Rudin

Mutta Natalia ei enään huomannut häntä, vaan kiirehti nurmikon poikki kotia kohti. Onnellisesti hän saapui makuuhuoneeseensa, mutta oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hänen voimansa pettivät: tunnottomana kaatui hän Maschan syliin.

Kauvan Rudin vielä seisoi lammilla. Vihdoin hän säpsähti, kääntyi sitte hitain askelin tielle ja alkoi hiljaa kävellä. Hän oli häpeillään ja… katkeralla mielin. "Onko tuo tyttö seitsentoistavuotias!" mietti hän… "En ole tuntenut häntä… Omituinen tyttö. Ja mikä tahdonvoima hänessä!… Hän on oikeassa! se rakkaus, jonka häneen tunsin, ei ole hänen arvoisensa… Tunsin? kysyi hän itseltään. Enkö sitte enään tunne rakkautta? Näinkö tämän kaiken piti päättyä? Kuinka saatoinkaan olla niin raukkamainen ja mitätön hänen, rinnallaan!"

Juoksurattaitten tärinä sai Rudinin kohottamaan katsettaan. Uskollista ravaajaan ohjaten tuli siellä Leshnev. Vaieten Rudin häntä tervehti ja ikäänkuin äkillisen tuuman johtamana hän kiireesti kääntyi ympäri ja alkoi astua Darja Mihailovnan taloa kohti.

Leshnev antoi hänen mennä ja katsahti hänen jälkeensä. Hetken mietittyään, käänsi hänkin ympäri hevosensa — ja läksi ajamaan takaisin Volintsevin luo, jossa oli viettänyt yönkin. Volintsev makasi vielä. Leshnev ei lähettänyt herättämään häntä, vaan istuutui parvekkeelle ja odotteli, piippua poltellen, teetä.

X.

Noin kello kymmenen ajoissa noustessaan ja kuullessaan Leshnevin istuvan parvekkeella, hämmästyi Volintsev suuresti. Hän lähetti kutsumaan häntä luokseen.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. — Sinunhan piti lähteä kotiin.

— Piti kyllä, mutta tapasin tiellä Rudinin… yksin kävelemässä kedolla ja niin hajamielisen näköisenä. Minä päätinkin kääntyä takaisin.

— Senkötähden, että Rudin tuli vastaasi?

— No niin, totta puhuen en itsekkään tiedä, minkätähden käännyin takaisin; luultavasti sentähden että sinä muistuit mieleeni; rupesi tekemään mieleni jutella kanssasi; kotiinhan kyllä vielä ehdin.

Volintsev hymähti katkerasti.

— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua itseänikään… Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille teetä.

Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla…

Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.

— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.

— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä tavalla! Ihan pudotin piippuni… Mikä sinua vaivaa?

— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan: kaikki veri alkaa minussa kiehua.

— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. —
Heitä hänet jo rauhaan!…

— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se. Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin peltopyyn.

— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa… kuinka sinä ehtisit ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?

Volintsev heittäysi tuolille.

— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa olluksi missään.

— Matkustat… Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!

— Niin; mutta mihin jätän sisareni?

— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta. Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee, toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin enään tartu!

— Lasket leikkiä, Mischa!

— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait päähäsi.

— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen kanssaan!…

— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!…

Palvelija astui sisään kirje kädessä.

— Keneltä? kysyi Leshnev.

— Dmitri Nikolajevitsch Rudinilta. Lasunskin palvelija toi.

— Rudiniltako? toisti Volintsev: — kenelle?

— Teille.

— Vai minulle… anna tänne.

Volintsev tarttui kirjeeseen, repäisi sen kiireesti auki ja alkoi lukea. Leshnev katseli häntä tarkkaan: omituinen, miltei riemuisa ilme näyttäytyi Volintsevin kasvoilla; hän päästi kätensä rentoina alas.

— No? kysyi Leshnev.

— Lue, sanoi Volintsev puoliääneen ja ojensi hänelle kirjeen.

Leshnev alkoi lukea. Rudin kirjoitti:

"Arvoisa herra Sergei Pavlitsch!

Lähden tänään Darja Mihailovnan talosta, lähden ainiaaksi. Tämä teitä epäilemättä kummastuttaa, varsinkin eilisten tapahtumien jälkeen. En teille saata selittää miksi juuri näin lähden; mutta tuntuu mielestäni siltä, kuin olisi velvollisuuteni ilmoittaa teille lähdöstäni. Te ette minusta pidä, päinvastoin olen teistä huono ihminen. Tarkoitukseni ei ole puolustautua: aika tekoni selittää. Mielestäni ei ole tarpeellista eikä miehen arvoista ruveta ennakolta ärtyneelle ihmiselle todistamaan hänen ennakkoluulojensa vääryyttä. Se joka minua tahtoo ymmärtää, se suo minulle anteeksi, sen syytös taas, joka ei tahdo eikä voi minua ymmärtää, — ei minua liikuta. Olen pettynyt teidän suhteenne. Pysytte kyllä silmissäni samana jalona ja rehellisenä ihmisenä kuin ennenkin; mutta minä luulin teidän seisovanne ylempänä sitä piiriä, jossa kasvoitte… Petyin. Minkä sille voi?! Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta. Mainitsen sen vieläkin, että lähden pois. Toivotan teille onnea. Myöntäkää, että tämä toivomukseni on aivan epäitsekäs: tulkaa onnelliseksi! Ehkä aikaa voittaen muutatte mielipiteenne minusta. Tulemmeko joskus kohtaamaan toisemme, sitä en tiedä. Joka tapauksessa piirrän vilpittömällä kunnioituksella,

                                                    Teidän
                                                    D.R."

 "P.S. Velkani kaksisataa ruplaa lähetän teille paikalla, kun olen
 saapunut kotiini T:n kuvemementissa. Myöskin pyydän, ettette Darja
 Mihailovnalle mainitsisi mitään tästä kirjeestä."

 "P.P.S. Vielä viimeinen, vakava pyyntö: toivon, ettette, lähdettyäni,
 Natalia Aleksejevnalle muistuta viime käynnistäni luonanne…"

— No, mitä sanot? kysyi Volintsev heti kun Leshnev oli lopettanut kirjeen.

— Mitä tässä on sanomista! virkkoi Leshnev, — muuta kuin itämaalaiseen tapaan huutaa: "Allah! Allah!" ja painaa huulet kiinni hämmästyksestä — ei muuta. Vai lähtee hän… No! tie on sileänä hänen edessään. Mutta se on lystikästä, että hän piti velvollisuutenaan kirjoittaa tämän kirjeen ja että hän silloin piti velvollisuutenaan tulla luoksesi… Tuollaisia herroja kohtaavat joka askeleelta velvollisuudet ja velvollisuudet — ja velat, lisäsi Leshnev hymyillen osoittaen jälkikirjoitusta kirjeessä.

— Ja minkälaisia lauseita hän käyttää! huudahti Volintsev. — Hän on pettynyt: hän odotti että seisoisin yläpuolella sitä piiriä.. Mitä joutavia, hitto vieköön! Ne ovat runoja hullummat!

Leshnev ei vastannut mitään; hänen silmänsä vain hymyilivät. Volintsev nousi.

— Minä lähden Darja Mihailovnan luo, mutisi hän: — tahdon tietää mitä tämä kaikki merkitsee…

— Odota veli: anna hänen lähteä tiehensä. Mitä sinä taas rupeisit tapaamaan häntä? Nythän hän katoaa — voitko vielä muuta toivoa? Parempi on, että heität pitkäksesi ja nukut; luultavasti et koko yönä tehnyt muuta kuin käännyit kyljeltä toiselle. Mutta nythän asiasi kääntyvät parhain päin…

— Mistä sinä sen päätät?

— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi kanssa juttelemaan.

— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!… Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa lievettä.

— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle…

Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.

— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään on?

— Hyvin, hän läksi vainiolle.

Aleksandra Pavlovna vaikeni.

— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa syrjää: — tiedättekö minkätähden…

— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän tuli sanomaan jäähyväisiä.

Aleksandra Pavlovna nosti päätään.

— Miten? sanomaan jäähyväisiä…

— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.

— Lähteekö?

— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.

— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin…

— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.

— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä mitään; ja kai te minulle nauratte…

— Totta totisesti en… Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme pohtimaisillamme veljenne kanssa.

— Mitä? Minkä tuuman?

— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne ottaisin minä huostaani…

— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.

— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua. Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri, viettää päiväkauden polvillani?

— Sepä olisi hauska nähdä!

Leshnev nousi äkkiä.

— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte tuon kaiken nähdä.

Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.

— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.

— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä. Jos tahdotte tulla vaimokseni… Mutta lähden nyt. Jollei teille ole vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä tulen…

Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja alkanut tuijottaa jonnekin.

— Mihailo Mihailitsch! kuuli hän sisäpiian äänen: — olkaa hyvä, tulkaa rouvan luo. Hän lähetti kutsumaan teitä.

Mihailo Mihailitsch kääntyi, tarttui molemmin käsin tyttöä päähän, tämän suureksi hämmästykseksi, suuteli häntä otsalle ja meni sitte Aleksandra Pavlovnan luo.

XI.

Kohdattuaan Leshnevin, Rudin heti sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti kaksi kirjettä: toisen Volintseville (jonka sisällön lukija jo tuntee); ja toisen Natalialle. Tämän toisen kirjeen ääressä hän istui kauvan, pyyhkieli pois ja muutteli sitä; kirjoitti sen vihdoin huolellisesti hienolle postipaperiarkille, käänsi sen niin pieneen kokoon kuin suinkin ja pisti sen taskuunsa. Surullisen näköisenä astui hän pari kertaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitte tuolille ikkunan ääreen, nojaten päätään käteensä; kyyneleet valuivat hiljaa hänen silmälautainsa alta… Hän nousi, pani takkinsa nappiin, soitti palvelijaa ja lähetti hänen kysymään Darja Mihailovnalta, sopiiko häntä tavata.

Palvelija palasi pian ilmoittaen, että Darja Mihailovna häntä odottaa.
Rudin läksi hänen luokseen.

Hän otti hänet vastaan samassa pienessä suojassa kuin ensi kerran, kaksi kuukautta sitte. Mutta nyt ei hän ollut yksin, vaan Pandalevski, vaatimattomana, sileänä, puhtosena ja herttaisena kuten aina, oli hänen kanssaan.

Darja Mihailovna kohteli Rudinia sangen rakastettavasi ja Rudin tervehti häntä yhtä rakastettavasi, mutta jo ensi katsannolta olisi hiukankin kokenut henkilö huomannut noitten molempien hymyilevistä kasvoista, ettei heidän välinsä ollut eheä. Rudin tiesi, että Darja Mihailovna on hänelle suuttunut ja Darja Mihailovna epäili Rudinin tietävän kaikki. Pandalevskin uutinen oli suuresti kummastuttanut Darja Mihailovnaa. Hänen ylimysylpeytensä oli noussut. Tuo köyhä, tähän saakka tuntematon Rudin, mies, jolla ei ollut arvonimeä, oli juljennut pyytää kahdenkesken kohdata hänen, — Darja Mihailovnan tytärtä!!

— Olkoon hän mielellään viisas mies, nero! oli hän sanonut: — mitä se sitte merkitsee? Sittehän jokainen voi toivoa pääsevänsä vävykseni!

— En enään uskonut silmiäni, oli Pandalevski puuttunut puheeseen. —
Kuinka saattaa sillä tavalla unohtaa asemansa!

Darja Mihailovnassa oli noussut myrsky, ja Natalia sai kuulla kunniansa.

Darja Mihailovna käski Rudinia istumaan. Tämä istuutui, mutta ei entisen Rudinin tavoin, joka miltei oli ollut isäntänä talossa, ei edes hyvänä tuttavana, vaan vieraana, eikä likeisenäkään vieraana. Muutos oli tapahtunut ainoassa hetkessä… Niinkuin vesi äkkiä muuttuu kovaksi jääksi.

— Tulen luoksenne, Darja Mihailovna, alkoi Rudin: — kiittämään vieraanvaraisuudestanne. Sain tänään tietoja kotikylästäni ja täytyy minun välttämättömästi lähteä sinne tänään.

Darja Mihailovna katseli tarkasti Rudiniin.

"Hän on mahtanut arvata asiat", ajatteli hän. "No, sen parempi. Hän vapauttaa minut raskaista selityksistä. Eläkööt viisaat ihmiset!" Ääneen lausui hän:

— Todellako? Voi, miten ikävä. Vaan minkä sille mahtaa! Toivon näkeväni teidät ensi talvena Moskovassa. Pianpa me itsekin lähdemme pois täältä.

— En tiedä, Darja Mihailovna, pääsenkö Moskovaan; mutta jos onnistun saamaan kokoon varoja, niin onhan velvollisuutenikin käydä luonanne.

"Ähäh, veliseni!" tuumaili vuorostaan Pandalevski; "oletpa tässä kauvan pitänyt talon rouvaa vallassasi, mutta nyt lausutte toisillenne tuollaisia sanoja!"

— Oletteko kylästänne saanut huonoja uutisia? kysyi hän, tapansa mukaan pysähdellen sanojen välillä.

— Olen, vastasi Rudin kuivasti.

— Onko ehkä kohdannut katovuosi?

— Ei… muuta vaan… Olkaa vakuutettu siitä, Darja Mihailovna, etten milloinkaan unohda aikaa, jonka vietin teidän talossanne.

— Ja minä, Dmitri Nikolaitsch, tulen aina mielihyvällä muistelemaan tutustumista teihin… Milloin lähdette?

— Tänään, päivällisen jälkeen.

— Niin pian!… No, toivotan teille onnellista matkaa. Ja ehkä, jolleivat asianne teitä kauvan kahlehdi, vielä tapaatte meidät täällä.

— Tuskin, sanoi Rudin ja nousi. — Suokaa anteeksi, lisäsi hän, — etten tällä hetkellä voi maksaa velkaani takaisin; mutta heti kun tulen maalle…

— Älkää nyt siitä puhuko, Dmitri Nikolaitsch! katkaisi hänet Darja
Mihailovna: — ettekö nyt häpeä!… Mutta mitä kello nyt on? kysyi hän.

Pandalevski veti liivinsä taskusta emaljeeratun kultakellon ja sitä katsellessaan, taivutti hän varovaisesti ruusuista poskeaan kovaa, valkoista kaulustansa vastaan.

— Kolmekymmentäkolme minuuttia yli kaksi, vastasi hän.

— Sitte pitää mennä pukeutumaan, huomautti Darja Mihailovna. — Näkemiin asti, Dmitri Nikolaitsch!

Rudin nousi. Koko hänen ja Darja Mihailovnan välisellä keskustelulla oli omituinen leimansa. Sillä tavalla harjoittelevat näyttelijät osiansa, sillä tavalla vaihtelevat valtiomiehet konferensseissa edeltäkäsin päätetyitä lauseita…

Rudin läksi ulos. Nyt hän kokemuksesta tiesi, kuinka maailmanmiehet eivät heittämällä, vaan suorastaan - viskaten työntävät luotaan ihmisen, joka on käynyt heille tarpeettomaksi: niinkuin hansikkaan tanssiaisten oltua, niinkuin konvehtipaperin, niinkuin raha-arpajaisista jääneen tyhjän lipun.

Hän heittäytyi hetkeksi pitkäkseen ja rupesi kärsimättömyydellä odottamaan lähtöä. Hänen aikomuksensa herätti koko talossa yleistä hämmästystä; palvelusväkikin katseli häntä kummastellen. Basistov ei salannut mielipahaansa. Natalia pakeni Rudinia ja vältti hänen katsettaan; tuskin sai Rudin pistetyksi kirjeensä hänen käteensä. Päivällispöydässä Darja Mihailovna vielä kerran mainitsi toivovansa tavata hänet ennen Moskovaan menoa, mutta Rudin ei siihen vastannut mitään. Pandalevski puhutteli häntä eniten. Rudinin teki tuontuostakin mieli antaa hänen kukoistaville, punertaville kasvoilleen korvapuusti. Neiti Boncourt katsahti usein Rudiniin, silmissään omituinen, viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä lintukoirilla. "Ähäh!" näytti hänen katseensa sanovan: "siinä sait!"

Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä. Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei karkotettuna… "Miten kaikki on käynyt? Ja minkätähden sellaisella kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on." Tätä mietti Rudin kumartaessaan kaikkiin suuntiin väkinäisellä hymyllä. Kun hän Nataliaan loi viimeisen katseensa, värisi hänen sydämmensä: tytön silmät seurasivat häntä suruisella jäähyväisnuhteella.

Kiireesti juoksi Rudin alas portaita ja nousi vaunuihin. Basistov lupasi tulla saattamaan häntä ensimmäiselle posti-asemalle.

— Muistatteko, alkoi Rudin heti päästyä pihasta leveälle ajotielle, jonka molemmille puolille oli istutettu kuusia: — muistatteko, mitä Don Quixote, lähtiessään herttuattaren talosta, sanoo aseenkantajalleen? "Sancho ystäväni!", sanoo hän, "vapaus se on ihmisen parhaita omaisuuksia, ja onnellinen se, jolle Jumala on suonut leipäpalasen, josta hänen ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa kenellekään toiselle!" Sen, mitä Don Quixote silloin tunsi, tunnen minä nyt… Suokoon Jumala teidänkin, kelpo Basistov, joskus kokea samaa tunnetta!

Basistov puristi Rudinin kättä ja sydän kelpo nuorukaisen rinnassa sykki valtavasti. Asemalle asti puhui Rudin ihmisen ansioista, todellisen vapauden merkityksestä. Hän puhui tulisesti, jalosti, oikeudentunnolla — ja kun eronhetki tuli, ei Basistov voinut pidättyä, vaan heittäytyi Rudinin syliin ja itki. Hudinkin vuodatti kyyneleitä, mutta ei sentähden, että hänen tuli erota Basistovista, vaan olivat hänen kyyneleensä itserakkauden kyyneleitä.

Natalia meni huoneeseensa ja luki Rudinin kirjeen.

"Rakastettava Natalia Aleksejevna, — kirjoitti hän — olen päättänyt lähteä. Muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennenkuin minua selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni kanssa lakkaavat kaikki väärinymmärrykset; ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi sitte viipyisin?… Niin se on; mutta minkätähden sitte kirjoitan teille?

"Eroan teistä luultavasti ainiaaksi ja liian katkeraa olisi jättää teille itsestäni vielä huonomman muiston kuin ansaitsen. Sentähden kirjoitan teille. En tahdo puolustautua enkä syytä ketään muuta kuin itseäni: mutta tahdon mikäli mahdollista selittäytyä… Viime päivien tapahtumat olivat niin odottamattomat, niin äkilliset…

"Tämänpäiväinen kohtaus tulee minulle olemaan ikimuistettava läksy. Olette oikeassa: en teitä tuntenut, vaikka luulin tuntevani! Elämäni aikana olen ollut tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa, olen likennyt monta naista, monta tyttöä; mutta teissä kohtasin ensimmäisen kokonaan suoran ja rehellisen sielun. Jo tuttavuutemme ensi päivinä tunsin vetovoimaa puoleenne — ehkä sen huomasittekin. Vietin tunnin toisensa jälkeen seurassanne, mutta en tuntenut teitä ja tuskin koetinkaan oppia teitä tuntemaan… ja kuitenkin kuvittelin rakastavani teitä!! Tästä synnistä minua nyt rangaistaan.

"Rakastin kerran ennen naista ja hän rakasti minua… Tunteeni häneen ei ollut yksinkertainen niinkuin ei hänenkään tunteensa minuun; mutta koskei hän itsekkään ollut vilpitön, niin se kävi päinsä. Totuus ei silloin ilmestynyt minulle: enkä sitä tuntenut nytkään, kun se sattui tielleni… Vihdoin opin sen tuntemaan, mutta liian myöhään… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi… Elämämme saattaisivat sulautua yhteen — eivätkä kuitenkaan koskaan sulaudu. Kuinka saattaisin teille todistaa rakastavani teitä todellisella rakkaudella — sydämmellä eikä mielikuvituksessa — kun en edes itse tiedä, kykenenkö yleensä rakastamaan sillä tavoin!

"Luonto on antanut minulle paljon — minä sen tiedän, enkä valheellisesta häveliäisyydestä tahdo ruveta vaatimattomaksi edessänne, varsinkaan näiden katkerain ja minulle häpeällisten hetkien jälkeen… Niin, luonto antoi minulle paljon; mutta minä kuolen olematta käyttänyt voimiani mihinkään arvokkaaseen, jättämättä jälkeeni mitään jaloa. Kaikki rikkauteni on kulunut hukkaan: en ole näkevä hedelmiä siemenestäni. Minulle ei ole annettu… niin, tuskin voin itsekään sanoa mitä minulle ei ole annettu… Kai ei minulle ole annettu sitä, millä saattaa liikuttaa ihmisten sydämmiä, vallata naisten sydämmiä; vallan voittaa järjet, hyödyttämättä, eikä pysyväisesti — sen vain olen saanut. Kohtaloni on omituinen, melkeinpä koomillinen: antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päinneni — ja samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko… Voi hyvä Jumala! Olla kolmenkymmenenviiden vanha ja yhä vielä hankkia johonkin työhön!…

"En ole vielä kenellekään näin paljastanut itseäni — tämä on rippini.

"Mutta nyt olkoon tarpeeksi itsestäni. Tahdon puhua teistä, tahdon antaa teille muutamia neuvoja: muuta en voi.. Olette vielä nuori; mutta miten vanhaksi eläisittekin, niin seuratkaa aina sydämmenne ääntä; älkää alistuko omanne eikä toisen järjen alaiseksi. Tietäkää, että mitä yksinkertaisempi ja ahtaampi se piiri on, jossa elämä kuluu, sitä parempi; pääasia ei ole löytää siitä uusia puolia, vaan se, että kaikki muutokset tapahtuisivat ajallaan. Autuas se joka nuoruudessaan oli nuori"… Mutta huomaan, että nämät neuvot paljon paremmin sopivat minulle itselleni kuin teille.

"Tunnustan teille, Natalia Aleksejevna, että minusta tuntuu hyvin raskaalta. Olen aina ollut selvillä sen tunteen laadusta, jonka herätin Darja Mihailovnan mielessä; mutta toivoin saavuttaneeni sataman edes joksikin ajaksi… Nyt alkaa taas harhailu maailmalla. Mikä minulle voi korvata teidän puhelunne, läsnäolonne, tarkkaavaisen ja viisaan katseenne?… Itsehän olen syypää; mutta myöntäkää, että kohtalo ikäänkuin tahallaan hetkeksi hymyili vastaamme. Viikko sitte tuskin itsekään aavistin, että teitä rakastin. Toissapäivänä illalla puutarhassa kuulin teiltä ensi kerran… mutta miksi siitä muistuttelisin, mitä silloin sanoitte! — Ja jo tänään lähden pois, lähden häveten, tehtyäni teille tuon kauhean tunnustuksen, lähden viemättä mukaani minkäänlaista toivoa… Ja kuitenkaan ette vielä tiedä kuinka rikoksellinen olen edessänne… Minussa on jonkinlainen tyhmä avomielisyys, halu puhua suoraan… Mutta miksi siitä enään kertoisin! Lähdenhän pois, ainiaaksi."

(Siinä Rudin oli aikonut kertoa Natalialle käynnistään Volintsevin luona, mutta mietittyään, pyyhki hän sen pois ja lisäsi Volintsevin kirjeeseen toisen jälkikirjoituksen.)

"Jään yksinäni maailmaan antautuakseni, niinkuin aamulla, katkerasti hymyillen, lausuitte — toisiin, minulle sopivampiin toimiin. Oi, jos todellakin voisin antautua noihin toimiin, vihdoinkin voittaa laiskuuteni… Mutta minä jään samaksi puolinaiseksi olennoksi kuin tähänkin asti olen ollut. Heti ensi vastuksen kohdatessa — lamaannun. Tämä tapaus välillämme on sen osoittanut. Jos edes kantaisin rakkauteni uhriksi tulevaiselle työlleni, kutsumukselleni. Mutta minä suorastaan pelkään siitä johtuvaa vastuunalaisuutta ja sentähden en ole teidän arvoisenne. En ansaitse sitä, että teidät minun tähteni riistettäisiin irti piiristänne… Mutta ehkä kaikki tämäkin on hyväksi. Ehkä tämän kasvatuksen koulusta astun puhtaampana ja väkevämpänä.

"Toivon teille täydellistä onnea. Jääkää hyvästi! Muistelkaa joskus minua. Ja toivon että joskus saatte tietoja minusta.

Rudin."

Natalia päästi Rudinin kirjeen helmaansa ja istui kauvan liikkumattomana, silmät tähdättyinä permantoon. Selvemmin kaikkia todisteita, tämä kirje osoitti hänen olleen oikeassa, kun hän aamulla Rudinia puhutellessaan, välittömästi oli tullut huudahtaneeksi, ettei hän häntä rakasta! Mutta tämä ei suinkaan keventänyt hänen mieltään. Liikkumattomana jäi hän istumaan; tuntui siltä kuin jonkinlaiset pimeät aallot loiskumatta olisivat kulahtaneet umpeen hänen päänsä päälle ja hän itse olisi vajonnut pohjaan, mykkänä, jähmettyneenä. Ensi herääminen lumouksesta on jokaiselle raskas; mutta vilpittömälle sielulle, joka ei tahdo pettää itseään ja joka on kevytmielisyydestä ja luulottelusta kokonaan vapaa, on se miltei sietämätön. Natalia tuli muistaneeksi lapsuuttaan. Kun hän illoin oli ollut kävelemässä, oli hän aina koettanut kulkea taivaan kirkasta laitaa kohti, sinne missä rusko paloi, eikä sinne missä oli pimeää. Nyt oli elämä mustana hänen edessään, hän oli selin päin valoon..

Kyyneleet palasivat Natalian silmiin. Kyyneleet eivät aina tee hyvää. Kun ne, kauvan kiehuttuaan rinnassa, vihdoin alkavat valua, tuottavat ne lievennystä, huojennusta — ensin valuen väkivaltaisesti, sitte yhä helpommin ja suloisemmin; tuskan sanaton uuvutus pääsee niissä valloilleen… Mutta kyyneleet voivat olla kylmiä, hitaasti valuvia kyyneleitä, jotka raskaana, liikuttamattomana taakkana, vuoren lailla painettuaan sydäntä, siitä pusertuvat pisaroittain; ne eivät tuo lohdutusta eivätkä helpoitusta. Hätä itkee sellaisia kyyneleitä ja se, joka ei niitä ole vuodattanut, ei vielä ole tuntenut onnettomuutta. Tänä päivänä oppi Natalia tuntemaan ne.

Parin tunnin perästä Natalia kokosi ajatuksensa, pyyhki silmänsä, sytytti kynttilän, poltti Rudinin kirjeen sen liekissä ja heitti tuhkan ulos ikkunasta. Sitte hän umpimähkään avasi Puschkinin runot (hän teki usein sillä tavalla) ja luki ensi säkeet, joihin hänen silmänsä sattuivat. Ne kuuluivat:

    Ken lempinyt on, häntä vaivaa
    Ain' aave entisaikojen.
    On hälle turhat lohdutukset
    Ja häntä kalvaa katumukset
    Ja käärmeet onnenmuistojen.

Hän nousi, loi kylmällä hymyllä katseen kuvaansa peilissä, kumarsi hiukan päätään ja meni vierashuoneeseen.

Heti kun Darja Mihailovna hänet näki, kutsui hän hänet huoneeseensa, istutti hänet sohvaan ja taputti häntä ystävällisesti poskelle, samalla tarkkaavasti, miltei uteliaasti katsellen häntä silmiin. Darja Mihailovna tunsi salaa olevansa hämillään: ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hän tunne tytärtänsä. Kun Pandalevski oli kertonut hänen ja Rudinin kohtaamisesta, oli hän enemmän hämmästynyt sitä, että järkevä Natalia oli saattanut antautua sellaiseen tekoon, kuin suuttunut. Hän oli heti kutsuttanut hänet luokseen ja ruvennut torumaan — eikä kauniisti niinkuin olisi sopinut odottaa eurooppalaisesti sivistyneeltä naiselta, vaan kutakuinkin äänekkäästi. Mutta Natalian vastaukset, päättäväisyys hänen katseessaan ja liikkeissään olivat hämmästyttäneet, miltei pelästyttäneet Darja Mihailovnaa.

Rudinin äkillinen, hiukan käsittämätön lähtö oli sentään nostanut raskaan painon hänen sydämmeltään; mutta hän odotti kyyneleitä ja hermostuneita kohtauksia… Natalian näennäinen tyyneys vei hänet taas pois oikealta tolalta.

— No, lapseni, alkoi Darja Mihailovna: — miten sinä jaksat tänään?

Natalia katseli äitiään.

— Meni matkaansa… tuo ajatustesi esine. Tiedätkö minkätähden hän niin kiireesti läksi?

— Äiti! sanoi Natalia hiljaa, — lupaan teille, että jollette itse muistuta hänestä, niin minä en häntä mainitse sanallakaan.

— Sinä siis myönnät, että rikoit minua vastaan?

Natalia kohotti päätään ja sanoi toistamiseen:

— Minä en häntä mainitse sanallakaan.

— No niin! sanoi Darja Mihailovna hymyillen. — Luotan sinuun. Mutta muistatko, kuinka toissapäivänä… No, no, en jatka. Asia on siis päätetty ja haudattu. Eikö niin? Nyt minä taas sinut tunnen tyttärekseni; mutta silloin olin aivan sekaisin. No, suutelo nyt minua, kiltti tyttöseni…

Natalia vei Darja Mihailovnan käden huulilleen ja Darja Mihailovna suuteli hänen kumarrettua päätään.

— Tottele aina minun neuvojani äläkä unohda, että olet minun tyttäreni ja neiti Lasunski, lisäsi hän: — silloin tulet onnelliseksi. Mene nyt.

Natalia läksi, vaieten. Darja Mihailovna katseli hänen jälkeensä ja ajatteli: — hän on minun kaltaiseni — hänkin viehättyy helposti: mais elle aura moins n'abandon [Mutta ei ol viehättävä muita yhtä helposti]. — Ja Darja Mihailovna syventyi menneisyyden, kauvan sitte kuluneen menneisyyden muistoihin…

Sitte hän lähetti kutsumaan luokseen neiti Boncourtin ja sulkeutui pitkäksi aikaa huoneeseensa kahden kesken hänen kanssaan. Hänen mentyään, kutsutti hän luokseen Pandalevskin. Hän tahtoi nimittäin välttämättömästi tietää todellista syytä Rudinin lähtöön… ja Pandalevski rauhoitti hänet täydellisesti. Se kuuluikin oikein hänen alaansa.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli Volintsev sisarineen päivällisille. Darja Mihailovna oli aina ollut rakastettava heitä kohtaan, mutta tällä kertaa seurusteli hän aivan erinomaisen ystävällisesti heidän kanssaan. Nataliasta tuntui sietämättömän raskaalta; mutta Volintsev kohteli häntä sellaisella kunnioituksella ja puheli hänelle niin hienotunteisesti, ettei hän voinut olla häntä mielessään kiittämättä.

Päivä kului hiljaa ja ikävästi, ja erottuaan tunsivat kaikki, että nyt oli vaivuttu elämän jokapäiväiseen kulkuun takaisin; ja se merkitsee paljon, sangen paljon.

Niin, kaikki oli vaipunut jokapäiväiseen kulkuunsa, paitsi Natalia. Vihdoin jäätyään yksin, hän vaivalloisesti laahusti vuoteellensa ja putosi sänkyynsä särkyneenä, suinpäin tyynyihin. Elämä tuntui niin katkeralta, vastenmieliseltä, inhoittavalta, hän häpesi siihen määrään itseänsä, rakkauttansa, suruansa, että hän varmaankin sinä hetkenä olisi valinnut kuoleman… Ja tuollaisia raskaita päiviä, unettomia öitä ja uuvuttavia mielenmyrskyjä seurasi vielä paljon, mutta hän oli nuori — elämä oli vasta alkanut hänessä ja elämä vaatii ennemmin tai myöhemmin osansa. Jos ihmistä on kohdannut mikä isku tahansa ja hän samana taikka kumminkin seuraavana päivänä — anteeksi epähienot sanat — syö, niin siinä jo on ensimmäinen lohdutus…

Natalia kärsi tuskallisesti, kärsi ensi kertaa… Mutta ensi kärsimys ei uudistu enempää kuin ensi lempikään, — Jumalan kiitos!

XII.

Melkein kaksi vuotta oli kulunut. Toukokuun ensi päivät olivat käsissä. Kotinsa parvekkeella istui Aleksandra Pavlovna, nykyään Leshnev eikä Lipin. Siitä oli jo enemmän kuin vuosi, kun hän oli mennyt naimisiin Mihailo Mihailitschin kanssa. Herttainen hän oli niinkuin ennenkin, oli vain viime aikoina lihonnut. Puutarhassa, jonne parvekkeelta veivät portaat, kanniskeli lapsenhoitajatar punaposkista lasta käsillään. Se oli valkoiseen puettu, myssyssä oli valkoisia tupsuja ja Aleksandra Pavlovna vilkaisi siihen tuontuostakin, vaikkei se itkenyt. Ymmärtäväisen näköisenä se imi sormeaan ja katseli tyynesti ympärilleen. Hänessä näyttäytyi jo Mihailo Mihailitschin arvokas jälkeläinen.

Parvekkeella Aleksandra Pavlovnan vieressä istui vanha tuttavamme Pigasov. Viime näkemältä olivat hänen hiuksensa tuntuvasti harmaantuneet, selkä oli koukistunut, hän oli laihtunut ja ääni sihisi puhuessa: etuhammas oli häneltä pudonnut. Tuo sihinä teki hänen puheensa entistä myrkyllisemmäksi. Vuodet eivät vähentäneet hänen heikontumistaan vaan tylsistyttivät hänen terävyyttään ja usein hänen täytyi uudistaa sitä mitä hän vasta oli lausunut. Mihail Mihailitsch ei ollut kotona. Teelle häntä odotettiin. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Sen laskemasijoilta vetäytyi kalpean kultainen, kellertävä raita pitkin taivaanrantaa; vastaisella puolella niitä oli kaksi: toinen alempana, toinen ylempänä, toinen sinertävänä, toinen punertavana. Kevyet hattarat sulautuivat korkeuteen. Kaikista merkeistä päättäen näytti tulevan pouta-aika.

Äkkiä Pigasov hymähti.

— Mitä nyt, Afrikan Semenitsch? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— No niin… eilen kuulin talonpojan sanovan kielevälle vaimolleen: älä siinä vitise! Voi kuinka se minua miellytti. Älä siinä vitise! No, ja mistä asiasta nainen sitte voisi järkevästi jutella? Tiedättehän, että aina puhun läsnäolevia lukuunottamatta. Esi-isämme ne olivat meitä järkevämmät. Heidän saduissaan istuu kaunotar aina ikkunassa, otsallaan tähti, eikä tuiskahda ääntäkään. Kas niin se olla pitää. Mutta arvostelkaa nyt itse: toissa päivänä aatelismarsalkkimme rouva lähettää kasvoihini ikäänkuin pyssyn laukauksen: sanoo minulle, ettei hän pidä minun tendenssistäni! Hän puhuu tendenssistä! Eikö nyt hänelle itselleen ja kaikille muille olisi ollut parempi, jos jonkin luonnon ystävällisen määräyksen kautta häneltä olisi otettu pois koko kielenkäytäntö?

— Yhä te vain, Afrikan Semenitsch ahdistatte meitä raukkoja…
Tiedättekö, sekin on onnetonta. Oikein totta. Minä teitä säälin.

— Onnetonta? Voi mitä suvaitsettekaan lausua! Ensinnäkään minun mielestäni ei maailmassa löydy kuin kolme onnettomuutta: asua kylmässä huoneustossa talvella, käyttää ahtaita kenkiä kesällä ja viettää yötä huoneessa, jossa lapsi vitisee ja jonka päälle ei saa sirottaa edes persialaista pulveria; ja toiseksi minusta, Jumala paratkoon, nyt on tullut mitä rauhallisin ihminen. Minusta voi kirjoittaa vaikka kirjoituskaavoja. Niin siivosti minä käyttäydyn.

— Niin, hyvinhän te käyttäydytte, ei voi muuta sanoa. Vasta eilen
Jelena Antonovna valitteli minulle teistä.

— Kas vaan! Olisipa hauska tietää mitä hän teille sanoi?

— Sanoi, ettette kokonaisen aamupäivän kestäessä kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastannut kuin: "Niinkö? niinkö?" ja vielä niin ruikuttavalla äänellä.

Pigasov naurahti.

— No eikö se sitte ollut hyvä tuuma, Aleksandra Pavlovna.

— Erinomainen kerrassaan! Kuinka saattaa olla naisille niin epäkohtelias, Afrikan Semenitsch?

— Mitä? Onko teistä Jelena Antonovna sitte nainen?

— No mitä hän sitte teistä on?

— Rumpu, varjelkoon, tavallinen rumpu, jota puikoilla päristellään…

— Vai niin! sanoi Aleksandra Pavlovna, toivoen puheaineen muutosta: — teitä kuuluu saavan onnitella.

— Minkä johdosta?

— Oikeusjuttuhan on päättynyt. Glinovin niityt jäivät teille.

— Niin kyllä, sanoi Pigasov alakuloisesti.

— Te olette monta monituista vuotta riidellyt niistä ja nyt näyttää siltä kuin ette ensinkään olisi tyytyväinen.

— Vakuutan teille, Aleksandra Pavlovna, lausui Pigasov hitaasti: — ettei mikään ole niin pahaa ja kiusallista kuin onni, joka tulee liian myöhään. Se ei enään voi tuottaa mitään mielihyvää, mutta sen sijaan se ryöstää teiltä oikeuden, kalliin oikeuden torua ja soimata kohtaloa. Niin, rouva, se on ikävä ja katkera kalu tuo onni, joka tulee — myöhään.

Aleksandra Pavlovna kohautti olkapäitään.

— Piikaseni, sanoi hän lapsenhoitajattarelle: — arvelen että Mischan jo saa panna nukkumaan. Tuoppa hänet tänne.

Ja Aleksandra Pavlovna hyväili poikaansa, mutta Pigasov läksi mutisten parvekkeen toiseen päähän.

Äkkiä näyttäytyi tiellä, joka kulki puutarhan aitaa myöten, jo aivan likellä, Mihail Mihailitschin juoksurattaat. Hevosen edellä hyppi kaksi suurensuurta pihakoiraa, toinen keltainen, toinen harmaa. Mihail Mihailitsch oli hiljan hankkinut ne. Ne pureskelivat toisiaan lakkaamatta ja elivät eroittamattomassa ystävyydessä. Niitä vastaan juoksi pihasta vanha rakki; se avasi suunsa ikäänkuin ruvetakseen haukkumaan, mutta lopetti haukottelemalla ja kääntyi takaisin, ystävällisesti heiluttaen häntäänsä.

— Katsoppas Sascha, huusi Leshnev jo kaukaa vaimolleen, — kenen sinulle tuonkaan…

Aleksandra Pavlovna ei paikalla tuntenut miestä, joka istui hänen miehensä takana.

— Ah, herra Basistov! huudahti hän vihdoin.

— Sama mies, vastasi Leshnev: — ja mitä hyviä uutisia hän tuokaan! Saat paikalla kuulla.

Hän ajoi pihaan.

Muutaman hetken jälkeen hän Basistovin kanssa astui parvekkeelle.

— Eläköön! huusi hän vaimoaan syleillen. — Sergei on kihloissa!

— Kenen kanssa? kysäsi Aleksandra Pavlovna kiihkeästi.

— Natalian kanssa tietysti… Tämä ystävä toi sen uutisen Moskovasta ja sinulle on kirje… Kuuletko, Mischa? lisäsi hän kiikutellen poikaansa käsillään: — eno menee naimisiin!… Voi, voi, tätä hidasluontoisuutta! Silmiään vain räpäyttelee!

— Sen on uni, huomautti hoitajatar.

— Niin, alkoi Basistov lähestyen Aleksandra Pavlovnaa: — Darja Mihailovna lähetti minut tänään Moskovasta tarkastamaan maatilan laskuja. Kirje minulla myöskin on.

Kiireesti Aleksandra Pavlovna aukasi veljensä kirjeen. Siinä ei ollut kuin muutama rivi. Ilon ensi hurmauksessa ilmoitti hän sisarelleen, että hän oli kosinut Nataliaa ja saanut sekä hänen että Darja Mihailovnan suostumuksen. Ensi postissa lupasi hän kirjoittaa enemmän, syleili ja suuteli ajatuksissaan kaikkia. Kaikesta päättäen hän jonkinlaisessa huumauksen tilassa oli kirjoittanut kirjeensä.

Tarjottiin teetä ja Basistov vietiin istumaan. Kysymyksiä sinkoili raesateena hänen ympärillään. Kaikki, yksin Pigasovkin, iloitsivat hänen tuomastaan uutisesta.

— Olkaa hyvä, sanoi muun muassa Leshnev: — sanokaa, onkohan se lorua, mutta meidän korviimme on saapunut juttuja eräästä herra Kortschaginista?

Kortschagin oli kaunis nuori mies, mahtava, pöyhkeä tanssiaisleijona, joka käyttäytyi tavattoman ryhdikkäästi, ikäänkuin ei hän olisi ollut elävä ihminen, vaan oman itsensä kuvapatsas, joka oli pystytetty yleisesti kootuilla varoilla.

— No, ei se nyt ole pelkkää loruakaan, sanoi Basistov, hymyillen. — Darja Mihailovna oli hänelle hyvin suosiollinen, mutta Natalia ei tahtonut kuulla puhuttavankaan hänestä.

— Tunnenhan minä hänet, puuttui Pigasov puheeseen: — hän on täydellinen hölmö, oikein huutava hölmö… Jumala paratkoon! Jos vaan kaikki ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan, niin tarvittaisiin suuret rahat voidakseen elää… Jumala paratkoon!

— Ehkä kyllä, sanoi Basistov: — mutta maailmassa hän näyttelee suurtakin osaa.

— No, sama se! huudahti Aleksandra Pavlovna: — viis hänestä! Voi, kuinka iloitsen veljeni puolesta! Onko Natalia iloinen, onnellinen?

— On. — Hän on tyyni niinkuin tavallisesti — tunnettehan te hänet — ja, luullakseni, tyytyväinen.

Ilta kului hauskassa ja vilkkaassa puhelussa. Istuuduttiin illalliselle.

— Mutta kuulkaas, kysyi Leshnev äkkiä Basistovilta, kaataessaan hänelle punaviiniä: — tiedättekö missä Rudin on?

— Nyt en varmaan tiedä. Viime talvena oli hän lyhyen ajan Moskovassa ja läksi sitte lukukaudeksi Simbirskiin; olemme jonkun aikaa olleet kirjevaihdossa hänen kanssaan: viime kirjeessään hän kertoi lähteneensä Simbirskistä, mutta ei sanonut minne — ja siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään.

— Ei hän huku! tokasi Pigasov väliin: — vaan jossakin hän nyt istuu saarnaamassa. Se herra tapaa aina pari tai kolme ihailijaa, jotka häntä kuuntelevat suu auki ja lainaavat hänelle rahoja. Saatte nähdä että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin Tsarevokokschaiskissa tai Tschuhlomassa jonkin peruukkipäisen vanhanpiian syliin, joka sitte tulee muistamaan häntä nerokkaimpana ihmisenä maailmassa…

— Puhuttepa te terävästi hänestä, huomautti Basistov puoliääneen ja pahoillaan.

— En ensinkään terävästi! sanoi Pigasov; — olen aivan oikeudenmukainen. Minun mielestäni hän, suoraan sanoen, ei ole mitään muuta kuin lautasennuolija. Olen unohtanut kertoa teille, jatkoi hän kääntyen Leshneviin, — että tutustuin tuohon Terlahoviin, jonka kanssa Rudin matkusteli ulkomailla. Aivan niin! Ette voi kuvitella mitä hän hänestä kertoi — sille voi nauraa aivan pakahtuakseen! Kummallista, että kaikki Rudinin ystävät ja opetuslapset aikaa myöten tulevat hänen vihamiehikseen.

— Pyydän jättämään pois itseni mokomien ystävien luvusta! lausui
Basistov tulisesti.

— No niin, te — teistä ei puhettakaan!

— Mutia mitä Terlahov teille kertoi? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Kertoi paljonkin: eihän niitä kaikkia muistakkaan. Mutta seuraava juttu nyt oli paras kaikista. Alituisesti kehittyessään (ja tuollaiset herrat ovat alituisen kehityksen alaisia): muut suorastaan esim. syövät tai makaavat, mutta he ovat sekä syömisen että makaamisen kestäessä kehityksen alaiset; eikö niin, herra Basistov? — (Basistov ei mitään vastannut)… No niin. Alituisesti kehittyessään, Rudin filosofian kautta tuli siihen järjen päätökseen, että hänen täytyy rakastua. Alkoi hän sitte hakea itselleen esinettä, joka olisi tuon päätöksen arvoinen. Onni hänelle hymyili. Hän tutustui erinomaisen kauniiseen, ranskalaiseen muotikaupan omistajattareen. Huomatkaa, että tämä kaikki tapahtui saksalaisessa kaupungissa Reinin varrella. Hän rupesi käymään neidin luona, kantamaan hänelle kaikenlaisia kirjoja, puhumaan hänelle luonnosta ja Hegelistä. Kuvitelkaa tämän muotineidin tilaa! Hän piti häntä astronoomina. No niin, niinkuin tiedätte, ei hän ulkomuodoltaan ole mitään erinomaista, mutta hän oli ulkomaalainen, venäläinen — ja se koukku veti. Vihdoin hän alkoi panna toimeen kohtauksia, erinomaisen runollisia kohtauksia veneessä ja joella. Ranskatar suostui, pukeutui parhaisiinsa ja läksi hänen kanssaan venheeseen. Siten he molikoivat pari tuntia. Ja mitä arvelette Rudinin tänä aikana toimittaneen? Hän silitteli ranskattaren päätä, tuijotti miettivänä taivasta ja toisti muutamia kertoja, että hän häntä kohtaan tuntee isällistä hellyyttä. Vimmastuneena ranskatar tuli kotiin ja kertoi itse tämän kaiken Terlahoville. Sellainen herra Rudin on!

Ja Pigasov hymyili.

— Te olette vanha kyynikko, sanoi Aleksandra Pavlovna inhoten: — mutta minä tulen enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että nekin, jotka Rudinia haukkuvat, eivät voi sanoa hänestä mitään pahempaa.

— Mitään pahempaako? Hyvänen aika! Entä hänen ijankaikkinen elämisensä vieraitten kustannuksella, hänen lainaamisensa… Kai hän teiltäkin, Mihailo Mihailitsch, lainasi?

— Kuulkaa, Afrikan Semenitsch! alkoi Leshnev ja hänen kasvonsa kävivät totisiksi: — kuulkaa! Te tiedätte, niinkuin vaimonikin tietää, etten minä viime aikoina ole tuntenut erityistä myötätuntoisuutta Rudinia kohtaan, vaan olen häntä usein tuominnutkin. Siitä huolimatta (Leshnev kaatoi samppanjaa laseihin) esittelen, että niinkuin vasta tyhjensimme maljan kalliin veljemme ja hänen morsiamensa onneksi, nyt joisimme Dmitri Rudinin terveydeksi!

Aleksandra Pavlovna ja Pigasov katselivat hämmästyneinä Leshneviä, mutta Basistov säpsähti, punastui ilosta ja hänen silmänsä laajenivat.

— Tunnen hänet hyvin, jatkoi Leshnev: — eivätkä hänen vikansa suinkaan ole minulta peitossa. Ne pistävät tavallista enemmän silmiin sentähden, ettei hän itse ole pikkumainen ihminen.

— Rudinilla on nerokas luonne, puuttui Basistov puheeseen.

— Myönnettäköön että hänessä löytyy neroa: — mutta luonnetta… Se se juuri on hänen puutteensa, ettei hänellä ole varsinaista luonnetta … Mutta se sikseen. Nyt tahdon puhua siitä, että hänessä on paljon hyvää, omituista. Hänessä on innostusta; ja, uskokaa pois, hidasluonteiselle ihmiselle se on parasta mitä meidän aikanamme voi ajatella. Kaikki me olemme käyneet sietämättömän järkeviksi, välinpitämättömiksi ja veltoiksi. Me olemme nukkuneet, jähmettyneet ja kiitos olkoon sille, joka edes hetkeksi meidät herättää, lämmittää! Jo on aika! Muistatko, Sascha, kuinka kerran puhuin hänestä sinulle ja moitin häntä kylmyydestä. Olin silloin sekä oikeassa että väärässä. Kylmyys on hänellä veressä — mikä ei ole hänen syynsä — eikä päässä. Hän ei ole näyttelijä, niinkuin sanoin, hän ei ylvästele, ei ole mikään lörpöttelijä. Hän ei juonittelijana elä toisten kustannuksella, vaan lapsen lailla… Epäilemättä hän tulee kuolemaan köyhyydessä ja kurjuudessa, mutta saako häntä siltä kivellä heittää? Itse ei hän ole toimittanut mitään erityistä, sentähden ettei hänessä ole luonnetta eikä verta; mutta kuka on oikeutettu väittämään, ettei hän tuota ja ole tuottanut hyötyä? etteivät hänen sanansa ole sirotelleet paljon hyviä siemeniä nuoriin sieluihin, joilta ei luonto, niinkuin häneltä, ole kieltänyt toimintavoimaa, taitoa käytännössä toteuttaa omia periaatteitaan? Niin, minä tunnen sen omasta kokemuksesta… Sascha tietää, minä Rudin nuoruudessani oli minulle. Muistaakseni kerran myöskin vakuutin, etteivät Rudinin sanat vaikuta ihmisiin; mutta tarkoitin silloin itseni kaltaisia, tämänikäisiä elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä. Ainoakin väärä ääni puheessa rikkoo heiltä kaiken sen sopusointuisuuden; mutta onneksi ei nuorten korva ole niin kehittynyt, niin hemmoteltu. Jos se mitä he kuulevat sisällöltään on kaunista, niin mitä he välittävät äänestä, millä se lausuttiin! Äänen he itse antavat sille.

— Hyvä, hyvä! huusi Basistov: — se oli oikein puhuttu! Mutta mitä Rudinin vaikutukseen tulee, niin vannon teille, ettei hän ainoastaan herättänyt ihmistä unestaan, vaan hän osasi hänet liikuttaa paikaltaan, hän ei päästänyt häntä pysähtymään, hän muutti hänet perustuksia myöten, hän sytytti häneen tulen!

— Kuuletteko, jatkoi Leshnev kääntyen Pigasoviin: — vieläkö muita todisteita tarvitsette? Te soimaatte filosofiaa; puhutte siitä halveksivin sanoin. Itse en sitä suinkaan suuresti sääli enkä siitä paljon ymmärrä: mutta se ei tuota meille suurimpia vastuksiamme. Filosofian paulat ja haaveet eivät koskaan pysty venäIäiseen: niihin hänellä on liian terve järki; mutta saako filosofian nimessä soimata kaikkia rehellisiä pyrintöjä tietoon ja totuuteen? Rudinin onnettomuus on juuri se, ettei hän tunne Venäjää, ja se on sangen suuri onnettomuus. Venäjä tulee kyllä toimeen ilman meitä, mutta meistä ei kukaan tule toimeen ilman sitä. Voi sitä, joka luulee voivansa elää, kaksinkerroin voi sitä, joka todellakin elää ilman Venäjää! Kosmopoliittisuus on tyhjää lorua, kosmopoliitti ei ole nollan arvoinen; ilman kansallisuutta ei ole taidetta, ei totuutta, ei elämää, ei mitään; ilman henkeviä piirteitä ei ole ihanteellisia kasvoja; ainoastaan alhaiset kasvot voivat olla ilmehikkäitä piirteitä vailla. Mutta toistan vieläkin, ettei se ole Rudinin syy: se on hänen kohtalonsa, hänen kovan ja raskaan kohtalonsa, josta ei meidän suinkaan tule soimata häntä. Veisi liian kauvas, jos rupeisimme selvittelemään, minkätähden joukkoomme ilmautuu Rudineja. Mutta olkaamme heille kiitolliset siitä hyvästä, mikä heissä on. Se on parempi kuin kohdella heitä väärin, ja väärin me olemme tätä kohdelleet. Meidän asiamme ei ole rangaista häntä, eikä se yleensä ole tarpeellista, sillä itsensä kautta on hän saanut kovempaa rangaistusta kuin hän ansaitsikaan… Ja suokoon Jumala onnettomuuksien karaista hänestä kaiken huonon, jotta häneen jäisi vain jaloa! Juon Rudinin maljan! Juon maljasi, sinä parhaitten päivieni toveri, juon nuoruudelle, sen toiveille ja riennoille, sen luottavaisuudelle ja vilpittömyydelle, sille, johon kaksikymmenvuotiaat sydämmemme taisteluillaan pyrkivät, sillä mitään sen parempaa emme elämässä tietäneet emmekä tule tietämään… Sinulle, oi kultainen aika, tyhjennän maljani, maljasi Rudin!

Kaikki kilistelivät lasejaan Leshnevin kanssa. Basistov oli innoissaan särkemäisillään lasinsa ja tyhjensi sen ainoassa kulauksessa, mutta Aleksandra Pavlovna suuteli Leshnevin kättä.

— En minä, Mihailo Mihailitsch, ole voinut aavistaakaan, että olette noin kaunopuhelias, huomautti Pigasov: — aivanhan te olette niinkuin Rudin itse; minutkin viehätitte.

— Yleensä en ole ensinkään kaunopuhelias, sanoi Leshnev ärtyisästi; — ja teitä on luullakseni vaikea viehättää. Mutta nyt, tarpeeksi Rudinista; puhukaamme jostakin muusta… Mikä… mikä hänen nimensä nyt olikaan?… Pandalevski, onko hän yhä vielä Darja Mihailovnan luona? lisäsi hän kääntyen Basitovin puoleen.

— Tietysti. Darja Mihailovna on hankkinut hänelle hyvin edullisen paikan.

Leshnev hymähti.

— Kas, se mies ei kuole kurjuudessa, siitä voi olla varma.

Noustiin illallispöydästä. Vieraat erosivat. Jäätyään kahden miehensä kanssa, Aleksandra Pavlovna hymyillen katseli häntä kasvoihin.

— Kuinka sinä tänään olet ollut hyvä, Mischa, lausui hän, kädellään hyväillen hänen otsaansa; — sinä puhuit niin viisaasti ja jalosti! No, tietysti sinä tänään pidit Rudinin puolta, kun ennen häntä niin vastustit…

— Eihän kukaan rupea nukkuvaa lyömään… ennen taas pelkäsin, että hän oli pannut sinunkin pääsi pyörälle.

— Ei, virkkoi Aleksandra Pavlovna avosydämmisesti: — hän on aina mielestäni ollut liian oppinut, olen aina pelännyt häntä, enkä tietänyt mitä puhuisin hänen läsnäollessaan. Mutta Pigasov häntä tänään ivasi sangen pahasti, eikö totta?

— Pigasovko? sanoi Leshnev. — Juuri siksi että Pigasov käyttäysi sillä tavalla, puolustin minä Rudinia niin lämpimästi. Hän uskaltaa kutsua Rudinia lautastennuolijaksi! Minusta Pigasov itse näyttelee sata kertaa huonompaa osaa. Hän on riippumattomassa asemassa ja ivaa kaikkea, mutta imartelee ylhäisiä ja rikkaita! Tiedätkö, että tuo sama Pigasov, joka niin mielellään moittii kaikkea ja kaikkia, haukkuu filosofiaa ja naisia — ollessaan palveluksessa otti vastaan lahjoja ja mitä kaikkia! Mutta kaikenlaista sitä löytyy!

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna. — Sitäpä en olisi luullut!..
Kuule, Mischa, lisäsi hän hetken vaiettuaan: — kysyisin sinulta…

— Mitä?

— Luuletko veljeni tulevan onnelliseksi Natalian kanssa?

— Niin kuinka sanoisinkaan?… luultavasti… Tyttö tulee olemaan johtavana henkilönä — mitä siitä näin meidän kesken salaisin, — sillä heistä molemmista on hän viisaampi; toinen taas on kelpo mies ja rakastaa häntä sydämmensä pohjasta. Mitä he sitte muuta tarvitsevat? Mekin rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, eikö totta?

Aleksandra Pavlovna hymyili ja puristi Mihail Mihailitschin kättä.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin tämä kaikki tapahtui Aleksandra Pavlovnan kodissa, kulkivat eräässä Venäjän etäisimmässä kuvernementissa, suurta tietä myöten, päivän kuumimmassa helteessä huonot, säkkikankaalla katetut rattaat, joitten eteen oli valjastettu maalainen kolmivaljakko. Nojaten jalkojaan matkasäkkiin, törrötti kuskilla harmaahapsinen ukko risaisessa sarkatakissa, tuontuostakin nykäisten ohjaksia ja heilutellen piiskaansa; rattailla istui, ohuen matkalaukun päällä, korkeavartaloinen mies, päässään leveäpohjainen lakki ja puettuna vanhaan, tomuutuneeseen viittaan. Se oli Rudin. Hän istui alaspainunein päin, lakki vedettynä silmille. Rattaiden röykytys heitteli häntä syrjältä syrjälle. Hän näytti olevan aivan tunteeton, ikäänkuin unessa. Vihdoin hän ojensihe suoraksi.

— Milloin me nyt vihdoinkin tulemme asemalle? kysäsi hän ukolta, joka istui kuskilla.

— Kas, hyvä herra, vastasi ukko nykien ohjaksia voimiensa takaa: — kun nyt olemme päässeet loppuun tämän taipaleen, niin ei ole jälellä kuin kaksi virstaa… No, no, mene, mene!… Taikka minä sinulle opetan, lisäsi hän terävällä äänellä, hosuen oikeanpuolista hevosta.

— Sinä mahdat ajaa hyvin huonosti, huomautti Rudin: — aamusta asti olemme tässä kuhnineet emmekä ikinä tahdo päästä perille. Laulaisit edes jotakin.

— Mitä sille voi, herra kulta! Näette itse, että hevoset ovat uuvuksissa… tällainen kuumuus. Laulaa minä taas en osaa: en ole mikään kyytimies… Äh pässinpää, pässinpää, huusi ukko äkkiä, ohikulkevalle, joka oli puettu ruskeaan viittaan ja risaisiin lapikkaihin: — pois tieltä, pässinpää!

— Senkin… kuski! haukahti ohikulkija hänen jälkeensä ja seisahtui. — Moskovalainen luhjus! mutisi hän nuhdellen, puristi päätänsä ja läksi luhjustamaan eteenpäin.

— Viis sinusta! ehätti ukko väliin, pidättäen keskimmäistä hevosta; — mokomakin kettu! oikea kettu!

Väsyneet hevoset vetelehtivät vihdoinkin postiaseman pihaan. Rudin astui alas rattailta, maksoi ukolle (joka kiittämättä jäi kääntelemään rahoja kämmenellään — juomarahaa oli nim. liian vähän) ja kantoi itse matkalaukkunsa asemahuoneeseen.

Muuan tuttavani, joka aikoinaan paljon oli matkustellut Venäjällä, oli tehnyt sen huomion, että jos postiaseman huoneen seinillä riippuu kuvia Puschkinin "Kaukasialaisesta vangista" tai venäläisten kenraalien kuvia, niin silloin on hevosia heti saatavissa; mutta jos taulut esittävät kuuluisan pelaajan George de Germanien elämää, silloin ei matkustajan ole toivominenkaan kiireistä lähtöä: hänellä on aikaa ihaella sekä hiuskiharoita, avonaista valkoista liiviä ja erinomaisen lyhyitä ja kaltaisia housuja, joita pelaaja käytti nuoruudessaan, että hänen tylsistynyttä naamaansa, kun hän, jo käytyään vanhemmaksi, suippokattoisessa mökissä tappaa poikaansa ilmaan nostetulla tuolilla. Siinä huoneessa, johon Rudin astui, riippuivat juuri nämät taulut "Kolmekymmentä vuotta" eli "Pelaajan elämästä". Rudinin kutsusta ilmestyi ovelle uninen tarkastaja, (onko kukaan koskaan nähnyt tarkastajaa muuta kuin unisena?) joka heti, odottamatta edes Rudinin kysymystä, hitaalla äänellä ilmoitti, ettei hevosia ole saatavissa.

— Kuinka te voitte sanoa, ettei hevosia ole, vaikk'ette edes tiedä mihin aion mennä? Saavuin tänne talonpoikaishevosilla.

— Meiltä ei saa hevosia minnekkään, vastasi tarkastaja. — Mihin sitten aiotte?

— A:han.

— Ei ole hevosia, toisti tarkastaja ja läksi ulos. Harmistuneena Rudin likeni ikkunaa ja heitti lakin tuolille. Ei hän ollut paljonkaan muuttunut; vain käynyt kalpeammaksi parina viime vuonna. Kiharoiden joukossa kimmelti hopeisia suortuvia ja silmät, vaikka vieläkin kauneina, olivat käyneet himmeämmiksi. Pieniä ryppyjä, surun ja rauhattomuuden merkkejä, oli asettunut suun ympärille, poskiin ja ohimoille.

Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.

Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.

— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, — mutta B:hen saa.

— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.

— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla sieltä kiertää B:hen.

Rudin mietti.

— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.

Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille, istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys… Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät katkonaisesti.

Jälkikatsaus.

Kului vieläkin muutamia vuosia.

Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen, seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija, jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.

Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.

— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.

— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä…

— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.

Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.

— Vai on! No keitä?

Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.

Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen, kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.

— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.

Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.

— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan, mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin…

Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.

— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet huoneeseensa.

— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.

— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin huonetta. — Vuosien työtä!… Mutta te olette entisellänne. Kuinka Aleksandra… puolisonne voi?

— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?

— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani…

— Missä te syötte päivällisen?

— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään lähteä täältä.

— Täytyykö?

— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.

— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.

Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.

— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.

— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli erota sillä tavalla!

— No hyvä. Minä suostun.

Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.

Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.

— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.

Rudin katsahti Leshneviin.

"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"

Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan, noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä, tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys, salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja itseluottamusta.

— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän. — Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä! Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen, joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan… Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan! Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!… Missä kaikissa enkö ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!… Mutta tiet ovat usein likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä… lisäsi hän sitte…

— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme ennen… Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?… Juokaamme veljenmalja!