XV.
MINÄ TÄYTÄN VIISIKYMMENTÄ VUOTTA JA JOUDUN SUURENMOISTEN KUNNIANOSOITUSTEN ESINEEKSI.
Kuivalassa oli kulunut jo viisi vuotta. Läheni minun viideskymmenes syntymäpäiväni.
Olin kuullut kylällä, että minua aiottaisiin juhlia. Sen johdosta rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä: lähteäkö matkalle siksi päiväksi vai jäädäkö kotiin. Santra kehoitti jäämään.
Niistä hymyilevistä, puolittain salaperäisistä katseista, joita edellisinä päivinä olin saanut osakseni, arvasin, että jotakin erinomaista oli tulossa.
Valkeni syyskuun 13. päivä, vaikeni kauniina ja kirkkaana. Omenapuut olivat hedelmiä täynnä. Niiden punaiset kyljet paistoivat ikkunaani. »Kypsiä», ajattelin minä ja tunsin mieleni haikeaksi.
Mutta kauan en ennättänyt surullisia ajatuksiani hautoa, ennenkuin ikkunani alla törähti: kauppalan torvisoittokunta siellä puhalsi juhlamarssia. Avasin ikkunan ja kuuntelin soiton säveleitä, loikoen mukavasti vuoteellani. Kerran sai tunnustusta Aatami Kuuskoskikin, mutta ei sen vuoksi, mitä hän oli maailmassa tehnyt, vaan sen vuoksi, että täytti vissin määrän vuosia.
Vedin takin päälleni ja menin ikkunaan kiittämään. Pyysin soittokuntaa tulemaan illalla kahville.
Soittokunnan jälkeen tuli kauppalan sekakuoro kanttorin johdolla. He lauloivat muutamia isänmaallisia lauluja ja sitten kanttori kohotti minulle kolmikertaisen eläköön-huudon.
Heidätkin kutsuin kahville ja ryhdyin pukeutumaan. Olin laitattanut uuden sakettipuvun, ensimmäisen eläessäni. Sen vedin nyt juhlapäivän kunniaksi ylleni.
Alkoi tulvia lähetystöjä ja onnittelijoita. Ensimmäisenä saapui kauppalan hallituksen lähetystö, hallituksen puheenjohtaja etunenässä. He jättivät minulle hopeiset kirjoitusneuvot ynnä kauniin adressin, jossa kauppalan hallitus kiitti minua hyvin suoritetusta työstä järjestysvallan palveluksessa. Olin saanutkin virka-alueellani aikaan mallikelpoisen komennon, kiitos tarmokkaitten toimenpiteitteni. Sitten seurasivat palokunnan, nuorisoseuran, kirkkohallintokunnan ja köyhäinhoitolautakunnan lähetystöt, jotka kukin valituin sanoin esiintoivat onnittelunsa merkkipäiväni johdosta.
Mutta kaikkein uljaimmin esiintyi poliisien lähetystö. Konstaapeli Tuppurainen, tukka sileäksi kammattuna, piti puheen, jossa hän erikoisesti huomautti minun äskettäin julkaisemastani »Poliisimiehen katekismuksesta». Sen avulla kävi nyt päinsä — sanoi hän — kasvattaa ei ainoastaan Kuivalan vaan myös koko valtakunnan poliisimiehiä. Sillä sivistyneistä, tehtävänsä tasalla olevista poliiseista oli meidän maassamme kauan vallinnut puute.
Niin hyvin kuin konstaapeli Tuppurainen puhuikin, koski minuun hiukan tuo viittaus »Poliisimiehen katekismukseen». Olihan se toistaiseksi ainoa kirjallinen tuote, jonka oli onnistunut nähdä päivänvalo. Mutta — niin ansiokas kuin se alallaan onkin — suretti minua kuitenkin, että »Runoryijy» ynnä monet muut teokseni kellastuivat pöytälaatikossani. Niille en ollut onnistunut raivaamaan tietä suureen maailmaan.
Mutta — nyt ei ollut aikaa murheellisiin mietteisiin. Täytyi olla valmis vastaamaan niihin moniin onnitteluihin ja puheisiin, joita päivän kuluessa tulvi osakseni. Rautatieläisetkin lähettivät oman lähetystönsä asemapäällikkö Klerck'in johdolla. Hän kiitti minua hyvästä järjestyksestä, jonka asema-alueella olin saanut aikaan. Kuivala oli nimittäin ennen ollut viinankuljetuksen ja -myynnin luvattuja maita. Ruotsalaisesta naapuripitäjästä tulvaava väkijuomavuo oli Kuivalan kautta uurtanut yhden suurimpia uomiaan. Kauppala ei siis tässä suhteessa yhtään vastannut nimeään. Kun minä otin haltuuni nimismiehenviran, ryhdyin tarmolla taistelemaan viinankuljettajia vastaan ja sain loppujen lopuksi paikkakunnan puhdistetuksi. Yksi päänäyttämöitä, jolla Bakkuksen palvelijat olivat ennen vierailunäytäntöjänsä antaneet, oli juuri rautatieasema. Tämän näyttämön valloitin minä poliisieni kanssa muutamalla reippaalla otteella. Viiteen vuoteen ei tällä »näyttämöllä» oltu nyt esitetty muita »kappaleita», kuin mitä laki ja asetukset sallivat. Kiitollisuuden tästä puhdistustyöstä toi nyt asemapäällikkö puheessaan julki.
Hän esiintyi mitä miellyttävimmin. Ne kauniit käänteet, joilla hän sanansa ohjasi uusille raiteille sen mukaan kuin ajatus vaati, osoittivat, että hän oli perehtynyt puhetaidon salaisuuksiin. Hän esiintyi tässä yhtä varmana kuin virkapaikallaan asemalaiturilla, missä junat tottelevat hänen käden viittaustaan. Eikä hänen puheensa ollut runollisiakaan käänteitä vailla. Puheensa lopussa hän nim. huomautti, että heillä, asemanvirkailijoilla, oli vielä erityinen syy kiittää minua.
»Siitä saakka kuin Te, herra nimismies, olette paikkakunnalle tullut, olemme me, rautatievirkamiehet, tunteneet uuden elämän sykähtelevän ympärillämme. Teidän lukuisat vierailunne asemakonttorissa ovat olleet omiaan opastamaan meitä sen ehtymättömän lähteen partaalle, jonka nimi on Runous. Lennokkailla puheillanne ja aina sytyttävällä olemuksellanne olette Te saanut runollisuuden kukkimaan huoneessa, jossa sitä ennen edusti vain lennätinkoneen yksitoikkoinen naputus. Samalla kuin me onnittelemme nimismies Aatami Kuuskoskea, onnittelemille myös runoilijaa, joka edelläesitetyllä tavalla on valanut runouden hohteen rahtikirjoja ja tariffitaulukkoja täynnä olevien työpöytiemme ylle.»
Kyyneleet olivat kohonneet silmiini asemapäällikön puheen aikana. Oliko todellakin niin, että olin onnistunut huojentamaan veljieni vaivoja runouden avulla? Silloin en kadu niitä hetkiä, jolloin olen asemakonttorissa runojani esittänyt. Huomasin, että taiteen ja kauneuden kaipuu oli rautatieläistenkin joukossa suuri. Kuinka väärin ihminen lähimmäistään tuomitsee. Olin pitänyt näitä miehiä tavallisina virkamiessieluina ja nyt he esiintyivät edessäni taiteen temppelin ovea kolkuttavina pyhiinvaeltajina.
Kiitin asemapäällikköä lämpimästi. Lausuin iloni sen johdosta, että runous, joka ei kustantajille kelvannut, oli osoittautunut hedelmääkantavaksi elämän suuressa Saharan erämaassa, jollainen Kuivalan asemakonttorikin omalta pieneltä osaltaan oli.
Minun on mahdoton kertoa kaikista niistä hyvistä sanoista, joita syntymäpäiväni kuluessa sain osakseni. Maaherra kirjoitti kirjeen, Teofilus Tiennäyttäjä lähetti runopukuisen tervehdyksen, ystävät Perä-Pohjolasta onnittelivat sähkösanomilla. Yksin maatalousseurakin muisti minua, Koska sen sähkösanoma oli hiukan erikoinen, jäljennän sen tähän:
»Aadam Kuuskoski
Kuivala
Muistaen työtänne Perä-Pohjolan maatalousseuran
hyväksi lähetämme sydämellisen onnittelumme
Runon kylvö kasvaa.
Sihteeri.»
Tämä sähkösanoma liikutti minua erikoisesti. Se toi mieleen nuo rakkaat vuodet tuolla kaukana selkosten takana. Se loihti silmieni eteen kansan, nuo yksinkertaiset, sydämelliset luonnonlapset, joiden parissa olin suurimman osan elämääni elänyt. He tekivät saaveja ja pyttyjä ja jokainen astia, joka heidän käsistään syntyi, oli kuin joku taikaesine »Tuhannen ja yhden yön» saduista.
Illalla kerääntyi luoksemme suuri joukko vieraita. Pieni taloni täyttyi kokonaan. Soittokunta oli ottanut torvet mukaansa ja kajahutti illan kuluessa kappaleen toisensa jälkeen. Minäkin innostuin: otin okarinoni ja lurittelin mukana. Soittokoneeni vieno ääni hukkui kokonaan torvien pauhuun, mutta sittenkin tuntui hauskalta soittaa yhdessä.
Myös runoilijaystäväni Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu olivat kunnioittaneet läsnäolollaan juhlapäivääni. Näiden veljien parissa aukeni minulle taas runouden kultainen maailma. Saivatpa vieraani illan kuluessa kuulla monta nerokasta sanaa ja säkenöivää sukkeluutta. Varsinkin Jouko Touko on mestari tällä alalla. Me panimme toimeen pienen »miekkailunäytännön», jossa säilinä olivat sanat ja käsivarsien joustavuutta vastasi hengen voima. Kuulijat pidättivät hengitystään. Jos Jouko Touko käytteli »sapeliaan» taitavasti, tehden »terssit» ja »kvartit» kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, en minäkään antanut perään, vaan heilutin kalpaani tuimasti. Taisinpa välistä lyödä aseen vastustajani kädestä, koska kuulijat toisinaan remahtivat isoon nauruun. Jouko Touko väitti minun rikkovan »pelin» sääntöjä ja vastaavan satiiriin paksulla burleskilla. »Samanlaiset aseet, samanlaiset aseet, rakas veljeni Aatami!» huudahteli hän. »Ei saa käyttää moukaria, silloinkuin toisella on aseenaan hienonhieno ferraralainen.» Mitä sovinnollisimmassa hengessä me jatkoimme »miekkailuamme», kunnes Jouko Touko viimein huudahti:
»No, olkoon menneeksi! Tunnustan itseni voitetuksi. Mutta sinä et saanut sitä aikaan rehellisellä pelillä. Sinä kamppasit!»
Seurasi yleinen nauru. Jouko Touko nousi seisomaan, viittasi soittajille viereiseen huoneeseen ja huusi:
»No sitten 'Porilainen' soimaan tämän taistelun kunniaksi!» Ja »Porin marssin» kaikuessa me marssimme kahvipöytään.
Kahvin juonnin aikana nousi Rietin-Kaapo puhumaan.
»Arvoisat juhlavieraat!» aloitti hän. »Minä puhun nyt talon isännälle, koska kerran on hänen merkkipäivänsä.
»Oli suuri hetki taivaassa: luotiin runoilijoitten sieluja. Jumala seisoi ylinnä ja hänen alapuolellaan lukemattomat enkelijoukot. Ja Jumala puhui: 'Maan lasten osa on tukala ja raskas. Me lähetämme heille lohduttajia, jotka sanoillaan rohkaisevat ja virvoittavat heitä.' Ja Jumala puhalsi kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan hohtavaa kupukattoa liiteli valkea kyyhkynen, jolla oli punainen, läpikuultava nokka. 'Se on Dante Allighieri', sanoi Jumala, 'vaikka maan päällä hänelle riittää vain etunimensä. Hän tulee olemaan kuuluisa kautta aikojen ja monen ihmislapsen povesta on kohoava huokaus hänen liikuttavan rakkautensa vuoksi Beatriceen'.»
»Mutta — sinähän aioit puhua talon isännälle», keskeytti Jouko Touko, ollen närkästyvinään sen johdosta, että minulle omistetussa puheessa mainittiin kuuluisan Danten nimi.
»Odota, odota… se tulee, jahka kerkiää», rauhoitti Rietin-Kaapo häntä ja jatkoi:
»… Ja Jumala puhalsi uudestaan kämmenensä pohjaan ja kyyhkysiä valkeita ja kirjavia lenteli kohti taivaan kirkasta kupukattoa. Ne tuijailivat siellä kauniissa kaarissa ja niiden moniääninen kuherrus kantautui enkelien korviin kaukaisena kuin metsäpuron solina. Niiden joukossa herätti erikoisesti huomiota yksi: sillä oli musta korpin nokka…»
»Se olet sinä», keskeytti Jouko Touko taas, viitaten minuun.
»… Ja Jumala sanoi: ’Se on veli Giovanni…’»
Jouko Touon suu revähti selälleen ja hän purskahti nauruun.
»En minä tarkoita tätä meidän Veli Giovannia, joka kirjoittaa puolikuntoisia vitsejä», suuttui Rietin-Kaapo. »Anna sinä minun puhua rauhassa loppuun saakka.»
»… 'Se on veli Giovanni… Giovanni Boccaccio, joka tulee kuuluisaksi mustasta nokastaan, sillä siitä nokasta voi odottaa mitä hyvänsä.’»
Tässä Rietin-Kaapo pysähtyi ja katseli hajamielisenä seinäpaperien kirjavia kuvioita. Me huomasimme, että hän oli hienossa »tuulessa» ja odotimme, mihin hän oikeastaan tähtäsi.
»Joo… siitä nokasta voi odottaa mitä tahansa», sanoi Jouko Touko ja maisteli kahviaan, johon hän ilmeisesti oli sekoittanut jotakin.
Rietin-Kaapo havahtui. Hän pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ja jatkoi:
»… Taas puhalsi Jumala kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan kupukattoa liiteli ihmeellinen lintu. Sillä oli valkoisen kyyhkysen ruumis, peltovariksen pää ja — haukan kynnet. Ja Jumala sanoi: ’Se on Aadam Kuczkowski… tavallisesti Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu. Häntä ei tule kukaan oksalta pudottamaan…»
»Katso, katso, jopa rupesi herjaamaan», keskeytti Jouko Touko taas.
Mutta minä hillitsin häntä ja kehoitin Rietin-Kaapoa jatkamaan.
»… Ja Jumala asetti runoilijoiden sielut kultaisiin häkkeihin taivaan perähyllylle ja meni toiseen huoneeseen. Ja enkelit rupesivat syöttämään lintuja ambrosiapalasilla. Mutta — Aadam Kuczkowskille he antoivat seitsemän kertaa enemmän kuin muille, sillä he olivat mielistyneet häneen.»
Rietin-Kaapo kohotti kuppinsa.
»Toivoakseni arvoisa herrasväki ymmärtää vertauksen ja yhtyy siihen maljaan, jonka päivän sankarin kunniaksi juon. Eläköön runoilija Aadam Kuczkowski — Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu!»
Kajahti huikea eläköön-huuto. Innostuneimmat sieppasivat nojatuolin, istuttivat minut siihen ja juhlamarssin kaikuessa kantoivat minua ympäri huonetta suosionosoitusten jatkuessa.
Minä riemuitsin hengessäni. Tämä oli ensi kerta, jolloin minulle osoitettiin julkisesti kunniaa runoilijana. Näillä veljilläni, jotka hikoilivat tuolini alla, oli uskoa tulevaisuuteen; he näkivät aikojen taa. Ja kun he eivät voineet muuttaa olevia oloja, tahtoivat he edes tällä tavalla osoittaa, että he puolestaan antoivat arvon työlleni. He kantoivat olkapäillään Suomen runouden tulevaisuutta.
Mitä herttaisimman tunnelman vallitessa kului ilta. Ei yksikään soraääni häirinnyt sitä, jollen ota huomioon, että minua kesken kaiken käytiin hakemassa muuatta tappelevaa avioparia asettamaan. Mutta Rietin-Kaapo ehätti väliin ja huusi hakijalle:
»Nyt on Runon juhla emmekä me salli, että sitä proosalla häiritään!»
Hän oli vahvasti »hyvällä tuulella» — mistä lie saanutkin. Meidän puolestamme ei oltu väkeviä tarjottu. Mutta — minä olin kiitollinen Rietin-Kaapolle, että hän niin uljaasti puolusti Runotarta keskellä harmaata arkipäiväisyyttä.
Ilonpitoa jatkui myöhään yöhön. Kello kaksitoista läksivät soittajat pois, soitettuaan läksiäisiksi »Kolmikymmenvuotisen sodan marssin». Useimmat vieraat seurasivat soittokunnan esimerkkiä. Mutta minä, Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu istuimme pikkutunneille saakka ja silloin minä sain tietää, mistä heidän hyvätuulensa oli kotoisin: heillä oli jokaisella pienet »taskumatit» ja niistä he olivat illan kuluessa maistelleet. Ilmankos he silloin tällöin pistäytyivätkin ulkona. Minäkin sain pienen »herneen» ja me keskustelimme korkeista asioista. Kalle Nousu, joka koko illan oli istunut vaiti, avasi nyt ensi kerran suunsa ja esitti, että toimittaisimme jouluksi albumin nimeltä »Lasinpuhaltajat». Siihen yhdyimme yksimielisesti. Jokainen otti kirjoittaakseen määrätyn osan ja kättä päälle lyöden me erosimme.
XVI.
MINÄ KIMPPUAN KÄSIKIRJOITUKSENI JA VIEN NE ULLAKOLLE. OTAN KÄYTÄNTÖÖN ESI-ISIENI NIMEN.
Ensimmäinen ja viimeinen kirjallinen yritys, jossa muiden kanssa olen ollut mukana, on joulualbumi »Lasinpuhaltajat». Se onnistui yli odotusten, sai hyvät arvostelut ja vielä paremman menekin.
Minä olin julkaissut siinä kolme runoa, yhden suorasanaisen kertomuksen ja pienen yksinäytöksisen näytelmän. Arvostelija kiitti kertomustani, moitiskeli runojani ja oli näytelmäkappaleesta sitä mieltä, että siinä olisi aihetta pitempään draamaan, mutta että se nyt vielä oli luonnosasteella. Sellaiseksi sen itsekin olin arvioinnut, mutta kun toverini olivat sen hyväksyneet, olin antanut sen mennä.
»Lasinpuhaltajat» oli joulun kysytyimpiä kirjoja. Sitä myytiin kokonaista kolme painosta ja me paikkasimme kintaamme koko hyvin. Arvostelu lausui toivomuksenaan, että albumi vastakin julkaistaisiin. Toverini tekivät asiasta päätöksen. Mutta — kumma kyllä — minua he eivät ole sen koommin mukaansa pyytäneet enkä minä ole viitsinyt tunkeutua. He toimittavat sitä nyt kolmisin ja ansaitsevat sievät rahat joka jouluksi.
Mutta — en tahdo olla kateellinen. Olen liian paljon nähnyt maailmaa ja kokenut elämää voidakseni olla matalamielinen.
Sen perästä en ole enää yrittänyt. Olen antautunut lopullisesti. Rietin-Kaapo oli ilmeisesti ampunut yli maalin sanoessaan, ettei minua tultaisi oksalta pudottamaan. Se on tapahtunut — ainakin mitä runojen kirjoittamiseen tulee.
Lapsia ei Jumala ole meille suonut. Poika, josta piti tulla nimeni kantaja, kuoli pois. Mutta ehkä tarkoituksena on ollutkin, että kirjalliset työni täyttäisivät sen tehtävän, joka kuuluu jälkeläisille: viedä kantaisän nimi polvesta polveen. Minun avioliittoni rouva Muusan kanssa on nim. ollut sangen hedelmällinen. Kun lasken »perilliset» yksitellen, päädyn täyteen tusinaan.
Siinä ne ovat pöydälläni nuo rakkaat teokset, joiden kirjoittamisessa vuodet ovat vierineet. »Runoryijy», esikoinen, on niistä minulle rakkain. Sitä selaillessani valtaa minut vieläkin sama aistihurmio, jota runojen syntyhetkellä tunsin. Se on saanut seurakseen »Tuomion vaa'an», joka sisältää käräjärunoja. Tukevaa työtä sekin, mutta — käytyään kaikkien kustantajien luona — on se palannut kuin Nooan kyyhky löytämättä istuinpuuta. Milloin olemme Suomen kirjallisessa keväässä päässeet niin pitkälle, että minun teoksiini voidaan sovelluttaa pyhän kirjan sanat: »Ja kyyhkynen ei enää palannut»? Siihen mahtanee kulua aikaa. Mutta — mitäpäs siitä. »Arkissa» on hyvä olla ja minä uskon, että teoksenikin parhaiten viihtyvät pöytälaatikossani. Se on se kyyhkyslakka, johon ne maailmalla matkailtuaan ovat aina säännöllisesti palanneet.
Katselen käsikirjoituspinkkojani. Toiset niistä ovat paksuja kuin raamattu, toiset ohuempia. Runoteoksia minulla on kaikkiaan seitsemän. Olen nim. jakanut »Rippeet» neljään osaan — sata runoa kussakin. Olen löytänyt niille kauniit ja sattuvat nimet: »Jänkäkukkia», »Kiveliön kulkija», »Lemmen liekki» ja »Honkaholvistosta». Näissä uusissa asuissa ne ovat tehneet uuden kiertomatkansa kustantajien luona, niianneet kauniisti ja hymyilleet herttaisesti, mutta turhaan. Ainoastaan »Lemmen liekki» oli kerran sytyttää erään nuoren maisterin, joka oli tullut kustannusosakeyhtiö »Apollon» johtajaksi. Hän oli vasta mennyt kihloihin ja eli siis siinä sieluntilassa, jolloin lemmenlaulut herättävät sydämen hienoimmat kielet soimaan. Mutta — hänessäkin oli liian paljon kustantajaa: hän ryhtyi repostelemaan ja arvostelemaan. Hän vaati puolet runoista poistettavaksi ja esitti sitäpaitsi suuren joukon korjauksia. Hyväntahtoisuudessaan hän oli jo lyijykynällä käynyt runojeni kimppuun, siten antaakseen minulle »suuntaviivoja», — kuten hän kirjoitti. Mutta minä nauroin mokomille »korjauksille» ja kirjoitin vastaan, että »lempikin on moninainen, toisilla tulisempi, toisilla viileämpi». Siitä hän mahtoi närkästyä, koska ei vastannut mitään. Hän otti itseensä, arvellen minun salakavalasti viitanneen hänen omaan suhteeseensa.
»Kiveliökertomuksillani» olisi myös ollut mahdollisuuksia nähdä päivänvalo, jos olisin taipunut kustantajien ehdottamiin korjauksiin. Mutta ne tuntuivat mahdottomilta. Sain sen käsityksen, että minua vaadittiin aseineni antautumaan. Saahan linnoitusta komentava kenraali upseereineen pitää miekkansa. Mutta — minulta tahdottiin riistää säiläkin kädestä. Tarkoitan sitä erikoista, ytimekästä Perä-Pohjolan kieltä, jota olen teoksissani viljellyt. »Ei», ajattelin, »ennemmin seison ja kaadun kunnialla kuin rupean välipuheille mokomien 'muonitusmestareiden' kanssa.»
Näytelmäkappaleitani olen tarjonnut sekä teattereille että kustantajille, mutta yhtä huonolla tuloksella. Milloin olisi pitänyt muuttaa repliikkejä, milloin tehdä ylioppilaasta talonpoika. »Ei», ajattelin minä, »kun kerran olen herran kouluuttanut, niin vaadin, että hänen on annettava lyyransa pitää.»
Henkivakuutusrunoille olen antanut nimen: »Valkoisen lipun kantaja». Tällä nimellä ovat nekin tehneet vaelluksensa eri kustantajien luona, mutta joutuneet täydelliselle väärinkäsitykselle alttiiksi. »Valkoinen lippu» tulkittiin antautumisen merkiksi minun puoleltani t.s., että minun olisi jälleen ollut alistuttava heidän neuvoihinsa. »Ei, hyvät herrat», olen minä kirjoittanut heille, »antautuminen tarkoitti teitä. Sillä — ennen pitkää te joudutte kuitenkin kapituleeraamaan, mutta silloin sanelen rauhanehdot minä!»
Nyt ne ovat tuossa pöydälläni järjestyksessä kaikki, »Runoryijy» päällimmäisenä. Minä olen kimpunnut ne yhteen kasaan ja kirjoittanut päälle »Runoilija Aatami Kuuskosken kirjallinen testamentti». Minä aion kantaa ne ullakolle. Siellä on vanha isävainajan aikuinen matka-arkku. Se tulee toistaiseksi olemaan niiden asuntona. Vielä syntymätön sukupolvi löytää ne kerran sieltä ja tekee minulle sen oikeuden, jota nykyjään elävältä olen turhaan odottanut.
Sillä: kerjätä minun ei sovi! Tunnen olevani suvereeni hengen valtakunnassa ja suvereeneilla on omat traditsiooniin perustuvat tapansa.
Minä menen hautaan nimismies Aadam Kuczkowskina — sillä olen nyt ottanut käytäntöön esi-isieni nimen — mutta jokin tuleva kevät, jolloin
»taas lähtevät järvistä talviset jäät ja kiesikin maasta jo sulaa»,
herättää minut eloon runoilija Aatami Kuuskoskena. Sillä niin paljon tunnustan olevani kansalliselle liikkeelle tässä maassa velkaa, että tuon verran kansallistutan nimeäni runoilijana. Sen ovat kyllä kustantajat havainneet, sillä jokaisessa käsikirjoituksessa olen käyttänyt viimeksimainittua nimeä, jota suurimman osan elämääni olen myös yksityishenkilönä kantanut.
Olen nyt suorittanut viimeisen kirjallisen työni: olen kirjoittanut elämäkertani. Tunnen sen tehtyäni itseni melkein tyytyväiseksi, sillä saahan Suomen kansa nyt tietää, millainen on ollut runoilija Aatami Kuuskosken elämä. Olen käsitellyt vain käänteentekeviä tapauksia elämäni varrelta ja kuvannut etupäässä runoilijakutsumustani. Sillä jokaiseen työhön, jonka Elämä on käteeni antanut, olen suhtautunut runoilijana. Siinä on elämäni erikoisuus. Luulen siis — lukuisista syrjähypyistä huolimatta — lukijalle osoittaneeni omaavani jalon keskityksen taidon.
Sillä — vaikka nyt olen lakannut kirjoittamasta, katson runoilijatyöni sittenkin elämäni päätehtäväksi. Nimismiehenvirka kuuluu kuolevaisille: — sen vuoksi ei jälkimaailma tule minua muistamaan. Runoilijan työ kuuluu kuolemattomille t.s. hän itse kuolee, mutta hänen työnsä elää. Tässä lujassa uskossa lasken kynän kädestäni.
Ja mitä sanoisin lopuksi?
Olen kärsinyt, olen taistellut, olen iskuja saanut ja itkenyt. Mutta siitä huolimatta
kannan ma pystyssä hopeisen pään ja otsani kirkkaana näytän. Ajast' aikojen taakse, ah, yksin mä nään, tulevaisten ma toivehet täytän!