Ryhtyessämme kahvia juomaan Melusine nousi.
— Minne sinä menet? kysyi suurherttuatar.
— Sanomaan, ettette aio tehdä iltapäivävierailujanne.
— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin oltava valmiina.
— Kello neljä?
— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.
Melusine ja minä vaihdoimme katseen.
— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi ihminen on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei enää ole yhtä mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän ovellenne. Ja sitten saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne. Sovittu, eikö niin? Ja nyt, Melusine, mene käskemään auto kello neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo peruuttanut vierailun, joka minun on tehtävä Lautenburgin kunnon pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta kertaa sanaani.
Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.
— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?
— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo. Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi paljon otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te antautuisitte vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi, että kello kaksitoista on vahdin kierto, niin että voimme kohdata hänet, ja että on parempi poistaa kaikki häiriömahdollisuudet, kun on kysymyksessä näin arka yritys.
— Olkoon, sanoi hän. Milloin sitten?
— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää meille hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne, ottakoon pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.
Hän hymyili:
— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa, tuollaisissa toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö laimin, vaikkapa itse Lorelei häntä houkuttelisi.
— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa kaikki huomioon.
— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli yksitoista odotan siis sinua.
* * * * *
Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin hetki, jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan koittaisi.
Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos Cyrus Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä yönä, olisi kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.
Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.
Avasin puistoon vievän oven. Raikkaan ilman tuulahdus teki minulle hyvää.
Sulkiessani oven säpsähdin: käsi oli laskeutunut olkapäälleni.
Samassa ääni sanoi:
— Herra professori Vignerte. Kuinka, iloitsenkaan tavatessani teidät!
Se oli luutnantti von Hagen.
Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta tuntui kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.
— Luulin teidän olevan iltajuhlassanne, sanoin hänelle.
— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään. Kai tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin olette nyt täällä.
— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan raitista ilmaa puutarhassa.
— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen teille seuraa kävelyretkellänne.
Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että olin lyömäisilläni korttini pöytään.
Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta en tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.
Hän naurahti pilkallisesti.
— Aivan yksin, tosiaanko?
Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?
— Mitä tarkoitatte? kysyin kiihtyen.
Ymmärsin, että hänen tarkoituksensa oli saattaa minut suunniltani.
— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä. Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän teidät rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar Auroren kanssa?
Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.
— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin Perääntyminen. No niin, me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin kaikkein naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että kysymyksessä ei ole ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän hallitsijattarenne, Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Ja minua hämmästyttää…
— Tiedän, sanoi hän käheällä äänellä. Ja juuri sentähden tahdon…
— Mitä tahdotte? Sanokaa. Lopettakaamme!
— Surmata teidät, herra professori.
— Ja miksi, jos saan kysyä?
— Koska te rakastatte häntä ja koska…
Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella puolella suurherttuatar odotti minua.
— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain tahdotte, sanoin.
— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin teidän mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut minulle äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.
Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria vasten.
Hän vetäisi sapelinsa.
Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.
— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua. Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän sen, itse rakastaa suurherttuatarta.
— Herra, tiuskaisi hän vihastuen, kiellän teitä…
— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä, joka vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt vetoan yhtä paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne. Suurherttuatar Aurorea, tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri vaara. Jokainen minuutti, jokainen sekunti, jonka te minulta tässä riistätte, lisää tätä vaaraa, ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille heti paikalla kunniasanani.
Huomasin koskettaneeni oikeaan paikkaan.
— Mitä tarkoitatte, herra? mutisi hän pelästyneenä. Suuri vaarako?
— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata.
Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.
Hän epäröi, muita mukaantui sitten.
— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette pettänyt minua…
— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että pikku kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.
— Huomiseen siis, sanoi hän kumartaen. Mihin aikaan?
— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja
Melna on aivan vieressä.
— Ja aseet?
— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän ratkaistavaksenne.
Molemmat lisäsimme yht'aikaa;
— Eikä ketään todistajia tietenkään.
Hän suoristui, tervehti minua sotilaallisesti ja etääntyi pimeään.
Vihdoinkin, mutisin minä, helpotuksesta huoahtaen.
Kello löi yksitoista astuessani suurherttuattaren huoneistoon.
* * * * *
Hän odotti minua yksin pienessä salissa, suorana mutta hiukan kalpeana.
Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.
— Ei kai mitään vakavaa? kysyi hän vain.
— Ei mitään, rouva. Mutta lähtekäämme heti, aika on täpärällä.
Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von
Graffenfried tuli näkyviin.
— Mitä, sanoi hän, nytkö jo?
— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.
Hän suuteli Melusinea otsalle.
Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von
Graffenfried tarttui minun käsiini.
— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet teidän haltuunne.
— Pian matkaan, sanoi Aurore, sammuta käytävän valo.
Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin, tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut, vakuutan teille.
— Oletko asestettu? kysyi hän.
— En.
— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun taskuuni ja panevan sinne jotakin.
— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.
Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse avasi oven.
— No? kysyin.
Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen huuliltaan.
— Ah, sanoinhan sen sinulle! Hän on voimakas, hyvin voimakas.
— Mikä nyt? kysyin levottomana.
Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan.
Linnan toinen puoli oli tulessa.
Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta.
Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.
— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä, sinä ja… hän.
Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi syntyä palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.
— Menkäämme, sanoi Aurore, meidän on katsottava.
Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin hullu alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.
— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!
Ja hän suuteli silmittömästi Auroren käsiä.
— Anteeksi, sopersi hän kääntyen minun puoleeni.
— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja syöksyin sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.
— Minne hän menee? huusi Aurore. Pidättäkää häntä!
Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali tietenkin.
Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin voittamaton voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää itselleni tätä yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini, muutamia kirjeitä äidiltäni, koko minun elämäni, ja sittenkään, olen varma siitä, en hetkeäkään tuntenut juuri tämän takia syöksyväni tulen läpi huonettani kohden.
Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.
Sivuutin Kesselin, joka oli alas tulossa.
Kuulin hänen huutavan:
— Minne menette? Käytävä syttyy tuota pikaa!
Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri. Kuinka pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon tarttuessani poltin sormeni.
Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.
Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni puoleksi oveen puoleksi seinään.
— Ah, huudahdin minä, ja ikkunani on Melnan putoukselle päin!
En vapissut. Ymmärsin. Olin saanut tietää mitä halusin.
— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä ollut huoneessani!
Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin jalkani käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton jysähdys. Portaitten yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.
Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä. Suurherttuattaren ja Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli suurherttua.
— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!
— Kaukaa tosiaan, teidän korkeutenne, vastasin horjuen.
Tukekaa häntä, huudahti Aurore Hagenille.
Ja pieni punahusaari totteli.
Varokaa! huusi suurherttua äkkiä. Tätä juuri pelkäsin.
Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.
Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan, horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.
Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä, tiiliä, murtuneiden hirsien säpäleitä.
Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta hiukkasen, yksi sirpale.
Näimme hänen verissä päin lyyhistyvän maahan.
Professori Cyrus Beckin laboratorio oli räjähtänyt ilmaan.
Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle, ponnistelivat voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi. Takaa, isosta pihasta kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen joukkojen rientäessä pikamarssissa tulipalopaikalle.
Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.
Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu vaikeni hiljaisesti.
Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat paareja, ja me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.
Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:
— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri, odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.
Sellaisen kuolinpuheen sai Kielin yliopiston professori Cyrus Beck.
* * * * *
Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta kohden, suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä mullistuksen ja hävityksen paikkaa.
Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän oli auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.
Aurore kulki sanaa sanomatta, ja mekin ajatuksillemme pysyimme äänettöminä.
Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla, lämmön vaalentamalla taivaalla.
Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet ovat liian lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan puolelle.
Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten niitä tuli peräkkäin noin kaksikymmentä.
— Ensimmäiset rastaat, sanoi Aurore. Ne lentävät Melnan pihlajiin.
Olimme saapuneet rakennuksen eteen.
— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan ja koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.
— Voinhan tulla mukaan, sanoi Melusine.
— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa. Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka pyssy on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.
Nuori tyttö tahtoi yhä tulla mukaamme.
— Mene! sanoi Aurore hänelle tylysti.
Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.
Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta lehtimajaan, jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun rastaan pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten rauhoittuneena, laskeutuvan jälleen oksalle.
Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja lehtiverkko ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.
Suurherttuatar ei näyttänyt siitä välittävän.
Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut? Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä olisi hyödyttänyt vaihtaa niitä?
Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä tällaisella hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi minulle kuvailemaan.
Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen vahingollisesti hänen järkeensä.
— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä, kuten me tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä ne ovat. Täytyy ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis sanon sinulle: ammu, ja osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia näkisikään. Menet katsomaan ja siellä on rastas maassa.
Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä puistikossa.
— Ammu, käski hän. Ammu, ammu!
— Mutta, sanoin minä arastellen, en näe oikein…
— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja laukaisi kiväärinsä.
Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä oksat, joita lyijykuula oli hipaissut.
Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti hymyten:
— Mene katsomaan…
Minä tottelin ja tunkeuduin horjuvin askelin tiheikön läpi.
Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun kouristuksissa.
— Mikä hirveä onnettomuus! huusin minä värittömällä äänellä.
Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen ilmeellä.
Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen murhan jälkeen:
— Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi. Kamalasti korahdellen Melusine heitti henkensä.
Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.
— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä uudesta onnettomuudesta.
Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen pyssyn, joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin viereen.
Sitten hän poistui nopein askelin, annettuaan minulle merkin jäädä.
Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen. Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo soikeat kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin hiekkaa ja hiuksia.
Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden jäännösten ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin sillä hätistellä niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat sokerileivoskauppiaat huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.
Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä ja Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja valittaen, Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä. Melusinen ruumis; nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.
Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen saaton eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.
Hän kiiruhti luoksemme ilmeisesti liikutettuna.
— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava onnettomuus!
— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar ihmeteltävän vakavasti.
— Mutta miten saattoi näin käydä?
— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.
Isku oli suora: suurherttua ei painanut alas päätään.
— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne valittamaan sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin menetys teille on tuottanut.
— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin, ettei tämä vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin onneton aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin päätitte herra Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?
Fredrik-August puri huultaan. Mutta hänen vastauksensa oli hirveä.
— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin neiti von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua erittäin teitä ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan asioita, joissa nainen on korvaamaton.
Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden henkilön välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea sitä traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä ja kauhua suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra Thierryn. Olin luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin hallitsijoiden sisäisiin asioihin!…
En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin hetkisen, että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet hänet horjumaan, menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen vasta-iskunsa oli hyökkäystä etevämpi.
— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.
Ja hän lisäsi:
Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta. Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun vieraanvaraisuuttani.
Suurherttua kumarsi.
— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille edes hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi kannettavaksemme, antaa.
Senjälkeen hän lausui hyvästit ja poistui.
Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi suitsusavumaljoja.
Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta ystävätärtään.
Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen kauniita ortodoksisia rukouksiaan.
En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.
Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten kynttilöiden valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.
Käsi otsallani hän surumielisesti hymyillen mutisi:
— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä, ystäväraukka, jota olen voinut epäillä.
Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua, tässä ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.
Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.
* * * * *
Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua, suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja, joiden valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset kukat.
Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin sielukellot löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.
Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan juron näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä univormussa. Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan isä ja veli.
Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun kirkkokuntaan.
En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa. Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.
Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista, vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli valinnut aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään sopinut niin huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin tämän kolkon, tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.
Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori puhui.
Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle aukenee, siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.
Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.
Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana iltapäivällä oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti Hagenin. Hän oli kalpea ja näytti odotelleen minua.
— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia toissapäivänä Meilleraien sillalla.
Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme.
Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.
— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin harmillisia unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.
Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli oikeassa kädessään.
Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.
— Herra, sanoin hänelle, olen huomenaamulla kello kuusi käytettävissänne.
— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään, luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?
Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut minut kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.
— Tämän, vastasin vetäen taskustani suurherttuattaren browningin.
Hän teki pienen hämmästyneen liikkeen.
— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta lukien. Ja välimatka?
Kymmenen askelta, vastasin vähääkään ylittämättä siitä mitä sanoin.
Hän hymyili heikosti.
Siis kuolemaan saakka. Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra.
Ja hän poistui.
Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti. Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla. Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.
* * * * *
Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän seuraavan huomenlaulunne?
Huomasin että oli aika. Poiketen seurustelusäännöistä sanoin Aurorelle:
Sallikaa minun poistua. Olen väsynyt.
Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.
Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta kertoa hänelle kaikki.
Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar ikkunastaan voisi minua nähdä.
Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä pieni odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä. Koskaan ei luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en ollut rakastanut elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin ajattelin, että minun ehkä täytyi se jättää.
Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli myös etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni ja harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.
Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin niitä lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.
Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se taas Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on Atlantin meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä ennen Ossaun vuoripurosta.
— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta kello ei ole vielä, aivan kuusi.
Hagen. En ollut nähnyt hänen tulevan. Tuskinpa olin häntä ajatellutkaan.
Tervehdimme toisiamme.
— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella todistajitta.
Hän oli vetänyt taskustaan täytekynän ja paperin.
— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta, malli on sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän.
Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.
— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.
Virallisemmin ei olisi voitu menetellä.
Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En voinut olla sanomatta sitä hänelle.
Hän hymyili itsekylläisesti.
— Olen pitänyt siitäkin huolen, vastasi hän.
Näin sanoessaan hän kääri, auki paketin, josta tuli esille herätyskello.
— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.
En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai naurettavaa.
Hagen luki askeleet.
— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten keskipituuden.
Tarpeetonta, sanoin, tämä etäisyys on sopiva.
Hän kumarsi ja veti browningin taskustaan.
— Seitsemän yli kuuden, sanoi hän. Voimme asettua paikoillemme.
Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan.
Me seisoimme nyt vastatusten.
Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu oli meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran kumean kohinan halki.
Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren tytön, tarkastelivat jalkojani.
Yhdeksän yli kuuden.
— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?
Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.
Suurherttuatar Aurore seisoi takanani.
Silloin ymmärsin, miksi luutnantti ei ollut ampunut.
Aurore oli nyt meidän molempien välillä.
— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.
Hän ei saanut vastausta.
Hagenin tekemä asiakirja oli herätyskellon alla. Hän otti sen.
— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte, käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te, luutnantti von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.
Hänen tähän asti pilkallinen äänensä tuli hyvin ankaraksi.
— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle uskollisuuttanne, jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää, ettei se ole varsin suuresti minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette muukalainen ja niinmuodoin ette tunne täällä voimassaolevia asetuksia kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti, te tunnette ne.
Hagen painoi päänsä alas.
— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa taistella saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner rangaistiin tämän määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä vuottakaan, kolmenkymmenen päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut hänet?
Hagen ei vastannut.
— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen, sitten menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin käytettävänä siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu viidentoista päivän aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan rangaistuksenne. Voitte mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.
Luutnantti Hagen teki puolikäännöksen, tervehti everstiään ja läksi.
VIII.
Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki sisälle, näyttäytyi musta hahmo.
— Herra luutnantti, herra luutnantti, kello on viisi.
Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt herättää meidät tähän aikaan.
Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme, täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.
Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian karkailtaisi.
Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä oli vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme sieltä erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia käänteitä.
Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea seuraavat veden jo liuottamat sanat:
»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui Ranskan puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»
Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan tomulle.
Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut vielä vähiin aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen miehittämien kukkuloiden mustat ääriviivat.
* * * * *
Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin ja Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen jättänyt Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja jalokiviensä keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?
Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.
Kellon kymmenettä käydessä hän kutsui kamarineitsyen.
— Onko neiti Marthe jo tullut? kysyi hän.
Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi:
— Päästäkää hänet sisälle.
Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä korukapineita. Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän hienon ja sievän tytön mukana huoneeseen.
— Teillä on kai ollut onnellinen matka, lapseni? kysyi Aurore.
— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta minun täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.
— Mitä kauniita kapineita tuotte minulle tänä vuonna?
Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja, tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä maali-, puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia ylellisyystavaroita, jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan leiman.
— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle, että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai Lancret-mallisen viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.
— Teidän korkeutenne saa sen, vastasi nuori tyttö varmasti.
— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi talvena tapahtuu.
Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan. Matta millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja kolmen yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.
Suositatte siis minulle yhä Carlier'ta?
— Kyllä, armollinen rouva. Se on sittenkin hatuista paras.
— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu suureen myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.
— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten välityskauppiaiden kautta.
Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta keskellä traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.
Kolmen tienoissa suurherttuatar antoi Marthelle käärön.
— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen käyntiinne hyvin tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten. Marraskuussa tulen teitä tervehtimään.
Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita. Sitten hän sanoi minulle:
— Herra Vignerte, minulla, on teille tärkeä uutinen ilmaistavana.
Vastasin kiihkeän kysyvällä katseella.
— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen, kirjeen herra von Booselta.
Minä hämmästyin.
— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on tehnyt matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn korukapineita — sangen somia muutoin?
* * * * *
Perjantai. Kello kahdeksan illalla.
Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.
— Sallithan, ystäväiseni? sanoi hän minulle.
Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän avasi yhden.
— Se on tämä, sanoi hän luettuaan.
Hän ojensi minulle kirjeen.
Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien hyväksi.
— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa sovittu merkki.
Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli minulle kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni von Booselle Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle miehelle, en ole koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen tuoma kirje ilmoitti suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt Afrikasta. Nyt hän oli saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä tehtävänä tärkeitä paljastuksia.
— Olen luvannut siitä palkinnon, mutisi Aurore kelmeästi hymyten.
— Lähdemme huomenna, jatkoi hän.
Hän silmäili minua, mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin peloittavaan juttuun?
— Entä te? sanoin minä.
— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka on minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta huolimatta Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin ruhtinatar. Minun takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy ottaa huomioon. Mutta sinä, ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä uhrautuisit?
Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän, korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.
— Anteeksi, mutisi hän.
Sitten hän sanoi:
— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä matkaa varten.
Painoin sähkönappulaa. Askeleita kuului. Ovelle koputettiin.
— Sisään, sanoi Aurore.
Ovi avautui.
— Ah, huudahti suurherttuatar.
Luutnantti Hagen seisoi kynnyksellä.
Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen rypistyneen leukansa alle.
— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää suvaitse oleskella linnoituksessa?
Hagen vaikeni liikkumattomana ja kylmänä.
— Suonette minulle selityksen, herraseni… Arestinne ei ole loppunut, mikäli tiedän?
— Se on loppunut, teidän korkeutenne, mutisi Hagen.
— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne, herra von Hagen!
— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.
— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö, luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa? Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka sattuessa voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?
— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Hagen.
— Ja että tämä tapaus on…
— Sota, täydensi luutnantti.
Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä draamallisia kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui olemaan, olivat heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet melkein huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan huomiota Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut olemassa enää mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille kertonut, ei Itävallan ultimatumia, ei Saksan Kriegszustandia, ei mitään, sanon minä. Ja nyt tämä, niin yksinkertainen sana: sota!
Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa vihreän harmaaseen kenttäpukuun.
Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä Aurore kysyi:
— Sotako, herra von Hagen, ja ketä vastaan?
— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan liikekannallepano-käskyn.
Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi painostava kuumuus.
— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen… En siinä tapauksessa huomaa, mitä hyötyä teillä on noista neljästä husaarista, jotka näen tuolla alhaalla oven luona.
Hagen karahti punaiseksi ja tuli sitten kalpeaksi.
— Teidän korkeutenne! sopersi hän.
— Mitä? sanoi suurherttuatar ylpeästi.
— Minulla on toinen tehtävä. Suokaa minulle anteeksi…
— Asiaan, asiaan, luutnantti, älkää vapisko noin. Ellette edes kykene ilmaisemaan mistä on kysymys, ette koskaan saa voimaa sen suorittamiseen. Sanokaa suoraan siis, minä olen kai vankina palatsissa, eikö niin?
— Oh, teidän korkeutenne, huudahti Hagen, kuinka olette voinut ajatella että… Minäkö hyväksyisin…
— Mistä on sitten kysymys?
Luutnantti käänsi sanaakaan sanomatta silmänsä minuun.
— Rouva, sanoin minä astuen esiin, älkää kiusatko itseänne kauempaa. Herra von Hagen, miksi ette voi yksinkertaisesti sanoa saaneenne, tehtäväksenne vangita minut.
Seurasi hiljaisuus.
— Onko se totta, herraseni? kysyi suurherttuatar.
Hagen painoi päänsä alas.
— Voitteko sanoa, mistä syystä tämä vangitseminen tapahtuu?
— Teidän korkeutenne, sanoi Hagen, joka sai hiukan varmuutta, olen vain sotilas ja tottelen saamiani käskyjä arvelematta. Mutta on helppo käsittää: herra Vignerte on ranskalainen ja lisäksi upseeri. Ranska asettaa väkeänsä liikekannalle meitä vastaan. Ranskalaisia lentäjiä on kuuleman mukaan jo pommitettu…
— Te olette sotilas, herraseni, ja tottelette saamianne käskyjä, keskeytti suurherttuatar. Se on aivan paikallaan, mutta voitteko valtuuttaa minulle, ettette ole itse ollut tätä käskyä aikaansaamassa?
Hagen ei vastannut, mutta vihainen katse, jonka hän loi minuun, oli riittävän kaunopuheinen.
Suurherttuatar sanoi minulle lyhyesti:
— Pankaa päällenne.
Hän itsekin pani hartioilleen väljän, tumman viitan. Sitten hän meni laatikolleen. Näin hänen penkova sitä, ottavan eri esineitä, jotka hän sujautti viittansa avariin taskuihin.
— Herra von Hagen, sanoi hän palatessaan luoksemme, linnoitukseenhan teidän on vietävä herra Vignerte? Mihin aikaan?
— Hänen on oltava siellä kello kymmenen, teidän korkeutenne.
Silloin rajattoman halveksuvasti hymyillen hän asetti kätensä von
Hagenin olkapäälle.
— Olet siis, sanoi hän, hetkiseksi voinut kuvitella itsellesi, että jättäisin hänet sinun käsiisi?
Musertava majesteetillisuus oli hänen katseessaan, hänen ryhdissään, hänen sanoissaan. Näin luutnantin painavan päänsä alas ja vapisevan koko ruumiiltaan.
— Ludwig von Hagen! jatkoi hän. Eräänä päivänä, siitä on nyt neljä vuotta, sain kuulla että eräs VII:n husaarirykmentin upseeri oli pelannut, oli harjoittanut vilppiä. Se merkitsi hänelle häpeää ja kuolemaa. Seuraavana päivänä tuon upseerin velat oli maksettu, asia haudattu hiljaisuuteen, ja hän itse, päässen minun käskyläisupseerikseni, hämmästytti koko linnaväkeä ihmeellisellä ja nopealla menestyksellään. Siitä on syntynyt puheita, joita olen halveksinut. Itse parhaiten tiedät, että tähän toimenpiteeseen johti minut halu pelastaa häpeästä kunnon nuori mies, joka oli hyvää sukua ja jota luulin rehelliseksi ja uskolliseksi.
Tämä tässä sitävastoin, sanoi hän viitaten minuun, ei ainoastaan ole minulle mitään velkaa vaan on vielä aiheettomien epäluulojen johdosta saanut puoleltani osakseen välinpitämättömyyttä ja halveksumista. Hän ei siitä masentunut. Hiljaisuudessa hän on työskennellyt hyväkseni. Hän ei ehkä itse vielä tunne tekonsa koko merkitystä. Joka tapauksessa hän tiesi panevansa alttiiksi elämänsä. — Ja nyt se mies, joka saa kiittää minua kaikesta, tulee vangitsemaan sitä, jota minä saan kiittää kaikesta.
Kyyneleitä näkyi pikku husaarin poskilla.
— Mitä tahdotte minun tekevän? sopersi hän värisevällä ja sortuneella äänellä.
— Että maksat velkasi minulle, vastasi Aurore. Se päivä on nyt tullut, enkä voi kuitenkaan surkutella sinua siitä, että olet itse saattanut itsesi tähän suoritustilaan.
— Käskekää, sanoi hän, tottelen.
— Mene alas ja aloita lähettämällä pois sotilaat. Keksi jokin syy, joka ei sitten tuota sinulle ikävyyttä.
— Nyt, sanoi hän, kun luutnantti oli palannut, menet autovajaan. Siellä on vielä joku ohjaajista. Käsket vetää ulos suuren harmaan Benz-auton kaikkine varusteineen, sammutetuin lyhdyin, ja ohjaat sen itse tuonne alas. Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän; ole valmis viimeistään kello kymmenen.
Levitettyhän pöydälle matkakartan Aurore kumartui sitä tarkastamaan. »Selvästi paljon lyhyempi Aix-de-Chapellen ja Belgian kautta», mutisi hän, »mutta tunnen paremmin Wiesbadenin ja Thionvillen tien.»
— Oletko valmis? kysyi hän minulta.
— Mitä aiotte tehdä? kysyin.
— Viedä sinut Ranskaan tietenkin.
Hän lisäsi:
— Olen pannut palttoosi taskuun rahaa ja revolverin: niillä läpäisee kaikkialla.
Ystäväni, Aurore oli hyvin kaunis silloin. Jos olisitte nähnyt hänet noin, ymmärtäisitte mielenliikutuksen, joka tällä hetkellä sortaa ääneni.
Kumea kohu kuului ikkunan alta. Benz oli siellä.
— Tule, sanoi Aurore.
Samassa Hagen astui sisään.
Kuinka kaukana olikaan nyt hänen ynseä itsepäisyytensä. Hän lankesi polvilleen suurherttuattaren eteen.
— Te lähdette, lähdette hänen kanssansa ainiaaksi, sopersi hän nyyhkyttäen.
Suurherttuatar katsoi häneen hiukan lempeämmin.
— Luullessanne niin, herra von Hagen, on tottelevaisuutenne teille sitä suuremmaksi ansioksi. Tietäkää siis, etten lähde pois. Olen sidottu tähän paikkaan, jota inhoan täällä, jäljelläolevan tehtäväni vuoksi. Mutta tällä hetkellä olen velvollinen pelastamaan sen, joka on uhrannut kaikki minun puolestani.
— Ah, kiitos, kiitos, sanoi nuori mies.
— Odottakaahan vielä, ennenkuin kiitätte minua, sanoi Aurore. Herra von Hagen, teillä on kai mukananne, otaksun niin, henkilötodistuksenne ja liikekannallepanomääräyksenne?
Hagen nousi horjuen.
— Liikekannallepanomääräykseni? toisti hän hyvin kalpeana.
— Niin, sanoi suurherttuatar tyynesti, ehkä tahdotte jättää ne herra Vignertelle. Meidät voidaan pysähdyttää matkallamme täältä rintamalle. Tiedän kyllä, että minun tuskin tarvitsee muuta kuin ilmoittaa nimeni selviytyäksemme mistä hyvänsä. Mutta voimme joutua tekemisiin typerien vahtisotilaiden kanssa. Ei saa hukata aikaa. Luutnantti Hagen pääsee menemään esteettömästi kaikkialla. — Nopeasti siis.
Upseeri oli kalman kalpea. Hirveä taistelu riehui hänen sielussaan.
— Te otatte siinä minun kunniani, rouva, sanoi hän vihdoin.
— En ota koskaan enempää kuin mitä olen teille antanut, herra von Hagen, vastasi Aurore säälimättömästi. Mutta ei pidä mitään liioitella. Ette joudu vaaraan, ellette itse tahdo. Pyydän teiltä vain kahta asiaa: ilmoittakaa lähtömme vasta kello kymmenen jälkeen ja järjestäkää niin että luullaan meidän lähteneen Aix-la-Chapellen tietä. Jos suurherttua on kyllin julkea käyttääkseen puhelinta tai sähköttämistä, ei suuntamme saa olla hänelle tunnettu. — Siispä näkemiin: huomenna tähän aikaan olen takaisin.
Hän ojensi kätensä, jonka Hagen kostutti kyyneleillään.
— Voinhan luottaa sinuun, ystäväni? sanoi Aurore.
Kykenemättä liikutukseltaan puhumaan Hagen teki myöntävän merkin.
Itsekin syvästi liikutettuna lähestyin häntä ja ojensin käteni tälle miehelle, joka pani tällä hetkellä kaikki alttiiksi minun tähteni. Mutta hän perääntyi ja vastasi minulle sanoin kuvaamattoman vihaisella katseella:
— Herra, rukoilen Jumalaa, että hän antaisi meidän pian kohdata toisemme toisaalla.
Aurore kohautti olkapäitään; kuulin hänen mutisevan jotakin miesten typeryydestä. Mutta hän meni jo portailla. Seurasin häntä luotuani viimeisen silmäyksen turkisten, jalokivien ja kauniiden, kalpeiden kukkien kamariin…
— Nouse autoon, sanoi Aurore matalalla äänellä.
Asetuin istumaan hirvittävään Benz-autoon. Läksimme liikkeelle. Kun ajoimme Meilleraien sillan yli löi Lautenburgin ja linnan tornin vanha kello yhdeksän.
* * * * *
Loppumattomiin jatkuva valkea tie hohti harmahtavana kuunvalossa. Auto kiiti sitä pitkin meluttomasti, huimaavaa vauhtia. Käänteissä sain tuntea, miten uskomattoman varma ohjaajattareni käsi oli.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että ennenkuin pääsin oikein tajuihini, olimme jo tehneet matkaa yli sata kilometriä. Silloin Auroren lause: »Huomenna tähän aikaan olen takaisin», palasi muistiini ja ajattelin, että muutamien tuntien kuluttua minun oli erottava, suurherttuattaresta.
En noussut kapinaan. Hurja vauhti, jolla kiisimme eteenpäin, vaikutti minussa turruttavaa uupumusta ja tunsin melkeinpä nautintoa. Mustat metsiköt, hopeanhohtoisten jokien ylitse vievät sillat pakenivat ja jäivät taaksemme. Sivuutimme heinäkuorman: viisikymmentä senttimetriä vasemmalle vielä ja olisimme olleet kuoleman omat. Kuolema, toistin tämän sanan, katsoin Auroren tiukkoja kasvoja; hänen ohjausratasta puristavissa käsissään näkyi hienojen hansikkaiden läpi valkeita viiruja.
Ja sitten äkkiä ajattelin sotaa. Se oli siis totta? Onnistuisiko minun päästä isänmaahani? Mutta, tunnustan sen häpeäkseni, tämä ajatus ei voinut herättää huomiotani, nopeus huimasi minua, riisti minut itseltäni. Tällä hetkellä olin täysin välinpitämätön siitä mitä minulle vielä saattaisi tapahtua.
Neliskulmainen kaihdin ohjasi erään sähkölampun valon tiekartalle, mutta Aurore tuskin vilkaisi siihen. Hän tunsi erinomaisen hyvin tämän tien. Muistin, että hän oli sanonut minulle tehneensä, tämän matkan lukemattomia, kertoja mennessään kylpylaitoksiin.
Hän osasi milloin tahansa arvelematta sanoa kaupungit, joiden punertava kajastus läheni ja suureni, näkyi oikealta tai vasemmalta puolelta, sitten jäi taaksemme ja katosi. Pari kolme kertaa hän sanoi minulle: Kassel, Giessen, Wetzlar…