Samalla hän antoi minulle merkin tulla istumaan hänen viereensä.
Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset likinäköiset, siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua hellittämättä. Minä tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään huomannut. Olisinpa hyvin hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi sanottu, että tämä tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.
— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf, Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia kanssanne.
Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle enkä edes kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen keisarinnan taakse pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman näköisenä, että se olisi saanut kivetkin heltymään.
Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni siitä, että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se oli ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin erääseen talliin, jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.
Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa ahmaissut sokerin, jota olin sille tuonut.
Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan, meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?
Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä läksin koettelemaan ratsastuspukuani.
Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.
Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se varmensi epäilyksiäni.
— Kiiruhtakaa, sanoin hänelle, minun täytyy mennä pukeutumaan.
— Tyttäreni, sanoi hän, minulla on sinulle vakavaa sanottavaa.
— Se ei estä teitä pitämästä kiirettä.
— Tyttöseni, olisiko sinusta vastenmielistä kuningattarena olo.
— Minkä kuningattarena?
— Württembergin.
Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.
Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut minua pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin suurherttua.
Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä majesteetteja ja korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.
— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei koskaan.
— Olkaamme vakavia, sanoi isäni.
— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on keskenään.
— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että
Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on
kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että
Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.
— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin, ja sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.
Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf oli aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle, ristiäidilleen, tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja tsaari isälle. Sellaiset ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi kunniaksi, olivat melkein käskyjä, ja…
— Ja te olette suostunut kysymättä minulta ensiksi? puuskahdin minä.
— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla kiittämättä, hyväksymättä…
— Hyväksymättä, mitä?
— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.
— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.
— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.
Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.
Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että isä oli sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle tunnustaa.
— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua kädestä.
Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti olevan perhetapa sellainen.
Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm
II:lle:
— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä naisalamaisenikin!
Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja sanoin itsekseni:
— Odotahan, poikaseni! Saatpa maksaa kaiken tämän ylihuomenna.
* * * * *
Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja naisia varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja ja, siellä täällä, pieniä suomaita ja rotkoja.
Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.
Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut antanut lyhentää sen karvaa.
— Antaapa heidän puhua, vanha veikko, mutisin minä hevoselleni.
Se ymmärsi ja pudisteli päätään pilkallisen näköisenä.
Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen, että poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:
— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen ritarinanne?
— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.
— Te rakastatte luontoa! sopersi hän riemastuneena. Miten onnellinen olen!
Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua tuumaakaan.
Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena otti muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin juhdan lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli vähällä keikahtaa nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen vältettiin minun pientä berberiläistäni kuin ruttoa.
Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin tavallisella suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet ovat paksut kuin kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä, Lisäksi huomasin pian, että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja nelisti pää jalkojen välissä.
— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat eteemme.
Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli laiha, melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.
— Tämä on meidän! huusin Rudolfille.
Hän kannusti suurta konkariansa, joka painalsi nopeaan neliin.
Kettu oli sata metriä edellä.
Kunnon pikku eläin! Se johti meitä suoraan tiheikköä kohden.
Tuon tuostakin suurherttua kääntyi:
— Enhän aja liian nopeasti? Voitteko seurata? kysyi hän läähättäen.
— Antakaa mennä, vastasin.
Ja Tarass-Bulba pärskyi kuin sanoakseen:
— Ann' mennä, ann' mennä.
Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa suurherttua oli sivuutettu.
Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa… Hän oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.
Käskystäni Tarass-Bulba hiljensi vauhtiaan.
— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut.
Luulin, että hevosenne pillastui.
— Huomatkaa! huusin hänelle.
Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse. Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme koiraa kantapäillään.
Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban pää sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta seuralaisparkani kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan hänen lornjettinsa. Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi jatkamaan ajoa. Hänen suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.
— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella
Tarass-Bulbaa.
Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien oksien peloittavasti rasahdellessa.
— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen jälkeen olet kuitti mies.
Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni, pääsisikö Tarass-Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti. Mutta epäilykseni oli suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi oli ojanteen toisella puolella.
Käännyin katsomaan taakseni, tietäen, miten seuraajalleni kävisi.
Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin. Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut siten toisen säälittä ojaan.
Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni leikkiä liian pitkälle.
— Ettehän ole loukkautunut? huusin.
— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.
Poika raukka! Mieleni teki pyytää häneltä anteeksi.
— Haluatteko, että autan teitä nousemaan?
— Haluan kylläkin.
Mutta turhaan koetin saada häntä pystyyn.
Silloin vasta huomasin hänen kalpeutensa.
— Olette taittanut vasemman jalkanne, huudahdin.
— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.
— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran näitä asioita.
Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki.
Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.
— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä muista.
Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä onnelliseksi.
— Kiitoksia, mutisi hän.
— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte minua. Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.
Hän sanoi surumielisen näköisenä:
— Voitte palata toisten luo ja lähettää tänne jahtirengit.
— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua, ja kun minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata; Olen jättänyt hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei, herraseni!
— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten, aiotte suoriutua.
— Saatte nähdä.
Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.
— Tule tänne, rietas elukka!
Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi nostaa suurherttuaa sen selkään.
— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.
Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme, joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.
— Tarass-Bulba! kutsuin minä.
Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi sille tapahtumaan.
Lautenburgin Rudolf ei voinut estää pelon ailahdusta.
— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän. Mieluummin jäisin tänne.
— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.
Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.
Itse nousin suuren konkarin selkään.
Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja sitten tuli vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi minut suunniltani.
— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista ruunikkoa, jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin paistinpannut?
* * * * *
Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei halua mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi. Minua eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai aikaan sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi saaneet minua suostumaan.
Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen ja taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla sidottuna selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat ympärillemme. Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen mahdollisimman lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei ole syytä suurin ylpeillä. Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä yksityisseikkoja. Kuume teki hänet kaunopuheiseksi ja sai minut näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa vastaan onnitteluja koko hovilta.
Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi lausumaan:
— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa pelastaa sulhasensa elämän.
Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä taivaassa.
— Parhaat onnitteluni teidän majesteetillenne, kuiskasi hän korvaani.
Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen jälkeen.
Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena siitä, että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien sidottu niin julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman tuollaista skandaalia, jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar kavahtaa enemmän kuin varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä samana iltana esittää ehtoni hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.
Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois siteidenasettajan.
Kun olimme yksin, puhuin hänelle jotensakin tähän tapaan:
— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä teidän saada kuulla seuraavaa:
Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia, lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni puolisoa. Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta kuin on maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen prinssi, joka omistaa vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti kuin multasieniä Perigordissa, ja suurempia kuin ne.
Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt. Minun on muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä pahoittaakseni. Mutta olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta kolme päivää.
Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä te olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria ja keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen minä pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden siihen. Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.
Hän teki liikkeen: älkäämme, puhuko siitä.
— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan, juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan. Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei avioliittoni ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta on hyvin miellyttävää.
— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan tuota kauheata sanaa järkiavioliitto.
— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari pientä ehtoa.
— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki, mitä pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.
— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta myöntyneenne liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa), olen jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon, ettei mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?
— Kuinka voitte luulla!…
— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei tässä puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni tarkoittavan, että liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on oleva ystävyysliitto eikä mikään muuta.
En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani, jollei hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.
— Te rakastatte jotakuta, sanoi hän käheällä äänellä.
— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti. Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska tämä rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani, metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja paria kolmea muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta mustasukkaisuuteen, ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä miehessä on hyvin valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?
Hän hymyili heikosti.
— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä siitä vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse lisätä, että saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne, olosuhteiden tasalla minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala niin tahtoo, kantamaan Württembergin kruunua. Tässä käteni sen vahvistukseksi.
Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti ilo kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla olin saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä: »Olen hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun ajan kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä liikutetuksi.»
Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.
Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta. Se oli Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven, syössyt nurin tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt alhaalta korvia särkevästi hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa sen rauhoittamisesta kuin mitä minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.
* * * * *
Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä parannuksia saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon. Puutarhat olivat saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä hirveätä romua, josta ei edes neekerikuningas olisi huolinut.
Palautin ripeästi järjestyksen tähän kaikkeen.
Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni oli silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen aikaan, kun ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan aivojani.
Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän olisi koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta huomaavaisuutta, tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli saanut selvästi havaita, etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa pitäneet paikkaansa, etteivät pitäisi koskaan, että tulisin aina olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin sanonut eikä mitään enempää, hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla. Lautenburgissa häntä nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.
Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin keisarin kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten hallitsijoiden joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille ruhtinaille, jotka eivät käy näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää heitä separatistisista pyrkimyksistä. Rudolf ei enää astunut jalallaan hoviin.
Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja öistään hän vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia, mielitiedettänsä harjoittaen. Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes herra von Boose tuli tänne.
Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan. Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän osasi vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan. Mitään kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias, että minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.
Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa. Kuvittelehan, että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa. Hänen kirjansa Architectonique de la plaine hanovrienne on suuressa arvossa kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi korvalle erästä komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa on tertsiäärikauden jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili Boosen teoksia, meni puhumaan hänen puolestaan sotaneuvostoon. Hänen välityksellään von Boose pääsi vain kuudenkymmenen päivän linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua sai mieheni aikaan, että hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan Lautenburgiin.
Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona pääsiäistä. Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen kai jo näyttänyt sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan valtakunnan palvelukseen tieteellisiä lahjojaan. Tutkimukset olivat osoittaneet Kamerunissa löytyvän suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli välttämätöntä saada asiasta tarkka selko ja myöskin todeta kaikella mahdollisella varovaisuudella rajamaitten mineraalilähteet, jotta saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden anastamisesta mitään hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa se, sinulle, olivat se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912 vuoden sopimuksella.
Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi anteeksi, että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää Eurooppa näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän niin suorasukaisesti rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen matkallansa olisi mitään vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä hän, ystävä raukka, suuresti erehtyi.
Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä kirjeitä. Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle näyttänyt. Sitten kului hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä lankoni Fredrik-August saapui Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia. Auringonpistoksen kohtaamana suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein matkansa päässä. Hänen viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.
Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen ja kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen kuolemaansa.
Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta suurenmoisen sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat olivat, läsnä. Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan muodostivat kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän univormunsa toivat mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka tanssi niin huonosti ja oli niin hyvä.
Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen jokaisessa seuraavista sanoistani.
Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla, uhrautuvaisuusko vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua kaikessa häneen, mutta rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme silmälläpitämiseen selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.
En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen riita-asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi, luulen. Ja Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin minun esimiehyyteni aikana.
Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi, kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän lankesi jalkoihini.
— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan toiselle?
Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt vähääkään hänen puheestaan.
— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne herttua Fredrik-Augustin kanssa.
Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen minä kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon yllättämällä, mutta kaksi!
Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli kertonut minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia oli vakavaa laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä saadessani kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli asiaan suostutettu käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären kohottamiseen kuninkaalliselle valtaistuimelle.
Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin saadakseni sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui! Tapahtukoon se mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut Lautenburgin suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten mukaan Württembergin kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua. Lautenburgin vallanperimyksestä ei ole voimassa salilainen laki, s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä suurherttuattarena. Mutta Württembergin kruununperimyksestä, siitä määrää tämä laki. Tehkäämme itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin suurherttua saattoi tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni Württembergin kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-Augustista, ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin suurherttua.
Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän liittoon.
Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa isälleen.
Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille, joka ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!
Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän nimitti minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä imartelevimpia mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua Berliiniin oli kuitenkin kaikitenkin käsky…
Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.
Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?
L'amour ne règle pas le sort d'une princesse.
La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]
[Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa.
Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]
Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että hänen päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään ja etten missään tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin ensimmäisellä kerralla. Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa meidän pientä yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä kahdesta asiasta. Ja mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan kanssa, joka saneli vain läksyänsä.
Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:
— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni
Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?
Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.
— Siis vasta periaatteellisesti, sanoin.
Hän ei vastannut.
Palasin hotelliin hyvin tyynenä.
Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua rakastaa, seuraa minua.
Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista. Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla varustettu. Tunsin isäni käsialan.
Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni, jonka olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin, oli isäni luo saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut tarvinnut olla kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa puolelle. Mainio Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä. Harkituin mutta taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa: minun oli otettava Fredrik-August, tai…
En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi, tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.
Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.
Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun, raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut käsiini, käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan: »Minne tahdotte, milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.» Kaiken kaikkiaan olen hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani preussilainen upseeri olisi ollut valmis jättämään armeijansa, isänmaansa.
Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia, jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan. Työnsin viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.
Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli, tuo pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:
En ota vastaan tytärtäni, ennenkuin hän on täyttänyt velvollisuutensa.
Voi, hän oli kovasydäminen, tuo vanha kalmukki!
Luin ja kaaduin oikosenaan huoneeni matolle.
* * * * *
Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit. »Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä sillä tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on täytynyt taipua? Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava, menetellyt saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin, ja keisarin?»
Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti lehtiä, tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs Moltke-Harden-riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä. Henkilökohtaisesti minä vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä ihmiset hauskuuttelivat toisiaan. Kohtuutonta on vain mielestäni se, että näistä jutuista kimmahti kivi minun elämääni.
Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa. Näin hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen kerran pari kuusi kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa, yksinkertaisen naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin pöytäkaluston kiilloittaja. Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä älykkäämpi.
Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä, älä usko koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on vahingollista. Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.
Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon valoon muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan hyväkseen vuonna 1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä, Eitelin ja Joachimin tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä pienistä kohtauksista, joissa hän oli läsnä. Mutta hän ei kerro sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut minullekaan, sillä et sinä enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen luottamuksestaan. Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää suurherttuallisesta kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta. Kun keisarinna hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni, puolusti hän silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.
Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä ajan, uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat yötä päivää vuoteeni ääressä.
Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi pienet vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli pitää vartiota, tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin saapumisen.
Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani hänen kanssaan. Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt voiton makuun.
Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset silmät hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät milloin loistivat.
— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.
Moinen luontevuus jäädytti minua. Hän jatkoi:
Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa keisari ja keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte määrätä teille parhaiten sopivan päivän häittemme viettämiseksi, sillä he ovat nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla häissämme läsnä.
— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että toivon viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.
Hän kumarsi arvokkaasti.
— Se on, uskokaa, minunkin harras toivoni, rakas sisareni, sanoi hän.
Ja hän läksi.
Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912. Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen aikana läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin. Kello viiden tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa hallitusviranomaiset ja virkailijat vannoivat uskollisuuden valan uudelle suurherttualle. Kello kahdeksalta oli juhla-ateria, joka läheisen surun johdosta annettiin vain rajoitetulle vieraspiirille, ylemmille upseereille ja herttuakunnan arvohenkilöille, yhteensä noin kolmekymmentä henkeä, alakerroksen peilisalissa.
Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää jysähtelyä.
Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan vimmatulla, säännöllisyydellä.
Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka seisoi hänen tuolinsa takana.
— Mitä tuo melu on? kysyi hän puoliääneen. Menkää lakkauttamaan se.
Kulin neljännestunti, miestä ei kuulunut takaisin, ja jysähtely jatkui yhä.
— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen.
Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena.
Jyske oli tauonnut.
— No, sanoi suurherttua, mitä se oli?
Kessel oli ääneti.
— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä mitään murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan vieraitani. Mitä siellä oli?
— Muurareita, korkeutenne, sopersi Kessel.
— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!
— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista käytävää.
Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.
Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja ihailin sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on totta, olin unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:
-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on työskenneltävä koko yö, puutu mitään.
Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin sanoakseen minulle:
— Ja nyt olemme kahden.
Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin, että oli jo päivä.
Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään uurteita ihossa tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.
Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli hänet nähnyt.
VII.
Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli mieluummin yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.
Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat minulle joka päivä.
Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni, puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin yöllä miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen veltosti mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne Tjumenin ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.
Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka teistä silloin varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin kuningattaren äitinsä Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman asiakirjapinkan. Tänä iltana, tutkittuani ensin kaksi toisarvoista todistuskappaletta, sain käsiini asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 — N:o 87.
Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta. Jo ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin tarkkaavaiseksi. Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys.
Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen. Mainittu mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut Herrenhausenissa. Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli ottanut osaa. Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan nimikirjoituksillaan vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä tutkimaan.
On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti mitä tarkinta huomiota.
Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.
Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin kreivin lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi miehilleen punssia.
Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa, sillä aikaa kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla, koetti saada tätä tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.
Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi täydelleen kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.
Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer, käski armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin eteen, jonka takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen rouva painoi erästä vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen näkyviin pienen komeron. Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin hämmennyksissäni, kasan valkeata jauhoa, joka näytti silmääni kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen rouva päästi meidät sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois veritahrat, joita joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin ritarisaliin Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa…
Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että Königsmarkin ruumis kätkettiin Herrenhausenin ritarisaliin uunin metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni muuta arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin siinä lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen painoi jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset ruhtinaat olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus oli ilmaistu kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin tärkeästä syystä.
Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa, ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.
Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen on kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään lupaa saada käydä Herrenhausenissa, viipyä ritarisalissa yksinäni tarpeeksi kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan halua päästää joku palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri tällöin juolahti päähäni ajatus, jonka esitän teille todistuksena kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä tehtäessä. Olin, kuten muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaisten ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August oli uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle katalonialaiselle käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt töitä Lautenburgin suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä ollut laskuihin nähden vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan olin vain hätäisesti silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli tutkittava seikkaperäisesti. Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa Herrenhauseniin tehdyistä lukoista. Päätin ottaa heti asiasta selvän.
Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja hiivin hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa autiossa käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen paperien säikyttää itseäni!…»
Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori Cyrus Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan ja keskeyttäen työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään olevaa avattua kirjaa.
Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.
Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti huomenna, ellei jo tänä iltana… Puoliavoimesta ovesta kuului hänen sulatusuuniensa kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.
Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.
Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää yötä.
Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä etsin.
Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt, olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman faktuuran vuodelta 1682.
Pitkästä luettelosta olin löytänyt heti seuraavan ilmoituksen:
Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä markkaa lukko, — summa… 900 livreä.
Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa järjestelmää. Herrenhausenin ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi numeroitua lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin peräkkäin kutakin lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in, nimessä olevat kirjaimet olivat.
Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan ritarisalin uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi odotin Cyrus Beckin poistumista.
Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin sen kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni huoneistooni. Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen hapuilemalla kirjoituspöydät ja rahakokoelmat palasin takaisin ja avasin hiljaa vasemman oven, joka vei asesaliin.
Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden, suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo. Tunsin jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta sitten kuin sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.
Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta; se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko laite muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.
Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu olikin numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.
Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin vieressä.
Mietiskelyni ei kestänyt kauvoja. Numero 25. Olinko hölmö!
Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran edessä sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen kaksikymmentäviisi kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot. Kirjoitettuani sitten Giroud'n nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän: 7. 9. 18. 15. 21. 4.
791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää muististani.
Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti olla, näin vain kaksi.
Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä. Olin luullut asiaa liian yksinkertaiseksi…
Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen kohokkeen ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen numeroon 7: g.
Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle asettaen viisarin numeroon 9. i.
Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80 cm levyinen aukko.
Olin löytänyt: Herrenhausenin salaisuus oli vihdoinkin tulossa ilmi.
Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä ajattelisi tästä herra Seignobos?»
Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella kaksi kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen yhteen, ei kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista sulkukoneistoa.
Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi. Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona yönä Lautenburgissa.
Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi. Oikealla ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta, jonka, kummallakin sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten jo ennakolta.
Asetin ensimmäisen taulun viisarin numeroon 18.
Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15, kun murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa, jähmetytti minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa, metrin verran maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi tammijakkaran, jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.
Ilman äkillistä hypähtämistä taaksepäin olisivat jalkani musertuneet.
— Oivallista, mutisin minä. Heidän salaovissaan on myöskin ketunrautoja.
Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin ensimmäinenkin.
Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin numeroon 21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa vaivaa. Levy jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti näkymättömillä saranoillaan.
Silloin tulin kolmanteen ja viimeiseen huoneeseen.
Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä kuin edelliset.
Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan kerrallaan.
En aluksi nähnyt maassa muuta kuin valkeata soraa.
Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko.
Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.
Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni teki mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se on harhanäky, minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole Hannoverissa. Olen Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus Beck, joka tekee työtä. On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On komendantti Kessel, joka on niin hyvä, niin kunnollinen…»
Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin lankesin kuin polvistuin sen eteen.
Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin, rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä…
Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu, minä katsoin sitä, tunnustelin…
Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin vanhan taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.
* * * * *
Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta peileihin peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.
Yhdentoista aikana olin suurherttuattaren pienessä vastaanottohuoneessa.
Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.
— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan. Mutta koska juuri te haluatte, niin… Ajattelenpa, että teillä näin harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin…
Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.
— Menen hakemaan häntä, sanoi hän heti.
Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä. Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut mielipuolen näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni kadottanut. Hän, Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen kummallisesta seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on vahingollista hänen ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli mieleeni. Suurherttua Fredrik-Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan tässä suhteessa parastani. Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan omituisella tavalla. Minua halutti lähteä karkuun.
Mutta suurherttuatar astui jo sisälle.
Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä häntä.
— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät? Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien omistaa aamupäivänne minulle?
Muuttuneet kasvoni vaikuttivat, häneen samalla, tavoin kuin Melusineen.
Hän tarttui käsivarteeni ja asetti, minut istumaan viereensä sohvalle.
— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna minulle sininen rasia.
Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se mahtoi sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin sähköiskun saaneena.
— Kas niin, sanoi hän, nyt hän voi jo paremmin.
Ja hän lisäsi:
— Heti kun tunnette jaksavanne, puhukaa! Me kuuntelemme.
Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen ensimmäisistä Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen näytökseen saakka: laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen löytöön, minkä siellä tein.
Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.
Kun olin lopettanut, oli hän hetkisen vaiti ja sanoi minulle sitten tyynesti:
— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta hämmästyttäisinkö teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin liikutetuksi. Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa, jossa sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos otaksumme, että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että Lautenburgin vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan suurempaa kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan? Epäilin tätä samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.
Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva, vastasin minä.
— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka hänen kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin suurenneltiin hänelle.
— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä ruumiista ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan murtuman yhteenkasvettuma.
Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä suurenivat peloittavasti. Hän huusi:
— Olette hullu! Olette hullu! Melusine, sano hänelle, että hän on hullu.
Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka oli horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen silmäluomensa avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen katseessaan.
— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet,
Sanghassa.
Ja hän toisti huutaen peloittavasti:
— Sanghassa! Sanghassa!
— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle, auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään sinisen rasian tuoksua.
Hän loi minuun syvän silmäyksen ja sanoi — tuo ihana tyttö:
— Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, tiedän sen.
— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä kertaa hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.
Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka peitin suudelmilla.
— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä
Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.
— Ettehän pahastu minuun, rukoilin.
Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä lauseparrella:
»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään kiväärinpiipun.»
Hän lisäsi:
— Melusine, järjestä niin, että hän syö aamiaista kanssamme.
Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään.
Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi.
Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli.
Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.
Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut tapahtuma. Ei vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli keinotekoista, elähdytti siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko ajan hän puhui muista asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä sitäkin enemmän, kun hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä saattamaan hänet pois tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin tunsin, että olimme mitä vakavimpien tapausten kynnyksellä, nautin ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni tarpeelliseksi ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen näköinen kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.