Mutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin tärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian, jota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin, miten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä hummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun olimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai lähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat nimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen. Silloin minulle selvisi järjestys, tuo yhteiskunnan kulmakivi. Järjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja suruton.
Olin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin konttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän perästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä tukkityömaalla.
Ensi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat työpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet kuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka uitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin mukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.
Ruuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin minä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin ryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa keisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo Lombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta, — sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin Napoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon työ loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön hartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön inspehtorin kanssa.)
Samalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin juopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin luonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin taholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää kirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän taipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla mallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti. Kukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen tunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.
»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette kerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti sujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen virkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin työnjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.
»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen. Tosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan ajattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä järjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, — varsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: — kahden tuuman paksuinen kumipamppu.
Niin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista, päästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole koskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten kielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan »Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi oppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin yksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.
Mutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt filosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä johtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä alallaan.
Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin, kun mahtavana lyö se vasten rantaa. Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin, kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa. On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa. Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.
V.
MINUSTA TULEE JÄRJESTYSMIES.
Kymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.
Jos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen tarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina jossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti kyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan viileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius minulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski, valtikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä yhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»
Minun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää fyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee tehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla on isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen siinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni voimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä heränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki sieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista. Olen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka joskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä, että katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta. Enkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä karjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien parkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani, Vahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä, — koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu olleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan. Mitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka maailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.
Mutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin — ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni seuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat heilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja silloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei »esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka ei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on uusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka se suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat filistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen herra, kuten sotakielessä sanotaan.
Minä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen minua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla tuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän profeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina hetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä määkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat joukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että oli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä äänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei sattunut Saariniemessä olemaan.»
Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin työmaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä. Muistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin lukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut historiallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä rinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa asennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se teki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki nimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua katseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs, pojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka hallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas isällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:
»Veljet, tukkilaiset!
Te varmaankin ihmettelette, että minä, teidän entinen toverinne, seison tässä edessänne esivallan symbolit päälläni. (Käytin tahallani tätä vieraskielistä sanaa, koska olen sellaisten aina huomannut erikoisesti vaikuttavan sivistymättömiin joukkoihin.) Mutta tapahtunut on Jumalan tahto. Hän, joka kääntää kuningasten sydämet kuin vesiojat, on armossa nähnyt hyväksi kiinnittää arvoisan herra inspehtorin huomion minun käskijätaipumuksiini, jotka taipumukset ovat jokaisen ensiluokkaisen järjestysmiehen ainoat oikeat edellytykset. Sen vuoksi hän on koroittanut minut virkavallan säätyyn ja varustanut minut vallan näkyvillä merkeillä. (Samassa otin käteeni pampun.) Tämä pamppu tässä on sellainen vallan symboli, jota minulla siis on oikeus käyttää, jos joukossanne ilmaantuu kurittomuutta ja puulaakin järjestyssääntöjen rikkomuksia. Silloin on tämä vallan vertauskuva kuin sadun taikasauva muuttava teorian praktiikaksi ja minä saanen vakuuttaa, ettei se praktiikka ole oikein mieluista teille. Mutta minulla — tahdon sen myös tässä julkilausua — on aina ollut suurempi halu hallitsemaan hengen aseilla ja siksi toivon, että te, joiden joukossa on monta elämää kokenutta miestä, ymmärrätte tämän ja autatte symbolia pysymään symbolina ja teoriaa teoriana. Silloin vallitsee välillämme yhteisymmärrys ja sopusointu.
Tukkilaiset! Minä esitän yhdeksänkertaisen eläköön-huudon tälle sopusoinnulle. Eläköön!»
Ilmoille kajahti jätkäjoukon sataääninen huuto Se oli niin voimakas, että aluksi säpsähdin ja luulin jo pamppua tarvittavan. Mutta sitten minulle setvisi tilanne.
Joukosta kuului huutoja: »Eläköön Kuuskoski!» »Eläköön järjestys!» Minä olin turhaan pelännyt. Jätkät olivat ihastuneet puheeseeni ja ilmaisivat sen noin voimakkaasti.
Otin jälleen Napoleon-asennon ja katselin alamaisteni ilonpitoa.
Huutoa ja mekastusta jatkui hyvän aikaa. Taisipa joku siinä innostuksessa katkaista keksinsäkin, koskapa joukosta kuului kirkkaita »ärräpäitä». Siitä varalta, että joku olisi puheeni johdosta saanut sydämeensä närää, ehdotin huikaistavaksi laulun »Tukkipojan tunnusmerkki». Siinä oli reipas ja repäisevä tahti ja sitäpaitsi se oli minun tukkilaisaikuisia sepityksiäni.
Minun ei tarvinnut kahdesti käskeä. Samassa kajahti ilmoille sataääninen loilotus, jota minä johdin pampulla tahtia lyöden:
»Tukkipojan tunnusmerkki on reilu ja remssee käytös. Kurkkion kurkusta tukilla lasku on taitonsa korkein näytös.
Tukkipoian tunnusmerkki
on ruskea sapelisylki.
Sen kun tämä poika yli tuvan heittää,
niin kiljuu jo kiukaan kylki.
Tukkipoian tunnusmerkki
on pullo ja korttipakka.
Viikon tienat jos lautahan laskee,
niin eipähän itke akka.
Tukkipoian tunnusmerkki
on heiluva helapää vyöllä.
Sillä hän heilansa oven auki kiskoo
päivällä sekä yöllä.
Tukkipoian tunnusmerkki
on saappaat vohkavarret.
Niillä kun poika permantoa polkee,
niin karisevat katosta karret.
Tukkipoian tunnusmerkki
on kymmenen ärräpäätä.
Kun hän niistä vain yhdenkin laskee,
niin taivaskin muuttaa säätä.»
Harvoin lienee tätä laulua repäisevämmin laulettu kuin näissä minun virkaanasettajaisissani. Kiveliö kohisi kuin koski äänten voimallisesta pauhinasta. Ja kuin vahvistukseksi viimeisen värsyn viime säkeelle, rupesi yhtäkkiä satamaan kuin saavista kaataen.
Tukkilaiset naureskelivat ja noituivat, lähtien kiireen vilkkaa juoksemaan kotuksiinsa kosken varrella. Minä seurasin esimerkkiä, vaikk'en juossutkaan. Virkavallan edustajana katsoin sen itselleni sopimattomaksi.
Sainkin pian havaita, kuinka esiintymiseni oli vaikuttanut. Kun päästiin kotuksen suojaan ja kahvikulta oli saatu valmiiksi, tarjottiin minulle ensimmäinen kuppi. Se tapahtui tuollaisella puolittain kunnioittavalla, puolittain tuttavallisella tavalla, jolla kansa aina suhtautuu rakastamiinsa virkamiehiin. Huomasin tuossa kahvia juodessani jo ensimmäisenä päivänä saavuttaneeni tämän ihailtavan aseman.
Olen sitä mieltä, etteivät tätä asemaa osaa oikein hallita muut kuin ne, joilla on suonissa herrasverta. Heillä on oikea vaisto ymmärtää, milloin sopii tehdä itsensä vertaiseksi, milloin taas ilmapallon lailla kohota ylös korkeuteen. Ilmapalloa pitelevään lankaan vertaisin tässä tapauksessa sitä syntyperäistä joustavuutta, jolla säätyläissuvusta tulleet virkamiehet pysyttelevät oikeiden välimatkojen päässä kansasta. Niinkuin tuollainen markkinailmapallo kauppiaan ystävällisestä toimenpiteestä toisinaan laskeutuu ympärillä seisovien päiden tasalle, häikäisten katsojia kauniilla muodollaan, — niin laskeutuu säätyläisvirkamieskin toisinaan kansan tasolle kuin puhellen: »Katsokaa minua. Tällainen minä olen.» Ja — samoinkuin ilmapallo taas hitaasti kohoaa korkeuteen, pysähtyen vasta sitten, kun lanka sen pidättää, — niin siirtyy säätyläisvirkamieskin taas tarpeellisen välimatkan päähän kansasta, kun tilanne niin vaatii. Jotavastoin kansan riveistä nousseilta puuttuu usein tämä joustavuus. Heille nousee virka päähän ja he tulevat heti niin »ilmaa täyteen», että »lanka» on vaarassa katketa. Kunnes jonakin kauniina päivänä kuuluu tuollainen hiljainen rapsaus — ja he ovat menettäneet kyvyn suhtautua kansaan. Silloin ei lopullinen kukistuminenkaan ole enää kaukana. Ylpeydessään he käyvät mahdottomiksi niin alaspäin kuin ylöspäinkin ja eräänä kauniina päivänä heidät kaikessa hiljaisuudessa erotetaan. Poksis! Ilmapallon satu on lopussa ja kuori tuijailee läpi ilmakerrosten maata kohti ja putoaa jollekin mättäälle kuin märkä kinnas.
Niin suuresti kuin minä ihailenkin Napoleon I:stä, katson, että tässä juuri oli syy hänen kukistumiseensa. Hänkin tuli liiaksi »ilmaa täyteen», katkaisi »lankansa» ja — liideltyään aikansa Euroopan yllä loistavana ja kauniina — putosi S:t Helenan saarelle. Se oli se mätäs, jolle hän mätkähti. Ei — tarvitaan joustavuutta, tarvitaan järkeä osata oikein suhtautua ympäristöönsä. Siinä on virkamiehenä olemisen salaisuus.
Tällaisiin filosoofisiin mietteisiin vaivuin tuossa kahvia juodessani. Näin jätkien päät ihan kohdallani ja uudenuutukainen univormuni sai minut kuvittelemaan itseni tuollaiseksi siniseksi ilmapalloksi, jonka hymyilevä pallomies on hetkeksi vetäissyt korkeudesta alas kansajoukon ihailtavaksi. Vanhat työtoverini suhtautuivat minuun juuri tuollaisella hiukan tyhmänsekaisella ihailulla. Toiset töllöttelivät suu auki kiiltäviä virkanappejani, toiset loivat arkoja silmäyksiä kiiltonahkasaappaisiini, jotka olivat ihan samanlaiset kuin kirkonkylän nimismiehellä. Luin heidän katseistaan, että he pitivät minua suurena herrana eivätkä he siinä erehtyneetkään: sellainenhan minä olin. Mutta herra istui lastensa keskellä ja nautti mitä heidän ystävälliset kätensä hänelle tarjosivat. Sillä kahvinjuonnin jälkeen rupesivat muutamat syömään ja vanha lösöjätkä Ruutikainen tarjosi minulle tuoresuolaista siikaa sanoen: »Eiköhän konstaapelikin vähän maistaisi?» Minua hiukan hermostutti, kun piti tuo kalapalanen kourin syödä. Ajattelin, että se saattaisi alentaa arvoani tukkilaisten silmissä. Vuolin siis tikun, pistin siiankappaleen siihen ja, pidellen sitä taitavasti hyppysissäni, imeskelin rasvan pois. Loput tarjosin kauniisti kymppi Korhosen koiralle.
Olen tämän kertonut vain esimerkiksi, minkälaisia vaikeuksia virkamiehellä on voitettavanaan. Sillä olen sitä mieltä, että kapinat ja vallankumoukset syntyvät juuri virkamiehistön liiallisesta alhaisuudesta. Tarpeellinen kunnioitus ja esivallan pelko vähenee ja silloin on hulina heti käynnissä. Vanhat roomalaiset sanoivat: »Ne quid nimis». Sen tahtoisin vapaasti suomentaa: »Älköön virkamies syökö kourin kansan nähden.»
Hohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni kesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola. Kertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla tukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat kypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet selkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa on tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa, kuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin maanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä esimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon taholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä ruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä suureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista, jotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot kurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni, kun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän kipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen kuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat sytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet. Minua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa ja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä, Kuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät olivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä kuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella lukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan lehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni on ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen maininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin se, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut aikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat lainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan oikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini ja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä näyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen ampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä »Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei paljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten edellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta. Vain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut hihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän kuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos! — ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka kerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat Suomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa. Siksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta — millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut? Varmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta ankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta — kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi? Keisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti Jerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi Kuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni vuoksi.
Niin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät koreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka kahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat sitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?
Tavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan puulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää puhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa. Eikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena salakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan väitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se kuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se riitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni tätä runollista vertausta.
Mieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus
Tiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:
»Hei, pallomies, jo puhkaistiin
taas ilmapallo sulta!»
Ei haittaa, näitä kortteeriin
jäi riittävästi multa.
Jos kanssani käyt kaupunkiin, jonk' Isar halki taittaa, niin siellä rampa arlekin näit' tuhatmäärin laittaa.»
Niin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän tapaukseen — minä kun olen verrannut itseäni ilmapalloon — niin tulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä toinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut kokea.
Mitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka eivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne minua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee», sanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun itsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain tämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville metsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin alabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut teidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän on istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja haaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä poliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa oli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka kuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille rakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot solmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa pystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin rinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä, Konttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II nousi Venäjän valtaistuimelle.
MINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.
Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta: niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä, taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.
Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä, helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen sielu.
Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen. Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen, kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.» Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!» Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme. Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää — oli hän löytöihinsä tyytyväinen.
Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar Genoveevan hovissa.
Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua. Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle, minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut kysäisemällä:
»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»
Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli minulle itse avuksi — tietämättään.
Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.
»Niin… koulujako käynyt?»
»Niin.»
»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»
Näin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin meri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.
»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun on luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon vaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»
Hän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki, jos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan runoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin tyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan ollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta sinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis kiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut hevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo… sinä olet lihaksi muuttunut lemmenlaulu… Lam Lam… Lammermoorin morsian!»
Olin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai rakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla ei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä se edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä tavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen proosallisen käänteen.
Alan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli voimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin yritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:
»Etkö päästä… senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»
Seisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian, minun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua korvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin jo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä hellimmällä äänellä:
»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian» raivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole muuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja torsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen, joka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen soinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene joukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan lisäämään.»
Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin itkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen mennä naimisiin.
»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle, sillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen kuin muut.
Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton, sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen toisillemme hyvää yötä.
Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät, mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni» sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.
Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi. Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta tulikin.
Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut, vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme kihloissa.
Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta aina tilanteen pelastanut.
Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän — varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.
En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.
Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti. Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien (sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen, että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle. (Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)
Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?) Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin »höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton, auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin olla.
Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava muusta.
VII.
MINÄ RUPEAN HENKIVAKUUTUSASIAMIEHEKSI JA PÄÄSEN LOPULTA TARKASTAJAKSI.
Ah, etsiä on osa ihmisellä, vaikk' kirvellyt se onkin täällä monen raukan rintaa. Ma lausua voin käsi sydämellä: Oon etsinyt ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!
Nämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.
En voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen monta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja taasen syvyyksiin.
Kun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi minut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä toimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin hengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen, vaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.
Henkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä moninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta, se laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti tekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta väkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia käytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti liikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot ja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat myrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta luettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on »vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun kaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva ja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii raskaita tappioita.
Mutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo uhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi saada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu taistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret! Voittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät antautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa, on henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on henkivakuutuskaavake.
Siunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt meille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut. Me tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen henkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella ajalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin, keksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos kenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.
Minut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt, mitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin luullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät punaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen:
»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa olet mennyt naimisiin.»
Hän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.
»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»
Minä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle, herttaiselle sielulle.
»Niin kyllä… Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin senniminen mies pystyy.»
Santra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan pikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.
Ihmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa ahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä hetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin». Hänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä katsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään ja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren. Minä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi. Millä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja kun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei, kuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin odottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi turmioon?
Silloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä otsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli laskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen henkivakuutusala.
Kuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär kulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että hän saattoi pukeutua suruvaatteisiin… Olin tottunut näkemään hänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin soidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin konttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein pöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän kyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan kutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat sukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin vapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin hyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin pöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että kotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.
Mutta nyt… nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja lausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan tuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani runoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä tuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon:
»Henkivakuutusasiamies
…
Niin monta mainitaan, ah, sankareitten
nimeä, urotyötä muistellaan
sotaisten töitten, rauhan, oppineitten:
Yks nimi aina jääpi unholaan.
Kun kenraaleita ritareiksi lyödään,
hän poissa on, ah, sankarimme tää.
Jos missä juhlapäivälliset syödään,
ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.
Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi, kun maine hänt' ei kanna siivillään? Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään ois turva leskillä ja lapsosilla, kun Köyhyys heille kitans' aukaisee. Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla hän kuoliaaksi kohta laukaisee.
Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin, taulukko taskussaan hän tallustaa. Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa. Hän runoniekka, profeetta on parhain, kun tulkitsee hän innoin taulujaan. Hän tähyääpi taakse tähtitarhain ja mystillisnä laulaa laulujaan.
Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan, ne monet on kuin tähdet yllä maan. Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan, mut portaita hän alaspotkitaan. Hän uljahasti tekee lujan tenän ja uuden kerran ryntää sisällen: Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän mut suukon kaavake: — hän täytti sen!
Niin miestä monta mailmass' mainitahan, vakuutusmiestä tuskin milloinkaan. Hän monesta on alku kaiken pahan, hänt' haukutaan ja häntä kirotaan. Mut kerran aukee hälle taivaan sisin, hän vaivoistansa suuren palkan saa, kun kruunu koristettu rubiinisin vakuutussummin päätä kaunistaa.»
Olin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä salissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista tehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka minä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni huikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut sitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen, etten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun Santran kärsimätön ääni minut herätti:
»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»
Tuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas maan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin minä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni, kunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.
Kuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti. Arvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa kuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.
Hiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin käteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin valtavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi kapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta Aatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme hänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt. Minä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille naudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan laskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.
»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»
Kuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen sana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista. Kyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!
Tuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen työtä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta, kun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden hetkenä… ihan kuin kiusalla… miehen ristiksi ja vastukseksi.
Mutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen. Muistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan luo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.
Opettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi istumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.
Hän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut kertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:
»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi. Aikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää päinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»
Hän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan syytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista suunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni siltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.
»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja ja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein onnistuneita.»
»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä ja pyysin saada lukea runoni.
Hän nyökäytti päätään ja minä kohosin seisomaan. Olin pannut merkille, että runo seisoalta lausuttuna tekee aina juhlallisemman vaikutuksen. Lausuin siis »Henkivakuutusasiamiehen» ja kun pääsin loppuun, istui opettaja kauan aikaa vaiti. Ilmeisesti oli runoni tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
»Kyllähän minä mielelläni otan sinut ala-asiamieheksi ja ilmoitan siitä yhtiölle. Voit aloittaa, vaikka tänään. Saat tarpeelliset kaavakkeet ja taulukot täältä. Luultavasti sinä tunnet työn pääpiirteissään?»
Vastasin tuntevani. Minua hiukan harmitti, ettei hän maininnut sanaakaan runostani. Mutta lohduttauduin sillä, ettei hän pystynyt niin korkeaa taidetta tajuamaan. Kansakoulunopettajan sivistys on sentään sangen rajoitettu, joten häneltä ei pidä liikoja vaatia.
Sain tarpeelliset paperit ja läksin. En ollut palatessani enää yhtä innostunut kuin mennessäni. Edessäni oli kova todellisuus. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja päätin yrittää.
Samana päivänä minä jo vakuutin kauppias Ryynäsen rengin. Summa ei tosin ollut suuri, mutta alku oli tehty.
Siitä on nyt aikaa, kun tuo tapahtui. Mutta yhä vieläkin muistelen eräänlaisella kaiholla henkivakuutustoimintaani. Siinä oli tuntuvasti kiertävän trubaduurin tunnelmaa. Jokainen talo oli kuin lukittu ritarilinna, josta edeltäpäin ei tiennyt, aukenisiko se vai ei. Sai joka kerta virittää harppunsa eri tavalla, riippuen siitä, minkälaisten ihmisten kanssa kulloinkin joutui tekemisiin. Toiset pitivät polskista ja iloisista rallituksista t.s. heille piti aatteestakin puhua kuin leikkiä laskien. Toiset taas ottivat asian verisen vakavasti. Heille piti asia esittää saarnaäänellä ja joka kerta kun »kuolema» mainittiin, piti hiljentää ääntä ja kuiskailla salaperäisesti, — aivan kuin olisi viikatemies jo odottanut oviverhojen takana, valmiina ryhtymään virkaansa heti, kun asiamies Aadam Kuuskoski oli saanut paperit reilaan.
Minusta tuli siis tavallaan eräänlainen Kuoleman majesteetin edelläjuoksija, joka juhlallisesti ja vakavasti teki selkoa tämän suuren valtijaan saapumisesta. (Lukijani älköön loukkaantuko, vaikka tulkitsenkin asian tällä runollisella tavalla. Suhtaudun siitä huolimatta sangen vakavasti tähän kalisevasääriseen vieraaseen.) Olin kuin toinen Hamlet, joka vielä kuolleenakin kummitteli. Eikä minun tavallisesti tarvinnut pitkälti puhua, ennenkuin asia oli selvä.
Mutta oli toisenlaisiakin ihmisiä — sellaisia, jotka naureskelivat Hamletin haamulle. Sellaisina hetkinä toivoin, että olisin voinut kutsua sisään viikatemiehen ja antaa hänen kysyä: »Joko herra kauppaneuvos Kekäläinen on valmis matkaan?» Mutta sitähän en tietysti voinut, jonkavuoksi tyydyin puhumaan herra kauppaneuvoksen puolisosta, joka jäisi puille paljaille miehensä kuoleman jälkeen.
»Vai puille paljaille!» huudahti asianomainen. »Niinkö luulette, ettei minun rahoillani ole ottajia, kun minusta aika jättää? Vai pitäisi minun vielä tuota syöttiä voidella ottamalla henkivakuutuksen.»
Siinä oli ylipääsemätön paikka. Tiesin jo edeltäpäin, ettei herrasväellä ollut lapsia, joten sain lähteä tyhjin toimin.
Mutta tällaiset tapaukset olivat harvinaisia. Tavallisesti onnistuin melkein aina. Minä osasin nim. puhua niin ihmeen taitavasti, että tulos oli ennen pitkää myönteinen. Jos tiesin, että esiin, jollakin kitsaalla koulumaisterilla oli erikoisharrastuksena puutarhanhoito, johdin varovaisesti keskustelun tälle alalle. Seuraus oli, että minä sain pari tuntia kuunnella hänen esityksiään erilaisista lannoitustavoista. Aikaahan siihen meni, mutta vakuutus lähti kuin lähtikin. (Minun tietoni puutarhanhoidosta samoinkuin eri teollisuusalojen tuntemus, jota ystäväni ovat aina niin suuresti ihmetelleet, perustuukin pääasiallisesti henkivakuutusasiamiehenä saavuttamiini kokemuksiin).
Siis lyhyesti sanoen: minä tulin uudella toimialallani sangen hyvin toimeen. Saavutin esimiesteni yksimielisen tunnustuksen, puhumattakaan siitä, että ihmistuntemukseni laajeni ja runoaiheita karttui ihan loppumattomiin. Minulla onkin monta hienoa palasta juuri tältä alalta ja minä olen koonnut ne yhteen nimellä: »Valkoisen lipun kantaja», alaotsikko: henkivakuutusrunoja.
Toimittuani kahdeksisen vuotta asiamiehenä, ehdotettiin minua saman yhtiön matkatarkastajaksi. Minä sainkin viran, mutta en ehtinyt siinä kauankaan toimia, kun sota keskeytti työni. Löi se hetki, jolloin Suomi taisteli vapautensa puolesta. Kuka olisi silloin saattanut henkivakuutusalalla toimia, vaikka puhjennut sota tarjosikin mitä tuoreimpia esimerkkejä kuolemaan kaikkikaatavasta voimasta.
VIII.
MINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN »POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».
Sota oli syttynyt!
Suomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja kahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut kalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen kärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen patriootin sydämeen.
Alussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi oli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa huseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin huomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei kuitenkaan tapahtunut.
Neuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja tuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei löytynyt.
Kaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin numidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki yhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan kuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan vähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut. Silloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä täytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»
Tuon huudon nostin minä.
Olin henkivakuutusalalla toimiessani oppinut tuntemaan kansan psykhen (sielun). Olin oppinut näkemään, mitä noiden talonpoikien, opettajien, kauppiaiden ja käsityöläisten povessa puhkui ja porahteli. Siellä paloi materialististen majakkalyhtyjen rinnalla myös jalompien aatteiden navettakiilu, vaikka sammumaisillaan. Olin oppinut huomaamaan, kuinka ratkaisevalla hetkellä lausuttu sana sai tuon kiilun hehkumaan tavallista kirkkaammin ja minä ryhdyin kotipitäjässäni työhön.
Ensi töikseni päätin ottaa haltuuni sanomalehden, jommoinen Ristiniemen kirkonkylään oli äskettäin perustettu. Tiesin, että tuo maailman seitsemäs suurvalta oli mahtava ase taitavan miehen kädessä ja minä päätin suoraan sanoen vallata lehden.
Meillä oli siihen aikaan toimittajana eräs Taavetti Tuikkanen, entinen rappiolle joutunut ylioppilas, jota ahkeran Bakkuksen palvelemisen vuoksi tavallisesti kutsuttiin »Tuikkuseksi». Hän toimitti »Ristiniemen Sanomia» sangen laiskasti, kirjoitellen enimmäkseen lannanhoidosta y.m. maatalousasioista. Ja jos hän olisi edes itse kirjoittanut, olisi se vielä annettu anteeksi, mutta kun hän melkein sanallisesti saksi kirjoitukset toisista lehdistä, niin se tuntui liian paksulta. Lehden sävy oli mahdollisimman untelo ja veltto. Se muistutti kuumassa, ummehtuneessa pirtissä pörräävän kärpäsen unettavaa surinaa. Sellainen lehti ei ilman ulkoapäin tulevaa sysäystä voinut herätä unteluudestaan.
Niinpä muutamana päivänä aivan tammikuun lopulla suuntasin askeleeni »Ristiniemen Sanomain» toimitukseen. Tapasin toimittaja Tiukkasen hienossa hiprakassa.
»Terve, Taavetti! Mitäs maailmalle kuuluu?» hihkaisin minä jo heti kynnyksellä.
Hän kynsäisi päätään ja muljautti minuun verestävillä silmillään.
»Eipä sinne erikoisempia. Ala-Ryynäsen lehmä on viime yönä poikinut kaksipäisen vasikan.»
Minä kirosin. Vai sellaiset uutiset ne herra toimittajaa intresserasivat. Ja Suomi-äiti haukkoi henkeään!
»Kuule, Taavetti! Nyt ei joudeta kirjoittelemaan Ryynäsen kaksipäisistä vasikoista enempää kuin pitkästä merikäärmeestäkään. Nyt on Pelsepuupi irti! Nyt täytyy ruveta takomaan raudan kuumana ollessa!»
»Mitä tarkoitat?»
»Ryssät maasta pois!»
»Suuretpa sinulla on suunnitelmat. Minä ainakaan en puutu koko asiaan.»
»Sinun ei tarvitsekaan puuttua, kunhan annat minun toimia. Minä kirjoitan lehteen näistä päivän polttavista kysymyksistä. Sinä annat vain suostumuksesi.»
Hän kyhnytteli päätään, maiskutellen huuliaan. Asia huvitti häntä ilmeisesti. Pääsisihän hän siten vapaaksi suurimmasta osasta toimitustyötä.
»Hyvä on. Mitäpä siinä muuta. Kirjoittelehan sitten.»
En muuta halunnutkaan. Vedin heti povitaskusta artikkelin, jonka nimi oli »Herää, suomalainen, jo koittaa päivän koi!» Tuossa kirjoituksessa minä vetosin jokaisen rehellisen isänmaanystävän omaantuntoon. Salliiko se meidän tyhjin toimin katsella, kuinka kaunis heinäpouta menee hukkaan? Salliiko se meidän nukkua, sillä aikaa kuin niittymadot tuhoavat vainiomme ja peltohiiret myllertävät perunamaamme? Salliiko se meidän istua joutilaina ja katsella, kuinka rotat kaivavat reikiä jyvähinkaloihimme?
Tämän johdannon jälkeen kävin suoraan asian ytimeen. Nyt oli käsissä hetki, jolloin oli ryhdyttävä satoa korjaamaan. Se sato oli vapaus, itsenäisyys! Suomen eduskunta oli jo ottanut ratkaisevan askeleen, kun se edellisessä joulukuussa oli julistanut maan itsenäiseksi. Mutta hornan henget olivat päässeet valloilleen ja koettivat estää tätä vapautta toteutumasta.
Täällä Ristiniemelläkin oli vielä ryssiä. Kunnanhuoneeseen majoitettuina he häpäisivät pitäjän pyhintä. Vielä hiiviskeli santarmi, tuo harmaa peltohiiri, pitkin kujiamme. Nyt oli lyönyt se hetki, jolloin ristiniemeläisten piti karkoittaa nämä loiseläjät!
Taavetti Tiukkanen luki artikkelin ja rupesi jälleen kyhnyttelemään päätään.
»Perhanan rohkeasti sanottu, mutta oletko ajatellut, mitä tästä seuraa? Ryssät vangitsevat sinut heti.» Minä säikähdin. Sitä en ollut tosiaankaan tullut ajatelleeksi. Olin kirjoittanut artikkelin suuren isänmaallisen innostuksen vallassa. Olin unohtanut seuraukset. Oikeassa oli Tuikkanen: artikkeli oli tasoiteltava.
Jätin sen hänen huolekseen ja seuraavana päivänä luin sen lehdestä varustettuna päällekirjoituksella: »Herää, suomalainen, hoitamaan maitasi!»
Ei jälkeäkään minun tyylistäni, ei sanaakaan, joka olisi viitannut vapauden koittavaan aurinkoon! Vain pelloista ja perunamaista aivan tavalliseen tapaan. Ja kaiken kukkuraksi käytännöllinen neuvo rottien hävittämiseksi: piti hankkia kissa jokaiseen taloon.(!)
Jukoliste kun minua suututti! Sellainen tuhertaja, sellainen taitamaton tomppeli! Olin juuri lähdössä pitämään toimittajalle rippisaarnaa, kun opettaja Kunnas saapui luokseni.
Hänellä oli salaperäistä asiaa. Hän oli saanut etelästä käsin sähkösanoman, jossa käskettiin riisua ryssät aseista. Vanhana miehenä ei hän katsonut voivansa sellaiseen puuhaan ryhtyä. Hän jätti sen nuoremmille.
Oikean miehen puoleen käännyit, Uljas Kunnas! Oikeaan mieheen vetosit isänmaasi Vaaran hetkellä! Aadam Kuuskoski oli sen tekevä.
Kyläämme oli majoitettu puolisen sataa ryssää. Ne asustivat — kuten sanottu — kunnanhuoneella, päällikkönä muuan vänrikki Tupuljeff. Minä läksin heti kylää kiertämään.
Sain lupauksen kolmeltakymmeneltäviideltä mieheltä, jotka seuraavana yönä minun johdollani suorittaisivat tuon »keisarileikkauksen».
Hetki koitti. Kello kaksitoista yöllä me suljetussa rivistössä marssimme kunnanhuoneelle valmiina voittamaan tai kaatumaan. Meillä oli aseina parikymmentä haulikkoa, muutama revolveri ja kumipamppu. Minä olin saanut puulaakin inspehtorilta lainaksi vanhan pistoolin. Näin asestettuina piiritimme kunnantalon. Minä, joka olin joukon päällikkö, kolkutin vänrikin ovelle. Tarkoitukseni oli mennä sisään kauppias Remsun kanssa, joka oli venäjänkielentaitoinen.
Sydämeni pamppaili levottomasti. Toden tunnustaakseni minua hiukan peloitti. Saattoihan käydä, että tämä oli minun viimeinen yöni.
Mieleeni muistuivat rakkaan vaimoni ja poikani kuvat. Näkisinkö heitä enää koskaan? Minua melkein kadutti, että olin antautunut koko leikkiin. Ajattelin jo ehdottaa Remsulle, että vetäytyisimme vielä harkitsemaan tilannetta, kun eteisestä kuului askelia ja äreä ääni tiuskaisi jotakin ryssäksi.
Remsu vastasi kysymykseen ja ovi aukeni heti. Edessämme seisoi vänrikki
Tupuljeff ylisillään ja ladattu pistooli kädessä.
»Mitä te tahdotte?»
»Sanomme asiamme ainoastaan sisällä.»
Vänrikki viittasi meille ja me Remsun kanssa seurasimme häntä. Ilmeisesti hän oli ehtinyt huomata miehemme, sillä hän käyttäytyi koko lailla ystävällisemmin uudelleen tiedustellessaan asiaamme.
Remsu tulkitsi tulomme tarkoituksen. Niin ja niin olivat nyt
Suomenmaassa asiat.
Mutta — vänrikkipä ei ollutkaan niin halukas antautumaan. Hän selitti, että hänen sotilasvalansa velvoitti häntä puolustautumaan viimeiseen veripisaraan saakka.
Minua alkoi jo hiostuttaa. Mitähän, jos vetäytyisimme taitavasti pois —? Mutta — olimme jo ottaneet ratkaisevan askeleen eikä meidän auttanut perääntyä.
Silloin muistui mieleeni keisari Napoleon. Hänhän oli useasti pelastanut tilanteen puhumalla mielikuvitukselle. Olin jälleen rauhallinen; tunsin seisovani tutulla maaperällä: suurten, historiallisten henkilöiden seurassa. Ja minä tein kuten Napoleon I: — minä puhuin herra vänrikin mielikuvitukselle.
Tiesikö hän, kuinka monta meitä oli? Sataviisikymmentä miestä ja mukana yksi eilen illalla Ruotsista tuotu konekivääri. (Minä en ollut sellaista edes unissani nähnyt!) Joukossamme oli viisikymmentä Saksan jääkäriä, jotka olivat luvanneet sielunsa paholaiselle, jollei ryssiltä aseet heltiäisi. Minä annoin viisi minuuttia ajatuksen aikaa.
Otin kellon käteeni ja jätin vänrikin miettimään. Hän punoi viiksiään ja näytti hermostuneelta. Useampaan kertaan kuulin hänen sanovan: »tolsnos, tolsnos». (Jälkeenpäin kuulin Remsulta, että se merkitsi velvollisuutta.)
Oli kulunut minuutti, kun vänrikki teki hermostuneen liikkeen ja soitti. Viereisestä huoneesta tuli esiin partainen ryssä, jolle vänrikki sanoi jotakin. Remsu tulkitsi hänen komentaneen vääpelin paikalle.
Kului minuutti, ennenkuin vääpeli saapui. Vänrikki selitti hänelle tilanteen. Vääpeli löi kantapäitä yhteen ja hävisi.
»Minne kiväärit on koottava?»
»Kasarmin pääportaiden eteen yhteen läjään.» Kello oli kuusi minuuttia yli puoli yhden, kun vänrikki selitti kaiken olevan kunnossa. Annoimme käskyn, ettei hän sotilaineen saanut puoleen tuntiin näyttäytyä. Muussa tapauksessa emme vastaisi seurauksista. Jääkärit olivat uhanneet muuten ampua jokaisen. Nyt he pääsisivät hengissä. Vänrikki suostui tähän ja me poistuimme.
Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun ulostultuamme emme tavanneet ainoatakaan miestä. Nämä raukat olivat pötkineet pakoon, sillä aikaa kuin me Remsun kanssa olimme neuvottelemassa. Meille tuli hätä käteen. Mitä jos vänrikki tulisi perässämme katsomaan, montako meitä oli. Silloin olisimme hukassa.
Annoin Remsulle määräyksen mennä naapurista noutamaan hevosta. Kiväärit oli saatava korjuuseen, ennenkuin ryssät huomaisivat kepposemme.
Remsu lähti ja minä jäin vartioimaan aarretta. Rintani paisui onnesta ja tyytyväisyydestä. Olinhan yksin riisunut viisikymmentä vihollista aseista! Se oli varallakin yhtä suuri sankariteko kuin Leonidaan Thermopyleen vuorisolassa.
Remsu toi hevosen. Kiireen vilkkaa lastasimme kiväärit rekeen ja ajoimme kuorman minun asuntooni. Suuri oli Santran hämmästys kuullessaan, minkä urotyön minä olin suorittanut.
Seuraavana päivänä levisi tieto tapahtumasta kylälle. Minua kiitettiin ja ylistettiin. Kunnan esimies tuli kutsumaan minua palokunnantalolla illalla pidettävään kokoukseen. Minä lähdin.
Palokunnantalon avara juhlasali oli täynnä kirkonkylän kansaa. Oli rovasti ja oli nimismies, metsäherroja pari kappaletta, kaikki kirkonkylän kauppiaat y.m., y.m. Joukossa näkyi myös muutamia eilisiltaisia miehiäkin. He näyttivät olevan häpeissään, sillä pitkin päivää oli kylä heitä pilkannut.
Kun astuin saliin, nousivat kaikki seisomaan. Katsahdin taakseni nähdäkseni, kuka korkea herra perässäni tulisi, koska kansajoukko tervehti häntä seisaaltaan. Mutta ovelta vilkuili vastaani vain Ryynäsen rengin naama — saman miehen, jonka olin ensimmäiseksi vakuuttanut. Ymmärsin, että minä olin tuo korkea herra, jota yleisö näin kunnioittavasti tervehti.
Minut johdatettiin istumaan ensimmäiselle penkille puulaakin johtajan viereen. Ajattelin, kuinka ajat muuttuvat. Ennen oli tämä sama herra ollut korkein esimieheni. Nyt olimme samanarvoiset, minä kenties hiukan korkeampikin. Olisin aivan hyvin saattanut hänelle sanoa: »Heitetäänpä, Sigurd, nämä haukkumanimet pois. Minä olen Aatami.» Mutta sitä en luonnollisesti tehnyt. Odotin vain, mitä kokouksella olisi sanomista.
Metsänhoitaja Laitakari nousi puhumaan ja ilmoitti, että kokous oli kutsuttu koolle viimeöisen tapahtuman johdosta. Reippaalla ja repäisevällä otteella oli yksi läsnäolevista riisunut ryssät aseista ja näin muodostuneen tilanteen johdosta olisi nyt jotakin päätettävä.
Kaikkien katseet kohdistuivat minuun ja puulaakin johtaja kumartui puoleeni kuiskaten: »Se oli helkkarin fiinisti tehty!» Minä en vastannut mitään, odotin vain, mitä tuleman piti.
Rovasti Hasael Hillbinger valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Koko Ristiniemen yhteiskunnan nimessä hän kiitti minua viimeöisestä sankariteosta. Hän vertasi minua Simsoniin, joka kantaa selässään Gazan portit, — lisäten, että niin kauan kuin Ristiniemi on olemassa, tullaan minut aina lukemaan sen parhaiden poikien joukkoon.
Minä kiitin muutamin valituin sanoin. Huomautin lyhyesti, kuinka jokaisen suomalaisen velvollisuus oli isänmaan puolustaminen. Jos Jumala on jollekin antanut viisaamman pään ja rohkeamman rinnan, niin että hän voi nämä lahjat käyttää sen päämäärän toteuttamiseksi, jonka nimi oli »Vapaa Suomi», niin kunnia siitä tuli yksinomaan kaiken hyvän antajalle.
Näin, kuinka moni läsnäolevista pyyhki silmiään enkä ole varma, etteivätkö omanikin hiukan kostuneet. Moni kirkonkylän rouvista, niinkuin esim. metsänhoitaja Laitakarin, katseli minua ihailevin ilmein ja luulenpa, että jos olisin sinä hetkenä huudahtanut: »Tulkaa syliini, te ihanat immet, rouvat ja neitoset!» he olisivat kilvan juosseet suutelemaan ja syleilemään minua.
Istuin paikalleni ja kokousta jatkettiin; Pääpykälänä esitettiin kirkonkylän julistaminen piiritystilaan sekä komendantin valitseminen paikkakunnalle.
Molempiin ehdotuksiin suostuttiin ja kun jälkimmäinen kysymys esitettiin, huusi koko sali kuin yhdestä suusta:
»Aatami Kuuskoski, Aatami Kuuskoski!»
Rovasti naksautti vasaralla pöytään ja asia oli selvä: minut oli valittu kirkonkylän komendantiksi.
Nousin ylös ja tiedustin, oliko kokouksella muita asioita käsiteltävänä. Ei sanottu olevan. Silloin astuin minä esiin ja pidin kokoukselle puheen.
Kiitin ensinnäkin osakseni tulleesta suuresta kunniasta ja luottamuksesta. Näytin historiallisilla esimerkeillä, kuinka yksi mies voi joskus tuntea samaa kuin kokonainen kansa. Kaikki kansan sielussa risteilevät tunteet kokoaa tuo yksi itseensä kuin polttolasi auringon säteet. Tästä kai johtuu, että kansa silloin katsoo tuohon yhteen kuin edustajaansa ja näkee hänessä tunteidensa lihaksitulemisen. Roomalaiset ihailivat keisareissaan itseään ja julistivat heidät kuoleman jälkeen jumaliksi. Nykyjään ei ole enää sellaista tapaa, sillä me olemme kristityitä, joiden Jumala on yksi. Mutta — jossakin määrin samalla tavoin kansa vieläkin osoittaa ihailuaan niitä miehiä kohtaan, joihin se hädän hetkenä luottaa. Ja tämän ihailunsa merkiksi se asettaa heidät johtaville paikoille.
»Nyt on Ristiniemen yhteiskunta uskonut minulle komentonuijan, komendantinviran, ja tämän kokouksen edessä lupaan minä Aadam Kuuskoski käyttää valtaani kaikkien tosi parhaaksi ikään ja säätyyn katsomatta.»
Puheeni herätti tavattoman innostuksen myrskyn. Heiluteltiin nenäliinoja, keppejä ja kintaita, mitä kullakin sattui olemaan. Ja taas kajahti salissa seiniä tärisyttävä huuto: