Mainitsin näistä muutamia: kanootti, kaleeri, fregatti ja linjalaiva. Kuvasin tarkkaan Kolumbuksen »Santa Marian», kunnes pääsin nykyaikaiseen »Olympic'iin» ja »Titanic'iin», maailman tähän asti tunnetusti suurimpaan laivaan.
Kuvasin vaikuttavasti viimeksimainitun surullisen kohtalon. Kuulijani heltyivät niin, että kun olin päässyt tämän osan loppuun, kuului juhlasalista voimakas itkun hyrske.
Pidin taidepaussin, jonka kestäessä varovasti kuivasin silmiäni, sillä olin itsekin tullut liikutetuksi puheestani. Sitten vilkaisin kelloa ja säikähdin: olin kuluttanut näihin alkuvalmistuksiin kokonaisen tunnin. Koska kuulijakunta oli noin pehmeäksi muokattu, päätin takoa raudan kuumana ollessa.
»Kansalaiset, perä-pohjolaiset!» jatkoin. »Meistä on ruvettu sanomaan, että meillä kohta on peukalo keskellä kämmentä. Meistä enää aniharva mies pystyy itse venettä rakentamaan. Nuo vanhan polven suuret mestarit, »Vene-Aapot», »Juurikka-Tuomaat» ja »Paju-Lassit» ovat kuolleet. He nukkuvat nurmen alla. Tuonen lautturi on kuljettanut heidät veneessään siihen maahan, josta ei enää palata. Missä ovat heidän seuraajansa?
»Yksi ja toinen yrittää, mutta taitoa puuttuu. Vain pahanpäiväisiä raiskioita [Huomaan tässä kohden isosti liioitelleeni, mutta puhetaidon salaisuuksiinhan kuuluu »huipistus» t. s. käyttää tarkoituksellisesti liian voimakkaita värejä.] lojuu jokiemme rannoilla venevalkamissa. Niillä ei uskaltaisi enää isommille vesille lähteä. Vain joku harva tutiseva vanhus pystyisi vielä veneen tekemään, mutta häneltä puuttuu voimia. Eivätkä nuoret välitä asiasta. On aika ryhtyä työhön! Meidän on perustettava venemestarien pyhä ammattikunta, joka valmistaa veneitä ei ainoastaan omaa maakuntaa, vaan myös koko Suomea varten. Perä-Pohjolan kaksilaitainen jokisukkula kunniaan! Tunnettakoon meidät käsialoistamme kautta maan! Sanottakoon Satakunnassa, kajautettakoon Karjalassa: 'Eläköön perä-pohjolainen kaksilaita!'
»Siis:
Kun maatalousseura lähettää ammattimiehen opettamaan jaloa veneentekotaitoa, niin joka mies kouluun! Silloin kajahtakoon laulu:
'Nyt, miehet, kirves kouraan ja venepuita kaatamaan! Ja koko Perä-Pohja kakslaitaisia laittamaan! Niin viemme taidon maineen yl' laajan Suomenmaan ja lailla suuren laineen kohoomme kunniaan!'»
Olin vasiten sepittänyt tämän runonpätkän puheeni loppuun, sillä tiesin omasta kokemuksestani, että runollinen innostus menee päähän kuin häkä. Ja niinpä kävikin.
Kajahtivat mitä valtavimmat suosionosoitukset. Taputettiin käsiä ja poljettiin permantoa. Kävi samanlainen jymy kuin jäänlähdön aikana Isossa Väylässä. Mutta — oli sulanutkin rintojen routa.
Astuin alas kateederista ja esitin, että laulettaisiin »Väinölän lapset».
Opettaja aloitti laulun ja kohta vyöryi sävel ukkosen voimalla salissa, niin että seinähirret vapisivat. Niin valtavaa laulua ei liene tuossa koulusalissa konsana kuultu, sillä vesi siinä kihahti silmänurkkaan ihan väkisellä.
Ensimmäinen rynnäkkö oli tehty. Oli vain jatkettava samaan suuntaan. Minä kiertelin kylästä kylään ja joka paikassa syttyi suuri innostus. Puhuin veneiden teosta, rekien ja puuastioiden valmistuksesta enkä unohtanut kirvesvarttakaan, joka näihin saakka oli ostettu kauppiaan puodista.
Nyt vannoivat isännät ja talojen pojat: Ei ole kauppias enää hyötyvä kirvesvarsien kaupalla, vaan ne tehdään tästä lähtien itse niinkuin ennen, vanhan polven aikaan.
Esitelmämatkani kesti kolme kuukautta, mutta se aika oli kulkua voitosta voittoon. Matkani lopussa saatoin ilmoittaa maatalousseuralle: »Tulin, näin, voitin! Ei muuta kuin lähettäkää neuvojia vain, niin veneitä ja saavia syntyy kuin sieniä sateella. Sillä maa on avoinna.»
Näillä matkoilla oli minulla muuten erinomainen tilaisuus lausua runojani. Melkein joka esitelmään soveltui joku runonpätkä. Minä valaisin siis esityksiäni milloin tukkilaislauluilla, milloin jollakin lyhyemmällä ballaadilla, riippuen siitä minkälaisissa maailmoissa kulloinkin vaelsin. Kansa kutsui minua ensi alussa konsulentiksi, mutta vähitellen rupesi se nimittämään minua runoilijaksi. Ja tämä nimitys on paras palkinto, mitä olen tuosta työstä saanut. Minun kansani, minun rakas Perä-Pohjolan kansani oli antanut minulle runoilijan nimen. Se oli paljon, se oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Mutta minä olinkin runoillut kotiteollisuusaatteen heidän sydämiinsä. Olin ratsastanut Pegasuksellani heidän pirttiensä läpi ja jättänyt jälkeeni ihailun ja yleisen kunnioituksen. Siinä selitys kotiteollisuuden nopeaan elpymiseen Perä-Pohjolassa.
Vielä tänäkin päivänä kuuluu Rajalan talossa Ylirannan kylässä löytyvän kolmen kannun vetoinen viilipytty, josta ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä on kerran syönyt. Ystäväni ihmetellessä pytyn valtavaa kokoa oli talon isäntä huomauttanut: »Se on niitä runoilijatalven tuotteita… siltä ajalta, jolloin se Aatami Kuuskoski täällä luennoi. Siitä on syönyt kerran maaherra ja kerran piispa ja nyt syö kirkkoherra, kun kuultiin, että tulisitte täällä käymään.»
Kuten tästä näkyy, elää runoilijamaineeni Perä-Pohjolan laajoilla mailla. Olen jo eläessäni saanut muistomerkin itselleni — useampiakin. (En tarkoita sitä pronssista rintakuvaa, jonka kuvanveistäjä Kottu on minusta valmistanut.) Sillä enpä usko isosti erehtyväni, jos oletan, että noita pyttyjä ja saaveja on useampiakin, joiden syntysanat Muusa on minun kauttani lausunut. Ja olenpa melkein varma, että Perä-Pohjolan jokia puikkelehtii moni vene, joka vielä humisisi metsän puina ilman minun kiertomatkaani, mutta nyt hursaltaessaan kiveliön kuohuja alas kuuluttaa minun kunniaani.
XII.
HAEN NIMISMIEHENVIRKAA JA PÄÄSEN KUIVALAAN. TULEN YSTÄVÄKSI RUNOILIJOITTEN JA TAITEILIJOITTEN KANSSA.
Konsulentin toimi ei siis tullut pitkäaikaiseksi. Sillä kolmen kuukauden ajalla, joka siihen oli kulunut, oli ollut merkitystä sekä maatalousseuralle että minulle: olin lyönyt runoilijana itseni läpi korkeamman forumin edessä kuin sen, minkä kustantajain ahdaspäinen joukko muodosti. Itse kansa oli antanut minusta arvostelunsa. Ja eiköhän vain tässäkin tapauksessa pitänyt paikkaansa vanha totuus, että »kansan ääni on Jumalan ääni»?
Mutta runoilijatoiminnallakaan ei elä, jos se ei tuota leipää. Sen olin kokenut. Ajelehdin jälleen virattomana ja kyynelten vaot rakkaan Santrani kasvoilla osoittivat, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi runoilijan puolisona. Ei siis auttanut muu, kuin ruveta katselemaan uutta »viheriää oksaa», jonka varassa saattaisi tirskuttaa.
Sanomalehdistä huomasin, että Etelä-Suomessa, lähellä pääkaupunkia, oli nimismiehenvirka avoinna.
En ymmärrä, kuinka tuo uutinen erikoisesti pisti silmääni, mutta minä jäin asiaa miettimään. Eihän minulla ollut koulutodistuksia, mutta sittenkin arvelin, että minun sopisi yrittää. Olinhan palvellut järjestysmiehenä kymmenen vuotta ja minulla oli siitä virasta hyvät todistukset. Vaikka »Kannon» puulaaki olikin minut erottanut, ei inspehtori ollut viitsinyt »papereitani pilata», niinkuin hän sanoi. Rakensin myös toiveeni sille pohjalle, että puheenaolevan läänin maaherra oli mieskohtainen tuttavani. Hän oli aikaisemmin toiminut lauttauspäällikkönä Ison Väylän varsilla ja minä olin joutunut monta iltaa viettämään hänen kanssaan tukkikämpillä. Näihin seikkoihin luottaen panin paperini postiin.
En ollut maininnut Santralle mitään koko puuhasta. En halunnut turhan vuoksi tehdä häntä levottomaksi.
Kun hakijat oli lehdissä mainittu, piiloitin Santralta sen kappaleen »Ristiniemen Sanomia», jossa uutinen oli. Mutta saihan hän sen tietää kylällä.
»Mitä sinä nyt taas olet ruvennut hulluttelemaan? Vai nimismieheksi!
Miksi et jo yhdellä tiellä hakenut maaherraksi?» raivosi hän.
Minulle muistui kansakouluvihosta mieleen lause: »Xantippa, Sookrateen vaimo». En kuitenkaan puhunut siitä, vaan lausuin tyyneesti:
»Ei ole auki sellaisia virkoja nykyjään.»
Siitä hän kiukustui yhä enemmän ja tällöin taisi tapahtua toisen kerran avioliittomme aikana, että minun oli mentävä sängyn alle.
Muutamana päivänä juoksuttaa sitten lennätinkonttorin poika minulle sähkösanoman. Onneksi ei Santra sattunut sillä kerralla olemaan kotona.
»Osaatteko ruotsia?» seisoi paperissa kaikessa lyhykäisyydessään.
Jaa-ah — siinä oltiin. Kaksikielisyyden kirottu kummitus ratsasti selässäni ja tiukkasi, osasinko »venskaa».
Kirosin hengessäni. Miksi piti tässä maassa vallita niin kurjat olot, että virkoihin pääsemiseksi vaadittiin vieraan kielen taitoa? Eikö rakkaassa Suomessa tultu maan omalla kielellä toimeen, kun virkamiesten piti osata »venskat» ja »vassokuut», ennenkuin leipä lähti? Hyvää päivää, Aatami Kuuskoski, osaatko kiinaa?
Minua suututti. Vörpannate venska Folkbardiet. Voor te loov at vara?
Mutta sitten minua rupesi asia huvittamaan. Ehkä tämä ei niin mutkallinen juttu ollutkaan, kunhan tarkemmin mietti. Annapas olla. Olihan sitä toisinaan venskaakin viskelty, kun oli sattunut pari runoilijaryyppyä päähän. Mahtoiko tuo niin vaikea taito olla?
Rupesin miettimään. Leipä oli ruotsiksi »pröö» ja sitähän minun ei tarvinnut ruotsiksi pyytää, jos se kerran viran mukana seurasi. Hyvää päivää oli »kutaa» ja hyvästi »atjöö». »Kan tu laanu finska?» sisälsi taas taas selvän ja suoran kysymyksen asiamiehelle, joka esiintyi ruotsiksi. Kohteliaana henkilönä hänen oli pakko kääntää keskustelu suomeksi, ja sillä oli asia autettu.
Ja — muuten, eikö nimismiehen virassa ollut sittenkin pääasia, että pystyi ottamaan miestä kauluksesta, jos niin tarvittiin?
Totta kai.
Marssin lennätinkonttoriin ja lähetin seuraavan sähkösanoman:
»Maaherra
Helsinki.
Jos luistakaan ei yhtä loistavasti ah kieli Svean, kuin tää suomi luistaa. Ma ruotsalaista kauluksesta puistaa osannen silti yhtä uljahasti.
Aatami Kuuskoski.»
Palasin kotiin tyytyväisenä. Olin jo hengessä näkevinäni maaherra Tojkanderin hymyilevän naaman, kun hän näyttää sähkösanomaani lääninsihteerille. »Tuota ei taidakaan joka poika! Runomitassa vastaa, jukoliste! Sellaisia nimismiehiä ei joka oksalla kasva.»
Enkä minä erehtynytkään. Viikon perästä luin lehdistä, että »nimismiehenvirkaan Kuivalan kauppalaan on viidestätoista hakijasta nimitetty ent. järjestysmies Aatami Kuuskoski Ristiniemeltä.»
Vein lehden Santralleni ja sanoin:
»Luehan tuosta.»
»Mitäs merkillistä siinä nyt sitten on?»
»Lue!»
Santra asetti lasit nenälleen ja luki. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään. Sitten puhkesi »myrsky».
»Kuka ilkimys on tuollaista lehtiin pannut?»
Rauhoitin häntä. Ei se ollut ilkityötä; se oli totisinta totta. Minut oli nimitetty nimismieheksi. Hei, Santra, oliko sinulla sopivia leningeitä, kun mentiin maaherran luo ensi visiitille?
Santra ei tahtonut ottaa uskoakseen. Nimismieheksi? Sehän oli ihmeiden ihme.
Niin — ja siitä sain kiittää Pegasustani, sillä sehän ratsasti vaikka itse presidentin linnaan. Tiesi vain, vaikka vielä ministerinä pohottaisi Aatami Kuuskoski. Olihan Odo Hillbingerin koulutoveri Eero Yrjö Putikkakin päässyt ministeriksi ja kirkkoherran kertoman mukaan hän oli kouluaikanaan ollut täydellinen Nummisuutarin Esko. Miksi en sitten minä, joka olin tunnetusti etevä ja lahjakas mies. Eero Yrjö Putikka ei tietääkseni ollut esim. kirjoittanut yhtään ainoata runoa. Mitähän kustantajat silloin sanoisivat?
»Jassoo… se on herra kulkulaitosministeri? Ja yhäkö herra ministeri on yhtä uskollinen muusain palvelija…? Tota noin… »Runoryijy»… se on erittäin kaunis nimi… harvinainen… hieno… esteettinen. Kyllähän… me, tota noin… mielellämme, jos vain herra ministeri suvaitsee kirjoittaa…»
Muistan erinomaisesti tuon ilonpäivän jälkeisen aamun. Tuntui niin omituiselta… aivan kuin en olisi ollut oma itseni. Edellisestä illasta oli kulunut niin mahdottoman pitkä aika ja unissani minä olin häärännyt nimismiehenvirassa vallan vimmatusti ja syyttänyt ihmisiä joukkokaupalla. Kun Santra toi minulle aamukahvini, lausuin hymyssä suin:
»Tämä nimismies herää ensimmäistä kertaa.»
Santrakin hymyili.
»Sinä et sitten koskaan muutu, vaikka sinusta tehtäisiin keisari.»
»En», ajattelin. Siinä oli Santra aivan oikeassa.
Asia herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Se ei ollut vallan jokapäiväinen tapahtuma. Naapurit kävivät onnittelemassa, mutta minä vastasin naurussa suin:
»Alkua tämä vasta on, rakkaat ystävät.»
»Se aikoo vielä korkeammalle kiivetä!» kirkui Santra. »Hulluksi se on tullut koko ukko!»
Mutta minä ajattelin Parnassoa, runoilijoitten taivasta. Se oli päämääräni.
Meille tuli tavaton kiire myydä mökkimme ja laittautua lähtökuntoon.
Lähtöpäivän aattoillaksi olivat tuttavat laittaneet meille pienet kahvikekkerit. Kirkkoherra Hillbinger piti minulle puheen, Raamatullista kieltä käyttäen hän vertasi minua Daavidiin, josta tuli kuningas. Hän kehoitti minua muistamaan, että valta on edesvastuullinen lahja, jota on taiten käytettävä.
Eikä Odo-papin — sikäli kuin hän on minun kohtaloltani seurannut — ole kertaakaan tarvinnut punastua puolestani. Minä olen käyttänyt valtaa, mutta hillinnyt ruumiilliset voimani tässä niinkuin puulaakin aikuisessa järjestysmiehen virassakin. Sillä vielä nytkin viisikymmentä täytettyäni nostan miehen seinää vasten koska ja missä tahansa. Ja kun kerran olen vetäytyvä vanhuuden ansaittuun lepoon, olen vakuutettu, ettei ruotsalaisilla paremmin kuin suomalaisillakaan tule olemaan mitään mielikarvautta minua kohtaan. Sen todistaa minulle parhaiten viisikymmenvuotispäivänäni saamani lahja, hopeiset kirjoitusneuvot, joihin molemmilla kotimaisilla kielillä on kaiverrettu: »Nimismies Aadam Kuuskoskelle humaanisesta käyttäytymisestä. Kuivalan kauppalan asujamisto.»
Me siis muutimme. Matkasta en rupea kertomaan. Sen vain tunsin, että runouteni kultaiset maat, joilla olin puolivälin viidettäkymmentä vuotta vaellellut, jäivät nyt. Ja kyynel silmänurkassa minä toisen luokan vaunun portailta katselin, kuinka Ristiniemen vaarat häipyivät näköpiirin taa.
Joulukuun ensi päivänä otin viran vastaan. Syyskäräjät olivat tänä vuonna lykkääntyneet tavallista myöhempään. Ne sattuivat heti kuukauden alkuun.
Ruskea, vastaostettu salkku kainalossa ja nimismiehen uuden uutukainen virkapuku päällä minä marssin käräjätalolle. Saavuttuani avaraan eteiseen, joka oli täynnä kansaa, loin majesteetillisen katseen yleisöön ja huomasin, kuinka kaikkien päät paljastuivat.
»Hyvää päivää!» lausuin arvokkaasti. »Minä olen uusi nimismies ja vaikka kohtaammekin täällä, toivon, että voimme veljinä kohdata toisemme.»
Katseeni ylhäisyys ja ääneni lempeä kaiku tuntui tekevän hyvän vaikutuksen, koska väkijoukosta kuului hyväksyvää hyminää. Eräs nuori mies vain virnisteli, mutta minä musersin hänet katseellani siihen paikkaan. Arvelin hänen kuuluvan siihen joukkoon, jolla syytettyjen penkille joutuneena oli hiukan vaikea uskoa »veljeyteen». Enkä erehtynytkään, sillä ensimmäinen, jonka »ruuattoman pöydän» ääressä kohtasin, oli äskeinen virnistelijä.
Käräjät onnistuivat erinomaisesti. Minä, jolla tällä alalla oli jo entuudestaan mitä monipuolisin kokemus Ristiniemen ajoilta, hoidin tehtäväni loistavasti. Syytin ponnella ja peräänantamattomuudella, mutta — milloin vain ilmeni hiukankin lieventäviä asianhaaroja, — olin ensimmäinen alleviivaamaan niitä. Ja niitähän ilmeni joka jutussa. Saavutin heti ensi esiintymiselläni sekä istuvan tuomarin että lautakunnan yksimielisen tunnustuksen.
En mahtanut mitään sille, että parikymmentä henkilöä pääsi viettämään joulua lukkojen taakse. Mutta — jos he vain olivat puoleksikaan panneet merkille, millä inhimillisyydellä minä olin syyttäjänä esiintynyt, he varmaan söivät joulupuuronsa yhtä tyytyväisinä kuin minäkin.
Minulla olisi paljon kertomista tältä ensimmäiseltä vuodelta nimismiehenä ja toimeenpanevan vallan edustajana. Mutta kun mieleni ja harrastukseni ovat aina pyrkineet suuntautumaan runouden purppuraista taivasta kohti, sivuutan virka-asiat ja kerron vain sellaista, mikä tavalla tai toisella on yhteydessä näiden harrastusten kanssa.
Jo ensimmäisenä vuonna tutustuin melkein kaikkiin Kuivalassa asuviin taiteilijoihin. Niitä oli suuri joukko. He olivat hyljänneet pääkaupungin humun ja vetäytyneet maalle taidetta palvelemaan. Vanhoja veteraaneja kuluneissa puvuissa, sellaisia kuin esim. Runoilija Jouko Touko ja Rietin-Kaapo. He olivat näppäilleet lyyraansa Suomenmaassa jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta en huomannut heitä missään suhteessa itseäni, etevämmiksi. Kaipa juuri tästä syystä he heti ensi tutustumiselta liittyivät seuraani, sillä runoilijoilla on herkät vaistot: he haistavat Horatiuksen jo pitkän matkan päästä. Ja vaikka minusta kohtalon pakosta ei ole tullut Horatiusta paremmin kuin Virgiliustakaan, olen heidän seurassaan istuessani tuntenut edustavani näitä klassillisia ukkeleita. Sillä — kun olen toisinaan lukenut heille esim. »Henkivakuutusasiamiehen» tai »Sankarisielun» — ovat he käyneet sanattomiksi hämmästyksestä. Mutta minä, jonka pääkoppa on monessa liemessä keitetty, olen ystävällisesti taputellut heitä olkapäälle ja sanonut: »Ei yhtään hätää, veljet! Runoilkaa te vain rauhassa! Se kun minä vain näin illan kuluksi näytän, minkälaista tauhkaa minun pöytälaatikkoni sisältää.» Johon Touko on useamman kuin yhden kerran huomauttanut: »Mutta, saakuri! Siellähän on ruokaa Suomen kansalle ja sinä säilytät sitä pöytälaatikossasi naulojen ja patruunanhylsyjen parissa. Se on huono skafferi niin delikaattisapuskoille, piru vieköön!»
Reitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan vastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut pöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin vanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en halua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme siitä!»
Mutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen lapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo päätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut hokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin toverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis rätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan enkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan »Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni viimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut runoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän kuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen on »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat, joilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle sattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt Jouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut murheellisella äänellä:
»Oi Suomen runous kuink' oot sa raukea! Oi taiteen tantere kuink' oot sa aukea: vain siellä täällä torkkuu pari päätä ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä. Oi, Herra, herätä!»
Silloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn ja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on tavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän mielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka kerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto ja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.
Niin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat ja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi viimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se kaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa siitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen eniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen hiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä kiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon lailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta koko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein mahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen väkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on suomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen kertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin, vaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.
Kirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on m.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on sanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja elänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole saanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.
Yleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan kirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan. Mainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että toisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin pituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen, etten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että tulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin tämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen runoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.
Tätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta kahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen huomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan ei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä suurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.
Mutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy seuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:
Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa ja raukeaapi mailma tulikaaokseen, kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen, kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt. ah, lopullisen runoilijaeläkkeen: he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt, käy enkellaumat etehensä polvilleen.»
XIII.
MINÄ RUPEAN FILMINÄYTTELIJÄKSI JA LASKEN HÄRJÄNKURKUN YHDELLÄ TUKILLA.
»Se ihme, joka viimeks tuli ilmi ja keksinnöiden pitkän mitan täytti, mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti, ah, pitkän nenän! — Se oli filmi.»
Näin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla muutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.
Minusta oli tullut filminäyttelijä.
Filmiosakeyhtiö »Ihanne» oli päättänyt filmata Ville Korpelan »Koskenlaskijan kosinnan». Koska koskenlaskukohtaukset muodostavat teoksen nousupaikat, oli selvää, että näyttelijäseurueen, jonka filmiyhtiö oli palkannut mainittua filmiä näyttelemään, täytyi esittää myös koskenlaskut — luonnossa. Mutta mistä saada mies, joka ryhtyisi yritystä johtamaan?
Yksikään seurueen jäsenistä ei pystynyt siihen — luonnollisesti. Eiväthän nuo Helsingin herrat ja röökinät olleet oikeaa koskea edes nähneetkään — saatikka sitten laskeneet.
Minä olin tuttavapiirissäni kertonut Perä-Pohjolan koskenlaskuista. Olin kuvannut heille yhdellä tukilla laskun Pahtakosken kohisevien ha päiden välistä. Minä olin tuon tempun suorittanut kymmeniä kertoja.
»Mutta laskeppas Härjänkurkusta, sitten vasta olet mies!» tikaisi ystäväni Jouko Touko.
Tiedustelin, missäpäin Suomea sellainen koski oli. Sain kuulla sen olevan yhden Kohisevan vuolaimpia koskia Kymenlaakson puolessa.
»Vaikka kadotuksen portista, jos niikseen tulee!» huudahdin minä ja löin nyrkkiä pöytään.
»Hyvä… pannaanpas korvan taa», myhäili Jouko Touko salaperäisenä ja vilkutti silmää.
Hänellä oli silloin jo asia tiedossaan, vaikkei tuo pahus minulle mitään puhunut.
Parin päivän kuluttua sain kirjeen, jossa minua kehoitettiin tulemaan kaupunkiin ja ilmoittautumaan »Ihanteen» johtajalle, herra Martti Murulle.
Olin tämän herran jo aikaisemmin tavannut. Tiesin, että hän oli entinen muurari, joka nyt oli kohonnut Suomen suurimman filmiyhtiön johtajaksi.
Hän esitti minulle asian. Runoilija Jouko Touko oli hänelle kertonut.
Arvasinhan minä.
Asiasta sovittiin ja kahden viikon kuluttua meidän piti tavata
Kohisevalla.
Siellä oli suuri joukko herroja ja naisia koolla. He kuuluivat näyttelijöihin. Herra Muru esitteli minut heille:
»Tässä on herra Kuuskoski, joka aikoo laskea Härjänkurkun.»
»Kyllä… se on vakava tarkoitukseni, hyvä herrasväki», ilmoitin minä, tehden maailmanmiehen kumarruksen.
Johtaja Muru oli jo teettänyt lautat valmiiksi. Niillä piti minun nyt
Helsingin herrojen kanssa hursalluttaa alas Kohisevan kuohuista.
Läksin tarkastelemaan lauttoja ja hämmästyin. Kaikkea pitää nähdä, kunhan kyllin vanhaksi elää! Vai tällaisilla risukimpuilla aikoi johtaja Muru lähettää meidät koskille!
Kieltäysin jyrkästi ja panin lähtöni ehdoksi, että saan itse rakentaa lautat. Muuten en uhannut puuttua koko yritykseen.
»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti herra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»
Vastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa sitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet lautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.
Monien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin kaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen, miten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He levittelivät käsiään ja ihmettelivät.
»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin nyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä. »Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»
Neuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä nyt ollut aikaa neulomiseen.
Pidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?
Joo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet yksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.
Lauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi herrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka illoin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi kortteeritalon avarassa salissa.
Minusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä vaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin miehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa ennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan hurmaantuivat minuun.
»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä rouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa. »Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu, kuin olisin jo yltä päältä märkä!»
Ja tuo pikkuinen rouva katseli vaaleaa kesäpukuaan nauraen kuin koulutyttö.
»Tiedättekö, herra Kuuskoski, minusta te olette syntynyt näyttelijäksi. Te osaatte jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen. Teille kuuluisi Romeon osa.»
»Kyllä minä rupean Romeoksi, jos te vain suostutte Juliaksi», vastasin minä ja heitin hänelle lentosuukkosen.
»Ai, ai… mitähän minun mieheni sanoisi?» Rouva Korvanen nauraa kikatti katketakseen.
Johtaja Muru tuli tarkastamaan työtäni. Hän rupesi minua neuvomaan.
»Minä olen lyönyt lauttoja, ennenkuin te olette syntynytkään. Jos ei kelpaa, niin saatan muuttaa kauppani Rahtulan päähän.»
Hän ei vastannut mitään, vaan meni närkästyneenä matkoihinsa. Minua nauratti. Tiesin, ettei yrityksestä ilman minua tullut mitään.
Lautat olivat valmiit. Seuraava päivä oli määrätty laskupäiväksi. Edellisenä iltana minä annoin näyttelijä Korvaselle opetusta etumelan hoidossa. Ei saanut missään tapauksessa antaa melan hypätä haaroista pois. Siinä oli ensi kertalaiselle kova paikka. Olimme sitäpaitsi käyneet tarkastamassa koskia, joten tiesimme väylät. Reippaana miehenä hän vakuutti tulevansa toimeen, sillä olihan minun tehtävänäni hoidella perämelaa.
Samalla tavoin opetin toisenkin lautan miehet. Hekin lupasivat parastaan.
Huomispäivä vaikeni. Kosken rannoille oli kerääntynyt suunnaton väen paljous katselemaan laskuamme. Monet varoittivat meitä lähtemästä. Rouva Korvanenkin oli aivan suunniltaan. Hän pelkäsi miehensä hukkuvan.
»No… jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin minä.
»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»
Rouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.
Kun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä toteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa. Toinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää vauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.
Hei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni. Kosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt sain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen putouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:
»Hei, poiat, tukkilaiset, nyt joukoin puoetetaan nuo kurkut kuohuvaiset lautalla oistonaanl Niin on, kuin Hiiden kyyti tää lasku loistokas! 'Hei, roiskis, aalto! Syyti! Vai kastat, peijakas!'»
Aivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen saada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin että sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:
»Hei, poiat tukkilaiset, kas, kuinka koski soi! Ja kuolon keijukaiset tuoll' alhaall' ailakoi: Senvuoksi röhki lyönti vasempaan, oikeaan! On muuten Surman syönti ja kulku kuolemaan!»
Hei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas »Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini. Tällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin ääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka niiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat tiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti tietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan yhteen.
»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota kalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»
Virta oli väkevä. Silmäsin rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Se oli lähtenyt juoksemaan Härjänkuilulle nähdäkseen, miten suoriutuisimme siitä. Se oli minustakin pahin paikka matkallamme. Nämä alkuputoukset olivat leikkiä sen rinnalla. Mutta minä olin edellisenä päivänä tutkinut sen asiantuntijan silmin ja tiesin, kuinka se leikattaisiin.
Lautta lotisi ja lotkahteli. Tukkien välistä hyrskysi kokonaisia vesipatsaita ilmaan. Oli, kuin olisi kosken haltia vimmoissaan sylkenyt pohjasta käsin ja siten osoittanut halveksumistaan meidän varustuksillemme.
Mutta minä tiesin, että lautat kyllä kestäisivät. Ainoa, mikä saattaisi yllättää, oli joku terävä pohjakallio. Sellaisen kynsissä ei kestäisi lujinkaan lautta. Siitä olivatkin Kohisevan laskumiehet puhuneet. Mutta vielä en ainakaan ollut sellaista havainnut.
Ylikorva ja Keskikorva oli onnellisesti laskettu. Me olimme jokainen märkiä kuin kuikat. Etumelan hoitaja, näyttelijä Korvanen katsahti silloin tällöin taaksensa; miesparkaa näytti pahasti pelottavan. Tämä oli toista kuin tehdä rakkauden tunnustuksia teatterilavalla.
»Katse eteenpäin!» komensin minä. »Ne filmaavat rannalla.»
Jo rupesi kuulumaan Härjänkurkun kumea kohina. Lautta lotisi ja ruskahteli pahasti. Huonosti olisi käynyt, jos herra Murun lautoilla läksimme tuosta kadotuksen kuilusta alas.
»Hei, voimakas lyönti vasemmalle!» hihkaisin minä niin paljon kuin jaksoin, vaikka aallot löivät ylitseni, niin että minun oli vaikea pysyä paikoillani.
Korvanen iski melallaan kuin hullu. Mies taisteli kuin kuoleman hädässä. Nyt… nyt…! Oikealta kohosi vesi loivasti rantakallioita kohti. Se johtui kosken paineesta. Meidän piti päästä mahdollisimman lähelle tuota loivasti kohoavaa vesimassaa, sivuuttaaksemme sen avulla kosken yläpäässä kohoavan kallion ja paiskautuaksemme sitten täydellä painolla kurimukseen. Se onnistuikin ja tasaisesti kiihtyvällä vauhdilla me rupesimme painumaan Härjänkurkkua kohti.
Huomioon ottaen kosken jyrkkyyden olin rakentanut lautat lyhyenpuoleisiksi. Siten ei sukeltamisen vaara ollut niin suuri. Mutta sittenkin rupesi nyt arveluttamaan, kun tarkastelin veden juoksua kosken niskalta käsin. Se näytti koko lailla toisenlaiselta kuin rannalta katsottuna.
Heti kosken alapuolella rantakalliolla seisoi filmaaja valmiina veivaamaan konettansa, kunhan ehtisimme »mäkeen». Hiuuuu! Nyt alkoi Härjänkurkku vetää. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vaahto lensi ilmassa kuin savu, piiskaten kasvoja kuin räntäsade. Kävi sellainen jylinä ja pauhu, ettei omaa ääntänsä tahtonut kuulla.
Mutta minua tämä vain virkisti. Käsivarteni lihakset jännittyivät ja minä seisoin suorana perämela korokkeella kuin kapteeni komentosillalla. Koski ulvoi ja raivosi kuin ärsytetty peto. Oli kuin olisi se ollut vimmoissaan, että löytyi yksi mies, joka aikoi sen kuohut voittaa.
»Töppöset lujasti tantereeseen!» huusin näyttelijöille, kun tultiin ensimmäiseen kuohuun. Suuri aalto pyyhkäisi yli lautan ja löi saappaanvarret vettä täyteen. Tuli toinen ja kolmas. Pärske seurasi pärskettä ja ylhäältä satoi niskaan kuin vihmomalla. Nyt kohosi edessämme suuri, mahtava aalto. Se ulottui poikki kosken aivan kuin joku mahdottoman korkea valli. Lautta kiiti sitä kohti kuin vimmattu. Hurrll…! Olimme hetken näkymättömissä ja korvissamme soi ja kohisi, kunnes äkkiä taas sukelsimme näkyviin, vaatteet vettä valuen. Etumelan hoitaja oli menettänyt hattunsa. Se ei kuulunut ohjelmaan, mutta se paransi vain asiaa. Tulihan kuvasta siten elävämpi. Vielä hursallus, voimakas lyönti oikeaan ja me soljuimme suvantoon, josta kauniissa kaaressa ohjasimme rantaan. Matka oli tehty.
Toinen lautta tuli onnellisesti perässä. Se oli vain kerran kolahtanut pahanlaisesti vesikiveen, mutta lujaksi lyötynä se kesti iskun ja solui onnellisesti viereemme rannalle.
Väkijoukko oli haltioissaan, se huusi ja hurrasi, heilutti hattuja ja nenäliinoja. Maalle noustuani kohtasin ensimmäiseksi rouva Korvasen. Hän oli aivan hurmioissaan. Kiepahtaen kaulaani hän huusi silmät loistaen:
»Te olette suurenmoinen mies, Adam Kuuskoski. Te olette nykyajan
Napoleon. Tuo teidän laskunne oli kuin joku Austerlitz.»
Ja hän, tuo veikeä olento suuteli minua molemmille poskille ja juoksi sitten syleilemään miestänsä, joka parast'aikaa kömpi rannalle.
Minä olin tietysti hetken sankari. Itse johtaja Murukin irtautui hetkeksi jäykkyydestään ja tuli onnittelemaan.
»Se oli fiinisti tehty, herra Kuuskoski! En ole ennen sellaista nähnyt
Pakkasi ihan peloittamaan.»
Työ oli siis onnellisesti suoritettu. Emme filmanneet enempää sinä päivänä. Onnellisen laskun kunniaksi söimme kortteeritalossa juhla-illalliset ja joimme maljan Kohisevan kuohujen kunniaksi.
Sunnuntaiksi olin sitten ilmoittanut bravuuriosani suorituksen: yhdellä tukilla laskun.
Tämä uutinen oli lentänyt kulovalkean tavoin pitkin koko jokilaaksoa. Kaikki halusivat nähdä miestä, joka aikoi uhmata Härjänkurkkua yhdellä tukilla. Sellaista ei ole näillä tienoin ennen nähty, ei kuultu. Vanhat miehet neuvoivat minua luopumaan yrityksestä, jota he pitivät sulana hulluutena. Mutta minä muistin Jouko Touon sanat: »Sitten vasta olet mies, jos lasket Härjänkurkun yhdellä tukilla.»
Vahinko vain, ettei tuo runoilijaveljeni ollut katsomassa. Tasan kello 1/2 11 aamupäivällä hyppäsin tukin selkään ja rupesin solumaan keskijoen juoksua kohti. Rannat olivat mustana pyhäpukuista kansaa ja minulla vilahti mielessä, että tänä pyhänä taisi pappi saada saarnata tyhjille seinille kolmessa pitäjässä. Tukahutin kuitenkin tuon ylimielisen ajatuksen ja tein hengessäni ristinmerkin, sillä — totta puhuakseni — Härjänkurkku ei ole niitä paikkoja, joita käy yhdellä tukilla laskeminen. Minä olin kuitenkin antautunut leikkiin ja leikki oli leikittävä loppuun asti.
Kuohut pärskähtelivät kupeellani ja minä sain tavan takaa hypähdellä ilmaan, kun tukki töksähteli kiviin. Alutta lyöden vettä vimmatusti keksillä molemmin puolin tukkia minä soluttelin sen taas oikeaan suuntaan ja vauhti lisääntyi.
Alkutaivalta en peljännyt. Sehän oli — kuten edellisestä on ehkä selvinnyt — tasaisenpuoleista koskista taivalta, niin että siinä tavallinen mies sentään tukilla pysyy. Pelkäsin Härjänkurkun alkulaskua, ennen kaikkea kalliota sen niskalla.
Hyvin sujui matka. Olin jo ehtinyt puoliväliin, kun äkkäsin muutaman kiven, jota lautalla laskiessamme en ollut havainnut. Se oli puolittain veden alla, mutta niin sopimattomalla paikalla, että virran pääpaino hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan. En ymmärrä, miten olin sen edellisellä kerralla sivuuttanut. Vai oliko se joku irtonaisista pohjakivistä, jonka lauttamme oli riipaissut liikkeelle ja pysähdyttänyt tuohon juuri kuin kiusaksi minulle.
Näin selvään, että tukkini kulki sitä kohti yhä kasvavalla vauhdilla… Koetin lyödä sitä oikeaan mutta virta painoi sitä itsepintaisesti kiveä kohti. Yhteentörmäys oli välttämätön.
Yks' kaks' se tärähti. Koko tukki vapisi kuin vilutautinen, mutta samassa olin minäkin ilmassa ja hihkaisin hurjasti. Se pahus rupesi vielä vimmatusti pyörimään, joten minä sain tavallista kiperämmässä tahdissa antaa tanssinäytännon rannalla seisoville katsojille. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja minulle tuli kiire pitää silmällä, kummalleko puolelle sen peräpuoli kaartaisi, ollakseni valmis suhtautumaan siihen sen mukaan.
Se kaarsi kaikeksi onneksi oikealle. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, jos se olisi kaartanut vasemmalle, olisin joutunut pahimpiin kuohuihin, joiden keskellä silloin tällöin tuli näkyviin mustankiiltäviä kallionhuippuja. Se olisi ollut minun viimeinen matkani.
Nyt — kuten sanottu — kaarsi tukki oikealle. Minä pääsin sillä tavoin kiinni sillä puolen juoksevasta pääväylästä ja sain tukkini taas matkaan.
Nyt en enää peljännyt kiveä. Olin varma, että »lientä» riitti.
Putouksen jyrkkyys pakkasi vain hermostuttamaan.
Mutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin oikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi takanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki suuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin vedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina valuessa.
Jos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne vasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt keksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat heittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika! Eläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.
Tuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.
Juhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko seurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin pääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni ja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit sen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle silloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi ja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.
Mutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä minut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui auttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani, kolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen kuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja tiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin pois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he rupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta ulos.
Koskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti. Taisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen ojensi minulle lasin ja virkkoi:
»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää teidän nyt tyhjentää.»
Mikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin lähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.
Se oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin »runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin nimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä kohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen uhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan, sillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se huusi kostoa hamaan taivaaseen asti.
Niin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän sydämen.
Mutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta» kokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin aina suurten tapausten jälkeen.
Minä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme. Kerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin kuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.
Minulta tahdottiin riistää kaikki kunnia yrityksen onnistumisesta. Toverini, joista veljenkättä lyöden olin eronnut, saivat vielä paikkakuntalaisetkin puolelleen. Minä olin muka välttänyt vaarallisempia paikkoja.(!) Toipa eräs kirjoittaja esiin sellaisenkin hämmästyttävän väitteen, että pianisti Kaiho olisi yhtä hyvin pystynyt ohjaamaan lauttaa kuin minäkin.(!) Herra Jumala! Olisin totisesti halunnut nähdä tuon humalasalon seisovan perämelassa! Takaan, että tämän matkan jälkeen olisivat pianiinot hänen osaltaan saaneet jäädä rauhaan — ikuisiksi ajoiksi. Sillä kalojen ruokaa hänestä olisi tullut — se on varma.
En halua ruveta kertomaan kaikkea, mitä tuosta asiasta kirjoitettiin. Harvoin on painomustetta niin paljon turhaan haaskattu, kuin mitä vastustajien! artikkeleihin on kulunut. Minä vastasin lyhyesti ja arvokkaasti, ehkä hiukan »voiman oikealta puolelta», koskapa viimeisen vastineeni jälkeen tuli syvä hiljaisuus kuin merellä myrskyn jälkeen. Kai vastustajani lopultakin häpesivät, koska olen sen jälkeen saanut rauhassa elää.
Mutta tuo polemiikki ei yhtään vahingoittanut minua. Päinvastoin. Tieto uljaasta koskenlaskustani oli ehtinyt kiertää kaikki valtakunnan lehdet ja moni niistä ryhtyi minua puolustamaan, nähdessään, kuinka minut aiottiin »tappaa». Minusta tuli yhtäkkiä kuuluisa mies.
Olin jälleen runoillut itseni läpi!
Mitä minun sanomalehtikirjoituksiini tulee, on ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä kertonut, että hänelle ne hänen kaukaisessa erämaanpitäjässään tuottivat mitä suurinta nautintoa niin sisällyksen kuin tyylinkin puolesta. Hän oli varta vasten tilannut »Kuivalan Sanomat», saadakseen seurata mainetöitäni. Hän oli näet kuullut minusta paljon kerrottavan, vaikka ei ollutkaan vielä silloin mieskohtainen tuttavani. Ja omasta puolestani minä annan suuren arvon tälle tunnustukselle, sillä kirkkoherra Tiennäyttäjä on jonkun verran kirjallisiin asioihin perehtynyt mies. Hän on nim. julkaissut pari runokokoelmaa nimeltä »Kukon laulu» ja »Aatamin omena», joissa hän esittää hiukan omituisia uskonnollisia mielipiteitään.
Mutta — oli miten oli, minä olin jälleen saanut kokea, että maailma vihaa soihdunkantajia. Niitä, jotka se myöhemmin on julistanut merkkimiehikseen, se on kiduttanut ja vainonnut heidän eläessään. Minun tarvitsee vai viitata historiaan. Kolumbus löysi Amerikan, mutta toinen mies, turhanpäiväinen turisti, antoi sille nimensä. Minun koskenlaskuni oli tavallaan Amerikan löytö sekin: se avasi ainakin filmiyhtiö »Ihanteelle» tien rikkauteen. Mutta minä olen jäänyt tästä rikkaudesta osattomaksi. Mainittu yhtiö on näytellyt »Koskenlaskijan kosintaa» ympäri valtakunnan, myynyt filmin Pohjanlahden toiselle puolenkin ja niittänyt sieltä kruunuja ja kunniaa. Mutta minä, joka tein yrityksen mahdolliseksi, saan kitua puutteessa uuden Kolumbuksen tavoin. Olen kuitenkin iloinen, että olen tämän kautta tullut mahdolliseksi saamaan nimeni sivistyshistorian lehdille. Sillä olen varma, että kun kerran kirjoitetaan filmitaiteen historia, minun nimeni mainitaan siinä Chaplinin ja Valentinen nimien rinnalla. Ja se lohduttaa minua.
Ken ompi runoniekka? Sekö vain, jot' oma koulukunta kilvan kiittää, ja jonka eessä tietä aukiniittää kuuluttajitten joukko kopeain?
Ken ompi kuningas? Se vainko vain,
jok' kultavaljakolla maata ajaa
ja ritarlinnoissa vain pitää majaa
keralla valtaherrain korskeain?
Ei! Runoniekka ompi myöskin hän,
jok' itsens' elämässä laulaa läpi.
Ei kateus häntä kyntysille näpi:
hän toogaan peittää päänsä ylvähän.
Se tooga oman arvon tunto on
ja tieto siitä, että veitsi viiltää.
Sen miehen päässä yksin kruunu kiiltää.
Hän kuningas ja runoilija on!
XIV.
MINÄ TUTUSTUN KIRKKOHERRA TEOFILUS TIENNÄYTTÄJÄÄN JA SOLMIN VELJESLIITON HÄNEN KANSSAAN.
Olen elämäkertani kuluessa useamman kerran maininnut kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjästä ja varmaankin tehnyt lukijan uteliaaksi. Pitkin matkaa lienee myös käynyt selville, että hän on minun elämässäni ollut verrattain tärkeä tekijä, koskapa tavan takaa olen häneen viitannut. Eikä lukija tässä erehdykään; asianlaita on niin. Tämä omituinen mies on nim. yksi niitä harvoja, joka on parhaiten ymmärtänyt minun sielunelämääni.
Ei sen vuoksi, että hän runoilijana olisi mikään etevä. Päinvastoin minun täytyy — koska kerran edessäni on valkoinen paperiarkki, jonka runoilijaveljeni Jouko Touko kerran määritteli »kauhistuttavaksi kappaleeksi taivaankannen alla» — totuudessa pysyäkseni todeta, että hän runoilijana oikeastaan on heikonpuoleinen. Olen nim. lukenut hänen runovihkosensa ja minun täytyy sanoa, että ne ovat mitä viheliäisintä sekasotkua estetiikasta, filosofiasta ja teologiasta — jos ne nyt ovat sitäkään. Vai mitä arvoisa lukija arvelee esim. tällaisesta palasesta, joka löytyy hänen »Aatamin omena»-nimisessä kokoelmassaan:
»Oi, Aadam, mikä onni olikaan, ett' tarttui kurkkuhan tuo sinun palas! Nyt juomalla sen koitan saada alas, mut aina löydän sen taas paikaltaan!»
Ensinnäkin — tämä on sangen omituinen säkeistö pappismiehen kirjoittamaksi. Laskea leikkiä raamatun omenasta ja ylistää sen kustannuksella juopottelua — näin kieltolain aikana. Sillä, mitenkä tätä muutenkaan voisi tulkita. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että on suuri ero »runoilijaryypyn ja juopottelun välillä.)
Ja toiseksi: verrata runoudessa sitä pientä, siroa, punaposkista omenaa, jonka Eeva ojensi Aadamille, miehen kurkunpäähän — vaikka kansa kömpelyydessään kyllä tuota vertausta käyttääkin — on luvalla sanoen epäesteettistä. Omena ja anatomia ovat silloin kovin kovakouraisesti pakotetut naapureiksi toistensa kanssa.
Ja kolmanneksi: mistä jumaluusopillisesta lähteestä ystäväni Teofilus on saanut sen tiedon, että omena tarttui Aadamin kurkkuun? Mahtoikohan Kuivalan seurakunta ollakaan niin kovin väärässä, syyttäessään kirkkoherraansa harhaoppiseksi?
Ja sellaista on tämän omituisen papin »runous» kauttaaltaan. Täynnä ajatuksia, joiden perille toisinaan on mahdoton päästä, joita ei yksinkertaisesti ymmärrä. Olen joskus kysynyt häneltä itseltäänkin, mitä hän esim. tuolla edellämainitulla värsyllä oikein tarkoittaa. Hän on silloin pudistanut suurta pörröistä päätään ja sanonut: »En mie tiiä… se on vain sellainen piirto…»
Tällaisia »piirtoja» ovat hänen molemmat runokokoelmansa täynnä. »Mie runoilen leppuuttaaksen ajatuksian, tai paremmin: 'Mie viheltelen ajatusten puutteessa', niinkuin Pyyron sannoo». Merkillisiä runoja!
Mutta — palatakseni pääasiaan — kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä ei ymmärrä minua senvuoksi, että hän olisi runoilija, vaan että hänellä muuten on sellainen merkillinen kyky »ryömiä koijuun» — niinkuin hän sen itse tulkitsee. Ja tänä koijuna on kerran sattunut olemaan minun paljonkärsinyt sydämeni.
En silti tahdo sanoa, että hän osaisi erikoisesti lohduttaa, en — (minä haluaisin kerran olla läsnä, kun hän keskustelee sairaan kanssa) — vaan hän asettuu mukavasti »maata» niinkuin koira koppiinsa ja hänen olemuksestaan saattaa silloin lukea: »Mie oun nyt tässä». Se on jonkinlaista henkisen mukavuuden rakkautta.
»Sinun syämmes, Aatami, on kuin koirankoppi», sanoi hän minulle kerran. »Sinne soppii parahiks tällainen karvaturri kuin mie. Annapas nyt hetken vartioin sinun pihasi turvallisuutta.»
Tällaisilla sanoilla hän houkuttelee minut kertomaan elämästäni. Hän kuuntelee silmät puoliummessa, nojaten mukavasti tuolin selustaan. Ja jokainen, joka vähänkin on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu avata sydämensä jollekin ihmiselle, ymmärtää, minkä helpoituksen tuollainen kertominen minulle tuottaa.
Mutta — ennenkuin rupean laajemmin esittelemään ystävääni, tahdon kertoa tutustumisestamme. Minä olin jo Perä-Pohjolassa kuullut hänestä. Ja se, mitä olin kuullut, oli melko omituista. Sanottiin hänen kuluttavan aikaansa makaamalla. Kirkosta tultuaan hän lyö maata, nukkuu päivälliseen saakka, nousee sitten syömään ja syö tavattomasti, jonka jälkeen hän heittäytyy jälleen pitkäkseen ja herää siihen, että palvelijatar tuo hänelle iltapäiväkahvin. Sen juotuaan hän ottaa vielä pikku unet, nousee sitten julmasti haukotellen ja lähtee kylälle pitämään raamatunselitystä. Ihmiset kokoontuvat uteliaisuudesta kuulemaan, mitä tällä palloa muistuttavalla pappismiehellä on sanottavana. Ja jotakin hänellä joka kerta on. Kerran hän oli saarnannut jäniksen langoista eikä kuulijakunta ollut käsittänyt hölynpölyä. »Mitä sinä, Teofilus, silläkin tarkoitat?» kysyin häneltä kerran. »No… se oi sellainen piirto…» Ja hän teki kädellään velton liikkeen kuin näyttääkseen, mitä hän oli tarkoittanut. »Mie saarnaan leppuuttaaksen ajatuksian tahi paremmin, niinkuin Pyyron sannoo…» Siis saarnat samallaisia kuin runotkin! (Millä ihmeen ajalla hän sitten ajattelee, kun hän väliajat nukkuu?) Minä luulen sittenkin, että tuo hänen alituinen vetoamisensa Byroniin tarjoaa minulle tässä tapauksessa sen kriterion, joka selittää asian: ystäväni Teofilus ei ajattele mitään. (Mutta — kuinka hän sitten kykenee ymmärtämään minua? Ei — minä huomaan, etten pysty tätä ongelmaa ratkaisemaan.)
No niin. Minun kotiseurakuntani naapurissa tuli joku vuosi sitten kirkkoherranvirka auki. Satuin olemaan sielläpäin käräjillä ja silloin kääntyivät pitäjän miehet puoleen pyynnöllä, että kirjoittaisin kirkkoherra Tiennäyttäjälle ja anoisin häntä heidän puolestaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi. (Hänen nimensä on oikeastaan Teofilus Takkunen, vaikka minä olen ristinyt hänet »Tiennäyttäjäksi».) Tämä pyyntö ei suinkaan johtunut siitä, että kirkkoherra Tiennäyttäjä olisi ollut erikoisemmin suosittu, ei — vaan siitä, että seurakuntaan oli sattunut hakemaan vähemmän tunnettuja miehiä. Teofiluksesta ei tietty muuta kuin että hän nukkuu ja se ei pitäjäläisten mielestä ollut kovinkaan suuri paha. Eipähän niin ollen pistänyt nokkaansa joka paikkaan. Minä siis kirjoitin hänelle seurakuntalasten puolesta ja esitin asian parhaimman mukaan.
»Se sinun kirjees oi oikea runollisuuven purkaus». sanoi hän minulle kerran, puheen johtuessa näihin vanhoihin muistoihin. »Sen hornastako sie sieppasit ne alapasteripylväät?» jatkoi hän haukotellen.
Minä olin kirjoittanut lennokkaasti. Edellytin nim., että kirjoitin kirjailijamiehelle, joka ymmärtäisi Olin kiittänyt tuon pohjoisen pitäjän seutujen kauneutta ja siteerannut »Perä-Pohjolaani», jossa vertaan m.m. kuusia alabasteripylväisiin. Mutta jälkeenpäin olen huomannut kirjoittaneeni melko proosalliselle herralle, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.
Tämä ensimmäinen tutustumisemme tapahtui siis kirjeen välityksellä. Ystäväni Teofilus vastasi, ettei hän viitsinyt hakea, koska oli juuri muuttanut seurakuntaansa. (Tämä on muuten hänen lempisanojaan — »viitsi, viitsinyt».)
Seuraavan kerran tapasimme Kuivalassa. Oli käynyt niin omituisesti, että Teofilus Tiennäyttäjä pääsi papiksi samaan seurakuntaan, jossa minä palvelin nimismiehenä.
En tänäkään päivänä ymmärrä, millä ihmeen tempulla hän sai äänet tänne. Hänen vaalisaarnansa oli täynnä »piirtoja», mutta harva taisi käsittää, mitä hän tarkoitti. Siksi epäselvää oli saarna alusta loppuun saakka. Mutta hän pääsi kuin pääsikin, — luultavasti sen vuoksi, koska oli niin kaukaa. (Sivumennen sanoen, agiteerasin minä hänen hyväkseen innokkaasti, vaikka en agitatsiooniani osannutkaan perustella muulla syyllä, kuin että hän oli »siivo ja hiljainen mies». Hänen runsaasta unen lahjastaan en luonnollisesti uskaltanut hiiskua mitään.)
Teofilus Tiennäyttäjä pääsi siis Kuivalaan ja me jouduimme paljon tekemisiin toistemme kanssa. Ja minun täytyy sanoa: ensi päivästä alkaen olemme eläneet ystävinä, niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin.
Tällä paikkakunnalla ei muuten ole helppo löytää ystäviä. Onhan täällä virkamiehiä paljonkin, mutta sellaista, jonka kanssa voisi keskustella runoudesta ja taiteesta, sangen vähän — lukuunottamatta täällä asuvaa taiteilijakoloniaa. Mutta sen jäseniähän ei tapaa joka päivä, sillä he asuvat hajallaan. Jota vastoin ystäväni Teofilus, asuen aivan naapurissa, pistäytyi luonani harva se päivä. (Tässäkin muuten omituinen seikka. Minä en itse käy koskaan missään, en lähimmässä naapurissakaan. Mutta minun luonani käy taas vieraita paljon. Mistähän tämä johtuu?)
No niin — Kuivalan virkakunnasta en ollut suuria hyötynyt. Asemapäällikkö Anders Klerck oli kyllä paljon lukenut mies, mutta ei tuntenut harrastusta muuta kuin filosofiaa kohtaan. Uskonnolliselta vakaumukseltaan hän oli ateisti — tahi jokseenkin lähellä tuota kantaa. Mutta — vaikka hän olikin oppinut herra, ei hän pystynyt väittelemään kanssani. Sillä teologian alalla hän on kuin merimies maalla: hän hoipertelee ja hänet on siis helppo kaataa. Monta kertaa olemme iskeneet yhteen tämän herran kanssa jumaluusopillisista kysymyksistä, mutta joka kerta olen minä jättänyt hänet sangen pahasti rusikoituna taistelutantereelle.
Muut rautatien herrat ovat hiljaisia miehiä, joiden kanssa ei juuri voi paljon keskustella. Heille tuntui riittävän vain virka ja sen hoito. Mutta tässä minä erehdyn, kuten etempänä saamme nähdä.
Kuten sanottu — ei ystäväni Teofilus isosti ymmärrä taidetta, mutta kuitenkin sen verran, että hän osaa vaieten paljastaa päänsä suuren runouden edessä. Sen olen havainnut lukemattomia kertoja lukiessani hänelle »Runoryijyäni». Sellaisina hetkinä hän ei ole puhunut »piirroistaan», vaan on kuunnellut hartaana, ja minä olen voinut lukea hänen kasvoistaan, kuinka hänen henkensä on vaellellut siinä mahtavassa tuomiokirkossa, jonka holvikaaria runouden titaanit kannattavat.
Joskus tuollaisten lukuhetkien jälkeen on hän innostunut — varsinkin jos olemme ottaneet pienen napauksen — ja ruvennut lausumaan »Jerusalemiaan». (Sen hän muuten aina tekee vissillä asteella ollessaan.)
»Mikä liikkeelle noin pani kaupungin,
pyhän, mahtavan Jerusalemin?»
Silloin hän on tavallisesti naputellut pörröistä päätään, aivan kuin sijaitsisi hänen Jerusaleminsa siellä.
Ja toisinaan, kun hän on oikein innostunut, on hän saattanut hypähtää tuoliltaan ja huudahtaa:
»Peijakas! Oun se minnäi runoilija!»
Se on ollut minulle merkki, ettei Teofilukselle sinä iltana pitänyt antaa tippaakaan enää.
Mutta silloin on jymy noussut kattoon, kun minä olen ottanut esille okarinoni ja ruvennut soittamaan. Teofilus Tiennäyttäjä on nim. hyvin musikaalinen. Häneen menee musiikki kuin häkä. Jos olen soittanut surullista, on hän itkenyt, jos taas olen pyöräyttänyt ilon puolelle, on hän nauranut ja tanssinut. Silloin ei häntä ole yhtään haitannut hänen tavaton lihavuutensa. Olen toisinaan nähnyt hänen tanssivan kyyneleet silmissä, kun »Voi äiti parasta» kiepahutin »Eklöfin Aukustiksi». Minunkin on silloin täytynyt nauraa hänen hölkälleen, kun hän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen pyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen irvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka kyynel silmänurkassa nauraa.
»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä huudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen voimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat kuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti tuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel Eurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:… sen on täytynnä olla okarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».
Hohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa viettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet epänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:
»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»
»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.
»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»
Hän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin minä tehnyt »piirron», ja lausahti:
»Siin on tullunna erreys. Maanmittaria minusta on aiottu.»
»Maanmittaria!» huudahdin minä. »Kuinka ihmeessä sinä tuolla ruholla olisit jänkiä tarponut.»
»Kaipa ois ruho muovostunna viran mukkaan.»
Hän imaisi laiskasti sikariaan ja jatkoi:
»Katsohan, kun taivaassa oi luotu virkakunnat, asetti Jumala ne seisomaan taivaan avaralle pihalle pitkään rivviin. Ensimmäisinä seisoivat maanmittarit, sillä — koska maa oi vasta luotu, pit näijen lähteä uutistalon paikkoja mittaamaan ja maata kartottammaan. Heijän perässään seisoi taas pappien pitkä jono, sillä — kun talot ja asumukset oli kerta saatu reilaan, pit näijen lähteä kansaa opettaminaan. Eihän papit ou milloinkaan palijaan taivaan alla kinkereitä pitännä eikähän se kävis päinsäkään, koska ensmäisen satteen sattuessa kirkonkirijat kastuisivat.»
»No niin. Mie olin viimeinen maanmittareista. Siihen virkakuntaan minut oli määrätty. Miten nyt sattuikin, — niin arkkienkel Mikael, jonka käen viittauksella pit lyyä rivi poikki sitä mukkaa kuin kunkin virkakunnan vuoro joutui, tul jostain syystä hajamieliseks ja kiinnitti huomionsa toisaalle. Hänhän ylimpänä kirjanpitäjänä on sentään meleko jämtti mies. Mutta tällä kertaa käv kuitenni niin, että kun Jumala huus: 'Anna etupään huilata!' hän löi rivin poikki väärästä kohtaa, niin että mie jäin pappien joukkoon. Kun sitten tää virkakunta ol saanna käskyn lähteä, huomattiin erreys. Mikael huus: 'Nyt käv hullusti! Tiennäyttäjä joutui pappien joukkoon'. Meijän jono oi jo silloin painamassa etteenpäin mitä tulisinta vauhtia ja lihavat rovastit tyrkkivät minua niskaan, kun en lyhyillä jaloillan kyennä kyllin noppeest pakenemmaan. Jumala huohmas, että jottain oi hullusti ja kysyi: 'Mikä nyt?' Hänelle selitettiin asia ja meitä huuettiin pyssäymään. Mie öisin kyllä totellunna kehoitusta, mutta perässätulijat painoivat vain päälle. Heill' ol kiiru kappojen kantoon, sillä he olivat kuulleet, että Sinearin maassa parastaikaa puitiin. Jumala tuumi hetken, kynsäis korvallistaan ja lausui: 'No olokoon… ehkäpä hän siellä menettellee' ja antoi meijän jatkaa matkaa. Näin minusta, joka olin viimeinen maanmittareista, tul papeista ensmäinen. Eikä se ou minun syyni. Mie sanon samalla tappaa kuin meijän nykyinen piispa: 'En mie ou tähän pyrkinnä. Vastatkoot seurauksista ne, jotka minua äänestivät'.»
Teofilus Tiennäyttäjä heitti sikaarinpätkän uunin eteen ja jatkoi:
»Siitä saakka on tässä virassa vuovattu ja mikäpäs siinä, hyvinhän se on menetellynnä.»
Minä tarkastelin häntä tutkivasti. Oliko tuo mies runoilija vai oliko hän niin ylenannettu? Mielipiteeni kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle, sillä sellaisia taipumuksia olin ollut ennenkin huomaavinani. Sanoin leikilläni:
»Tuon mukaan sinun pitäisi olla hirveän vanha mies.»
»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella Metusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa soutaa.»
En saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli tapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita heittäytymishetkiä.
Sellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.
Mutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.
Hän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja varsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä siitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä. Mutta pääsyynä oli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua. Senhän ainakin minulle lähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa. Kuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta runokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen osuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.