KESKELLÄ SALOA —
Keskellä saloa huiskutan valoa, armasta etsin… Ah, tätä sydämeni synkkää paloa!
Maailma on lakea, summaton, sakea, yötalo inha… Kuolemaani asti saanen ma hakea.
KUKKIA VAAN.
Kukkia vaan ja kuihtumusta, ei mitään muuta! Ei syty uusia valoja meistä, ei aurinkoa, ei kuuta, ei mitään suurta. Kukkia vaan ja kuihtumusta, lentäviä lehtiä, ilman elämän juurta!
5.
KUMMINLAHJAT.
Korkealla seisoi kummit ylhät; lankes lahjat kauniit, jylhät.
Musta antoi murheen, helee heitti erheen, kolmas laulun lakkapäisen, läikkyväisen yllä öisen veen. Kaikki sydämelle hennon lapsen.
Niinkuin tuuli hiertää merten pintaa suru soitti lapsen rintaa.
Huokas laulavainen laulun alta: lakkaa, lakkaa, halki hajoo sydän!
Painui murhe,
päättyi erhe,
nousi yöstä päivä.
Pitkin päivää kirkas, lauluton ja kylmä rinta vartoo yötä niinkuin armahinta.
MATER DOLOROSA.
Kolkko korpi, vuori.
Alla äiti nuori.
Sata sarvipäistä
kaartaa yksinäistä.
Kaunis maailman kulta,
kylmä kirkon multa.
Nyt on sielus vuoro!
laulaa pirunkuoro.
Tuska niinkuin vuori.
Pakoon äiti nuori.
Päälle kiviparinaan
jättää lapsen armaan.
ETSIJÄ.
Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elämän.
Näin ma monta valkeaista, liekkiä lepattavaista ihmissielujen sysissä. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niinkuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista.
Etsin, etsin suurta tulta. Itsekö elämä oisit tuli suuri tummumaton, valkea iän-ikuinen?
VANHUS.
Missä on polveni, sukuni suuri?
Yksin kantona kasvan.
Opit jo opin, yhtä en oppinut:
mitä on unikuva elon?
Näin minä syntymän, tuonen tulon, kaatuvan kasken ja kiitävän kulon ylitse ylpeän kansan, joll' oli kultaiset kirkot ja linnat, komeat miehet ja heleät naiset, pystyt, notkeat nuorukaiset ja neidot ripeärinnat…
Kaikk' olen saattanut häihin ja hautaan, lyönyt naulan lemmityn lautaan, ja yhä minä yksin seison…
Mistä he tulivat, minne he menivät, kaikki ne ammoin armaat? Sitä ei kerro tietäjän kirjat eikä hapseni harmaat.
ERAKKO.
Kaikki valoasi anoo, Herra kitsas, vaan en minä. Langeta vaan pimee pilves, olen vanha luola-ilves, joll' on pitkä, villi viha joka päivän kerää kohtaan.
Kaikki apuasi huutaa, Herra julma, vaan en minä. Vaikk' on mieli sairas, polo, kestää ylpee vaitiolo. Oman asees, Herra julma, löysin tuskan erämaissa…
TIETÄJÄ.
Uskoin ma joskus: vanhuuden tunnen, kun mun kauttani vierivät kaikki elämäntunnot, kun mun aivoni ahdinko-hullut kuljettivat kulkuhietaa elämäntiedon, kun minä itse, tietäjä, tuntija, vaelsin varmana kaikkia teitä, ymmärrys-ylväänä hymyten kaikille muille…
Nuoruuden unia! Nyt minä tiedän, koska alkavi vanhuus: koska kaikkien polkujen polkenehelle aukeaa äkkiä jaloissa joukon käymätön taival; huutavi nimeäs inhaa oman rintasi hukka, laulavi lintuna puussa omain untesi houra; tulevat vaatien vastaan taakat taakse jo jääneet, päätäsi vanteena kahlii kohtalon koura.
Silloin alkavi vanhuus, koska alkavi sielun vaikea yksinkulku, kutsumus ankara sinne, kunne aukeaa taival kaikkien teiden.
KOKONPOLTTAJA.
Vilkkaa saaren kalliolta kokkotuli salainen, vastaa varkain noidanpeili, liekki meren-alainen.
Uhoo kuuma uhrisauhu
taakse taivaanrantaman.
Hymyy huulet vesivelhon
meren kansan kantaman:
Tähystornit pohjatähden,
tehkää tarkat arviot!
Alas, alas, ansanpannut,
ylös neitoparviot!
Sammuu saaren kalliolta kokkotuli salainen, sammuu kera valkeansa tahto taian-alainen…
HOVINARRIN ILTA-AARIA.
Terve, terve, juhlivaiset, hienot herrat, kauniit naiset! Ylhäisehen yhdyn sukuun: hännät kuuluu juhlapukuun.
Kumartakaa, armon herrat:
tääll' on toiset toisten verrat.
Kellä sarvi, kellä kaksi,
siit' ei tulla huonommaksi!
Tanssi, tanssi, kansajoukko:
kruunattu on suurin houkko.
Kapinoijat vieköön hiisi,
valtio on paratiisi!
Kulta kuolevaisten kunto,
laki loisten omatunto…
Juokaa, juuttaat, vähän juoneet,
jumalat on viinin suoneet!
Syökää, juokaa, juhlat raukee,
huomenna jo haudat aukee!
Kuolemattomuuden takaa
hautapatsaan hyve vakaa.
Hullu miettii, millä kurin maailma kerran lensi nurin! Naurakaa ja viisastelkaa, muuten mulle jäätte velkaa!
ABSINTISTI.
Vain tummana taittuvan tuijotuksen lähetän elämän luo ja raotan hälinän hämärän uksen, kun hyllyy allani suo sammale-sametin kelmeä heijaten henkeni helmeä… Kuka on peljännyt joskus elämän pahaa, valuvaa vahaa, rannalla kaukaisen taivaan vihmovaa vettä…! Ah, sieluni juo viherää, viileää mettä! Niin hellänä ohitse solisee autuas vuo…
KAUPUNKI ALLANI —
Kaupunki allani liekeissä pimeä, humina ja hurmaus ilman nimeä, tuskainen ilo, mustien mielten punapää kilo.
Kaupunki allani salaisen sadun, lyhtykoura tontut käänteissä kadun… Vahvemmat taiat tahtoas pilkkaa: kavahda valkeaa piruttaren nilkkaa!
ÄITI JA POIKA.
Ah, mun lapseni, vihdoin tulit,
kauan maailmanrantaa kulit.
— Pitkä ranta, pitkä koulu,
tunnu tuoll' ei kekri, joulu.
— Ah, mun lapseni, Kiesus auta,
kädessäs on ruunun rauta!
— Siinä minä missä toinen,
siell' on käden-anto moinen.
— Ah, mun lapseni, kenen sainkaan?
nauruas en tunne lainkaan.
— Näin se nauraa, jok' ei sure,
jot' ei paina patto, mure.
— Annat syödä synnin madon,
minkälaisen saanet sadon?
— Vihan kirkkaan, selväpäisen,
yli maailman yltäväisen.
VIKAPÄÄ.
Kurkisti kuoleva kohtalon kirjaan
Jäätyi julkean veri.
Ijäti salpa sen tietäjän suulla,
jonka sallimus peri.
Kammoten väistyvi syrjähän kansa:
vikapää mies ohi kulki!
Ijäti kiinni sen kielen lukko,
jonka jumalat sulki.