RUHTINAS

Kirj. Niccolò Machiavelli

Suom. ["Il Principe"] ja johdannolla varustanut O. A. Kallio

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.

SISÄLLYS:

  Johdanto.
  Omistus.
  Ruhtinas.
  1. Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.
  2. Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.
  3. Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.
  4. Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen
     kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.
  5. Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia,
     jotka ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.
  6. Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden
     ja oman toimintakyvyn avulla.
  7. Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden
     aseiden tai onnen avulla.
  8. Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.
  9. Porvarillisesta ruhtinuudesta.
 10. Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.
 11. Hengellisistä ruhtinaskunnista.
 12. Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.
 13. Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.
 14. Huhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.
 15. Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen
     kiitosta tai häpeää.
 16. Anteliaisuudesta ja saituudesta.
 17. Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla
     rakastettu kuin pelätty.
 18. Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.
 19. Halveksinnan ja vihan välttämisestä.
 20. Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin
     ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.
 21. Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.
 22. Ruhtinasten sihteereistä.
 23. Miten on imartelijoita kartettava.
 24. Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.
 25. Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja
     miten sitä voidaan torjua.
 26. Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.

JOHDANTO.

Harva valtio-opillinen teos on koskaan saavuttanut niin suuren kuuluisuuden ja merkityksen kuin firenzeläisen valtiosihteerin Niccolò Machiavellin pieni kirjanen "Ruhtinas". Noin neljäsataa vuotta se on jo ollut kiivaan väittelyn, kiitoksen ja parjauksen esineenä ja synnyttänyt kokonaisen kirjallisuuden sitä ja sen tekijää käsitteleviä, sangen ristiriitaisia tutkielmia ja kirjoitelmia.

Itse Machiavellin nimi on juurtunut suuren yleisön tietoisuuteen sanassa "machiavellismi", jolla yleensä tarkoitetaan häikäilemätöntä, keinoista ja siveyslain vaatimuksista lukua pitämätöntä, joskin samalla näennäisesti säädyllistä ruhtinas- ja valtiopolitiikkaa, jollaiseen muka "Ruhtinas" antaa asianomaiset ohjeet. Ja hyvinhän tiedetään, että monet ruhtinaat ja valtiomiehet ovat joko julkisemmin tai salaisemmin pitäneet "Ruhtinasta" toimintansa ohje- ja puolustuskirjana, vieläpä usein juuri sellaiset, jotka virallisesti ovat siitä lausuneet ankaran hylkäystuomionsa. Heidän tekonsa kylläkin osottavat, etteivät Machiavellin "Ruhtinaan" periaatteet ole olleet heille vieraat. Sellaisista valtiohenkilöistä mainittakoon keisari Kaarle V, jolle "Ruhtinas" tiettävästi oli hyvin tuttu; Ranskan kuningas Henrik III, jolla oli "Ruhtinas" povitaskussaan, kun hänet murhattiin; Englannin kuningas Henrik VIII, jota erityisesti syytettiin (kardinaali Polo 1555) "machiavellistisesta" politiikasta; Turkin sulttaani Mustafa III, joka käännätti "Ruhtinaan" turkinkielelle, voidakseen sitä lukea ja käyttää hyväkseen; Preussin kuningas Fredrik II Suuri, joka perintöruhtinaana sepitti erityisen "Antimachiavelli"-nimisen vastakirjoituksen, mutta kuninkaana käytännössä menetteli jotenkin "machiavellistiseen" tapaan; Napoleon I, Metternich y.m. Voidaankin sanoa, että sekä ennen että jälkeen Machiavellin on maailman mahtajain valtiollinen toiminta peräti usein ollut samansuuntaista kuin Machiavellin ruhtinas-ihanteen. Machiavelli on vain koonnut järjestelmällisesti yhteen sen tosiasialliset eri ilmiöt, antaakseen sille uudelle kotimaiselle ruhtinaalle, jota hän unelmoi rikkirevityn isänmaansa Italian pelastajaksi, vapauttajaksi ja yhdistäjäksi, tarpeellisen, entisyyden ja oman ajan esimerkkeihin nojaavan toimintaohjeen.

Tosin on Machiavelli-väittelyssä esiintynyt sellainenkin mielipide, että koko "Ruhtinas" on vain pelkkä taidokas ironia, ivakirjoitus, jonka tarkoitus on saattaa ruhtinaat mahdollisimman inhoittavaan valoon. Tällainen tulkinta tuskin sentään lienee mahdollinen, sillä kirjasesta puhaltaa lukijaa vastaan niin epäämätön vakavuus, että täytyy kaikesta päättäen olettaa tekijän tarkoittaneen teelmällään täyttä totta. Varsinkin sen viimeinen luku on todellinen hätähuuto.

Epäilemättä "Ruhtinas", jotta sitä ja sen tekijää voitaisiin puolueettomasti arvioida, on, kuten kaikki muutkin merkkiteokset, tutkittava ja ymmärrettävä juuri oman aikansa ja tekijän oman elämän ja kokemusten valossa, taustana Italian ja Firenzen, jopa koko Euroopankin valtiolliset olot 1500-luvun taitteessa. Lyhyt katsaus niihin on siis tässä paikallaan.

Länsi-Rooman keisarikunnan hajoamisesta alkaen, läpi koko keskiajan oli Italian historia ollut pelkkää alennuksen, hajaannuksen ja rikkinäisyyden historiaa. Milloin mikin vieras valloittaja — länsigootit, hunnit, vandaalit, itägootit, kreikkalaiset, langobardit, arabialaiset, frankit, normannit ja saksalaiset — olivat, kukin vuorostaan, hyökänneet tuohon ihanaan maahan ja sitä hirveästi hävittäneet. Kun Italialla ei ollut kotoista ylivaltiasta, ja kun sekä Ranskan että myöhemmin Saksan hallitsijain yliherruus oli monesti vain nimellinen, oli se vähitellen hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin, jotka taistelivat keskenään ja turvautuivat toisiaan vastaan muukalaisten apuun. Tällaisissa oloissa oli kansallis- ja yhtenäisyystunne miltei kokonaan sammunut Italiassa, sillä kukin valtio ajoi vain omia itsekkäitä erikoisharrastuksiaan.

Keskiajan lopulla — Hohenstaufien saksalaisen keisarisuvun kukistuttua taistelussa paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan ja Saksan yliherruuden aivan lakattua — tuli villitys ja rikkinäisyys entistä pahemmaksi ja oli saavuttanut huippunsa juuri 1500 luvun taitteessa. Tällöin oli Italiassa koko joukko n.s. kaupunkivaltioita, joista muutamat, kuten Venezia, Genova ja Firenze, olivat valtiollisesti melkoisen mahtavia ja vallitsivat vähäväkisempiä naapurikaupunkejaan. Näiden lisäksi oli runsaasti suurempia ja pienempiä ruhtinasvaltoja, joita häikäilemättömät pikkuruhtinaat hallitsivat. Sellaisista olivat mahtavimmat herttuallinen Milano ja Napolin kuningaskunta. Lisäksi oli keskellä Italiaa paavin maallinen valtio, Kirkkovalta, jonka päämiehet olivat Italian pahimpia myllertäjiä. Ankarat puolueriidat, ylimystön ja porvariston, ghibellinien ja guelfien väliset taistelut, järkyttivät kutakin pikkuvaltiota erikseen ja koko Italiaa yhteisesti. Samalla mahtavat naapurimaat Espanja, Ranska ja Saksa, joista varsinkin Espanja ja Ranska olivat kuninkaittensa johdolla muodostuneet lujiksi ja yhtenäisiksi yksinvalloiksi, marssittivat sotajoukkojaan Italiaan, taistellen Italian omien pikkuvaltioiden avulla ja kaikenlaisten perintö- y.m. vaatimusten varjolla keskenään sen yliherruudesta, ryöstellen ja havitellen maata. Ranskan kuninkaat vaativat perintöoikeuksien nojalla sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa, Espanjan kuningas samoin Napolin kuningaskuntaa, ja Saksan keisari lääniherruus- ja perintövaatimusten varjolla Milanoa sekä koko Italian yliherruutta. Paavit liittyivät milloin ulkomaisiin ruhtinaihin kotoisia valtioita vastaan, milloin taas muodostelivat liittoja toisten muukalaisten ja italialaisten valtioiden kesken toisten karkoittamiseksi, aina sen mukaan kuin heidän omille valtiollisille eduilleen kulloinkin näytti soveliaalta.

Salavehkeily, myrkky, tikari, petollisuus ja uskottomuus olivat siihen aikaan tavallisimpia keinoja vastustajain kukistamiseksi. Kaikenlaiset paheet ja rikokset riemuitsivat Italian ruhtinashoveissa, ja itse paavinistuin oli mitä törkeimpien paheiden tahraama. Kristuksen sijaisen virka oli tullut paaveille itsekkyyden, vallanhimon, rikosten ja nautintojen välikappaleeksi, ja paaviuden pyhyys oli sellaisten paavien kuin esim. Aleksanteri VI:n Borgian käsissä muuttunut kaiken pyhyyden irvikuvaksi. Tätä surkeutta suurensi vielä se seikka, että Italian valtioilla ei ollut omaa, kansallista sotaväkeä, vaan ne käyttivät sodissaan vieraita palkkajoukkoja, joiden kunnianhimoiset päälliköt, condottierit, olivat valmiit rahasta menemään puolelta toiselle ja itseään säästääkseen suorittivat useinkin vain näennäisiä taisteluja, ilman sanottavaa mieshukkaa. Moni palkkapäällikkö sekautui asianomaisen valtion puolueriitoihin ja keikautti itsensä sen ruhtinaaksi. Varsinkin kaupunkivaltiot saivat monta kertaa kokea palkkajoukkojensa ja niiden päällikköjen kehnoutta ja epäluotettavuutta.

Tämä valtiollisesti rikkinäinen, muukalaisten sortama ja häpeällisten töiden tahraama Italia oli kuitenkin samalla n.s. renesanssin eli uudennuksen Italia, jossa kirjallisuus, tieteet, taiteet ja elinkeinot kukoistivat korkealla ja suuret nerot loivat kuolematonta loistoa ja kunniaa Italian nimelle. Aika oli voimaihmisten ja voimailmiöiden aikaa niin valtiollisella kuin sivistykselliselläkin alalla. Ihmishenki oli vapautunut keskiajan ahtaasta kirkollisesta maailmankatsomuksesta. Kaikki elinvoimat kuohuivat täyteläisyyttään; olisi tarvittu vain kyvykäs ja tarmokas henkilö, joka olisi koonnut ne voimakkaasti ympärilleen koko maan ja kansan onneksi, vapauttanut Italian rikkinäisyydestä ja muukalaisten vallasta ja tehnyt sen suureksi ja valtiollisesti mahtavaksi, sitä nöyryyttävien naapurivaltain vertaiseksi, suuren muinaisuutensa arvoiseksi.

Machiavellin oma kotikaupunki Firenze tarjosi kiivaine ja pikkumaisine puolueriitoineen, tasavallan ja yksinvallan välisine taisteluineen, pienoiskuvan koko Italiasta. Oltuaan aikaisemmin vapaavaltainen kauppa- ja teollisuuskaupunki, jonka hallitus oli varsinaisen porvariston käsissä, se oli 1400-luvulla joutunut erään rikkaan kauppiassuvun, Medicien, johtovallan alaiseksi ja saavuttanut Lorenzo dei Medicin ("il Magnificon", loistavan) aikana korkeimman kukoistuksensa sekä valtiollisesti että sivistyselämän alalla. Lorenzon kuoltua 1492 oli kiihkoisa munkki ja maailmanparantaja Girolamo Savonarola muodostanut Firenzestä omituisen uskonnollisperäisen valtion, jonka kuninkaana oli Kristus. Tämä uskonnollinen huumaus, joka Savonarolan kiihkeiden katumus- ja parannussaarnojen johdosta oli äkkiä vallannut Firenzen porvarit ja saanut heidät polttamaan roviolla kaikki maailmallisen turhuuden merkit, talttui kuitenkin pian, ja Savonarola itse sai vuorostaan nousta polttoroviolle 1498. Kuitenkaan eivät Medicit päässeet valtaan, vaan Firenze pysyi vapaana, pikkuporvarillisena tasavaltana v:een 1512, jolloin Medici-suku jälleen sai johtovallan käsiinsä Firenzessä, kun tasavallan liittolainen ja suojelija, Ranska, oli saanut Italiassa tappion, taistellessaan paavi Julius II:n muodostamaa n.s. pyhää liittoa vastaan. Muukalaisten valloittajain taistellessa näinä vuosina keskenään Italian herruudesta oli Firenze, samoinkuin muutkin Italian pikkuvaltiot, ollut vähän väliä vaarassa joutua kiistapuolten väliseen puristukseen ja koettanut parhaansa mukaan, joskin usein huonolla menestyksellä, säilyttää puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan. Siitä alituinen hapuilu ja luoviminen sinne tänne ja valtiollinen voimattomuus, johon myös tasavallan henkilöiltään kovin nopeasti vaihtuva ja monimutkainen hallituslaitos osaltaan oli syynä. Niinpä Firenzen täytyikin alistua Medicien armoille, varsinkin sitten kun tämä suku oli Leo X:n ja Clemens VIl:n kautta pitkäksi aikaa saanut haltuunsa paavinistuimen ja voi siten entistään mahtavammin esiintyä kotikaupunkinsa valtiollisena käskijänä.

Näissä kirjavissa ja monivaiheisissa oloissa eli ja toimi "Ruhtinaan" tekijä Niccolò di Bernardo dei Machiavelli l. Macchiavelli, kuten nimi myös kirjoitetaan. Hän kuului vanhaan, köyhtyneeseen aatelissukuun ja oli syntynyt Firenzessä 3. toukok. 1469; isä oli lakimies. Hänen nuoruutensa, josta yleensä tiedetään vähän, sattui siis Lorenzo il Magnificon loistoisaan aikaan, ja epäilemättä hän jo tällöin suuresti kiinnitti huomiotansa Medicien lahjakkaaseen, joskin samalla paheelliseen ja vallanhimoiseen sukuun. Sen sijaan näyttää Savonarolan vaikutus häneen, kylmän järjen mieheen, olleen mitätön, sillä "Ruhtinaassaankin" hän mainitsee tätä munkkia vain ohimennen, esimerkkinä epäonnistuneesta aseettomasta profeetasta. Machiavellin varsinainen valtiollinen toiminta alkaa vasta 1498, jolloin hänet, oltuaan jo neljä vuotta valtion palveluksessa, nimitettiin Firenzen tasavallan toisen kanslian johtavaksi valtiosihteeriksi. Tämä oli oikeastaan ulkonaisesti verrattain vaatimaton toimi, koska sen yläpuolella oli sangen monimutkainen hallintokoneisto kaikenlaisia suuria ja pieniä neuvoskuntia, kanslioita ja esimiehiä. Mutta virkatehtäviä tämä toimi asetti haltijalleen paljonkin, ja niinpä Machiavelli nyt voikin käyttää nuorempana hankkimiaan monipuolisia tietoja hyväkseen.

Häntä käytettiin ahkerasti varsinkin kaikenlaisiin valtiollisiin lähettiläs- ja asiamiestoimiin milloin Italian eri ruhtinaiden ja paavin hovissa, milloin Ranskassa tai Saksassa. Kaikkiaan hän lienee yli 20 kertaa ollut matkoilla tasavallan asioissa, m.m. kahdesti Saksan keisarin puheilla, neljä kertaa Ranskan hovissa, kahdesti Roomassa ja useita kertoja Firenzen naapurivaltioissa. Tosin hänen lähettilästoimensa valtiolliset saavutukset olivat niukat — syynä oli kai pääasiassa hänen valtuuksiensa ahtaus ja rahojen sekä henkilökohtaisen arvovallan puute — mutta matkoillaan hän tutustui läheisesti aikansa edustavimpiin ruhtinaihin ja valtiomiehiin, m.m. paavi Aleksanteri VI:n Borgian lahjakkaaseen, vallanhimoiseen ja rikolliseen poikaan, kuuluisaan Cesare Borgiaan, joka 1500-luvun taitteessa koetti isänsä avulla muodostaa itselleen Keski-Italiaan omaa valtiota ja aluksi näytti siinä hyvin onnistuvan, kunnes paavin kuolema tuhosi Cesarenkin aikeet.

Matkoiltaan Machiavelli lähetteli ahkerasti raportteja esimiehilleen ja kirjeitä ystävilleen, osottaen niissä suurta käytännöllistä älyä, tarkkaa huomiokykyä ja terävää ihmistuntemusta. Sekä kotikaupungin että koko Italian pikkumaiset, kurjat ja sotkuiset valtiolliset olot selvenivät hänelle kaikessa alennuksessaan, samalla kun hän näki, kuinka Italian ulkopuolelle, Espanjaan, Englantiin, Ranskaan ja Saksaan, oli muodostunut mahtavia, kansallisesti eheitä yksinvaltoja, joiden tarmokkaat hallitsijat kykenivät määräämään Italiankin kohtaloista. Epäilemättä Machiavelli juuri valtiollisen toimintansa aikana kokoili niitä havaintoja ja kokemuksia ja harkitsi niitä mietteitä, joita hän sitten "Ruhtinaassa" ja muissa teoksissaan toi julkisuuteen.

Katkerimmat näistä havainnoista olivat Italian surkea valtiollinen hajaannus ja häpeällinen riippuvaisuus mahtavien naapurien mielivallasta, Firenzen heikkous, puolueriitaisuus ja porvarillinen pikkusieluisuus, ja vihdoin oman kansallisen sotaväen puute. Mistä pelastus tähän kurjuuteen? ajatteli kai innokkaana italialaisena ja isänmaan ystävänä Machiavelli monesti matkoillaan, nähdessään sen rehottavan kaikkialla ympärillään. Missä olisi se uusi italialainen ruhtinas, joka kykenisi vapauttamaan maan muukalaisten herruudesta ja sorrosta ja yhdistämään sen naapurivaltojen tapaan suureksi kansalliseksi kokonaisuudeksi, kuten muinoin mahtavan Rooman aikoina? Ja hyvänä firenzeläisenä hän kenties samalla unelmoi, että tämä uusi ruhtinas tekisi juuri Firenzestä Italian keskuksen, koska tasavaltainen Firenze näyttäytyi siihen kykenemättömäksi. Ensin mahtava ja riippumaton Firenze ja sitten sen ympärille mahtava ja riippumaton Italia! Tosin Machiavelli ei missään lausu selvästi julki tätä "kuningasajatustaan"; hän tiesi että siitä olisi seurannut hänelle paljon ikävyyksiä, koska pikkuvaltioisuus, nurkkaisänmaallisuus ja itsekkyys silloin vallitsivat kaikkialla Italiassa, ja kansallinen yhteistunto oli kovin heikko. Hänen täytyi kiemurrella ja ilmaista mielipiteensä vain rivien välistä, vieläpä kumarrella ja imarrella eri tahoille, valtiollisesti aivan vastakkaisillekin. Kenties Machiavelli ei tarkoittanutkaan yhdistettyä Italiaa nykyaikaisessa merkityksessä, vaan ainoastaan liittoutunutta Italiaa, joka jonkun kotimaisen ruhtinaan johdolla olisi kyennyt yhteisvoimin karkoittamaan ja pidättämään muukalaiset valloittajat maasta ja olisi edes ulkopoliittisessa suhteessa ollut voimakkaan kotimaisen yhteisjohdon alainen, vaikkapa toistaiseksi olisi säilyttänytkin pikkuvaltioisuutensa kaikkine tasa- ja ruhtinasvaltoineen. Hän pälyileekin eri suunnille, keksiäkseen moisen uuden ruhtinaan, ja on ensin näkevinään hänestä vilahduksen Cesare Borgian suurisuuntaisessa hahmossa, ja tämän kukistuttua ja kuoltua kotoisen Medici-suvun keskuudessa.

Ja koska ne sekä koti- että ulkomaiset ruhtinaat, joita vastaan tuon uuden italialaisen ruhtinaan tuli taistella, olivat kaikki häikäilemättömiä, väkivaltaisia, teeskeliäitä, kavalia, siveydestä ja uskonnosta välittämättömiä, kuten yleensä koko aikakausi, vieläpä entisyyskin, niin täytyisi tuon uudenkin ruhtinaan käyttää heitä vastaan samantapaisia keinoja, mutta menetellä siinä suhteessa taitavammin ja harkitsevammin kuin he, sillä muuten hän ei pääsisi heistä voitolle eikä päämääräänsä. Tosin sellaiset keinot eivät olleet kehuttavia, eipä edes hyväksyttäviäkään, mutta muuta mahdollisuutta ei silloisissa oloissa valtaan pyrkivällä uudella ruhtinaalla ollut. Suuri päämäärä — maan, kansan ja ruhtinaan menestys — teki ne hätätilassa luvallisiksi. Machiavelli katsoo asioita oman aikansa reaalipoliitikon silmillä. Hänen päivinään ei käynyt ruhtinaalle laatuun olla lauhkea kuin lammas, kun ympärillä vaaniskeli pelkkiä julmia susia; — ei, hänen täytyi olla voimakas kuin leijona ja viekas kuin kettu, voidakseen menestyksellisesti suoriutua suuresta tehtävästään. Jos hän voi tämän tehtävän suorittaa siveellisin ja hyväksyttävin keinoin, niin sen parempi sekä hänelle itselleen että muille, mutta kun se ei silloin mitenkään ollut mahdollista, niin piti turvautua sellaisiin keinoihin, jotka varmimmin takasivat menestyksen.

Paraita keinoja oli kuitenkin palkkajoukkojen hävittäminen, vieraan apuväen hylkääminen ja oman kansallisen sotaväen asettaminen. Tämä se oli oikein Machiavellin lempiajatus, jonka hän myös selvästi uskalsi lausua julki. Juuri palkkajoukoista oli Firenze saanut kärsiä paljonkin, ne kun olivat monesti jättäneet tasavallan pulaan, ja niinpä Machiavelli koetti kaikella tarmollaan saada edes Firenzelle oman kansallisen sotaväen. Sellainen todella pantiinkin Firenzessä koetteeksi pystyyn, vieläpä Machiavellin oman valvonnan alaisena, mutta tulos oli kovin nolo sekä sotaväelle että Machiavellille. Siitä hän ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan pysyi edelleen siinä vahvassa vakaumuksessa, että oma kansallinen sotaväki on valtion vahvin turva.

Kun Medicit v. 1512 saivat uudelleen vallan käsiinsä Firenzessä, menetti m.m. Machiavelli tuon 14 vuotta uutterasti hoitamansa valtiosihteerin-viran. Ja kun vähän myöhemmin saatiin ilmi salaliitto Medicejä vastaan, vangittiin Machiavelli, epäiltynä osallisuudesta, ja pantiin kidutuspenkille. Mitään ei kuitenkaan saatu ilmi, mutta siitä huolimatta Medicit syrjäyttivät hänet valtiotoimista, ja hänen täytyi vetäytyä Firenzestä maaseudun hiljaisuuteen, pienelle maatilalleen. Täällä hän ryhtyi ahkeraan kirjalliseen työskentelyyn, jota jo aikaisemminkin oli tilapäisesti harrastanut ja johon hänellä nyt oli runsaasti aikaa. Vasta täällä valmistui "Ruhtinas" v. 1513, samoin "Mietteitä Titus Liviuksen 10 ensimäisestä kirjasta", mikä monessa kohdin sisältää samantapaisia ajatuksia kuin "Ruhtinas", vuorokeskustelu "Sotataidosta", jossa hän pontevasti esittää lempiaatettaan kansallisesta sotaväestä, y.m. Nyt oli hänellä yllinkyllin tilaisuutta panna paperille niitä havaintoja, vaikutteita, kokemuksia ja ajatuksia, joita hän edellisinä vuosina oli koonnut ja mielessään hautonut. Mutta siinä sivussa omisti Machiavelli aikaansa myös kaunokirjailuun, sepitellen näytelmiä ja novelleja. Hänenpä kynästään onkin sen ajan näppärin italialainen huvinäytelmä "Mandragora" (Taikajuoma), sisällykseltään tosin jotenkin rivo, mutta tapakuvauksena perin sattuva ja sukkela. Sanotaan itse pyhän isän sille, kun sitä hänen hovissaan näyteltiin, aivan katketakseen nauraneen.

"Ruhtinas" on lopullisesti omistettu nuorelle Lorenzo de' Medicille, suuren Lorenzo il Magnificon vanhimman pojan, jo v. 1503 kuolleen Pieron pojalle, kun se Medici, nimittäin il Magnificon nuorempi poika ja paavi Leo X:n veli Giuliano, Nemoursin herttua, jolle Machiavelli ensin oli aikonut kirjasensa omistaa, kuoli jo v. 1516. Tästä nuoremmasta Lorenzosta Machiavelli nähtävästi toivoi unelmiensa ruhtinasta, Firenzen ja Italian vapauttajaa muukalaisista, varsinkin kun hänellä oli mahtavana tukena paavi, hänen setänsä. Mutta hänkin kuoli jo v. 1519, vain 27-vuotiaana,[1] ja lienee tuskin koskaan lukenutkaan "Ruhtinasta". Epäilemättä Machiavellin omistuksella oli myös puhtaasti persoonallinen sivutarkoituskin — päästä mahtavien Medicien suosioon ja sitä tietä jälleen valtion palvelukseen, varsinkin kun hän pienellä maatilallaan suurine perheineen eli verrattain niukoissa varoissa. Niinpä hän eräässä kirjeessään, jossa hän puhuu kirjasensa omistuksesta, sanookin toivovansa, että Medicit alkaisivat jälleen käyttää häntä ja hänen suurta kokemustaan palvelukseensa, vaikkapa aluksi vain kivien vierittämiseen, koska hän muutoin menehtyy häpeään ja köyhyyteen. Mitään välitöntä aseman parannusta ei hänelle hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta kuitenkaan seurannut, mutta hänen "Ruhtinaansa" kierteli kyllä muutamina jäljennöksinä kädestä käteen ja tuotti hänelle sekä kiitosta että moitetta. Moitetta etusijassa sen vuoksi että hän, entinen tasavallan ja kansanvallan ystävä, oli nyt kirjoittanut yksinvallan ja tyranniuden ohjekirjan, sillä sen isänmaallista aatetta ei ymmärretty.

Vihdoin Machiavelli 1520-luvun taitteessa pääsi Firenzen arkkipiispan, kardinaali Giulio de' Medicin (v:sta 1523 paavi Clemens VII) huomioon, ja häntä ruvettiin jälleen käyttämään valtiollisiin tehtäviin, joskin verrattain vaatimattomiin. M.m. hän sai antaa lausunnon Firenzen hallitusmuodon uudistamisesta. Siinä hän puolustaa Medicien suojeluksen alaista tasavaltaa. Saipa hän tehtäväkseen kirjoittaa myös kotikaupunkinsa historian, joka valmistuikin 8-kirjaisena vv. 1521-25 (Istorie Fiorentine).

Uhkaavat valtiolliset olot, Ranskan kuninkaan Frans I:n tappio ja vangiksi joutuminen Pavian luona 1525, keisari Kaarle V:n voitokas eteneminen Italiassa, Rooman valloitus ja paavi Clemens VII:n nöyryytys v. 1527 tekivät Medicien vallan Firenzessä kestämättömäksi ja särkivät samalla kaikki Machiavellin Italiaa koskevat haaveet. Medicien täytyi poistua Firenzestä ja tasavalta palautettiin. Mutta Machiavelli ei tuossa uudessa, sangen lyhytikäisessä tasavallassa saanut enää mitään virkatointa ja kuolikin kohta sen jälkeen 22. kesäk. 1527. Hänen oletetulle haudalleen Santa Crocen kirkkoon ovat vasta paljoa myöhemmän ajan firenzeläiset, tunnustukseksi hänen isänmaallisesta mielestään ja aatteestaan sekä hänen kirjallisista ansioistaan, pystyttäneet hänelle kauniin muistomerkin Galilein ja Michel-Angelon hautapatsasten rinnalle ja piirtäneet siihen seuraavat hieman vaateliaat sanat: Tanto nomini nullum par elogium Nicolaus Machiavelli. (Mikään maine ei vedä vertoja N.M:n nimen suuruudelle.)

Pysyvimmän muistomerkin on Machiavelli kuitenkin luonut itselleen ennen kaikkea "Ruhtinaallaan", joka ei ainoasti valtio-opillisena teoksena, vaan samalla myös italialaisen proosan mestarituotteena aina säilyttää hänen nimensä. Machiavellin kieli ja tyyli sekä "Ruhtinaassa" että hänen muissakin teoksissaan, varsinkin Livius-mietteissä, on näet suuresti vaikuttanut italialaisen malliproosan kehittymiseen. Ja miten muutoin arvostelu Machiavellin ja "Ruhtinaan" suhteen muuttuneekin, aina sentään tunnustettaneen että, samalla kun Machiavelli sekä ihmisenä että valtiollisena kirjailijana ja henkilönä oli oman, monessa suhteessa arvoituksellisen ja epätavallisen aikansa luonteenomainen lapsi, hänen rinnassaan kuitenkin epäilemättä sykki isänmaallinen ja italialainen sydän. Ja hänen sattuvaa ihmisten ja elämän todellisten olojen tuntemustaan ja niiden nerokasta erittelyä ja arviointia ei voine kukaan kieltää. Hänestä onkin sanottu, ettei "yksikään ajattelija Machiavellia aikaisemmin tai myöhemmin ole paremmin kuin hän käsittänyt ihmisiä yhteiskunnan ja samoin valtion jäseninä sellaisina kuin he ovat olleet ja osittain yhä vieläkin ovat; mutta mitä heidän tulisi ja mitä he voisivat olla, sitä hän ei ole oivaltanut."

"Ruhtinas" painettiin ensi kerran vasta tekijänsä kuoltua paavi Clemens VII:n Medicin luvalla Roomassa v. 1532. Siihen kohdistettu parjaus, jota varsinkin jesuiitat harjoittivat, vaikutti että paavi Paavali IV pani sen Indexiin eli kiellettyjen kirjain luetteloon v. 1559. Saman tuomion julisti myös Tridentin kirkolliskokous v. 1564. Seuraavina aikoina sitä painettiin enimmäkseen Sveitsissä ja joskus Veneziassa, kunnes n.s. valistusaika 1700-luvulla kiinnitti huomionsa Machiavelliin. Silloin "Ruhtinaasta" alkoi ilmestyä erikielisiä käännöksiäkin. Kun teos aluksi oli kierrellyt vain käsinkirjoitettuina jäljennöksinä, ei sen painetun tekstin oikeaperäisyydestä olla kaikissa kohdin ihan varmoja. Niinpä eri painokset, eri käsikirjoituksiin perustuen, eroavatkin joissakin paikoin toisistaan.

Suomennos on tehty Helsingin yliopiston kirjastossa olevan, kokoelmaan La sublime Scuola Italiana, Prosatori (toimittanut Giuseppe de' Valenti; painettu Saksassa 1786) sisältyvän italialaisen alkutekstin mukaan. Machiavellin sanonnan ja tyylin ominaisuudet on koetettu säilyttää niin tarkasti kuin se suomenkielen kannalta on ollut mahdollista, Apuna on, varsinkin erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin ja alkutekstin oikeaperäisyyteen nähden, käytetty parhaita erikielisiä käännöksiä, kuten m.m. italialaisen C. Ferrarin tekemää ranskalaista ja W.K. Marriottin englantilaista, jotka perustuvat paljoa myöhempiin, tarkistettuihin alkuteksti-julkaisuihin. Johdannon ja selitysten laatimiseen on samaisista käännöksistä myös osaltaan ollut asianomaista apua.

O. Ä. K.

OMISTUS.

            NICCOLÒ MACHIAVELLI
    Hänen Korkeudelleen Lorenzolle, Piero de' Medicin pojalle.

Niiden, jotka tahtovat saavuttaa jonkun ruhtinaan suosion, on useimmiten tapana lähestyä häntä sellaisin lahjoin, joita he itse pitävät kalleimpinansa tai joiden näkevät olevan hänelle mieluisimpia. Niinpä nähdäänkin heidän monesti tarjoovan hevosia, aseita, kultakankaita, jalokiviä ja muita samantapaisia koruja, jotka ovat hänen suuruutensa arvoisia.

Kun siis haluan esittäytyä Teidän Korkeudellenne jollakin todistuksella alttiudestani Teitä kohtaan, en ole omaisuudestani löytänyt mitään, jota pitäisin kalliimpana tai niin suuressa arvossa kuin suurten miesten tekojen tuntemista, jonka olen hankkinut pitkällisellä kokemuksella nykyajan asioissa ja muinaisajan jatkuvalla tutkimisella. Harkittuani ja punnittuani tietojani kauan ja ahkerasti olen ne nyt koonnut pieneen nidokseen, jonka täten lähetän Teidän Korkeudellenne. Ja vaikkapa arvelenkin, ettei tämä teelmä ansaitsisi tulla Teidän nähtäviinne, luotan kuitenkin siihen, etten voi tarjota Teille suurempaa lahjaa kuin antaa tilaisuuden mitä lyhyimmässä ajassa tutustua kaikkeen siihen, minkä minä niin monina vuosina ja niin monia vaivoja ja vaaroja kestäen olen oppinut tuntemaan.

Tätä teostani en ole somistellut komein puheenparsin enkä rikastuttanut pöyhkeillä ja suurellisilla sanoilla tai muilla sellaisilla ulkonaisilla houkutuksilla ja koristuksilla, joilla niin monet tavallisesti silaavat ja kaunistavat tuotteensa. Olen näet tahtonut, että joko kirjalleni ei ole annettava mitään arvoa tai että pelkästään sen sisällyksen totuudellisuus ja aineen vakavuus tekevät sen mieluisaksi. Älköönkä katsottako liian vaateliaaksi, jos halpa ja alhaisarvoinen mies rohkenee pohtia ja arvioida ruhtinasten hallintotoimia. Sillä samoinkuin ne, jotka tahtovat kuvata maisemia, laskeutuvat tasangolle tarkastellakseen vuorten ja korkeiden paikkojen luontoa, ja nousevat vuorille tarkastellakseen tasankoja, samoin täytyy olla ruhtinas ymmärtääkseen oikein kansan luonteen ja kansanmies tunteakseen hyvin ruhtinaat.

Ottakaa siis, Teidän Korkeutenne, vastaan tämä pieni lahja siinä mielessä, missä sen Teille lähetän. Jos Te ahkerasti luette ja harkitsette sitä, niin Te näette minun siinä kiihkeästi toivovan, että Te saavuttaisitte sen suuruuden, jonka Teidän onnenne ja muut ominaisuutenne Teille takaavat. Ja jos Teidän Korkeutenne joskus suvaitsisi ylhäisestä asemastaan luoda katseensa myös näihin alhaisiin seutuihin, niin Te huomaisitte, kuinka ansaitsemattomasti minä saan kärsiä kohtalon kovaa ja jatkuvaa kolhimista.

1. luku.

Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.

Kaikki valtiot, kaikki herruudet, joilla on ollut ja on valta hallita ihmisiä, ovat olleet ja ovat joko tasavaltoja tai ruhtinaskuntia. Ruhtinaskunnat ovat joko perinnöllisiä, silloinkun sama suku on niissä jo kauan hallinnut, tai ovat ne uusia. Uudet taas ovat joko kokonaan uusia, kuten Francesco Sforzan valta Milanossa, tai ovat ne vain uusina jäseninä liitetyt sen ruhtinaan perintövaltioon, joka ne on valloittanut, kuten esim. Napolin kuningaskunta on liitetty Espanjan kuninkaan valtioon. Nämä näin hankitut valtiot ovat tottuneet joko ruhtinasvaltaan tai vapaaseen olotilaan; ja ne hankitaan joko vierain asevoimin tai omin apuneuvoin, joko onnen tai kyvykkyyden avulla.

2. luku.

Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.

En tahdo tässä enää kajota tasavaltoihin, koska toisaalla[2] olen jo käsitellyt niitä laveasti. Käännyn siis nyt vain ruhtinaskuntiin ja aion edellä mainitussa järjestyksessä selvittää, miten sellaisia voidaan hankkia ja säilyttää. Sanon siis että on paljoa helpompi pysyttää hallussaan perintövaltioita ja ruhtinaansa sukuun tottuneita kuin vastahankittuja; siihen näet riittää vain se ettei ryhdy muuttamaan edeltäjäinsä järjestelmää ja muutoin toimii olosuhteiden mukaan.

Niinpä sellainen ruhtinas, jos hän on kohtalaisen kykenevä, aina pysyykin valtiossaan pystyssä, jollei jokin aivan tavaton ja ylivoimainen mahti sitä riistä häneltä; ja sen menetettyäänkin hän voi voittaa sen takaisin, jos valloittajaa kohtaa jokin vastoinkäyminen. Siitä on meillä Italiassa esimerkkinä Ferraran herttua,[3] joka ei olisi voinut kestää venezialaisten hyökkäystä v. 1484 eikä paavi Julius II:n v. 1510, jollei hänen ruhtinuutensa olisi ollut jo niin vanhaa juurta. Koska synnynnäisellä ruhtinaalla on vähemmän aihetta ja vähemmän pakkoa tehdä vääryyttä, niin siitä johtuu, että häntä enemmän rakastetaan; ja jollei hän aivan tavattomilla vioilla ole vihastuttanut alamaisiaan, niin on luonnollista, että he ovat hänelle suopeita. Missä ruhtinuus on jo päässyt lujasti juurtumaan, siellä katoaa helposti uudistusten aihe ja muisto, kun taas muutos aina aiheuttaa muitakin mullistuksia.

3. luku.

Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.

Mutta uusi ruhtinaskunta sen sijaan tuottaa vaikeuksia. Ensiksikin, jollei se ole aivan uusi, vaan ainoasta uusi jäsen, niin että valtiota kokonaisuudessaan voidaan pitää sekamuotoisena, aiheuttaa selkkauksia etusijassa se luonnollinen vaikeus, joka on yhteistä kaikille uusille ruhtinaskunnille. Ihmiset näet mielellään vaihtavat valtiasta, toivoen siten parempia oloja; ja tämä toivo saattaa heidät tarttumaan aseihin hallitsijaansa vastaan; mutta siinä he pettyvät, sillä kohtapa he kokemuksesta huomaavat asiaintilan vain pahentuneen. Siihen taas on syynä toinen yleinen ja luonnollinen välttämättömyys, joka pakoittaa uuden ruhtinaan loukkaamaan uusia alamaisiansa joko sotaväellään tai lukemattomilla muilla valloituksen aiheuttamilla pakkotoimilla. Täten sinä saat vihollisiksesi kaikki ne, joita olet loukannut maata valloittaessasi, etkä pysty säilyttämään niidenkään ystävyyttä, jotka sinua siinä auttoivat, koska et kykene tyydyttämään heidän kaikkia toiveitaan, etkä myöskään, ollen heille kiitollisuuden velassa, rohkene käyttää heitä kohtaan voimakeinoja. Mahtavinkin valloittaja näet tarvitsee maan asukasten kannatusta saadakseen sen haltuunsa.

Siinä syy, miksi Ranskan kuningas Ludvik XII[4] valtasi niin äkkiä Milanon ja sen yhtä äkkiä menetti. Ja ensi kerralla riitti hänen karkoittamiseensa pelkästään Lodovico Sforzan omat voimat, koska ne, jotka olivat avanneet portit valloittajalle, huomasivat pettyneensä toiveissaan ja odotuksissaan eivätkä voineet sietää uuden ruhtinaan mielivaltaa. — On kyllä totta, että toisen kerran kapinan jälkeen valloitettu maa ei enää ole yhtä helposti menetettävissä, koska ruhtinas, käyttäen kapinaa hyväkseen, nyt vähemmän arkailee turvatessaan valtaansa rankaisemalla rikollisia, paljastamalla epäiltyjä ja linnoittamalla heikkoja paikkoja. Ja joskin ensi kerralla riitti Milanon Ranskalta riistämiseen pelkkä herttua Lodovicon rajaseuduilla nostama meteli, niin toisella kertaa täytyi koko maailman Milanon vapauttamiseksi liittoutua ranskalaisia vastaan, jotta heidän armeijansa saataisiin ajetuksi pois Italiasta. Syyt siihen olen jo edellä osottanut. Kuitenkin menetti Ranska Milanon molemmilla kerroilla.

Olen jo maininnut ensimäisen menetyksen yleiset syyt; on siis nyt tarkasteltava toisenkin syitä ja osotettava ne keinot, jotka olivat Ranskan kuninkaan käytettävissä tai joita samanlaisessa asemassa olevan ruhtinaan tulisi käyttää, säilyttääkseen paremmin valtauksensa.

Sanon siis, että valloittajan entiseen valtioon valloituksen avulla liitetyt alueet joko ovat osia samasta maasta ja samaa kieltä puhuvia tai eivät. Edellisessä tapauksessa on sangen helppoa pitää ne hallussaan, varsinkin jos ne eivät ole olleet vapaavaltoja: voidakseen turvallisesti omistaa ne tarvitsee vain tuhota entisen ruhtinaan suku; kun näet asukkaat muutoin saavat säilyttää vanhat olonsa eikä mitään tapojen eroa ole olemassa, niin nuo eri ihmisryhmät elävät rauhallisesti yhdessä. Se on kyllä nähty Bourgognessa, Bretagnessa, Gascognessa ja Normandiassa, jotka jo kauan ovat olleet Ranskaan yhdistettyinä. Vaikkapa kielessä onkin hieman eroa, ovat tavat kuitenkin samanlaiset, ja niinpä he voivatkin helposti suvaita toisiaan. Sen, joka tekee moisia valtauksia ja tahtoo ne säilyttää, on otettava huomioonsa kaksi näkökohtaa: ensiksikin on entinen ruhtinassuku täydelleen tuhottava; toiseksi ei saa muuttaa heidän lakejaan eikä lisätä heidän verojaan. Sillä tavoin sekä valloitettu että peritty valtio varsin lyhyessä ajassa sulavat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Mutta jos valloitetaan alueita sellaisesta maasta, jonka kieli, tavat ja lait ovat erilaiset, niin silloin koituu vaikeuksia, ja silloin tarvitaan paljon onnea ja suuri tarmo niiden säilyttämiseen. Parhaita ja tehokkaimpia keinoja olisi se että valloittaja asettuisi sinne asumaan. Siten hänen valtansa tulisi varmemmaksi ja kestävämmäksi. Niin ovat turkkilaiset tehneet Kreikan keisarikunnassa, jota he eivät muista käyttämistään keinoista huolimatta olisi koskaan voineet pysyttää hallussaan, joll'eivät olisi asettuneet sinne asumaan. Kun näet valloittaja itse on läsnä, huomaa hän helposti kapinan oireet ja voi ne heti tukahuttaa; muualla asuvana hän huomaa ne vasta silloin, kun ne jo ovat niin suuressa vauhdissa, ettei niitä enää voida torjua. Muutenkaan eivät virkamiehesi pääse nylkemään sellaista maata, ja alamaisesi ovat tyytyväisiä, voidessaan kääntyä suoraan ruhtinaan puoleen; niinpä heillä onkin kylliksi syytä rakastaa häntä, jos he ovat hyviä, mutta pelätä, jos ovat pahoja. Muukalaisia, jotka ehkä mielisivät hätyyttää sellaista valtiota, pidättää siitä pelko: ja siten ruhtinas, joka itse asuu maassa, voi menettää sen vain perin harvinaisessa tapauksessa.

Toinen parempi keino on lähettää siirtokuntia yhteen tai kahteen paikkaan, jotka ovat ikäänkuin asianomaisen valtion avaimia; on näet tarpeen joko tehdä niin tai pitää siellä riittävästi ratsu- ja jalkaväkeä. Siirtokuntiin ei ruhtinaan pidä tuhlata paljoa: vähin kustannuksin tai ilmankin hän voi ne perustaa ja pitää yllä; hän loukkaa ainoasti sitä pientä osaa uuden valtionsa väestöstä, jolta hänen täytyy riistää koti ja kontu, antaakseen ne uusille asukkaille. Muutoinkaan eivät nuo siten kärsimään joutuneet, ollen köyhiä ja hajallaan, voi häntä koskaan vahingoittaa; kaikki muut, joita ei ollenkaan ole loukattu, pysyvät helposti levollisina, peläten muutoin hekin, jos rikkovat, joutuvansa samanlaisen riiston ja kohtelun alaisiksi. Toistan siis, että moiset siirtokunnat, jotka eivät maksa mitään, ovat sangen uskollisia ja loukkaavat vähemmän; eivätkä loukatut, ollen köyhiä ja hajallaan asuvia, voi vahingoittaa, kuten jo olen sanonut. On näet huomattava, että ihmisiä on joko kohdeltava hyvin tai tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät loukkaukset, mutta suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo loukata jotakin ihmistä, on se tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.

Jos taas siirtokuntien sijasta siellä pidetään sotaväkeä, ovat menot paljoa suuremmat, ja varusväen ylläpito nielee uuden valtion kaikki tulot. Siten valloitus kääntyy sen häviöksi ja loukkaa paljoa enemmän, sillä se vahingoittaa koko valtiota; sotaväen majoitus ja siirtely näet rasittaa kaikkia ja tekee heidät vihamielisiksi ruhtinaalle. Ja juuri nämä viholliset, jotka jäävät sorrettuina koteihinsa, voivat häntä vahingoittaa. Näin ollen on siis varusväki yhtä hyödytön kuin siirtokunta on hyödyllinen.

Lisäksi tulee ruhtinaan, joka valtaa moisen vierasperäisen alueen, asettua sen heikompien naapurien pääksi ja suojelijaksi, samalla kun hän koettaa heikontaa mahtavimpia niistä. Ennen kaikkea on hänen varottava, ettei vaan joku yhtä mahtava muukalainen kuin hän itse pääsisi tunkeutumaan maahan. On näet aivan yleistä, että tyytymättömät ainekset joko liiallisesta kunnianhimosta tai pelosta kutsuvat sellaisia maahan. Niinhän esim. roomalaiset aikoinaan aitolialaisten kutsusta tulivat Kreikkaan; ja kaikkialle muuallekin, minne he vaan tunkeutuivat, he saapuivat maan asukasten kutsumina. Seikka on näet aina semmoinen, että niin pian kuin mahtava muukalainen tunkeutuu johonkin maahan, sen kaikki alusvaltiot liittyvät häneen vihasta entistä yliherraansa kohtaan. Niinpä valloittaja helposti voittaakin puolelleen nuo pikkuvaltiot, sillä ne kaikki heti vapaaehtoisesti yhtyvät hänen uuteen valtioonsa. Hänen on vain varottava, etteivät ne pääse liian mahtaviksi ja vaikutusvaltaisiksi, ja helposti hän voikin sotaväellään ja niiden omalla avulla masentaa niistä mahtavimmat, jäädäkseen sitten yksin asianomaisen maan valtiaaksi. Se, joka ei ymmärrä näin menetellä, kadottaa pian valloituksensa ja on alituisessa ahdingossa ja pulassa senkin ajan, minkä se on hänen hallussaan.

Roomalaiset noudattivat valloittamissaan maissa visusti näitä sääntöjä. He lähettivät niihin siirtokuntia, he suhtautuivat suopeasti heikompiin valtioihin, lisäämättä sentään niiden mahtia; he masensivat voimakkaimmat eivätkä koskaan sallineet vierasten mahtajain saada siellä vaikutusvaltaa. Minun tarvitsee mainita esimerkkinä vain Kreikka. He suojelivat akhaialaisia ja aitolialaisia, nöyryyttivät Makedonian kuningaskuntaa ja karkoittivat Antiokhoksen[5] Kreikasta. Eivätkä akhaialaiset ja aitolialaiset koskaan, ansioistaan huolimatta, saaneet heiltä lupaa laajentaa valtaansa, eikä Philippos[6] kaikilla vakuutteluillaankaan saanut heitä, ilman hänen masentamistaan, rupeamaan hänen ystävikseen, eikä Antiokhos kaikella mahdillaan voinut saada heidän suostumustaan jonkun Kreikanmaan valtion anastamiseen. Roomalaiset näet menettelivät tällöin kuten viisaiden ruhtinaiden tulee aina tehdä, joiden on pidettävä silmällä ei ainoasti hetkellisiä vaaroja vaan myös vastaisia, ja niitä kaikella huolella torjuttava.

On näet helppoa torjua se vaara, jonka on jo kaukaa huomannut, mutta jos odottaa sen lähestymistä, on lääkitys myöhäistä, koska tauti silloin on parantumaton. Lääkäritkin sanovat että keuhkotauti on helppo parantaa, mutta vaikea tuntea alussa, mutta sittemmin ajan oloon kyllä helppo tuntea, mutta vaikea parantaa, koska sitä ei jo alussa ole tunnettu eikä hoidettu. Samoin on valtion laita. Jos jo ennakolta tuntee uhkaavan vaaran — minkä tosin vain viisas huomaa — voi sen heti torjua. Mutta jos se huomaamatta pääsee kasvamaan niin suureksi että kaikki sen näkevät, silloin ei enää ole apua mistään. Sentähden roomalaiset, huomatessaan jo ennakolta vaikeudet, torjuivat ne heti eivätkä koskaan, muka siten sotaa välttääkseen, sallineet niiden nousta uhkaaviksi, koska tiesivät ettei siten voida sotaa välttää, vaan se ainoasti lykkäytyy vastustajan hyödyksi. Niinpä he kävivätkin Kreikassa sotaa Philipposta ja Antiokhosta vastaan, jotta heidän ei tarvitsisi taistella heitä vastaan Italiassa. He olisivat kyllä voineet välttää molemmat sodat, mutta he eivät sitä tahtoneet, eivätkä he koskaan hyväksyneet tuota meidän aikamme viisasten alituista mieliväitettä: aikaa voittamalla kaikki voitetaan. Päinvastoin he luottivat vain omaan kuntoonsa ja älyynsä; sillä aika ajaa edellään vähän kaikkea ja voi tuoda mukanaan niin hyvää kuin pahaa, niin pahaa kuin hyvää.

Kääntykäämme nyt Ranskaan ja tarkastelkaamme, missä määrin se on noudattanut edellä mainittuja ohjeita. Tahdon puhua Ludvik XII:sta enkä Kaarle VIII:sta,[7] koska edellinen on kauemmin vallinnut Italiassa ja siten hänen menettelytapansa on helpommin nähtävissä. Ja te huomaatte silloin, että hän menetteli aivan päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt menetellä, pysyttääkseen moisen vierasperäisen maan hallussaan. Ludvik saapui Italiaan venezialaisten vallanhimon kutsumana, jotka hänen avullaan tahtoivat saada puolet Lombardiasta haltuunsa. En suinkaan halua moittia tätä kuninkaan menettelyä, sillä kun hän kerran pyrki saamaan jalansijaa Italiassa, missä hänellä ei ollut ollenkaan ystäviä, oli hänen pakko siellä sellaisia hankkia mikäli voi, varsinkin kun Kaarle kuninkaan menettely oli siellä sulkenut häneltä kaikki portit. Ja hänen puuhansa olisikin vähällä onnistunut, jollei hän olisi tehnyt muunlaisia virheitä. Vallattuaan Lombardian hän pian palautti sen arvovallan, jonka Kaarle kuningas oli siellä kadottanut. Genova nöyrtyi, firenzeläiset muuttuivat hänen ystävikseen. Mantuan markiisi, Ferraran herttua, Bentivogliot, Forlin valtiatar, Faenzan, Pesaron, Riminin, Camerinon ja Piombinon herrat, Luccan, Pisan ja Sienan kaupungit, sanalla sanoen kaikki etsivät kilvan hänen ystävyyttänsä. Ja nytpä saivat venezialaiset nähdä, miten harkitsemattomasti he olivat menetelleet, auttaessaan Ludvikia valtaamaan kaksikolmannesta Italiasta, jotta itse saisivat haltuunsa kaksi Lombardian kaupunkia.

Ajateltakoonpa vain nyt, kuinka vähällä vaivalla kuningas olisi voinut säilyttää asemansa Italiassa, jos hän olisi noudattanut edellä mainittuja ohjeita ja turvannut ja suojellut kaikkia sikäläisiä ystäviään. Sillä vaikka nämä olivatkin monilukuiset, olivat he heikkoja ja arkoja ja pelkäsivät mikä Kirkkoa[8] mikä venezialaisia, minkä vuoksi heidän oli aina turvauduttava häneen; heidän avullaan hän olisi helposti voinut suoriutua myös mahtavistakin vastustajista. Mutta tuskin hän oli ehtinyt saada Milanon haltuunsa, kun hän teki aivan päinvastoin, auttamalla paavi Aleksanteria[9] Romagnan valtaamisessa. Hän ei älynnyt, että hän täten heikonsi juuri omaa asemaansa ja karkoitti luotaan ystävänsä ja muut häneen turvautuneet, samalla kun hän suurensi Kirkon valtaa, lisäämällä sen hengelliseen mahtiin runsaasti maallistakin ja siten antaen sille yhä enemmän arvovaltaa. Ja tehtyään siten ensimäisen virheen hänen täytyi jatkaa, kunnes hänen itsensä oli vihdoin palattava Italiaan ehkäisemään paavi Aleksanterin vallanhimoisia pyyteitä ja estämään häntä pääsemästä Toscanan herraksi. Ja tyytymättä vain Kirkon vallan kartuttamiseen ja ystäviensä vieroittamiseen hän, haluten omakseen Napolin kuningaskuntaa, jakoi sen Espanjan kuninkaan[10] kanssa. Siten hän, oltuaan siihen saakka yksin käskijänä Italiassa, nyt hankki itselleen toverin, jonka puoleen tämän maan vehkeilevät ja hänen omansa tyytymättömät ainekset nyt voivat kääntyä. Hänestä itsestään riippuvan kuninkaan asemesta hän toimitti Napoliin päinvastoin sellaisen kuninkaan, joka voi ajaa hänet sieltä pois.

On totta että halu valloittaa on sangen luonnollinen ja yleinen ilmiö; ja ne ihmiset, jotka siinä onnistuvat mikäli voivat, saavat osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Mutta jos he epäonnistuvat, vaikkapa ovatkin koettaneet kaikki mahdolliset keinonsa, niin juuri siinä he tekevät moitittavan virheen. Jos siis Ranska olisi omin voimin voinut vallata Napolin, olisi sen pitänyt niin tehdä, mutta jollei se olisi käynyt päinsä, ei sen olisi pitänyt mennä sitä jakamaan. Joskin Lombardian jakaminen venezialaisten kanssa oli hyväksyttävä teko, koska Ranska siten sai jalansijan Italiassa, niin Napolin jakaminen oli väärin, koska siihen ei ollut mitään pakkoa.

Ludvik teki siis nämä viisi virhettä: hän tuhosi vähäväkiset, kartutti yhden italialaisen mahtajan valtaa, toimitti maahan sangen mahtavan muukalaisen, ei asettunut itse Italiaan asumaan eikä lähettänyt sinne siirtokuntia. Kuitenkaan eivät mainitut virheet, jos hän olisi elänyt, olisi olleet hänelle niin tuhoisia, jollei hän olisi tehnyt kuudetta: riistänyt venezialaisten alueita. Jollei hän olisi mahtavoittanut Kirkkoa eikä laskenut Espanjan kuningasta Italiaan, olisi kylläkin ollut oikein ja tarpeellista nöyryyttää Veneziaa. Mutta näiden ensimäisten toimenpiteiden jälkeen hänen ei olisi koskaan pitänyt suostua sen häviöön. Ollen sangen mahtavia olisivat näet venezialaiset aina voineet pidättää muita hyökkäämästä Lombardiaan. Venezialaiset eivät nimittäin olisi suostuneet siihen, joll'eivät itse olisi päässeet sen valtiaiksi, mutta eivät muutkaan olisi tahtoneet riistää sitä Ranskalta antaakseen sen heille, eikä heillä olisi ollut rohkeutta uhmailla molempia.

Jos joku väittäisi, että kuningas Ludvik luovutti Romagnan Aleksanterille ja Napolin Espanjalle välttääkseen sotaa, niin vastaan, ettei edellä mainitsemistani syistä pidä koskaan, sotaa välttääkseen, mukautua mihinkään epäedulliseen, sillä sota ei ole siten vältettävissä, vaan ainoasti lykkäytyy omaksi vahingoksesi. Ja jos joku toinen huomauttaisi, että Ludvik oli luvannut paaville suostumuksensa Romagnan valtaamiseen, saadakseen tältä vastalahjaksi haluamansa avioeron[11] ja kardinaalinhatun Rouenin arkkipiispalle,[12] aion hänelle vastata etempänä,[13] käsitellessäni lähemmin ruhtinasten lupauksia ja niiden pyhyyttä.

Kuningas Ludvik siis menetti Lombardian, koska ei ottanut varteen ainoaakaan niistä toimintaohjeista, joiden avulla muut ovat valloittaneet ja hallussaan pysyttäneet uusia alueita. Eikä se suinkaan ole mikään ihme, vaan päinvastoin hyvin yleinen ja luonnollinen ilmiö. Puhelin tästä Rouenin kardinaalin kanssa Nantesissa silloin, kun Valentinon herttua — kuten Cesare Borgiaa, paavi Aleksanterin poikaa, tavallisesti nimitetään — valtasi Romagnan. Kun kardinaali huomautti minulle, etteivät italialaiset ymmärtäneet mitään sodasta, vastasin hänelle, etteivät ranskalaiset ymmärtäneet mitään politiikasta, muutoinhan he eivät olisi sallineet Kirkon päästä niin mahtavaksi. Ja kokemus on osottanut, että juuri Ranska on tehnyt sekä paavin että Espanjan kuninkaan niin mahtaviksi Italiassa, että se itse on heidän kauttansa joutunut häviöön. Tästä voidaan tehdä seuraava yleinen ja melkein virheetön johtopäätös: se, joka tekee toisen mahtavaksi, joutuu itse häviöön. Sillä hän on voinut tehdä jonkun mahtavaksi vain joko neuvokkuutensa tai voimansa avulla, ja tuo siten valtaan kohotettu epäilee molempia keinoja.

4. luku.

Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.

Katsoen niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vasta valloitetun maan omistamiseen, näyttää kenties ihmeelliseltä, että tuo laaja aasialainen valtakunta, jonka Aleksanteri Suuri muutamassa vuodessa oli valloittanut ja sitten kohta sen jälkeen kuollut, ja jonka olisi varmaan luullut nousevan kapinaan hänen seuraajiaan vastaan, sittenkin pysyi näiden hallussa, tuottamatta heille sen suurempia vaikeuksia kuin heidän omat keskinäiset, vallanhimosta johtuneet riitansa.

Tähän minä vastaan, että kaikkia tunnetuita valtioita on hallittu kahdella eri tavalla: joko niitä hallitsee ruhtinas, jonka suosiolla ja suostumuksella hänen palvelijansa ministereinä auttavat häntä valtion hallitsemisessa, tai hallitsevat niitä yhdessä ruhtinas ja ylimykset, jotka johtavat asemansa syntyperästään eikä ruhtinaan armosta. Tällaisilla pikkuruhtinailla on omat alueensa ja alamaisensa, jotka pitävät heitä valtiainaan ja ovat heihin kiintyneet. Niissä valtioissa, joita ruhtinas hallitsee ministeriensä avulla, on hänellä suurempi arvovalta, koska ei koko maassa ole ketään suurempaa valtiasta kuin hän, ja vaikkapa totellaan muitakin, niin tapahtuu se vain sentähden että nämä ovat ruhtinaan ministerejä ja virkamiehiä, eikä suinkaan minkään henkilökohtaisen kiintymyksen vuoksi. Esimerkin molemmista hallitustavoista tarjoo nykyään Turkinmaa ja Ranska. Turkin valtakuntaa hallitsee yksi ainoa yliherra, kaikki muut ovat hänen palvelijoitaan; hän yksin asettaa eri maakuntien maaherrat ja ne taas mielin määrin erottaa. Sen sijaan Ranskan kuningasta ympäröi koko joukko vanhoja ylimyssukuja, joita näiden omat alamaiset pitävät arvossa ja rakastavat. Heillä on omat etuoikeutensa, joihin kuninkaan on sangen vaarallista kajota.

Ken siis tarkkaa näitä molempia valtioita, huomaa että Turkin valloittaminen on vaikea tehtävä, mutta sen hallussa pitäminen, jos se kerran on saatu valloitetuksi, on sangen helppoa. Turkin valloitukseen kohdistuvat vaikeudet johtuvat siitä, että valloittaja ei voi siellä odottaa valtakunnan ruhtinasten myötävaikutusta eikä toivoa, että sulttaanin ympäristö kapinallaan helpottaisi hänen yritystään, mikä on seurauksena edellä mainituista syistä. Kaikki siellä ovat näet yksinvaltiaan nöyriä käskyläisiä eivätkä ole hevillä lahjottavissa, ja vaikkapa heidät voisikin lahjoa, ei siitä olisi isoakaan iloa, koska he, kuten edellä on osotettu, eivät voisi saada kansaa mukaansa.

Niinpä sen, joka aikoo hyökätä Turkin kimppuun, onkin otettava huomioonsa sen sisäinen eheys ja sentähden luotettava enemmän omiin voimiinsa kuin vastustajansa sekasortoon. Mutta jos Turkki kerran on voitettu ja masennettu sodassa, niin ettei se enää voi asettaa jalkeille uusia armeijoita, silloin ei siellä ole enää pelkoa muusta kuin ruhtinaan suvusta; jos se tuhotaan, ei ole enää pelkoa kenestäkään, sillä muilla ei ole mitään arvovaltaa kansan keskuudessa. Ja samoinkuin voittaja ennen voittoansa ei voinut toivoa heiltä mitään apua, samoin ei hänen jälkeenpäin enää tarvitse pelätäkään heitä.

Toisin on sellaisten valtioiden laita, joita hallitaan Ranskan tapaan. Niihin on kyllä helppo tunkeutua, voittamalla puolelleen jotkut maan mahtimiehistä, sillä tyytymättömiä ja kumouksellisia on aina tavattavissa. Juuri sellaiset voivat edellä mainituista syistä raivata tien valloittajalle ja helpottaa hänen voittoansa. Mutta hän saakin sitten kokea tuhansia vaikeuksia valtansa säilyttämisessä sekä niiden taholta, jotka ovat häntä auttaneet, että niiden, jotka hän on kukistanut. Eikä silloin riitä ruhtinassuvun tuhoaminen, sillä eloonjääneet suurmiehet nousevat uusien kapinain johtajiksi, ja kun valloittaja ei voi heitä kaikkia tyydyttää eikä myöskään surmauttaa, niin hän menettää maan aivan ensi tilassa. Jos nyt tarkastellaan Dareioksen valtakunnan hallitustapaa, niin huomataan se samanlaiseksi kuin Turkin. Senpätähden tarvitsi Aleksanterin vain ensin voittaa ja kukistaa hänet sodassa; voittonsa ja Dareioksen kuoleman jälkeen sai Aleksanteri rauhallisesti pitää Persian hallussaan; syyt siihen olen jo edellä esittänyt. Jos hänen seuraajansa olisivat pysyneet yksimielisinä, olisivat he vaivatta voineet valtansa säilyttää, sillä koko valtakunnassa ei syntynyt muita metelejä kuin heidän itsensä aiheuttamia. Sen sijaan on mahdotonta yhtä rauhallisesti pysyttää hallussaan Ranskan tapaan hallittuja valtioita. Siitä juuri johtuivat nuo alituiset kapinat roomalaisia vastaan Espanjassa, Galliassa ja Kreikassa, joissa kaikissa oli lukuisasti omia ruhtinasvaltoja. Niin kauan kuin niiden muisto pysyi vireillä, oli roomalaisten herruus aina epävarma, mutta kun he pitkällisen ja voimakkaan valtiutensa aikana olivat vihdoin saaneet tuon muiston unohtumaan, oli heidän valtansakin samalla turvattu. Kun he sittemmin rupesivat taistelemaan keskenänsä, voi jokainen heistä anastaa haltuunsa jonkun osan näistä maista sen arvovallan nojalla, jonka hän siellä oli saavuttanut, koska ne, menetettyään kokonaan entiset ruhtinassukunsa, nyt tunnustivat vain roomalaisten yliherruutta.

Kun tämä kaikki otetaan lukuun, ei liene ihmeteltävää, että Aleksanteri niin helposti vakaannutti valtansa Aasiassa, kun sitävastoin toiset, kuten esim. Pyrrhos y.m., saivat kokea yrityksissään paljon vaikeuksia. Syynä siihen ei ole ollut voittajan pienempi tai suurempi kyvykkyys, vaan itse valloituksen erilaisuus.

5. luku.

Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia, jotka ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.

Jos tällä tavoin valloitetut alueet ovat tottuneet elämään vapaudessaan lakiensa mukaan, on olemassa kolme eri keinoa niiden säilyttämiseksi. Ensimäinen on niiden hävittäminen; toinen asettua itse sinne asumaan; kolmas sallia heidän pitää lakinsa, kunhan vain suorittavat veroja, ja asettaa sinne harvainvaltainen hallitus, joka pysyttää maan sinulle uskollisena. Sillä sellainen hallitus, ollen ruhtinaan luoma, ymmärtää, ettei se voi pysyä pystyssä ilman hänen ystävyyttään ja tukeaan, ja tekee senvuoksi kaikkensa kannattaaksensa häntä.

Vapauteen tottuneessa kaupungissa säilyttääkin valloittaja valtansa helpommin kaupungin omien kansalaisten avulla kuin muilla keinoin; siitä on todistuksena spartalaiset ja roomalaiset. Spartalaiset valloittivat Ateenan ja Theban, asettaen niihin harvainvaltaisen hallituksen: kuitenkin he kohta menettivät ne. Roomalaiset taas säilyttivät Capuan, Karthagon ja Numantian hallussaan hävittämällä ne. Mutta koettaessaan Spartan tavalla pitää Kreikkaa vallassaan, antamalla sen säilyttää vapautensa ja lakinsa, he eivät siinä onnistuneet, vaan täytyi heidän ylivaltansa turvaamiseksi hävittää useita Kreikan kaupunkeja.

Eikä todella olekaan taatumpaa keinoa säilyttää hallussaan sellaisia valtioita kuin niiden tuhoaminen. Se, joka pääsee jonkun vapauteen tottuneen kaupungin herraksi eikä hävitä sitä, joutuu varmasti itse sen kautta häviöön. Vapautensa ja entisten valtiolaitostensa nimessä se näet aina löytää tekosyyn kapinaan, sillä ei aika eikä hyvänteot voi koskaan saada niitä unohtumaan. Jollei sen asukkaita hajoiteta toisistaan eri tahoille, niin he kaikista varokeinoistasi huolimatta jokaisessa soveliaassa tilaisuudessa vetoavat samaiseen vapauteensa ja etuoikeuksiinsa, kuten on tehnyt Pisakin, oltuaan jo satasen vuotta Firenzen yliherruuden alaisena.

Mutta jos kaupungit tai alueet ovat tottuneet ruhtinasvaltaan, ja asianomainen suku on jo sammunut, niin ne, koska toiselta puolen ovat tottuneet kuuliaisuuteen ja toiselta puolen vanhan ruhtinaan suku on poissa, eivät voi sopia keskenään uuden valitsemisesta eivätkä myöskään kykene elämään vapaudessa. Senpätähden he eivät hevillä tartu aseihin, ja niinmuodoin vieraan ruhtinaan on verrattain helppo alistaa heidät valtaansa. Mutta tasavalloissa on enemmän elinvoimaa, enemmän vihaa, enemmän kostonhalua, eikä vanhan vapauden muisto anna heille hetkenkään rauhaa. Niinpä varmin keino onkin joko tuhota ne tai asettua niihin asumaan.

6. luku.

Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden ja oman toimintakyvyn avulla.

Älköön kukaan hämmästykö, jos minä, puhuessani aivan uusista ruhtinaskunnista, vetoan sekä ruhtinaihin että valtioihin nähden mitä mainioimpiin esimerkkeihin. Kun näet ihmiset tavallisesti kulkevat valmiiksi poljettua latua ja matkivat toiminnassaan muiden tekoja, ja kun ei ole helppoa kokonansa käydä samaa tietä eikä saavuttaa esikuvaksi otettujen korkeaa kuntoa, niin tulee järkevän miehen aina käydä suurten henkilöjen jälkiä ja pitää etevimpiä esikuvanaan, voidakseen, vaikkapa ei kyvyltä olisikaan heidän vertaisensa, ainakin vivahtaa heihin. Hänen pitää menetellä taitavain jousimiesten tavalla, jotka, nähdessään maalin olevan liian kaukana ja tuntien jousensa kantovoiman, tähtäävät melkoista ylemmäksi kuin maali, ei lennättääksensä nuolensa niin korkealle, vaan osatakseen, ylemmäksi tähtäämällä, maaliinsa.

Väitän siis että aivan uusissa ruhtinaskunnissa on vallan säilyttäminen uudelle ruhtinaalle sen mukaan vaikeampi tai helpompi, miten kyvykäs tai kyvytön tuo valloittaja itse on. Ja kun yksityisen henkilön kohoaminen ruhtinaaksi edellyttää joko kyvykkyyttä tai onnea, niin on selvää, että toinen tai toinen näistä seikoista jossakin määrin helpottaa monia vaikeuksia. Siitä huolimatta useinkin se pysyy parhaiten pystyssä, jolla on ollut vähimmin onnea. Lisäksi on asialle eduksi, jos ruhtinaan, kun hänellä ei ole muita valtioita, on pakko asettua sinne asumaan.

Niistä, jotka omalla kyvyllään ja kunnollaan eikä onnen avulla ovat kohonneet ruhtinaiksi, ovat tiettävästi kuuluisimmat Mooses, Kyyros, Romulus, Theseus y.m. Ja vaikkapa Mooses oikeastaan olikin vain pelkkä Jumalan tahdon toimeenpanija, ansaitsee hän kuitenkin ihmettelyä yksistään jo siitä syystä, että Jumala armossaan katsoi hänet ansiolliseksi puhumaan kanssansa. Mitä taas tulee Kyyrokseen ja muihin, jotka ovat valloittaneet tai perustaneet kuningaskuntia, niin ansaitsevat he todella ihmettelyä. Ja jos tarkastellaan heidän mieskohtaisia tekojaan ja toimenpiteitään, niin huomataan ne yhtäläisiksi kuin Mooseksen, vaikkapa tällä olikin ollut niin suuri opettaja.

Tutkittaessa heidän toimiaan ja elämäänsä nähdään, ettei onni ollut suonut heille muuta kuin tilaisuuden luoda sellaisen hallitusjärjestelmän, jollaista pitivät soveliaimpana. Ilman sellaista tilaisuutta olisi heidän hengenvoimansa ollut tulokseton; mutta hengenvoimien puuttuessa ei tilaisuuskaan olisi mitään merkinnyt. Oli siis tarpeen, että Mooses tapasi Israelin kansan egyptiläisten orjuuttamana ja sortamana, jotta se olisi valmis seuraamaan häntä pois orjuudesta. Samoin oli tarpeellista, että Romulus ei saanut jäädä Albaan, vaan joutui heti synnyttyään heitteelle, voidakseen tulla Rooman kuninkaaksi ja uuden isänmaan perustajaksi. Myös Kyyroksen tarvitsi tavata persialaiset tyytymättöminä Meedian valtaan ja meedialaiset pitkällisen rauhan veltostuttamina ja turmelemina. Eipä Theseuskaan olisi voinut näyttää kuntoansa, jollei hän olisi tavannut ateenalaisia hajallaan. Tällaiset tilaisuudet tekivät siis nuo miehet onnellisiksi, ja suuren kykynsä avulla he ymmärsivät ottaa tilaisuudesta vaarin, tehdäkseen isänmaansa mahtavaksi ja kuuluisaksi.

Ne, jotka näiden miesten tavoin oman kuntonsa avulla kohoavat ruhtinaiksi, saavuttavat ruhtinuutensa suurella vaivalla, mutta säilyttävät sen helposti. Vaikeudet, joita heille koituu sen hankkimisesta, johtuvat osittain niistä uusista hallinto- ja menettelytavoista, jotka heidän täytyy panna voimaan, vakaannuttaakseen valtansa ja huolehtiakseen turvallisuudestaan. On näet muistettava, ettei mikään yritys ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen. Uudistaja näet saa vastaansa kaikki ne, joille vanha olotila oli edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyttää, ovat sen laimeita puolustajia. Tämä penseys johtuu osaksi siitä, että he pelkäävät vastustajia, joilla on tukenaan vanhat lait, osaksi siitä, että ihmiset ovat epäuskoisia eivätkä yleensä luota uudistuksiin ennenkuin pitkällisen kokemuksen jälkeen. Niinpä käykin, että milloin vaan uuden olotilan vastustajilla on tilaisuutta käydä kimppuun, he heti tekevät niin, kun taas ystävät puolustavat sitä niin laimeasti, että ruhtinasta uhkaa heidän kanssaan vaara.

Ymmärtääksemme oikein tämän seikan, on tarpeen tutkia, pysyvätkö nuo uudistajat pystyssä omin neuvoin vai ovatko he muista riippuvaisia, t.s. onko heidän, tehtävänsä suorittamiseksi, turvauduttava rukouksiin, vai voivatko he selviytyä voimakeinojen avulla. Edellisessä tapauksessa heidän aina käy huonosti eivätkä he saavuta mitään; mutta jos he voivat nojata omiin voimiinsa ja pakoittaa, he harvoin epäonnistuvat. Tästä johtuu että kaikki aseelliset profeetat ovat voittaneet ja aseettomat joutuneet perikatoon.

Edellä mainittujen syiden lisäksi näet kansat ovat luonteeltaan häilyväisiä, joten kyllä on helppoa saada heidät vakuutetuiksi jostakin asiasta, mutta vaikeaa pysyttää heitä lujina siinä vakaumuksessa. Niinpä onkin asia järjestettävä siten, että heidät, jos he alkavat epäröidä, saatetaan väkipakolla uskomaan. Jos Mooses, Kyyros, Theseus ja Romulus olisivat olleet aseettomia, eivät he kauankaan olisi voineet pitää valtaansa pystyssä. Samoin on nykyisin käynyt fra Girolamo Savonarolan,[14] joka kukistui uudistuksineen heti kun rahvas lakkasi uskomasta häneen, koska hänellä ei ollut keinoja pysyttää uskovaisiaan lujina eikä saattaa epäuskoisia uskomaan. Niinpä sellaisilla onkin yrityksessään voitettavana paljon vaikeuksia, kaikki vaarat kun uhkaavat heidän tietään, ja vain kyvykkyytensä avulla he suoriutuvat niistä. Mutta kun ne on voitettu ja kateelliset kilpailijat raivattu tieltä, alkaa heidän arvonsa kohota, ja heistä tulee mahtavat, turvalliset, kunnioitetut ja onnelliset.

Näihin suuriin esimerkkeihin tahdon lisätä erään pienemmän, joka kuitenkin jossakin määrin vivahtaa edellisiin ja toivoakseni riittää tarkoitukseensa muiden samanlaisten sijasta. Se on syrakusalaisen Hieronin[15] elämä. Yksityismiehestä hän kohosi Syrakusan ruhtinaaksi, tarvitsematta kiittää onnea muusta kuin tilaisuuden tarjoomisesta. Syrakusalaiset näet ahdingossaan valitsivat hänet päällikökseen ja sittemmin hänen ansioittensa vuoksi tekivät hänestä ruhtinaan. Jo yksityismiehenä hän osotti sellaista kykyä ja kuntoa, että eräs historioitsija sanookin hänestä, että hallitsemiseen häneltä puuttui vain kuningaskunta. Hän hajoitti entisen sotaväen ja loi sijaan uuden, luopui entisistä liittolaisistaan ja hankki uusia. Ja kun hänellä oli omat sotamiehet ja liittolaiset, oli hänen helppo pystyttää valtansa sellaisille perustuksille. Tosin hän näki paljon vaivaa valtaa hankkiessaan, mutta vähän sitä säilyttäessään.

7. luku.

Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden aseiden tai onnen avulla.

Ne, jotka pelkästään onnen avulla kohoavat yksityishenkilöistä ruhtinaan arvoon, näkevät vähän vaivaa siihen noustessaan mutta paljon siinä pysyäkseen. Heillä ei ole tiellään mitään esteitä, he vain lentävät ylöspäin, mutta päähän päästyään heillä on edessä paljon vaikeuksia.

Sellaisia ovat ne, joille joku valtio on annettu joko rahasta tai lahjoittajan mielisuosiosta, kuten tapahtui useille henkilöille Kreikassa sekä Joonian ja Hellespontoksen kaupungeissa, joihin Dareios asetti hallitsijoiksi ruhtinaita oman turvallisuutensa ja kunniansa vuoksi. Samoin oli niiden Rooman keisarien laita, jotka lahjomainsa sotamiesten avulla yksityishenkilöistä kohosivat valtaistuimelle. He pysyvät pystyssä ainoastaan valtaan kohottajainsa suosion ja onnen avulla, mitkä molemmat ovat sangen häilyvää ja epävakaista laatua. He eivät osaa eivätkä jaksa säilyttää sellaista asemaa, sillä ei voida olettaa, että he, elettyään koko ikänsä yksityismiehinä, kykenisivät nyt esiintymään käskijöinä, joll'eivät ole harvinaisen kyvykkäitä ja voimallisia; se on heille mahdotonta, koska heiltä puuttuu luotettava ja uskollinen sotaväki. Eihän myös äkkiä muodostuneilla valtioilla enemmän kuin muillakaan luonnon ilmiöillä, jotka nopeasti syntyvät ja kasvavat, saata olla siinä määrin juuria ja tukikohtia, ettei ensimäinen vastoinkäyminen niitä kumoaisi. Jollei noilla äkkiä kohonneilla ruhtinailla ole kylliksi kykyä heti keksiä keinoja turvatakseen onnen heille suomaa antia, täytyy heidän sitten jälkeenpäin laskea ne perustukset, jotka toiset ovat laskeneet jo ennen ruhtinaaksi tuloaan.

Molemmista ruhtinaaksi pääsemisen tavoista — joko kyvykkyyden tai onnen avulla — mainittakoon tässä kaksi nykyaikaista esimerkkiä: Francesco Sforza ja Cesare Borgia. Edellinen[16] kohosi asianmukaisin keinoin ja suuren kykynsä avulla yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi ja säilytti sitten vaivatta valtansa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle tuhansia huolia. Cesare Borgia taas, yleisesti mainittu nimellä Valentinon herttua,[17] hankki valtionsa isänsä onnentähden noustessa ja sen laskiessa sen jälleen menetti, vaikkapa olikin käyttänyt kaikkia keinoja ja tehnyt kaikki, mitä viisaan ja taitavan miehen tulee tehdä, lujittaakseen asemansa siinä valtiossa, jonka muiden aseet ja onni olivat hänelle toimittaneet. Sillä, kuten jo sanoin, se joka ei jo aikaisemmin ole laskenut perustuksia, voi tosin sittemminkin suurta kykyään käyttämällä sen tehdä, joskin silloin vastukset uhkaavat rakentajaa ja vaara rakennusta. Jos tarkastellaan herttuan kaikkia toimia, nähdään niistä, että hän oli laskenut vankat perustukset tulevalle mahtavuudelleen. En pidä tarpeettomana puhua tästä lähemmin, koska en tiedä antaa uudelle ruhtinaalle parempaa neuvoa kuin seurata hänen esimerkkiään. Ja joskaan hänen toimenpiteensä eivät vieneet perille, niin ei syy ollut hänen, vaan johtui aivan erikoisesta ja tavattomasta kohtalon oikusta.

Aleksanteri VI, tahtoessaan korottaa poikansa, herttuan, sai kokea paljon sekä välittömiä että vastaisia vaikeuksia. Ensiksikin hän huomasi mahdottomaksi toimittaa hänen haltuunsa muita kuin Kirkolle kuuluvia alueita. Mutta hän tiesi, ettei Milanon herttua eivätkä venezialaiset, jotka suojelivat Faenzaa ja Riminiä, suostuisi sellaiseen Kirkolta riistämiseen. Lisäksi hän huomasi, että Italian sotajoukot, varsinkin ne, joita hän olisi voinut käyttää hyväkseen, olivat niiden käsissä, joilla oli syytä pelätä paavin mahtavuutta. Niihin ei siis ollut luottamista, varsinkin kun niiden päällikköinä olivat Orsinit, Colonnat ja heidän kannattajansa. Voidakseen varmasti anastaa osan Italiaa täytyi hänen siis sotkea olevat olot ja myllertää sen valtiot.

Tämä olikin hänelle helppoa, koska venezialaiset muista syistä[18] juuri silloin puuhasivat ranskalaisten jälleen kutsumista Italiaan. Hän ei ainoasti ollut estämättä sitä, vaan päinvastoin edisti asiaa, suostumalla purkamaan kuningas Ludvikin ensimäisen avioliiton. Mainittu kuningas saapuikin venezialaisten avulla ja paavin suostumuksella Italiaan, ja tuskin oli hän tullut Milanoon, kun paavi sai häneltä sotaväkeä vallatakseen Romagnan, mikä hänelle onnistuikin kuninkaan mahtavuuden avulla. Valloitettuaan Romagnan ja kukistettuaan Colonnain puolueen tahtoi herttua säilyttää mainitun alueen hallussaan ja tunkeutua eteenpäin, kun kaksi seikkaa sen estivät. Toinen oli hänen omien sotamiestensä niskoittelu, toinen Ranskan kuninkaan estely. Toisin sanoen, hän pelkäsi, että Orsinin joukot, joita hän oli käyttänyt, luopuisivat hänestä eivätkä ainoastaan estäisi häntä uusista valloituksista, vaan riistäisivät häneltä entisetkin; ja samaa oli pelättävä kuninkaankin puolelta. Orsinien suhteen hän saikin siitä todistuksen, kun nämä Faenzan valloituksen perästä sangen laimeasti ottivat osaa hyökkäykseen Bolognaa vastaan; ja kuningas taas paljasti oikeat aikeensa, kun Urbinon herttuakunnan valloituksen jälkeen ei sallinut hänen käydä Toscanan kimppuun. Niinpä herttua päättikin olla vastedes riippumaton muiden onnesta ja aseista.

Ensiksi hän ryhtyi heikontamaan Orsinien ja Colonnain puolueita Roomassa, houkuttelemalla puolelleen kaikki heidän aateliset kannattajansa; ne hän teki omiksi aatelismiehikseen ja jakeli heille runsaasti rahalahjoja, virka- ja hallintotoimia, kullekin arvonsa mukaan, niin että he muutamien kuukausien kuluessa luopuivat entisistä puolueistaan ja liittyivät häneen. Hajoitettuaan täten Colonna-suvun kannattajat hän vartoi soveliasta hetkeä tuhotakseen myös Orsinit. Se tarjoutuikin kohta, ja hän käytti sitä taitavasti hyväkseen. Orsinit, jotka vihdoinkin olivat huomanneet herttuan ja Kirkon suuruuden uhkaavan heille tuhoa, kokoontuivat neuvotteluun Magionen luo Perugian alueelle. Siitä oli seurauksena kapina Urbinossa, metelit Romagnassa ynnä tuhannet muut vaarat, jotka kaikki herttua ranskalaisten avulla voitti. Mutta palautettuaan täten arvovaltansa hän ei enää tahtonut panna sitä vaaranalaiseksi, luottamalla enemmän ranskalaisiin kuin muihinkaan muukalaisiin, minkä vuoksi hän turvautui viekkauteen ja onnistuikin siinä määrin teeskentelyssään, että Orsinit signor Pagolon välityksellä, jonka hän kaikin keinoin oli vetänyt puolelleen, lahjoittamalla hänelle pukuja, rahaa ja hevosia, tekivät hänen kanssaan sovinnon ja siten herkkäuskoisuudessaan joutuivat Sinigaglian luona hänen käsiinsä.[19]

Tuhottuaan siten johtajat ja voitettuaan puolelleen heidän kannattajansa, oli herttua siinä määrin lujittanut valtansa perustukset, että hän vallitsi koko Romagnaa ja Urbinon herttuakuntaa, joiden väestö, alettuaan tuntea olonsa onnelliseksi, mielellään suostui häneen. Ja koska juuri tämä kohta ansaitsee sekä mainitsemista että esimerkiksi ottamista, en tahdo jättää sitä tässä syrjään.

Vallattuaan Romagnan huomasi herttua, että sen valtiaat olivat olleet heikkoja ja pikemminkin ryöstäneet kuin hallinneet alamaisiaan, aiheuttaen siten maassaan enemmän sekasortoa kuin järjestystä. Niinpä koko seutu olikin täynnä rosvoja, mellakoitsijoita ja kaikenlaista vallattomuutta. Palauttaakseen maahan rauhan ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan herttua katsoi välttämättömäksi asettaa sinne lujan hallituksen. Sen etupäähän hän valitsi messer Remiro d'Orcon,[20] julman ja päätteliään miehen, antaen hänelle täydet valtuudet. Vähässä ajassa tämä sangen menestyksellisesti palautti maahan rauhan ja järjestyksen. Mutta sittemmin herttua katsoi niin tavattoman toimivallan enää tarpeettomaksi, koska se voisi nostattaa häntä vastaan vihaa, ja sentähden hän asetti maahan erityisen tuomioistuimen, jossa kullakin kaupungilla oli oma edustajansa ja puheenjohtajana eräs erittäin etevä mies. Ja koska hän tiesi tuon ensimäisen ankaruuden aiheuttaneen häntä kohtaan jonkun verran vihaa, niin hän, puhdistaakseen itsensä kansan silmissä ja voittaaksensa sen täysin puolelleen, tahtoi osottaa että julmuudet, jos sellaisia oli tapahtunut, eivät suinkaan olleet hänen, vaan hänen käskynhaltijansa raa'an luonteen aiheuttamia. Niinpä hän ensi tilassa eräänä aamuna hakkautti Remiron kahtia ja jätti hänen ruumiinsa, pölkky ja verinen veitsi vieressä, Cesenan torille. Tämä kauhea näky tyrmistytti ja tyydytti väestön sillä kertaa.

Mutta palatkaamme siihen mistä lähdimme. Sanon siis, että herttuan, nähdessään olevansa nyt tarpeeksi mahtava ja osaksi turvassakin kaikilta välittömiltä vaaroilta, koska oli varustautunut oman mielensä mukaan ja tuhonnut suuren osan niistä läheisyydessä olevista sotavoimista, jotka voivat vahingoittaa häntä, tarvitsi, jos tahtoi jatkaa valloituksiaan, lähinnä varoa vain Ranskaa, sillä hän tiesi, että kuningas, joka liian myöhään oli älynnyt tekemänsä virheen, ei voisi enää suvaita häntä. Niinpä hän nyt alkoikin etsiä uusia liittolaisia ja käyttäytyä kaksimielisesti ranskalaisia kohtaan, kun nämä tunkeutuivat Napolin kuningaskuntaan karkoittamaan sieltä espanjalaisia, jotka piirittivät Gaetaa. Hänen tarkoituksensa oli pitää varansa näitä vastaan, ja se olisikin onnistunut, jos paavi Aleksanteri olisi saanut elää.[21]