* * * * *
Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet minut Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta hymyilystä, joka säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan korkealle arvostanut tämän diplomaatin terävänäköisyyttä.
Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani, että hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla kuvailematta hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli minulle aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut sydämessäni muuta kuin olla hänelle mieliksi.
Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita, jotka leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti hyväksyvästi päätään.
— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.
Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta, että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:
— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni Kirchhaus'iin.
Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.
— Melusine, sanoi suurherttuatar, sytytä samovaari.
Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan kuparitornin ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen kirjoituskaapin. Hän viittasi minua luokseen.
— Tunnetteko tätä kirjoitusta? kysyi hän ojentaen minulle kirjeen.
Tarkastin paperia. En ollut koskaan nähnyt kysymyksessä olevaa paperia.
— Se on suurherttua Rudolf-vainajan, sanoi hän.
Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää hymyään.
— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi, jonka teille annoin, jota saan…
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on hankkinut teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä paperia ei ole kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on silti arvokas minulle, niin, ehkäpä erittäin arvokas.
Puhuessaan näin hän levitti paperin auki.
— Näen tässä erään nimen, sanoi hän, Sangha. Tiedättekö, mikä se on?
— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen ranskalainen paikka.
— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri tuossa kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10 p:nä toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen matkansa pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi ainiaaksi.
— Mutta kenen kirjoittama sitten on tämä luettelo? Kuka on sen laatinut?
— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa. Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä, valvoi hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.
— Hänen nimensä? kysyin minä.
— Parooni Ulrich von Boose.
— Huudahdin.
Boose, se oli hän!
Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana. Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia, joka oli laskettu matolle.
— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää, pyydän.
Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.
Suurherttuatar ei ymmärtänyt sillä tavoin:
— Tunnetteko von Boosen?
— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko…
— Mitä teidän ei pidä, mitä te ette voi?
Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni kohtasivat Melusinen.
Suurherttuatar näytti ymmärtäneen väärin tämän katseen tarkoituksen.
— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta olen antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän teitä niin tekemään.
Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei ole esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten selvää keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.
Lautenburgin Auroren otsaan ilmestyi poimu.
— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.
Hän mietti hetkisen ja sanoi minulle sitten jo täysin tyyntyneenä:
— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa, joilla hän on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on omantunnontarkka historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt hiukan harkitummin, jos hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.
Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen kirjeen.
— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von Boose pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen hevosensa toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.
Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa kohdat.
Kumarsin hiukan nolostuneena.
Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin Melusinen kättä.
— Hyvästi, ystävä, sanoi Aurore minulle, huomiseen.
Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.
* * * * *
Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä.
Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.
Vignerte kohautti olkapäitään,
— Joku vartija huvitteleikse.
— Sytyttäkääpä sähkölamppunne, pyysi hän.
Kun olin sen tehnyt, ojensi hän minulle kaksi paperia.
— Mitäs ne ovat? kysyin.
— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima asiakirja, jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin suurherttuattaren suosioon ja läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän, nähdä nämä paperit, jottette kuvittele uneksivanne kuunnellessanne kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta. Tutustukaa niihin.
Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen voimakasta, tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä, naisellisia kirjaimia, jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin toimintaan taipuvaa luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta suurherttualta, joka tällä hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon kalkkimaassa kuuman vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin tavatonta liikutusta. Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän tuntumuksen siitä henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin Aurore oli lähellämme. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa tuntenut hänet.
Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen näkyviin. Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:
* * * * *
Puhuessaan Dupuis'n ja Cotonet'n kirjeistä Brunetière on sanonut, että niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja samaa voi likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista. Toisinpäin käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen osoittautui niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen olento, oli kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli ylevä arvosteluissaan, koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin nojautumatta, koskaan herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.
Hän inhosi ylimalkaisia, tyhjiä lauselmia kuin kissa ruoholientä.
Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut hänelle kolme kirjaa: Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents, Les Evocations.
Seuraavana päivänä hän antoi ne minulle takaisin!
— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen, että rakastatte runoutta.
Sohvalla oli muutamia kirjoja. Hän otti niistä yhden ja ojensi minulle.
— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan runoilijat tulevat täyttämään leilinsä.
Hän jatkoi:
— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa hän näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita. Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta. Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi. Kaikkien kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.
Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän
Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä
Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän
kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.
Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta miksi hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen ei hän ole enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian Medea. Sen, mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja Persiasta, jotka ovat meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan naurettavaa. Ettekö ole sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt aamiaista hänen kanssansa Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen minua, sillä hän on kaunis ja ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän ole kreikkalainen tyyppi. Meidän maassamme elää eräs naakkalintu. Se on villi, lentää hyvin korkealle ja käyttää taitavasti nokkaansa. Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka ja eloisa. Rouva de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja lihava kyyhkynen.
— Entä tämä? sanoin ojentaen hänelle Renée Vivien'in teoksen.
— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä, sillä jumaloitsen sitä.
Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle. Sanoin sen hänelle suoraan.
Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän mutisi, en muista enää millä kielellä:
— Sinä olet soma ja minä pidän sinusta, veliseni.
Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen lauseen:
— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni Kirchhaus'iin.
Sitten hän jatkoi tavallisella vilkkaudellaan:
— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan melkein aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset sävelet Melusinen soittimesta.
Eräässä maljassa savusi hyvänhajuinen suitsukakkunen.
Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.
— Pidättekö siitä, kysyi Aurore minulta.
Se oli Reisebilder.[25]
Ja kun ilmaisin Heine-ihailuni:
— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden Heine on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte sanoa: Nordsee ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä olen velkaa hänelle. Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän herttuatar de Berrynne, ja minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.
Ottaen kirjan kädestäni hän ryhtyi sitä selailemaan.
Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta ikkunasta tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy aamunsarastuksen edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan oleva pylväs.
Syventyneenä nyt Reisebilder'iin suurherttuatar ei nähnyt minua enää. Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.
Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin penkille oven viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien jonkinlaista murheellista, surumielistä iloa, tässä samassa paikassa, jonne niin monena yönä olin tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.
Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron jääkylmä vesi, lauloi.
Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen olin kuvitellut.
Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä osittain ollut hänen huoneessaan.
Ich bin die Prinzessin Ilse,
Und wohne im Ilsenstein;
Komm mit nach meinem Schlosse,
Wir wollen selig sein.
Dein Haupt will ich benetzen
Mit meiner klaren Well',
Du sollst deine Schmerzen vergessen,
Du sorgenkranker Gesell!
In meinen weissen Armen,
An meiner weissen Brust,
Da sollst du liegen und träumen
Von alter Märchenlust.
Ich will dich küssen und herzen,
Wie ich geherzt und geküsst
Den lieben Kaiser Heinrich,
Der nun gestorben ist.
Es bleiben tot die Toten,
Und nur der Lebendige lebt
Und ich bin schön und blühend,
Mein lachendes Herze bebt.
Komm in mein Schloss herunter,
In mein kristallenes Schloss.
Dort tanzen die Fräulein und Ritter,
Es jubelt der Knappentross.
Es rauschen die seidenen Schleppen,
Es klirren die Eisensporn,
Die Zwerge trompeten und pauken,
Und fiedeln und blasen das Horn.
Doch dich soll mein Arm umschlingen,
Wie er Kaiser Heinrich umschlang; —
Ich hielt ihm zu die Ohren,
Wenn die Trompet erklang.[26]
Olen prinsessa Ilse,
Ja asun llsensteinissa;
Tule kanssani linnaani,
Olemme onnellisia.
Kostutan päätäsi
Kirkkaalla laineellani,
Sinä unohdat tuskasi'
Surunsairas poikani!
Minun valkeilla käsivarsillani,
Minun valkealla povellani,
Olet lepäävä ja uneksiva
Muinaisista taruista.
Suutelen ja hyväilen sinua,
Kuten olen hyväillyt ja suudellut
Rakasta Henrik keisaria,
Joka on nyt kuollut.
Kuolleet pysyvät kuolleina,
Ja vain elävä elää,
Ja minä olen nuori ja kukoistava,
Minun naurava sydämeni värisee.
Tule alas linnaani,
Minun kristallilinnaani.
Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
Aseenkantajat pitävät iloaan.
Silkkiset laahukset kahisevat,
Rautakannukset helisevät,
Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
Ja puhaltelevat torveen.
Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
Kuten ennen Henrik keisaria;
Peitin käsin hänen korvansa,
Kun pasuuna soi.
Syvä hiljaisuus. Sitten aamu sarasti.
Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun suurherttua astui huoneeseen.
Hän antoi meille merkin istuutua jälleen ja viittasi minua jatkamaan.
Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista, epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta laski perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin koettanut piirtää nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen, argyraspidien päällikön, Polysperschonin, Antipaterin, Antigone Gonataksen ja Demetrius Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän kuunteli minua tehden innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota en olisi suonut aivan niin täydelliseksi…
Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle oli aiottu loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien valtakuntien heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.
Epäröin hetkisen puheessani.
— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen
Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.
Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten
Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.
Tein sen kuitenkin ja hän ilmaisi hyväksymisensä.
— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.
Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen lähdekirjat, ja mainitsin pääteoksen: Droysenin Hellenismin historian.
— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?
En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin vastatessani kieltävästi.
Kello löi yksitoista.
— Joachim, sanoi suurherttua, voitte mennä. Jääkää, herra Vignerte.
Olimme yksin.
— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi ylistyksiin nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta minulla on paha tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun ajatukseni. Nyt on se hetki tullut, herra. Teidän tietämättänne oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka piti eräs Kielin yliopiston professori. Osoittamatta vähääkään puolueellisuutta ranskalaista opetusmetodia kohtaan tämä professori ei voinut muuta kuin kumartaen todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette saavuttanut.
Hän lisäsi äänellä, jossa oli lievä katkeruuden vivahdus:
— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa minun tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että Lautenburgin vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte viedä loppuun asti yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.
— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.
— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte sitäkin niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää, omistautumalla tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi. Jääköön kaikki tämä ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä vaikeuksia vastaan olette saanut taistella, ennenkuin olette saavuttanut suurherttuattaren luottamuksen, jonka hän teille nyt, luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut teitä tarpeeksi, herrani, ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin mitä tapahtui, toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen käytettäväkseen ja koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on vahingoksi hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.
Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin voimakasta liikutusta.
— Teidän korkeutenne, sopersin, lupaan teille…
Hän ojensi kätensä.
— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että kaikki, minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen teette. Se on paras tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille osoitan. Tehtävänne ei tule olemaan aina helppo. Naisella, etenkin kun hän on saanut kokea rakastetun olennon kuoleman, ei ole sitä mielentasaisuutta, josta me miehet ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra Vignerte.
Me olimme hetkisen vaiti. Sitten hän lisäsi.
— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon sen ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut määräyksen palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.
Minä huudahdin.
— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden pfennigin panoksilla!
* * * * *
Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus
Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.
Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan tummanpunainen.
Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla olisi tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla muilla taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään keksinnön, jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien keitinpullojen välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.
Häntä kiihdytti tavattomasti pila, jota Kessel hänestä teki.
Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin räjähdyttää maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat ruveta tekemään tyhmyyksiä.
Myönnän, että olin vain puolittain kuunnellut hänen puhettaan.
— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck, nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.
— Tehkää hyvin.
— Voitteko sanoa minulle, mikä on Kirchhaus?
Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun kiukkuisen katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.
Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton, sananmukaisesti aivan hytki naurusta.
— Mikä hänelle tuli? kysyin minä.
— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.
— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.
— Kuinka, sanoi hän, ettekö sanonut sitä tahallanne?
— Miten?
— Ettekö piloillanne kysynyt häneltä, mikä oli Kirchhaus?
— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin hiukan harmistuneena.
Hän katsoi minuun ja purskahti vieläkin kovempaan nauruun.
— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt parempaa. Kirchhaus, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä Lautenburgissa?
— No mikä sitten?
Mikäkö, saakeli, sehän on hullujenhuone.
* * * * *
Suurherttuatar metsästi kaikkina vuodenaikoina.
Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti yksin metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman palvelijoita, ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä sattuma.
Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin väriset hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli ruuvattu kiinni puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän pani jokaiseen annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean pahvilevyn. Panokset kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä lyijyn numeron.
Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata syrjäyttää häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine von Graffenfried, joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin palatsiin pehmeille turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita savukkeitaan. Korvaukseksi herra de Marçais tuli melkein aina mukaamme. Hän sai siten tilaisuuden näytellä huomiotaherättäviä urheilupukujaan, joita suurherttuatar aina osasi sopivalla tavalla kehua. Hän oli muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.
Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului lehtokurpan läpättävä siipienhavina.
Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli mielusinta ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan palvelija lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta: fasaani vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.
Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua vesilintujen ampumiseen.
Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena punaisena pallona.
Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa. He ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa Dick, suuri sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan liian etäältä ajava, mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren mustansininen espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti Tarass-Bulban koira veljeltä.
Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan. Näen vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen kaksi säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen, kun se naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten…
… Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä, olin jo maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla. Myöhemmin, rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle lapsellista iloa samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin kurppiin.
Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten, jonka nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin paukuttelivat siellä.
Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin sapeli varomattomasti nyhtäisevää kättä.
Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.
Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka hyppii lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa vauhtia korkeassa ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat, hengästyttää metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä, ennenkuin se päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin kömpelösti ja joutuen silloin helposti saaliiksi.
Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen, vaan liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki viistossa, kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia, kauniita punapäisiä palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat parittain ja joilla punertavissa rinnoissaan on kolme höyhentä mustan apilaan muotoisena kuviona…
Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat, nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden väistääkseen laukausta…
Siellä oli kurmitsoja, niin kauniita keväällä, kultahepenissään…
Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat, vaikeimmat ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä- ja sinijuovainen lintu, jota meillä nimitetään taivaanvuoheksi, tavallinen suokurppa, viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä koko lintu, ja, harvinaisin kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn kokoinen.
Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja kun tuuli on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen harmaan linnun, joka häviää.
Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi kuin paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean ilmakehän kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen kasvoilleen. Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen hermostui ja laukaisi aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon taitavampi kuin he, mutta mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen verrattuna.
Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain kurppiin. Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta hohti kuparin karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa. Vesilätäköt kiilsivät vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina. Kivääreistä leimahti joka laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden lisääntyessä kävi yhä punertavammaksi.
Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää. Mutta Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen harmaan linnun.
Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen syöksyi esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.
Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme lähemmäksi. Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista. Siinä ei näkynyt mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi lyijypalan tekemä näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli liitänyt pois.
Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman pään ja suuteli sitä.
VI.
Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia, että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa. Sallikaa minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä, että eräiden hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti auttaa ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä, vaan sen ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten säiliön, käsitellä näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se on täynnänsä ja jotka aina, olkoon kuinka pimeä tahansa, tulevat valaisemaan yötäni.
Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla, että suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän vaiteliaaseen ja itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun seurassani kuin Hagenin.
Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen pitkää leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään, kevyeen, turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean värisillä koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän rutisti kokoon vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon suuria ruusuja, ja silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle matolle.
Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän hetkittäin painoi rintaansa vasten.
Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja yötuuli, joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja ambran huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.
Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme kieltä keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen kolmannen persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.
»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni naimisiin. Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja Hohenzollernien suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin minun.
Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit Samarkandiin, Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea vanhoista aasialaisista kronikoista asioita, jotka saattaisivat sinut unelmoiden syventymään meidän alkuperämme vanhuuteen, ja sinä ymmärtäisit, että teidän Broglienne, teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä nousukkaita meidän rinnallamme.
Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua viettämään yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle niin kovan palan purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon hänen kanssaan ja lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa suuren pöytäkellon, jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan estänyt tämän tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta ratsumiestä Krimin kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa, vuonna 1571, muistaakseni.
Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet tsaaria vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi kipeästi meitä taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä vastaan. Totta on, että mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan. Tjumenin Aleksis, Pietari suuren kummipoika, johti suurta Pultavan taistelua. Vastapalvelukseksi tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan rauhaan. Meillä on eräs teidän Mignardinne tyyliin maalattu taulu, joka esittää häntä karvalakissaan, messukasukan tapaan kirjaillussa turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari oli sallinut hänen pitää, mutta leikkauttanut kaikilta muilta.
Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni isä. Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin kasakoita, jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen puhdasta jälkeä. Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi kaiken saaliinsa saadakseen rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa punaiselle ja musta tuli neljätoista kertaa.
Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin isän eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin ensimmäisen kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy tämä luettelo. Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar oli typerä ja itara. Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen ainoatakaan niistä seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti puolisolleen. Kaikki olivat pikku kasakoita.
Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta hän oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä onkin maailman kaunein uskonto.
Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana, on suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä Hohenzollerien päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se tapahtui. Isäni oli, kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli vannonut voittavansa Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä menettänyt. Hän olisi tosiaan joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi joutua puille, paljaille sellainen, joka omistaa maa-alueita, suuria kuin kuusi teidän maakuntaanne, lukemattoman joukon kasakoita, ja karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat joka vuosi.
Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa — hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla, missä voi tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli tuntemaan äitini. Se tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä iltana Villa des Fleurs'issä yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat juoneet paljon. Silloin isäni tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita, väittäen, että he olivat kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas, jonka oli pakko mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan kenen tahansa.
Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen, joka tulee tänne.
— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi isäni, jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.
— Lyön vetoa, ettet ota.
Kuinka paljon?
— Satatuhatta ruplaa.
— Suostun.
Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa. Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet murhattiin. Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine ja sinä, nuo kolme miestä odottamassa oven avautumista ja sen sisällekäymistä, josta oli tuleva Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät, että hän olisi nainut vaikka Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n ennemmin kuin olisi menettänyt vetonsa.
Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen kasvattajattarensa seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar olisi astunut ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet puolisokseen, ja minusta olisi tullut vähemmän kaunis.
Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei kuitenkaan niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän, koskapa olin vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan voinut oikein tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä syksyn kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla. Isä petti häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta näyttää siltä kuin hermostuttaisi se enimmän miehiä.
Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen kirjoittamansa kirjan: Voyages dans les steppes de la Caspienne.[27] Se ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell. Hänen miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit saada todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti insinöörin rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen palatsista.
Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta pittoreski on jäänyt jäljelle.
Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi luoksemme vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä rakastettava kuin Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin kirjoja. Kuten oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella saadessaan vastaanottaa vieraita.
Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla sorsaparvien viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin kiiltoöljyllä silatut vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko kuvitella, sillä aikaa kuin neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi päähäni partisiipin sääntöjä: kun määräyssana on edessä, noudattaa se pääsanaa; kun se on jäljessä… Minäpä nousin silloin hiljaa, sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin sorsia. Palvelijat menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei suuttunut, paitsi jos en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi. Tämän jälkeen älä ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.
Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään, että hän oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin että hänen ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin viidentoista vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli minua niskaan. Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni mitä seuraisi, ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä väristyksinä ja suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin. Isä tuli sisään, ja luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä. Hän poistui jälleen vieden mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka hän oli jättänyt pöydälle, pikku riistaa varten isä valmisti itse panokset saadakseen ne mielensä mukaisiksi.
Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta, pöhöttynyt kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet ja, mikä kaikista kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun hän suuteli minua. Siitä lähtien miehet ovat aina olleet minulle vastenmielisiä.
Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin Demoonin, Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän Vignynne ja vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi poskiini. Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin lahjoa hänet. Hän määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä halusin, sillä siellä, kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.
Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää hyvin komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin tarpeekseni, että terveyteni palasi.
Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen miellyttävää ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa toimimalla muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli valtiollinen rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä. Lyhyesti, hänet oli karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja, kuten kaikki, hän oli paennut Venäjälle.
Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti Jaufre nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen korkeutensa! kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en siihen asti ollut tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin, Bazard, Karl Marx ja Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea lienevät olleetkaan.
En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle Ylösnousemuksen. Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta maailmasta. Saadakseni neiti Jaufren oikein kimmastumaan annoin selittää itselleni Tolstoin yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä kaunis saavutus!
Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani kotiin Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman ällistyi, kun näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun minä näytin terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan hän jo sitäpaitsi tottunut minun päähänpistoihini.
Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli, oli toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä. Isä lahjoitti sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä, vaimoja ja lapsia, perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden mukaisen yhdyskunnan puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin perustalle: yksityisomaisuus poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.
Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan. Isä luuli minun tulleen hulluksi.
Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni. Asiat menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat öisin ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä minun vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti vapauttanut heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten suunnattomasti he joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei tuntenut, miten he tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että kahden kuukauden kuluttua eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki maanviljelystyökalut. Toiset olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen kvassia. Kun he eivät siis enää voineet tehdä työtä, vetelehtivät he aamusta iltaan ja soutelivat öisin näpistelemään rantaseutulaisia. Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi. Isä suuttui silmittömästi, piti minua mielettömänä ja tahtoi hirtättää vanhan Barbessoulin. Minun hartaista pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin. Siitä lähtien ei minuun enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat nuo ihmiset aivan varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.
* * * * *
Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa aikeissa ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan tekemässä suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen ja heilutti sitä vimmatusti.
Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta vasta tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt, niin kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi minulle, että ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne mahdollisimman hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.
Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla suljettua kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.
Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa saapuisi Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin toimeen ja että lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa. Tässä paraatissa tsaari toivoi näkevänsä myöskin Astrakanin ja Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi Tjumenin ruhtinasta tuomaan brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar», lisäsi hän, »tekisi tässä tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku sisarentyttärensä kanssa.» Unohdin sanoa teille, että olin hänen sisarentyttärensä sen johdosta, että isäni oli mennyt naimisiin Hess-Darmstadtin suurherttuattaren kanssa.
En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni kuunnellessani tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen vain yksi ainoa ajatus: hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari ja koko maailma. Katselin kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta, jonka vastassani näin.
Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta, erittäin taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät joka vuosi matkan Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät tuloksillaan kultaa ylhäisiltä tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle rajattoman luoton, ja kaksi päivää myöhemmin läksin kaupunkiin neiti Jaufren kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle, että minulla oli omat suunnitelmani.
Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä kuin joku alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää käsistäni hyvää tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti jonkun aikaa korvallistaan. Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin vastahakoinen tapaamaan entisiä tuttaviaan.
Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme tähän Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen käytökseni, jolla urheilin.
Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian aikana.
Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt mitään naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä, jotka tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin valintani.
Minulta kysyttiin: Mitä hänen korkeutensa haluaa nähdä?
— Kaikki, vastasin kylmästi.
Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan kävelypukuja, kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.
En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna. Neiti Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle, että nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin hänet pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli tullut mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista tunsin itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.
Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko ajan niin paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja antoi määräyksen neiti Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello kahdeksan Gabrielin puistokadulle Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa teille, että kahdeksan aikaan siellä ei ollut minua vastassa ketään. Istuuduin penkille odottamaan. Ajan tappamiseksi kaiversin pienellä kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni silmukassa, nimeni tuohon penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.
Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella hiukan minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle laatikon Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa knalli. Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen jostakin Offémont-kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa oli Jouy-kankaalla vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi nähnyt, miten suuri työ minulla oli pidättää nauruani, niin suuri, että kovasti hämmästyin kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän. Kääntyessäni huomasin isäni. Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten jotakin, ettei tässä nyt enää saisi edes leikkiä laskea… Kuunvalossa näin hänen harmaan knallinsa aivan luttuun lyödyksi.
Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään syömään Ritziin ja sitten maata.
Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien ääressä kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti. Isä oli täällä enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella. Hän esitteli minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan, Charles Derennes'in, hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n, Maurice Rostandin. Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine kuoripojan ilmeilleen. Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme, ja hän on luvannut tulla minua tervehtimään Lautenburgiin.
Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi kuin vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille. Olisittepa nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle, että isän oli määrä tavata meidät kello kaksitoista ja että oli noustava.
Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän nimen olin kuullut Laurentissa.
Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni, opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt siellä. Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä, jota saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä kyllästetty pikku hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli rouva Falliéres. Silloin koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa laulua, jonka loppukerto oli:
La Tante Julie.
La Tante Octavie,
La Tante Sophie,
Le cousin Léon,
L'oncle Théodule,
L'oncle Thrasybule,
Les cousins Tibulle
Et Timoléon.[28]
Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti koko tätä joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla ikävystyneeltä.
Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut muita kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille osoitettiin myrskyisää suosiota.
Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai ette, mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää ollut sama nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni, toinen tumma, nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan ruusunpunaisessa puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi, tietämättään puhuen totta. He söivät leivoksiani ja joivat samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen, hyvin onnellinen ja toistelin jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!
Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin käänsin huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan kourallisen kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin melkein kaikki kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta kultarahaa, joiden päälle herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.
Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä salista olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:
— Lili, Lili, tuolla on Lilli Eläköön Lili!
Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen etunimensä vuoksi, joka oli Wassili.
Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää tyttöä, että oikein kadehdin heitä.
Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli tukala työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili avopäin:
Caroline, Caroline,
Mets tes p'tits soulien; vernis.[29]
Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.
Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin eräiden muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.
* * * * *
Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta, joka ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty tapahtuvaksi 15 p:nä toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti toimittava.
En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa. Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset patroonavyöt. Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta, valkoiset patroonavyöt ja kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija on 75 cm ja josta he ovat saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä on käyrä sapeli, johon Aralin muhamettilaiset kasakat kaivertavat Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja pitkät keihäät.
Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen sijalle samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella, kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti joukkonsa katselmuksen. Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää, mutta se riitti luomaan näihin komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen, että saattoi hyvin kuvitella, miltä he tulivat näyttämään toukokuun kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje Selossa.
Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia. Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia, rajumyrskyjä eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän hevosensa samoin. Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin puuskuttavan ja viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut näitä eläimiä, ei kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.
He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka tarvitsivat kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen. Me, jotka käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.
Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi piti seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka. Heidän haltuunsa olin uskonut puvustoni.
Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin suunnitelman, oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon Talvipalatsissa, ja jo ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen vastaanoton. »Ah», sanoi hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin hyvin, että hän huomasi minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja kutsui serkkuni suuriruhtinattaret esitelläkseen minut heille. Annoin Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua Kaukasian rubiineista, joiden sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku tytöille punahelmiset kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta timantista tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli pelkkää safiiria ja säihkykiveä.
Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat olivat lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.
Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin kaunista.
Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla. Preobrasenskin rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän kasakat saivat olla kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos. Olin siitä aluksi kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen johtuneen siitä, että he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari piti heitä huolellisesti piilossa antaakseen heidän sitten loistaa suuressa loppuparaatissa.
Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.
Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti joka taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien univormussa.
Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja kenraalien seurassa.
Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani. Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään. Adalbert on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen. Pidän enemmän kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että Saksassa ei tule ikävä, kun hän pääsee valtaistuimelle.
Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin, etten tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin; pienimmästäkin äkäilin neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että ennakolta aavistin kaikki ne harmit ja ikävyydet, joita olin saava kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.
Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin häikäisevämpi kuin ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä, kun hän näki isäni univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi kilpailla Tjumenin ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka, hänen vasemman olkansa päällä piti kiinni punaista turkisviittaa, keisarinnan timantit näyttivät moabitilaisen porvarisrouvan viheliäisiltä helyiltä.
Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että ylläni oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame, hyvin yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja koristuksina yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä vaikutusta, jonka tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä suurenevatkaan», sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden, punaisen hameeni, jossa ei ole muita kuin rubiineja!»
Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa, vilkkaassa valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta pysyäkseen mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin haikarat. Tanssin kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia pukuni johdosta ja sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton itsevaltias, kosk'ei hän ollut koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi asettamasta ainakin kuusi väriä pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut ihmeellistä ja että minun pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että olin oikeassa ja ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle verrattoman koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon hullunkurisia juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän vei minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle: »Tahdikkuutta, Fritz!»