»Eläköön Aatami Kuuskoski! Eläköön Ristiniemen komendantti!»
Kun suosionosoitukset olivat vaienneet, käskin tuomaan esille kirkonkylän kartan. Kun sen olin saanut, tarkastelin, mihin paikkoihin vahtipostit oli paras asettaa. Saatuani sen selväksi, määräsin miehet paikoilleen ja läksin apteekkiin illallisille.
Kokouksen kestäessä oli nim. apteekkari käynyt kuiskaamassa korvaani kutsun saapua heille kokouksen jälkeen.
Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Muutamia päiviä ryssien aseistariisumisen jälkeen saapuivat ensimmäiset jääkärit Ristiniemelle. Koska heidän joukossaan oli upseereja, luovutin komendantinviran kapteeni Vanamolle.
Nyt alkoivat säännölliset sotatoimenpiteet. Jääkärit olivat saaneet tietää, että punaiset aikoivat yrittää valkoisten selkään Venäjältä käsin. Siksi koottiin joukkoja itärajalle. Tämä n.s. koillinen rintama muodostui siis vihollisen pidättämiseksi rajan takana. Minun ei kai tarvinne mainita, että olin ensimmäisiä ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.
Muistan hyvin sen päivän, jolloin joukkomme lähti. Minä astelin ensimmäisten rivissä ja heilutin nenäliinaa Santralle, joka pojan kanssa viittoili meille jäähyväisiä. Vuolaat vedet valuivat hänen poskiaan pitkin ja minun täytyi koota koko sotilaskuraasini, etten myös puhjennut kyyneliin. En aavistanut sillä hetkellä, etten näkisi poikaani enää.
Tältä ajalta ei minulla ole juuri hauskoja muistoja. En tarkoita, etten olisi ilomielin ottanut osaa taisteluihin, en. Ensimmäinen olin ryntäämään ja viimeinen perääntymään. Mutta tarkoitan sitä, ettei kapteeni Vanamo osoittautunut tehtävänsä tasalla olevaksi mieheksi. Tietysti hän tunsi sotataitoa jonkun verran paremmin kuin minä; olihan hän käynyt koulua Saksassa. Näistä asioista riitelimmekin verrattain vähän. Mutta eteläsuomalaisena hän ei tuntenut peräpohjolaisen kansan luonnetta. Hän halusi istuttaa meihin sotakurin rautaisella kädellä, mutta se ei noitten suurten kiveliöiden keskellä menestynyt. Kapteeni Vanamo oli kuningas Rehabeamin kaltainen, josta Raamattu kertoo. Sen sijaan että olisi huojentanut isänsä hallitusiestä, teki hän sen raskaammaksi. Ja sen sijaan että isä Salomo kuritti alamaisiaan ruoskilla, kuritti poika skorpioneilla. Sellainen oli kapteeni Vanamokin. Pienimmästäkin hairahduksesta hän rankaisi miehiä. Hänen nimekseen olisi paljon paremmin sopinut »Nokkonen».
Meille sattui heti alussa ankaria yhteenottoja. Vaikk’en ollutkaan kuin joukkuepäällikkö, uskalsin sanoa häntä vastaan. Hän ihan kähisi raivosta ja monta kertaa piti läheltä, ettei hän minua lyönyt. Se olikin hänen onnekseen, sillä olisipa hän vain kerrankin koskenut minuun vaikka märällä sormellaan, hän yksinkertaisesti olisi lakannut olemasta. Minä en sano enempää, sillä sappeni kiehuu tätä kirjoittaessanikin.
Seurauksena tällaisesta taitamattomasta suhtautumisesta miehistöön oli, että rynnäköt onnistuivat huonosti. Peräpohjolainen on sellaista visaa, ettei häntä taivuta kuka tahansa. Mutta — jos hän rakastaa esimiestään, menee hän hattua heiluttaen hänen edestään kuolemaan. Olisinpa minä vain saanut johtaa! Olen varma, että Suomen historian lehdiltä luettaisiin monta kaunista sankaritekoa, jotka nyt ovat jääneet tekemättä. Minä olisin muutaman viikon perästä seisonut Aleksandrowskin porteilla, sen sijaan että nyt nuhjailimme rajalla, härsyttäen punaisia epäonnistuneilla partioretkillä. Mutta niinhän on tässä matoisessa maailmassa, etteivät todelliset kyvyt koskaan pääse esille. Epäpätevyyden palvelusta kaikkialla, mihin vain katseensa luokaan.
Alkukesään saakka saimme vartioida rajaa. Muualla armaassa isänmaassamme vallitsi jo rauha, mutta me makasimme partiossa koillisella rintamalla. Loppuihan kuitenkin meidänkin sotaretkemme vihdoin.
Kun palasimme Ristiniemelle, oli moni toveri riveistämme poissa. He olivat jääneet rajalle todistamaan, että suomalainen osaa kuolla uskollisena isänmaan laeille.
Meidän kodissamme vallitsi murhe. Poikamme, josta minä olin odottanut nimeni kantajaa, oli sotaretken aikana kuollut. Tapasin Santran lohduttomana. Meidän kyyneleemme sekaantuivat toistensa kanssa. Sellaista on elämä.
Sydän surua täynnä oli minun otettava osaa kirkonkylässä toimeenpantavaan suureen paraatiin. Pidettiin jumalanpalvelus paljaan taivaan alla. Mahtavana vyöryi ilmoille »Jumala ompi linnamme». Mutta siihen virteen ei yhtynyt Aadam Kuuskosken juhlallinen ääni. Elämä tuntui liian raskaalta.
Suuresti ei minua myöskään liikuttanut juhlallisuuden huippukohta: kunniamerkkien jako. Minun nimeni huudettiin ensimmäisenä. Kapteeni Vanamo kiinnitti rintaani Vapauden ristin. Minun aatokseni matkailivat muilla mailla. Seisoin joukossa kuin vieras, joka ei ymmärrä maan kieltä. Ja kun väkijoukko kohotti ilmoille huudon: »Eläköön Pohjolan Mannerheim!» ei sekään minua liikuttanut. Ainoastaan hetkeksi värähti sydämeni, kun ajattelin, että Yrjö-poikani katselee taivaan korkeudesta, kuinka hänen isäänsä maan päällä juhlitaan. Se nostatti silmääni kyyneleen. Muu kaikki oli minulle täysin vierasta.
No niin — olen hetkeksi vaipunut muistelemaan tuota surullista tapausta, joka niin suuresti häiritsi yhteistä suurta iloamme. Maa oli vapaa ja minäkin olin saanut kunnian kantaa korteni yhteisen asian alttarille. Mutta — palatakseni vielä itse pääasiaan — jos ottaisin kirjoittaakseni koillisen rintaman historian, olen vakuutettu, että koko Perä-Pohjola nousisi yhtenä miehenä todistamaan minun puolestani: — Aadam Kuuskoski olisi vienyt joukkomme voittoon. Mutta — mitäpä siitä. Minulla on nykyisin paljon parempaa kirjoittamista. Se on tämä elämäkertani.
Koillisella rintamalla oleskelu vaikutti muuten sangen hedelmällisesti kirjalliseen työhöni. Sain suuren joukon aiheita, jotka sitten puin runon kuninkaalliseen purppuraan. Palvelin vuoroin Marsia, vuoroin rakkaita muusia. Lepohetkeni vietin heidän suloisessa seurassaan. Ja — vaikka itse olen sanomassa — jos kapteeni Vanamo ymmärsi minua huonosti, ymmärsivät runottaret sitä paremmin.
IX.
MINÄ RUPEAN RUNOILIJAKSI, MUTTA SAAN KOKEA, ETTÄ TAITEEN POLKU ON OKAINEN JA ORJANTAPPUROITA TÄYNNÄ.
Ah kutsumus korkea taivainen, runoniekan seppele pyhä! Osa maallinen on kovin vaivainen, mut kannustin verissä yhä vain uusihin voittoihin johdattaa, joit' ymmärrä ei kolo kansa. Mitäs siitä! Kun Pegasus hirnahtaa, mies kiitävi satulassansa!
Voisiko joku arvoisista lukijoistani väittää, ettei tämä olisi runoa?
Tuskin.
Kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on kumminkin rohjennut sanoa sen minulle vasten silmiä, minulle, Aatami Kuuskoskelle.
Voi teitä, kustantajat, | te Ahasveerukset! Te tunnette vain rajat ja kirjain päällykset. Mut yks, jot' ette tunne on aate lentävä. Te ette tiedä, kunne se viel' on entävä!
Tämä on minun tuomioni teistä, te ikuiset juutalaiset, joille taide on taidetta vain silloin, kun se tuo teille paljon rahaa.
No niin — tämän alkufanfaarin jälkeen voinkin tyyntyä taas ja ruveta jatkamaan elämäkertaani, joka (elämäni) on
niin täynnä ollut kiviä ja kannonpökkelöitä ja okaita ja piikkiä, unettomia öitä.
Mutta — mitäs niistä. Kun mies on kerran saanut ratsun itse taivahan tallista, hän karahuttelee sillä pitkin pilvien reunoja ja hänen päätänsä huumaa avaruuksien mahtava hymni! Mainen kulta ja kunnia on vähäarvoista. Hänen rikkautensa on siinä, että hän tuntee povessaan pyhän tulen, tuon sydämen Vestan temppelin ikuisen liesivalkean, — Vestan temppelin, jonka
papitar on Runotar.
Niin — vapaussodan loputtua olin vakavasti päättänyt antautua runoilijan pyhään ja korkeaan ammattiin. Olin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, joten arvelin, ettei se ollut liian aikaista. Tosin tiesin, että maallisen toimeentuloni taivas uhkasi sen kautta vetäytyä synkkiin pilviin ja reikäleipä muuttua vain paljaaksi reiäksi. Mutta — kun tuota viimeksimainittua seikkaa ajattelin, niin — tyhjästähän kerran maailmakin luotiin. Miksi en minä siis runoilijana voinut aloittaa tyhjästä ja vähitellen luoda vaatimattoman toimeentulon itselleni ja vaimolleni, kun minulla vielä oli apunani tämän näppärät sormet, jotka vielä vanhoillaankin soittelivat sukkulalla alkusoittoa oopperaan »Jokapäiväinen leipä». Santra oli nim. erinomainen kankuri ja pitäjän rouvat ja emännät kantoivat hänelle kuormittain kudottavaa.
Vaimoni suuttui, kun ilmoitin hänelle päätökseni.
»Vai se nyt vielä puuttuisi! Ensin sinä ravaat kaikki maailman sotatantereet ja sitten — runoilijaksi! Oletko tullut juuri rutihulluksi, vai mikä on päähäsi mennyt? Pyh kaikkea! Kun olisi kurauttaa, sanon minä!»
Totesin, että minun vaimoni oli sangen proosallinen ihminen.
Mutta — minä olin kerta saanut ideasta kiinni enkä aikonut antaa perään. Todistin hänelle runoilijan suuren tehtävän.
»Ajattelepas… valistaa kansaa, herättää nukkuvia, antaa aatteita aatteista köyhälle ihmiskunnalle. Eikö se ole suurta?»
En muista enää, mitä hän siihen vastasi. Sen vain muistan, että hän lopulta turvautui naisten viimeiseen keinoon: rupesi itkemään.
»Ilmankin tässä tahtoo köyhyys kapista ja sinä hulluttelet kaikenmoista.»
Minä lohdutin häntä. Lupasin elää kertasyönnillä päivässä, jos vain saisin omistautua rakkaille runottarilleni.
»Mikset sinä saa, rakas ukkoseni, jos vain pystymme edes tuon kertasyönnin ansaitsemaan. Mutta sinä olet taaskin ajatellut vain itseäsi, niinkuin miehet tavallisesti tekevät. Minun syöntini olet jättänyt laskuista pois.»
Otin häntä kaulasta ja vakuutin, että olin hänen kohdalleen merkinnyt täydet ateriat.
Santra hymyili.
»Sinä olet ihmeellinen mies, Aatami. Tiedätkö, että juuri tuollaisena hössöttäjänä pidän sinusta kaikkein enimmän.»
Kyyneleet kohosivat silmiini. Kerrankin oli Santra nähnyt sydämeeni.
Me suutelimme toisiamme ja sillä oli se asia päätetty.
Meillä oli pieni mökki, jonka poliisina ollessani olin hankkinut. Sitäpaitsi omistimme lehmän. Säästöt olivat tosin huvenneet, kun viimeiset kuukauteni olivat kuluneet rintamalla. Komendantin virkakaan ei ollut tuottanut muuta kuin kunniaa eikä siitä — niinkuin tietty, — ole suuhun pantavaksi. Mutta sittenkin olin toivorikas. Runouden kultaiselta taivaalta tuikki niin monta kirkasta tähteä, että päätökseni vain lujittui.
Läksin opettajan luo. Olin päättänyt sanoutua irti tarkastajanvirasta. Uljas Kunnas, jo seitsemääkymmentä lähentelevä, ihmetteli, mikä minulle nyt oli tullut. Mutta minä olin salaperäinen kuin silmänkääntäjä markkinoilla. Naureskelin vain ja sanoin, että »aikapa näyttää». Olin elämän varrella oppinut varovaiseksi. Sitäpaitsi tiesin, ettei opettaja runoudesta paljon ymmärtänyt.
Hän kertoi vakuutusyhtiön olleen minuun erittäin tyytyväisen. Ei milloinkaan ennen oltu Perä-Pohjolassa niin paljon vakuutuksia otettu kuin minun aikanani. Olin lyönyt laudalta hänetkin, opettajan. Mutta tuo tunnustus ei nyt korviani hivellyt. Päätökseni oli horjumaton. Aioin ensi tilassa kirjoittaa yhtiölle ja pyytää eroa.
»Sinä olet yllätyksien mies, Aatami. Se minun täytyy sanoa.»
Näin noissa opettajan sanoissa ennustuksen: kukaties piankin tulisin yllättämään maailmaa.
Otin jäähyväiset ja palasin kotia. Kirjoitin jo saman päivän postiin vakuutusyhtiölle ja pyysin eroa. Sitten otin rakkaat runoni esille.
Niitä oli vuosien varsilla ennättänyt kerääntyä kokonainen matkalaukullinen. Joukossa oli m.m. kokoelma nimeltä »Rippeitä», joka käsitti neljäsataa runoa. Ainehistoa minulta ei siis puuttunut.
Ensimmäinen työni oli ruveta sitä järjestämään. Vuosien kuluessa olin tullut kirjoittaneeksi melkein kaikilta ihmiselämän aloilta. Siellä oli isänmaallisia runoja, oli rakkausrunoja ja romansseja. Oli tilapäisrunoja suuret joukot, niinkuin esim. »Kauppias Komulaisen täyttäessä 50 vuotta», »Palokunnantalon vihkiäiset», »Hymni lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon» y.m. Varsin lukuisat olivat tukkilaislaulut, sillä niillähän minä oikeastaan olin aloittanut runoilijakutsumukseni, vaikka silloin vielä elelinkin »viheriän oksan» varassa. Erikoisella liikutuksella katselin tuota pientä pätkää, jonka nimi oli »Hei juuma jullaa», ja jonka syntymisestä oli kulunut kohta kolmisenkymmentä vuotta. Olinpa joskus hurjalla päällä ollessani sepittänyt juomalaulujakin, joissa ylistelin »pehmoista pohmeloa» ja »isä Bakkuksen ihravatsaa sekä verenpunaisia poskia». Sotalaulut muodostivat oman kaartinsa. Niiden joukossa oli monta mahtavaa hymniä, kuten »Öinen taistelu», »Meno Russakkajoen yli», »Kalman kaarti» y.m. Minulla oli siis ainehistoa useampaan kuin yhteen teokseen.
Päätin julkaista sekalaisen kokoelman, joka aiheittensa puolesta olisi mahdollisimman edustava. Sain siten seulotuksi kokoon sataviisikymmentä runoa, joille annoin yhteiseksi nimeksi »Runoryijy», koska arvelin tällaisen, hiukan harvinaisen nimen erikoisesti herättävän kirjallisuutta harrastavan yleisön mielenkiintoa. Sitäpaitsi vastasi nimi minun mielestäni erinomaisesti kokoelman sisältöä. Sehän oli kirjava kuin suomalaisten vanhat seinäryijyt. Jaoin teoksen viiteen osaan seuraavalla tavalla:
I. Pohjakuvioita.
II. Elämän ornamentteja.
III. Värit yhtyvät ylvään karkelon.
IV. Elämän tanhu.
V. Loppuvinjettejä.
Ensimmäiseen osaan kokosin kaikki sellaiset runot, jotka parhaiten kuvastivat käänteentekeviä tapauksia ihmiselämässä. Siten tuli tähän osastoon kuulumaan »Luominen», jossa kuvailin omaa maailmaantuloani. »Syntiinlankeemuksessa» kerroin helkkyvin rytmein tuosta onnettomasta juopottelukohtauksesta kansakouluajaltani. »Paratiisista karkoitus» kuvasi erottamistani koulusta ja »Otsasi hiessä»-nimisessä runossa lauloin iskevin tahdein työn ankaruutta ja sen tuottamaa tyydytystä.
Samaan osastoon sijoitin myös sellaisen runon kuin »Esivallan miekka», jossa kuvasin järjestysvallan kehitystä maailman alusta nykypäiviin asti. Itse pysyttelin tässä runossa koko ajan taka-alalla (niinkuin luonnollista onkin). En edes silloin astunut esiin, kun nykyaikaisen järjestysvallan syntysanat runossa lausuttiin, vaikka olin ollut yksi tämän järjestysvallan edustajista.
Tämä runo oli muuten kokoelman pisimpiä, vaikk'ei suinkaan sen heikoimpia. Siinä oli m.m. tällainen säkeistö:
»Kun muinoin ruoska Egyptin, ah, Israelin yllä, hih, heilui selkänahkoihin, niin tiesi kansa kyllä, etteipä maassa Pharaoin järjestysvalta nuku: Työt luisti lailla rasvan, voin, tul' täyteen tiililuku.»
Toiseen osaan eli »Elämän ornamentteihin» sijoitin kaikki tilapäisrunot sekä muutamia yksityisiä, jotka eivät mihinkään muualle tuntuneet sopivan, kuten esim. »Kissojen kiima» ja »Koirien komplotti». Ajattelin, että sellaiset tilaisuudet kuin nimi- ja syntymäpäivien vietot kuuluvat niihin tapauksiin, jotka antavat tälle harmaalle ihmiselämälle väriä ja loistetta. Joukossa oli myös monta isänmaallista runoa; olipa joku jylhä ja synkkä kuoleman kuvauskin. Mutta — ajattelin — mustakin on väriä, ja niin sijoitin viimeksimainitutkin runot tähän ryhmään.
Parhaimpana tämän osaston runoista pidin ehdottomasti »Hymniä lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon.» Se alkoi juhlallisesti:
»Yks temppeli kaukana korvessa on, yks temppeli halpa ja vaatimaton. Jo harmajakiviset seinät sen pian peittyvät sammalehen.»
Kunnes pääsin kuvaamaan kirkossa talvipakkasilla vallitsevaa kylmyyttä:
»Sata vuotta jo kirkossa virsi soi, sata vuotta jo hongisto huminoi. Mut kyynelet saarnojen aiheuttamat jääkryyneinä tippuvat.»
Mutta sitten, kun saatiin kirkkoon kamiinit ja vanha suntio, räätäli Tuisku, oli lämmittänyt ne hehkuvan punaisiksi, saattoi seurakunta saada erinomaisen käsityksen iankaikkisen kadotuksen tulikuumasta vaivan paikasta:
»Tulikuumina hohtavat kamiinat, tuo mieleen ne vaivojen valkeat. Piru puhkui ja lämmitti pätsin niin, ett' syntiset tarjettiin.»
Tämän jälkeen ei isäntien enää tarvinnut istua villavantu päälaella eikä koputella jalkojaan saarnan aikana, mikä varmasti oli häirinnyt sekä kirkkoherraa että itse taivaan enkeleitä, sillä:
»Taas katsella enkelit taivaasta voi, kuink' ukkojen kaljuja purppuroi valot kynttiläkruunujen välkehtiväin, kun istuvat paljain päin.»
Ja runon lopussa minä kuvittelen, kuinka taivaalliset sotajoukot veisaavat kiitosvirttä korkeudessa tämän tapahtuman (nim. lämmityslaitoksen saannin) johdosta ja rukoilevat jo etukäteen Jumalaa ottamaan kirkkoherra Hillbingerin ikuisiin asuntoihin, koska tämä edistysaskel oli luettava hänen ansiokseen:
»Hillbingeri meidän jo saatella suo ikiliesien laajojen, lämminten luo, kun kuolema kulkunsa katkaisee, ratasuuntansa ratkaisee.»
Olin näin myös sopivasti huomauttanut siitä tosiseikasta, että vanhaa rovastia vaivasi leini, jotenka parasta, mitä hänelle taivaassa voitiin tarjota, oli lämmitteleminen suurten takkavalkeain ääressä.
Riemuitsin hengessäni. Tällaista hymniä, jossa oli sanottu näin paljon, näin monenlaisia asioita ja vielä näin runollisessa muodossa, ei oltu ennen tässä maassa kirjoitettu. Olin varma, että kun kustantajat lukisivat vain tämän runon, he arvelematta ottaisivat »Runoryijyn» kustantaakseen.
Mutta sitten — sitten tuli kolmas eli pääosa, jolle olin antanut tuon rytmikkään nimen »Värit yhtyvät ylvään karkelon». Tähänastinen oli ollut vain alkusoittoa, mutta nyt otti itse orkesteri johdon. Minulla oli runo nimeltä »Perä-Pohjola», jossa olen sanonut kaiken, mitä tästä pohjoisimmasta isänmaamme kolkasta yleensä voidaan sanoa. Tämän valtavan, suurenmoisen kertomarunon olin säästänyt tähän osastoon. Runossa on seitsemänkymmentäkahdeksan värssyä ja minä olin kirjoittanut sen muutamana kesäisenä yönä kuunnellessani Pahtakosken kuohujen kohinaa. Olen varma, että jälkimaailma on ymmärtävä runoelmani arvon, vaikka nykyiset kustantajat ovat tuominneetkin sen paperikoriin heitettäväksi. Minä en nim. voi uskoa, että runottaret pitäisivät pilkkanaan miestä, jonka jokainen hermo värähtelee pienimmästäkin sielun liikkeestä, — miestä, joka on niin herkkä, niin hysteerinen (käytän sanaa omalla erikoistavallani), että kyyneleet ovat aina valmiina sulkujensa takana, kun minä vain näen hyväksi noita sulkuja aukaista.
No niin — olkoonpa miten hyvänsä — tämän runon minä siis sovitin keskiosastoon. Se täytti sen yksinään. Siinä todellakin »värit yhtyivät ylvään karkelon».
Jotta arvoisa lukijani voisi itse päätellä, minkälainen tämä runo on, panen tähän siitä muutamia otteita. (Minulla on nim. se vahva usko, että ainakin tämä elämäkertani julkaistaan ja sen kautta voin siis tarjota lukijalle tilaisuuden puolueettomaan arvosteluun eli kritiikkiin.) Kas tässä:
»Maa kaukana korpien kätkössä on, maa soitten, vaarain ja vuomain. Sen selkoset, metsät ja tunturit on, ah, ratkomat väylien uomain. Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!
»Kemi, Tornio, Tuntsa, Ounas ja Uu, olen nähnyt ärjynne äkeet. Mun rintani hurjasti riemastuu, kun kuulen ma soittonne säkeet. Tämä maa minun mieltäni» j.n.e.
Eräs kustantaja, jolle »Runoryijyä» tarjosin, rohkeni syyttää minua kirjallisesta varkaudesta (!) Hän väitti minun varastaneen (!) säkeitä tunnetusta »Kymmenen virran maa»-nimisestä runosta. Hyvä isä sentään! Kaikkeen voi runoilijaparka joutua!
Minä kysyn: missä kohden olen varastanut? Tietääkö arvoisa herra kustantaja, minkälaisen rangaistuksen laki herjauksesta tuomitsee? Minä en kysy tätä nyt runoilijana. Minä kysyn kruununnimismiehenä.
Jos arv. lukija vertaa näitä molempia runoja, minun »Perä-Pohjolaani» ja »Kymmenen virran maata» toisiinsa, hän on huomaava ehkä jonkinlaista samankaltaisuutta. On käytetty samaa runomittaa. Mutta se onkin ainoa yhtäläisyys ja siihenhän toki lienee oikeus?
Minä kysyn: missä on minun varkauteni?
Jos vertaa minun sanontaani runon viime säkeessä, pitäisi jokaisen järkevän ihmisen huomata, kuinka omaperäinen se on. (»Tämä Suomen manteren miehuuspää!») Jätän lukijan arvosteltavaksi, kummassako on enemmän sanottu, »Perä-Pohjolanko» vai »Kymmenen virran maan» loppusäkeessä. (»Tämä kymmenen, kymmenen virran maa!»)
Puolueeton lukija on varmasti antava minulle hyvityksen.
Mitä sitten tulee jokien nimiin, joista kustantajapiireissä on niin tavatonta melua pidetty, niin en voi sille mitään, että minun Perä-Pohjolani läpi juoksevat myös Kemi-, Tornio- ja Ounasjoet. Mutta missä ovat »Oulu ja Ii»? Niitä saa minun runostani tikulla hakea, eikä sittenkään löydetä. Jotavastoin siinä tohisee Tuntsa ja ujeltaa pienoinen, mutta jyrkkäputouksinen Uujoki. Vielä neljänkymmenenviiden vuoden vanhana minä lasken kymmenen Iitä mieluummin kuin yhden Uun. Tämä riittänee selitykseksi, minkävuoksi Uujoki puolustaa paikkaansa runossani.
Onneksi eivät sanasaivartelijat ole päässeet tämän pitemmälle. Heidän hyökkäyksensä rajoittuvat vain kahteen ensimmäiseen säkeistöön. Siitä lähtien — sen he myöntävät itsekin — minä johdatan lukijan kokonaan uusille maille, joista »Kymmenen virran» tekijällä ei ole ollut aavistustakaan. Minä avaan hänelle portit kiveliön ihmeelliseen, sadunsalaperäiseen maailmaan ja sanon: »Tule ja katso!»
»Tule, katsele tukkien tuisketta vaan, kun laskee ne kurkkien kurkut! Tule, katsele summia selkosiaan, kun peittävi maastoja murkut!
[Murkku = usva, sumu.]
»Tule, katsele kuusia kunnaillaan!
Niinkuin alabasteripylväät
ne seisovat vihreissä viitoissaan.
On taustana tunturit ylväät.»
Tämä luonnosta ja maisemista, joihin minun runossani mahtuu verrattomasti enemmän kuin »yötön yö» ja »revontulten loimut». Minä johdatan lukijan tutustumaan myös itse kansaan, tuohon vankkarakenteiseen ja jäyheään, joka monien miespolvien aikana on taistellut hallan ja pakkasen kanssa. Sillä ei ole ollut aikaa vaipua »vienohon haaveiluun», sillä sen on ollut otettava leipänsä kymmenestä kynnestä. Tämän kansan sitkeyttä ja sankaruutta minä runossani ylistän:
»Peräkkäin meni vuosia viisi ja kuus, kun vieraili halmeilla halla. Mut Pohjolan kansa kuin its' totisuus käy tuikkivain tähtien alla.»
Mutta — vaikka runossani annankin täyden tunnustuksen Perä-Pohjolan uljaalle talonpojalle, hänen työlleen ja ahkeruudelleen, olen siitä huolimatta arvostellut oloja, joissa hän elää ja jotka ovat hänen luomiaan. Sillä minä otan runoilijan kutsumuksen niin korkealta kannalta, että katson hänen velvollisuudekseen sanoa totuuden, vaikkapa se ei ihmisiä miellyttäisikään. Kuten tarkastava nimismies kuljen siis läpi tuon pohjoisen maakunnan kievarit, tutkin sängyt ja sänkyjen alustat, ja saapa ensikertalainen Etelä-Suomen neitonen osakseen jatkamattoman sympatiani, kun lude häiritsee hänen yörauhaansa.
»Jos Pohjolan maisemat matkustajan lumoketjuunsa kiinteesti saarti, veron kievariss' onnesta kalleimman jo maksatti »yön punakaarti».
Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selostamaan koko runoa. Jos joskus rupeaisivat raikkaammat tuulet puhaltelemaan Suomen kirjallisuuden vainiolla, saataisiin myös »Perä-Pohjola» julkisuuteen, ja silloin saisi Suomen kansa ihmeekseen havaita, että sen keskuudessa on kerran elänyt todellinen runoilija.
Mutta vielä ei meillä ole se aika. Se viipyy kuin tuhatvuotinen valtakunta, jota ihmiskunta kaihomielin odottaa. Nyt hallitsevat vielä »klikit» ja »koulukunnat», niinkuin ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä sanoo, ja hän tuntee hiukan niitä piirejä. Meillä eletään tässä maassa vielä muoto-orjuuden surullista aikakautta, jolloin hehkuva henki iestetään palvelemaan yleistä makusuuntaa. Meillä ollaan tuollaisia hiljaisia maatiaiseläjiä, jotka tulevat toimeen vaivaisilla kievarikaakeilla. Mitä he ymmärtävät jalorotuisesta juoksijasta? He ostivat kerran tyhmyydessään sellaisen ja se pakana potki palasiksi ensimmäiset kiesit, joiden eteen se valjastettiin. Pois siis sellaiset!
Tämänkaltaisen surullisen kuvan antaa se yleiskatsaus, jonka Suomen kirjallisiin oloihin luomme. Vain siivoja kievarikoneja, jotka hölkkäävät hollitaipaleensa ja saavat matkan päähän päästyään appeensa — valtion kirjailijaeläkkeen. Taikka sitten siroja sirkusratsuja, joiden seljästä neiti Muoti hieno piiska kädessä näyttää käsiään taputtavalle yleisölle hauskoja temppujaan. Mutta voi kauhistus, jos jollekin näistä ratsurievuista sattuu sellainen vastoinkäyminen, että se luonnollisen tarpeensa pakotuksesta pyörähyttää hiekoitetulle areenalle pari, kolme höyryävää palleroa! Mikä hälinä, mikä sihinä! Fyi! Heti on paikalla joku hienosäärisistä sirkusrengeistä, joka luudan ja kihvelin avulla muutamassa silmänräpäyksessä hävittää nuo realistiset merkit ja järjestys on palautettu. Hajuvesipullot tosin heiluvat vielä hetken ja pitsireunaiset nenäliinat tekevät kauniita kaarroksiaan. Ja tuo onneton »Rosinante» saa hienosta piiskansiimasta pari, kolme läimäystä lautasilleen.
Voi teitä, te kirjallisen maailman palleroiden kerääjät! Teidän virkanne on viedä syrjään se tavara, joka höystäisi tätä yksipuolisen viljelyssuunnan liiaksi laihduttamaa kirjallista peltoa. Mitä auttavat keinotekoiset lannoitusaineet, teidän n.s. realisminne, sadisminne ja masorkisminne? Minä, Aatami Kuuskoski, sanon teille suoraan, että teidän voimakkainkin realisminne kalpenee sen realismin rinnalla, jota minä olen kirjallisuudessa viljellyt. Ja juuri tämän vuoksi minut giljotineerataan.
Te itserakkaat narrit, minä sanon teille, että kymmenen vuoden perästä huomataan sellaiset sanontatavat kuin »Aaronin sauva» ja »Firataapelin laakso» täysin rabelaislaisiksi. Ja nyt te nyrpistätte nenäänne ja sanotte, että tämä on raakaa. Ettekö te tiedä, te filisterit, ettei taide tunne sellaista sanaa kuin »raaka»? Minä kaikessa oppimattomuudessani olen suurempi estetikko kuin te maisteriseppeleinenne. Jos tarkataan tuota sanaa, jonka te ja teidän kustantajanne olette niin monta kertaa heittäneet silmilleni, niin kenen runot ovat raakoja, kenen romaanit roskaa? Teidän ja juuri teidän! Te sanotte n.s. alastoman totuuden, mutta te ette osaa sitä taitoa, joka oli kreikkalaisilla kuvanveistäjillä. He osasivat käyttää talttaansa tasoitellessaan muutamia pyöreyksiä ihmisruumiissa, jotteivät ne herättäisi likaisia ajatuksia. Mutta te, te »kumpujen rakentajat», te »metsävuohien ylistäjät», te syytätte minua rivoudesta, — minua, joka olen sellaiset arat käsitteet kuin ylempänämainitut pukenut romantiikan hohtavaan, joskin läpikuultavaan harsoon. Mutta mitäs minä teistä! Minä entinen tukkilainen huomaan olevani paljon lähempänä kreikkalaisia mestareita kuin te, jotka kallella päin tarkastelette heidän käsialojansa. Dixi, olen puhunut! sanoivat vanhat roomalaiset.
Edessäni on tuo monia kovia kokenut rakas »Runoryijyni» ja minä selailen sen neljättä osaa. Mitähän on kustantajalla ollut näitäkin herttaisia lapsukaisia vastaan?
Tuossa on tuollainen palanen kuin »Terhenetär».
»Oon nähnyt sun hämyssä leijailevan, kun taivaalla pilvet sousi. Oon nähnyt sun halmeilla heijailevan, kun kauhut taivaalle nousi.»
Mutta suuren huutomerkin on kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja vetänyt sen kylkeen. (Herra Johtaja! Tämä huutomerkki on minun mielestäni symboli teistä itsestänne!)
Tuossa on »Saukkosten poimija».
»Oi, Liisa Luukkonen, suo mulle suukkonen! Kun niitä punahuuliltasi poimin, omalla alallani aivan toimin.»
Mutta siihen on arvoisa kustantaja kirjoittanut laitaan: »Heh!» (Minä sanon aivan samalla tavalla teidän typeryydestänne.)
Tuossa on »Pilvellä ratsastaja», tuossa »Kuun tervaaja», tuossa
»Tuhkimo ja kuninkaantytär», vanha aihe, mutta itsenäisesti käsitelty:
»Voi sua Tuhkimoa turjaketta, kun istut kuin pataässäl Voi sua mustalaisen murjaketta, kun et huomaa, ken nyt on lässäl Sä etkö nousta voi ja niiata, kun tyttäreni pokkuroi? Häh, riiata ei meillä piikaluntukoita! Vain niitä, jotka syövät voita!»
Siihenkin on kustantaja kirjoittanut reunaan: »Liian jokapäiväistä kieltä» ja »Miksi juuri voita?» Voi pyhä yksinkertaisuus! Luuleeko tuo arvon herra, että Tuhkimon emäntä puhui kukkaiskieltä tytölle, jota hän sydämensä pohjasta vihasi? Ja eikö hän tiedä, tuo korkeastioppinut, että voi on juuri se aine, jonka syönnillä tyhmät kerskaavat?
Tässä osastossa on kolmekymmentäviisi runoa, mutta ei yksikään niistä ole löytänyt armoa kustantajain silmissä. Rakkaat lapset! Isänne Aatami Kuuskoski hellii teitä, silittelee silkkihiuksianne, taputtelee punaposkianne, nipistää näppärästi leuasta ja sulkee teidät kaikki avaraan isän syliinsä. Tulkaa tänne, te piskuiset! Täällä ymmärretään teitä, vaikka jollakin teistä onkin vyötäisillä hiukan vanhanaikainen nauharuusuke. Mutta — odottakaa, te olette sittenkin tulevaisuuden tyttäriä ja rikkaat ja mahtavat tulevat kerran kilpailemaan suosiostanne. Silloin lepää isänne haudassa, mutta te liihoittelette hänen vaatimattoman kumpunsa ympärillä kuin kesäperhoset. Ja ehkäpä joku teistä, tyttäreni, jolla on hiukan käskevää luontoa, on polkaiseva pikkujalkaansa ja sanova miehelleen: »Muistomerkki isämme Aatami Kuuskosken haudalle! Sillä onhan väärin, ettemme me, jotka olemme joutuneet rikkaisiin naimisiin, muista isäämme. Olihan hän suuri mies, vaikka köyhä ja ylönkatsottu.»
Tällaisia ajatuksia tulee nyt mieleeni, kun katselen noita jo hiukan haalistuneita käsikirjoituksiani. Mutta vaikka ne ovatkin haalistuneet, tuoksahtaa niistä väkevinä minua vastaan vanhojen aikojen muistot, erikoisesti sen ajan, jolloin vaatetin näitä lapsiani viedäkseni heidät ensi kerran maailmaan.
Ah, sitä onnellista aikaa! Vieläkin rupeaa suonissani kohisemaan, kun muistelen pientä mökkiäni Ison Väylän varrella. Pöydällä paloi porsliinikupuinen lamppu, joka valaisi somasti levällään olevia papereita. Niistä vilahteli silmään monenlaisia päällekirjoituksia, niinkuin »Lemmenkukka» ja »Kultaruusu», »Tukkipojan morsian» ja »Töllin tyttö». Olen vieläkin näkevinäni, miltä nuo eri runot näyttivät silloin. Ne olivat kuin kuvia, kuin kirkkailla väreillä maalattuja kuvia, joissa vilahteli sininen ja punainen, kulta ja oranssi. Tai ne olivat kuin kukkia, joilla jokaisella on oma erikoistuoksunsa. Vielä nytkin värähtelevät sieraimeni, kun tuota kaikkea ajattelen ja muistelen.
Mutta — palatakseni asiaan — minä siis laittelin kokoelmaani ja se oli suloista aikaa. Jos oleskelu Laabanin luona mahtoi Jaakobista tuntua ihanalta hänen palvellessaan Raakelin tähden, niin ihanalta tuntui minustakin tuo aika, jolloin palvelin Runotarta. Santra puuhasi hellan ääressä ja silmäsi minua silloin tällöin. Minä tunsin hänen katseensa, milloin poskellani, milloin ohimollani, jolla jo kimalteli hopea, mutta en joutanut kuin joskus vilkaisemaan hänen puoleensa. Silloin meidän katseemme hetkeksi yhtyivät ja minä luin hänen silmistään, kuinka suuresti hän minua rakasti. Samanlaista rakkautta, suurta ja väkevää, tunsin minäkin puolestani häntä kohtaan. Oli kuin olisivat runottaret kehränneet meidän välillemme eräänlaatuisen merkillisen hienon ja sydäntä sykähdyttävän suhteen. »Oi, Santra, nuoruuteni morsian!» kuiskaili sydämeni. »Sinä olet kaunis vielä hopeahapsisenakin. Sinun silmäsi ovat kuin kaksi smaragdia ja sinun tummat kulmakarvasi kaartuvat kulmiesi yli kuin vasta noussut kuu. Sinun suusi on suloinen kuin kypsä mansikka ja hymyillessään se avaa minulle taivaan!»
Tällaiset tunteet asustivat rinnassani noina unohtumattomina päivinä. Minä näin taivaan, minun katseeni tunkeutui itse Jumalan valtaistuimen ääreen ja minusta tuntui, kuin olisivat suuret runoilijat, sellaiset kuin Dante ja Petrarca, seisoneet sen edessä ja rukoilleet Jumalaa puolestani. Minusta tuntui, kuin olisi Luoja hymyillyt minulle ja sanonut: »Niin, Aatami, sinä olet yksi niistä harvoista, joka tuotat minulle kunniaa. Ensimmäinen Aatami lankesi. Hän rikkoi käskyni ja minä olen saanut siitä täällä kuulla. Nyt iloitsen, että sinä osaltasi paikkaat tuota pikku »plaskia». Niin ovat ennen sinua tehneet Mickiewicz, Naruszewicz ja Asnykin, Aatameita kaikki, ja nyt sinä Aadam Kuczkowski. Sillä — mitäpä siitä, jos sinua nyt sanotaankin »Kuuskoskeksi», Puolasta sinä olet, — tuosta runoilijoitten maasta, joka on tuottanut minulle niin paljon iloa ja kunniaa.»
Minä riemuitsin hengessäni. Elin jumalaista luomiskautta. Korjailin runojani ja yks'kaks' olivat ne uudessa muodossa edessäni. Iskin kynäni mustepulloon ja kirjoitin. En yhtään huomannut, että tuhrin sokuripalaset ja vehnäset, niin että Santra toisinaan hermostui. Mutta ne olivat pieniä murheita. Minä viimeistelin kokoelmaani tulisella kiireellä, sillä aioin saada sen joulumarkkinoille.
»Loppuvinjetit» tuottivat melko tavalla kiusaa. Aavistin, että niihin kustantajan argussilmä viimeksi iskeytyisi. Jos alkupuoli ja keskusta herättäisivät hänen myötätuntoaan, voisi mielenkiinto lopussa laimeta, jos siinä tuntuisivat vasaran jäljet. Siksi hioskelin riimejäni aamusta iltaan. Varsinkin yksi runo tuotti minulle suunnattomasti työtä. Se oli »Runoilijan rikkaus», kokoelman viimeinen ja kuului näin:
»Vain markka, puolonen on taskussani rahaa, mut silti mielehen ei ajatusta pahaa mun tule ainuttakaan: Otanko ryypyn, kaksi, vai teenkö kirkkokolehdin kerrankin rikkahaksi? Ma ruohikossa makaan ja tarkastelen taivaalla purjeita pilvilaivain: Ne lähtömerkin sai vain kai Jumalalta — se kun vain. Mun laulaa sydän rinnassain: Ei markkaa, puolestakaan oo tarvis hengen hevoskyytiin, miel'kuvituksen kultalaivaan: Voi köyhä mies vain nähdä taivaan!»
Tämä runo tuotti minulle monta unetonta yötä: laittaako se pariksi, kolmeksi säkeistöksi, vai antaako jäädä tuohon yhtäjaksoiseen muotoonsa? Lopuksi päätin jättää sen yhtäjaksoiseksi. Sehän oli tavallaan tuollainen runollinen purkaus, joka syntyy äkkiä ja katkeaa yhtä äkkiä.
Samoin mietin pitkän aikaa, kirjoittaisinko »hengen hevoskyytiin» vai »hollikyytiin». Mietin sitä kokonaisen pitkän päivän. Välistä tuntui »hollikyyti» paremmalta. Se toi mieleen hauskan kievaritaipaleen, jolla ei tarvitse muuta kuin istua lekotella ja antaa hevosen hölkätä. Mutta tuo edelläoleva sana »hengen» häiritsi tätä leppoisaa matkarauhaa. Sana »holli» tulkitsi pikemmin hidasta kuin nopeaa ja se ratkaisi asian. Olihan »hengen kyyti» sentään jotakin toista. Sehän se vasta kyytiä olikin! Siinähän lennettiin tukka suorana, silmät tulta iskien. Hyväksyin »hevoskyydin» ja siihen muotoon sen säkeen jätin.
Tämä on muuten yksi niitä harvoja runoja, joiden kohdalle kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on merkinnyt: »Mukiinmenevä».
Syyskuun alussa sain kokoelman valmiiksi. Uutta en luonnollisesti ollut kirjoittanut eikähän se ollut tarkoituskaan ollut, kun kerran varastoa oli niin runsaasti. Käsikirjoituspinkka oli koko paksu kooltaan, kun muutamana aamuna panin sen postiin ja osoitin kustannusyhtiö »Korukannelle». Siinä aamuna pamppaili sydämeni tavallista kovemmin. »Lapseni, lapseni!» puhelin käsikirjoitukselle ja taisinpa muutamassa tienkäänteessä painaa sen huulillenikin ja kuiskata: »Onnea matkalle sinne suureen, pahaan kaupunkiin!»
Postineiti katseli minua hiukan ihmeissään, kun luukusta ojensin hänelle käsikirjoituspaketin. Pidin silmällä, lukisiko hän päällekirjoitusta. Ja aivan oikein. Hän käänsi paketin niin, että saattoi lukea vasemmasta alakulmasta: »Käsikirjoitus». Silmiini kohosi kosteaa ja lakkia nostaen minä kompuroitsin pihalle. Sain ison aikaa innistellä ilmaa, ennenkuin totesin, missä olin. Niin oli tuon hetken juhlallisuus järkyttänyt minua.
X.
JATKOA EDELLISEEN.
Maailma tuntui niin kummallisen oudolta, sen jälkeen kuin olin saanut käsikirjoitukseni postiin. Aika sen ääressä oli kulunut kuin puolittain unessa ja nyt minä havahduin hereilleni. Mitä oli tapahtunut? Oli käynyt kuin luomiskertomuksessa: Tuli ehtoo ja aamu, ensimmäinen päivä.
En koskaan ennen ollut sillä mielellä katsellut Isoa Väylää kuin nyt katselin. Nyt vasta näin sen ensimmäisen kerran. Oli kuin olisi Jumala sen edellisenä yönä luonut, laittanut virtaamaan tuohon mökkini ikkunan alle suurena, mahtavana, luomispäivän riemua kohisevana kyminä. Sen laineet lauloivat minulle luomisen valtavista töistä, minun runoistani. Käyskelin kuin ensimmäinen Aadam paratiisissa, sillä erotuksella vain, että minulla oli jalassa paksut sarkahousut, vuotakengät ja ylläni punavalkoisen kirjava »iisländari». Mutta — olin yksin maailmassa, yksin koko suuressa luomakunnassa, mutta niin onnellisena, niin sydän riemua tulvillaan, että toisinaan karjahtelin pelkästä olemisen autuudesta. Koko muu maailma oli minulle kuin kuollut. En huomannut kirkonkylää, en tuntenut ihmisiä, en kuullut karjan kellojen ääntä, kun se iltaisin palasi laitumelta. Minä käyskelin Ison Väylän varrella paljain päin, levittelin käsivarsiani ja huusin riemusta. Mitä minä välitin, jos joku postinhakija pysähtyi minua kummissaan katselemaan. Minä kuittasin hänet kääntämällä hänelle selkäni ja puhelin Isolle Väylälle: »Se on sinun ansiosi, sinä mahtava virta! Sinä olet antanut minulle esikuvan! Niinkuin sinä puhkaiset nämä korkeat hiekkamellat ja uurrat itsellesi uoman meriäidin avaraan syliin, niin teen minäkin ja puhkaisen tieni läpi vastusten suureen maailmaan! Ensimmäinen Aadam tuli tunnetuksi siitä, että hän menetti paratiisin. Minä, Aatami Kuuskoski, valloitan sen ihmiskunnalle takaisin — runoillani. Hih! Eläköön!»
Näin minä huseerasin yksinäni Ison Väylän rannalla ja moni runollinen välkähdys iski siellä väkevästi mieleeni kuin salama. Joki toi minulle aiheita kuin ruuhkaa vain ja minä riensin kotiin panemaan niitä paperille. Mutta sittenkin lauloi se minulle enemmän vanhoja, noita, jotka nyt runon ritaripuku päällä matkasivat pääkaupunkiin, esittääkseen aateliskirjansa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajalle. Kuka oli heidät ritareiksi lyönyt? Minä, Aatami Kuuskoski. Minä olin se Gånge Rolf, joka lähetin miehiäni Ranskan kuninkaan hoviin, jotta tuo hienostunut ruhtinas saisi ihailla näiden voimaa ja raskasta aseistusta. Minä en kysyisi keltään lupaa, vaan niinkuin tuo vanha, jäkäläpartainen viikinki asettuisin Ranskan hymyävälle rannikolle ja perustaisin oman kuningaskuntani. Sen Ranskan nimi oli Runous. Ja noiden hienostuneiden haarukalla-syöjäin oli pakko tulla tekemään tuttavuutta minun kanssani, joka popsin paljaalla kädellä poskeeni perunaa ja merisilliä. Sillä minun runoni tulivat tarjoamaan terveellistä ravintoa Suomen kansalle ja parantamaan sen siitä henkisestä vatsakatarista, jota se nykyjään sairasti.
Näin minä haaveilin ja kuljeskelin Ison Väylän vartta ylös ja alas. Astuinpa joen rannalle milloin tahansa, joka kerta se tervehti minua jollakin runoistani. Toisin vuoroin oli se joku ballaadeista, jommoisia kokoelmani sisälsi kymmenkunnan, toisin vuoroin joku iskevätahtisempi polkka tahi tanssilaulu. Joka paikassa tanssivat »Runoryijyn» laulavat säkeet vastaani, metsässä, kyläntiellä ja kotipihalla. Kun Santra vinttasi vettä kaivosta, tuntui kuin olisi kaivonvintti viserrellyt:
»Tukkipoian tunnusmerkki on reilu ja remssee käytös. Kurkkion kurkusta tukilla lasku on taitonsa korkein näytös.»
Tuo reipas ja repäisevä runo oli myös onneaan koettelemassa muiden mukana.
Elin sangen omituista elämää. En tiennyt aina, olinko oikein valveilla, mutta syksyinen luonto vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti. Elin niin sanoakseni sen mukana täydellisesti. Tuuli tempasi minut mukaansa tuntemattomille teilleen. Se kuljetti minut lyhyessä tuokiossa Helsinkiin, — sinne, missä »Runoryijyni» lepäsi kustantajan pöydällä. Näin itseni astumassa johtajan työhuoneeseen ja kumartamassa kohteliaasti. »Jassoo… hyvää päivää! Te olette varmaankin runoilija Aatami Kuuskoski?» Minä myönsin vaatimattomasti. »Tjah! Tämä Teidän teoksenne on suurenmoinen… se on… tota noin… uria aukaiseva. Kuinka Te olette voinut sen kirjoittaa?» Minä en osannut sitä selittää; se oli syntynyt vain. »Tjah!… tota noin… kyllähän me tällaista… joka on kuin selvää leipää… tällaista… tota noin. Kai Te tyydytte kymmeneentuhanteen markkaan?» Minä naurahdin ääneeni ja huomasin tulleeni kotiveräjälle.
Santra tuli navetasta ja katsahti minuun kummissaan. »Hulluksi se on tullut, kun itsekseen puhelee ja nauraa», sanoi hän mennen kaivolle.
Minut valtasi suunnaton riemu. Juoksin hänen perässään, kopoin syliini ja nostin korkealle ilmaan. »Eläköön runoilijan puoliso!» hihkaisin niin, että jokiahteella kulkijat kääntyivät katsomaan.
Santra torui minua kovasti. »Höperöksi olet tullut, ukko-riepu! Viidennelläkymmenellä ja kilostelet kuin koulupoika! Onko tämä nyt laitaa?» Mutta minä nauroin vallattomasti ja rupesin auttamaan häntä veden kantamisessa navettaan.
Siellä seisoi »Punakorva» hinkalossaan ja ynähteli surunvoittoisesti. Sillä hetkellä minä syvästi säälin lehmää, joka on luotu yksinomaan maitomasiinaksi. Seisoa pää seinää vasten koko elämänsä ajan eikä muuta virkaa kuin poikia ja lypsää. Ja jos jompikumpi näistä lahjoista heikkeni, niin pää penkkiin ja — lihoiksi.
Näin lehmän kohtalossa elämän tragiikan, mutta tällä hetkellä leijaili henkeni sen yläpuolella. Se ei vaivannut sieluani; minä vain totesin sen ja samalla ihmisen ylemmyyden.
Annoin »Punakorvalle» tukun heiniä kuin säälini osoitukseksi, nyökäytin
Santralle ja painuin takaisin jokiahteelle.
En muista, kauanko siellä vaeltelin, mutta kun tulin kotiin, oli jo pimeä. Olin kulkenut pitkän matkan jokivartta alaspäin ja vasta kuunnousu herätti minut todellisuuteen.
Katselin tuota taivaalla ajelehtivaa hopeista palloa, joka kiipesi yhä korkeammalle metsän reunan yläpuolelle ja näytti hymyilevän. »Aatami Kuuskoski», puheli se minulle, »sinä olet tehnyt monta kaunista laulua minusta ja minä tunnen itseni suuresti imarrelluksi. Mutta silti varoitan sinua. Älä kirjoita minusta kovin paljon, sillä kustantajat hermostuvat. Minä sanon sinulle totuuden: ei kukaan vihaa minua niin paljon kuin kustantajat. Siksi ole varovainen. Minä kyllä ymmärrän sinut, sillä olenhan ystäväsi.»
Seisoin jokiahteella ja katselin kuun kimmellystä veden kalvoon. Pienet laineet välkehtivät kuin hopeasuomut panssarissa ja näytti siltä, kuin olisi niiden muodostamaa siltaa pitkin saattanut käydä toiselle rannalle.
Mutta — yhtäkaikki tunsin mieleni apeaksi. Olikohan niin, ettei teostani ymmärrettäisi? Minä, tämän valtavan luonnon keskellä syntyneenä, siihen sulautuneena, käsitin luonnon kielen, jota olin runoissani tulkinnut. Mutta ymmärsivätkö sitä kivimuurien oppineet herrat?
Kuu katseli kulkuani ja jutteli edelleen. Se puhui selkäni takaa aivan kuin kymppi Pääkkönen, jonka kanssa olin monenmonituiset kerrat talsinut peräkanaa kiveliön koukeroisia polkuja matkalla kirkonkylään. Hänellä oli tapana puhua kävellessään. Silloin hänen ajatuksensa paremmin »irtaantuivat» — niinkuin hänellä oli tapana sanoa.
»Katsopas, Aatami… se on tämä elämä sentään jokseenkin plöröä, mutta sitä kaunistellaan… Niinkuin noissa runoissakin… mitä he lienevät. Olen minäkin lempinyt… mutta en minä nyt tiiä, onko se sen makoisampaa kuun valossa…
»… Ja sitten ne kirjoittavat niin koreasti rakkauven hurmiosta, aivan kuin se olisi jotain taivaallista. En minä nyt tiiä… siinähän mennee, kun ei makustele. Mutta minä nyt olenkin vain jätkämies, jätkästä leivottu kymppi…
»Mutta semmoiset minusta on mainioita, joissa ronkkarautaa heilutellaan ja lasketaan vähän verta. En minä tiiä… hyväksytkö sinä, joka näitä asioita vähän paremmin ymmärrät… mutta minuun se vaikuttaa aina kuin aamu-uinti nuotiolla vietetyn yön jälkeen…»
Minua hermostutti. Mikä se nyt pani muistamaan näitäkin keskusteluja? Minä olin; kymppi Pääkköselle selittänyt runon rakennetta ja sanonut, että sen ensimmäinen edellytys on kauneus. On kaunista, kun rakastavaiset kuvataan kuun valossa. Se herättää tunnelmaa. Mutta — nyt minua ellostutti. Johtuiko se siitä, etten ollut koko päivänä syönyt…?
Hiukan surullisena astelin kotiin päin ja saavuin parahiksi illalliselle. Olipa hyvä, että kokoelmani käsitti jokapäiväisiäkin aiheita, — sellaisia kuin »Tupakkamälli» ja »Häntävyö» y.m. samantapaisia. Mutta niissäkin pujottelihe punaisena lankana aina joku erikoinen ajatus, — niinkuin esim. »Häntävyössä», jossa kuvailin konvenanssia, seurasääntöjä, nimittäen niitä seuraelämän »potuuseiksi».
Santra oli keittänyt ruisjauhopuuroa ja sitä syödessäni haihtuivat epäilykseni. Ei voinut olla mahdollista, ettei »Runoryijyni» kelvannut.
Kolmisen viikkoa elin tuskallisessa odotuksessa. Kävin joka päivä postissa, mutta sitä kirjettä, jota odottelin, ei vain kuulunut.
Kunnes muutamana aamuna postineiti ojensi minulle hymyillen kuittilomakkeen ja kehoitti kuittaamaan.
Minä hölmistyin. Mitähän tämä merkitsi? Oliko kustantaja lähettänyt tekijäpalkkion jo etukäteen?
Vaikka tuosta hetkestä on jo kulunut useita vuosia, vapisee kynäni vieläkin, kun sitä muistelen. Ei ollut puhettakaan tekijäpalkkiosta, vaan kustantaja lähetti yksinkertaisesti käsikirjoitukseni — takaisin.
Minä ihmettelen, että vielä yleensä elän ja että olen tuon tapauksen jälkeen kyennyt passittamaan niin monta roistoa lukkojen taakse. Mistä olen saanut sen voiman, sen elämäntarmon?
Ihmettelen, että olen pystynyt kirjoittamaan pitkiä pöytäkirjoja ja pro memorioita käräjäjutuista — asiapapereita, joista esimiehiltäni olen saanut yksimielisen tunnustuksen. »Sellainen sujuva tyyli!» Mutta silloin — viisi vuotta takaperin — ei tyyli kelvannut.
Minä ihmettelen, että olen yleensä voinut nauraa ja leikkiä laskea, että minua vieläkin pidetään maailman hauskimpana seuramiehenä, jonka tuttavuudesta suuretkin herrat ovat ylpeitä. Ihmettelen sitä, että olen tuon tapauksen jälkeen vielä voinut kirjoittaa runoja ja kirjoittaa paljon.
Se johtuu siitä, että minä sittenkin olen runoilijaksi syntynyt, vaikka kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja murskasikin minut tuona kirkkaana syyskuun aamuna viisi vuotta sitten.
Käsikirjoitusta seurasi kirje, joka vieläkin on tallella pöytälaatikossani. Minä säilytän sitä tulevia aikoja varten, jotta jälkimaailma saisi nähdä, minkälaisia kustantajia Suomenmaassa eli ja vaikutti anno Domini 1918.
Mitäpä kirjoitti tuo oppinut herra?
Istahdin jokiahteelle muutaman pajupensaan siimekseen, joka oli minulle suonut monta kohtausta rakkaan Runottaren kanssa, ja tuossa muistojen paikassa avasin kolkon kirjeen.
»… En voi kieltää, etteikö Teillä olisi taipumuksia…. (»Niitä, niitähän minulla juuri onkin!» huusi ääni sisässäni.)… mutta muoto on vielä kovin kömpelö ja haparoiva, niinkuin itsekin tulette huomaamaan, kunhan tyynesti tarkastelette… (»En koskaan, en koskaan!») Sitäpaitsi ovat muutamat aiheenne — kuinka sanoisin… (»Niin… siinäpä se on!»)… kovin arkipäiväisiä… (»Ohhoo, hyvä herra! Runoilija kirjoittaa vaikka tikusta!»)… jotenka j.n.e.»
Hyvä! Erittäin hyvä! Yksi seikka, josta olen kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajalle ikuisesti kiitollinen, on se, että hän sai minut sinä hetkenä suuttumaan, hirmuisesti suuttumaan. Minussa heräsi »Vahva-Kuuskoski» henkiin. Hyppäsin pystyyn, tartuin kiveen, jolla olin istunut (se painoi ainakin viisikymmentä kiloa), nostin sen ilmaan ja paiskasin jokeen. Se putosi mahtavalla pauhinalla ja lennätti suunnattoman vesiryöpyn ilmoille. »Siinä meni sinun runoutesi valtaistuin», vilahti päässäni kuumeinen ajatus. Menköön! Tällä pojalla oli vara pystyttää uusia, jos niikseen tuli!
Tyynnyin vähitellen ja tutkin kirjettä tarkemmin. Ja kuta kauemmin tutkin, sitä kylmemmäksi kävin, kunnes lopulta kajahutin taivaalle valtavan naurun.
Voi tuhannen tulimmaista! Voi sun seitsemän seppää, mikä hurskas yksinkertaisuus! Vai liian voimakkaita! Sitäkö kustantaja pelkäsi? Mitä tulisi maanviljelyksestä, jollei talonpoika voisi kulkea lantatunkion ohi oksentamatta? Miten kävisi etikan valmistuksen, jollei tehtailija voisi tottua tehtaansa kirpeään tuoksuun? Ja kuinka sodittaisiin maailmassa, jos sotajoukot pyörtyisivät ruudin hajusta? Vai nenäliina suun edessä! (Suun kauttako se herra hengitti?) Sitähän minä juuri olin tarkoittanutkin. Väkevää kuin pikiöljy ja paksua kuin terva! Muuten ei Suomen runopurren ollut yrittämistäkään ulapoille, Koska se oli liian kauan maannut rantatörmällä ja vuoti, vuoti armottomasti, herrojen kirjailijoiden paikkaillessa sitä kiinnelaastarilla.
Minä olin tarjoutunut purren korjaajaksi, mutta minua ei huolittu.
En muista, kauanko olin tuossa jokiahteella istunut, kun Santra saapui paikalle. Hän oli lähtenyt minua hakemaan. Oi, nainen, sinä miehen lohdutukseksi annettu! Sinun povesi on se polstari, johon haavoittunut uros kasvonsa kätkee, kun maailma häntä potkii ja pahoinpitelee. Siinä Santran rinnoilla itkin verisen tuskani suolaisen karvaiksi kyyneleiksi ja sinä hetkenä minä ymmärsin Eevan luomisen.
Kerroin Santralle kaikki ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen tyyneesti, ihmeteltävän tyyneesti. Hänen huulensa vain kalpenivat hiukan, — nuo huulet, joita olin niin monta kertaa suudellut.
Hän levitti sylinsä ja minä heittäysin siihen. Siinä jokiahteella rakkaan Ison Väylän varrella minä makasin pää painettuna vaimoni syliin ja itkin kuin lapsi, minä harmaapäinen mies, — itkin polttavan tuskani pois. Ja kuta kauemmin itkin, sitä kevyemmäksi tunsin oloni. Paanne rinnan alla suli kuin lumikinos jokiäyräältä kevätauringon sitä lämmittäessä. Ja minä nousin kirkastunein katsein.
Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun riemuni, joka on tulvinut kuin omat vetesi keväällä jäänlähdön aikana! Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun tuskani, joka on ollut syvä kuin kadotuksen kuilu, mutta josta olen noussut ylös uusin voimin, selkein otsin ja katse käännettynä kohti korkeutta, missä ikuinen Tuomari asuu!
Iso Väylä! Sinun kasvojesi edessä ja ylläsi kaartuvan sinitaivaan alla, molempia rantojasi vartioivien ikivihreiden kuusten seisoessa todistajina olen vannonut pyhän valan:
»Ma laulan Pohjolasta,» jos kussa kuljenkin, sen koskein kohinasta, tuiskuista tunturin. Ja jollen Sua laula, ylistä ylväästi, niin katketkoon mun kaula ja kielen kantaki!
Tämän runopukuisen valan minä vannoin tuona hetkenä seisoessani Ison Väylän rannalla, hyljätty »Runoryijy» toisessa ja rakas Santrani toisessa kainalossani. Ja luulenpa, että sinä hetkenä katselivat meitä lempeästi taivaan enkelit ja että itse Isä Jumalankin silmät olivat kyynelissä.
Sitten käännyin Santran puoleen ja sanoin hellällä äänellä: »Santra, tule kotiin. Minun suuntani on sama kuin ennenkin: Minä kirjoittelen.»
Johon vaimoni vienosti hymyillen vastasi: »Kirjoittele sinä vain, Aatami, kukapa sinua pystyy siitä kieltämään. Eihän sinun ole pakko lähetellä niitä alas.»
Asia oli päätetty. Minä jatkaisin runoilijakutsumustani siitä huolimatta, ettei minua oltu hyväksytty virallisten laulajien joukkoon. Päätin, etten enää vaivaisi kustantajia käsikirjoituksillani. Se oli minun mielestäni helmien heittämistä sikojen eteen.
Tätä lupausta en kuitenkaan jaksanut pitää. Olin liian heikko. Muutaman viikon kuluttua rupesi maailman kunnia minua taas houkuttelemaan ja minä lähetin runokokoelmani toiselle kustantajalle. Tein sen kuitenkin nyt paljoa tyynemmällä mielellä; en toivonut suuria enää. Muutaman viikon kuluttua sain teokseni takaisin kohteliaan kirjeen seuraamana, jossa kustantaja kehoitti minua kääntymään proosan alalle, koska kykyni kaikesta päättäen viittasivat sinnepäin. »Vai niin», sanoin minä ja annoin »Runoryijyn» tehdä kiertomatkan kaikkien kustantajien luona, mutta samoilla tuloksilla. Jokaista palautusta seurasi kirje asianomaiselta kustannusliikkeen johtajalta. Yksi oli yhtä, toinen toista mieltä. Mutta — jos kokoaisin eri kirjeissä annetut tunnustukset yhteen, olisin Suomen monipuolisin kirjailija ja voisin hyvin tulla ehdolle Nobel-palkinnon jaossa. Niin eri suuntiin kävivät kysymyksessäolevat arvostelut. Mutta yhdessä asiassa olivat kaikki yhtä mieltä: kirjaa he eivät voineet painattaa.
Olkoon! Tarvitsiko todella kaikkia painattaakaan? Eikö moni runokokoelma maattuaan pöytälaatikossa kymmenet vuodet ollut kuitenkin lopulta kaivanut itselleen reiän sieltä ulos ja jonakin kauniina päivänä häikäissyt maailmaa säkenöivillä säkeillään? Joskin tämä tavallisesti tapahtui vasta asianomaisen runoilijan kuoleman jälkeen, niin se kuului maailman menoon ja siihen oli pakko alistua. Vasta jälkimaailma oli antava hyvityksen. Niin tulisivat syntymättömät sukupolvet kerran antamaan tunnustuksen Aatami Kuuskoskellekin ja ylistämään häntä siitä, että hän runoillaan oli pystyttänyt Suomen kansan keskuuteen henkisen kauneuden kodin, jossa runouden nektari ja ambrosia olivat kaikille tarjona.
No niin — minulla oli toki lämmin vuode ja riittävät polttopuut epäonnistumisestani huolimatta, — realiteetteja, jotka puuttuivat niin monelta runoilijalta. Päähuoli oli vain leivästä. Mutta siitäkin pulasta selviydyttiin pikemmin kuin osasimme Santran kanssa aavistaakaan.
XI.
MINUSTA TULEE KIERTÄVÄ KONSULENTTI, MUTTA SAAN TOIMINTANI LOPUTTUA RUNOILIJAN NIMEN.
Samoihin aikoihin kuin sain »Runoryijyni» takaisin, kuoli vanha opettajani ja isällinen ystäväni Uljas Kunnas. Olin iloinen siitä, ettei hän ehtinyt saada kuulla vastoinkäymisestäni, sillä ennemmin taikka myöhemmin olisin minä sen hänelle kuitenkin kertonut. Nyt iloitsin siitä, että hän oli saanut rauhassa ummistaa silmänsä minun huolteni synkistyttämättä hänen viimeisiä hetkiään.
Hautajaiset muodostuivat juhlallisiksi. Niihin otti osaa melkein koko pitäjä, sillä opettaja Kunnas oli palvellut seurakuntaa viisikymmentä vuotta ja saavuttanut yleisen kunnioituksen. Kirkkoherra Hillbinger nuorempi siunasi haudan, puhuen vainajan muistolle. Vanha Hasael-rovasti oli puolikymmentä vuotta sitten kuollut ja hänen poikansa Odo oli valittu kirkkoherraksi hänen jälkeensä. Minä kuuntelin tarkkaavaisesti, mitä Odo-pappi puhui ja tein sen havainnon — jonka olin tehnyt jo niin monta kertaa ennen — ettei hän vetänyt vertoja isälleen. Hän liukui sangen pintapuolisesti ohi opettajan monien ansioiden, kohdistaen puheensa etupäässä siihen uskollisuuteen, jota vainaja oli toiminnassaan osoittanut.
Minä olin nim. kirjoittanut runon, jonka olin päättänyt haudalla lukea. Siinä minä runouden runsaskätisyydellä ylistin opettaja-vainajan monipuolisia avuja, mikä minun mielestäni oli paikallaan, koska Uljas Kunnas oli todella ollut harvinainen ilmiö paikkakunnalla. (Rakkaat runottaret eivät siis olleet minua hyljänneet, vaikka kustantajat olivatkin, — seikka, joka vääjäämättömästi osoittaa, keiden puolta nuo lahjomattomat aina pitävät.)
Kun siis hautakumpu oli luotu umpeen (johon vakavaan toimitukseen minäkin osaltani otin osaa) ja seppeleet laskettu, vedin povestani paperin, rykäisin kuuluvasti, paljastin pääni ja astuin kummun ääreen.
Loin katseeni yli monisataisen saattojoukon, joka jännityksellä odotti, mitä minulla olisi sanomista. Sitten aloitin kaikuvalla äänellä:
»Arvoisat läsnäolijat! Tämä vainaja, jonka kummun olemme juuri peittäneet ja kukilla koristaneet, oli siksi harvinainen mies, ettei liene liikaa, jos hänen haudalleen lasketaan runoseppelekin. Vainajan entisenä oppilaana olen tällaisen seppeleen solminut. Minun suotanee se nyt tässä esittää?»
Kukaan ei luonnollisesti vastannut mitään (niinkuin oli sopivaakin) ja minä rykäisten pari kertaa kaikuvasti aloitin:
Sankarisielu.
Runo opettaja Uljas Kunnaan muistolle, kirjoittanut Aatami Kuuskoski.
Ei yksin mailman tappotanterilla, miss' tykit jyskää, pyssyt paukkuvat, ei yksin mailla kuolon kattamilla, miss' Tuonen harmaat hallit haukkuvat vain osoiteta suurta sankaruutta. Myös rauhan työssä miehen kuntoisuutta kysytään, katsotaan ja kaivataan.
Kun täällä torkuttiin ja maailmasta ei ollut kellään aavistustakaan, sai tänne mies kuin taiston tuoksinasta ja avas meille ovet Onnelaan, niin — Onnelahan opin, valistuksen, kun tunsimme vain kirkon katkismuksen. Nimensä säilyy aikakautten taa.
Hän opettaja oli mailman parhain,
sen tunnustuksen meiltä hän nyt saa.
Jos saimme luokseen myöhään taikka varhain,
hän meille näytti tiedon sukkulaa,
se kuinka elon kangaspuissa puikkii.
Siks meille nyt, ah, onnen tähti tuikkii:
Me tiedon puusta söimme vahvasti.
Hän meille näytti, kuinka pellot kasvaa, jos vuoroviljelystä vuovataan. Hän meille näytti, kuinka paljon rasvaa tuo maito, jos se separeerataan. Hän vakuutukset hengen, omaisuuden otatti meillä, avas elon uuden näin säästäväiseen, hyvään elämään.
Hän poissa on. Portilla kolkuttaapi nyt taivahan: »Kai sisään tulla saan?» Jos milloinkaan, niin nytpä luvan saapi patistaa Pyhä Pietar' avaamaan. »Ken siellä?» »Tää on opettaja Kunnas.» »Vai niin. Mut onko sulla taivaan lunnas?» »Se työni on, mi jälkeheni jäi!»
Astuin syrjään hautakummun äärestä ja rupesin tarkkailemaan, minkä vaikutuksen runoni oli läsnäolijoihin tehnyt. Huomasin Odo-papin otsalla synkän pilven. Minua uhkasi siis ukonilma siltä taholta.
Ajattelin jo hiipiä tieheni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä häpesin. Minäkö, joka äsken olin ylistänyt sankarisielua, vetäytyisin raukkana syrjään vaaran uhatessa, — olkoonpa, että tuo vaara uhkasi niinkin arvovaltaiselta taholta kuin kirkkoherra Odo Hillbingerin. Minä siis jäin ja rupesin miettimään, mikä kohta runostani oli saanut hänen korkeastioppineen otsansa rypistymään.
Olin vanna, että se oli tuo kohta, jossa puhuttiin kirkon katkismuksesta. Mutta siinä erehdyin. Se olikin runoni viime värssy.
Kun olimme poistumassa hautuumaalta, viittasi kirkkoherra minulle ja vei syrjään. Välillämme syntyi seuraava keskustelu:
Kirkkoherra: »Teidän runonne oli luvalla sanoen hiukan omituinen.»
Minä: »Mitä kirkkoherra tarkoittaa?»
Kirkkoherra: »Tarkoitan runonne loppua erikoisesti.»
Minä: »Pyydän selittämään tarkemmin.»
Kirkkoherra: »Te annatte opettaja Kunnaan vedota töihinsä, kun häneltä tiedustellaan pääsymahdollisuuksia taivaaseen. Te esitätte näin ollen suuren ja vaarallisen harhaopin, että nim. ihminen pelastuisi omilla ansioillaan.»
Minä: »Mutta kyllä kai kirkkoherra myöntää, että runoissa vallitsee hiukan suurempi vapaus kuin saarnoissa?
Kirkkoherra: »Ikävä kyllä se on totta. Mutta tällaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Te häpäisitte vainajaa, jonka perusominaisuuksiin kuului vaatimattomuus.»
Tunnustan joutuneeni hetkeksi hämilleni. Mutta sitten vastasin
Minä: »Se on kyllä totta, mutta ajattelen, että ihminen haudan tuolla puolen käsittää hiukan enemmän kuin täällä. Siis — mitä vainajaan tulee — hän ymmärtää hyvän tarkoitukseni, vaikka myöntäisikin kirkkoherran uskonnollisen vakaumuksen paremmaksi.»
Kirkkoherra: »Ei ole kysymys paremmuudesta. Joko tahi. Joko teidän tai minun mielipiteeni.»
Minä: »Siinäkin tapauksessa… minä olen tyytyväinen, jos vain kirkkoherra myöntää opettaja Kunnaan nyt käsittävän enemmän kuin eläessään.»
Kirkkoherra ei vastannut mitään. Nyt oli hänen vuoronsa joutua hämilleen. Minun viimeinen sanani vetosi voimakkaasti hänen teologiaansa eikä hän siis voinut sanoa mitään.
»Ehkä meillä on tilaisuus joskus toiste keskustella näistä kysymyksistä. Ne ovat elämän keskeisimpiä», sanoi hän viimein ja nosti lakkiaan.
»Kernaasti minun puolestani», myönsin minä, vastasin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja läksin.
Minua pyydettiin surutaloon kahville, mutta mieleni oli pamahtanut alakuloiseksi. Siihen oli vaikuttanut edelläkertomani keskustelu. Väärinkäsityksiä joka taholta. Nyt sain papitkin niskaani ja syynä siihen oli viaton runonpätkä.
Opettajanrouva kuitenkin kiitteli minua kovin. Hän kehui runoani kauniiksi. Hän puolestaan oli oikein ymmärtänyt lopun: minä olin tahtonut tuon runokuvan kautta vain alleviivata hänen miesvainajansa ansioita. Tunsin kiitollisuutta häntä kohtaan ja puristaen lämpimästi kädestä jätin hänelle hyvästit.
Mutta en ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin joku huusi jälkeeni. Minä rupesin jo hermostumaan. Oliko joku uusi vastalauseenpanija tulossa?
Se oli Perä-Pohjolan maatalousseuran sihteeri, opettaja Kannisto, oikein sitä kansakouluopettajain leuhkinta lajia. Aavistin myrskyn nousevan ja minä päätin antaa tuota leuhanteerausta hyvästi korville, jos hän rupeaisi runoani repostelemaan.
Mutta — hämmästyksen! oli suuri, kun hän mitä ystävällisin hymy huulilla rupesi kiittämään runoani, ylistelemään sitä taivaaseen asti. Se oli hänen mielestään parasta, mitä hän milloinkaan oli kuullut taikka lukenut ja hän oli lukenut paljon. Hän näki minussa uuden Runebergin, joka olin vielä antava kansalleni suuren henkisen testamentin.
»Kuivasta katajastakin tervaa lähtee», ajattelin minä. »Siinä sinä totisesti olet oikeassa.»
»Minulla on hiukan asiaa Teille, herra Kuuskoski. (Ettekös Te oikeastaan ole puolalaista syntyperää… Kuczkowsky… tai jotakin sinne päin? Silloinhan on päivänselvää, mistä runoilijalahjanne ovat peräisin. Sienkiewicz… Zeromski… ah! minä kyllä tunnen nuo…)… Katsokaapas, meillä ei nykyjään ole ketään kotitalouskonsulenttia. Entinen otti eron ja muutti alas… (Mjah!… sinne haluavat kaikki…) Uusia hakijoita ei ole ilmestynyt. Johtokunta, jonka sihteeri minä olen (hän painosti sanaa »minä») on ajatellut täyttää viran väliaikaisesti… (Oikeastaan se on minun aloitteestani.)… jos vain löytyisi sopiva henkilö, joka ottaisi sen vastaan. Minä muistin Teitä, herra Kuuskoski…»
Olin hämmästynyt. Minäkö neuvomaan soppien keittoa ja marjahillojen valmistusta? Sehän oli hävytöntä!
Olin jo vastaamaisillani terävästi, kun opettaja Kaunisto keskeytti minut.
»Tointa on ennen hoitanut nainen, mutta nyt on ajateltu miestä. On tultu siihen kokemukseen, että naiset panevat liian suurta painoa ruuanlaittoon eikähän se täällä meidän puolessa vetele. Kansalla on omat käsityksensä. Mutta meidän tarkoituksemme olisi, että neuvoja kohdistaisi työnsä enemmän kotiteollisuuden kohottamiseen, kuten rekien, veneiden, astioiden y.m. sellaisten valmistukseen, ja siinä työssä olisitte Te, herra Kuuskoski, paikallanne.»
Huomautin, etten elämässäni ollut tehnyt yhtään rekeä, puhumattakaan veneistä.
»Ei haittaa», vastasi ystävällinen sihteeri. »Teidän tulee vain pitää esitelmiä näistä asioista…. herättää harrastusta. Katsokaahan… se on vähän niinkuin runoilijan työtä…»
Minä en tavallisesti ole tuuminut pitkään. Olen lyhyesti, mutta perusteellisesti harkinnut tilanteen ja sitten tehnyt päätökseni.
Suostuin ehdotukseen ja asia sovittiin kättä lyöden. Palkka oli kyllä minun mielestäni pienenpuoleinen, mutta pääsisinhän käsiksi kansanvalistustyöhön, johon runoilijatoimintani kautta olin oikeastaan pyrkinytkin.
Sanomattakin on selvää, että Santra ihastui suuresti tästä uutisesta.
Olihan nyt jälleen tiedossa jokapäiväinen leipä, vaikka niukkakin.
»Mutta pystytkö sinä, rakas Aatami?»
Tuo yksinkertainen sielu epäili, pystyisinkö minä.
Minä nauroin.
»Aatami Kuuskoski pystyy vaikka presidentiksi, jos niin tarvitaan. Minä runoilen itseni läpi!»
Sillä oli se asia sovittu. Minä rupesin valmistelemaan esitelmääni ja viikon perästä lähdin ensimmäiselle kierrokselle.
Olin etukäteen ilmoittanut tulostani ja naapuripitäjän kirkonkylän koulusali oli ahdinkoon saakka täynnä kansaa. Suurin osa oli minulle vanhoja tuttuja, sillä henkivakuutustarkastajana olin kiertänyt nämä seudut kymmeneen kertaan.
Nousin kateederiin ja aloitin. Esitelmäni aineena oli »Venepuita kaatamaan!»
Olin lukenut Vihtori Peltosen »Puhetaidon» ja painanut mieleeni sen monet ja tärkeät opetukset Nyt minulla oli erinomainen tilaisuus toteuttaa niitä käytännössä.
Aloitin tyvestä t.s. puhuin aluksi veneestä ja sen kehityksestä ylimalkaan. Huomautin, että jos ei olisi olemassa vettä, ei tarvittaisi venettäkään. Mutta nyt kun maapallollamme oli niin paljon vesistöjä, oli ihmiskunnan ollut pakko ruveta veneitä veistämään.
Kuka ensimmäisen veneen rakensi, siitä eivät aikakirjat ole jättäneet
meille tietoa. Kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut esi-isämme
Aadam, koskapa Paratiisissa on ollut kolme jokea Piison, Giihon ja
Hiddekel. Mitenkäs mies olisi muuten näiden yli päässyt.
Siirryin sitten kuvaamaan veneen kehitystä, huomioonottaen puheessa välttämättömän »paisutuksen». Pienestä, sikaruuhta muistuttavasta purtilosta se oli kehittynyt nykyaikaiseen superdreadnoughtiin saakka. Mutta ennenkuin se oli tämän viimeksimainitun kehitysasteen saavuttanut, oli sillä ollut monta välimuotoa.