III. PARAABELIN-MUOTOISIA.

            Elämäss' mi äkäyttää,
            Kuvass' meitä miellyttää.

Selitys antiikiseen gemmiin.

    Tuoss' seisoo nuor viikunapuu
    Puutarhassa komeassa,
    Sen vieress' pukki partasuu
    Juur kuin sit' vartioimassa.

    Vaan, kviriitat, te petytte!
    Ei suojass' puu oo vainen;
    Ja tuolta eikö lentele,
    Jo joutuin kuoriainen.

    Jo saapuu sankar taustoineen
    Sek' ahmii lehväsissä,
    Ja pukki, samaa tehdäkseen,
    Myös näyttää hääryksissä.

    Siis puuhut, melkein latvatta
    Ja ilman lehtiä noita,
    Kas, seisoo vallan kurjana,
    Rukoillen jumaloita.

    Täss' oppi töille nuhteeton,
    Te lapset nuorukaiset:
    Ain' haitaks puille kauris on
    Ja myöskin kuoriaiset!

Kissan piirakka.

    Jos luonnontutkijan tunnus on
    Tyven katse kaikkialla,
    Niin mittaus jälkiään seuratkoon
    Varovasti, vaan luottamalla.

    Kyll'p' yhdess' ihmislapsessa
    Voi löytyä molemmatkin,
    Vaan ett' ne kaks on toimea.
    Sen myöntänee toroisatkin.

    Ol kerran kokki, kelpo mies,
    Jok' veitseään ei säästä;
    Häll' johtui mieleen, mistä ties,
    Myös pyssymieheks päästä.

    Siis aseiss' metsään vihreään,
    Miss' otuksia hyppi.
    Siell' heti kissan kaasi hän,
    Jok linnunpoikii nyppi.

    Hän kissaa katsoi jänöksi
    Sek' pysyi tuumassansa,
    Sit' piirakkoihin paistatti,
    Syöttääkseen vieraitansa.

    Vaan näistä nenäkkäämmät taas
    Hänt' haukkuu heittiöksi:
    Sill' kissaa, jonka kyttä kaas,
    Ei kokki saa jänöksi.

Istunto.

    Tässä on, missä omilla nimillänsä
    Piti kirjaimet muinoin istuntojansa.
    Punavaatteisin puetut äänikät
    Esi-istuimissa pöystelivät:
    A, E, I, U ja myöskin O,
    Aika outoa melua pitivät nuo.
    Tuli kankein askelin kerakkeet sitten,
    Vaan pyytämän lupaa ens täytyi niitten;
    Heille armas onkin esimies A,
    Siis hekin ympäri istua saa.
    Vaan seista täytyypä toisien.
    Kuni Ph, Th ja semmoisten.
    Sitten juteltiinpa jos mitäki:
    Tuo sanotaan akateemiaksi.

Legenda.

    Erämaissa muuan pyhä mies
    Kummastuksekseen kerran kohdata ties
    Pukkijalkaisen faunin, jok' puhuupi:
    Herra, rukoilkaat e'est' meikäläisien.
    Että meitäkin päästettäis taivaasen,
    Iki-iloihin; meitä niin haluttaisi.
    Vaan pyhä mies tähän vastaapi:
    "Sun anomukses ei täytetyks' tulle,
    Ja tuskin pyyntösi myönnetään sulle:
    Et enkeliks pääse, sa onneton,
    Kas sulla kun pukkijalka on".
    Tähän vastavi konna hurjasti:
    Mitä koskee teit pukkijalkani?
    Oonpa usein ma nähnyt monetkin
    Aasi-päineen pyrkivän taivaisin.

Kirjaileja.

    Ympär ketoa pitkin purosta
    Puutarhansa poikki
    Hän poimii kauniimmat kukkansa,
    Ja syömensä sykkivi iloisna:
    Tuolla kultansa tulee! — Voi onnea vaan!
    Yhteen myhäilyyn vaihtaa hän kukkiaan.

    Naapur tarhuri katsoa tirkistelee
    Yli aidan: "Noin hupsu en ole mie.
    On minunkin hauska kukkiain hoittaa
    Sek' hedelmäin linnuilta varjella koittaa,
    Vaan kypsät: Rahaa, ystäväni!
    Ken maksutta puuhata viitsisi?"

    Tässä kirjailiaa te näette kaksi:
    Toinen tuotteitans ympäri ripoittelee
    Ystävillensä sekä yleisölle,
    Toinen tarjoaa itseään tilattavaksi.

Arvostelia.

    Kävi hiljan vieras luonani,
    Ei ollut mulle juur vaivaksi:
    Sain arkimuonani etehensä.
    Hän söikin vatsans pakollensa,
    Sitten päällisiks, mitä löytyi vain,
    Mutta, tuskin syötyään atriain,
    Jo kylään veitikka luunsa viepi,
    Siellä ruokiani jo moitteleepi:
    "Soppa ois voinut olla lihavampi,
    Paisti kypsempi, viinit makeampi."
    Tuota koiraa! Tuhat tulimaista!
    Lyö se kuoliaks'! Se on arvostelia.

Taitolainen ja tutkia.

    Oli kerran pojalla kyyhkyinen
    Sangen kaunis väreist' ja muust'.
    Aivan rakkaana pitikin poika sen.
    Sekä syötteli omasta suust'.
    Ja niin ihaili poika kyyhkyään,
    Ett'ei voinut iloita yksinään

    Eli kettu likitienoolla täss',
    Vanha, kokenut, viisas ja kielekäs;
    Oli tutuksi joutunut pojalle tälle,
    Jo turhiaan monesti jutellut hälle.

    "No, näytänpä ketulle kyyhkyäni!"
    Pian kettua pesästään tapasiki:
    "Kas, kettu, mun kyyhkyni, lintusein, kas!
    Ootko moista sa nähnyt, virkappas?"

    "Anna tänne". — Hän antoi. — "No, kyllä kai;
    Vaan onpa puutteitakin, eikö vai?
    Sulat, näetkös, lyhyet muodoltansa".
    Jop' alkavi kyniä paistiansa.
    Poika huus'. — "Pitää laskea pitempiä,
    Näm' ei kannata, korista".
    Jopa paljas on — "Peto!" — ja repaleissa.
    Pojan pakahtuu syömensä.

    Joka pojassa tunteepi kuvansa,
    Hän ketuilta olkoon varoillansa.

Neoloogeja.

    Nuorukaisen kerran kohtasin ma;
    Minä kyselin ammattiansa.
    Ma pyrin — niin kuului sanansa —
    Enk' suinkaan voimiain säästä,
    Kas talonmieheksi päästä.
    Ma virkoin: sen hyvin teette te,
    Ja toivoin, ett' pääsisi perille,
    Vaan kuulin sitten, ett' taatoltaan
    Hän perii ja myöskin maammoltaan
    Joukon somia ritari-hoviloita.

Voi, omituisia päitä noita.

Näristäjä.

    Muuan nokkaviisastelia,
    Joka, teräskauppiaan puodissa
    Minkä pöydänteellä vaan nähdä saapi
    Kuin jos omia olisi, tarkastaapi,
    Heti valmis ol malttavaisen tään
    Kaikki kiiltokalunsa näpläämään,
    Net arvaen hupsumaisesti:
    Kehnot kalliiksi, hyvät huokeiksi;
    Mitään ostamatta sitt' pöyhkeänä
    Jo pötkivi taasen tiehensä.

    Tämä vihdoin kauppiaa harmitti.
    Konstilukon juur tulipunaiseksi
    Hän oikeaan aikaan kuumentaa:
    Nokkaviisas jo tulee, huudahtaa:
    "Ken tuollaista sallisi ostaessa!
    Kas teräs on tuiki ruostehessa!"
    Ja hapsii käsin molemmin —
    Ja kiljuu äänin kurjimmin.
    "No", kysyy kauppias, "mitä on?"
    Hän vinkuu: "Pila kunnoton!"

Nalkuttaja.

    Me ristin rastin ajamme
    Asioitamme, huviamme,
    Vaan takaa ain' nalkuttelee
    Ja haukkuu jäljessämme.

    Niin Halli meidän tallista
    Myös seuraa polkuamme,
    Ja todistaa sen haukunta
    Vaan että ratsastamme.

Mainioisuus.

    Sekä suurill' ett' pienillä silloilla
    Monenlaisia näet Nepomukkia:
    Rautaisia, puisia, kivisiä,
    Jätin korkeita, nukkeen-pieniä.
    Kaikki kumartaa heitä, kosk' sillalla
    Pyhä Nepomuk heitti henkensä.

    Jos joku nyt päine, korvineenki
    On julistettu pyhimykseksi,
    Tai josko on pöövelin käsissä
    Hän täytynyt heittää henkensä,
    Niin jopa jo on sitä laatua,
    Että kauas kuvassa loistaa saa.
    Puunpiirto ja vasken kaikkialle
    Hänet tarjovi jo koko maailmalle.
    Ja jokaiseen tyydytään muotohon
    Jos alla vaan hänen nimens on;
    Kuin itse Herra Kristuksenkin
    Ei ole käynyt juur paremmin.
    Ihmislapsille kummituksena,
    Puoli-pyhänä, puol'-katuvaisena,
    Niin näemme myös herra Vertheriä
    Puupiirroksen kunniakehässä.

    Sepä todistaa vast hänen arvoansa,
    Että kurjimmilla nyt kasvoillansa
    Hän markkinoille kas kuljetaan
    Sekä krouvein seinihin ripustellaan.
    Kukin näyttää voipi sauvallansa:
    "Kohta kuula särkeepi aivujansa!"
    Sitten huokaa oluen ääressä:
    "Jumal' kiitos, ehjä olen mä!"

Narrin jälkilause.

    Mont hyvää teost' oon tehnyt ma,
    Teille kiitos — se mua ei huoleta.
    Ma arvelen: tässä mailmassa
    Kaikki kyllä saa vihdoin paikkansa.
    Jos kiitetään, kun tyhmiä tein,
    Jo nauraa rinnassa sydämein;
    Jos hyvistä töistä mä haukutaan.
    Ma pysyn tyynillä mielin vaan.
    Jos mahtavammalta saan selkähän,
    En siitä ma ole millänikään;
    Vaan jos mua loukkaa vertainen.
    Niin kylläpä hänet löylyttelen.
    Mua onni jos nostaa pilviin, no:
    Ma laulan in dulci jubilo;
    Vaan alas kun sitten pyörä mun saapi,
    Ma arvaan: kylläpä taas kohoaapi.
    Ma päivänpaisteella sure en,
    Että piankin taas tulee talvinen,
    Ja lunta kun alkaa tuiskutella,
    On hauska mun reellä ajaella.
    Jos aseunnun vaikka kuinka ma,
    En pysähtymään saa aurinkoa,
    Ja vanhaa kulkua ainiaan
    Täällä kuljetaan alusta loppuun vaan:
    Herrat, palveljat päivä päivältä,
    Pukee päällens ja riisuvat päältänsä,
    Oli joku vaikk' kuinka oiva ja suur,
    Hän syö, juo, nukkuu kuin halvat juur.
    Siis aina oon reipas ja huoleton;
    Ken minua seuraa, hän viisas on!

IV. KOMMAN-KALTAISIA.

            Aate vankka ytimes,
            Vilkas käänne päättehes.

Kieli.

    Mi rikas, mikä köyhä taas!
    Mi heikko, mikä väkevä!
    Onk' aarre rikas piilossaan?
    Säilyssä miekka mahtava?
    Sa peitteet poista hellästi:
    Jo kohoo onnes hymysuin!
    Sa miekkaan tartu, voimakas,
    Ja voitto, kunnia palkkasi!

Huokaus.

    Oi, paljon säästöä ois,
    Ja pikemmin perille päästä vois,
    Jos hitaus, halu ei vaivais meitä.
    Mit' onnea päällä maan,
    Jos ei ois viiniä vaan
    Eikä naisen kyyneleitä!

Edistyminen.

    Tahdon kyllä paremmaks
    Tulla, vaan en tulle!
    Paremmaksiko sinua?
    Opeta se mulle!

    Pyrkisin myös paremmaks
    Tuota sekä tuota!
    Paremmaksiko meitä, vai?
    Poijes meidän luota.

Naamakuva.

    Jos joskus kelpo vainajaa,
    Herra raatimiestä tai pastooria,
    Hänen leskensä antaa kupariin piirtää
    Sek' alle muistovärsyä viiltää,
    Siinä sanotaan: Päine, korvine
    Täss' näette herraa se ja se!
    Te näette silmänsä, otsansa,
    Vaan aivujansa viisaita
    Sekä kaikki kunnon toimiansa
    Oi ette tähdä naamastansa!

    Niin, Lotta kulta, minunki.
    Täss' lähetän sull' mun kuvani:
    Sa näet otsani, vakava ain',
    Tulisilmäni, liehukutriain —
    Kaikk' kurjat kasvoni näyttää tää.
    Vaan rakkauttani, oh' et nää.

Sotamiehen turva.

    Mitäs poikien on ollakkaan?
    Neidot mustat, leivät vehnää vaan!
    Huomi tuopi toisii tienoia:
    Leipä musta, neidot nisuisia.

Tehtävä.

    Miks kaikki toki niin tolkkutonta?
    Täss' voimia, tässä myös tahtoa.
    Tahto haluvi, voima valmis on,
    Ja aika on melkein loputon.
    Siis maailmaa tutki sa tarkkaan vaan
    Miss pysyvi lujasti koossaan
    Ja missä on hajoamaisillaan.

Nerollista tointa.

    Näin vierritän ma tynnyriäin,
    Kuin pyhä Diogeno eteenpäin.
    Kosk' totta tuon, kosk' leikkiä vain.
    Kosk' hymysuin, kosk' vihoissani;
    Yht' illoin, toista huomeltain,
    Ei mitään juur, vaan jotain ain'!
    Niin vierritän ma tynnyriäin,
    Kuin pyhä Diogeno eteenpäin.

Ihmisvihaaja.

    Noh, ihmisiä nyt periköön hiis!
    Jop' olen hulluksi tulla!
    Ei heille vasta, ma päätän siis,
    Oo silmäystäkään mulla!
    Heist' pitäköön huolta taivonen
    Tai itse piru jos puuttuu! —
    Vaan tuskin taas ma näen ihmisen.
    Jo vihani lemmeks muuttuu.

Seura-elämä.

    Kerran suuresta iltaseurasta
    Kulki hiljainen oppinut, kotia.
    Hältä kysyttiin: Mitäs te piditte siitä?
    "Jos ne kirjoja ois, en ma lukis niitä".

Probatum est.

    A.
    Te olette ihmisvihaaja?

    B.
    En, ihmisiä en vihaa ma!
    Ma vihaajaksi kyll' olin tulla,
    Vaan siitäpä löytyi keino mulla.

    A.
    No, kuinka te pääsitte pulasta?

B.

Ma elelin erakkolaisena.

Alkuperäistä.

    A.
    Sua tylkii nautinto veden tuon?

    B.
    Ma paremmin raittiista lähteest' juon.

    A.
    No, siitähän jokikin lähtee juur.

    B.
    Vaan eroitus kumminkin on suur:
    Mit' edemmäksi hän matkustaapi,
    Sit' enemmän liikamakua saapi.

Ominaisille.

    "Ma", kerskaa X, "en mihinkään kuntaan kuule,
    Enk' ketään myös ma mestariksi luule;
    En eläviä koskaan seuraa ma,
    Enk' oppia myöskään ota kuolleilta".
    Tää lause ehkä selittää voi näin:
    "Ma olen narri omin päin".

Tokisille.

    Erlaista yhteen sovittaa ei kestä!
    En teit' jos missä syömästä ma estä:
    Te ootte uudet, minä vanhoillain;
    Jos mitään tehkäät; mulle rauhaa vain!

Parahimmille.

    Ma kernaasti katselen kuolleita,
    Ol kuinkapa loittona toimensa;
    Vaan kanssa jalojen uusien
    Tok paremmin kilpain riemuitsen.

Pidättävää.

    Mi työksennellä oliskaan,
    Jos löytyis oma pohja vaan,
    Mutt' aattees oudon suonissa
    Sua lyöpi vasten kuonoa.

    Miks' opettajana en pysy? Siksi
    Ett' oppilaat pyrkivät opettajiksi.

Nöyryys.

    Kun mestarein töitä ma katselen,
    Näen, minkä he tekivät, muuta en.
    Olen omia katselemassa käynyt:
    Näin mitä mun olisi tehdä täynnyt.

Mitenkä sitten?

    Jos itse ma antaun orjaksi,
    Niin pilkaksi joutuu kohtaloni:
    Vaan jos ma herroiksi pyydän päästä,
    Ei suinkaan ihmiset mua säästä:
    Ja jos ma sinä, kun olen, jään,
    He sanovat: Tuosta ei mihinkään!

Elämänlaatu.

    Sa ilmain, valtavain oikuille
    Et kulmakarvasi supistane;
    Siis, kaunottaret jos mutkii kuin,
    Sa pysyös vallan hymysuin.

Turha vaiva.

    Sa otat päälles se vaiva suur
    Ett' jokaista varoittaa sivumennen.
    Miks'ei — vaan se virka ei kannata juur:
    He rientävät pauloihin kuni ennen.

Paras.

    Jos syömes sykkii, pääsi soi —
    Et parempaa halua saata:
    Ken eksyä ei, eik' lempiä voi,
    Hän pankoon hautaan maata.

Mun mieheni.

    Mun mieheni leikitteliää toi,
    Joka seuraa tuulella pitää aina!
    Ken joskus pilaa ei laskea voi,
    Hän syömen puolesta paljon ei paina.

Memento.

    Sallimusta kyllä vastustaa
    Sopii, mutta joskus selkään saa;
    Jos et sitä siirtymään saa tieltä
    Poijes — noh, niin pötki sinä sieltä.

Yks kaikki.

    Jos rietas olen, niin kärsiä saan,
    Jos lauhkea, alati kestää vaan:
    En syynalaisuudesta pääse — siksi
    Ain' yhtä kaikki jos pyrin miksi.

Elämän ohje.

    Jos haluut herroiksi rakennella,
    Et mennytt' aikaa saa surkutella,
    Et suuttua, onnes jos mitä suopi,
    Vaan nauttia sen, minkä nyky tuopi.
    Et ihmisvihalla syömes peittää,
    Vaan huomi Jumalan haltuun heittää.

Tuori muna paras.

    Niin, innostusta mun tosiaan
    Sopii verrata syömäsimpsukkaan,
    Mi ruoka, jos sitä et tuorna syö,
    Myös inhottavasti vastaan lyö.
    Ei intoa, kuni silakkaa, suotta
    Voi suolassa pitää monta vuotta.

Itsetunto.

    Kukin tok' on ihminen! —
    Jos hän tarkastaapi:
    Ett' ei luonto häntä myös
    Loukkaa, nähdä saapi.
    Riemut, tuskat monetkin
    Häll on omanansa:
    Mitäs muuta siis kuin ain'
    Olla oivillansa.

Arvoitus.

    Hän vel' on monist' veljeksistä
    Ja kaikess' heidän vertaisna,
    Hän jäsen monist' jäsenistä
    On suuren isän vallassa;
    Vaan harvoin on hän näkyvissä,
    Juur kuni ottolapsi ois;
    Hänt' esiin päästetään vaan missä
    Ei hänett' toimeen tulla vois.

Vuodet.

    Aivan kohteliaat ovat vuodet nuo:
    Ne toivat eilen, he tänään tuo!
    Ja niin me nuoremmat elämme täällä
    Kuin taivaan lintuset hyvällä säällä.

    Vaan sitten äkkiä vuodet, kah!
    Jo hylkäävät mukavuutensa:
    He eivät lahjoita, eikä laina,
    Vaan päivä päivältä ryöstävät aina.

Vanhuus.

    Mies sievä tuo vanhuus: ovea
    Hän monesti kylläkin kolkuttaa,
    Vaan kun ei keneltä kuule: Hoi!
    Eik' iäksi ulkona jäädä voi,
    Niin ovesi itse seljälle luo.
    Sa kohta: Aika tolvana tuo!

Hautakirjoitus.

Laps ynseä, — jäntevä nuora, Nuorukainen pöyhkeä, suora, Mies toimihin valmis aina, Ukko, oikut jon paljon ei paina! Siis piirtäkäämme kivehen: Hän tosin oli ihminen.

Esimerkki.

    Jos minulta malttia puuttuu milloin,
    Maan kärsiväisyyden ma muistan silloin,
    Mi kappale myös, kuni kerrotaan,
    Ain' iäti ympäri kiertää vaan.
    Kai samaa vaatia myös saa multa:
    En muutahan tee kuin maammo-kulta.

Päinvastoin.

    Jos pulassa ovat rakkahamme,
    Me vakaasti sitä valitamme;
    Jos onnen helmassa vihollinen,
    Me tuskinpa käsitämme sen.
    Päinvastoin: — juhla syömellemme,
    Me kaksin kerroin riemuitsemme.

Ruhtinaan ohje.

    Jos ihmisiä et aatteen teille
    Sa tahdo päästää, tee huvia heille;
    Vaan jospa suot heille onnen teitä,
    Niin keritytä ja suojele heitä.

Petos tai valhe?

    Saako pettää, viekastella?
    Ei, sanon ma!
    Jos tahdot valhetella,
    Älä ahnasta.

Égalité.

    Me emme tavoita parempia,
    Me kadehdimme vaan vertaisia.
    Se kaikista suurin kadehtia,
    Jok' jokaista pitää vertaisna.

Verta verrasta.

    Taskus jos on ummellaan,
    Rakkautt' se sull' ei kanna;
    Käsi kättä pesee vaan:
    Haluut ottaa, no, niin anna!

Aika ja aviisit.

    A.
    Te ette rakasta sanomia?

    B.
    En, sillä he palvelee aikaansa.

Ei hätäillä.

    Ei kaikki yhtä haavaa, hätäkellot!
    Kun sulaa lumi, vihertyvät pellot.

    Ei puolustaa auta, eik' vastustaa:
    Jos ne ruusuja on, kyll' he kukkia saa.