language: Finnish

RUHTINATAR AURORE (»KÖNIGSMARK»)

Kirj.

Pierre Benoit

Suomentanut

K. V. Raitio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

Ritarillisen Sachsenin ja vaaliruhtinaallisen Hannoverin vanhat linnat, nuo goottilaiset palatsit, synkät ja äänettömät ulkoa, tarumaiset sisältä paksuine kultapaneleineen, kirjosilkkiseinäverhoineen, raskaine koru-uutimineen, mikä kummallinen ja haaveellinen näky ne ovatkaan meille? Murhenäytelmä yhtyy siellä paimenleikkiin, joka ovelle kolkuttaa vehkeily, pitkin hämäriä käytäviä rakkaus johtaa sarabandiaan…

Blaze de Bury.

ALKULAUSE

Olen kauan epäröinyt tuoda päivänvaloon kuoleman minulle uskomaa talletusta. Mutta sitten, ajatellen että luutnantti Vignerte ja hänen rakastettunsa ovat astuneet ikuiseen varjoon, minusta näytti, ettei ollut enää mitään syytä vaieta niistä traagillisista tapahtumista, joiden näyttämönä lähimpinä kuukausina välittömästi ennen suurta sotaa oli saksalainen Lautenburg-Detmoldin hovi.

P. B.

PROLOGI.

— Kivääreille!

Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot, komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.

Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat ruosteen väristä taivasta.

Kuului komennus: Eteenpäin!

Pieni joukko läksi marssimaan. Minä etummaisena.

Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan hupaisa tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.

Viisi tai kuusi pitkäkaapuista varjoa piirtyi ulkona tätä valoa vasten.

— Mikä komppania, luutnantti?

— 24:s 218:nnesta, herra kenraali.

— Tekö miehitätte Blanc-Sablon'in juoksuhaudat?

— Me, herra kenraali.

— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan määräykset komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne… Toivotan menestystä.

— Kiitän, herra kenraali.

Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta, sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat kasanneet mitä erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari. Ei tiedä mitä kaikkea siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne mukaansa kaiken, mitä vain voivat kuljettaa.

Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka syntyy silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole totuttu oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa. Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin rastiin uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä. Ja ei mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen näkymättömyys.

Joku ääni sanoi:

— Kuka tietää voiko siellä edes sytyttää kynttilöitä?

Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä silloin, kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen telttakangasta.

Toinen ääni mutisi:

— Kuinka pitkäksi ajaksi sinne hautaudutaan?

Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut vielä tullut hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja lomineen… Ei tiedetty mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä juoksuhaudoissa, joita ei arvattu ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan. Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas etenemään.

Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa olla oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne seuraavat miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei äkkiä pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka on ainoa, minkä he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa, korttipeliä, kotiaan, mitä tahansa… Minua hallitsi vain yksi ainoa huoli: ei saanut viedä eksyksiin tätä sokeata joukkoa.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika ajoin aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli yhtä tumma kuin puiden kaarikatto.

— Missä on luutnantti?

— Edessä, herra luutnantti.

Käsi laskeutui olkapäälleni: se oli Vignerten.

Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul Vignerte, joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä komppanian johdon. Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies, hoikka ja ihmeteltävän tumma. Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt meitä enemmän kuin mitä kymmenen rauhanvuotta olisi voinut tehdä. Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914 meillä oli kuitenkin yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän landelainen. Minä olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli kaksi vuotta myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja äänettömänä hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö. Sotamiehistä hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta, mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten minä miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan suojan, sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän alttiina.

Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli minua kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani minä taas, ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin iloissani päästessäni vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä komppanian päälliköllä on. Tilitysten ja luetteloiden laatiminen, neuvottelut vääpelin ja majoittajan kanssa, kirjanpito, niin vähäinen kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua kovin suuresti hauskuttaneet. Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut nukkunut tuntiakaan yöllä, joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä ja tunkeutunut ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois'han, tämä sama Vignerte suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä tarkkuudella. Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen suuntaavan koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin, pysähdyin ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä ajatuksista hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa arvatuiksi tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja koko rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.

Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole ihmeellistä, kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä miehestä uudessa sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla määräyksiä, joita minä en vielä tuntenut.

— Missä asti olemme? kysyi hän minulta.

— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja alentaen ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?

— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle. Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.

Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin, ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään kylään.

Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät voineet olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.

— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu muille kuin meille…

— Hiljaa!

Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota pikaa löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön, korpraalin, sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä tapahtuu viidessä minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö satu sulkemaan tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet on vailla suojaa, ja hävitä sitä.

Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa nukkua turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät puheliaiksi. He antavat neuvoja seuraajilleen:

— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa. Vastapäätä vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua kohtaan. Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei hän ole kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä…

— Hiljaa, kuuletteko!

Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja. Ah, minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.

— Näkemiin, herra.

— Näkemiin, ja kiitos ystävällisyydestänne.

Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy metsään.

On jo aikakin, sillä kuu tulee näkyviin.

Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten pilvien keskeltä.

Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja, sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden kiiltävät painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä kumpuja liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.

Ne ovat hautoja.

Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt mieluummin ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko valaa autiomaamme yli heleitä säteitään.

* * * * *

Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut. Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä, vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.

Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa aina — lähden kiertokululle.

— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan yhteyttä 23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani. Palaan neljännestunnin kuluttua.

Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen sinertävään kehään.

— Kuka siellä?

— Massena.

— Melun.

— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko mitään uutta teille?

— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen patrullin kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä. Yksi saksalainen sai surmansa.

Ruumis makasi ruohikossa. Kumarrun. Olkalipussa on numero 182.

— Ja hänen paperinsa?

— Kapteeni sai ne.

— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla, tuolla metsikössä… Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?

— Kyllä, luutnantti.

— Näkemiin.

Palatessani tapaan Vignerten suojamajassani. Hän polttaa savuketta.

Kysyn häneltä: — Eikö mitään uutta?

— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että 22:nen saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla hyvällä syyllä saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä tutkimaan ja häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi joukkue lähtee kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä. Heti kun pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä juoksuhautaa vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei tarvitse lähteä, paitsi jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka tapauksessa 23:s tekee vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen yö. Entä mitä teille?

— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on aina hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään ei ole mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni yhteenotto saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai surmansa.

— Niinkö, sanoi Vignerte. Jalkasotamies vai jääkäri?

— Jalkasotamies. Preussiläinen jalkasotilas 182:sesta rykmentistä.

— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä vastassa oleva väki.

Näin sanoen hän veti esiin pienen muistikirjan:

— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen, Lautenburg… Lautenburg…

— Entä sitten?

Hän toisti vielä:

— Lautenburg.

— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen äänensä soinnista.

— Tunnen, vastasi hän vakavasti. Olettehan varma numerosta?

— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on väliä, onko Lautenburgista vai muualta!

— Niin, niin, mutisi hän. Mitäpä sillä väliä!

Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta.
Joku ikävä uutinenko?

Mutta hän oli jo entisellään ja hartioitaan kohauttaen virkkoi:

— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin maailmassa. Tiedätte sen hyvin.

— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että jäätte minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne haluatte.

— Se on totta, keskeytti hän, olen hiukan hermostunut. Mitä kello on?

— Seitsemän.

— No niin, pelatkaamme korttia.

Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.

— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on kortit, eikö totta?

He tekivät myöntävän merkin. Miksikäs heillä ei olisi kortteja ollut.

— Mitä osaatte pelata?

— Viittä lehteä, herra luutnantti.

— Hyvä… pelatkaamme sitä sitten.

Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein kelpo tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa, kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa — kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.

Katselin häntä yltyvällä levottomuudella.

Hän heitti hermostuneesti kortit.

— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan ensimmäistä vahdinmuutosta.

— Seuraan teitä.

En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään, tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä, hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.

Rakettien ampuminen oli tarpeettomana lakannut.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti ohitsemme. Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.

Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa, joista osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt pensaston taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle rintamalle, joka oli vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei meiltä hyvän aikaa.

Kun olimme lopussa, kysyi Vignerte minulta:

— Missä on 23:nnen viimeinen vahtipaikka?

Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.

Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli näkyviin.

— 182:nen. Sehän se on, mutisi hän.

Sitten hän sanoi minulle väristen:

— Palatkaamme, minua alkaa palella.

* * * * *

Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa ja kasan ruskeita peitteitä.

Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita lähkäiset oljet olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka oli ojentunut viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi oli raollaan siniseen avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel, hopeatähti.

Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut. Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka sota oli minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä iltana? Mikä muisto oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen kovakouraisesti sodan tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen sitä harhailemasta pitkin kiellettyjä maailmoja?…

Ja äkkiä kuulin syvän huokauksen samalla kuin käsi tarttui omaani.

— Vignerte, mikä taivaan nimessä teitä vaivaa?

Vastaukseksi sain yhä kiihkeämmän kädenpuristuksen.

Silloin minä poltin laivani.

— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te kärsitte tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme Pariisissa tai missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta sellainen luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä pyhäksi. Me saamme ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä neljä sotamiestä kaivaa meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu äsken kaatunut saksalainen. Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö sanoisi…

Tunsin hänen puristuksensa höltyvän.

— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan: ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?

— Minä kuuntelen, sanoin käskevästi.

— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä pahempi teille, ette saa nukkua tänä yönä…

Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.

I.

Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan, jossa minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on epäilemättä kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta, ettei se huolinut minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi Sorbonnen opettajanistuimeenkaan.

Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja eikä lainkaan onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen sitoutunut joka vuosi suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja, hankkimaan erikoistietoja, joiden lopputuloksena olisi tutkinto opettajakelpoisuutta varten maaseudun lyseoissa.

Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui ylemmän retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v. 1912 pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä kertaa lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa.

Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti. Sisäoppilasvuotenani olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon läpi näkee kedot ja kentät, pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa, suurpalkinnon päivänä, muistan lyseolaisparkana olleeni katsomassa Elyseen Kentillä, kun miljonäärien kulkue palasi. Jokainen noista automobiileista, jotka kiiltävänä virtana vyöryivät puistokujaa pitkin, maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä koko minun vähäinen persoonani oli maksanut sitten maailmaantulonsa jälkeen. Kaikkialla kohtasi silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin häikäistyksi. Minulla ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana ainoatakaan niistä ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista kapinallisia. Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on ihmeteltävä realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He ovat siis tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen mukaan, nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin suostuivat keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa kolkassa, läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä tottelevaisen palvelijan…

Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty, minut oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.

Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua
Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.

Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»

Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla ja saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten, lopullisesti voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti halveksinut.

Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.

Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne kaksi kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa, pienessä merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona (anteeksi kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu vanhempieni kanssa ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.

Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana, kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa, tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen, ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan, tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.

Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä valittavin huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä vuodenaikojen rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja, papereita, erossa elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin suoraviivaisia rantahietikoita, missä suuret laineet seuraavat toisiaan tuulen ajamina, missä hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat näyttävät suunnattomilta ametistikoristeilta!…

Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut voivansa myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»

Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja kirjallisuuden professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen ja etevä oppinut ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut muistelmakirjoitukseni »Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa valmistanut lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta kuin ylistää häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta ystävyyttä, että hän ehkä hiukan katui sitä.

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi, ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin, tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin… haaveellisuutta, niin, sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua, »miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä…

Kiitin häntä hartaasti.

Hän hieroi käsiään.

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.

<tb>

— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta. Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa, menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.

Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.

Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse. Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti, ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle. Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä. Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä. Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista toveriaan.

— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.

Ja hän jatkoi kertomustaan:

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi ohikulkijoita.

Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus, kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin, taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä, upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Ja kuitenkin…

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja tuli minua kohden.

— Vignerte!

— Ribeyre!

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla. Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa, esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella, jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.

— Mitä sinä täällä teet?

— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:

— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut…

Hänkin puolestaan lisäsi:

— Entä sinä?

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies. Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.

Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

Pian Ribeyre nousi.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

Ulkona hän tarttui käsivarteeni.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan verhotussa pikku työhuoneessa.

Ribeyre koputti pöytään.

— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.

— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä. Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta opettajantoimesta.

Hän kohotti päätään.

— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja,
Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta? Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.

— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on Lautenburg?

— Eräs Saksan valtioita.

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Olen.

— Erinomaista. Osaatko saksaa?

— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!… Charvet valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.

— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen
Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah, niin, osoitteesi?

— Cujas-katu numero 7.

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi laimin hänen tapaamistaan.

— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.

Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla, poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera. Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun. Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta. Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata. Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin. Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja sitten tehnyt haaksirikon.

Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus sattua niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän kuin ystävä.

Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan, tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?

Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt ohikulkijoita, olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät Observatorion lähellä erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon katulyhdyn alla. Se oli solakka tyttö, jolla oli harvinaisen runsas punertava tukka. Iloni oli liian painava tänä iltana jaksaakseni kantaa sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut hänen lähellänsä, että hänen ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis oli Elyseen Kenttien naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin kauniimpien naisten, jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa saksalaisessa hovissa, wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän kärsimättömyyttään viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.

* * * * *

Kello oli kymmenen aamulla. Ja Thierryn kohtaaminen, jonka olin aivan unohtaa!

Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan ihastuneesti hymyillen.

— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette hänen kouluunsa.

Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut, voimatta halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.

Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan paheksuenkin.

Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani, jossa vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään ylpeyteni uuden asemani johdosta.

— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.

— Niin, niin, tiettävästi, mutisi hän hajamielisesti.

Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi, meni kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta kirjaa, joka oli sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai saksalaisille teoksille luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä kyllästettyihin vaatekansiin.

— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty
Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.

— Kyllä, suurherttua Fredrik Augustin puolesta.

— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa
Joachim-herttuaa.

Tässä kuulin ensimmäisen kerran tulevan oppilaani nimen.

Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat silmälasinsa minua kohden ja sanoi:

— Ja… saanko kysyä, oletteko jo tehnyt muodollisen sopimuksen?

— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.

— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan paikoilleen.

Minä olin jännittynyt ja hieman kiihoittunut.

— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi puhua minulle suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun menestyksestäni neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta tarjouksesta, ellei teillä olisi siihen mitä painavimpia syitä. Sivumennen minun on teille sanottava, että tullessani tänään luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän verratonta nykyisen Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin saavani tietää teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin hovista. Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan aivan heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun on hyvin vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin harrastaa eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy noudattaa minuun nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs kysymys, johon sisältyy koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika, herra Thierry, antaisitteko hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä? Antaisitteko hänen lähteä Lautenburgiin?

Hän katsoi minuun kiinteästi ja vastasi varmalla äänellä:

— En koskaan.

Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus siitä, etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa tilaisuutta, voinut ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa miestä.

— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.

— Niin minulla todellakin on, vastasi hän.

Voisitteko sanoa minulle, mikä oli tutkimuksenne esineenä tuossa kirjassa?

— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen todennut erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että tiedossani on Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja, joita en usko itse de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle viaksi luettava, vaikkapa hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti kuin mitä hän kuuluu olevan. Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja ollut Lautenburgissa. Hän ei ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua Rudolf-vainajaa.

— Kuka oli tämä suurherttua Rudolf?

— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli.
Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.

— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi valtaistuimelle?

— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on hiukan omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu. Herttuallinen kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonoralle.

— Hän meni siis naimisiin lankonsa kanssa?

— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut lapsia, että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua Fredrik-Augustin ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut Lautenburg-Detmoldin valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin, jotta hänen perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto suurherttuatar Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen epätodennäköiseltä.

— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa, tutkimusmatkalla?

— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf. Hän harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei ollut muutoin aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että muutamia kuukausia myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen usein tullut ajatelleeksi, että Lautenburgin suurherttua matkusti sinne suorittamaan jotakin tehtävää korkean serkkunsa, keisarin, laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä loppuunsuoritetuksi, koska hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne tulonsa jälkeen. Olisi mielenkiintoista…

— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen, kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen pelkoon, jota äsken osoititte.

Hän näytti vaivautuneelta.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole asianmukaisesti tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten tiedä muuta kuin sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja. Eräitä huhuja, eräitä viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka olen joku aika sitten saanut tietooni eräältä ystävältäni, — nimi jääköön sanomatta — ja siinä onkin kaikki. Mutta uskon sananlaskuun, joka sanoo, ettei savua ilman tulta.

— Ettekö voisi ilmaista minulle hiukan enemmän näiden huhujen esineestä?

— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle, lupaatteko?

— Annan teille sanani.

— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina kuolla luonnollisella kuolemalla.

Uteliaisuuteni oli huipussaan.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyin.

— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta tulee pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä kruunun saamisen esteenä.

— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen, sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.

— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei näy voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen suurherttuan ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.

— Suurherttuaako siis luullaan tämän kuoleman aiheuttajaksi?

— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen, jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta peloittavan teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin kuninkaan, hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen tutkinut kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan yksinkertainen asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen, ettei hän kammoksu mitään keinoja.

— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada hänen suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.

Herra Thierry hymyili.

— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi hän ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä Aurore-Anna-Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän on syntyjään Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin läänin korkeimpia herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on ennakolta sopinut nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että valtion etu aiheuttaa joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran, etten tiedä mitään hänestä.

— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä. Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton kotiopettaja voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden keskinäisistä suhteista.

— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen vallitessa. Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään monenlaisiin juoniin, ja tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa hovissa? Mutta nyt sanon teille sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu 10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No niin, en voi sille mitään, että tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta. Ystävällänne Bouvelet'lla, joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja agrégatio-tutkinnon suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa enempää kuin 8.000 markkaa.

Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin tietyt syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin joutuminen esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen, että se olisi ollut hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri. Seikkailuhalu heräsi minussa. Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä äänellä sanoin hänelle:

— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut minua, mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni, menemättä milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää kaikki vaarat, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä esittää pyynnön?

— Sanokaa?

Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja, ja silloin on vielä tilaisuus…

— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän. Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua voisi lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun kirjeittenne lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta Lautenburgiin joutuneena olette täysin eristetty kaikista. Tunnen herttuallisen palatsin. Sen komeus ei estä sitä muistuttamasta pikemmin linnaa kuin palatsia.

— Minulla on kumminkin aina de Marçais lähelläni.

Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat: älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.

— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen lopullisen päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja. Ja lisäksi te olette nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta, tahdonvoimaa. En itsekään tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä seikkailujenhalustanne. Tässä kohden minua rajoittavat vanhat yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto. Lautenburgissa esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne kirjasto, joka on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on kuuluisa. Siellä on muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa Lutherin. Lähtekää sitten, rakas lapseni.

— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja miten parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.

Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli sirosti keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti minulle siinä, että hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana päivänä kello kolmen aikana.

Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti? Pyh, sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana 12,000 livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta elämää.

Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on mielipiteeni tästä asiasta edelleen sama.

* * * * *

Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen, ja ennenkaikkea hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien salamyhkäisyyttä. Moisen näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla päälaella. Kenelläkään ei ole sitä vastaan mitään.

Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä, kun minut saatettiin hänen huoneeseensa.

— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani, jolla otan teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa, tiedättehän, miten kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka tarkoin minun täytyy se jakaa, minun, joka en saa oleskella tässä rakkaassa kaupungissa enempää kuin viisitoista päivää vuodessa.

Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia, katsellen itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen, että tämä ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään varustetulle henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta tunsin myös, etten ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa mielipidettään siitä tavasta, jolla yliopistomiehet pukeutuvat.

Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.

— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut teidän asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä toimittamiseen minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että teillä on kaikki välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista ja älyllisistä edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin sen nähneeksi ja todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren suosituskirjeestä.

Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut niin hyvin.

— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo opettaja tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel pitää huolen hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne tulee ranskankielen ja yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi asia, josta suurherttua minulle nimenomaan mainitsi…

— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn epäilyksiä.

— Lausutteko hyvin runoja?

Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut hiukan ymmälle.

— Herra nähköön, en osaa sanoa, minun on vaikeata…

— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen. Voi sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen. Hänen korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen, joka alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg tässä suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän, että olette kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut, panen toivoni teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä asiassa täytyy vaatia teiltä todellista näytettä.

— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia. Siellä on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta, joka ensiksi eteenne aukenee.

Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon ihmeteltävän Les limbes-runon [6]

    »Ils volent, mais on n'entend pas
    Battre leurs ailes.» [7]

    [He lentävät, mutta heidän siipeinsä
    havinaa ei kuulla.]

— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan.
Eikö totta, rouva Mazerat?

Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.

— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun ei tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan kaikella toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies. Suurherttuatar — hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden puolesta sillä on kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa, ehkä hieman hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia ranskalaisten vilkkautta. Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä miehiä ja ihastuttavia naisia. Ratsastatteko?

Tein kieltävän merkin.

— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja… Ja te tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä. Saatte opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.

— Sovittu, sanoin minä.

— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon ja laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren jalkojen juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!

Hän nousi ja otti salkustaan sinetöidyn kirjeen.

— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän teille, sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea. Näkemiin. Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.

* * * * *

En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle, nousin hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä näkemään, mitä oli tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.

Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan vastaan ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli liitetty kolmetuhatta viisisataa markkaa.