Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän ajan!
Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti kohta ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.
Tapasi hänet hänen työhuoneessaan.
— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että kaikki on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin peloitellessani teitä. Milloin lähdette?
— Huomenna, sanoin.
— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin teille? Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista tehtävistänne. Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal on lausunut: Koettakaa aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä yläpuolella. Tätä ohjetta on lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska hänen täytyy sovittaa vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun saa onnen opettaa yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että velvollisuus.
Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa. Hän jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin niin usein aikaisemmin saanut arvokasta apua.
— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa teille. Olen maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio kirjasto. Sen hoitaja, professori Cyrus Beck — olen tullut hänet tuntemaan erinäisissä kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän on tiedemies. Olen varma että saatte vapaasti lainata teoksia ja käsikirjoituksia, jotka eivät välittömästi koske hänen tekeilläolevaa suurta työtänsä metallien muutosteorioiden historiasta. Te ehkä tiedätte, että minä itse kirjoitan parhaillaan teosta, joka käsittelee Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan loppupuolella vallinneita tapoja. Olen Kansalliskirjastossa nähnyt Lautenburgin herttuan kirjaston luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan tärkeitä asiakirjoja. Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt, ottamaan muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän silmäilemään minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee teitä huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen: Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen,[8] kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna 1852. Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos; suosittelen teille myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua Ulrich von Wolfenbüttelin Roomalaista Octaviaa (die Roemische Octavia).
— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti puristin paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin painetut kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu. Niitä selaillessanne, rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat palvelukset. Ei ole epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja 17:nnen vuosisadan saksalaisen yhteisön elämästä, joka oli näöltään hienostunutta, mutta pohjaltaan väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on voitu kuvitella.
Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.
— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme, mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella seuraan pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein selvästi. Ja niin minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää milloinkaan noudattako halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka voisivat viedä teidät kasvattajan-toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa on hyvin rikas aineisto niille, joiden tehtävänä on, kuten meidän, historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja varokaamme eksymästä osastamme.
Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen viimeiset neuvonsa.
— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista yhtään mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose. Jos hän on vielä siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä kaukana. Epäilkää häntä, kavahtakaa häntä.
Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija, arvosteluistaan arka tiedemies.
— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää kyselkö hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes häneen viittaillaan… Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.
Me syleilimme toisiamme. En ole häntä senjälkeen nähnyt.
* * * * *
Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan pankin seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja liinavaatekaupassa.
Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa iloa, jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset vaatteeni pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.
Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman räätälin pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu lompakkoni, tilasin puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin etukäteen pyydetyt 800 frangia, saatuani lupauksen, että koko tilaukseni tuotaisiin minulle seuraavan päivän iltana.
Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun ihmeitään. Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa kukkarossa, kaiken valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset valokellot kilahtelivat huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot toitottivat. Sumun läpi epäselvästi häämöittäen Madeleine-kirkko kohotti korkeuteen valtavaa varjorykelmäänsä.
Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä.
Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.
Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta ellei minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin ei minulla rahaa olisi ollutkaan.
Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa Ribeyre ja hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea. Hänellä oli eilen hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen ruusuinen, kumman sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada näyttäytyä hänelle uudessa asussani!
Ribeyre oli jo siellä.
— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka on ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön, etpä ole hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen. Luulin havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä. Ajattelin Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla uusia pukujaan ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on niin rakas ministereille ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti, nautintoni oli mennä menojaan yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten. Onhan kysymys vain valmiina ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään voinut tulla tänne läntistyneissä kengissä ja takissani, joka on jo kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä parin päivän päästä. Ja tietoisuus siitä että olin käynyt mitä kallishintaisimman räätälin luona palautti minulle, jälleen varmuuteni.
Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden ja aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle kaikki kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli huomaavaiseksi minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin nyt paljon enemmän hänen mieleensä.
— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän matkustaa ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat pitää arvossa.
Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde nauroi huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.
Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä, toinen apulaispäällikkönä.
— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa, herra, te tulette syömään kanssamme.
— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin ja haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.
Pieni Mouton-Massé ilmaisi hyväksyvänsä mieluisasti pyyntöni.
— Minne mennään?
Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään
nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les
Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki,
Tarhasimpukka, Punainen aasi.
Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.
— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin minä aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti vihreänkeltaista kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.
Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan eteen, jonka nimen olen unohtanut.
Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat. Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne katettiin nopeasti pöytä viidelle hengelle.
Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se oli minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin, sen olen tosiaan unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka pippuroivat suuta, sillä me joimme ylettömästi. »Annatko minulle täydet valtuudet?» kysyi minulta Ribeyre veikein katsein osoittaen minulle vuoroon Clotildea, vuoroon Survilleä. Pieni, musta tarjoilija täytti virkaintoisesti määräykset. En ole aivan varma asiasta, mutta luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää samppanjaa, oli ystäväni vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet juomalla osterien paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé oli tilannut Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman maakuntansa viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan tuoda parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa pöytään pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä. Voin lisätä että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen lopuksi väkevää les Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän seuralaisistamme ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista juomaa, joka saa mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja joka jättää pään selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi jalkoihin.
Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre, joka ei ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku neekerin kanssa, iski minulle silmää: »Älä ujostele.»
Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta, tuulta. Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.
Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen kaihtimet heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin Clotilden hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi pienin siemauksin, naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen kätensä, joka oli omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen hytkähdyksiä ja liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi kirsikkaohukaisia. Sorville joi.
Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi välttämättömästi! tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti turhaan hänelle, että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot jäivät pöydälle. Hän vastusteli ja sai lopulta haluamansa lasin.
Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön. Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän sadatellen koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut päähänpistostaan, piti oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta Clotilden kainalossa, työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen jotakin nuorelle naiselle, joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten puistatusten värisyttämänä.
* * * * *
Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni varten. Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen pienempi laatikko sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan niistä vanhoista, vaatimattomista esineistäni, jotka olivat vuokrahuoneessani ja jotka edustivat kolmea työteliästä ja surullista vuotta. Kaikki, pakattuna siististi vanhaan matka-arkkuun, joka oli ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena harjoitusvuotena käytetty reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä, olin antanut viedä Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille, joka oli pitänyt minua luonansa loma-aikoinani.
Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta paikastani. Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli kaksituhatta kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa, jotka onnekseni olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää kohtuullisen summan vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan viheliäisen kirkkonsa korjaamiseksi.
Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin niin monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat menneet vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen puutarha ei ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen kallistuvan syksyn iltana.
Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja näytti oudon valkealta lähestyvässä yössä.
Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja yksinäisyyden hetki.
Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs mies, minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli pysähtynyt altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä. Hän heitti leipää linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja harmaita sepelkyyhkysiä, jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin liikkein.
Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.
Minun lähestyessäni linnut pakenivat.
Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen ja meni tiehensä.
Kun itse poistuin puutarhasta, oli jo täysi yö.
Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin menevään pikajunaan.
II.
Teräksensinisellä taivaalla äsken tuikkinut viluinen tähti oli kadonnut.
Vignerte hätkähti: »Mitä kello on.»
—Kymmentä vaille kaksitoista, vastasin minä valaistuani sähkölampulla kelloani.
Herätin molemmat lähetit.
— Henrique, mene kolmanteen sektoriin. Sano adjutantille että hän pitää huolta toisen joukkueen vaihtamisesta. Hänen on tultava tekemään raportti tänne luutnantti Vignertelle. Sinä, Damestoy, menet toiseen sektoriin, sanot päällikölle, että hän tekisi samoin ensimmäiselle joukkueelle. Ja ettei hän unohda, kello kaksi, patrullia. Yhdennentoista komppanian on varustettava se, korpraali Toulet'n. Onko selvä? Eteenpäin, uneliaisuus pois!
Molemmat sotamiehet kömpivät ulos. Kahden sekunnin ajaksi peittyi sininen taivas näkyvistämme.
Mikä oudon hiljainen yö. Töin tuskin kuuli sieltä täältä jonkun eksyneen kiväärinlaukauksen, kanuunanlaukauksia ei ainoatakaan.
* * * * *
Vignerte jatkoi kertomustaan.
Oletteko lukenut Paroni von Heidenstamin? Meyer Förster on siinä varastanut hiukan Tolstoilta — (koko se luku, jossa kuvataan kilpailua keisarin maljasta, on otettu Anna Kareninasta) — ja paljon, valitettavasti! meidän Octave Feuillet'ltämme. Siitä huolimatta lukekaa kuitenkin sivut, jotka kuvaavat Hannoveria, saksalaisen linnaväen elämää, lumen peittämää kuninkaallista puistoa. Niissä on vaikutelmia, aivan samanlaisia kuin mitä minä sain saapuessani Lautenburgiin sunnuntaina 26 p:nä lokakuuta 1913 kello kymmenen aamulla.
Kello kahdeksasta alkaen olin nähnyt valpurimaisen Harz-vuoriston huippujen vähitellen katoavan ja häipyvän etelässä vaskenkarvaisiin pilviin. Sitten seurasi hedelmällisiä tasankoja vailla kauneutta, vailla erikoisuutta. Sitten, kun juna oli sivuuttanut Allerin, maisema kävi vaihtelevaksi. Tuli näkyviin basalttiuomassaan soliseva mutkikas Melna joki, joka laskee Alleriin noin kuusikymmentä kilometriä ennen Lautenburgia. Päämäärä lähestyi.
Taivas oli surullisen harmaa. Kaupunki, kukkulan rinteellä, jonka ympäri Melna kiertää, muistutti jossain määrin Pau'ta tai pikemminkin, punatiilisten talojensa vuoksi, Saint-Gaudens'ia. Kaukana taivaanrannalla, metsikön keskellä, näin korkean tornin. Arvasin että se oli linna.
Kuten hevonen, joka vainuaa tallin, juna lisäsi vauhtiaan. Sivuutimme puroja, jotka virtasivat raitojen siimeksessä. Kun näki veden kuohuvan kivien kohdalla ja vesikasvien heiluvan, aavisti suloisen solinan, jota ei kuullut. Kaiken kaikkiaan kerrassaan kirkas ja tyyni maisema, hiukan Île-de-France'ia muistuttava. Hyvä Jumala, saattoihan täällä hyvinkin elää onnellisena.
Lautenburgin asema kuitenkin oli suoraan sanoen epämiellyttävä. Kuin Metzin kuuluisa asema, vain pienempi ja omituisempi. Minulla ei muutoin ollut aikaa yksityiskohtaisemmin tarkastella sitä.
— Herra professori Vignerte? kysyi minulta matelevaisesti mutisten kypäripäinen virkamies, jolle olin antanut pilettini.
Marçais oli sähköttänyt tulostani.
Kypäripäinen mies antoi merkin. Kaksi kookasta kultaan ja mustaan puettua lakeijalurjusta kiiruhti luokseni.
Sillä aikaa kun toinen otti matkatavarakuittini, auttoi toinen minua nousemaan suunnattoman suuriin vaunuihin, jotka heti läksivät liikkeelle.
Kymmenessä minuutissa olimme ajaneet läpi Lautenburgin ja jytyytimme koko komeudessamme linnan suureen pihaan. Yksi ainoa vartija aivan sattumalta tuli tiellemme.
— Jos herra professori suvaitsisi vaivautua nousemaan vaunuista, lausui lakeija avaten vaunujen oven, sillä aikaa kun ajuri puhalsi torveensa.
Paksu, punakka hovimestari ilmestyi ulkoportaille. Hän kumarsi useita kertoja.
— Herra professorilla on kait ollut hauska matka? Pyydän herra professoria seuraamaan minua. Tulen näyttämään professorille hänen huoneistonsa.
Vaikka olisin suorittanut kymmenen agregatio-tutkintoa, ei minua Ranskassa olisi puhuteltu tällä professorin-tittelillä kymmenessä vuodessakaan niin monta kertaa kuin Lautenburgissa tänä ainoana tuloni aamuhetkenä.
Tavarani olivat huoneessani. Näin eräänlaisella mielihyvällä, että mitä maukkaimman näköinen kevyt aamiainen oli katettu pyöreälle sohvapöydälle.
— Jos herra professori pienintäkään kaipaa, ei tarvitse muuta kuin soittaa. Ludwig, herra professorin kamaripalvelija, on viereisessä huoneessa valmiina palvelukseen.
Poistumista hankkiessaan paksu ukkeli kumarsi vieläkin syvempään, ojentaen minulle punaisella lakalla runsaasti sinetöidyn kirjeen.
— Ehkä herra professori suvaitsee hyväntahtoisesti tutustua tähän kirjeeseen, jonka on lähettänyt herra komendantti von Kessel.
Herra komendantti von Kessel, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan ohjaaja, esitti minulle anteeksipyyntönsä sen johdosta, ettei voinut ottaa minua vastaan heti saavuttuani. Mutta koko Lautenburgin hovi oli metsästysretkellä ja hänenkin oli täytynyt seurata oppilastaan. Hän kehoitti minua sentähden käyttämään päiväni palatsin tutkimiseen. Hänellä olisi kunnia odottaa minua seuraavana päivänä, maanantaina, neljännestä vaille kymmenen, esittääkseen minut kello kymmenen suurherttua Fredrik-Augustille.
Haluten heti paikalla ryhtyä käyttämään etuoikeuksiani soitin. — Ludwig tuli sisälle.
Ah, sinä, ajattelin minä, jo pelkkä sinun näkemisesi saisi professori
Thierryn rauhoittumaan.
Tällä noin kolmikymmenvuotisella palvelijalla oli ilmeettömimmät kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt ennen Saksaan tuloani. Sittemmin olen tottunut näkemään näitä reiluja, vaaleita pullosilmäisiä päitä. Meidän vangeistammehan on yhdeksällä kymmenestä sellainen pää.
En voinut saada kirvoitetuksi Ludwigilta muuta kuin yhden tiedon, sen, että tulisin aterioimaan maakerroksessa (minun huoneistoni oli ensimmäisessä kerroksessa), ruokasalissa, joka oli varattu perintöherttuan siviili- ja sotilasvirkailijoille, s.o. minulle, komendantti von Kesselille ja Kielin yliopiston professorille Cyrus Beckille, ollen jokaisella meistä sitäpaitsi tilaisuus saada ateria katetuksi huoneeseensa.
Vignerte, joka kertomuksensa alusta alkaen oli puhunut samalla tasaisella äänellä, muistaen vaikeudetta pienimmätkin yksityiskohdat kertomuksessaan ja eläen nähtävästi päivät ja yöt vain kokemiaan tapauksia mielessään hautoen, hän pysähtyi tässä.
— Tunnen, rakas ystävä, että muistelmani eivät ikävystytä teitä. Mutta tässä minä alan tuntea kertojantehtäväni vaikeuden. Tähän asti kävi kaikki hyvin aikajärjestyksen mukaan. Nyt luulen, että minun, vaikka kertomukseni siitä hämärtyisikin ja pikku piirteitten pilvi peittäisi teiltä johtavat ajatukset, täytyy hetkellisesti luopua sitä noudattamasta. Sallikaa siis, että esitän teille Lautenburgin ja sen asukkaat kunkin erikseen, analyyttisesti. Sitten kun kaikki tämä on saanut sijansa, palaamme tapahtumiin. Ne pitävät huolta yhtenäisyydestä, synteesistä.
§ I. — Palatsi.
Se ei ole palatsi, vaan pikemmin monta palatsia, koska Lautenburg-Detmoldin suurherttuoiden asuinpaikka on yhtymä eräästä renessanssin aikaisesta linnasta, joka on rakennettu goottilaisen tornin kylkeen, ja Ludvig XIV:n aikaisesta, Versailles'ia julkeasti jäljittelevästä palatsista. Erikseen kumpikin näistä rakennuksista on melko tyylikäs. Mutta niiden yhteensulattaminen on tuottanut ääretöntä vaivaa nykyisen prinssin isoisän, suurherttua Ulrichin arkkitehdille, joka sai toimekseen näiden toisiinsa sopeutumattomien rakennusten yhdistämisen. Hän on suoriutunut siitä pystyttämällä yhden kylkirakennuksen vasemmalle, sivutornin oikealle ja kohottaen keskelle jonkinlaisen hallin, jossa on jotakin sekä Orsayn asemasta että Versailles'n kappelista. Myönnän että probleemi oli mutkikas, mutta miksi pitääkin juuri Saksassa aina ilmetä tällaisia tapauksia, jotka käyvät yli arkkitehtien voimien?
Sellaisenaan tätä ihmerakennusta käytetään neuvostoja juhlasalina. Minun on sanottava, että se, ollen yhteydessä palatsin gallerian ja linnan kunniasalin kanssa, hyvin täyttää tämän tehtävänsä.
Palatsi liittyy linnaan keskikohdaltaan, joten rakennusryhmän pohjapiirros on T:n muotoinen. Koko rakennusyhtymä sijaitsee mäellä, josta on näköala kaupungin yli ja joka on hyvin jyrkkä linnan juurella mutta loivasti viettävä palatsin takana. Melna-joki, virrattuaan Lautenburgin halki, kiertää linnan noin sata metriä syvässä rotkossa, sitten se etääntyy ja muodostaa aidan ranskalaistyyliselle puutarhalle, joka leviää palatsin takana.
Kaupungin puolelta johtaa herttuan palatsiin suunnattoman suuri puistokuja yhä vielä Versailles'n mallia. Se on myös paraatikenttä ja siellä pidetään sotaväen tarkastukset. Kullattu ristikkoaita alkaa palatsin vasemmasta kyljestä ja päättyy, sisälleen kolmikulmaisen pihan jättäen, linnan oikeaan kylkeen, jonka päätoimi jää ulkopuolelle.
Juuri tässä tornissa, joka on ainoa jäännös Lautenburgin vanhojen linnakreivien goottilaisesta asumuksesta, liehuu mustavalkoinen juhlalippu, jonka keskellä on kultainen leopardi ja Lautenburgin tunnuslause: Summum decus, flectere.[9] Tämä torni on luonnollisesti pilattu, kuten muukin osa linnasta, ylenpalttisilla koristeaiheilla Augsburgin tapaan. Kun linnantornin yläreunassa on rautapeltipäällysteiset aukot, on ihmeteltävillä käsipuilla varustettujen ulkoportaiden yläpuolella korinttilainen päälliskoriste.
Melna-joelle päin oleva puoli on vähemmän turmeltu. Rotko on sitä suojellut, ajattelen minä, ja taiteilijat piirustusvehkeineen ovat epäilemättä katsoneet kaksikin kertaa, ennenkuin ovat lähteneet pistämään sinne kaunistuksiaan. Köynnös on korvannut ne ja samaa ovat tehneet joen rannalta työntyvät suuret pyökit, jotka huojuttelevat tummia lehvistöjään suurten, soikeitten ikkunoiden alla.
Minun ei tarvitse kuvata teille palatsia. Se on kutistunut Versailles, Versailles, jossa on 15 julkisivun ikkunaa 89:n asemesta, mutta kuitenkin erittäin hyvin jäljitelty Versailles, sanalla sanoen majesteetin yhä vielä majesteetillinen jäljennös.
Ranskalainen puisto hannoverilaisen taivaan alla vaikuttaa kaikesta huolimatta. Paikan omistajat ovat siihen ilmeisesti keskittäneet mitä suurinta huolta. Saksalainen järjestys on tehnyt ihmeitä. Kaikki on suoraviivaista ja sileätä. Moitteeton nurmimatto vie Persephonen suihkukaivolle. Se on erittäin hyvä teos, Ernout'n tekemä, joka itse oli Coysevox'in hyvä oppilas. Tämän puiston ylhäisen asun ymmärtää jo, kun tietää, että puutarhan suunnitelman teki La Quintinie, joka sitä suorittamaan lähetti parhaimman työmiehensä.
Ranskan kuninkaalta eläkkeen saanut suurherttua Yrjö-Wilhelm oli suuri Ludwig XIV:n ihailija, ja hänen pojanpoikansa Fredrik on valistuneen itsevaltiuden kauneimpia edustajia. Hän otti vastaan Voltairen tämän läpikulkumatkalla ja tutustui Rousseauhon Grimm'in luona. Hän se antoi laittaa ne englantilaiset puutarhat, jotka ympäröivät hänen isoisänsä teettämää ranskalaista puistoa ja laskeutuvat maalauksellisina pengerminä Melnaa kohden. Kirkkaan ja kuohuilevan joen yli vie puusilta, jolla on sama nimi kuin Meilleraien sillalla ja joka on niin leveä, että sitä myöten pääsevät hyvin ajamaan ylitse ratsastusseurueet metsästämään linnan uhkeaan metsään, Heerenwald'iin, jonka kumpuja ja lehtoja näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa.
§ 2. — Huoneistoni.
Kaksi suurta paneloitua huonetta ensimmäisessä kerroksessa linnan pohjoisosassa, siis siinä, joka on päinvastaisella puolella kuin piha.
Toinen näistä huoneista, se, jossa teen työtä, on terassille päin.
Avonaisesta ikkunasta näen puiden tumman meren kelmeän taivaan alla.
Kaikkialla vallitsee tavaton rauhallisuus.
Toisessa, iloisemmassa, on kaksi ikkunaa rotkoon päin, jossa Melna kohisee. Kauempaa näkyy Kuninkaantori, 182:sen jalkaväkirykmentin kasarmi, ja räikeästi maalattu tuomiokirkko. Valkoinen pilvenhattara liikkuu kahta rinnakkaista mustaa viivaa pitkin: Hannoverin juna, joka toi minut tänne.
Siunaan määräystä, jonka nojalla minut on sijoitettu tähän rakennuksen osaan. Jättiläismäinen uuni omituisine rautakoristeineen, kaikki tämä polveutuu ajoilta, jolloin saksalainen maku ei ollut vielä parantumattomasti pilalla.
Olen aivan linnan päässä, juuri asesalin yläpuolella. Tämä erinomaisen mielenkiintoinen sali on nykyjään melkein hylätty ja autio. Sieltä on otettu pois suurten, nimeltään mainittujen linnakreivien varukset, niin Götz von Vertheidigen-Lautenburgin, hänen, joka oli Albert Karhun oikea käsi, niin Miltiades Bussmannin, joka haavoitti Henrik Leijonaa, niin Hugon mainitseman Cadwallan, jonka kypärissä näkyy vieläkin jälki jättimäisen Wilhelm von Barrenin kauhean sotanuijan iskusta.
§ 3. —Heidän Korkeutensa.
Suurherttua Fredrik-Augustin huoneet ovat palatsin ensimmäisessä kerroksessa. Hänen huoneensa, kuten Ludvig XIV:n oli, sijaitsevat päärakennuksen keskiosassa. Työhuone on oikealla, puistoon päin.
Tänne Kessel vei minut tuloni jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla.
Suurherttua teki työtä hyvin yksinkertaisen Ludvig XV:n tyylisen kirjoituspöydän ääressä.
Hän nousi ja ojensi minulle kätensä.
— Herra Vignerte, minun ei tarvitse sanoa teille, kuinka paljon hyvää herra de Marçais'n kirje teistä kertoi. Tiedän, että teidät on Ranskan ulkoasian ministeri valistuneen harkintansa mukaan valinnut. Tekisin väärin, ellen lausuisi olevani täysin tyytyväinen sellaisiin suosituksiin. Toivon yksinkertaisesti, että saisitte Lautenburgissa tuntea hiukan sitä iloa, jota me tunnemme ottaessamme teidät vastaan.
Suurherttua on kookasvartaloinen ja vain vuotta nuorempi vanhempaa veljeänsä, suurherttua Rudolf-vainajaa. Syntyneenä 1868 hän on siis nyt 45 vuoden ikäinen. Hänellä on vaalea, hiukan kalju pää, puhtaaksiajellut kasvot ja siniset silmät, jotka ensin koko painollaan iskeytyvät teihin ja sitten käyvät harhaileviksi. Juhlatilaisuuksia lukuunottamatta en ole koskaan nähnyt häntä puettuna toisin kuin divisionakenraalin tummansiniseen, punakauluksiseen, tähdittömään arkiunivormuun.
Hänen kätensä ovat kauniit. Hän katselee niitä mielihyvällä.
— Herra von Kessel, jatkaa hän, on ehkä jo teille ilmoittanut, mikä tehtävänne tulee olemaan. On tarpeetonta sanoa teille, herra Vignerte, että aion tässä suhteessa suoda teille mahdollisimman suuren vapauden. Tiedätte että poikani on kirjoitettu Kielin yliopistoon. Haluan että hän ottaa siellä oppiarvonsa. Teidän on siten pakko noudattaa määrättyä ohjelmaa. Kuitenkin saatte itse valita opetusmenetelmänne. Teille kuuluu erikoisesti historian ja kirjallisuuden opetus. En tunne teidän valtiollisia mielipiteitänne, herrani, lisäsi hän hymyillen. Kuvittelen ne hiukan vapaamielisiksi. Älkää luulko että teitä pakotetaan muuttamaan kantaanne. Vapaamielisyys ei ole pelättävää muille kuin kansanvalloille. Viisas valtion päämies on aina osannut käyttää sitä hyödykseen.
Hän soitti.
— Ilmoittakaa Joachim-herttualle että odotan häntä työhuoneessani.
Oppilaani oli kookas, vaalea nuorukainen, hiukan uneliaan näköinen. Ymmärsin ettei minun koskaan tarvitsisi hillitä hänen mielensä vilkkautta.
— Joachim, sanoi suurherttua ei aivan niin rakastettavalla äänellä kuin minulle puhuessaan, tässä on herra Vignerte, teidän uusi kirjallisuuden opettajanne. Toivon että hänen johdollansa edistytte nopeammin kuin herra Ulricht'in aikana. Kuinka monta ääntä hän sai, Kessel, viimeisessä taktiikan kuulustelussa?
— Kahdeksan kahdestakymmenestä, teidän korkeutenne, vastasi Kessel.
— Se ei ole kylliksi. Tahdon että seuraavalla kerralla saatte enemmän ääniä. Voitte mennä.
Nuori mies poistui huonosti salaten iloansa.
— Te näette, herra, sanoi suurherttua palaten meidän luoksemme, että voitte ehdottomasti luottaa minun arvovaltaani. Arvostelkaa poikaani tarkasti vieläpä ankarastikin. Tulette aina saamaan minun hyväksymiseni.
Hän teki hyvästelevän liikkeen.
— Ah, niin, sanoi hän minun puoleeni kääntyen. Marçais on kait teille ilmoittanut, että te ehkä joskus saatte tilaisuuden näytellä lausujanlahjojanne suurherttuattarelle? Oh, lisäsi hän, tästä mainitseminen on minun puoleltani ehkä liiallista huolenpitoa. Voi hyvin käydä niinkin, ettei puolisoni käytä hyväkseen teitä. Hän on tällä hetkellä taas kokonaan hevosintohimonsa vallassa. Mutta kaikkihan on edeltäkäsin otettava huomioon, ja voitte olla rauhallinen, lopetti hän hienosti hymyillen, pidän huolta siitä, ettei vapauttanne ylenmäärin rajoiteta.
— Olen onnellinen saadessani asettautua täysin suurherttuattaren käytettäväksi milloin hän vain haluaa.
— Kiitos, sanoi hän ryhtyen työhönsä.
Käytävässä Kessel sanoi minulle:
— Jos suurherttuatar saisi halun nähdä teitä, täytyisi minun voida ilmoittaa teille siitä heti. Jätän silloin sanan kamaripalvelijallenne. Käykää usein katsastamassa huoneistoanne, jotta tarvittaessa heti saisitte sanan.
Tapahtui niin että linnaan tuloni jälkeisestä päivästä Lautenburgin husaarien juhlaan saakka, jossa näin hänet ensimmäisen kerran, menin päivittäin viisi tai kuusi kertaa huoneistooni kiusaantuneempana enemmän kuin mitä tahdoin itselleni tunnustaa siitä, etten koskaan tavannut minua odottamassa kutsua, jolla suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonora olisi osoittanut minulle hyvänsuopaisuuttaan.
§ 4. — Hovi.
Onko oikein käyttää hovi-sanaa puhuttaessa Lautenburgin herttuoiden läheisimmästä seurapiiristä? Tämä sana on hiukan liian suurellinen. Mutta en löydä toista, ja se soveltuu kyllä siihen ankaraan etikettiin, jota linnassa noudatettiin.
Olen jo puhunut teille komendantti kreivi Albert von Kesselistä, II:nnen preussiläisen tykistörykmentin päälliköstä Königsbergin linnaväessä.
Berliinin sota-akatemian käyneenä Kessel on epäilemättä Saksan armeijan parhaita upseereja. Hän on upseeri koko sydämeltään ja sielultaan. Mutta yksinomaan vain ammattiinsa kiintyneenä hän ei osoita enempää kuin on välttämätöntä tuota preussilaisten sietämätöntä kopeutta. Hän on minulle ollut aina moitteettoman kohtelias, enkä ole milloinkaan voinut muuta kuin ylistää neuvoja, joita hän on minulle antanut, ja sitä vaikutusta, joka hänellä on perintöherttuaan.
Paksu eversti von Wendel, Hanaun kyrassierejä, hoitaa samalla kertaa sekä palatsin kuvernöörin että suurherttuan sotaväen päällikkyyttä. Tässä viimeksimainitussa ominaisuudessaan hänellä on alaisinaan kapteeni Müller Württembergin jääkäreitä, ulaaniluutnantit Bernhardt ja de Choisly, suurherttuan esikuntaupseereja.
Hän on kunnon mies, joka viettää aikansa huutamalla, kun suurherttua ei ole paikalla, ja vapisemalla kuin haavanlehti, milloin suurherttua saapuu. Luulen että Kessel tuntee häntä kohtaan syvää halveksumista. Hän itse kunnioittaa rajattomasti Kesseliä, joka on esikunnan päällikkö. Koskaan ei hänen päähänsä pälkähtäisi, että hän molempien virkojensa nojalla, voisi antaa määräyksiä tälle vaiteliaalle tykistömiehelle.
Korvaukseksi on hänellä vihamiehenä pikku luutnantti von Hagen, Lautenburgin husaareja, suurherttuattaren käskyläisupseeri. Useita kertoja on ollut yhteenottoja everstin ja luutnantin välillä. Mutta tätä viimeistä suojelee suurherttuatar, joka ei voi laskea häntä luotaan. Suurherttua taas ei mistään hinnasta tahdo juttujen syntymistä tältä taholta. Wendelin on täytynyt taipua. Jo ensimmäisinä päivinä tuloni jälkeen tunsin näiden kahden miehen välillä vallitsevan vihamielisyyden. Menemättä yksityiskohtaisuuksiin linnan kuvernööri on lausunut pari kolme katkeraa sanaa toimensa vaikeuksista. Tiedän että jos yllyttäisin häntä… Mutta olen luvannut pysyväni vain omalla alallani, milloinkaan sekaantumatta muiden asioihin.
Kuitenkin tuo pikku Hagen on minusta hirveän vastenmielinen monokkeleineen, tuijottamistapoineen ja horjuttamattoman miehen itsekylläisyyksineen. Suurherttuatar kiinnitti hänet palvelukseensa kaksi vuotta sitten. Näytti siltä että sillä hetkellä, jolloin suurherttuatar valitsi hänet Lautenburgin husaarien joukosta, hän oli taittamaisillaan niskansa jonkin pelijutun takia.
Muut ovat yleensä rakastettavia. He ovat tulleet vieläkin ystävällisemmiksi kuultuaan että olin reserviupseeri. Sinä päivänä eversti von Wendel kutsui minut päivällisille. Rouva von Wendel, hellämielinen nelikymmenvuotias venakko, puhutteli minua koko ajan herra luutnantiksi. Jälkiruoan aikana, sillä aikaa kuin vääpeli teki ilmoitustaan, hän kysyi minulta liikutetulla äänellä, olinko lukenut »Messinan morsiamen».
Lopultakin minusta on parempi viettää päiväni näin kuin istua
Sorbonnessa herra Seignobosin luennoilla.
§ 5. — Kirjasto ja kirjastonhoitaja.
Ensimmäisellä on niin huomattava sija tässä kertomuksessa, etten voi mitenkään olla kuvailematta sitä hiukan tarkemmin.
Jälkimmäisestä, Kielin yliopiston professorista Cyrus Beckistä, on kohtuullista lausua lyhyt valittelu, koskapa olen tahtomattani tullut hänen kuolemansa aiheuttajaksi.
Kirjasto sijaitsee nykyhetkellä linnan autiossa kappelissa. Palatsiin on rakennettu uusi hiukan jesuiittamaistyylinen kappeli. Ihmeellinen, pitkulainen sali, joka suorassa kulmassa leikkaa kunnia- ja asesalit, on jäänyt vapaaksi. Vasemmalla oleva ovi vie asesaliin. Kirjastoon päästään kunniasalin perällä olevasta ovesta.
Kolme tai neljä kertaa suurempana se muistuttaa Bredessä sijaitsevan Montesqieun linnan kirjastoa, sillä erotuksella, mikäli muistan, että Bredessä kattokaaret ovat romaanilaista tyyliä. Tätä rakennustaiteellista seikkaa lukuunottamatta on kirjasto sisustukseltaankin aivan samanlainen kuin Montesqieun linnassa oleva. Keskellä on suunnaton lasikaappi mitä mielenkiintoisimpine rahakokoelmineen. Siellä on eräs Konradinin kultamitali, joka on kerrassaan mestariteos.
Viisi tai kuusi pulpettia on muodostettu pyörillä liikkuviksi pöydiksi, jotka ovat hyvin käytännöllisiä työskentelyä varten. Kirkas sähkövalaistus tekee tutkimisen ja kirjojen etsiskelyn erittäin mukavaksi. Sali on tosiaan niin synkkä, että ilman tätä valaistusneuvoa olisi mahdotonta lukea tai kirjoittaa.
Älkää odottako saavanne pienintäkään selostusta niistä rikkauksista, jotka ovat tänne kerääntyneet Gutenbergin ajoista alkaen. Uskon ettei voitaisi kirjoittaa ainoatakaan teosta Saksanmaasta turvautumatta Lautenburgin kirjastoon. Nimikirjassa, johon tänne työskentelemään tulleiden pyydetään hyväntahtoisesti merkitsemään nimensä, on mitä kuuluisimpia nimiä; olen löytänyt sieltä Leibnitzin, Humboldtin, Ottfried Müllerin, Curtiuksen, Schleiermacherin ja Renanin nimet.
Vieläkin kalliimpia aarteita on sakastissa. Siellä, puulaatikoissa, joissa ennen säilytettiin kasukoita ja ehtoollismaljoja, ovat nyt koossa arvaamattoman tärkeät käsikirjoitukset, jotka on kerätty sinne Lautenburgin herttuoiden julkisista ja yksityisistä arkistoista tai näihin asioihin innostuneiden herttuoiden toimesta muualta hankittu. Nykyisen suurherttuan veljen suurherttua Rudolfin ansioksi on luettava muutamat kaikkein tärkeimmät asiakirjat. Hra Cyrus Beck, kirjastonhoitaja, joka pitää huolta järjestämisestä, on sulkenut ne lukon taakse ja vartioitsee niitä tarkoin.
Käsikirjoitusten järjestäjäksi suositteli suurherttua Rudolfille noin kymmenen vuotta sitten rehtori Etlicher tätä Kielin yliopiston professoria.
Nykyinen suurherttua on pysyttänyt hänet tässä virassa pyytäen häntä varaamaan neljä tuntia viikossa herttua Joachimin tutustuttamiseksi eksaktisiin tieteisiin.
Vanha professori viettää puolet vapaasta ajastaan sakastissa käsikirjoitusten parissa ja toisen puolen laboratoriossaan keskellä sulatusuunejaan ja tislausastioitaan. Tämä laboratorio sijaitsee kolmikulmiossa, jonka muodostaa asesali, kappeli ja linnan muuri. Siitä on kuten minunkin huoneestani näköala Melnan putoukselle tai pikemminkin puihin, jotka peittävät melkein koko näköalan.
Ensi kertaa tunkeutuessani tähän laboratorioon Kesselin johdolla, joka tahtoi esittää minut virkaveljellemme, sain melkein samanlaisen vastaanoton kuin Gulliver Laputan akateemikkojen hämähäkinverkkojen keskellä.
Kirkuva ääni kaikui vastaamme kiihkeästi vaatien heti sulkemaan oven, koska veto muka oli sammuttamaisillaan sulatusuunit. Sitten pieni ukkeli kohosi äkäisenä eteemme paksun savun keskeltä. Tohtori Cyrus Beckillä oli kalju pää, niin siloisen kiiltävä kuin olisi se ollut sorvattu mitä hienoimmalla terällä. Pitkä, kellahtava, kemiallisten pilkkujen tahraama kaapu verhosi häntä päästä jalkoihin. Kapistuksiensa keskellä hän tosiaan näytti sangen romanttiselta.
Kesselin näkeminen rauhoitti häntä. Hän pyysi anteeksi ja selitti meille toimittavansa parhaillaan ratkaisevaa koetta erään tieteellisen tutkimuksensa (nimen olen unohtanut) tuloksista. Hän lauhtui melkein rakastettavaksi, kun seuralaiseni ilmoitti hänelle, että minäkin aioin tehdä eräitä tutkimuksia käsikirjoitusosastossa. Hän kumarsi, kun komendantti lisäsi, että suurherttua pyysi häntä antamaan minulle tässä asiassa kaikkea mahdollista apua, mutta näin hyvin, ettei hän oikein pitänyt tästä aiheestani.
— Pyh, ajattelin huolettomasti, tällä vanhalla ukonkääkällä on tietysti omat tapansa ja tottumuksensa. Ajan pitkään löydän kyllä kohdan, josta pääsen häneen kiinni.
Minulla ei ollut mitään kiirettä. Päätin kuluttaa ensin kaksi viikkoa levossa ja rauhassa ennenkuin ryhtyisin tekemään professori Thierryn ja mahdollisesti omiakin töitäni.
§ 6. — Lautenburg-Detmoldin valtio.
Lautenburg-Detmoldin suurherttuakunta, yksi Saksan 27:stä liittovaltiosta, ulottuu pohjoisesta etelään noin sadan kilometrin pituudelta. Sen leveys idästä länteen vaihtelee kahden- ja neljänkymmenen kilometrin välillä. Siinä on 280.000 asukasta.
Schwarzhügel, viimeinen Harzin sivuhaara, on ainoa vuoriseutu, joka katkaisee hannoverilaisen tasangon yksitoikkoisuutta.
Vesistöihin nähden suurherttuakuntaa rajoittaa Weser-joki, ja sen halki virtaa Aller. Melna on tärkein joki pituuteensa katsoen, virratessaan Lautenburgin alueen läpi.
Kuusi- ja pyökkimetsä, Heerenwald, joka alkaa Lautenburgin pohjoisosassa, peittää runsaan kolmanneksen Lautenburgin alueesta. Jäännös on hiekkamaata, epäkiitollista maanviljelykselle, mutta erittäin soveliasta kalkinpoltolle, mikä on maan pääelinkeino.
Kaksi kaupunkia: Sandau, yksinomaan tehdaskaupunki tasangolla, pohjoisessa, 22,000 asukasta. Lautenburg, suurherttuakunnan pääkaupunki, 40.000 asukasta, arkkipiispanistuin, korkein oikeus; yksi prikaati ratsuväkeä, muodostettu 11:nnestä rakuuna- ja 7:nnestä husaarirykmentistä; yksi rykmentti jalkaväkeä, 182:nen; puoli rykmenttiä tykistöä, yksi insinööriosasto.
Hallitusmuoto on monarkkinen; Lautenburg-Detmoldin suurherttuat seuraavat toisiaan valtaistuimella erikoisoikeuden mukaan, ollen naisilla myös tämä oikeus. XVIII:n vuosisadan lopulla suurherttuatar Charlotte-Augusta harjoitti yksin hallitsijan valtaa. Nykyjään suurherttua Fredrik-August pitää valtikkaa mentyään naimisiin kruununperijättären kanssa.
Lautenburgin suurherttua on Württembergin kuninkaan välitön vasalli ja
Saksan keisarin välillinen vasalli.
Lautenburgin valtio lähettää kolme edustajaa valtiopäiville. Kaksi näistä edustajista on agraareja, kolmas, Sandaun, on sosialisti. Kaikilla kolmella on oikeus ottaa osaa herttuakunnan valtiopäiviin, jotka kokoontuvat kaksi kertaa vuodassa Lautenburgin linnassa. Sama oikeus on Lautenburgin valtuuston presidentillä ja kahdella virkaveljiensä valitsemalla valtuuston jäsenellä. Muut valtiopäivämiehet valitsee rajoitetulla äänioikeudella suurherttuakunnan väestö. Suurherttua on näiden valtiopäivien puheenjohtaja. Kuusi jäsentä käsittävä pysyvä valiokunta hoitaa istuntojen ulkopuolella kaikki juoksevat asiat.
§ 7. — Lyhyt kertaus: Lautenburgin elämä.
Neljä kertaa viikossa annan opetustunteja nuorelle suurherttualle: kaksi tuntia historiaa, yhden tunnin filosofiaa ja yhden kirjallisuuden historiaa. Menen tällöin hänen huoneistoonsa, joka on palatsin oikealla sivustalla. Keskiosa, kuten jo on mainittu, kuuluu hänen isälleen, ja vasen puoli on kokonaan erotettu suurherttuatar Aurorelle.
Joachim-herttuan työhuoneen seinät on verhottu parhaimmilla Kiepertin tekemillä saksalaisilla kartoilla. Lisäksi kaksi muotokuvaa, suurherttuan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, joka oli omaa sukua kreivitär von Tepwitz, kelpo baijerilaisnainen, kuollut kolme vuotta sitten.
Ei ole taipuisampaa oppilasta kuin tämä nuori saksalainen herttua. Hän tietää jo paljon asioita. Valitettavasti kaikki on kuitenkin yhden suunnitelman varassa. Jos suurherttua Fredrik Augustin kuollessa Lautenburgin valtiosta tulisi keisarikunnan alue, en suuria hämmästyisi.
Henkilöt, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään, voivat paheksua väitettä, että mukava ja huoleton elämä riittää joka suhteessa onnellisena olemiseen. Minä olen onnellinen. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin luentojani. Kaksi tai kolme käsikirjaa, joita ei täällä ollenkaan tunneta, antavat minulle aineiston.
Olen onnellinen, sanon teille. Jonakin päivänä tulen aterioimaan suurherttuan luona. Odottaessani olen syönyt kolme kertaa päivällistä eversti von Wendelin luona. Hänen vaimonsa on ottanut minut oikein tosiystäväkseen. Olen antanut hänelle muutamia niistä kirjoista, jotka toin mukanani suurherttuatarta varten. Hän on rakastettava nainen, ja on edullista olla everstin kanssa hyvissä väleissä.
Aamiaisen syön tavallisesti Cyrus Beckin, Kesselin ja esikunnan kanssa. Pikku Hagen tulee silloin tällöin. Toiset nauravat salavihkaa hänet nähdessään ja sanovat sellaisena päivänä suurherttuattaren antaneen hänelle lomaa. Illalla kaikki pujahtavat tiehensä: herroilla on suhteita kaupungilla. Minä jään yksin professorin kanssa, ja joskus, ei aina, vaiteliaan Kesselin seuraan. Keskustelu sisältää silloin pääasiallisesti Cyrus Beckin valituksia. Hänen oppilaansa ei muka edisty tarpeeksi. Ja sitten tämä opetus ei ole hänen ammattiinsa kuuluvaa. Ah, kuinka suurherttua Rudolf-vainaja osasikaan paremmin ymmärtää professoria. Hän oli oppinut. Näytti siltä, ettei hänellä maantieteessä ollut vertaistaan.
Juoden kahvinsa loppuun Kessel vastasi rauhallisesti:
— Maantieteilijä, joka ei tuntenut 77 mm kanuunan käsittelyä!
Cyrus kysyi harmistuneena:
— Pidätte siis nykyistä suurherttuaa etevämpänä?
— En ole tuntenut hänen korkeuttansa suurherttua Rudolfia, vastasi tyynesti Kessel. Tiedän vain että suurherttuan tehtävänä on olla suurherttua, tuntea tykistö niin raskas kuin kevyt, jotta maantieteilijät saisivat rauhassa työskennellä.
Kummallista, professori latelee valituksiaan Kesselille, jota hän ilmeisesti pelkää, eikä minulle, joka olen ranskalainen. Sanon teille, että näiden ihmisten uskollisuus on jotakin käsittämätöntä.
Päivällä tuottaa Lautenburgissa käveleminen minulle mitä suurinta nautintoa. Kauniit saksalaiset univormut viehättävät minua, mutta tämä tavaton kuri ja järjestys tekee minut hiukan levottomaksi. Sotilassoittokunta soittaa kahdesti viikossa Kuninkaantorilla teatterin edessä. Minua huvittaa sivuuttamieni nuorten tyttöryhmien viehättävä kömpelyys. Muistan ja myönnän oikeaksi mitä vanha ratsuväen kenraali von Dewitz sanoi ajutantilleen:
»Nämä nuoret tytöt ovat puhdasta rotua, ystäväni, ja on tosiaan ilo katsella heitä! He eivät ole puoli-naisia, teeskenneltyjä, he ovat äitejä! Vastaan heistä kokonaisille sukupolville. Katsokaahan tuota vaaleatukkaista, joka astelee tuolla taaempana! Mitkä purppuraiset posket, mikä ryhti! Metrin pituiset askeleet! Minunlaiselleni vanhalle soturille se on nautinto; iloitsen katsellessani heitä.» [10]
Minä myöskin tunnen nautintoa ja iloitsen, ja nähdessäni tämän ehdottoman tottelevaisuuden, tämän täydellisen päämääränsä huomioonottamisen, muistelen, mitä Sedanin ranskalaiset upseerit sanoivat palatessaan vankeudesta:
»Pyytäkää saksatarta istumaan ja hän paneutuu pitkälleen!»
Ilta lähenee punertavana ja kelmeänä, valot syttyvät ravintoloihin. Kukkaistyttö käy ohitseni. Syön tänä iltana everstin luona. Mitähän jos toisin vihkosen lemmikkejä rouva von Wendelille?…
III.
Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja istuin mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma. Talven kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre kimalteli pieninä opaalipisaroina.
Ovelle koputettiin.
— Sisään!
Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri, jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän piti palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja nuhteessa.
Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä, jotka kantoivat kummallisia laitteita.
— Pyydän herra professorilta anteeksi. Häiritsen ehkä herra professoria.
— Ette ollenkaan, Otto. Mistä on kysymys?
Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä lipputankoja.
— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan liputettu, ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen ikkunaan.
Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.
— Laittakaa vain sitten.
Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin ikkunoihin vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot jäljittelivät palkintoseppeleitä.
Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän juhlamenoista.
— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana on palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali Eichhorn, joka edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.
— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien juhliin?
— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu. Prinssi Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen everstinä on hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme, keisarin serkku. Ymmärrätte silloin…
— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon puuhaa.
— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.
Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle tilaisuuden saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon yhtätoista käydessä eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von Kesseliltä.
Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.
* * * * *
Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.
Tiedustelin häneltä syytä tähän.
— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut tämän häväistyskirjasen, herraseni?
Hän ojensi minulle La Peau de Chagrin'in [Taikatalja]. [11]
— Häväistyskirja, toistin minä ylen hämmästyneenä.
— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse tiede on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin: henkilö käyttää koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen, särkee tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat kertaa vaaraan lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee kaiken tämän vain jotta joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla sanalla, jotka uskoo ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne, saattaa teidät naurunalaiseksi yleisön silmissä.
— En tiedä tarkkaan, mikä kohta Peau de Chagrin'issa on herättänyt teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen teostensa historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta kuullut erään etevän asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun konkurssi, Roguin'in kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta katsoen mestarillisesti tehtyjä. Ja lisäksi…
— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi niissä loistaa. Mutta tiede, herraseni…
— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos La peau de Chagrin on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan sitten, kun olette lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä on eräs Balthazar Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä laajoihin kokeisiin nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että löydätte hänen tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.
Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti. Mutta viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi lusikoimaan huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.
— Menettekö huomenna paraatiin? kysyin häneltä.
Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle, ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.
— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi, diplomaattikunnan viereen.
Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että hänelle oli varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua tavattomasti. Kuinka erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän sotalaitosta vastustaviin maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä kumminkaan täysin, kumpi näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.
Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat jo paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin Kesselin, joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän», sanoi hän minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista nähtävää. Sitä ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen katselmuksessa, jonka suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»
Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä seuraavan päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian syrjäiseksi ja naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin puettujen miesten joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin tekemään muistiinpanoja seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli aleksandrialaisen filosofian historiaa.
Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka väritulet ja kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei tämä ilotulitus ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää makua. Mutta Saksassa on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.
Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen. Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona; oikealla vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien kuvaaminen sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli pannut ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka tapauksessa sangen hyvin onnistuneet.
Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa. Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän paraatia varten.
Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä. Tämä joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä ihmeellisesti järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla sekoittui vilinään äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin husaarien punaiset kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden sinisten viittojen ja jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla. Erikoisesti juhlaa varten kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät lakkejaan ja naarmujaan pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he sivuuttivat jonkun upseerin.
Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat katselijaa. Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi koristettuina Saksan kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä. Vartaassa riippuivat vierekkäin Rudolfstadtin sininen ja Württembergin punainen hanhi. Leikkelyliikkeet olivat tehneet makkaroista laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan kuuluisimpia rakennuksia: valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin tuomiokirkkoa. Enimmän suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari, jonka korkokuvat olivat punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.
Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.
Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin ja komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka, johon on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu, muistuttaa suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain tupakoitsijat voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa leijailevat tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista Walhallaa.
Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch! -huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.
Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut ruveta hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain vilahdukselta nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa suurherttua Fredrik-August ja Württembergin kuningas istuivat vastapäätä oppilastani ja kenraali von Eichhornia.
Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle nousseina puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen suunnattomia tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla, tytöt, puettuina 1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat vinosti korkeuteen, ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät tuontuostakin loruilunsa kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen hoch-huudon.
Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi juominkien hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä sakean pilven ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja viinipullojen keskellä kaksi alastonta naista.
* * * * *
Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia julkisia juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja reformeeratut sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten sotaväen katselmus.
Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja kylmänä. Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista tummia lehtiä, jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.
Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa sotaväen tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt 182:sen preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa oli erotettu pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki sijoittuakseen paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni tuntemaan niiden mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka varattu.
Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi väkeä täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen välittämättä vaivautua tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän valtasi minut.
Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.
Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin poikki, jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien halkoma väkijoukko teki vieläkin avarammaksi.
Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään käden heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.
— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.
Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi Bela, tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen kauhtanan päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.
Äkkiä tartuin hänen käsivarteensa.
— Kuka tuo on? mutisin.
— Mitä, sanoi hän ihastuneena. Te ette tunne suurherttuatar Auroren hovinaista ja erottamatonta uskottua neiti Melusine von Graffenfriediä? Mihinkä te sitten olette käyttänyt aikanne siitä lähtien kun tänne tulitte?
— Kuinka kaunis hän on! sanoin minä.
— Niin, hyvin kaunis. Ette ole ensimmäinen, joka sen huomaa. Mutta tiedättehän, ystäväiseni, lisäsi hän luoden minuun merkillisen ivallisen katseen, siinä ei voi tehdä mitään. Muutoin ette näe häntä tämän jälkeen enää muulloin kuin suurherttuattaren läsnäollessa. Odottaessamme tämä ei maksa mitään, eikö totta…
Ja tehden samassa liikkeen hän kosketti kevyesti kauniin naapurimme olkaa.
— Neiti von Graffenfried, on virkoja, jotka ovat hyvin huonosti hoidettuja linnassa. Kas tässä yksi linnan asukkaista, jota ei ole teille vielä esitetty ja joka hartaasti toivoo sitä kunniaa. Maanmieheni, herra Raoul Vignerte, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan opettaja.
Ihana tyttö kääntyi ja verhoten minut enkelimäiseen katseeseensa, joka, en tiedä miksi, saattoi minut omituiseen sekaannukseen, virkkoi:
— Kiitän teitä, rakas kreivi, tehdessänne herra Vignerten minulle tunnetuksi muullakin tavoin kuin maineensa kautta. Ja te, herra, sallikaa minun toivoa, että saamme jälleen nähdä toisemme tarvitsematta siihen näin juhlallisia tilaisuuksia. Mutta näytätte tekeviin työtä uutterasti.
Ei ollut ensimmäinen kerta saadessani näin todeta, miten paljon taitavammin hienostuneet tyhmyrit osaavat sovittaa sanansa kuin tunnetusti älykkäät ihmiset. Herra de Marçais antoi siitä minulle, uuden todistuksen vastatessaan minun puolestani:
— Ehkä sentähden, rakas neiti, sanon sen teitä loukkaamatta, että on helpompi tunkeutua linnan kirjastoon kuin teidän ystävyyteenne.
Melusinen silmäripset liikahtivat huomaamattomasti.
— Sanoissanne ei ole mitään loukkaavaa, päinvastoin, sanoi hän hymyillen, ja herra Vignerte, joka on todellinen oppinut, sanoo teille, että arvokkaimmat kirjastot ovat ne, joihin vaikeimmin pääsee, eikö niin, herra Beck, sanoi hän kääntyen naapurimme vanhan tiedemiehen puoleen, joka oli vastikään tullut paikalle ja tarkasteli hämmästyneellä mielenkiinnolla torin sivuille keskittyviä joukkoja.
Ihmettelin millä tavattomalla taidolla tämä tyttö osasi väistää keskustelun, joka uhkasi käydä sopimattomaksi.
— Olette ehdottomasti oikeassa, neiti, kiiruhti vanha virkaveljeni vastaamaan oppineille ominaisella naivisuudella, herra Vignerte tietää muutoin, että koko kirjasto on hänen käytettävänään käsikirjoituksia myöten.
— Hst! sanoi neiti von Graffenfried kääntyen, tuolla on kuningas.
Ratsujoukko oli juuri tullut näkyviimme torin toiselta puolelta. Lyhyet komentohuudot kajahtivat samassa.