juoksi sisään.

Hänen mielensä oli niin kuohuksissa siitä omituisesta käänteestä, jonka Rudinin puhe oli ottanut, ettei hän huomannut Volintseviä, vaan juoksi hänen ohitsensa. Volintsev seisoi syrjässä, nojaten puuhun. Neljännes tunti sitte hän oli saapunut Darja Mihailovnan taloon, oli tavannut emännän vierashuoneessa, lausunut hänelle muutaman sanan, poistunut ja lähtenyt etsimään Nataliaa. Varovaisesti vaanien rakastuneille omituisella tavalla, hän suoraa päätä meni puutarhaan. Juuri sinä hetkenä, jolloin Natalia repäsi kätensä Rudinin kädestä, sattuivat hänen silmänsä heihin. Seuraten Nataliaa katseellaan hän astui pois puun alta, otti pari askelta tietämättä miksi ja minne. Tultuaan Rudinin kohdalle, huomasi tämä hänet. He katselivat toisiaan silmiin, tervehtivät ja erosivat sanaakaan sanomatta.

"Tämä ei tähän pääty", ajattelivat molemmat.

Volintsev kulki puutarhan viimeiseen päähän asti. Hän oli apealla, katkeralla mielellä, sydäntä painoi lyijyn raskaus ja ajoittain nousi veri ilkeästi päähän. Sadetta alkoi taas langeta. Rudin oli mennyt huoneeseensa. Hänkään ei ollut tyyni: vihureina risteilivät hänen ajatuksensa. Voihan odottamaton, nuoren, rehellisen sydämmen tunnustus saattaa vaikka minkä mielen liikutuksiin.

Päivällispöydässä ei vallinnut hilpeä mieliala. Kalpeana pysyttelihe Natalia tuolillaan kohottamatta katsettaan. Tavallisuuden mukaan istui Volintsev hänen vieressään ja koetti tuontuostakin puhella hänelle. Sattumalta oli Pigasovkin juuri silloin päivällisillä Darja Mihailovnan luona. Hän ylläpiti keskustelua enemmän kuin kukaan muu. Muun muassa hän rupesi todistamaan, että ihmisiä voi niinkuin koiriakin jakaa hännättömiin ja hännällisiin. Ihmisiäkin löytyy — puhui hän — jotka joko syntymästään asti tai omasta syystään ovat hännättömiä. Hännättömien käy huonosti: heille ei mikään onnistu — heillä ei ole itseluottamusta. Mutta ihminen, jolla on pitkä, tuuhea häntä, on onnellinen. Hän voi olla sekä heikompi että huonompi kuin tuo hännätön; mutta hänellä on itseluottoa: hän vain oikaisee häntänsä suoraksi — niin kaikki ihastuvat häneen. Ja kas kaikesta kummallisinta on se, että häntä on aivan tarpeeton ruumiinosa, se täytyy tunnustaa; mitä hyötyä hännästä on? Ja kuitenkin kaikki tuomitsevat kykyäsi hännän mukaan.

— Minä, lisäsi hän huoaten: — kuulun hännättömien luokkaan ja pahinta kaikesta on se, että itse olen hakannut poikki häntäni.

— Tahdotte siis lausua, huomautti Rudin huolimattomasti, — samaa kuin la Rochefoucauld jo lausui kauvan ennen teitä: luota itseesi, niin sinuun muutkin luottavat. Mutta en ymmärrä mitä syytä oli sekoittaa tähän tuota juttua hännästä.

— Sallikaa toki, puuttui Volintsev äreästi puheeseen, — sallikaa toki jokaisen lausua ajatuksensa omalla tavallaan. Puhutaan itsevaltaisuudesta… Minusta ei löydy pahempaa itsevaltaisuutta kuin nuo niinkutsutut viisaat ihmiset. Hitto heidät vieköön!

Hämmästyneinä Volintsevin purkauksesta kaikki vaikenivat. Rudin yritti naulata häneen silmänsä, mutta ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi pois, hymähti eikä sanonut mitään.

"Ahaa! vai olet sinäkin lyhythäntäisiä", tuumaili Pigasov. Mutta Natalian sydän jähmettyi kauhusta. Darja Mihailovna katseli kauvan aikaa kummastellen Volintsevia ja alkoi vihdoin kertoa eräästä eriskummallisesta koirasta, jonka hänen ystävänsä, ministeri N.N. omistaa…

Heti päivällisen jälkeen läksi Volintsev. Lausuessaan jäähyväisiä
Natalialle ei hän voinut pidättäytyä, vaan sanoi hänelle:

— Minkätähden olette niin levoton, ikäänkuin olisitte syyllinen?
Ettehän ole sitä!…

Natalia tuijotti häneen ymmärtämättä hänen sanojaan. Ennen teetä tuli Rudin hänen luoksensa ja pöytään nojaten muka sanomalehtiä katsellakseen kuiskasi:

— Tämä on kaikki kuin unta, eikä totta? Minun täytyy välttämättömästi tavata teidät kahdenkesken… vaikka vain hetkeksi. — Ja kääntyen neiti Boncourtin puoleen, hän sanoi:

— Kas tässä tämä novelli, jota te etsitte. — Samassa hän kumartui Nataliaa vastaan kuiskaten: — koettakaa kello kymmenen aikaan olla syreenilehdossa, odotan teitä portaitten luona…

Illan sankarina oli Pigasov. Rudin oli heittänyt vapaan taistelukentän hänen haltuunsa. Varsinkin nauratti hän Darja Mihailovnaa. Ensin hän kertoi eräästä naapuristaan, joka, oltuaan kolmekymmentä vuotta tohvelivallan alaisena, siihen määrään oli tullut akkamaiseksi, että hän kerran Pigasovin seurassa, kun oli astuttava pienen vesilätäkön yli, oli vienyt kätensä taakseen ja tarttunut nostamaan takkinsa liepeitä aivan kuin naiset hameitaan. Sitte hän rupesi puhumaan eräästä toisesta maanviljelijästä, joka ensin oli ollut vapaamuurarina, sitte tullut haaveilijaksi ja vihdoin tahtoi tulla pankkiiriksi.

— Miten sitte olitte vapaamuurarina, Filip Stepanitsch? oli Pigasov kysynyt häneltä.

— Tietysti sillä tavalla, että kasvatin pitkän kynnen pikkusormeeni.

Eninten sentään nauratti Darja Mihailovnaa, kun Pigasov heittäysi arvostelemaan rakkautta ja vakuuttamaan, että hänenkin tähtensä oli huokaeltu, että muuan palava saksatar oli puhutellut häntä lemmenkielellään "suloiseksi, käheäkurkkuiseksi pikku Afrikanikseen". Darja Mihailovna nauroi. Eikä Pigasov valehdellut: hän saattoi todellakin pöyhkeillä voitoistaan. Hän vakuutti ettei mikään ole helpompaa kuin saada minkä naisen hyvänsä rakastumaan: kymmenen päivää perättäin pitää hänelle vain kertoa, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että muut naiset hänen rinnallaan ovat kuin rääsyt; yhdentenätoista päivänä kertoo neito itse, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että hän teitä rakastaa. Tässä maailmassa on kaikki mahdollista. Ehkä oli Pigasovkin oikeassa.

Jo puoli kymmenen aikaan oli Rudin syreenilehdossa. Tähdet olivat vasta syttynet kalpeansyvälle taivaalle; lännessä hehkui vielä purppura ja sieltä näytti taivaankansi puhtaammalta, kirkkaammalta. Riippukoivujen tumman lehtiverhon lävitse valoi hopeitaan kuun puolisko. Muut puut seisoivat synkkinä jättiläisinä, lehtien välit vilkkuivat kuin silmät tai olivat lehvät kokoontuneet suuriksi, pimeiksi ryhmiksi. Ei heinäkään värähtänyt. Syreenien ja akaasioiden ylimmät oksat taipuivat lämpimässä ilmassa vastatusten ikäänkuin kuunnellakseen toistensa kuiskeita. Likeltä häämöitti talo. Sen valaistut, korkeat ikkunat muodostuivat punertaviksi pilkuiksi. Ilta oli hiljainen ja lämmin; mutta tuossa hiljaisuudessa tuntui ikäänkuin pidätetty, intohimoisa hengähdys.

Rudin seisoi kädet rinnalla ristissä, kuunnellen jännitetyllä tarkkuudella. Hänen sydämmensä sykki valtavasti ja ehdottomasti pidätti hän henkeään. Vihdoin kuuli hän keveitä, kiireisiä askeleita: Natalia astui lehtimajaan.

Rudin riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. Ne olivat jääkylmät.

— Natalia Aleksejevna, kuiskasi Rudin hätäisesti; — tahdoin teidät nähdä… enkä voinut odottaa huomispäivään asti. Minun täytyy saada teille sanoa se mitä en aavistanut, en tuntenut vielä tänä aamunakaan, että teitä rakastan.

Natalian kädet värähtivät heikosti hänen käsissään.

— Rakastan teitä, toisti Rudin: — ja kuinka olenkaan voinut pettää itseäni näin kauvan, kuinka en jo aikoja sitte arvannut, että teitä rakastin!… Ja te, Natalia Aleksejevna, entä te? Sanokaa!

Natalia sai tuskin henkeään vedetyksi.

— Näettehän, että olen tullut tänne, sanoi hän vihdoin.

— Ei mutta sanokaa, rakastatteko minua?

— Luulen että… rakastan, kuiskasi Natalia.

Rudin tarttui voimakkaammin hänen käsiinsä ja tahtoi vetää hänet luoksensa…

Natalia katsahti hätäisesti ympärilleen.

— Päästäkää minut, — tämä on kamalaa, — tuntuu siltä kuin joku kuuntelisi… Olkaa Jumalan tähden varovainen. Volintsev saattaa arvata…

— Hänestä viis! Näittehän etten hänelle tänään vastannut mitään… Oi, Natalia Aleksejevna, kuinka olen onnellinen! Nyt ei meitä enään eroita mikään.

Natalia katseli häntä silmiin.

— Päästäkää minut, pyysi hän: — minun täytyy lähteä.

— Hetkinen vain, alkoi Rudin…

— Ei, päästäkää, päästäkää minut…

— Pelkäättekö minua?

— En, mutta minun täytyy…

— Mutta sanokaa edes vielä kerran…

— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.

— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö epäilette?

Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon langetessa öiseltä taivaalta.

— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.

— Voi Jumala! huusi Rudin.

Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.

— Olen onnellinen, lausui hän puoliääneen. — Niin, olen onnellinen, toisti hän ikäänkuin vakuuttaakseen itseään.

Hän ojensi vartalonsa suoraksi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja suuntausi notkein askelin puutarhaan, iloisesti heilutellen käsiään.

Mutta sillä aikaa liikahtivat hiljaa oksat syreenilehdossa ja Pandalevski tuli näkyviin. Varovaisesti hän vilkasi ympärilleen, pudisti päätään, puri huultaan ja lausui merkitsevästi: "Kas vaan. Tämä täytyy saattaa Darja Mihailovnan tietoon." Ja piiloutui samassa.

VIII.

Kotiin tullessaan oli Volintsev alakuloinen ja synkkä. Nurjasti hän vastasi sisarensa kysymyksiin ja sulkeutui heti huoneeseensa. Aleksandra Pavlovna päätti kiireesti lähettää hakemaan Leshneviä. Hän riensi aina hänen turviinsa vaikeain tapausten sattuessa. Leshnev lähetti takaisin sen vastauksen, että hän seuraavana päivänä tulee.

Volintsev ei aamullakaan näyttänyt valoisammalta. Juotuaan teetä oli hän aikonut lähteä työhön, vaan jäikin sitte kotiin, heittäysi sohvalle pitkäkseen ja rupesi lukemaan kirjaa, joka yleensä tapahtui hyvin harvoin. Kirjallisuus ei vetänyt Volintseviä puoleensa ja runoja hän suorastaan pelkäsi. — Tietysti ei itse runojen tähden, sanoi hän, ja lisäsi sanojensa vahvistukseksi seuraavat runoilija Aibulatan säkeet:

    Ei murheenlaakson viime hetkeen asti
    Voi järki eikä korska viisaus
    Kädellään tallata pois taitavasti
    Veristä lemmenkukkaa elämän.

Liikutuksella Aleksandra Pavlovna katseli veljeään, mutta ei kiusannut häntä kysymyksillä. Samassa ajoivat vaunut portaitten eteen. "Jumalan kiitos, se on Leshnev", arveli hän. Mutta palvelija ilmoittikin Rudinin saapuneen.

Volintsev viskasi kirjan lattialle ja nosti päätään.

— Kuka tuli? kysäsi hän.

— Rudin, Dmitri Nikolaitsch, toisti palvelija.

Volintsev nousi.

— Olkoon hyvä, mutisi hän palvelijalle ja, kääntyen Aleksandra
Pavlovnan puoleen, lisäsi hän: — jätä sinä meidät.

— Mutta minkätähden? alkoi tämä…

— Sentähden että… vastasi Volintsev kiivaasti; — sinua pyydän.

Rudin astui sisään. Volintsev, seisoen keskellä lattiaa, tervehti häntä kylmästi, ojentamatta hänelle kättään.

— Tulen odottamatta, myöntäkää se, alkoi Rudin ja asetti hattunsa ikkunalle.

Hänen huulensa hiukan vapisivat; hänen asemansa ei ollut hauska, mutta hän koetti peittää hämmennystään.

— En ollut teitä odottanut, se on totta, sanoi Volintsev — mieluummin olisin odottanut teidän lähettävänne toisen henkilön — puolestanne.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, sanoi Rudin istuutuen: — ja olen erittäin iloinen suoruudestanne. Niin on paljon parempi. Ja kuin jalosukuisen miehen luo olenkin tullut luoksenne.

— Eiköhän kävisi keskusteleminen ilman kohteliaisuuksia, huomautti
Volintsev.

— Tahdon heti selittää minkätähden olen tullut.

— Olemmehan tuttavat: kuinka ette voisi tulla luokseni? Ettehän sitä paitsi ensi kertaa kunnioita minua käynnillänne.

— Jalosukuisena miehenä olen tullut jalosukuisen miehen luo, toisti
Rudin: — ja alistun nyt teidän yksinomaisen arvostelunne alaiseksi…
Luotan teihin täydellisesti…

— Mistä sitte on kysymys? kysyi Volintsev, joka yhä entisestä asennostaan synkästi katseli Rudiniin, hitaasti kiertäen viiksiensä päitä.

— Pyydän… tulen tietysti selvittämään väliämme; vaikkei sitä tosin voitane tehdä yhdellä kertaa.

— Minkätähden ei?

— Sentähden, että tähän kuuluu kolmaskin henkilö…

— Mikä kolmas henkilö?

— Sergei Pavlitsch, ymmärrättehän minut.

— Dmitri Nikolaitsch, en totisesti ymmärrä vähääkään.

— Tahdotte…

— Tahdon, että puhuisitte kiertelemättä! puuttui Volintsev puheeseen.

Hän rupesi todenteolla suuttumaan.

Rudin rypisti kulmakarvojaan.

— No niin… olemmehan kahdenkesken… Olen velvollinen sanomaan teille… Kai te sen jo olette arvannutkin (Volintsev kohotteli kärsimättömästi olkapäitään) — olen velvollinen ilmoittamaan teille, että rakastan Natalia Aleksejevnaa ja saatan toivoa, että hänkin rakastaa minua.

Volintsev kalpeni, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän asteli ikkunan luo samassa palatakseen takaisin.

— Te käsitätte, Sergei Pavlitsch, lisäsi Rudin, — että jollen olisi varma…

— Helkkarissa! tokasi Volintsev hätäisesti väliin; — en epäile vähääkään… Mitä hulluja! Onneksi olkoon! Sitä vain hämmästelen, mikä riiviö teidät lähettää juuri minua huvittamaan noilla uutisilla… Mitä se minuun kuuluu? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä ketä te rakastatte ja kuka teitä rakastaa? Suoraan sanoen en ymmärrä tätä.

Volintsev katseli ulos ikkunasta. Hänen äänensä kaikui kumealta.

Rudin nousi.

— Minäpä sanon teille, Sergei Pavlitsch, — minkätähden päätin lähteä luoksenne, minkätähden en pitänyt itseäni oikeutettuna salaamaan teiltä… molemminpuolista tilaamme. Kunnioitan teitä liian syvästi — sentähden tulin. En tahtonut… emme kumpikaan tahtoneet näytellä teidän edessänne. Tunteenne on minulle ollut tuttu… Voitte luottaa siihen, että tiedän arvoni, tiedän kuinka huonosti kykenen korvaamaan teidät hänen sydämmessään; mutta jos kerran kohtalo näin on määrännyt, niin olisiko parempi viekastella, pettää, teeskennellä? Olisiko parempi että ymmärtäisimme toisemme väärin, että antautuisimme sellaisiin näytelmiin kuin eilen päivällispöydässä? Sanokaa nyt itse, Sergei Pavlitsch?

Volintsev laski käsivartensa ristiin rinnalleen ikäänkuin lauhduttaakseen itseään.

—- Sergei Pavlitsch! jatkoi Rudin: — nyt olen teitä loukannut, tunnen sen… mutta koettakaa meitä ymmärtää, käsittää ettei meillä ollut muuta keinoa osoittaa teille kunnioitustamme, osoittaa että pidämme arvossa jaloa suoruuttanne. Suoruus, täydellinen suoruus ei voisi tulla kysymykseenkään jollekin toiselle, mutta teille se on velvollisuus. Onhan teidän mieluisaa tietää, että salaisuutemme on teidän käsissänne…

Volintsev nauroi väkinäisesti.

— Kiitoksia vaan luottamuksesta! huudahti hän: — mutta olkaa hyvä, huomatkaa, etten ole halunnut tietää teidän salaisuuttanne enempää kuin olen tahtonut teille omaani antaa. Te pitelette sitä vaan kuin omaa tavaraanne. No niin, te puhutte kuin molempien puolesta. Siis saatan otaksua että Natalia Aleksejevna tietää tästäkin käynnistänne ja sen tarkoituksesta.

Rudin tuli hiukan hämilleen.

— Ei, en ilmoittanut Natalia Aleksejevnalle aikomustani; mutta tiedän hänen olevan samaa mieltä kanssani.

— Tämä kaikki on erinomaista, sanoi hetken vaiettuaan Volintsev, rapsotellen ikkunaruutua sormillaan; — vaikka, totta puhuen, olisi paljon parempi jos hiukan vähemmin kunnioittaisitte minua. Suoraan sanoen en minä ensinkään tarvitse kunnioitustanne, hitto vieköön; mitä te nyt sitte tahdotte minusta?

— En mitään… tai tahdonhan! Sitä, ettette pitäisi minua viekkaana, kavalana ihmisenä, että koettaisitte minua ymmärtää… Toivon ettette enään epäile vilpittömyyttäni… Tahdon, Sergei Pavlitsch, että eroaisimme ystävinä, että antaisitte minulle kätenne, niinkuin ennenkin…

Rudin likeni Volintseviä.

— Anteeksi, armollinen herra, mutisi Volintsev kääntyen ympäri ja astuen pari askelta taapäin: — olen valmis antamaan aikomuksellenne täyden tunnustuksen. Kaikki on erinomaista, sanokaamme ihanteellistakin, mutta meikäläiset, me olemme yksinkertaista väkeä, meille kelpaa koristelematon prenikka, me emme voi seurata niin korkeiden ajatusten lentoa kuin teidän… Se mikä teistä on vilpittömyyttä, saattaa meistä tuntua tunkeilevaisuudelta, hävyttömältä. Se mikä teille on yksinkertaista ja selvää, saattaa meistä olla sekavaa ja hämärää. Te kerskaatte siitä että teiltä salaamme itsemme: mutta emmehän kuitenkaan ymmärtäisi teitä. Suokaa anteeksi, etten voi pitää teitä ystävänä enkä antaa teille kättä… ehkä se on pikkumaista; mutta pikkusieluhan minä olenkin.

Rudin otti hattunsa ikkunalta.

— Sergei Pavlitsch, sanoi hän surullisesti; — olen pettynyt toiveissani. Käyntini teillä päättyy sangen kummallisesti; olin toivonut, että… (Volintsev teki kärsimättömän liikkeen)… Suokaa anteeksi, en puhu siitä enempää. Ja tarkoin harkittuani asiaa, kyllä huomaan, ettette olisi voinut toisin menetellä. Jääkää hyvästi ja sallikaa minun edes vielä kerran, viimeisen kerran vakuuttaa, että aikomukseni ovat olleet rehelliset… Teidän vaatimattomuudestanne olen vakuutettu…

— Tästä tulee jo liikaa! huusi Volintsev vihasta väristen; — en ole koskaan kysynyt vakaumustanne; ja vaatimattomuuteeni ei teillä ole mitään oikeutta luottaa!

Rudin aikoi sanoa jotakin, mutta tekikin vain liikkeen käsillään, kumarsi ja läksi. Mutta Volintsev heittäysi sohvalle ja kääntyi seinään päin.

— Saako tulla luoksesi? kuului ovelta Aleksandra Pavlovnan ääni.

Volintsev ei heti vastannut. Salavihkaa hän pyyhkäsi kädellä kasvojaan.

— Ei Sascha, sanoi hän sitte hiukan muuttuneella äänellä; — odota vielä vähän.

Puolen tunnin kuluttua tuli Aleksandra Pavlovna taas ovelle.

— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?

— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.

Leshnev tuli.

— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.

Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan, kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi tämän tietävän ne.

— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon ikävyyksiä, mutta en tätä… Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.

—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta. Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan lähteä sillä tavalla ihmisen luo…

Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.

— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois, hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta… Olihan se jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen, kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä hänelle on välttämätöntä… Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa että palvelijansa.

— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja puhui!

— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!

— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo tuollainen on, filosofiaako vai mitä?

— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.

Volintsev katsoi Leshneviin.

— Mutta eikö hän sitte valehdellut?

— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra Pavlovna tänne… Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla puhumatta. Hän antaa meille teetä.

— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän sitte.

Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi sen hellästi huulilleen.

* * * * *

Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli, hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.

Katumus kalvoi Rudinia.

— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi uskaliaisuutta!…

Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa — päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan neiti Boncourtin i kanssa… Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat, katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli… Hovinainen hänessä tuli selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut, syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.

Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön, poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:

»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos… Tulkaa. Meidän täytyy tehdä päätös.

P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme; siinä tapauksessa annan teille tiedon…»

Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut, vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.

Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta, jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata, että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo, mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa… Kansan kesken kulki salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.

Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton. Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä, varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää, mitä koko hänen olennossaan liikkuu… Viisas, teräväjärkinen Rudin ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.

Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.

— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.

Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.

— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt… Onneksi ei enään ole pitkä matka… Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.

— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien lammille.

Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät tuijottivat suoraan, ankarasti.

— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana. Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti kutsutti minut eilen luoksensa.

— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa… Mitä äitinne sanoi?

— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain kevytmielisyydestäni.

— Vain?

— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena kuin teidän vaimonanne.

— Sanoiko hän todellakin niin?

— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne… että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä kummastuttanut… enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.

Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.

— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.

— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia… Mitä te sitte nyt aiotte tehdä?

— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!… Vai suuttui teidän äitinne niin kovasti?

— Niin… niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.

— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?

— Ei mitään.

— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen Pandalevski!… Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään… Tunnen vain onnettomuuteni… ihmettelen kuinka te voitte säilyttää kylmäverisyytenne!…

— Luuletteko että minun on helppo? sanoi Natalia.

Rudin rupesi kävelemään patoa pitkin. Natalia ei kääntänyt hänestä silmiään.

— Kuinka tarkkaan äitinne kyseli teiltä? sanoi Rudin vihdoin.

— Hän kysyi vain rakastanko teitä?

— No… entä te?

Natalia vaikeni.

— En valehdellut.

Rudin tarttui hänen käteensä.

— Aina, aina yhtä jalona, ylevänä! Oi tuota tytön sydäntä — se on puhtainta kultaa! No, oikeinko äitinne päättäväisyydellä lausui pitävänsä avioliittoamme mahdottomana?

— Oikein päättäväisyydellä. Ja niinkuin jo sanoin teille, hän on vakuutettu siitä, ettette aio minua naida.

— Hän siis pitää minua pettäjänä. Millä olen tuon ansainnut?

Ja Rudin tarttui päähänsä.

— Dmitri Nikolaitsh! sanoi Natalia: — kulutamme aikaamme hukkaan. Muistakaa, että näemme toisemme viimeisen kerran. En tullut tänne itkeäkseni, vaihtaakseni — näette etten itke — tulin saamaan teiltä neuvoa.

— Niin, mutta mitä neuvoa voisin teille antaa, Natalia Aleksejevna?

— Mitä neuvoako? Olettehan mies: olen tottunut luottamaan teihin ja olen teihin luottava loppuun asti. Sanokaa: mitä aiotte tehdä?

— Mitä aion? Kai äitinne minut karkoittaa talosta?

— Ehkä. Hän ilmoitti minulle jo eilen, että täytyy lakkauttaa seurusteleminen kanssanne… Mutta te ette vastannut kysymykseeni.

— Mihin kysymykseen?

— Miten luulette, miten meidän nyt on meneteltävä?

— Miten meidän on meneteltävä? sanoi Rudin: — tietysti meidän täytyy alistua.

— Alistua, äänteli Natalia hitaasti ja hänen huulensa kalpenivat.

— Alistua kohtalon alle, jatkoi Rudin. — Mitä voisimme tehdä? Kyllä minä hyvin tunnen kuinka katkeraa, raskasta, sietämätöntä tämä on! mutta arvostelkaa nyt itse, Natalia Aleksejevna, olen köyhä… Totta on, että voin tehdä työtä; mutta vaikkapa olisin rikas mies, niin jaksaisitteko te kantaa väkivaltaisen riistäytymisen perheestänne, äitinne vihan?… Ei, Natalia Aleksejevna! sitä ei kannata ajatella. Nähtävästi meidän ei ole sallittu elää yhdessä, ja sitä onnea, jota olin uneksinut, ei ole minulle!

Natalia peitti äkkiä käsillään kasvonsa ja rupesi itkemään. Rudin likeni häntä.

— Natalia Aleksejevna! rakas Natalia! lausui hän tulisesti: — älkää itkekö, Jumalan tähden, se vihloo sydäntäni. Rauhoittukaa…

Natalia nosti päätään.

— Käskette minua rauhoittumaan, alkoi hän ja kyynelten lävitse säihkyivät hänen silmänsä: — en itke siitä syystä kuin luulette… Se ei minuun koske: mutta minuun koskee se, että olen pettynyt teidän suhteenne. Voi! tulen luoksenne saamaan neuvoa, sellaisena hetkenä, ja ensimmäinen sananne on: alistukaamme… Alistukaamme! Sillä tavallako te sovitatte elämäänne vapauden, uhrautumisen, joista niin paljon olette puhunut, jotka…

Hänen äänensä katkesi.

— Mutta Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin hämillään: — muistakaa, että enhän minä sanoistani luovu… vaan…

— Kysyitte, jatkoi Natalia uusin voimin: — mitä vastasin äidilleni kun hän ilmoitti mieluummin suostuvansa kuolemaani kuin avioliittooni teidän kanssanne: vastasin, että ennemmin kuolen, kuin menen toisen kanssa naimisiin… ja te sanotte: alistukaamme! Ehkä onkin totta, että te paremman puutteessa, aikanne kuluksi minua leikititte…

— Vannon teille, Natalia Aleksejevna… vakuutan teille… kertoili
Rudin.

Mutta tyttö ei häntä kuunnellut.

— Miksette jättänyt minua rauhaan? miksi te itse… Tai ehkette punninnut esteitä? Minua hävettää puhua tästä … mutta kaikkihan nyt on ollutta.

— Teidän täytyy rauhoittua, Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin: — meidän täytyy yhdessä ajatella mitä…

— Te puhuitte niin usein uhrautumisesta, jatkoi Natalia: — ja tiedättekö, jos tänään heti olisitte minulle sanonut: "rakastan sinua, mutta en voi mennä naimisiin, en voi tulevaisuutta taata, anna mulle kätesi ja jätä minut sitte", — niin tiedättekö, että olisin teitä seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa? Totta on kyllä, että päätöksestä vielä on pitkä matka tekoon ja teidän rohkeutenne on tällä haavaa poissa aivan niinkuin toissa päivänä päivällispöydässä, kun keskustelitte Volintsevin kanssa.

Puna valui Rudinin kasvoille. Natalian odottamaton kiihkeys häntä lannisti ja hänen viimeiset sanansa loukkasivat hänen itserakkauttaan.

— Nyt olette liian kiihottuneessa mielentilassa, Natalia Aleksejevna, alkoi hän, — ymmärtääksenne kuinka kovasti minua loukkaatte. Toivon, että aikaa voittaen myönnätte minulle oikeuteni; käsitättehän miksi minun piti luopua onnesta, joka, omien sanojenne mukaan, ei asettanut minulle mitään, velvollisuuksia. Kalliimpi kaikkea maailmassa on minulle teidän mielenne rauha ja olisinhan minä alhaisin ihminen, jos käyttäisin hyväkseni…

— Ehkä, ehkä, puuttui Natalia puheeseen: — ehkä olette oikeassa; en tiedä mitä sanon. Varma on, että tähän saakka olen teihin luottanut, uskonut jokaiseen sanaanne… Tästälähtien olkaa hyvä, punnitkaa sanojanne, älkää niitä sirotelko ilmaan. Saneessani teille että teitä rakastan, tiesin kyllä mitä se sisälsi: olin valmiina kaikkeen… Ja nyt ei minulla enään ole muuta tekemistä kuin kiittää opetuksesta ja sanoa jäähyväiset.

— Jääkää vielä, Jumalan tähden, Natalia Aleksejevna, rukoilen teitä. En ansaitse tuota halveksimistanne, vannon sen teille. Asettukaa tekin minun asemaani. Vastaan sekä teistä että itsestäni. Jollen teitä rakastaisi uskollisimmalla rakkaudella, niin — Jumala sen tietää! paikalla pyytäisin teitä seuraamaan itseäni… Ennemmin tai myöhemmin äitinne sentään antaisi meille anteeksi… ja silloin… Mutta ennen kuin ajattelen omaa onneani, täytyy minun…

Hän ei lausunut lausettaan loppuun. Natalian katse, joka oli suoraan häneen tähdätty, lannisti häntä.

— Te koetatte näyttää toteen, että olette rehellinen ihminen, Dmitri Nikolaitsch, sanoi Natalia: — en sitä epäilekkään. Te että saata toimia itsekkäitten tarkoitusten saavuttamiseksi; enkä tullutkaan tänne saadakseni vakuutusta siitä…

— En odottanut, Natalia Aleksejevna…

— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette odottanut. Älkää olko huolissanne… te ette rakasta minua, enkä minä tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.

— Rakastan teitä! huusi Rudin.

Natalia ojensihe suoraksi.

— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut, Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta… Te olette minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin… Olen syystä saanut rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en ikinä unohda näitä olleita päiviä… jääkää hyvästi…

— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?

Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva ääni näytti saaneen hänet horjumaan.

— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin särkyi… Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan täällä? Pelkurin… Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu… se on kamalaa!" Siinä kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin? Ei! jääkää hyvästi… Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen tuntisin nyt, tänä hetkenä… Ei, ei, jääkää hyvästi!…

Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.

— Te pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.