Kukin vuorostansa
Luonnon herran luo
Astuu: Aadam heille
Nimen keksii, suo.
* * * * *
Kiitos Jumalalle
Viisaudestaan,
Vielä suuremmasta
Rakkaudestaan,
Joll' on ihmislapsen
Luonut kuvakseen,
Sekä lunastanut
Morsiamekseen!
Kesä-illalla.
Maaseudun rauha, hiljaisuus
Täyttääpi koko luonnon:
Nurmella kesän ihanuus,
Lahdella lainejuonnon
Hiljainen tuuli läikyttää,
Koivut ja kuuset huojuu,
Pääskynen lentää, visertää,
Kukat ja heinä tuoksuu!
Kaikki on tyyntä, rauhaisaa:
Aurinko laskullansa
Metsät ja järvet kaunistaa
Kirkkaalla kullallansa;
Taivahan tyyni avaruus,
Siintävä järven pinta —
Niin on tään illan sointuisuus,
Kuin tyyni ihmisrinta.
Oi, ei! Jo läpi kaiken tään
Sydäntä särkeväinen
Käy parku: lapset itkemään
Sai joku äkkinäinen
Vahinko, vaiko ynseys,
Itsekäs, häjy sydän?
En tiedä — mutta pettymys
Nyt särki soinnun hyvän.
* * * * *
Samoin täällä maassa synnin
Epäsointu ainiaan
Särkee soinnun, parku julma
Nousee Herran ihanaan
Taivahasen; kärsimysten,
Synnin tuskan sullomat
Itkee päivät pääksytysten
Kyyneltulvat katkerat.
Taivahassa kuulee Herra
Valitusta vaikeaa,
Rukousta synnin maasta,
Epätoivon parkunaa:
Oi, josp' aina rukoukses
Hänen luokseen kohoais,
Niin ois suuri lohdutukses,
Hän sun työsi siunoais.
David paimenena.
Iloisesti paimenpoika
Harppuansa soittelee —
Metsä kaikuu, vuoret vastaa,
Lammaslauma kuuntelee.
Mieli täynnä innostusta,
Silmä kirkas leimahtaa:
Jumalalle kiitoslaulu
Sydämmestä kuohahtaa.
»Suuri Luoja, Jumalani,
Kaikkivoipa, armias!
Maan ja meren aarteillensa
Valmistelit sanallas.
Linnut ilman lentäväiset,
Kalat veden, myyrät maan,
Pedot, karjan kaikellaisen,
Puut ja ruohot kukassaan,
Kaikki maassa matelevat,
Taivon tähtitarhoilleen,
Salamatkin säkenöivät,
Virrat, vuoret lumineen,
Kaikki luonnon ihmevoimat
Taiten laitoit liikkumaan:
Kukan kunkin kohdallensa,
Auringonkin paistamaan.
Pieni siemen synnyttävi
Kasvikunnan kaunehen,
Päivän säde elvyttävi
Luomakunnan kuollehen,
Mutta suurin luonnonihme
Olen itse, ihminen,
Alempana enkeleitä
Kuva Luojan suuruuden.
Kiitos, Herra, armostasi
Ihmislasta luodessas:
Että annoit sieluhuni
Elon omast' elostas.
Mutta synti saastuttaapi
Ihmissielun langenneen:
Anna armost' anteheksi
Erhetykset eksyneen!
Kiitos, armos avarampi
On, kuin taivas tähtineen,
Totuutesi korkeampi
Kuni vuoret lumineen».
* * * * *
Siten David Harppuansa
Soittelee ja laulelee;
Herran Henki sieluansa
Liikuttaa ja hallitsee.
Sankari.
(Raittiustyön satavuotis-juhlana 1885).
Kau'an ryhmää Laokonin,
Kärsimistä katkeraa —
Myrkkyhammas käärmehissä
Lapsinensa surman saa —
Ihmetellen urhot itki,
Hellät naiset kasteli
Kyyneltulvin, lapsukaiset
Vaikeroiden katseli.
Äiti lasta rintoihinsa
Tajutonta painaltaa,
Kuni katsois armahansa
Tuskallista kuolemaa,
Käärme kuni väijyksissä
Salaa lasta vainoais;
Äiti huokaa rauhatonna,
Vavahdellen rientää pois.
Kovan kovaan kohtaloonsa
Sortuu urho lapsineen:
Apua ei mailma kaikki
Hälle valituksineen.
Tuhat vuotta tuskiansa
Kärsinyt, hän vieläkin
Kärsii yhtä kipeästi,
Hellin ihmistuntehin.
Mutta kerran hellämieli
Sankari sen nähdä saa:
Ja hän päättää käärmehistä
Sukukunnan kirvoittaa!
Häll' on loitsut vallassansa,
Joilla myrkkyrenkahat
Aukoo toisen toisestansa,
Kivut häätää kauheat.
Syvät synnyt kuultuansa,
Maininnaiset Manalan,
Käärme kirpoo uhristansa,
Myrkky-virran palavan
Syöksee kohti auttajata,
Hänet uhkaa upottaa:
Mutta tyynnä, voitollisna
Tämä työtään kiiruhtaa.
Sata vuott' on sankarimme
Kirvoitellut kirotun
Käärmehen jo käärehiä:
Suur' on ilo autetun!
Lapset laulaa kiitostansa
Ympärillä auttajan,
Toiset isää irroittavat
Kera viisaan voittajan.
Tuhat kertaa tuhat määrin
Vapaana jo lapset käy,
Mutt'ei vielä kirotuista
Kahlehista päätä näy.
Mutta voitonkatsannolla
Rohkeasti toimessaan
Sankari on lasten kanssa;
Kerran voitost' iloitaan!
Vieraalla maalla.
Kolkko on kylmyys ilman,
Usvainen ikijää:
Rintani tultakin talven
Tuimuus jäähdyttää.
Kaukana maani on armas:
Aaltova läikkä, kun' yö
Illan ja armahan aamun
Välillä, vaahtoen lyö.
Kaukana armahin kansa,
Kieltä mi kauniinta maan
Haastaen, äitini kieltä,
Raatavi halmeitaan.
Kaukana kultani kallis,
Päiväni tähti ja koi,
Jonk' olo läsn' oli tulta,
Kukkaa kuiskaus loi!
Maailma ots' oli kirkas,
Silmässä päivä ja yö
Ihmiskunnan, ja onni,
Tultahan leikkien lyö!
Kaukana maani on armas,
Kaukana kansani — oi!
Kaukana kultani kallis —
Kaihoa lauluni soi.
Väinön laulu kanteleellensa.
Kuule, kaunonen kanteleeni!
Sa soitellos sävel Sulonen!
Ma jätän leikkimä-tantereeni:
Jää hyvästi, elo ilonen!
Sa soitellos elon ikiriemut
Ja surun soittaos sävelet,
Kaikill' antaen silkkihienot,
Kullan kirkkahat lauluset.
Sielun tuskista suru-kielet
Nivo, niillä sä hivele
Ihmistunnetta, kaikki mielet
Kaiho silkillä sitele!
Ilon hurmaavat sulo-äänet
Taivahalta sa lainatkos;
Maan sa täyttänet niillä, ääret
Riemun rantojen mitatkos!
Mutta kuoloa vuottavalle
Väsyneelle sa soitta'os
Sävel hiljainen, taivahalle
Mi sielun kantaa, ja — vaipuos!
Tyhjyys.
Tyhjästä Luoja maailman loi,
Tyhjäst' on alku elon.
Vaan tyhjyys sieluni, oi, oi…
Ken elähyttä mielen voi?
Ken siitä tekee selon?
Oi, tyhjyys, suuri avaruus!
Sun pintas oiva taulu:
Tyhjyyttä kaikk' on ihanuus,
Tyhjässä häärii kavaluus;
On tyhjää itku, laulu.
Jos minne tässä silmät luon,
On pimeys ja tyhjyys
Vaan kaikkialla; mutta tuon
Tyhjyyden yli nousta suon
Jos katsanton', on pyhyys.
Vaan mitä tyhjyydessä nään?
Oi! Sielut kärsii, vuotaa
Sydämet verta särkyneet,
Ja mielet murtuu eksyneet:
Ne sovitusta huokaa.
Voi katumusta synkeää,
Voi sielun sala-vaivaa!
Se voimat murtaa, painuu pää,
Kuin kukka kuihtuu elo tää,
Kun tuskan tuli kaivaa.
Vaan tyhjyydessä sanallaan,
Luo Herra: Usva haihtuu,
Niin uutta voimaa sielu saa,
Ja katuvalle uusi maa
Vihertää; tuska vaihtuu
Lepohon mielen, tyveneen
Myös rauhaan, missä usko
Saa kestävyyteen hiljaseen,
Ja toivo viittaa autuuteen,
Kuin kirkas aamurusko.
Pajassa.
Oi, tuli kirkas,
Tähtöset kauniit.
Voi, väri-vaihtelot
Ahjossa — oi!
Valkeat liekit,
Armahan armaat
Tuliset kielet,
Ken teitä loi?
Syömmeni myöskin
Ahjo on: siellä
Himmeä toivon
Tähtönen vaan
Tuikkivi toisin
Vuoroin, lieke
Uskon on toisin
Loistehessaan.
Rautoa liekit
Leimuvan ahnaat
Nuolevat — kunnes
Se pehmeeks' saa.
Syömmeni tuskat
Mieltäni myöskin
Vaivojen ahjossa
Kirkastaa.
Oi, tuli kirkas,
Voi, tuli kuuma,
Liekkisi hiiliä
Korventaa:
Elämän myrskyt
Sieluni ahjoon
Hiiliä uusia
Ammentaa.
Polta, sa liekki,
Syö, tuli tuima,
Sielusta heinät,
Akanat pois,
Niin että kirkas,
Kultanen, armas
Puhtaus liekkinä
Liehua vois.
Säkenet kirkkaat
Ahjosta nousee,
Säihkyen tähtöset
Lentävät — niin
Nouskohot myöskin
Kipinät hengen
Liedeltä ainian
Taivaisiin.
Hiihtäjätär.
Iloisna viidan halki
Tuoss' impi kiitelee
Ja lylypuinen kalhu
Hangella liitelee.
Kuin oravainen puussa,
Niin hapset häilähtää,
Nuo kullan kiharaiset,
Ja keinuu kaunis pää.
Sujuilee suksi norja
Ja kaapsahdellen — hei!
Noin reippaasti tuo jalka
Vaan tepsuttelee; — ei
Väsymys mieltä paina,
Ei pelko rintoa:
Luo liike verevyyttä,
Tuo tuuli intoa.
Ai! Säihkyileehän silmä,
Ja huuli hymyilee,
Kun norjasti noin neiti
Uljasna hiihtelee. —
Vaan kylm' on talven tuuli,
Ja viima vinkuilee:
Ja posken kulta ruusut
Tuulessa vaalenee.
Mäkiä neiti laski
Ja hiihti noroja,
Kunnekka joki-jäälle
Vie rinne kalteva:
Vinhasti suksi luistaa
Ja — voi! jää keinahtaa —
Nyt aallon pyörtehessä
Jo immyt huudahtaa.
Jo taasen hiihtää impi,
Ja lumi tuoksahtaa,
Kun poiss' on uljas ryhti,
Ja jalka horjahtaa,
Ja liepehet, jotk' äsken
Tuulessa leikkien
Löyhyivät, vuotaa vettä,
Vavahtaa kätönen.
Ja silmän sulo säihky
Jo sammuu kyyneliin,
Ja kyyneleistä kylmä
Luo lumen vaaleviin
Poskihin helmilöitä —
Oi, julma kylmyys — voi!
Ken sulle julman vallan
Ja ankaruuden soi?
* * * * *
Ah! Toivotonna neiti
Hitaasti hiihtelee,
Ja rukoileva katse
Ympäri liitelee,
Kuin rauhatonna lintu
Armoa anelee
Ja turvaa metsän puilta,
Kun taivas kylmenee.
Jo hämäräks' käy ilta,
Ja metsä peittyy — oi!
Lumehen — kankahilta
Jo suden ääni soi.
Vaan kiihtyy kylmä viima,
Ja henki hyytävä
Sivelee kasvopäitä
Ja viiltää sydäntä.
Ja loistettaan luo kuuhut,
Ja pilvitarhastaan
Käy säihkyväiset tähdet,
Levolle lapset maan;
Mut' impi yhä hiihtää:
Ah! Tylsä — suloton
On sammuvainen katse,
Ja jalka voimaton.
»Oi koti! Enkö nähdä
Sinua enää voi?»
Niin huokaa hän — vaan toivo
Se kerran vielä soi
Voimia ponnistella
Ja — koti pilkoittaa:
Viel' yritys — ja impi
Jo kodin nähdä saa!
»Oi! kiitos, Isä taivaan
Siis viime kerran saan
Nyt nähdä kodin armaan
Ja vanhemmatkin — vaan
Nyt auta, Herra armas,
Jo voimat uupuvat
Hyvästi, isä, äiti
Ja siskot armahat!»
* * * * *
On kylmä talvi aamu,
Ja härmäkukkasiin
Säteilee kulta rusko,
Ja lumen kiiltäviin
Kiteisiin säde päivän
Luo ensi suutelon:
Niin havahuttaa luonnon,
— Herättää inehmon.
Vaan nurmen nietoksella
Nyt neiti uinahtaa
Ja lumivillasilla
Hienosen sijan saa:
Levossa lepää päähyt,
Ja silmä ummistuu,
Poskilla jäiset ruusut,
Ja suljettuna suu.
Ei, kotihin hän päässyt
Ei tähän matalaan —
Vaan Yli-Isän luokse
Hän pääsi kotiaan:
Ei siellä kylmän vaivat,
Ei tuskat ruumistaan
Nyt sullo — Karitsalle
Hän laulaa kiitostaan.
Tunne ja kieli.
On tunne sydämmen,
Kuin kuuma hiilos mielen;
Vaan tulkki tuntehen,
Tuo kylmä sana kielen,
Se monta kyventä,
Mitk' ihmis-sydäntä
Lämmittää, hehkuu siellä,
Pois hiivuttaapi tiellä.
Ken sielun hiilokseen
Vois nähdä, kenpä luoda
Vois silmän salaiseen
Sydämmen ahjoon, tuoda
Esille hiljaisen
Ja ujon tuntehen,
Jonk' alla kulta kiiltää,
Kun tuli korret hiiltää?
Ken salaisuuksia
Vois oikullisen mielen,
Ken sielun tunnetta
Kuvata kautta kielen?
Ken voisi, kenpä syvää
Mitata syvyyttä
Povessa ilmestyvää —
Pahetta, hyvyyttä?
Sit' emme voi — On tunne
Vaan sala-hiilos mielen:
Jos pakenemme kunne
Se palaa — hehkuu. — Kielen
Avulla sitä vainen
Eip' ymmärrä; sen yksin
Käsittää tuntevainen
Sydämmin, silmäyksin.
Naisen arvo.
Milloin armas on immyt,
Milloin neitonen kaunis,
Milloin ylevin, suurin,
Onnellinen, ah! milloin?
Kun sydän kukkia kasvaa,
Mielessä hyveitä nousee,
Silloin ihana on immyt,
Silloin Neitonen armas.
Milloin mielessä versoo
Jalous, kaunetta kilvan
Kostuttaa koska tunne
Puhtahin: Silloin kaunis.
Onnellinen, koska sielun
Sointuisuus, sekä rauha
Syämmen hiljaa laulaa
Kiitos-laulua Herran.
Suurin, kun käsin hellin
Kurjia holhoo, auttaa,
Enkelin haamuna häätää
Huolia huolien maasta.
Vaan ylevinnä on nainen
Äitinä, kasvattaessaan
Lapsia, taimia Herran
Tarhassa, turvaksi kansan.
Lempi kuolematon.
On ainut päivistä verraton:
Sen koite kirkkahin kulta,
Ja soihtu säihkyvän auringon
— Ei pilvi kaihda sen tulta —
Se lemmen päivä on kirkas!
Yks' kukka ainoa kukkiaan —
Se puhkes rinnasta Luojan —
Ei kuihdu, haihdu ei hajukaan,
Sen kauneus ijankaiken
On tuores — kukkanen lemmen!
On tuli ainoa tuliaan,
Sen kyven taivaasta kirpos,
Ja kuonat kullasta erottaa
Sen liekki polttava, kirkas:
Se tuli ikuisen lemmen!
On voima voimista ainoisin —
Ei konsa vaivu sen valta,
Ei säiky miehuutta sankarin,
Saa voiton armahimmalta:
Se ikivaltikka lemmen!
Oi lemmen aurinko loistaos!
Ja kuki ikuinen kukka!
Ja tuli taivahan hehkuos!
Ja voimaa uhkuos uutta,
Sa ahjo ikuisen lemmen!
Vaeltaja.
Hän louhuista vuort' ylös astuiksen —
Moni on kivi teräsyrjäinen,
Tai kasv' okavartinen piilostaan
Puri jalkaa astujan urhokkaan.
Vaan hän hi'en otsalta pyyhältäin:
»Ylös vuoren päälle kun ennättäin,
Saan katsoa mait' yli laajimpain
Kautt' ilmain, näkyjen loistelevain.»
Niin astuvi hän, väliin seisahtain,
Maailmoja allansa tarkastain,
Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen
Hän pykälän leikkavi muistokseen.
Yhä astuu näin — väliin seisahtain —
Hän pyrkien vuort' ylös ponnistain:
Ja nousten näkyala laajentuu,
Ja pykälät sauvassa taajentuu.
Mont' on ikikaunista näytelmää
Näin ihaillut laajalti — selvempää
Mit' ylemmäks ehtivi, matk' ei vaan
Näyt' ankara kuluvan laisinkaan.
Hän viel' yhä nousee — seisahtaa,
Ja uuden sauv' yhä pykälän saa:
Laajeten näkyala kirkastuu,
Vaan vuor' yhtä jyrkkänä kohouu.
Niin noussut hän on — niin nousevi ain,
Yhä matkansa päätä hän tarkoittain,
Mutt' ain yhtä kaukana maalistaan
Hän on, kuin matkaans' alkaissaan.
Kastele siipiäs, henki!
Kastele siipiäs, henki:
Tiedon lähtehess' on
Kaste kuivumaton,
Kastele siipiäsi!
Kastele siipiäs, henki:
Ahjo Ilmarisen,
Liesi kauneuden,
Siipyes nuorentaa.
Kastele siipiäs, henki:
Hehku rakkauden,
Sulo sydämmien,
Sielusi uudistaa.
Kastele siipiäs, henki:
_Ilo_hettehesen,
Tulikoskusehen
Sydämmen innokkaan!
Kastele siipiäs, henki:
Hurme sankarien,
Tuska kärsivien
Tulta suonihis saa!
Kastele siipiäs, henki:
Usko Jeesuksehen,
Armonistuimehen —
Jumalan Karitsaan!
Kastele siipes ja iske:
Lennä taivas ja maa,
Halki Haadeskin saa —
Elämän virrasta juo!
Hiiluksella.
Katsos nuorukainen,
Tulta hehkuvaa!
Lieke kaunokainen
Valaa purppuraa,
Punahiilen kultaa,
Ahjon aukioon,
Kutoo kultakukkaa
Hiilen hulpioon.
Niinpä hiilus hehkuu,
Liekki leikitsee,
Ahjo tulta huokuu,
Syttä suutelee
Valkeainen vieno,
Hohde punertaa,
Liesi liehuellen
Tulta ammentaa.
Mutta tuli tuima
Ahjon kuluttaa,
Hiilet hehku syöpi,
Kukat kuihduttaa:
Leikki liekkiperhon,
Pettäväinen tuo,
Suuteloissa surman
Polttavaisen suo.
Varo tulta, nuori!
Tuli sydämmen
Kuluttaa ja syöpi:
Mesiperhonen
Suuteloissa surman
Onnellesi suo,
Sielustasi viepi
Rauhan — tuskan tuo.
Aalloilla.
Aalto hurja, riehu,
Vello vetonen!
Kiehu, vaahto, kiehu,
Huuhdo ärjyen,
Kasta kallioita
Rannikolla — noita
Kivikallioita!
Taikka tyynny, aalto,
Lepoon vienompaan
Luonnon huokausta,
Yötä kirkkomaan,
Taikka illan unta,
Joka kukkaseen
Laskee kuutamolla
Utu-siipineen.
Riehu sydän, riehu!
Kuohu tuntehen
Tulivirta, tulta
Syökse, iskien
Salamoitse yössä
Sielun, sodi vaan:
Sodi, syki, tunne
Kaikki tuskat maan!
Taikka tyynny, tyynny
Rauhaan hiljaiseen!
Levon, rauhan maahan
Lennä tenhoiseen,
Joss' ei huokausta,
Eikä myrskysää
Häiritä voi sielun
Rauhaist' elämää!
Ester.
I.
Hovissansa hohtavassa Kserkses
Istuu sankartensa keskustassa,
Ilojuhlaa viettävänä suurta.
Haman ylimpänä kaikkein, uljas
Ylpeänä istuu kuninkaansa
Lähimpänä neuvonantajana.
Hän se makealla kielellänsä
Ehdottaapi Juudaan suvun surman
Mordekain, tuon hänen vihattunsa,
Jok'ei häntä nousten kumartanut,
Kostoksi ja ikiturmioksi.
»Kuule, majesteetti, ajattele:
Kansa yksi muista erillainen,
Perin outo tavoiltaan ja jyrkkä
Käytöksessään muita kohtaan, yksin
Omat lakinsa ja uskontonsa
Pitää vahingoksi valtakunnan.
Jos Sa, suuri Kuningas, niin tahdot,
Punnitsen Sun valtarahastoosi
Sata miljoonaa nyt käypää kultaa,
Kun saan hävittää sen syöpäsuvun.»
Kserkses uljahasti liikahutti
Itseänsä istuimella, otti
Kädestänsä kantasormuksensa
Sinetillä kaunistetun kulta,
Jonka ojentaen Hamanille,
Lausui: »Pidä kulta omanasi,
Te'e kansalle, kuin itse tahdot.»
Nopeasti ratsut juoksevaiset
Sanan saatantahan Haman laittoi:
Päivä määrättihin, surmapäivä
Juutalaisten koko maailmassa.
II.
Ester ihanainen
Istuu suruissaan:
Vaippa purpurainen
Valuu varreltaan.
Rinta nousee, riehuu,
Päätä pyörryttää,
Sydämmestä viiltää,
Kieli änkyttää:
»Jehovah, oi suuri!
Mikä kohtalo!
Olit ennen kansas
Kilpi, aurinko.
Miksi kasvos peität,
Jätät sortumaan —
Pakanoille heität
Kansan sekä maan?»
Valju varsi horjuu,
Ääni värisee,
Mutta mieli tyyntyy,
Sydän rukoilee.
Nousten astahtaapi
Jonkun askelen,
Sitten lausahtaapi
Puoli-äänehen:
»Kallis kansa, sulle
Itsen' uhrajan —
Jumalalle uskon
Elon' armahan.
Rakkaus ei tunne
Rajaa uhrissaan:
Kaikki — itsensäkkin —
Antaa kokonaan.»
(Laulaa:)
»Aurinko ei noustessansa
Puhjetess' ei ruusunen
Kaunihimpi, kuin on lempi
Sytytetty ihmisen.
Katselinhan aurinkoa
Nousevaista Jehovan —
Sytytti se povessani
Tulen sammumattoman.
Kastelinhan ruusuani
Aamuin, illoin itkien,
Kunnes puhkes rintanani
Täysi lemmen kukkanen.
Nouse lempi, liehu liekki
Polttavainen, puhtahin!
Kuluttele kuonat kaikki
Sydämmestä Esterin!»
III.
Äänetönnä Kserkses
Istuu mietteissään,
Kulta valtikkaansa
Nojaa päähyttään.
Silloin arka, valju
Ester ihana
Astuu ujostellen
Avo-ovesta.
»Kuningatar hurja!
Rientää kuolemaan!»
Hovipalvelija
Lausuu tuskissaan.
Mutta Kserkses heti
Kuningattaren
Puoleen valtikkansa
Ojens' iloiten.
Lausui laukkeasti:
»Ester armahin!
Miksi tulit tänne,
Saliin sankarin?
»Jalo hallitsija!
Pitoihimme vaan
Pyydän tuloasi,
Armosi jos saan.»
IV.
Pidoiss' uljahissa Kserkses
Istuu seurass' Esterin,
Haman heidän rinnallansa
Istuu mielin synkehin.
Eilen hänt' on onnettomuus
Ensimmäinen kohdannut —
Syystä hän ei viime yönä
Rahtuakaan nukkunut.
Mordekai, tuo Juutalainen,
Näet, suureen kunniaan
Tuli hänen neuvostansa —
Hirsipuuhun roikkumaan
Hän sen miehen olis suonut!
Nyt hän pelkää onneaan:
Kuningas jos suuttuis hälle,
Syöksis varmaan kuolemaan!
Silloin Ester ihanainen
Puhuu kansan puolesta:
»Minä olen Juutalainen,
Kuningas, heit' armahda!
Älä salli kansakunnan
Kokonaisen kadota
Vihast' yhden ainokaisen,
Ilkeästä kostosta!»
»Kuka heitä vainoaapi?»
Kserkses, valju vihasta,
Kysyy — Haman vavahtaapi,
Muoto kuollon kalpea.
»Tämä häjy Haman uros,»
Kuningatar vastasi —
Teloittaja Hamanin jo
Hirsipuuhun nostavi.
V.
Riemulaulut Israelin
Kaikuu Herran kiitosta —
Armosta Hän uudestansa
Päästi kansan kuollosta.
Kaikkialla viholliset
Surkeasti surmattiin —
Heille Herran liittokansan
Kärsimiset kostettiin.
»Suuri olet, Jumalamme,
Suuri on Sun nimes,
Kunniasi ijäinen ja
Verraton Sun väkes;
Viisautes määrätön ja
Armos loppumaton,
Rakkautes uskollinen,
Ikisammumaton!
Halleluja — halleluja
Jehovalle kaikukoon!
Yli maan ja taivahitten
Läpi kiitos sointukoon!
Elävä ja kaikkivoipa
Olet, Herra laupias,
Ihmeellinen tuomioissas,
Suuri armoneuvossas.»
Debora.
Tuom. 4; 5.
I.
Taas Israel pois luopui Herrastansa
Ja synneillänsä kirouksen saatti
Itselleen: joutui sortovallan alle
Jabinin, julman kuninkaan, mi heitä
Rautaisilla sotavaunuillansa
Aika ajalt' ahdistellen nylki.
Jo kaksikymment' ajast'-aikaa kärsi
Israel', eik' ollut auttajata.
Mutt' ahdistettu kansa tuskissansa
Rukoillen kääntyi Jumalansa luokse,
Joit' yksin apu ain' on saatavana.
Ja armostansa Jumala taas auttoi.
II.
Siimeksessä palmupuunsa
Vuoristoss' Efraimin
Istuvi Debora hurskas
Äitinä Israelin.
Herralta sanoma hälle
Kuuluu: »Pelastus on
Joutunut kansalle, riennä
Kutsuos taistelohon!»
Barakin Debora kutsuu,
Päällikön Israelin:
»Aseihin kutsuos kansa
Kukista Jabinin
Valta: Se Herran on käsky,
Kisonin rantahan
Herra sun vastahas' tuopi
Sankari Siseran.»
Kanssansa Barak pyysi
Uljahan Deboran;
Lähetti airuet työhön,
Pelastus-sotahan
Kokosi tuhannet — riensi
Taborin vuorelle,
Linnoitti leirinsä, kunnes
Rientäisi saaliille.
III.
Herra on jo kukistanut
Ylpeyden pakanain;
Rautavaunut musertanut;
Miekan sekä vasamain
Kautta perin hävittänyt
Sotajoukon Siseran;
Hänen päänsä lävistänyt
Kautta naulan, vasaran.
Silloin kansa riemusuulla
Ylistystä laulelee;
Debora nyt kanneltansa
Jumalalle soittelee:
Jumalasta tahdon laulaa
Herran suurta kunniaa
Kirkastaa — Hän väkevällä
Hengellänsä sulattaa
Vuoret — itse Sinainkin;
Pilvet vettä pisaroi,
Vapis maa ja metsä itki —
Taivas tulta salamoi.
Herra antoi kansallensa
Armon, voiton, kunnian:
Vihollisten häpeäksi
Nainen surmas Siseran,
Jonka äiti odotteli,
Istui vieress' ikkunan;
Kysyi: »miksi viipynevät,
Voittovaunut Siseran?
Aina ennen eellimmäisnä
Kotihin hän ennätti.»
Mutta hälle vastatahan:
»Saalista hän jakavi.»
Käyköön niinkuin Siseralle
Herran vihollisille!
Hyvin käyköön uskoville
Häntä rakastaville!
Olkoot he kuin aurinkoinen
Voimassansa nouseva,
Jonka tiehyt ylenevä
Kirkkautt' on uhkuva!»
Liehdo tulta!
Liehdo tulta — lemmen tulta
Sydämmehen riutuvaan:
Ahjo hiipuu, hiilet mustuu —
tulta sukkelaan!
Liehdo tulta — uskon tulta
Sydämmehen sykkivään:
Homehesta kirkas kulta
Selittele säihkymään!
Liehdo tulta — innon tulta,
Veltto suku karkaise!
Riettauden rikkakerros
Pohjimyöten polttele!
Nostattele vapauden
Voimatuulet liehtomaan —
Tulta hengen taivahista,
Mädännystä polttamaan.
Liehdo tulta polttavinta:
Myrkkyhuurut hälvenee —
Lämmin ilma liekin alta
Hallan mailta varjelee.
Liehdo tulta puhtahinta
Sydämmestä sydämmeen,
Jotta, itse sortuessas,
Tuhat tarttuu lietsimeen!
Kotiliesi.
(Lausuttu erään ystävän häissä.)
Mik' on tää tunne outo, lumoovainen,
Mi sydäntäni polttaa, virkistää?
Se oisko tuli puhdas, jumalainen,
Mi sydämmehen toisen yhdistää?
Mik' äidin rakkautta syvemmillä
Siteillä sielun sitoo sieluhun?
Mi hiilillänsä ikihehkuvilla
Sydämmet sytyttävi riemuhun?
Se lempi Jumalan on istuttama
Miehen ja naisen nuoreen sydämmeen;
Se liekki Jumalan on puhaltama
Tuleksi kotilieden hiilukseen.
Koti — niin, oma koti! sana armas
Se sielullemme suloutta suo —
Vaikk' oiskin moni kyynel muutoin karvas,
Niin siinä sydän lohdutusta juo.
Mutt'ei oo pysyväinen lempi mainen,
Ei koti, onni ihanaisinkaan
Meit' auta, jollei lempi jumalainen
Saa pyhittää sit' ikihehkullaan.
Jumala itse rakkaus on pyhä,
Hän meille antaa lemmen pysyvän,
Hänestä vuotaa lemmenvirta yhä
Synnyttäväinen ikielämän.
Jumalan pyhän lemmen ahjoss' aina
Viritelkää uutta lemmen valkeaa,
Kun myrskytuulin tahtoo tukahuttaa
Sielunne lemmen tämä kylmä maa!
Kuvaamataide.
Kun Luoja taitehitten
Hengille lahjojaan
Jakeli, henki yksi
Niin sattui saapumaan
Myöhään: jo laulu, soitto
Ol' annettuna pois;
Mit' äänetönnä, vailla
Säveltä tehdä vois?
»Vaan kuitenkin», niin sääsi
Nyt Luoja, »kokonaan
Säveltä, ääntä vailla
Sa tulet voittamaan
Kaikk' alat taitehitten,
Ja tunnon syvänteet
Sun silmäs läpi tunkee
ja hoksaa ihanteet.
Niin Luoja. Henki lähti
ja äänetönnä vaan
Tuo mykkä silmä keksi
Syyt syvät: povi maan
Lahjoitti aartehensa
ja taivas ihanteen
Hänelle, niistä loihti
Hän yhdys-käsitteen.
Sai aine hengen, henki
Sai muodon, silmä voi
Käsittää aatekuvan,
Kun mykkä henki loi
Kuvaama-taidon: kylmin
Hän silmin tähystää,
Vaan luomiensa luonne
Sydämet sytyttää.
Tää henki maahan laski,
Ja ken jos lapsi maan
Ihastuu, innostuupi,
Muttei voi tunnettaan
Kuvailla sävelissä,
Taikk' äänin selvittää
Suuruutta, kauneutta,
Hänt' auttaa henki tää.
Ja äänetönnä ollen
Hän keinon opettaa,
Kuink' aina henki voipi
Kahleensa musertaa
Ja vapautta, suurta
Aatetta avittaa
Ja poistaa pimeyttä,
Mi maata rasittaa.
Meren rannalla.
Meri laaja, siintävä lainehtii
Kotirantani ääress' aivan.
Mon' alus sen pinnalla purjehtii:
Näet milloin uhkean laivan,
Jonk' ajaa tyynen ja myrskysään
Yl' aaltojen höyry ja tuuli,
Tai ehkäpä purtosen retkellään,
Min lastuksi laineilla luuli.
Nuo suuret ja mahtavat laivat käy
Yli aavojen valtamerten,
Joill' ei viikkokausihin maata näy;
Mutta hoitajat pienten purtten
Ne eivät uskalla matkallaan
Kotirantoja ulommaks' mennä.
No, eihän pienoinen peippokaan
Yli pilvien kokkona lennä.
Ja meri kun kuohuen myrskyää,
Se vihaiset aaltonsa nostaa,
Kuin tahtoisi taivahan yllättää
Ja rohkeille pursille kostaa,
Jotk' uhkamielin on vallanneet
Sen neitseellisen, ujon poven
Ja Ahdin linnahan aukaisseet
Ikikuuluhun aukion oven.
Vaan toisin ajoin on povi tää
Kuin nukkuvan immen rinta,
Mi vienosti huokuen hengittää,
Tai tyyni kuin maidon pinta Ja
taivahan kirkkahan kuvastaa
Täm' aava, välkkyvä vesi,
Kun päivä uus' usvasta sarastaa,
Tai yöllä se tähtöstä pesi.
* * * * *
Niin aattehen merikin aukenevi,
Ik' ulappa ankaran syvä —
Sen pinnalla purtoset viiltelevi:
Ja rannoilla liike on hyvä.
Siin' istuen monikin venhettään
Käsi-melalla oivasti johtaa,
Kun sää on tyyni, mutt' ymmällään
Heti, tuulen puuska jos kohtaa.
Mutt' ulommaks' ei moni uskalla,
Ani harva purjehin täysin
Ulos laskevi hyvällä tuulella,
Merikunnossa olevin köysin:
Ne väljillä vesillä viilettää
Ja raittihiss' ilmassa liikkuu,
Heitä raikas tuulonen lennättää,
Ja alus se aalloilla kiikkuu.
Hengen vapaus.
»Luonto kahleess' on, ei tunne'
Vapautta laisinkaan;
Henki vapaa, pakotonna,»
Niinhän aina ho'etaan.
Minun nähden, kaikk' on toisin:
Luonto vapaa, uhkuvaa
Elämätä kehitellen,
Hengen orjuus kuristaa.
Kasvi maasta juurillansa
Imee voimanestehet,
Päivä sille kultiansa,
Taivas kastehelmiset:
Kukka kasvaa, kaunistuupi,
Päähyt maasta ylenee,
Kunnes kypsä hedelmä ja
Siemen maahan varisee.
Uusi kevät uuden idun,
Itu uuden siemenen
Kasvattaapi, siten siirtyy
Kasvi, aina säilyen:
Ikinuori, kukkivainen
Kevät sitä kasvattaa,
Syksy tuulin, sateinensa
Uuden kylvön toimittaa.
Vapaasti se kasvaa, kukkii,
Kypsyy, kylvää siementään:
Missä siin' on sortovalta?
Toisin henki kytketään:
Se ei saata vapautta
Haluta, ei harjoittaa,
Sitä halki aikakautten
Pakko raskas rasittaa.
Hengen suuret aatevirrat
Konsa pyrkii laskemaan
Lohdukkeeksi ihmiskunnan
Uuden elon maailmaan,
Silloin vainon murhahenget
Verisillä käsillään
Heti tiet' on sulkemassa
Vapauteen, elämään.
II.
HENGELLISIÄ RUNOELMIA.
Betaniassa.
I.
(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).
Martha;
Jo sairas kuumeessa hourii
Ja heikommaks' yhä käy,
Mutt' yhä Mestari viipyy;
Ei mäen rinteellä näy
Etäältäkään sulohaamu.
Oi, Maria, eiköhän lie
Sanaamme saattaja vienyt,
Vai liian pitkäkö tie?
Maria:
Saattaja sanan on vienyt,
En muuta uskoa voi;
Viivykki outo on enne;
Koht' armahin veljyt — oi!
Jo kalman on kynnyksellä —
Miksikä Mestari nyt
Viipyvi, sieluni sitä
Epäillen on kysellyt.
Martha:
Epäillä Herraa en tahdo,
Ma uskon: Hän auttaa voi;
Mutt' oi, täm' odotus kalvaa,
Kuin maksaa jäytävä koi;
Ja aatteit' uusia nousee,
Kuin, aaveit' ijäisen yön —
Ja toivoni sammuvi, kuolee —
Ma rintaa tuskasta lyön.
Maria:
Latsarus hourii, kas kuule,
Hän lausuvi innoissaan
Mestarin nimen taas kalliin:
Se selvänä, houreissaan
Kallihin hänelle — meille; —
Tän' yönä, ma pelkään vaan,
Käy kuolema vieraanamme —
Ma veljytt' itkeä saan.
II.
Äänetönnä, hiljallensa
Ruumissaatto kulkee;
Bethanian porttikujan
Kansajoukko sulkee.
Martha astuu kalpeana
Kuni unelmoiva;
Tyyni otsa korkeana,
Katse salamoiva.
Maria käy alla mielin,
Kuni hento kukka,
Jonka päähyt kumartuvi —
Otsan peittää tukka —
Kuni kukka heltehellä
Nääntyväinen taipuu,
Odottaen kastetta, kun
Aurinkoinen vaipuu.
Hauta kaunis kalliohon
Hakattuna peitti
Tomuverhon Latsaruksen,
Öinen varjo heitti
Pimentonsa oven yli,
Sisaret kun hiljaa,
Astuskellen kotihinsa,
Kasti kyynelliljaa.
III.
Martha nousevi,
Ulos rientävi
Tielle vastahan
Rakkaan tulijan,
Sillä verraton
Vieras tullut on.
Martha seisahtaa,
Alas istahtaa
Herran etehen:
Kyynelkarpalon
Pyyhkinyt hän on
Herraa läheten.
Ylös katsahtaa
Herraan, lausahtaa:
»Herra, veljyein
Ei ois' kuollunna
Jos Sa tullunna
Oisit ennemmin.»
»Veljes nousevi,
Kuollon voittavi
Elo ihana» »Herra,
uskon sen,
Päivän viimeisen
Nousee aamulla».
»Ylösnousemus
Olen, valkeus
Elo ijäinen.
Minuun uskova
Myöskin kuolossa
Elää voittaen.»
»Ja, ken uskovi
Minuun, ijäti
Elää — kuolemaa
Eipä ikänään
Tule näkemään
Ikikamalaa.»
Martha nousevi,
Sydän sykkivi
Uusin tuntehin:
Povi aaltova
Täynnä valoa,
Taivas ihanin.
Nyt hän kiiruhtaa,
Kutsuu Mariaa,
Joka vieraineen
Istui kodissaan,
Itki suruissaan
Karvaan kyyneleen.
»Nouse, Maria,
Herra tullunna,
Sua kutsuvi».
Kuni janoten
Vesi ojillen
Peura juoksevi;
Kuni tuulonen,
Iltakastehen
Laskiessa, lentää,
Niinpä Maria,
Kuullen kutsua,
Herran luokse entää.
IV.
Haudalla seisoo Mestari —
Ja itkevi!
Ja Juutalaiset lausuu:
»Kas, kuinka häntä rakasti!
Mutt' eikö voinut tehdä niin,
Ettei hän kuollut oisi?»
Taas Mestaria kauhisti —
Värisytti
Tää suuri epä-usko.
Hän rukoili ja ylisti,
»Poistakaa kivi»! lausahti,
Vaan Martha hämmästyvi,
»Oi, Herra», niin hän huudahti,
»Jo haisevi;
Sill' onhan päivää neljä
Jo haudassa hän levännyt
Ja varmaan aivan mädännyt
On ruumis veljyemme».
»Jos uskoisit», niin Mestari
Nyt vastasi,
»Niin varmaan saisit nähdä
Sa kunnian nyt Jumalan».
— Samalla paaden liikkuvan
Näkevät haudan suulta.
»Jo tullos ulos Latsarus!»
Tää huudahdus,
Mestarin sulosuusta
Hämmästyksellä kuullahan —
Ja kuollut nähdään liikkuvan!
Latsarus nousi ylös.
Oi, hurmaavaista iloa,
Ja autuutta
Marian sydämessä!
Ja Martha itkee ilosta,
Ja häpeästä, surusta
Sydämen kovuuttansa.
On nähty Herran kunnia.
Ja Jumala
On Pojan kirkastanut.
Ken uskovi, saa katsella
Nyt avoimilla kasvoilla
Jumalan kirkkautta.
V.
Oi, rauhaisa Bethania,
Öljypuulehdon suojassa,
Notkelmass' Öljymäen!
Sun siimehesi suloinen
Vilvoitti päivän heltehen
Iloisen juhlaväen,
Mi oli tullut viettämään
Hetkisen täällä, näkemään
Latsarust' elävänä.
Siin' oli ryhmä kiihkoisa
Oikeita fariseuksia
Puhellen, miettivänä.
Tuoll' oli toinen seurue,
Mi seisahtuvi loitolle
Tuon silkkiäis-puun alle.
Siell' innokkaasti väitellen
He puhelevat, suuttuen
Oudolle asialle.
Mutt' itse juhlareurue
On sijoittunut sisälle
Pöytähän Latsaruksen:
Siin' itse Herra Jeesus on
Opetuslapsi-joukkion
Keralla keskustellen.
Iloa mielet hehkuvat,
Kiitollisuutta lausuvat
Katsehet kaikkialla;
Ja parahia herkkujaan,
Kuin kunniaksi kuninkaan,
Tuo Martha tulvimalla.
Niin Herran puhe kiinnittää
Ja ihastuttaa, jännittää
Nyt mielet kuulevitten,
Etteivät huomaa Mariaa,
Jok' äänetönnä seisahtaa
Taakse vierahitten.
Ken nähdä voisi sydämmeen
Niin autuudesta iloiseen,
Samalla surulliseen,
Kuin silloin sydän Marian,
Hän kompastuisi ankaran
Tuntehen taistelukseen.
»Oi, miksi taasen vavahdan,
Kun Mestarihin katsahdan?
Hän, suuri Vapahtaja,
On voittajana kuoleman,
Ei vihollisen katalan
Nuolien sorrettava.
»Oi, autuin on ilo tää!
Kuink' ihanasti säihkyää
Latsarus-veljen katse!
Meill' ompi Herra korkea,
Ihminen sekä Jumala —
Ei pahat Häneen koske!
»Kuitenkin sieluin vapisee
Kun Mestaria katselee
Silmäni — outo tunne
Niin sykähyttää sydäntä,
Ikäänkuin pelkäis käärmettä,
Mi pistää — koska? kunne?
»Voi, käärme inha väijyvi
Nyt Mestaria, hiipivi
Jälessään kaikkialla:
Taas fariseukset vakoilee,
Tuhoa katse uhkailee
Tuon silkkiäis-puun alla.
»Oi, sydän tahtois haljeta
Täst' autuudesta suuresta,
Kun Herran saamme nähdä
Tääll' oman pöydän ääressä,
Ja Latsaruksen tervennä! —
Sen voipi Herra tehdä!
»Oi, kuinka suuri auvo on
Ett' olen kurja, avuton
Häneltä armon saanut!
Tää Vapahtaja korkehin
Nyt aih' on ilon' ihanin —
On sieluntuska laannut.
»Kuitenkin taasen aavistus.
Kamala, synkkä vavistus
Lävistää sieluani:
Kuin viime kerran levähtää
Sais' täällä tämä kallis pää,
Oi — mun Vapahtajani!»
Näin tuntehet käy riitaiset:
Iloiset, surumieliset,
Marian sydämmessä;
Näkyvi syvä rakkaus
Ja kiitollinen uhraus
Kasvojen ilmehessä.
Nyt alabaster-astian
Kallihin, jalon, kirkkahan
Hän käsillänsä nosti —
Voidetta hyvän hajavaa,
Kallista ylen, vuotavaa
Sen täyden eilen osti.
Kas, äkisti hän särki sen,
Vuodatti jalon voitehen
Herramme päälle kaikki:
Kuin suloisena sauhuna
Mirhami-tuoksu ihana
Nyt huonehesen laski.
Marian aatett' ylevää
Ei Juudas voinut käsittää,
Vaan moitti nurkumielin.
Mutt' itse Herra ymmärsi
Ja Mariata puolusti —
Se Marialle kyllin.
Hän oli Herran voidellut
Ja rakkaudest' uhrannut
Mik' oli kallihinta:
Se oli paras palkinto,
Kuin taivahinen soitanto,
Sielulle autuinta.
Merellä.
I.
Jumala, suuri Luoja, Lunastaja,
Taivahan, maan ja meren perustaja!
Suuret Sun työsi, käsialas suuret,
Syvähän tunkee viisautes juuret.
Kuohuva aalto vihaisesti ulvoo,
Myrskyvä tuuli väsymättä valvoo,
Aurinko armas pilven alta paistaa.
Kultana säde kimeltävä loistaa,
Aallossa hetken kirmaellen, kirkas,
Kunnes jo sammui — pilvi päivän peitti.
Samaten elonmeryt kuohahdellen,
Alati uutta esiin ammennellen
Ainetta hengen työksi, taisteluksi.
Kiusaus, myrsky pimittävä päivän
Uhkaavi joskus sielun upotella,
Lomasta pilven kirkas säde kunnes
Uudella uskonlujuudella täyttää
Horjuvan hengen, tietä meille näyttää
Kotihin, luokse Isän rakkahimman.
Kiitos oi, Isä, armostasi kiitos,
Aina Sa pidät iki-armoliittos,
Jonka Sa Poikas verin vahvistelit,
Syntisen saastaisimman puhdistelit.
Kiitos, oi Jesus, Vapahtaja kallis:
Syntini Sinä verelläsi poistit;
Kiitos, oi kiitos, Sa ostit omaksesi,
Kurjimman syntisistä iloksesi!
Kiitos, oi Henki, suuri Lohduttaja,
Jumalan armon meihin sovittaja,
Kiitos, ett' annoit valon sielulleni,
Herätit unest' iki-ihmiseni;
Kiitos, ett' armos kautta Jesus voitti
Sieluni, uusi päivä siellä koitti!
II.
Päivä loistaa kirkkahasti,
Myrskytuuli raukee;
Matka kuluu nopeasti,
Satama jo aukee:
Voitto saatu ihana,
Kiitos Herran, kunnia!
Samoin loppuu myrskysäinen
Elonmatka kerran;
Joka aalto vaahtopäinen
Tyyntyy luona Herran:
Pian aukee satama,
Pian ollaan kotona!
Siellä voitonseppelehet
Odottavat meitä,
Uskossa jos kärsinehet,
Käyden Herran teitä,
Täällä oomme matkalla,
Ikävöiden kotia!
Jesus, suuri Johtajamme,
Autuutemme Ruhtinas,
Ole aina apunamme
Kautta veres, kuolemas:
Sinun kauttas voitamme,
Kuoloss' olet elomme!
Joulusanoma.
Pimeässä ihmiskunta
Harhaeli, kansat maan
Nukkui syvää synnin unta,
Murtamatta kahleitaan.
Joilla perivihollinen
Kaiken hyvän, totuuden
Oli heidät kytkenynnä
Orjantyöhön pahuuden.
Kasvoi synnin karvas vilja
Kirouksen hedelmää,
Missä puhtauden lilja
Kerran kukki elämää
Viatonta, taivahista —
Pahan orjantappura
Kaiken hyvän tukahutti —
Hallitsi vain kuolema.
Silloin yöstä Betlehemin
Valo kirkas leimahtaa,
Enkeli kun paimenille
Armahasti laulahtaa:
»Älkää peljätkö, kas, teille
Suuren ilon ilmoitan:
Vapahtaja ihmisille
Syntyi kaiken mailman.»
Oi, se valo kirkkahampi
Puoli-päivän paistetta:
Ihmisill' on taivahassa
Sovitettu Jumala!
Kaikki saavat anteheksi
Kautta veren Karitsan,
Uskossa kun pakenevat
Armohelmaan Jumalan.
Oi, sen armon runsautta,
Rakkauden suuruutta!
Isä antoi ainokaisen
Rakastetun Poikansa
Sovinnoksi synneistämme,
Jolta me nyt vapaina
Synnistä ja kuolemasta
Saamme häntä palvella!
Kiitos, Isä taivahassa!
Lahjastasi suuresta!
Kuinka voisin iloksesi
Sinua nyt palvella?
Oi, Sa, yksin, Isä rakas,
Voit sen tehdä minussa.
Henkes' kautta ijäisesti
Kätke minut Sinussa!
Jeesus rakas Veri-ylkä,
Anna minun veressä
Pesty, puhdas jäsenesi
Olla, oksa elävä
Sinussa, oi, elä Sinä,
Itse, Herra, minussa,
Anna oma hedelmäsi
Minuss' olla kasvava!
Sinun kanssas Jumalassa
Kätkettynä elämä
Anna olla vuotavana,
Hengen voima väkevä;
Iki-elon valtasuonet
Aina olla avoinna
Sinä, Päämme, jäsenenä
Juottavana minua.
Siten Sinä, Herra, meissä,
Mekin samoin Sinussa
Pysymme ja elämämme
Kunnioittaa Sinua.
Yksin Sinun ijankaiken
Kiitos, voima, kunnia
Kaikesta sun armostasi
Jumala ja Karitsa!
Syntinen ja Vapahtaja.
Sielu:
Janoat, rakas Herrani,
Sielujen pelastusta;
Halajat nostaa sieluni —
Oi, kiitos! kirousta
Sieluni tuntee — kauhea
On synnin julma valta —
Oi, nosta, auta minua
Jo kadotuksen alta:
Jeesus:
Joh. 4. 10, 13, 14.
Jumalan lahjan ihanan
Jos, sielu, ymmärtäisit,
Elämän vettä minulta
Ottamaan ennättäisit,
Jumala antoi Poikansa
Syntisten auttajaksi;
En tuomitsemaan tullut ma,
Vaan anteeks'-antajaksi.
Jos käsittäisit: Jumala
Lahjoitti rakkahimman
Poikansa; Isän helmasta
Hän tuli, kallihimman
Toi lahjan: ijankaikkisen
Elämän syntiselle,
Jok' uskoo, ottaa vastahan,
Antauu Kristukselle.
Tää kirkas lähde elämän
Avattu jokaiselle.
Nyt Poika sielun itkevän
Vie Isän sydämmelle;
Ja kaikki synnit annetaan
Armosta anteheksi
Ja synnytetään uudestaan
Karitsan kaltaiseksi.
Ei ole tämän maailman
Kurjissa kaivoloissa
Se vesi, mikä janoovan
Tyydyttää — nautinnoissa
Vain omantunnon tuskia
Synnyttää meno turha;
Ja kunnia ja tavara
On monen sielun murha.
Ken ikään tahtoo nauttia
Maailman hettehestä,
Hän polttavassa janossa,
Kuoleman heltehessä,
Ei löydä veden pisaraa
Kielensä kostukkeeksi,
Vaan ijankaiken janoaa,
Jää tulen kekäleeksi.
Ken juopi vettä elämän
Ijäisen lähtehestä,
Ja rakkautta elävän
Jumalan sydämestä.
Armosta, kautta Kristuksen,
Alati ammentaapi,
Hän tyydytetyks' janonsa
Ajassa tässä saapi.
Sillä se silmä lähtehen
Uskovan sydämmessä
Kuohuva onpi ainainen
Siunaus elämässä.
Asunto Pyhän Hengen on
Se sydän autuainen:
Siin' ilo, rauha verraton,
Rakkaus taivahainen.
Sielu:
Ma olen kurjin syntinen
Ansainnut kadotuksen,
Tuomion monenkertaisen,
Voi, ikikirouksen!
Oi, yksin Sinä ymmärrät
Tilani, kurjuuteni,
Turmelukseni käsität
Ja suuren pahuuteni.
Oi, syvyydessä sieluni
Valittaa kujerrellen,
Ma vaivun, auta Herrani!
Suurelle syntisellen
Jo anna armos lohdutus
Ja kalliolle nosta
Vajoova jalka — kadotus,
Jo uhkaa — älä kosta.
Jeesus:
Joh. 4. 26.
Ma olen tullut Messias
Etsimään kadonneita;
Ma kuolin sinun puolestas,
Armahdan eksyneitä.
Rakkauteni palava
Kaikkia syntisiä
Etsii — ja etsii sinua,
Kuin ylkä ystäviä.
Ma annan sulle itseni,
Armoni, aarteheni,
Ijäisen ystävyyteni
Ja morsiamekseni
Kihlaan ma sinut uskossa;
Ja lumivalkeaksi
Pestynä olet ihana
Isälle lapsoseksi.
Sielu:
Oi, armon äärettömyyttä,
Oi, suurta rakkautta!
Voi, tätä kylmää sydäntä!
Voi, suurta luopumusta!
Mutt' anna sekin anteeksi,
Epäilys, synti poista!
Oi, tule sydämmeheni
Ja rakkautta loista!
Oi, loista sydämmeheni,
Sen kylmyys, kurja saasta
Pois polta rakkautesi
Tulella, irti maasta
Sieluni iki-irroita,
Oi, anna kirkkautta
Sieluni nähdä Sinussa,
Kasvojes valkeutta!
Ett' aina oisin Sinussa
Ja minun sydämmeni
Temppelis — jossa asuva
Johtaisit askeleni;
— Silmäni aina avaisit
Näkemään tahtoaisi,
Ja Henki haavas kallihit,
Minulle kirkastaisi.
Ma uskon, epä-uskoni
Sa poista — lisää aina
Uskoa, ole eloni,
Leimasi pyhä paina
Mun sieluhuni — tulella
Kastele elämäni,
Ett' oisin tosi suolana,
Valaise pimeäni!
Maailman valkeus.
Pimeys peittävi maan —
Synkkä yö!
Kansoja kahlehissaan
Synti syö:
Raskasna rikosten paino
Tuntoja polttaa;
Helvetin henkien vaino
Sieluja surmaa.
Toivontähti kirkkahasti
Taivahalla tuikkaa:
Ennustukset ihanasti
Ihmisille kuiskaa:
»Kerran synnin voittava
Vapahtaj' on tuleva!»
Kuulkaa! Laulu enkelitten
Kajahtaapi ihana
Yli maitten, manteritten:
»Jumalalle kunnia
Korkeudess', ihmisille
Maassa rauha, suosio!»
Meille syntyi Vapahtaja,
Ihmiseksi Jumala;
Kuoli synnin Sovittaja,
Nousi kuollon Voittaja:
Valkeus ja kuolematon
Elämä nyt valistaa —
Ihmislasta langennutta
Jesus nostaa, armahtaa.
Synnin tunnustus.
Ps. 51.
Jumalani armollinen,
Hyvyydestäs suuresta
Armahda, ma rikollinen
Vaikka olen katala:
Syntin' ovat mustat, suuret,
Julmat, veriruskeat;
Syväll' ovat niitten juuret,
Läpi sielun tunkevat.
Pese minut puhtahaksi,
Iisopilla puhdista —
Rikokseni raskahaksi
Tunnen: Herra, armahda!
Alati on edessäni
Rikosteni riettaus,
Aina särkee sydäntäni
Syvä synnin turmelus.
Sinua, oi Jumalani!
Synnilläni loukkasin,
Pyhän tahtos tahallani
Törkeästi tallasin:
Synniss' olen syntynytkin,
Synniss' elon alun sain —
Puhtautta täydellistä
Sinä vaadit kautta lain.
Jumala! luo uusi sydän,
Puhdas henki minulle —
Yksin kautta henkes pyhän
Otolliseks' Sinulle
Tulen. — Ällös ota vielä
Henkeäsi minulta,
Edestäsi älä heitä
Syntisistä suurinta.
Anna kaikki anteheksi
Armostasi sulasta,
Verenvi'oist' askeleni,
Sieluni sa puhdista,
Että voisin riemumielin
Armoasi ylistää,
Kunniaasi kaunokielin
Syntisille julistaa.
Te'e uudeks' ihmiseksi,
Herra, minut kokonaan,
Syntisille autuudeksi
Tahdon sitten kautta maan
Elämällä, sanallani
Nimeäsi tunnustaa,
Työni kaikki iloksesi,
Herra, Sulle omistaa!
* * * * *
Jesuksen veren kautta
Ja kuollon katkeran —
Sovinto-uhrin pyhän
Jumalan Karitsan —
Ann' armost' anteheksi
Kaikki mun syntini,
Kuvasi kaltaiseksi
Uudista sieluni!
Golgathalla.
Miksi ilma pimeneepi?
Puolipäivän aurinko
Yöhön peittyy, kylmeneepi!
Miksi halkee kallio?
Vuoret vankat vavahdellen
Horjuu perustuksillaan!
Haamut nousee liihätellen
Avatusta haudastaan!
Verissänsä Golgathalla
Pyhä Poika Jumalan,
Jota kansa ilkkumalla
Ivaa — kärsii kuoleman.
Jesus Kristus, murhamiesten
Väliin ristiinnaulittu,
Maailman synnin kirouksen
Kantajana surmattu.
Siksi häpee aurinkoinen,
Luonto, Luojan kuolemaa
Surren, kätkee kasvojansa,
Povi maankin avajaa
Haudan, kätkökammionsa,
Työntää tulleet Tuonelaan
Ulos vankeudestansa
Elämähän uudestaan.
Jesus Kristus — Elämämme —
Kävi kuollon taisteluun
Kärsiäkseen edestämme:
Katso kylkeen avattuun,
Synneistäsi surullinen;
Esiriippu halkesi:
Jesus armo-istuimelle
Meille tien nyt aukasi!
Jesus kärsi edestämme —
Synnin palkka, kuolema
Siten meiltä poistettihin:
Toist' et synti-uhria
Tarvitse — nyt kuolematon
Elämä ja valkeus
Hänessä sull' annetahan —
Suuri sielun lohdutus!
Jesus särki vankeuden
Ovet, voitti väkevän,
Meille osti vapauden
Sekä uuden elämän.
Iloitse siis, synninorja,
Tie on auki, kahlehes
Särjettynä — Jesukselle
Anna kuorma synties.
Armollinen, uskollinen
Ylimmäinen Pappimme
Jesus, aina syntisille
Hellä — Hän on Veljemme:
Kaikiss' yhtä tuntehikas,
Sydämmestä säälivä,
Kuni veli, armorikas,
Kiusattu paits' syntiä.
Nyt Hän voipi kiusatuita
Sydämmestä armahtaa —
Alati Hän puolestamme
Rukoelee Jumalaa —
Hänen ristillensä,
Siinä avaa sydämmes —
Hän sen tuntee, verellänsä
Pesee pois sun rikokses.
Kiitos, Jesus, Vapahtaja,
Veri-ylkä kallihin!
Suuri synnin Sovittaja!
Armoasi mullekin
Annat — veres, rakkautes,
Kärsimises, elämäs,
Voittos, ylösnousemises
Mulle takaa lempeäs.
Hengelläsi virvoitta'os
Sieluni nyt uudestaan,
Synnist' ikipuhdista'os,
Saata liha kuolemaan,
Anna pyhä, täydellinen
Sydämmeeni rakkaus,
Että olis elämäni
Opillesi kaunistus!
"Maria!"
»Vihdoinkin päivä sarastaa,
Jo poistuu synkkä, pitkä yö!»
Maria lausuu, kiiruhtaa »Nyt
tehtävä on kallis työ —
Kallis ja raskas — voidella
Kun täytyy Herran ruumista.»
Suruinen katse kirkastuu,
Toivo hymyy huulillansa —
»Jo haudan seutu heijastuu,
Vaikk' aamu vielä usvillansa
Peittävi puut ja pensahat,
Jotk' oven haudan verhovat.»
Näin lausuen hän nopeasti
Rientävi yhä edelleen —
Yön kaste jalkojansa kasti
Astuissa maahan ruohoseen,
Ja aamurusko soihdullaan
Punasi taivahan ja maan.
Punerva rusko kirkastuvi,
Kuin tuima tuli roihuais,
Jo ensi säde singahtavi,
Kuin kapalosta kirpoais,
Kuin tuli virta vyöryellen
Sätehet lentää kirmaellen.
Aurinko, päivän kulta kehrä,
Häikäisevässä valossaan
Jo nousee ylös taivahalle —
Maria sit' ei katsokkaan,
Hän rientää läpi lehdikon,
Kuin metsävuohi levoton.
Jo haudan eteen seisahtuvi:
»Mik' ihme! hauta avattu!»
Hän huudahtaa ja tuskastuvi:
»Tyhjänä! Herra otettu!
Voi, enkö edes ruumistaan
Voidella saanut haudassaan?»
Vaan itkun läpi katsoissansa
Hautahan: kaksi ihanaa
Enkelinuorukaista siellä
Istuvi, toinen lausahtaa:
»Mit' itket, ketä etsit sa?»
Vastasi heille Maria:
»Herrani ovat ottanehet —
En tiedä, mihin veivät sen» —
Ja kuuman kuumat kyynelehet
Sort' äänen, peitti katsehen —
Nyyhkien, surun valtaama,
Kääntyvi heistä Maria.
Siten kun itki itkujansa,
Kääntyen poies menemään,
Kohtasi taasen korviansa
Kysymys, tuttu ennestään:
»Mit' itket, ketä etsit sa,
Nainen, oi surun valtaama?»
Puistossa läpi kyynelverhon
Himmeesti silmä eroitti
Mieshaamun lähenevän, jolle
Maria kohta virkahti:
»Herra, jos Hänet kannoit pois,
Sano, Hän vaikka missä ois!»
Vaan Jesus, Herra ylösnoussut,
Vapahtajamme väkevä,
Hän siinä seisoi, kirkastettu,
Marian edess' elävä —
Ja rakkauden vienolla
Äänellä lausuu: »Maria!»
Kuin salama ois sieluhunsa
Sähköisen tulen iskenyt,
Niin Maria nyt riemussansa
Olisi Herraa syleillyt —
»Mestari, minun Herrani!»
Hän alas maahan vaipuvi.
Vaan Herra hellin ehkäisevi:
»Minuhun ällös tartu, vaan
Vie sana tästä veljilleni:
Isänne luokse kunniaan
Nyt nousen — minut nähdä saatte,
Galileaan kokoontukaatte!»
Maria rientää, sydän täynnä,
Iloinen, syvä hurmaus
Valtasi sielun, kasvojansa
Valaisi taivaan kirkkaus:
Hän riensi, juoksi, rukoili,
Ilosta itki — hymyili.
»Oi päivä kuink' on kirkas nyt —
Kuink' autuus uhkuu luonnossakin
On kaikki sumu hälvennyt,
Ja poistettu on kuolemakin!
Oi, kallis Veri-ylkäni!
Oi, Jesus, kaikki kaikkeni?»
Jumalisuuden salaisuus.
1 Tim. 3:16.