Ratsumiehet ja jalkaväki ojentuivat huomioasentoon. Painetit rasahtivat kivääreihin. Kolmetuhatta sapelia lensi huotrastaan, kolme tuhatta salamaa välähti.
Trumpetit ja pikkuhuilut puhalsivat hidasta marssia, jonkinlaista sotasoittoa, jykevää ja tuimaa, joka hyvin sopi tähän synkkään joulukuun aamupäivään.
Kun se lakkasi, kajahti väkijoukosta huuto, kumea, järeä ja pitkä kuin aalto, joka vyöryy katkeamattomana.
Pieni ratsujoukko lähestyi käyntiä ajaen tyhjälle keskitorille. Württembergin kuningas, sotamarsalkan univormussa, ratsasti ensimmäisenä mustan hevosen selässä. Hänen oikealla puolellaan oli suurherttua Fredrik-August yksinkertaisessa kenraalin univormussa. Kuninkaan vasemmalla puolella kenraali von Eichhorn toi nähtäväksi koko rykmentin esikunnan loiston. Hänen vierellään ratsasti nuori perintöherttua hyvin soman näköisenä Detmoldin rakuunien sinisessä asetakissa.
Heidän takanaan välkkyivät saksalaisen armeijan loistavimmat univormut, jättiläismäinen valkoisten husaarien upseeri, kaartintykistöupseeri mustaan ja kultaan puettuna, amarantinvärisin rinnusliepein; harmaita husaareja; keltainen ulaani.
— Entä suurherttuatar? mutisin minä Marçais'lle.
— Mitä? Ja te olette reserviupseeri, ystäväiseni! Missä on, kysyn teiltä, everstin paikka sotaväen tarkastuksessa? Hänen rykmenttinsä edessä. Tuolla, katsokaa, 182:sen rykmentin eversti von Mudra. Tarkastus alkaa hänen rykmentistään. Tuolla noin hän ratsastaa esikunnan etupäässä. Hän siirtyy takaisin riviin sitte kun hänen joukkonsa on tarkastettu.
Kuninkaallinen joukkue ratsasti aika vauhtia äkkiä hajaantuneiden rykmentin komppanioiden keskitse. Mustareunaiset valkoliput kallistuivat eteenpäin vieraiden ohikulkiessa. Sitten uusi komennus. Rykmentti puristui kokoon. Oli Detmoldin rakuunain vuoro.
Solakkana ja suorana, ylvään näköisenä valkovöisessä sinisessä puvussaan, hieno pää mustan, hopeakotkaa kantavan kypärin verhoamana eversti von Becker ratsasti kuninkaan eteen tervehtien häntä, kunnioittavasti sapelillaan ja esittäen oivallisen rykmenttinsä, joka ylpeästi istui suurten, väkevien ratsujen selässä.
Tämä liikkumaton joukko vaikutti niin mahtavalta ja voimakkaalta, että puristin tuskallisena Marçais'n kättä.
— Hm, mutisi hän, meidän kyrassierimme ja spahimme saavat työtä, jos se milloinkaan tapahtuu.
Käsky, jonka toistivat komentavat majurit, kapteenit, joukkueiden luutnantit, ja maa vapisi 11:nnen Detmoldin rakuunarykmentin ratsastaessa oikealle 182:sen jalkaväkirykmentin taakse sijoittuakseen paikalleen katselmuksen ajaksi.
Oli Marçais'n vuoro puristaa minua käsivarresta.
— Katsokaa, sanoi hän.
Edessämme ensimmäisellä penkillä neiti Melusine von Graffenfried nojasi käsipuuhun ja hymyili.
Torilla lähestyi kaksi ratsastajaa kuningasta.
Toinen oli pikku Hagen. Juhlallisen kankeana, hiukan kalpeana hän ohjasi hevostaan kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä Lautenburgin husaarien everstin takana.
En voinut totta puhuen erottaa selvästi suurherttuatar Auroren kasvoja. En nähnyt vielä muuta kuin hänen hoikat ääriviivansa. Hän ajoi käyden pienellä upeasti satuloidulla hevosella. Naisen ratsupuvun päällä hänellä oli Detmoldin husaarien punainen, Brandenburgin keltaisilla narsisseilla kirjailtu viitta. Musta, keltaisella narsissilla kaunistettu töyhtö liehui hänen päänsä päällä.
Hänkin tervehti sapelilla Württembergin kuningasta. Tämä ratsasti eteenpäin ja, kumartuen suurherttuattaren puoleen, suuteli hänen kättänsä.
Voimakas huuto kajahti väkijoukosta. Eläköön suurherttuatar! Eläköön kuningas! Eläköön keisari!
Marçais kosketti sormellaan kevyesti Melusinen turkiskaulusta.
— Suurherttuatar näyttää minusta tänään hyvin tyyneltä hevosellaan, sanoi hän.
— Niinkö, vastasi nuori tyttö kohottaen hartioitaan päätään kääntämättä. Suurherttuatar antoi kaataa kaksi pulloa extra-dry'tä Tarass-Bulban kauroihin. Siinä selitys.
— Tarass Bulba, onko se hänen hevosensa? kysyin minä.
— On, vietävän pikku berberiläinen, niinkuin näette, karvainen kuin sänkymatto. Suurherttuatar on tuonut sen Volgan soilta. Ruma, vauhko, itsepäinen elukka. Aina käy niin, ettei ole muita kuin suurherttuatar, joka voi nousta sen selkään. Se ottaa kurssin pois tallirengeiltä. Suurherttuatar yksin tekee sille mitä tahtoo.
— Olkaa vaiti, sanoi Melusine, katsokaa!
Husaarit ratsastivat täyttä neliä asemapaikalleen rakuunain taakse, jotka itse taas olivat jalkaväen takana.
Meihin selin Württembergin kuningas ja kenraali von Eichhorn istuivat ratsuillaan aivan liki koroketta, kääntyneinä suurherttua Fredrik-Augustiin ja herttua Joachimiin päin, jotka paraatikentän toisesta päästä esittivät heille ohimarssivat joukot.
En ole mikään preussilaisten paraatiaskelten suosija. Mutta vakuutan teille että, jos kohta niitä Ranskassa pilkataankin, ne ovat täysin paikallaan saksalaisessa ympäristössä.
182:nen marssi ohitse kolonnarivistöissä. Olisi kuullut kärpäsen surinan.
Kuusi 77:nnen tykistöpatteria seurasi nelistäen. Mustissa kypäreissä kiilsivät kupariluodit.
Sitten joukkueittain, hyvässä järjestyksessä, Detmoldin rakuunat läksivät liikkeelle, ja heitä seurasi kahdensadan metrin päässä Lautenburgin husaarirykmentti.
Suurherttuatar ratsasti molempien rykmenttien välissä. Jäykempänä kuin koskaan pikku Hagen näytti olevan seitsemännessä taivaassa. Synkkä viha heräsi sydämessäni tätä luutnanttia kohtaan.
Joukkojen ohikulku oli päättynyt. Sillä aikaa kun suurherttua Fredrik August ja herttua Joachim liittyivät Württembergin kuninkaan ja kenraali von Eichhornin seuraan korokkeen edessä, molemmat ratsurykmentit siirtyivät paikalle, jonka herttuat olivat jättäneet, loppunäytöstä varten.
— Huomatkaa, sanoi Marçais minulle, nyt saatte nähdä jotakin kasakkamaista.
Oikealla sininen rykmentti, vasemmalla punainen, pienempi. Edessä, kahdenkymmenen askeleen päässä, kaksi ratsastajaa melkein kylki kyljessä.
Eversti von Beckerin suuri ruunikkohepo korskui. Tarass-Bulba, tiukasti suitsien pusertamatta, pysyi liikkumattomana.
Korokkeen aitaan nojaten Melusina von Graffenfried katsoi silmä samalla kertaa tuijottavana ja harhailevana.
Kaksi sapelia suhahti; ja silloin, tavattomalla pauhulla, virta läksi vyörymään.
Nyt oli yksi ainoa hevonen etummaisena, Tarass-Bulba. Kuinka kauan tätä kesti? Ehkä kymmenen sekuntia, ja sitten kolme tuhatta hevosta ja kolme tuhatta ratsastajaa pysähtyi äkkiä korokkeen edessä. Huutoja, kavioitten töminää. Maa tuntui järkkyvän.
En koskaan unohda tätä näkyä. Oikealla von Becker, takakenossa satulassaan, hevonen tuimasti jarrutettuna, tervehti, sapelillaan prinssejä.
Vasemmalla, takajaloilleen nousseena, Tarass-Bulba.
Viiden, ehkä kuuden metrin päässä näin suurherttuattaren pystyyn kavahtaneen hevosensa selässä. Hänen kalpeisiin kasvoihinsa ei tämä tavaton tilanne nostanut vähintäkään punaa. Iso musta huntu peitti täysin hänen hiuksensa. Hänen vihertävät silmänsä säikkyivät. Murat'a [13] muistuttaen, samalla kertaa mies- ja naisolentona, hän piti ylhäällä kohotettua sapeliaan.
Hän hymyili meille.
Kolmesta rinnasta kajahti yhtä aikaa ihailun huuto. Melusine von Graffenfried, Marçais ja minä saimme kunnian antaa alun myrskyisälle suosionhuudolle.
Silloin Tarass-Bulba laskeutui etujaloilleen. Silittäen toisella kädellään hevosen pörröistä kaulaa Lautenburgin Aurore ojensi toisen Albert-kuninkaalle, joka uudelleen suuteli suurherttuattaren kättä.
* * * * *
Kortti, jonka Ludvig toi minulle palattuani huoneeseeni, antoi minun tietää, että olin pyydetty aterialle, joka alkaisi kello kahdeksan peilisalissa hänen majesteettinsa Württembergin kuninkaan ja hänen ylhäisyytensä kenraali von Eichhornin kunniaksi. Sija 23, kolmas pöytä.
Vietin iltapäivän kamarissani, epämääräisen aarteen ääressä: availlen kirjoja, joita en voinut lukea.
Kello seitsemän menin alas puistoon. Kaksi tuntia aikaisemmin olin kuullut etäisiä torvenpuhalluksia, jotka kuoleutuivat Melnan rotkoon. Kuninkaan ja suurherttuattaren johtama metsästysretki oli päättynyt.
Palatsi oli valoa tulvillaan. Leveistä ikkunoista näin suunnattoman suuret, kukista ja kristalleista notkuvat pöydät.
Enimmät ylemmät virkailijat ja kaikki Lautenburgin upseerit oli kutsuttu päivällisille. Kolmesataa, ruokaliinaa oli jaettu kahdelletoista pöydälle.
Minä olin erään rakuunaupseerin ja erään hovineuvoksen rouvan välissä.
He eivät puhuneet minulle sanaakaan koko aterian aikana.
182:sen soittokunta soitti tarjoilun väliaikoina valtiopäiväsalissa.
En nähnyt suurherttuatarta, en kuningasta enkä herttuoita, sillä kukat peittivät minulta kokonaan ensimmäisen pöydän.
Maljojen ja samppanjapullojen synnyttämän metelin aikana käytin tilaisuutta hyväkseni ja siirryin huomaamatta valtiopäiväsaliin ja sitten juhlasaliin. Sieltä saatoin nähdä hallitsijoitten sisääntulon.
Sointuva ääni herätti minut mietteistäni.
— Te täällä, herra Vignerte, mistä tämä eristäytyminen?
Olin yksin avarassa salissa neiti von Graffenfriedin kanssa.
— Entä te sitten, neiti?
— Oh, minä, se on toista se; suurherttuatar pyysi minua tekemään kierroksen täällä ennenkuin muut tulevat. Palvelijat ovat niin ymmärtämättömiä. Minun on katsottava, että kukat täällä ovat hyvässä järjestyksessä.
Minä silmäilin ihmeteltävää kukkien paljoutta ympärilläni. Ei muita kuin violetin värisiä iiriksiä ja keltaisia ruusuja, mutta ne harvinaisen suuria ja kauniita.
— Ne ovat hänen kukkiaan, Volgan iiriksiä ja Daghestanin ruusuja.
Niitä tuodaan hänelle joka kuukausi kokonainen rautatievaunullinen.
Hän väittää, että kukat täällä ovat niin vähäpätöisiä ja värittömiä,
selitti Melusine.
— Eikö totta, nämä ovat kauniita? sanoi hän haistellen ruusukimppua.
— Hän itse on myös hyvin kaunis! mutisin minä tietämättä mitä sanoin.
Puhetoverini katsoi minuun hymyillen.
Neiti Melusine von Graffenfried oli puettu valkeaan atlashameeseen ja iiriläisillä helmillä koristettuun harsopuseroon. Ainoana koristuksena vaalealla kaulalla ruusuhelminauha.
Hän hymyili yhä; hänen tuoksuva ja hieno olemuksensa oli jonkinlaisessa raukeuden tilassa.
— Eikö totta? mutisi hän vain.
Ja äkillisen ironian vallassa hän sanoi:
— Ja te johduitte ajattelemaan häntä keskellä näitä kukkia? Sanonpa sen hänelle heti kohta.
— Neiti, pyydän teitä…
— Ei, ei, haluan että opitte hänet tuntemaan, että tulette meitä katsomaan. Meille käy aika pitkäksi, tiedättehän. Ei muita kuin pikku Hagen. Hän ei aina ole huvittava.
— Hän rakastaa suurherttuatarta tietenkin! sanoin minä lähestyen häntä.
Melusine purskahti nauramaan.
— Hän on liian ikävystyttävä siihen.
— Ja suurherttuatar?
— Herra Vignerte, sanoi Melusine yhä sydämellisemmin nauraen, te menette äärimmäisyydestä toiseen, äärimmäisestä sulkeutuneisuudesta äärimmäiseen avopuheisuuteen. Tiedättekö että noilla kysymyksillänne ette missään tapauksessa ole erikoisen kohtelias minua kohtaan?
Hän taivutti itseään. Näin aivan edessäni hänen kauniin kaulansa; hänen mustat hiuksensa hipaisivat poskeani.
— Eikö totta, sanoi hän minulle hiljaa, olin teistä paljon kauniimpi tänä aamuna ennenkuin näitte hänet?
Hän tarttui käsivarteeni ja sanoi melkein käskevästi:
— No niin, katsokaa häntä nyt!
Sapelien ja kannusten helistessä seurue astui juhlasaliin, jossa tuhannet sähkölamput syttyivät yhtä aikaa.
* * * * *
Saksalaisten hovien vastaanotoille antavat verrattoman komeuden keisarikunnan loisteliaat univormut. Häikäistyjen silmieni eteen levisi ylenmääräinen paljous sinisiä, punaisia, mustia turkiksilla ja kultakirjailuilla kaunistettuja levättejä ja nuttua.
Rivi Lautenburgin husaareja ojensi sapelinsa.
Etummaisena, Württembergin kuninkaan taluttamana, suurherttuatar Aurore astui saliin.
Hänen yllään oli vihreä Metternich-samettipuku, joka jätti vasemman hartian aivan paljaaksi viimeisintä uskallettua rajaa myöten. Hänen takanaan näin poimuilevan, pitkän laahuksen, joka oli kirjailtu hienoilla hopeakuvioilla. Oikeassa kädessä kimalsi platinarenkaaseen kiinnitetty jalokivi, vasemmassa briljantteihin juutettu smaragdi.
Aamulla en ollut nähnyt hänen hiuksiaan. Nyt ne olivat nähtävissä, koko tuo vaaleankeltainen hiuskerrostuma, pään ympäri kierrettynä ja peittäen sen kuin kultainen kalotti; ja ylimmäisenä levitteli puolikaartaan outo barbaarinen smaragdidiadeemi.
Hetkeksi silmämme kohtasivat toisensa. Luulin ymmärtäväni, että se, mitä hän luki silmistäni, ei ollut hänelle vastenmielistä. Olin luultavasti ainoa, joka tässä etiketin kahlehtimassa seurassa rohkenin tietämättäni katsella tätä naista tällä tavalla.
Muistatteko, rakas ystävä, Gustave Moreaun taulua Fée aux griffons,[14] Muistatteko tuota epämääräistä olentoa syvänsinisessä maisemassa, joka ei kuitenkaan ollut niin syvä kuin Lautenburgin Auroren vihreät silmät? Hän muistuttaa likipitäen suurherttuatarta. Sama tavoittamattomuus, sama muotojen piinaava salaperäisyys. Melusine, niin hienostunut ja niin eloisa, näytti melkein kömpelöltä ja paksulta tämän Titanian rinnalla.
Mutta Moreaun taulusta puuttuu tuo lapsellinen ja samalla päättäväinen piirre, joka huokuu tämän prinsessan koko olemuksesta. Jonkinlaisena pohjolan kreolittarena, samalla kertaa raukeana ja tuimana hänellä on päivän paahtaman lumen pehmeys ja kirpeä kiilto. Heikosti hahmottuvat lantiot ovat kyllin korkeat. Huomaa että, jos hän suostuisi puristamaan sitä, hänen vartalonsa olisi harvinaisen jaloviivainen. Mutta väljä samettivaate salaa kaiken sen taipuisuuden, jonka lihan välitön kosketus aiheuttaa. Mielettömästi johdutte ajattelemaan, että ilman tätä päällystä tämä ruumis kohoaisi esiin kuin kylmä ja puhdas lilja.
Keskellä kaikkia näitä kasvoja, joihin viini on painanut alkavan verentungoksen punoittavan leiman, tämä kalpea, puolialaston patsas kuultaa ihmeteltävän sirona ja valkoisena.
Hänen huulensa ovat punatut, hänen silmänsä sinertävien renkaiden ympäröimät totta puhuen, hänen kyntensä ovat hyvin ruusuiset. Mutta miten selvästi tuntee, että hän on vain huvitettu näistä menetelmistä, joilla toiset koettavat lisätä kauneuttansa. Hänen kauneutensa hymyilee näille apukeinoille. Hän käyttää niitä vain paremmin tunteakseen olevansa niistä riippumaton.
Hymy… se mikä päilyy hänen kalpeilla kasvoillaan, on täysin sovinnainen. Etiketin vankina hän on ottanut kasvoilleen olosuhteiden vaatiman ilmeen. Tarkasteleva katsoja aavistaa sen sitäkin paremmin, kun hänen tehtyä vakavuuttaan horjuttaa silloin tällöin ilme, joka synnyttyään heti taas häviää. Tämä ilme sisältää yhtä paljon tunteita kuin prisma värejä. Jos joskus opin paremmin tuntemaan hänen korkeuttansa, koetan ehkä analyseerata niitä. Odottaessani olen havainnut tässä loistavassa ilmiössä kaksi kiistämätöntä värivivahdusta, pilkallisuuden ja ikävystymisen.
Tämä pehmeä ja raukea nainen, onko hän tosiaan tuo aamullinen huima amatsooni? Sellaisena pidin hänestä enemmän. Minua kiusaa hänen olkapäänsä suuri alastomuus. Tahtoisin peittää sen paksulla hermeliiniturkiila.
Heitä on tusinan verran hänen ympärillään. Oh, tiedän hyvin, että hän on heidän valtijattarensa ja että he katsovat häneen jäykästi kuin komentosanaa odottavat sotilaat. Mutta elleivät he uskoisi itseään nähtävän, kuinka pikaisesti he luopuisivatkaan tästä pidättyväisyydestään.
Ja mitä muuta sitten todistaa tuo pieni punainen husaari, joka tuolla kauempana kukkavihkon takaa luo hänen kauniiseen olkaansa peloittavan himokkaan katseen? … Tiehesi, maalainen! Käänny kömpelöitten ja säyseitten saksattariesi puoleen, joilla on pulleat käsivarret ja diabolon muotoiset vartalot. Tämä nainen tässä ei ole sinun rotuasi. Hän ei ole sinua varten, moukka!
Kiroan sinua ja kadehdin sinua. Kadehdin sinun tummanpunaista viittaasi, sinun keltanarsissejasi, kiiltäviä koristeitasi, 7:nnen husaarirykmentin luutnantin-arvoasi, joka, muun puutteessa, muodostaa hierarkkisen siteen sinun ja piinaavan kauniin everstisi välille. Voisin silloin lähestyä häntä ja lausua hänelle, kuten sinä nyt, kohteliaisuuksia tämänaamuisesta näytteestä.
Kasvot melkein kokonaan kätkettyinä iiriskimppuun, jota hän lähentää nenäänsä, suurherttuatar kiittää heikosti upseereja, jotka häntä onnittelevat.
— Eihän. Liioittelette. Kaikki ansio on Tarass-Bulban. Minä se ihmettelen teitä, kun saatoitte seurata mukana konkareillanne. Tarass-Bulban rinnalla täkäläiset hevoset ovat oluenpanijain juhtia.
Ehkä kuvittelen, mutta minusta ei näytä mahdottomalta, ettei hän voisi, jos vain tahtoisi, puhua saksaa vähemmän muukalaisesti korostaen.
Vasemmalla, köynnöksillä verhotussa nurkkauksessa 182:sen soittokunta virittää valssin. Tanssi alkaa.
— Me olemme tässä tanssijoitten tiellä, herrat. Menkää hakemaan kumppaninne, jotka varmaankin ovat minulle vihaisia. Viekää minut paikalleni, kreivi, sanoi hän tarttuen kenraali von Eichhornin käsivarteen.
He kääntyivät, nämä saksalaiset ja saksattaret, arvokkaasti ja harkitun vakaisesti. Kannukset helähtelivät. Keisarikunnan kauniit värit välkähtelivät sähkökruunujen alla kuin häikäisevässä kaleidoskoopissa.
— Herra Vignerte, te ette tanssi!
— Siitä syystä, neiti, etten osaa hyvin, ja sitten siitä, että siviilipuku on niin naurettava ja köyhä keskellä kaikkia näitä univormuja.
— Se ei ole mikään puolustus, väittää Melusine. Odottakaas, näen tuolla kunnon rouva von Wendelin, joka soveltuu hyvin hyvästi teidän pukuunne. Menkää pyytämään häntä.
— Jos kerran on tanssittava, tanssin mieluummin teidän kanssanne.
— Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy valvoa ja sijoitella yksinjääneitä tyttöraukkoja ja arkoja tanssijoita. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja seuratkaa minua.
Tämä kaunis nainen, jonka käsivarren tunnen sivullani, antaa minulle varmuuden, joka minulta puuttui.
— Neiti von Graffenfried! Herra Vignerte!
Se oli Marçais'n ääni.
Kiireestä kantapäähän hienona hän on istuutunut suurherttuattaren läheisyyteen. Taivas! Hän antaa minulle merkin lähestyä.
— Teitähän on aivan mahdoton tavoittaa! sanoi hän minulle nauraen.
Tulkaa, herraseni.
Hän esittää minut suurherttuattarelle.
— Olen ajatellut hiukan teitä, teidän korkeutenne, lähettäessäni tänne herra Vignerten. Mutta teillä ei näytä olevan kiirettä käyttää lahjoja, joita teille annetaan.
Hän vastaa huolettomasti:
— Minäkö! Enhän pyydä muuta kuin saada oppia tuntemaan herra Vignerten.
Hän näyttää erinomaiselta. Anteeksi, herraseni, jos sanon: näyttää.
En ole vielä omakohtaisesti voinut sitä todeta. Te työskentelette
ahkerasti, sanotaan?
Sama kysymys, jonka Melusine minulle teki. Alhaista! Ikuisestiko minun on laahattava sinua mukanani, pedantin viitta? Täytyykö minun aina käydä uutterasta lukutoukasta, joka vietän yöni uneksuen muille tuntemattomista, ääretöntä nautintoa ja hekumaa tuottavista asioista? Tahdon vastata. Tunnen, että tulen vastaamaan tälle halveksijalle jotakin hyvin ratkaisevaa. Mutta hän nousee.
— Suokaa anteeksi. Minun täytynee tanssia ainakin kerran!
— Herra von Hagen, kutsuu hän.
Hän on lähellä, tuo pikkuinen punahusaari. Hän käy esiin samalla kertaa nöyränä ja ihastuneena. Oh, tiedän, että kerran on päivä tuleva, jolloin hän saa minulta korvilleen.
Salissa syntyy tyhjä tila. Suurherttuatar Auroren valssi on kuin vedenpyörre. Pelätään joutumasta sen piiriin. Tanssijat jättävät tilan vapaaksi.
He tanssivat. Aluksi hidasta saksalaista valssia, kolmijakoista. Sitten tahti kiihtyy Se on enää vain kaksijakoista. Se ei ole enää edes bostonia, vaan hurjaa ja notkeaa pyörimistä. Katselijat kuiskailevat ihastuneina. Suurherttua Fredrik-August katselee kaunista pyörrettä hymyllä, joka on melkein ylpeyden hymyä.
Se ei ole enää Hagen, niin norja ja nopea kuin hän onkin, joka johtaa pyörimistä. Se on kookas, vihreä ja valkoinen nainen. Yhä huolettoman ylimielisenä hän kääntyy, kääntyy, kääntyy.
Hagen jättäytyy pyörteen vietäväksi. Sanomaton ilo värittää hänen vaaleat nuorukaiskasvonsa. Hän antautuu valtijattarellensa. Punainen, vihreä, punainen, vihreä, sitten kaikki sekaantuu. Näkyy täyteväri. He pyörivät, pyörivät, pyörivät…
Ranskassa olisi taputettu.
Hän istuutui jälleen paikalleen aina yhtä liljamaisena ja ikävystyneenä. Tehdessään liikkeen korjatakseen pukunsa oikeata olkainta hänen kaunis iirisvihkonsa, jota hän ei ole jättänyt kädestään, putoaa maahan. Kiiruhdan, otan ja ojennan sen.
— Kiitoksia, herra, sanoo hän huolimattomasti.
Sitten, tieten tahtoen, tällä kertaa, hän antaa kukkien jälleen pudota.
— Hyvä Jumala! Ne ovat jo kuihtuneita.
* * * * *
Olen palannut kamariini. Olen avannut ikkunan, ja nojautuneena ikkunalautaan, silmät kylmiin tähtiin kiinnitettyinä, luulen, että olen itkenyt.
Ymmärrän. Hän vihaa minua leppymättömästi. Mistä syystä? Mitä olen tehnyt? En tiedä.
Ja minä sanon köyhien vaivaisten sanan: Tehkäämme työtä.
Korviini kuuluu vielä heikosti soittoa. Kuninkaantoria pitkin vyöryy kirkkaasti valaistuja ajoneuvoja. Ne, jotka istuvat niissä, ovat onnellisia. He näkevät hänet yhä vielä niinkuin minä näin hänet.
Tehkäämme työtä…
IV.
Kas niin, Raoul Vignerte! Mihin sinä siis pyrit? Mikä on oleva sinun erheesi? Mitä! Muutamia viikkoja sitten sinä vielä aamuisin huolehdit illan ravinnostasi. Sinä et ajatellut olevan olemassa suurempaa onnea kuin sen, että sai olla varma seuraavan päivän toimeentulosta. Nyt sinä saat olla huoleti huomisesta ja koko kuukaudesta ja aina. Sinun ei tarvitse muuta kuin tehdä työtä. Työnteko on ainoa asia, jota ei koskaan kadu. Etkä sinä kuitenkaan ole onnellinen. Onnellinen, sanoin, sinähän kärsit. Kärsit enemmän kuin silloin, kun saavuit Orsayn asemalle kopeloiden taskuistasi, olisiko sieltä löytynyt tarpeeksi kuparia juomarahaksi matkalaukun kantajalle, jottei sinun olisi tarvinnut ryhtyä lompakkoosi, joka kyllä ilmankin ohentuisi nopeasti. Sinä kärsit. Mistä? Kirotusta mielikuvituksestasi. Etkö tunne tästälähtien, että kohtalo saa turhaan tarjota sinulle Pariisin naiset ja Iranian aarteet voimatta tyydyttää pilviin ylettyvää unelmaasi, jota mielessäsi haudot? Hänkö, tämä nainen, suurherttuatar? Kurja hupsu! Sanoit olevasi klassikko. Puhuit pilkallisesti nauraen romanttisesta teatterista, ja kas nyt sinä olet valmis, hetkellä, jolloin itse saat samanlaista kokea, pitämään luonnollisena Ruy Blas'in [15], hänen armonsa Finlas'in markiisin palvelijan, seikkailua. Sinäkö se valitsit itsellesi jumaliksi Le Play'n ja Auguste Comte'in? Kylläpä olet huvittava! Unelmiesi kuningatar, hän on vähemmän sinulle kuin tuolle pienelle punahusaarille, joka on tottunut joutilaisuuteen, arvoasteisiin ja vaakunatieteeseen…
Ja minä olen ryhtynyt tekemään työtä, ja, vähitellen, se on totta, kirjaston tomu on haudannut haluni, vihani ja suruni.
En astunut koskaan jalallani palatsin vasempaan sivurakennukseen. Minä nautin ajatellessani, että hän istuu siellä ikävissään Melusinensa kanssa. Minä en sovi elämään täällä, minä.
Oleskelustani Lautenburgissa otan kaiken sen hyödyn, minkä tarvitsen.
Kahdessa vuodessa saan kokoon viisi- tai kuusituhatta frangia, kolmen tai neljän kirjan ainekset ja sitten palaan takaisin Pariisiin ja menetelmäni avulla ja muistaen mitä minulta on mennyt hukkaan Pariisi tulee olemaan minun. Ja Pariisi on parempaa kuin tämä halveksittava muukalaisnainen.
Professori Thierry oli antanut minulle aivan erinomaisen työsuunnitelman, tulin sen huomaamaan sitä paremmin, mitä perinpohjaisemmin syvennyin kirjastoon. Ludvig XIV:n aikuisten germaanilaisten ruhtinaitten historia valaisee erinomaisesti tämän kuninkaan omaa historiaa, tuoden paremmin näkyviin sen alkuperäisen kauneuden.
XVII:n vuosisadan saksalaisten prinssien ainoa huoli oli jäljitellä Ranskan kuningasta. Hänen hovissaan työskennelleiden taiteilijain tai heidän oppilaittensa palvelukseenottaminen oli keino, jota he yleisesti käyttivät. Mutta kun jokainen ranskalainen ylimys piti kunnia-asianaan yksinomaan yhden ainoan taiteilijan omistamista, joka teki työtä vain suojelijansa hyväksi, on huvittavaa huomata, miten saksalaiset muodostivat jonkinlaisia yhtiöitä hankkiakseen vähemmillä kustannuksilla sen tai sen maalarin, kuvanveistäjän, puutarhurin. He muistuttavat noita vaatimattomia pariisilaisia talouksia, jotka liittyvät yhteen ostaakseen kauppahalleista säkin vihanneksia tai lampaan.
Olen tavannut arkistossa suuren joukon luetteloita ranskalaisista maalareista ja arkkitehdeista, jotka ovat työskennelleet ei ainoastaan Lautenburgin ja Detmoldin herttuoiden, vaan myöskin Lüneburg-Cellen ruhtinaiden ja Hannoverin vaaliruhtinasten laskuun. Ernout on veistänyt enimmät puutarhojen marmoriryhmistä. Gourvil, Quintinien oppilas, on ne piirustanut. Lesigne, Lebrunin oppilas, on suorittanut kivityöt, Catalanilainen Giroud on huolehtinut lukkoja rantatöistä. Zeyer, öljymaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on koristanut viehättävillä aiheilla Lautenburgin palatsin ja Hannoverin Herrenhausen'in [16] ovet.
Heidän laskuistaan ovat ruhtinasten taloudenhoitajat kiukkuisesti kiistelleet. Usein nämä ruhtinaat itse ovat alentuneet omakätisesti kirjoittamaan taiteilijoille ja pyytämään laskun alentamista. Olen mielenkiinnolla selaillut laajaa Giroud'n asiakirjaa, jonka tämä taiteilija esitti Hannoverin presidiaalioikeudelle v. 1690 selvitykseksi laskusta, jonka hän oli kirjoittanut muutamista Herrenhausen'iin valmistetuista patenttilukoista. Herttua Ernest-August, tuleva vaaliruhtinas, ei saanut laskun alennuspyyntöänsä hyväksytyksi. Ainakin siihen aikaan näyttää Hannoverissa olleen kelvollisia tuomareita.
Olin päättänyt kohdistaa tutkimukseni pääasiallisesti ranskalaiseen vaikutukseen Saksan hoveissa XVII:llä vuosisadalla. Minulla oli edessäni iso piukka asiakirjoja, jotka riittivät täydellisesti tyydyttämään Thierryä ja antamaan minulle itselleni ainekset teokseen. Tämä Zeyer, kiiltovärimaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on syynä siihen että minun täytyy tässä laajentaa alkuperäistä suunnitelmaani. Löysin hänen laskujensa joukosta hänen todistuksensa sille tutkintokomitealle, joka oli tuominnut Hannoverin onnettoman hallitsijattaren. Hän on siten vastuussa tapahtumista, jotka tässä esitetään.
* * * * *
Vignerte pysähtyi, mietti hetkisen, ja teki minulle sitten seuraavan odottamattoman kysymyksen:
— Tunnetteko kreivi Philip-Kristop von Königsmarkin draamallisen tarinan?
Vastaukseksi lausuin hänelle nämä kaksi säkeistöä:
Comte de Koenigsmark, amoureux d'une reine,
Puis son amant, ainsi du moins dit la rumeur,
Dans la chambre royale ou brulaient des verveines,
À l'heure où le jour naît, à l'heure où le jour meurt.
Qui pourra dire toutes les folies pensées
Qui elle se plaisait tant a dérouler pour vous,
Celle qui mélait les jacinthes aux pensées,
Dans la masse de ses cheveux d'or un peu roux?[17]
[Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja
tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo,
kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat
päivän noususta päivän laskuun.]
[Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset,
joita hän lausuili teille,
hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa,
ja kutriensa punertavaan kultaan.]
— Näiden säkeistöjen tekijä, sanoi Vignerte, oli lukenut Blaze de Buryn kirjan. Se on ainoa ranskalainen kirja, joka sopii tähän draamaan. Muistatteko sitä?
— Myönnän että monta yksityiskohtaa on jo unohtunut mielestäni.
— Sittenpä minun täytyy kertoa teille tämä tarina. Se ei selitä teille minun seikkailuani, vaan saa sen näyttämään vieläkin kummallisemmalta._
* * * * *
— Muistatte varmaankin millainen oli Hannoverin valtion tila v. 1680.
Sen johdossa oli mies, joka oli yhtä suuri elostelija kuin valtiomies,
Ernest August, ensin Osnabrückin piispa, herttua, sitten Hannoverin
vaaliruhtinas.
Hänen veljensä, Yrjö-Wilhelm, oli Brunswick-Lüneburgin herttua.
Ernest-Augustin kunnianhimolla oli kaksi päämäärää.
Ensiksi: hänen hallitsijahuoneensa yhdistäminen veljen huoneeseen.
Siihen oli vain yksi keino: Yrjön naittaminen Sofia-Dorotealle.
Avioliitto saatiin aikaan vuonna 1682. Brunswick-Lüneburgin herttuatar
oli silloin vasta kuudentoista vuoden vanha.
Toinen Ernest-Augustin päämäärä oli korkeampi: Englannin kruunu. Onni suosi häntä: kuolema korjasi peräkkäin kaksitoista kuningatar Annan lasta. Vaikk'ei Ernest-August nähnytkään politiikkansa voittoa — hän kuoli vuonna 1698 — korjasi hänen poikansa Yrjö kuitenkin sen hedelmät. Vuonna 1714, kuningatar Annan kuollessa, hän nousi Suur-Britannian valtaistuimelle nimellä Yrjö I. Hän nousi yksin, sillä kahdeksantoista vuotta sitten, häpeällisten juonien johdosta, hän oli eronnut vaimostaan, ja kun puoliso kruunattiin Englannin kuninkaaksi, päätti onneton Sofia-Dorotea päivänsä Ahlden linnassa, joka oli pikemmin vankila kuin palatsi.
Suokaa anteeksi, että esitän näin kuivasti nämä tapahtumat: pääasia on selvyys.
Kertomus Sofia-Dorotean avioerosta on kertomus kreivi Philip-Christophe von Königsmarkin murhasta.
Kuuluen erääseen Ruotsin jaloimpia sukuja, Sachsenin vaaliruhtinas-prinssin ystävä, yhtä tumma ja kaunis kuin Sofia-Dorotea oli vaalea ja kaunis, kreivi Philip ja Brunswick-Lüneburgin herttuatar olivat lapsuusaikanaan tutustuneet toisiinsa Cellessä ja silloin kaikessa viattomuudessa kihlautuneet. Elämä oli heidät erottanut. Philip oli antautunut viettämään Jaakko II:n hovissa, Ludvig XIV:n hovissa, Dresdenissä, Venetsiassa kauniin ruotsalaisen kondottierin seikkailevaa elämää.
Herättikö Sofia-Dorotean naimisiinmeno eloon hänen vanhan rakkautensa, loukkasiko se hänen turhamielisyyttään? Oli miten oli, mutta eräänä kauniina aamuna Hannover näki kreivi Philip von Königsmarkin saapuvan.
Vaaliruhtinaan hovi oli elostelujen paikka, roskaläjä, jonka keskellä kuihtui hitaasti kaunis liljankukka Sofia-Dorotea.
Puolisonsa pettämänä, jota hän oli aina halveksinut, pakotettuna teeskentelemään ystävyyttä kauhealle kreivitär von Platenille, Ernest-Augustin lemmitylle, hän eli niin hyvin kuin taisi yksinäisyydessä, kohdistaen kaiken huolensa yksinomaan kahden lapsensa kasvatukseen, pojan, josta piti tulla Englannin kuningas, tyttären, josta oli tuleva Preussin kuningatar.
Mutta nyt Königsmark saapuu Hannoveriin, ja draama alkaa.
Kreivi Philip on tullut kostamaan, valloittamaan takaisin Sofia-Dorotean sydämen. Mutta ennenkuin hän edes ehtii nähdä herttuatarta, iskee kreivitär von Platen häneen silmänsä. Kreivi arvelee viisaaksi olla loukkaamatta kaikkivaltiasta suosikkia. Mutta täytyy mennä hyvin pitkälle, jottei loukkaisi tätä naista, jossa Messalina ja lady Macbeth yhtyivät. Kreivi Philip menee niin pitkälle kuin mahdollista: häpeäjuttuun sotkettuna kreivitär olisi hänen vallassaan. Mutta toisin oli käyvä. Hän oli joutuva kreivittären valtaan.
Silloin alkaa Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kaunis idylli. Synkkä Herrenhausen-palatsi on heidän lyhytaikaisen rakkautensa todistaja. Sofia-Dorotea uskoi aluksi, että kaunis kreivi oli tullut Hannoveriin vain nähdäkseen onnettomana ja hylättynä sen, jonka isän tahto pakotti menemään naimisiin toisen kuin sydämen valitun kanssa. Philipin melkein julkinen suhde kreivitär Plateniin lisäsi hänen kärsimystänsä. Mutta eräänä aamuna mennessään seuranaisensa kanssa Herrenhausenin puiston lehtimajaan, jossa hänen oli tapana istua joka päivä, hän näki kreivin puikahtavan sieltä tiehensä. Penkille jäi paperikäärö, johon oli Benseraden tyyliin kirjoitettu pieni rakkausruno.
Onko Sofia-Dorotea ollut Königsmarkin rakastajatar? Luettuani heidän kirjeenvaihtonsakin de la Gardien arkistossa, epäilen vielä. Sen ymmärsin kuitenkin, että oli mahdotonta olla sitä epäilemättä niin turmeltuneessa hovissa kuin Hannoverin, jossa tiedettiin, että perintöherttuan puoliso otti joka yö huoneistossaan vastaan kauniin ruotsalaisen seikkailijan.
Kostonhaluinen kreivitär von Platen sai viimeisenä kuulla olevansa koko linnan naurunesineenä. Mutta tuona päivänä kreivin ja herttuattaren turmio päätettiin.
Keskiviikkoiltana, ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 1694, löysi Königsmark kotiinsa palatessaan pöydältään kirjelipun, joka sisälsi nämä yksinkertaiset lyijykynällä hätäisesti kirjoitetut rivit:
Tänä iltana kello kymmenen jälkeen prinsessa Sofia-Dorotea odottaa
kreivi Königsmarkia.
Tämä kirjelippu, tämä väärennys, Sofia-Dorotean käsialan jäljennös, oli kreivitär von Platenin työtä.
Huolimattomana ja urhoollisena kuin Bussy d'Amboise Königsmark läksi prinsessan luo. Kello kaksi aamulla hän poistui prinsessan huoneesta. Samana päivänä aamulla Sofia-Dorotea näki parvekkeeltaan kahden miehen levottomin liikkein harhailevan puistossa. Kreivi Philipin palvelijat siellä etsivät herraansa. Eivät he eikä kukaan ollut häntä enää näkevä.
Siinä murhenäytelmä, ystäväni. Tässä sen ratkaisu: Sofia-Dorotean avioero. Tämä nuori kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha nainen on tekemisissä vihollismaailman kanssa. Hän tahtoo jättää puolisonsa, joka kauhistuttaa häntä. Häntä vastassa on isän kirous. Vanha herttua Yrjö-Wilhelm on naittanut tyttärensä valtion etuja silmälläpitäen. Onneton rakkausseikkailu ei saa särkeä kauniita laskelmia, joiden tuloksena on ehkä Englannin kruunu. Onneton rouva ei tahdo kuulla mitään vastaväitteitä. Hän on muutenkin vaarallinen: ruotsalaisella kreivillä oli suhteita. Lopuksi, Sofia-Dorothealle mitä nöyryyttävimmän oikeudenkäynnin jälkeen hänet julistettiin erotetuksi miehestään. Lapset otettiin häneltä pois. Tavalliseksi herttuattareksi tulleena Englannin kuninkaan puoliso kuoli vuonna 1726 vankina Ahlden linnassa. Vasta silloin isän kirous peruutui. Hänen syntymälinnansa holvi avautui hänen ruumiilleen. Se lepää Cellen tornissa hautaholvin pimeimmässä nurkassa, yksinkertaisessa nimikirjoitusta vailla olevassa kirstussa. Se sisältää viimeiset jäännökset Sofia-Dorotheasta, Hannoverin vaaliruhtinaan Yrjö-Ludvigin, sittemmin Englannin kuninkaan Yrjö I:n puolisosta.
Olen pääpiirteittäin kertonut teille niin lyhyesti kuin mahdollista Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorothean tarinan. On tarpeetonta sanoa teille, että hyvin monta kohtaa tässä draamassa on jäänyt hämäräksi. Kreivin murha on tapaus, jonka yksityiskohtia kaikkein vähimmän tunnetaan. Todistajat ovat yksimielisiä siitä, että kreivitär von Platen valmisti ansan, johon kreivi joutui saaden surmansa. Kymmenen salamurhaajaa lävisti hänet miekoillaan. Hirveä kreivitär antoi itse hänelle viimeisen iskun. Mutta mitä tehtiin ruumiille? Tässä salaperäisyys alkaa. Mielipiteet ovat jakaantuneet. Haudattiinko kreivi, kuten jotkut arvelevat, puistoon kaivettuun kuoppaan? Vai kätkettiinkö hänet, toisen arvelun mukaan, jota minun on syytä uskoa, kalkilla peitettynä niinsanotun ritarisalin kivilattian alle? Tai viskattiinko hänet muitta mutkitta likaviemäriin, joka purkautui linnan juurella virtaavaan Leine-jokeen, kuten Salaisen historian tekijä väittää? [18]
Onko hänen ruumiinsa, kuten Horace Walpole väittää, sama, joka muutamia vuosikymmeniä myöhemmin löydettiin Herrenhausenin toilettihuoneen lattian alta? Teen nämä kysymykset vain selittääkseni teille, vaikka se itsellenikin vielä tuntuu selittämättömältä, miten kuumeenomaisella kiihkeydellä ponnistelin näiden asioiden selvillesaamiseksi. On otettava huomioon, että tämä probleemi esiintyi minulle polttavampana kuin kenellekään toiselle, johtuen tämä ympäristöstä, jossa olin ja joka oli niin samanlainen kuin Königsmarkin draamassa, ja niistä arvokkaista asiakirjoista, joita oli käytettävänäni herttuallisessa kirjastossa.
Tärkein siihen asti tunnetuista lähteistä oli Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kirjeenvaihto, joka on nykyjään de la Gardien kirjaston arkistossa Löberodissa Ruotsissa. Tämän kirjeenvaihdon löysi professori Palmblad, joka julkaisi siitä otteita v. 1851 Upsalassa. Viitatessaan Palmbladin tutkimuksiin minulta jäähyväisiä ottaessaan Thierry toivoi, että käsiini Lautenburgissa mahdollisesti osuisi osa tästä kirjeenvaihdosta, joka harhaili pitkät ajat Saksassa, ennenkuin päätyi Löberodiin. En löytänyt mitään tästä, mutta korvaukseksi tein muutoin tärkeän löydön.
Sofia-Dorotean tytär, mainitsin jo edellä hänestä, oli joutunut naimisiin Preussin kuninkaallisen prinssin, tulevan kuningas-korpraalin Fredrik I:n kanssa. »Erittäin tyly ja itsevaltainen puoliso», sanoo meille Blaze de Bury. »Hänen ensimmäinen työnsä kerta valtaistuimelle noustuaan oli kieltää jyrkästi vaimoansa ylläpitämästä minkäänlaisia suhteita Ahlden linnan vankiin. Vasta sitten kun Sofia-Dorotea oli perinyt äidiltään kahdeksankymmentätuhatta ekyä, mikä oli sangen iso summa siihen aikaan, ahne itsevaltijas osoitti vaimonsa äidille jonkinlaista hellyyttä, joka muutoin oli sangen hyötynäkökohtaista, sillä se perustui yksinomaan niihin oikeuksiin, joita hänen vaimollaan saattoi tähän perintöön olla, oikeuksiin, jotka loppujen lopuksi saatiin todennetuiksi kuuluisan lainoppineen Thomasiuksen tutkimusten avulla.»[19]
Nöyränä vaimona, jollainen Preussin kuningatar oli, salaisesti rippi-isänsä yllyttämänä hän oli aina moittinut itseään siitä, ettei ollut julkisesti uskaltanut puolustaa vankina elävää äitiään, jonka viattomuuden hän tiesi. Hän käytti hyväkseen pelätyn puolisonsa heikkoja hetkiä ja alkoi kerätä peruutusoikeudenkäyntiä varten tarpeellisia asiakirjoja. Mutta valitettavasti Sofia-Dorotea kuoli vuonna 1726. Hänen kuninkaallinen tyttärensä ei kuitenkaan luopunut yrityksestään. Hänen toimestaan ja ennenmainitun lainoppineen Thomasiuksen valistuneella avulla pantiin kokoon suunnaton noin tuhatkaksisataa todistusta käsittävä asiakirja. Siinä osoitettiin selvästi Sofia-Dorotean viattomuus ja kreivitär von Platenin halpamaisuus.
Tämä tyttären äidinrakkautta ilmaiseva muistomerkki ei ollut hyödyttävä mitään. Nimetön huomautus asiakirjan kannessa ilmoittaa, että Englannin kuninkaan Yrjö II:sen Preussin Fredrik I:selle tekemästä esityksestä oikeudenkäyntiä Sofia-Dorotean jälleen arvoonsa asettamiseksi ei pantu alulle. Englannin kuningas huomautti sisarelleen, hyvällä syyllä, että kaikki se, mikä esitettäisiin heidän äitinsä vapahtamiseksi, koituisi raskauttavaksi heidän isälleen.
Valtion etujen edessä Preussin heikko kuningatar taipui. Asiakirja, joka tästä lähtien oli tullut hyödyttömäksi yllämainittujen mielipiteiden muutoksen johdosta, raukesi sikseen ja joutui vuonna 1783 Lautenburgin suurherttuattaren Charlotta-Augustan haltuun.
Juuri tämä asiakirja minun oli tammikuun lopulla vuonna 1914 onni löytää herttuan kirjastosta vielä luetteloimattomien käsikirjoitusten joukosta.
Alkaen Sofia-Dorotean uskotun neiti von Knesebeckin kuulustelupöytäkirjasta kreivitär Platenin [20] tunnustukseen saakka tämä asiakirja sisälsi täydellisen kertomuksen Herrenhausenissa tapahtuneesta salaperäisestä draamasta. Oppineiden tavallisella luontevalla huolettomuudella asiakirjoihin nähden, joita ei ole luetteloitu, kuljetin huoneeseeni nuo kuusi paperisalkkua, jotka paljastivat yksityiskohtiaan myöten tämän synkän tarinan.
Kuinka paljon rakkautta ja ritarillisuutta, mitä rikoksia ja lemmenleikkiä, mitä ylellisyyttä, mitä elämän ja kuoleman vimmaa sisälsivätkään nämä kellastuneet lehdet, nämä eri kielillä kokoonpannut asiakirjat! Yöllä, kun kaikki linnassa nukkuivat, siirsin pöytäni miellyttävän takkavalkean ääreen ja tein työtä kuumeisella kiihkolla. Tässä minä sain käsitellä elävää historiaa eikä toisen tai kolmannen käden kautta kulkenutta, jota minulle oli seulottu määrättyä ohjelmaa noudattaen Sorbonnen kirjastossa. Kuivaan oppitietoon sekaantui minun aivoissani totta puhuen hyvä annos kummallista romantiikkaa. Hannoverin hovi tanssi silmieni edessä haavekuvallisena ja verisenä: Ernest-August, vaikeneva poliitikko; Yrjö-Ludwig, irstailija ja vähälahjainen; kreivitär Platen, pelottava Messalina, joka kaikesta huolimatta oli mahtanut olla kaunis ja tavoittelun arvoinen; Königsmark, tumma seikkailija, kultakirjailtu takkinsa veren tahraamana, ja ennen kaikkea Sofia-Dorotea, kalpea, solakka ja puhdas, hopealla kirjaillussa silkkipuvussa, joka hänellä oli yllään hääpäivänään.
Hopeapuvussa, tosiaanko? Tämä, tämä oli historiaa, kirjallista kuvausta. Kuinka paljon kauniimmaksi ja todellisemmaksi minä kuvittelin hänet toisessa puvussa, puvussa, jonka olin jo nähnyt, vihreässä sametissa!
Talvi teki loppuaan. Kevät oli tulossa. Ikkunastani, joka oli puoleksi auki, jotta uuni paremmin vetäisi, tuli sisään kosteita, lämpimiä tuulenhenkäyksiä. Tunsin varjossa mustilta näyttävien puiden oksien sulavan lähestyvää versomista odottaen.
Silloin, useita kertoja, ystäväni, rakas ystäväni, — kuoleman joka puolelta vaaniessa on hyvä tunnustaa nämä mielettömyydet, jotka ovat meidän kaltaistemme miesten elämälle palkinto ja kunnia — viehtyneenä kauniin murhatun seikkailijan, kauniin kuolleen kuningattaren muisteloon, vaiston johtamana, jonka erehtymättömyyden myöhemmin sain tuta, avasin sydän jyskyttäen huoneen oven. Käytävä oli pimeä. Vanhat portaat natisivat jalkojeni alla. Olin usein nähnyt juhlasalista vilkkuvan vartijan uneliaan lyhdyn. Mitä olisin sanonut, kysyn teiltä, jos minut olisi huomattu?
Puistoon päin avattu ovi jätti näkyviin tummansinisen suorakulmion, jonka keskellä värähteli salaperäinen Kassiopeia. Minä kävelin kuutamoisia nurmikoita pitkin pysytellen puiden varjossa. Palatsin keskiosassa näkyi yhdestä ikkunasta valo. Miten myöhään suurherttua Fredrik-August työskenteli!
Kaikki oli pimeää vasemmassa sivurakennuksessa. Mutta kun olin saapunut rakennuksen päähän ja nojasin muuria vasten, tiesin pian, että koko maailma ei sentään nukkunut.
Ei ollut vielä kevät. Mutta tunsi tosiaan, että satakielen aika oli pian lähellä. Ruusuinen, pitkittäinen valonsäde virisi ohuena haravoidulle hiekalle, heijastaen siihen verhojen ja uutimien katkoman kuvan toisesta valaistusta ikkunasta.
Satakieli ei vielä laulanut tässä ranskalaisessa puistossa Saksanmaalla, jonne kohtalo oli minut vienyt. Mutta ikkunan takana valittava, värähtelevä, viiltävä, hidas ja vieno sävel, joka tuon tuostakin aiheettomasti katkesi synnyttäen hermostuneessa mielessäni mitä kummallisinta ailahtelua, tunkeutui palatsin sisältä aivan sydämeen asti… Neiti Melusine von Graffenfried soitteli siellä viulullaan valtijattarelleen Schumannin herkänhempeimpiä kehtolauluja.
V.
Petermanns Mittheilungen[21] on maailman hirvittävin maantieteellinen kokoomateos, ja, se myönnettäköön, arvokkain. Meidän Annales de Geographie[22] on siitä vain kalpea heijastus. Venäläisillä on suurenmoinen maantieteilijä, Woikow. Meillä on Vidal de la Blache, jonka esipuhe Lavissen Ranskan historiaan on mestariteos. Mutta nämä tässä ovat yksinäisiä. He eivät ole voineet käsitellä kaikkea. Petermnns Mittheilungen saattaa aivan ymmälle yleismaailmallisella tietorikkaudellaan. Opettajani Sorbonnessa — en mainitse heidän nimiänsä, se pahoittaisi heidän mieltänsä nyt — ovat satoja kertoja vakuuttaneet minulle, ettei mitään vakavaa maantieteellistä tutkimusta voinut harjoittaa ilman tätä valtavaa apulähdettä.
En tahdo liioitella oppilaalleni jakamani opetuksen arvoa enkä laajuutta uskoessani teille, etten valmistanut ainoatakaan opetustuntiani käyttämättä hyväkseni Mittheilungen'ia. Joka kerta kun minun oli tarkemmin selostettava jotakin kohtaa, nojauduin tähän verrattomaan kokoelmaan.
Tällä tavalla juuri käytin sitä hyväkseni luennoidessani perintöherttualle erikoisesti nykyhetken kysymyksestä, Kamerunista ja saksalaisten äskeisistä valtauksista Kongossa. Oli kulunut parhaiksi kaksi vuotta siitä, kun kuuluisa Cambon Kiderlen-Waechterin neuvotteluista syntynyt sopimus oli antanut keisarikunnalle mainion bec de canard'in ja Togomaan seudun. Minusta oli aivan luonnollista omistaa jonkunverran huomiota tälle seudulle, josta keisari oli läimäyttänyt niin peloittavan nyrkiniskun diplomaattipöytään.
En koskaan unohda sitä päivää. Se oli maanantai, maaliskuun toinen päivä. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.
Tutkittuani Mittheilurigenin karttoja kirjoitin muistiin kuuden Kamerunia ja Kongoa käsittelevän artikkelin nimen ja numerot. Sitten merkitsin muistiin Berliinin yliopiston professorin Heidschützin kirjoittaman artikkelin, joka käsitteli kulkuteitä (luonnollisia ja tehtyjä).
Asettaen kirjaston pöydälle niteen, jossa tämä artikkeli oli, valmistuin tekemään siitä muistiinpanoja.
Kun aukaisin kirjan kysymyksessäolevasta kohdasta, irtautui lehtien välistä paperi ja putosi maahan.
Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen oli kirjoitettu isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se oli saksaa latinalaisin kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti aavistanut, mistä oli kysymys ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se sisälsi täydellisen matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan seutuun pitkin liiankin kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty professori Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä professori, en ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat tiedot: kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli mainittu. Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä, kantajia; Manna, yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella, ruuhia j.n.e.
Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini suunnitelman, jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf tutkimusmatkastaan seutuun, jossa sairaus oli hänet tuhoava. Se ei ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa iloa, jota historioitsija tuntee löytäessään mielenkiintoisen todistuskappaleen saksalaisten vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä kiistämättömän todistuksen siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta valmistettu. Historialliset huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä! Kaikki työni, jotka olin saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen, jossa suurherttuatar oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin, nämä työt olin tehnyt vain harmista!
Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun täytyy näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni oli jatkuvasti rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin pakottaa itseni vihaamaan suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä yrityksestä sain vain yhä polttavamman halun lähestyä häntä, saada hänet huomaamaan minut, saada hänet uskomaan, että korkein toivoni oli uhrautua hänen hyväkseen. Uhrautua! Mikä sitten sai minut ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä nainen tarvitsi minun vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?… Tässä juuri, ystäväni, mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei pohjautunut aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli syynä levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti. Tätä tuntemusta olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle historialle omistetut yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te. Yksinäisen työskentelyn ja ehkä hiukan liiaksi jännittyneen tunteen aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin ajatellessanne olisitte oikeassa, elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet tätä kiihtymystä.
Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman löytöäni olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti mielikuvitustani. Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin moitteeton ja hyvänsuopa minua kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa, tämän jumaloidun suurherttuattaren pyöveliksi. Kauneus harhautti minut tekemään törkeää vääryyttä. Se sai minut uskomaan miehestä, jota sain kiittää nykyisestä niin mukavasta elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla kun pystytin sielussani alttarin naiselle, joka oli minua julkisesti halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin satuin hänet näkemään, ei ollut koskaan huomaavinaankaan minun olemassaoloani. »Onko hän sitten marttyyrin näköinen», sanoin itselleni kylmän harkinnan hetkinäni, »tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä soittelemalla Melusinensa kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä pikku punahusaarinsa seurassa! Tämä Hagen… Eikö hänellä sitten ole silmää nähdä, että juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh, minulla ei olisi hänen kärsivällisyyttänsä.»
Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin, palaten rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta saada lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen johdosta, tuon kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän jumaloitsi… ja mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista, teki ne minulle vain sitäkin rakkaammiksi.
Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle suurherttua Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä syrjäytin päättäväisesti kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni tasapainoista rakennelmaa.
Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni tuon kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.
Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se, joka ne on löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi… Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden kauniiden huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin enemmän hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.
Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen, jonka piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä. Loppujen lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:
Teidän korkeutenne.
Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee nöyrä palvelijanne.
Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki sitten lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni vanhalle puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen epäluuloisesti vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.
Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan pian. Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha venakko, vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.
Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui sisään.
— Anteeksi, herra professori, mutta herra professoria haetaan.
Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.
— Ehkä herra professori tahtoisi seurata minua, sanoi tämä mies.
Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä huomaamatta edes pistää hattua päähäni.
Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me saavuimme englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-joelle, joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.
Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.
— Herra professori suvaitkoon käydä eteenpäin.
Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä kivääri vielä savuavana kädessään.
— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän yksinkertaisesti.
Ja hän viittasi palvelijaa menemään.
* * * * *
Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa, että sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin usein pistäytynyt mitään epäilemättä.
Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin, hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla vihamies.
Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui vihdoin.
— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista, voisi olla minua liikuttamatta.
Hän lisäsi:
— Voitteko ehkä sanoa minulle, miten tämä paperi on joutunut käsiinne?
Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.
— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys, — jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan toisiamme, uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako. Nuo elkeet olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina teeskenneltyä. Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette ominaisuuksia, joita ei teillä lainkaan ole.
Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?
— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi
Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.
— Teidän korkeutenne, mutisin minä typertyneenä.
— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan teidät tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni. En voi syyttää muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti ole käyttänyt hyväkseni tätä huomaavaisuutta.
Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän tosissaan vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.
Hän kysyi minulta:
— Osaatteko pelata bridgeä?
— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta taidosta.
— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi. Tällä teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä kuvittelette, sanoi hän hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette silloin milloin vain haluatte.
Hän jatkoi:
Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä mielenkiintoisimpia ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni niihin, mikäli se ei tuota harmia kelpo rouva von Wendelille.
Punastuin kovasti.
— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te tulette milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte kiitollisuuteni osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin sallikaa minun silloin sanoa teille, että olisin onnellinen, jos näkisin teidät tänä iltana luonani puoliyhdeksän tienoissa.
Kumarrettuani aloin perääntyä, mutta hän antoi merkin lähestyä.
— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.
Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.
Kumarsin vielä kerran.
— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti kuin mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.
Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se oli sen smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren kalpeassa sormessa, hänen puhuessaan minulle.
* * * * *
Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta olivat salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat määrät.
Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.
Melusine tuli avaamaan.
— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni. Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka ääreen hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.
Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin hänelle mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.
Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset turkikset. Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen tavattoman upeata keltaista tukkaansa.
Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin. Minä tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja lopettaen, kuten oli kohtuullista, voittamalla.
Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren läsnäolo esti Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini korttejaan.
Kun kello löi yksitoista, oli ensimmäinen erä lopussa. Suurherttuatar nousi.
— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat teidät. En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali Hildensteinin toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla kello kuusi aamulla.
Hän lisäsi:
— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja minua, yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu pitämään meille seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.
Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.
Melusine von Graffenfried hymyili ainaista epämääräistä hymyään.
— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra
Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.
* * * * *
Edgar Poen Psychologie de l'Ameublement[23] nimisessä teoksessa esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli pyöreäseinäinen. Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti sameata, varjotonta valoaan.
Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n piirroksia.
Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.
Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi suloinen herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.
Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.
Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia terttujaan. Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla kimpuillaan. Suuret passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin meren autioita rantoja, Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat, kannusruohot ja amarantit, balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot, Darielin vuorisolien suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli, jossa piilottelihe myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut ja tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen kevään.
Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.
Suurherttuatar näki sen ja hymyili:
— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin lapsena Volgan rannoilla.
Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen petoeläimen kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia, josta hän näppäili valittavia ja sameita säveleitä.
Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku pöydille ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa, joka oli persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen diadeemin, jota hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa. Sen vieressä oli toinen samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla koristettu.
Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista alkuperää olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan muotoinen ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja ylhäällä pienessä, hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan värinen pyhäinkuva, jonka edessä tuikki yölamppu.
Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa oli suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä, toisessa tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti sinne kätensä ja nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja korindonien, kalsedonien, beryllien, sardonyksien ja viherkivien himmeän hohtavana sateena valua takaisin maljakkoon…
O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.