Runoja Herkules uroosta

RUNOJA HERKULES UROOSTA

Runoillut

T. J. DAHLBERG, ylioppilas

Yliopiston Konsistoriumi palkitsi nämä runot kilvoitelmakirjoituksena kehoitusrahalla.

Turussa, J. W. Lilljan kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: C.R. Lindberg.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Herkule'n synty.
Herkule'n kasvatos.
Herkules teiden haarassa.
Herkulen ensimäiset työverot.
Herkules sotii väkituriloita vastaan.
Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.
Ensimäinen uro-työ.
Toinen uro-työ.
Kolmas uro-työ.
Neljäs uro-työ.
Wiides uro-työ.
Kuudes uro-työ.
Seitsemäs urotyö.
Kahdeksas uro-työ.
Yhdeksäs uro-työ.
Kymmenes uro-työ.
Eurystheyksen estelmys.
Yhdestoista uro-työ.
Kahdestoista uro-työ.
Herkules ja Megara eroavat toisistansa.
Herkules ja Eurytos.
Herkules ja Admetos.
Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.
Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.
Herkules uudellensa uro-töillä.
Herkules ja Deianira.
Herkules ja Nessus.
Herkule'n viimeiset retket.

Alkulause

Suomen kieltä tutkiessani ja Wäinämöisen kummallisia retkiä katsellessani Kalevalasta johtui kerran mieleeni muukalainenki uros Herkules. Minä ajattelin, että Suomen rahvaskin ehkä mielellänsä katseleisi jotaki kertomusta tästä mainiosta Kreikan uroosta, joka oli maailman voimallisin mies. Hänen syntymisensä tapahtui noin toista tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymistä. Kansakunnat elivät vielä silloin pakanallisuuden pimeydessä ja palvelivat siis epäjumalia, joilla kansan papit ja päämiehet sanoivat olevan jnmalallisia omaisuuksia, mutta kumminki silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet, niinkuin ihmisilläki sekä siihen vielä ihmisen luonnon heikkouksiakin. Kun papit (oppineet) ja muut päämiehet kuuluttivat kansalle esimerkiksi, että sillä ja sillä jumalalla tahi jumalattarella oli niin ja niin monta poikaa tahi tytärtä, ja siihen sitte osasivat jutella pitkät junat kummallisia tarinoita näistä jumalista tahi jumalattarista; niin kansan täytyi uskoa kaikki todeksi, vaikka jutteliat olisivat kuinki mahdottomia tarinoineet; sillä mistäpäs se sivistymätöin kansa paremman tiedon sai. Tällä keinoin saattoivat nämä jutteliat syyttää omia heikkouksiansaki näkymättömien jumalien päälle, jotka kumminki heidän tarinoissansa usein olivat näkyväisiäkin. Jos joku mainiompi mies sattui löytymään, kas siitä oli näillä juttelioilla kohta koko tarut. Ne eivät suinkaan jättäneet pois mitään kummempaa tapausta sen elämästä, elleivät vaan liene kertoneet koumin koristusten kanssa. Kyllähän vanhat muistomerkit, sota-aseet ja sen semmoiset tosin näyttävätkin, että ennemmäiset ihmiset ovat olleet paljoa voimakkaampia, kuin nykyiset, ja tottahan siis vanhoissa tarinoissa sen aikuisten ihmisten ihmetöistä lienee perääkin. Siihen aikaan tapeltiin sodissakin käsikähmässä, ilman ruutien avutta, jousilla, keihäillä, viskimillä j.n.e. eikä niin kuin nykyjään tykillä, kiväärtillä j.n.e., sillä silloin ei vielä tietty mitään koko ruutien jutusta.

Wanhojen tarinoiden mukaan oli Herkules kuulu ihmeellisen voimansa, kummallisen sukuperäsyydensä ja sadunmoisien retkiensä tautta.

Koska Herkule'n somat retket siis johtuivat mieleeni Suomen kieltä tutkiessani, ja kun niistä tiedäkseni ennestänsä ei ole varsinaista tarinata Suomeksi; niin minä rupesin opetellessani niitä kirjoittelemaan. Mutta kun Herkule'n (niin kuin Wäinämöisenki) elämänkertomuksessa tavataan monta ylenluontoista seikkaa, niin minä katsoin soveliaammaksi kertoa niitä runoilemalla kuin suorasanaisesti kirjoittamalla. Lieneekö runoilemiseni onnistunut tahi ei, sitä en kykene sanomaan. Kun raudan sepän oppipoika tekee ensimäisen kalun raudasta, niin sitä ei — luullakseni — kovin paljon toruta, josko kalu onki vähäkelpoisempi kun mestarin omatekemänsä; lieneekö runosepän ensikertalaisella oppipojalla semmoista armoa vai ei?

Ohjeena tähän teokseeni on mulla ollut paraastansa. "Den klassiska fornålderns Hjeltesagor af Gustaf Schwab", mutta sitä en ole kumminkaan jokapaikassa seurannut, sillä "Allmän Mytholigi af C. Deleen" ja eräs "Konversationslexikon" ovat monessa kohti olleet johtonani.

Enin osa Suomen kansasta, ei varmaankaan tiedä mitään Kreikalaisten jumalais-sadustosta; senpä tautta seuraa tässä lyhykäinen selittely sekä niistä jumalista että monjaista muistaki nimistä, joita näissä runoissa tavataan.

Selittelö.

Akeloos, muuan virran jnmala eli haltia. Sen vanhemmat sanottiin olleen Oceanus ja Thetys.

Alkmene, kuningas Elektryonin ja Lydiken tytär, tuli kuningas Amphitryon kanssa naimiseen sillä välipuheella, että tämä kostaisi Teledoailaisia Alkmenen tapetun veljen tautta. Amphitryo meni kostamaan, mutta sillä aikaa kävi Jupiter Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa. Amphitryon kuoltua tuli Alkmene toiseen naimiseen Rhadamantus-nimisen tuomarin kanssa.

Amatsonit, eräs sotaisa vaimokansa. Niitä sanotaan olleen monessakin maassa, mutta ne Amatsonit, joita vastaan Herkules soti, asuivat Pontus maalla Wähässä Asiassa. Miehet olivat niiltä ensin kuolleet sodassa melkein kaikki, ja kun niistä, mitä vielä oli jäänyt jälelle, kumminkaan ei ollut paljon turvaa; niin ne tappoivat itse viimeisetkin ja laittoivat omituisen valtionsa, jossa asujamet olivat ainoastansa vaimonpuolia, ja jota eräs kuninkaatar hallitsi. Amatsonit olisivat kumminki luonnon mukaisesti miehittä hävinneet peräti, mutta ne kävivät joka vuosi parvittain liki valtakunnissa miehien kisassa ja pitivät sitte ainoastansa tyttölapset itse, mutta pojat löivät he hengettömiksi tahi lähettimet isien luokse. Kahdeksan vuoden vanhasta poltettiin näiden tyttölasten oikean puoleista rintaa, jotta se ei pääsisi neitojen aikaihmiseksi tullessa kasvamaan semmoiseksi pullukaksi kun vasemman puoleinenki, sillä se olisi ollut sotiessa haittana, muka jousen pannen tiellä jousen jänttä jännittäissä, ja jousella sotiminen oli kumminki koko kansan paras sotimakeino. Siitä syystä kutsuttiinki niitä (Kreikan kielellä) Amatsoniksi, joka merkitsee rinnatointa.

Amor (latinainen nimitys), rakkauden jumala. Sen Kreikalaiset nimet olivat Himeros ja Eroos. Hänellä sanottiin olevan kultaiset siivet, hyvä jousi ja viinellinen teräviä rakkauden nuolia, joista kultakärkiset pystyivät, mutta lyijykärkiset kimposivat takasi.

Amphitryo, Thiryns-nimisen kaupungin kuningas. Hänen isänsä nimi oli Alkeys. Hän sattui vahingossa tappamaan setänsä Elektryonin ja muutti sen jälkeen Thehen kaupunkiin, jossa hän sai Elektryonin tyttären Alkmenen puolisoksensa. Hän oli silloin sotimassa Teleboailaisia vastaan, kun Jupiter rakastuneena kävi hänen näköisenä Alkmenen luona yöjalassa.

Anttäus, eräs jättiläinen Libyan erämaalla, sai taistellessansa Herkule'n kanssa silloin aina uutta voimaa, kun jalkansa hipasivat maata, mutta Herkules kouristi hänet kohona kuoliaksi.

Apollo (Phoebos) Jupiterin ja Latonan poika. Hän oli niin kaunis ja selväpäinen, että häntä kutsuttiin auringoksi. Hänen sanottiin keksineen jousella-ampumakeinon, ennustamisen, harpulla eli kanteleella soitannon ja vieläpä laulujen tekemisenki. Apollon kuuluisin ennustus-paikka (Orakeli) oli Delphin kaupungissa. Tämän jumalan sanottiin Pythialle ilmoittavan ennustuksia, joita Pythia ilmoitti temppelin papille ja papit vasta kysyjille.

Atlas, eräs jättiläinen, Japeto'n poika, oivallinen tähteinselittäjä; lienee siitä sanottukin hänen kannattelevan taivaan vaskikantta. Hänen sanottiin seisovan taivas hartioilla sillä vuorella Afrikassa, jota vieläkin kutsutaan Atlas-vuoreksi.

Bistonit, eräs kansakunta Thrakeiassa.

Delphi, muuan kaupunki Phokis maalla. Tämän kaupungin luulivat Kreikalaiset olevan maailman navalla; ehkä siitä syystä, kun se oli rakennettu korkean kunnahan kukulle, ja kun siinä oli Apollon Orakeli ja sen ennustustemppeli, joka oli rakennettu semmoisen vuorenrotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää ennustushöyryä. Sekä Kreikalaiset että muukalaiset, ylhäiset ja alhaiset, riensivät lahjoinensa tätä Orakelia kysymään. Sillä keinoin sai Orakeli niin paljon hyvyyttä, että sen omaisuutta verrattiin Persian kuninkaan tavaroihin.

Epimetheys, Japeto'n poika, jonka sanottiin luoneen huikentelevaisia ja tuhmia ihmisiä samate kuin veljensä Prometheys nerokkaita ja viisaita. Hänen tyttärensä Pyrrha ja Prometheyksen poika Deukalion olivat Hellenin vanhemmat, jonka pojista taas Kreikan kuuluisimmat sukukunnat sikisivät.

Hebe, nuoruuden ja kauneuden jumalatar, Jupiterin ja Junon tytär, jonka Herkules sai taivaasen päästyänsä morsiameksensa.

Herakleides (Herakeäs) merkitsee Herkule'n poikia ja muita perillisiä.

Hesione, Trojan kuninkaan Laomedonin tytär, jonka Herkules vapautti meren pedosta, ja jonka tautta perijuuriansa Trojan kuulu sotakin vielä syttyi.

Hesperidet, kolme jumalallista impeä, jotka asuivat Atlantin meren puoleisella Afrikan rannalla. Niiden nimet olivat Aegele, Arethusa ja Hesperethusa. Morsiamena ollessansa lahjoitti Juno Jupiterille kolme omenapuuta, jotka kasvoivat kultakuorisia omenoita. Nämä puut istutti Jupiter Hesperidien yrttitarhaan ja niiden vartiaksi pantiin satapäinen tultasuitsuava lohikäärme.

Hippolyta, Amatsonien kuninkaatar, jonka kullasta ja päärlyistä tehdyn, kalliin miekanhankkiluksen Herkules suurella vaivalla hankki kuningas Eurystheykselle. Hippolyta joutui viimein Kreikan maalle Theseus uroon puolisoksi.

Japetos, eräs jättiläinen, Uranus-jumalan poika, Kreikalaisten kuuluisammien kansakuntien esi-isä.

Jolas (Jolaus), Iphikle'n poika, Herkule'n ohillinen ja sotakumppali.

Iphikles, kuningas Amphitryon ja sen puolison Alkmenen poika, Herkule'n kaksoispuoli. Iphile'n olisi luonnon mukaisesti pitänyt syntyä kolmea kuukautta ennen Herkulesta, mutta Jupiterin sanottiin tahtoneen säästää Alkmeneä sillä keinoin, että hän salli oman poikansakin Herkule'n syntyä yksin ajoin Iphikle'n kanssa.

Juno, jonka vanhemmat olivat Saturnus ja Rhea, oli rikkauden ja yltäkylläisyyden jumalatar, Jupiterin sisar ja puoliso ja siis ylimäinen jumalatar. Jupiterin sanottiin kosineen Junoa käkenä, mutta vähäpä tuosta; häät pidettiin sitä suuremmat Enosialaisten maalla, Therenus-virran luona. Kaikki jumalat ja kaikki ihmiset kutsuttiin häihin. Muut kaikki tulivat mutta impi Kelone ei tullutkaan. Tämä nauroi vaan koko näillä häillä ja sanoi Merkurius-nimiselle kutsujalle sitä tätä esteeksi, jonka tautta hän ei ollut pääsevinänsä kotoansa. Jupiter närkästyi immen ylpeydestä ja käski Merkuriuksen viskaamaan koko immen huoneinensa virtaan. Kelone muuttui virrassa kilpikonnaksi, joka sittämöiten kantaa huonettansa selässänsä ja saapi pahan kielensä tautta olla aivan äänetöinnä. Tämä jumalallinen parikunta ei kumminkaan elänyt hyvässä sovussa; riita ja tora ei loppunut paljon milloinkaan. Juno nenittelikse usein Jupiterille kuolevaisten kauniittarien luona käymisestä ja Jupiter juonitteli taas milloin mistäkin Junolle sekä rankasikin toisinansa. Juno kiusasi niitä lapsia, joita Jupiterilla oli kuolevaisten kauniittarien kanssa ja laittoi kerran suuren tuuliaisen Herkulestakin hukuttaaksensa, mutta silloinpa Jupiter suuttui ja pani Junon riippumaan kaulastansa pitkien kultaketjujen nenään taivaan ja maan välille, ja ripusti hyvin suuret summattomat pajanalaisimet kumpaiseenki jalkaan painamaan. Vulkanus yritti päästämään äitiänsä siitä piinasta, mutta Jupiter tarttui Vulkanuksen jalkaan ja viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Wiimeinki päästi hän itse Junon irti, mutta Juno ei koskaan unhottanut sitä leikkiä ja yllytti vielä Jupiterin pojat sotimaan isäänsä vastaan.

Jupiter, Saturnuksen ja Rhean poika, monen vanhan aikuisen kansan ylimäinen jumala, muiden jumalien kuningas ja koko luonnon herra, jonka sanottiin päätänsä nyökäyttämällä saaneen taivaan ja maan järisemään. Ukkoisen tulet ja nuolet olivat hänen vallassansa ja niillä hän rankaisi ketä hän tahtoi. Hänen sanottiin voittaneen kaikki muut veljensä sodassa, mutta Neptunus ja Pluto jäivät voittamatta. Hän jakoi vallan näiden kanssa. Omaksi osaksensa sai hän taivaan, ja jumalien kuninkaan nimen. Neptunus sai meret ja Pluto Manalan.

Jupiteria palveltiin yleisemmästi kun muita jumalia, ja hänelläkin oli monta nimikko Orakelia, esim. Dodona, Ammon Libyassa, Trophono'n rotko j.n.e. Hänen sanottiin usein käyvän maallakin milloin missäkin haamussa, esim. kuningas Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa.

Jättiläiset (Wäkiturilaat) olivat Uranus-jumalan ja Manalan akan poikia, jotka usein sotivat jumalia vastaan. Ne olivat hirveitä kaikin puolin; monjailla oli 100 kättä ja 50 päätä. Herkuleskin soti niitä vastaan jumalien apuna. Siinä sodassa kaatui jättiläiset Argius, Aleoneys, kaksi Aloides-nimistä, Klytius, Enkelados, Ephialtes, Eurytos, Hippolytos, Othos, Pallas, Polybetes, Porphyrion, Thaon, Tityos ja Typhon, joka oli julmin koko jättiläis joukosta ja peloitti jumalia enemmän kuin kaikki muut jättiläiset yhteensä.

Kreon, Theben kaupungin kuningas, Herkule'n Megara-nimisen puolison isä.

Laomedon, Trojan kaupungin kuningas. Hänen vanhempansa olivat Julus ja Erydike. Hän hallitsi 29 vuotta, teetti muurit Trojan ympärille ja satamaan vahvat varustukset vihollisia vastaan.

Megara, kuningas Kreonin tytär, ensimältä Herkule'n puoliso, mutta ne eroisivat toisistansa vapatahtoisesti ja Megara tuli sitte Herkulen sotakumppalin ja heimolaisen Jola'n puolisoksi.

Merkurius (latinainen nimitys) Kreikalaisten Hermes, Jupiterin ja Maijan poika, kaunopuheliaisuuden, matkamiesten, kauppamiesten, ystävyyden ja rauhan jumala, jumalien (varsinki Jupiterin) lähettiläs, tulkki ja palvelia, jonka tautta hänellä oli yötä päivää enemmän työtä tuin muilla jumalilla kellään. Hällä oli aina leveäliepeinen, siipiniekka matkalakki päässä, kahdesta käärmestä tehty siipiniekka matkasauva kädessä ja hyvin pitkät mustat siivet kantapäissä. Lakin siivet olivat valkeat ja sauvan toiset siivet mustat, toiset valkeat. Mustilla siivillä lenteli hän Manalassa ja valkeilla taas joka paikassa muualla.

Minerva, Jupiterin tytär, viisauden, taidon, tieteiden ja sodan jumalatar. (Nimitykset Pallas ja Athene merkitsevät samaa jumalatarta.) Minervan sanottiin syntyneen sillä lailla, että Jupiter ensin nieli elävältä Metis-nimisen immen, jonka jumalien Orakeli oli sanonut synnyttävän semmoisen pojan, joka veisi Jupiterilta vallan; nieltyänsä alkoi hänen päätänsä kivistää ja hän meni Vulkanus-nimiseltä pojaltansa neuvoa kysymään, sillä Vulkanus oli jumalien seppä, ja vieläpä jonkullainen pappakin. Vulkanus otti silloin hyvin suuren summattoman piilun ja päräytti sillä Jupiterin pään kahtia; aivosta nousi nyt Minerva-jumalatar täysikasvuisena ja täydessä sotapuvussansa. Jupiterin pää kupsahti kiini ennallensa ja Minerva lähti paikalla isänsä kanssa sotaan jättiläisiä vastaan.

Neptunus (Poseidon), Saturnus-jumalan ja Rhean poika, oli meren jumala. Hänellä sanottiin olevan kolmihaarainen torrakka kädessä, jolla hän pani meret meuruamaan.

Nessus, eräs ihmishevoinen, Iksionen ja Pilven poika, yritti ryöstämään Herkule'n puolisota Deianiraa, mutta Herkules ampui myrkytetyn nuolen hänen sydämensä lävitse.

Orakeli oli semmoisen paikan nimi, jossa ennustuksia ilmoitettiin ja vieläpä ennustuksiakin kutsuttiin orakeliksi. Orakelin ennustaminen oli kaikkein juhlallisin ennustus-keino, mitä vanhan aikuisilla kansoilla lie ollut. Pakanallisuuden monijumalaisuus antoi petturille hyvän tilaisuuden jumalien nimessä pettää ihmisiä ennustamisillansa ja sillä keinoin laiskana pitää hyviä päiviä muiden vaivannäöstä; sillä ennustusta saamaan tullessa piti kysyjillä oleman hyvät lahjat ennustuksen antajoille, ennen kun tohtivat toivoakkaan ennustusta saavansa. Ennustajat taas ilmoittivat ennustuksensa semmoisilla sanoilla ja niin epätietoisesti, että ennustus näytti käyvän toteen, josko kysymyksessä oleva seikka tapahtuiki niin eli näin, joko niin kuin kysyjä toivoi tahi aivan toisin. Sillä keinoin tuli sivistymätöin kansa helposti petetyksi. Ihmiset eivät pitäneet siitä mitään, jos ne kantoivat kultansa, hopeensa ja mitä parasta heillä vaan oli ennustajoille, kunhan saivat kuulla monjaita epätietoisia sanoja, joita sitte saivat miettiä ja aprikoin, mitä ne merkitseisivät. Jos asia tapahtuikin aivan toisin kuin kysyjä ennustuksen mukaan luuli sen tapahtuvan, ja jos hän siitä meni valittamaan ennustajoille, niin ne sitte vasta selittivät ennustuksensa sillä keinoin, että se kumminki näytti todemmoiselta. Orakelia oli jokaisen jumalan osaksi, muutamilla usiampiaki; vieläpä paraimmille uroillekin annettiin semmoinen kunnia kuoltua, että niilläkin oli nimikko Orakelinsa, esim. Herkule'n Orakeli Athenin kaupungissa.

Pallas sama kun Minerva. Paitsi tätä Pallas-jumalatarta oli muitakin saman nimellisiä, esim. jättiläinen Pallas ja muuan Herkule'n pojistakin oli Pallas-niminen.

Poseidon, Neptunus-jumalan Kreikalainen nimitys.

Priamos, Laomedonin poika, oli Trojan sodan aikaan Trojalaisten kuningas. Hänen nimensä Priamos (ostettu) tuli siitä, että sisarensa Hesione osti hänen Herkule'n vallasta, silloin kun Herkules kävi Laomedonia kostamassa Hesionen vapahtamapalkan maksamattomuudesta. Herkules tappoi kostosodassa Laomedonin ja hänen muut poikansa, mutta Podarkes (Priamos) jäi sisarensa Hesionenen kanssa vangiksi. Herkules antoi Hesionen sotakumppalinsa Telamonin puolisoksi, mutta Hesione heitti kultakorunsa Herkule'lle veljensä vapahtimeksi. Telamon vei Hesionen Kreikan maalle matkassansa, mutta Priamos jäi Trojan kuninkaaksi. Herkule'n hävittämän Trojan kaupungin rakenti Priamos uudellensa vielä kauniimmaksi kuin ennen oli ollutkaan ja valloitti Trojalaisille lisämaitakin. Hänellä oli 50 poikaa ja iso joukko kauniita tyttäriä. Paris-nimisen poikansa laittoi hän Kreikan maalle hakemaan Hesionea takasi, mutta Paris ryöstikin siihen siaan kuningas Menelauksen ihmeen kauniin puolison Helenan ja vei sen Trojan kanpunkiin muka puolisonansa. Kreikkalaiset tulivat siitä syystä suurella sotajoukolla hakemaan Helenaa takasi. Heidän laivastossansa oli 1200 laivaa, joilla ne nyt tulivat meren yli Trojan kaupungin rantaan. Trojalaiset eivät kumminkaan heittäneet hyvällä Helenaa Menelaukselle takasi ja siitä syystä syttyi nyt Trojan kuuluisa kymmenvuotinen sota, jossa Kreikalaiset viimein polttivat Trojan, sitte kuin Trojalaiset itse ensin hinasivat parikymmentä Kreikalaista suuren summattoman puuhevoisen sisässä kaupunkiinsa. Muut Kreikalaiset olivat purjehtivinansa pois koko Trojan rannoilta, mutta menivätkin ainoastansa Tenedos saaren suojaan piiloon ja heittivät Sinonin ulkopuolelle hevoista. Kun Trojalaiset juosta kahittivat rantaan, niin ne eivät enää nähneet yhtään vihollisista, mutta se hirmuinen puuhevoinen, joka oli karvaisilla hevoisen nahoilla kaunisteltu, seistä konotti rannalla. Likemmäksi tultuansa näkivät Trojalaiset kumminki Sinonin hevoisen alla, hirsien välissä, muka piilossa ja vetivät hänen sieltä esiin. Sinon valehteli nyt, että Kreikalaiset olivat rakentaneet hevoisen muutaman sotiessa suututtamassa jumalan kuuniaksi ja sovintouhriksi, muka sen tautta niin suuren, että Trojalaiset eivät saisi sitä kaupunkiinsa, ja sanoi Kreikalaisten ruvenneen uhraamaan häntä itseänsäkin samalle jnmalalle, mutta hän oli toki päässyt karkuun ja piilotellut ensin tiheessä ruohokossa kaulaansa myöten vedessä ja sieltä sitte päässyt tämän pyhän hevoisen alle. Trojalaiset uskoivat viimein Sinonia, repivät kaupunkinsa mnuriin ison aukun, jonka kautta he hinasivat tämän pyhän hevoisen kaupunkiinsa pyhälle alttarille; joivat ja iloitsivat sitte puolen yöhön asti, mutta nukkuivat viimein juovuksissa raskaasen uneen. Sinonki oli ollut juopinansa, mutta hän meni nyt ilmoittamaan tulirompsulla Kreikalaisille Tenedos saareen, että petos jo oli onnistunut; juoksi sitte sanomaan hevoisen mahassa oleville kumppalillensa, että Trojalaiset jo makasivat juovuksissa. Kreikalaiset laskeusivat hevoisesta alas ja alkoivat tappaa makaavia Trojalaisia. Toisetkin Kreikalaiset, jotka saaren suojassa olivat piilotelleet, joutuivat kohta tappamaan ja sytyttelivät viimein koko kaupungin tuleen. Troja paloi tukkunansa ja Priamos sortui koko suurine perheinensä. Hän oli juuri Jupiterin alttarilla rukoilemassa, kun Neoptolemus (Pyrrhos) surmasi hänen.

Prometheys, jättiläisparikunnan Japeto'n ja Klymen poika, joka taikakeinoillansa loi ihmisiä ja pilkkasi Jupiteria kolineillansa. Jupiterpa suuttui viimein ja tuomitsi hänen rautakahleilla sidottavaksi Kaukasusvuoren kallioon, ja tuomio oli vielä niin kova, että hänen pitäisi olla iankaiken niillä raudoilla Kaukasusvuoreen kytkettynä. Hirvittävä korppikotka lenti joka päivä repimään ja syömään hänen maksaansa, mutta se kasvoi aina uudellensa. Herkules ampui kotkan myrkytetyllä nuolella ja päästi Prometheyksen irti sekä käski hänen ottamaan pienen jytyisen Kaukasuksen kalliosta mukaansa, särki yhden raksin samoista rautakahleista ja käski Prometheyksen teettämään siitä raksin raudasta sormuksen ja panettamaan sen mainitun kiven jytyisen sormukseen niinkuin muun koristuskiven, jotta Jupiter saattaisi sanoa, että Prometheys vieläkin oli samalla raudalla Kaukasuksen kallioon kytketty.

Pyrrha, Emimetheyksen ja Pandoran tytär, Deukalionin puoliso ja Hellenin äiti. Kreikalaisilla oli samallainen historia Deukalionista ja Pyrrhasia, kun Moseksella Noachista ja sen perheestä.

Pythia, Apollon Orakelin nais-pappi Delphin kaupungissa. Delphin ennustus-temppeli rakennettiin semmoisen vuoren rotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää, jumalallista ennustushöyryä. Rotkon ympärille laitettiin alttari ja aivan halkeeman yli hyvin iso, kolmijalkainen kultakattila, jonka sisästä Pythia ilmoitti ennustuksiansa. Orakelin papit valitsivat ensin Pythia immeksi nuoria, hyvin kauniita, neitoja; mutta kun muuan Thessalonialainen nuorukainen kerran ryösti Pythian, niin sittämöiten piti Pythiaksi valittavan immen oleman varsinki viidenkymmenen vuoden vanhan eli sitä vanhemmanki.

Uranus (Ouranos), Ilman ja Päivän poika, sanottiin olevan monen jumalan ja vieläpä jättiläistenki isä.

Vulkanus, Jupiterin ja Junon poika, jumalien seppä ja rumin jumala koko taivaassa. Silloin kun Vulkanus yritti päästämään äitiänsä taivaan ja maan väliltä riippumasta, niin Jupiter tarttui hänen jalkaansa ja viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Vulkanus sattui putoomaan Lemnos-nimisen saaren maalle ja putosiki niin pahasti että hänen toinen jalkansa taittui ja hänen täytyi sittämöiten liikata kentustaa. Saaren asujamet ottivat hänen hoitaaksensa, mutta viimein pääsi hän taivaasen takasi Bacchus-jumalan rukoilemalla. Jupiter rakastui kerran Venus-jumalattareen, mntta Venus ei pitänyt hänestä paljon mitään. Tämäpä kävi Jnpiterin läylälle ja hän tuomitsi, että Venuksen (joka oli rakkauden ja lempeyden jnmalatar ja siihen vielä kauniin kaikista jumalattarista) piti ottaa Vulkanus puolisoksensa, vaikka tämä oli liikkaava kentos ja siihen vielä rumin jumalista. Tämä tuomio oli kyllä kova, mutta minkäpäs sille teki; Jupiter oli itse jumalien kuningas ja hänen tuomionsa olivat muka peruuttamattomia.

Zeys eli Zan, Zas, Zes j.n.e. nimityksiä, joita Kreikalaiset antoivat Jupiter-jumalalle.

* * * * *

Tästä selittelystä nähdään, missä hirvittävässä pimeydessä pakanalliset kansakunnat ovat vaeltaneet ja vielä nytkin vaeltavat. Ne raukat eivät ole koskaan palvelleet sitä oikeata, ainoata ja elävätä Jumalata, jota Kristinopin sulosanomat opettavat ja kehoittavat palvelemaan. Kuinka tärkeätä eikö siis Kristinopin ja sivistyksen valo ole pakanoille! Se onki jokaisen Kristillisen velvollisuus että niin paljon kuin mahdollista kokea auttaa Kristinopin levittämiseen pakanoiden seassa, jotka vielä nytkin vaeltavat samallaisessa pimeydessä. Olkoon nyt tämä teokseni muutamana esimerkkinä pakanallisten ja sivistymättömien kansakuntien surkuteltavasta tilaisuudesta. Joska muutamatkaan tätä teostani katsellessansa tulisivat miettimään, kuinka hekin osaltansa saattaisivat auttaa Kristinopin levittämiseen pakanallisten kansakuntien seassa, ja panisivat pienenkään lantin siihen kukkaroon, jolla kerätään rahaa lähetyssaarnaajoiden varustamiseksi; niin minä en luulisi turhaan työtä tehneeni tätä teostani laatiessani.

Helsingissä 26 p. Huhtikuuta 1861.

T. J. Dahlderg.

Esilause laululleni
Ruvetessani runolle.

    Laatisinpa laulujaki,
    Kyntäisinpä kynälläni,
    Kun ei kukana toruisi,
    Tuota kovin tuomitseisi.
    Tosin olen tottumatoin
    Lapsi laulun laatiaksi,
    Mutta tottahan ei toki
    Tunnotointa tuomittane.
    Kyllä kieltäni kiverrän,
    Sormiani suorittelen,
    Lausehia latomahan
    Runorullani riville,
    Waan en tuosta vielä tunne
    Enkä tiedä eiltäkäsin,
    Kyvenneekö kynäseni
    Pitemmältä piirtämähän.
    Yhtähyvin yrittelen
    Laulua nyt laatimahan
    Uljahimmasta uroosta,
    Miehestä mitä paraasta,
    Tahi tarkemmin sanoen:
    Herkuleksen hilskehistä,
    Mennehistä melskehistä,
    Sotaretkistä somista.
    Wirteni on vierahasta,
    Ulkolaisesta uroosta,
    Eikä Suomen sankarista,
    Sotamiesten metelistä;
    Waan ei tuosta toki tulle
    Syytä kovin synkeätä,
    Jahka saattaisin sanella
    Kaunihisti kaikuvasti.
    Jos ma Suomelle suloksi,
    Kansakunnalle koruksi,
    Saisin virren virumahan
    Sopivaisilla sanoilla,
    Siitä seuraisi minulle
    Itselleni suurin ilo,
    Ehkä muille muutamille
    Wielä vähä viihykkiä.

T.J.D.

Herkule'n synty.

    Kreikan maalla mainiolla,
    Walistuksen valkamilla
    Oli kuuluisa kuningas
    Amphitryo aikanansa,
    Jonka valta vaan ulottui
    Tiryns kanpungin tiloille,
    Mut hän muutti viimeiseltä
    Theben kaupunkiin talonsa.
    Siis ei voima häntä voinut
    Eikä mahti ensinkänä
    Kohotella korkealle,
    Mainioksi maailmassa.
    Waan ken onni ohjelevi,
    Hyvä lykky lykkelevi,
    Siitä kuuluvat sanomat,
    Wiestit kauvas vierähtävät.
    Ukko pilvien pitäjä,
    Itse Jupiter jumala,
    Astui alas taivahasta
    Maalle muuna matkamiesnä,
    Keksi kuninkaan kupeella
    Kävellessänsä kaduilla
    Kuninkaattaren komean
    Alkmenen on astumassa,
    Joll' oli huulet hunajasta,
    Kasvot ruusun kukkasista,
    Silmät vähän sinertävät
    Suloisuudesta sulavat.
    Silloin ampui Amor nuolen,
    Kipinänä kiidätteli,
    Joka sattui jumalahan,
    Jupiterihin jumahti,
    Alkoi poltella povea,
    Sytyttipä sydämenki
    Rakkaudella räykeällä,
    Suloisella suosiolla.
    Koska Amphitryo kohta
    Meni itse metelihin
    Teleboailaisten tautta
    Kosto sotahan kovahan;
    Tuli pilvien pitäjä,
    Rakastunut ukko raiska
    Kuninkahan kaltaisena
    Kuninkaattaren kotihin.
    Wirui sitte vieretysten
    Kanssa kaunihin kanansa
    Kolme yötä kerrassansa
    Paitsi päivän paistamatta.
    Mutta poies mennessänsä
    Antoi hän Alkmenen tiedä,
    Kenen kanssa tämä oli
    Kolme yötä kutkattanut
    Siitä Herkules sikisi,
    Syntyi suuri sankarimme,
    Uros uhkean tapainen,
    Miehistä mitä parahin.
    Kun hän oli kulkemassa,
    Päivähän jo pääsemässä
    Pimeästä piilolasta,
    Mustan-moisesta majasta,
    Niinpä Jupiter jyrisi,
    Urahteli ukkosena,
    Iski itse ilmitulta,
    Kalkutteli kauheasti
    Jotta vuoret vapisivat,
    Kummut kaikki kumisivat,
    Meret aavat meurusivat,
    Umpilammit lainehtivat.
    Sekä tällä tärinällä
    Että muilla merkkilöillä
    Ilmoitti isä Jupiter
    Pohlun poikansa tuloa.
    Alkmene nyt ajatteli,
    Mihin poikansa panisi,
    Jott'ei Juno jumalatar
    Wihojansa viskeleisi
    Puolisonsa pojan päälle
    Tahi äitiä toruisi
    Kamalasti kadehtien
    Kuolevaisen kunniata.
    Alkmenepä antoi viedä
    Poika paran parkuvaisen
    Tasaiselle tanterelle
    Kumppalitta kuolemahan.
    Siihen kurja oisi kuollut
    Kenenkänä keksimättä,
    Ellei viejänsä vetänyt
    Junoa jumalatarta
    Tämän lapsen tienoille,
    Potkivaisen pojan luokse,
    Kunne kaunis kumppalinsa
    Minervakin silloin meni.
    Kumpainenki katselevi
    Kaunokaisen kasvon päitä
    Kuin ne kuuti kuulakalta
    Puolipäivän paistehessa.
    Tämä helle poltti heitä,
    Wari vaivaksi rupesi
    Sekä lasta lepyttäissä
    Maahan istumaan manasi.
    Juno lasta liekutteli,
    Helmassansa heilutteli,
    Mutta nukkui nurmikolle
    Lapsen kanssa leikitellen.
    Silloin poika polvillansa,
    Neljän kontan kourillansa
    Riensi Junon rinnan luokse,
    Muka mesimättähille,
    Koppoi tissin kourihinsa,
    Nännin näppinsä välihin,
    Siitä sunhunsa sujautti,
    Maistoi mammia vähäisen.
    Koska nälkä häntä näykki,
    Niin hän näykki nännin päätä,
    Waan jo viimein vihoissansa
    Puri kovin koskevasti.
    Siitä suuttui jumalatar,
    Närkästyi unen näkiä,
    Heitti siihen Herkuleksen,
    Poika rukan rutkahutti.
    Mutta Minervapa otti
    Löytölapsen laupiasti,
    Kantoi Theben kaupunkihin,
    Antoi Alkmenen käsihin.
    Tämä tunsikin ilolla
    Hetimiten hertaisensa
    Sekä pani paikalla sen
    Kätkyehen kupsahutti.
    Herkules sai hörpätyksi
    Jumalallista jaloutta
    Imemällä itsellensä
    Juno jumalataresta.
    Tämä harmilla havaitsi,
    Kuka hänt' oli kupannut
    Sekä katui katkerasti
    Sitä sitten itseksensä,
    Ettei tuolta turkaselta
    Niskoja jo nitistänyt,
    Silloin kun se kumminki jo
    Raatoi hänen rintojansa.
    Juno koitui kostajaksi,
    Wastaiseksi vastukseksi,
    Kävi kyllä kamalasti
    Herkuleksen hengen päälle:
    Laittoi kaksi kauheata
    Käärmettä sen kätkyelle,
    Mutta poikanen puristi
    Kumpaisenki kuoliaksi.
    Isäpuolensa iloinen
    Amphitryo ajattel:
    "Tuosta pojasta tulevi
    Kuninkaita kuuluisampi";
    Puhui poppaukollensa
    Tiresias tietäjälle:
    "Saatatko sinä sanoa,
    Mikä pojasta panekse?"
    Poppa-äijä ääntelikse,
    Ukko sokea saneli:
    "Tiedän toki tarkoillensa
    Tämän seikan säntillensä."
    Silloin kaikki kuuntelivat,
    Hipohiiskumattomina,
    Tokko tuosta poikasesta
    Saataisiin sota-urosta.
    Tiresias virkkoi viimein,
    Lausui lapsen elämästä,
    Kertoi kaikki kannallensa,
    Joka seikan säntillensä;
    Kuinka monta kummitosta,
    Metsän pahinta petoa
    Poika kerran kellistääpi
    Kurikallansa kumohon;
    Siihen vielä senki sodan,
    Senki melkoisen metelin,
    Jossa Herkuleksen jousi
    Sekä nuolensa nopeat
    Woitti väkiturilahat,
    Jäyräpäiset jättiläiset,
    Kun ne ruojat ryykäsivät
    Olymposta ottamahan,
    Sekä vielä viimeiseksi,
    Että Hebe Herkulesta
    Outti Tuonelan tuvassa
    Tahi taivahan talossa.

Herkule'n kasvatos.

    Nämä kummat kuultuansa
    Tiresias tietäjältä
    Kutsui Amphitryo kohta
    Koko kansakunnastansa
    Uljahimmat urohista,
    Peluristakin paraimmat,
    Herkulesta hoitamahan
    Wiisahaksi veitikaksi.
    Linus neuvoi lukemahan
    Sekä viulun-soitantahan
    Joihin Herkules hyvästi
    Oppi mielin opettaisin;
    Waan kun Linus liijemmasti
    Pieksi poikasta pahasti
    Ilman syyttä synkeättä,
    Paitsi pahan tekemättä;
    Niin se nakkas' navakasti
    Soittimellansa somalla
    Harmaapäisen, halliparran,
    Kurittajan kuoliaksi.
    Waikka Herkules vapisi,
    Murhatyöstänsä murehti,
    Sekä katui katkerasti
    Koko tätä kähäkkätä;
    Niin ne käskettivät kohta
    Poikaparan keräjähän
    Tuomarin on tutkittaaksi,
    Rhadamantuksen manata.
    Tämä tuomaripa oli
    Luonnoltansa lauhallainen
    Sekä päästi poika paran
    Wapahaksi valloillensa.
    Amphitryo ajatteli,
    Pelon potkassa polonen,
    Että tämä poika-puoli,
    Weitikka kovin väkevä,
    Tuota tehden turmeleisi
    Ehkä kerran koko kansan;
    Pani pojan paimeneksi
    Karjallensa kaitsiaksi.
    Jupiterin julma poika
    Oli kaunis katsannolta,
    Kuuttatoista korttelia
    Kantapäästä päälaelle.
    Hänen nuolensa nopeat,
    Keihäät, viskimet vireät,
    Sattui aivan aina siihen,
    Kuhun nuita nuijahutti.
    Weitikkamme vellivati,
    Paimenpojan pahkakuppi,
    Oli vähän laajan lainen,
    Syvä purtilo sisältä;
    Siihen sopi suurin sonni,
    Kerrassansa keitettynä,
    Maksoinensa, moukkuinensa,
    Leppinensä, lieminensä.
    Poika pisti partahansa,
    Lippoi liemen leukahansa
    Tähtehiä tekemättä,
    Jahka nälkä näpisteli.
    Painoi pullokin vähäisen,
    Pikarikin pikkuruisen,
    Koska tuossa tyhjänäkin
    Oli kahden kanneksia,
    Poika pisti pullollisen
    Lieppihinsä livauhtti,
    Jotta viina virtanansa
    Kerran kurkussa kurahti
    Eikä toki tarvinnunna
    Kahden käden kannatella
    Pikaria pivossansa
    Kukkurana kuljettaissa.

Herkules teiden haarassa.

    Weitikkammepa vetäysi
    Poies karjan kaitsennasta,
    Kulki yksin kummukoita,
    Lepiköitä leuhutteli,
    Arvellen ja aprikoien,
    Huolissansa huokaellen:
    "Minnekkähän minä mennen,
    Kunne kurja kulkenenki?"
    Tällöin tuli kaksi tietä,
    Kaksi naista kaunokaista,
    Toinen oli oiva tyttö,
    Toinen portto potkittava.
    Oiva tyttöpä oliki,
    Puhtahassa puvussansa,
    Kyllä kaunis kaikin puolin,
    Puhdasposkinen, punakka.
    Toinen lyllykkä lihava,
    Katsannoltansa kavala,
    Keikkelikse käydessänsä
    Harvoissa hamehissansa.
    Tämä juoksi tultuansa
    Heti luokse Herkuleksen,
    Surkutteli suloisesti,
    Wiekoitteli viekkahasti:
    "Kyllä Herkules havaitsen,
    Mitä mielesi tekevi,
    Tule tänne tälle tielle,
    Ota minut ohjaksesi;
    Minä vien sun vii'akosta,
    Korven keskestä kotihin,
    Ilman suuretta surutta,
    Paitsi mielettä pahatta;
    Annan sulle syötävätä,
    Mahamäärällä makeeta,
    Kannan mettä kannulliset,
    Mahalata maljalliset.
    Et sä tarvitse tapella
    Etkä sortua sodassa
    Asu aina huoletoinna
    Kaunihissa kaammarissa,
    Joss' on istuimet iloiset,
    Kiikkutuolit tuutivaiset
    Wuotehet viruaksesi,
    Kanssani kamutaksesi."
    Koska Herkules sen kuuli,
    Kysäsi hän kummastellen:
    "Kukas olet kumma nainen?
    Sano paikalla sukusi!"
    Nainen sanoi naurusuulla:
    "Minä olen Onnellisuus,
    Mutta minun moittiani
    Haukkuvat mua Himoksi."
    Toinen tyttö sanoi silloin,
    Tuonnempata tultuansa:
    "Kuunteleppas poika kulta,
    Mitä minäki sanelen;
    Minä tiedän tarkoillensa,
    Aivan alkaen alusta,
    Miten synnyit, kuten kasvoit,
    Kussa sittemmin kuleksit,
    Sekä mitkä luonnonlahjat
    Sinulle on siunattunna:
    Seuraa siis nyt Siveyttä,
    Aja Avua jälestä.
    Mut et sinä muuten tule
    Kumminkana kunniahan;
    Ellet tahdo työtä tehdä,
    Sotaretkillä samata.
    Jos sä tahdot Jumalalta,
    Anot ukolta apua;
    Antaa ukko armostansa,
    Kun sä häntä kunnioitat.
    Jos sä tahdot jonkun kanssa
    Tulla vahvaksi tutuksi;
    Auta häntä asiassa,
    Puolla joka pulakassa.
    Jos sä vaadit valtiolta
    Warsinaista varjelusta;
    Tee sä sille tienestiä,
    Palvele kun pahin orja.
    Jos sä mielit mainioksi
    Kansan kummeksittavaksi;
    Raivaa silloin rasitukset,
    Katko kansan paulat poikki.
    Jos sä tahdot tappelussa
    Woiton kanssa kuljeskella;
    Opi silloin ovelasti
    Sotatemput tekemähän.
    Waan jos vaadit virkeyttä,
    Ruumiillista ripeyttä;
    Totta taivuta tapasi,
    Totu työtä tekemähän."
    Mutta Himo sanoi siihen,
    Lausui tuohon tuolla lailla:
    "Kuulet sen nyt kultaiseni,
    ymmärrät hyvin hyvästi,
    Mitä tämä tarinoipi
    Loruaapi loppumatta.
    Kuinka ilo ihmisille
    Oisi vainen vaivaloista;
    Waan kun tulet turvihini,
    Kuljet mulla kumppalina,
    Niin on vainen virvoitusta
    Riemua ja rikkautta."
    Avu alkoi uudellensa,
    Sanoi vähä vihaisesti:
    "Etkös vainen valehtele,
    Kehu kehno nähtävästi;
    Sull' on suussasi simoa,
    Huulillasi hunajata,
    Mutta murha mielessäsi,
    Myrkky myötänsä muassa.
    Mulla taas on taitavia
    Ystäviä ympärillä,
    Joita minä johdattelen,
    Holhoan ja huvittelen.
    Minä rauhat rakentelen
    Waltakuntien välillä,
    Ajan vihan armattoman
    Sotamiesten sydämistä;
    Olen sitte omituisna
    Ystävyyden yhdysmiesnä,
    Rakentelen rakka'uden,
    Pysyväisimmän perustan.
    Minä katson mielelläni,
    Huvituksella havaitsen,
    Kuinka kaikki kumppalini
    Riemuitsevat rinnatusten.
    Uljahimmatkin urohot
    Käyvät aina tätä tietä;
    Seuraa sinäki Siveyttä,
    Kylläs tulet kunniahan."

Herkule'n ensimäiset työverot.

    Onni ohjeli urosta,
    Tempasi hyvälle tielle,
    Jota lähti juoksemahan
    Ihmisyydelle iloksi.
    Kotihin kerittyänsä,
    Tuttaviinsa tultuansa
    Kuuli Herkules sen kumman,
    Seikan semmoisen havaitsi,
    Että julma jalopeura
    Oli ottanut olonsa
    Kithäronin kunnahalle,
    Korkealle kukkulalle,
    Jonka vuoren vierustalla
    Amphitryo antoi käydä
    Karjojansa kaitsemassa,
    Sonniansa syöttämässä.
    Uros meni uhkaellen
    Killin kiljuvan kisahan,
    Woitti konnan voimallansa,
    Keihäällänsä kellahutti,
    Nylki nahan nuljahutti,
    Kääri taljan takiksensa,
    Kyhäilipä kypäriäi
    Jalopeuran lekaluista.
    Tuolta tieltä tultuansa
    Sattui Herkules sotahan
    Minyeläisten miesten kanssa,
    Jotka vaativat veroa.
    Mutta Minervapa auttoi
    Thebeläisiä nyt toki,
    Antoi sota-asehensa
    Herkule'lle heilutella;
    Mutta muilta kumppalilta,
    Herkuleksen hankkimilta,
    Puuttui vielä sotapuku,
    Keihäät, kilvet ja kypärit.
    Mitäs huoli huima kansa
    Tuosta nuoriso nureksi,
    Jos se sotisopansaki
    Sai nyt sattumaisiansa.
    Pojat pistihet pajahan,
    Theben temppelin sisähän,
    Saivat sieltä sapelia,
    Keihäitä ja kypäriä,
    Joita ennen esi-isät
    Ripustivat riippumahan
    Tultuansa tappelusta,
    Wihollisten voittelosta.
    Semmoisilla sotimilla,
    Wanhoilla varustimilla,
    Menivät ne metelihin,
    Kävelivät kähäkkähän.
    Kohta kaatui kuningaski
    Wihollisten väestöltä,
    Joka joutui turmiolle
    Tämän päivösen perästä.
    Mutta voitto maksoi markan
    Woittavienki väelle,
    Sillä Amphitryo sortui
    Tappelussa tanterelle.
    Tämän tappelun perästä
    Riensi uros rinnustellen
    Ottamaan Orkomenosta
    Sekä sitä polttamahan.
    Ihmiskunta ihmetteli
    Tuommoisia työveroja
    Sekä piti sankaria
    Korkeassa kunniassa.
    Theben kaupungin kuningas,
    Koko Kreikan kukka Kreon,
    Salli sievän tyttärensä
    Megaran nyt mennä hälle.
    Tämä pulska puolisopa
    Synnyttiki sankarille
    Herttaisia hedelmiä,
    Kolme poikaista koreeta.
    Koko kansakunta kantoi
    Wielä voitonruhtinalle
    Kupilliset kultiansa,
    Wadilliset vaskiansa.
    Jupiterin poika pääsi
    Kohta siihen kunniahan,
    Jotta jumalatkin hälle
    Lähettivät lahjojansa.
    Merkurius laittoi miekan,
    Antoi nuolia Apollo,
    Vulkanus toi nuoliviinen,
    Sotisopansa Minerva.

Herkules sotii väkituriloita vastaan.

    Siinä suuressa sodassa,
    Kapinassa kamalassa,
    Jossa jätit jäyräpäiset,
    Wäkiturilaat väkevät,
    Ryykäsivät ryöstämähän
    Olymposta omaksensa,
    Osotti hän oivalailla,
    Näytti silmin nähtävästi,
    Jotta hänki jumaloille
    Kantoi kerran kiitoksensa
    Lahjain lähettämisestä,
    Antimien annannasta.
    Woipa kuitenki kuroinen,
    Nälän kaima kaiveroinen,
    Mikä tuprakka nyt tuli
    Jättiläisten joukon kanssa.
    Nämä viisikymmenpäiset,
    Satakätiset soturit,
    Näyttivätkin näöksiltä,
    Korpikuusen kaltaisilta:
    Naamoiltansa naavaisilta,
    Tukiltansa turrukoilta,
    Hartioilla heiluvilta
    Hapsiltansa harrukoilta.
    Heillä oli hivuksina
    Sekä partoina pahoilla
    Käärmehien kärryköitä,
    Kyitä kyllin kiiluvia,
    Siihen vielä säärivarret
    Sekä polvet pohkehetkin
    Kaikki lohikäärmehien
    Purstopuolista kudotut.
    Tämä kansa kauhistava,
    Julma jättiläisten joukko,
    Syntyi Uranus ukolle
    Muinoin Manalan akasta.
    Mutta Manalanpa akka
    Sattui siitä suuttumahan
    Jumalien joukkiolle
    Tahi taivahan väelle,
    Että uusi ilman ukko,
    Tahi Jupiter jumala,
    Otti vallan veljiltänsä
    Tuolla Tuonelan talossa,
    Joka olikin Olympos,
    Tahikka se vuoritalo,
    Johon jumalat jo ennen
    Ottivat olostansa.
    Siitä syystä ajoi akka
    Poikaparven kostamahan
    Tuonne Tuonelan tuvalle,
    Korkealle kukkulalle.
    Nyt ne jätit jäyräpäiset,
    Hiiden turjakkeet, tulivat
    Rynnäköllä ryöstämähän
    Tuota Tuonelan taloa.
    Tuli tuska Tuonelahan,
    Tuho Tuonelan tupahan,
    Sillä Orakeli sanoi
    Eiltäkäsin ennustaen:
    "Kun ei liene kuolevaista,
    Miestä maalla syntynyttä,
    Matkassanne metelissä,
    Niin on toivo toitualla."
    Mutta silloin seisoi suoja
    Herkules jo heidän luona
    Jousinensa, jänsinensä,
    Nuolinensa, nuijinensa.
    Kohta kaikki kynttäkantta,
    Jopa joka jumalainen,
    Tuolta Tuonelan tuvasta
    Hiiden kimppuhan hitisti.
    Siitä syttyi suurin sota,
    Pahin pauhina paneutui,
    Kuin on kuultu kuuna pänä,
    Kuuna kullan valkeana.
    Luonto nousi nujakkahan,
    Wuoret vieryivät vilisten,
    Päivä ei pääsnyt paistamahan
    Eikä kuu kumottamahan.
    Jättiläiset jäyräpäiset,
    Wiholliset, viskelivät
    Koko vuoren kappaleilla
    Aivan koppi kohdastansa.
    Herkules ei häpsähtänyt
    Eikä pötkinyt pakohan,
    Waikka vihollisten silmät
    Kiiluivat kun kissan päässä,
    Mutta nauroi muutamille
    Kumppalillensa kuhotti:
    "Kappas noita kiiluvivia,
    Mitä nuill' on nuolillemme."
    Silloin nuolia sirisi
    Jättiläisten jänttyröihin
    Sekä siihen monta muuta
    Kolahusta korvuksille.
    Kumman kansan kauhistavin
    Typhon niminenki tursas
    Kaatui tässä kahakassa
    Kumppaliensa keralla.

Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.

    Itse Jupiter isänsä,
    Tahi taatto taivahinen,
    Sääti sitte Herkuleksen
    Eurystheyksen palveluhun;
    Sillä Orakeli sanoi
    Siten Delphin temppelistä,
    Että Herkules ei ennen
    Taida tulla Tuonelahan,
    Kuin hän saisi kymmenkunnan
    Uro-työtä tehneheksi,
    Joita Jupiter nyt pani
    Eurystheyksen teettämähän.
    Siitä Herkules nyt huoli,
    Siitä suuresti sureksi,
    Niin että hän hullutteli,
    Riehui raukka riivattuna.
    Taudin kourissa kovissa,
    Hulluna humutessansa,
    Ampui hän nopein nuolin
    Omat lapsensa lävitse
    Siinä luulossa lujassa,
    Aivan siinä aatoksessa,
    Että vekaransa vielä
    Tähti jätin jänttyröitä.
    Mutta kun hän kumminki jo,
    Monen mylläkän perästä,
    Tuli taase tolkkuhunsa
    Hourauksensa hoijakasta;
    Niin hän katui katkerasti,
    Mitä hän oli humunnut,
    Tunnotoinna tuprutessa,
    Mieletöinnä myrytessä.
    Aika alkoi lievitellä
    Tätä sankarin surua
    Sekä saattoi hälle vielä
    Urhoollisen, uuden mielen.
    Wiho viimein päätti uros
    Taivon taattoa totella
    Sekä käydä kepotteli
    Eurystheystä etsimähän.
    Tämä kuuluisa kuningas,
    Mykenestä muinaisesta,
    Oli kuullut, kuinka paljon
    Kansa kiitti Herkulesta.
    Siitä syystä pelkäsi hän,
    Että Herkules häneltä
    Wielä kerran voisi viedä
    Waikka koko valtakunnan;
    Sillä sankarimme oli
    Hälle liki heimolainen,
    Jonka kuuluisuutta hän jo
    Kaiken ikänsä kadehti.
    Saatuansa sankarimme
    Kerran palkka-pojaksensa
    Tointoi Enrystheys nyt toki
    Saavansa sen sorretuksi.
    Tämä ilkeä isäntä
    Hääti kohta Herkulesta
    Kahakoihin kauheoihin,
    Metsän petojen pelihin.
    Mutta niistä melskehistä
    Tuli Herkules takasi
    Aina kahta kuulumpana,
    Woiton virttä veisaellen.
    Kaikki kansat, kaikki kielet,
    Kuuluttivat kummastellen,
    Kuinka Herkules hyvästi
    Täytti nämä uro-työnsä.

Ensimmäinen uro-työ.

    Metsän kauhea kuningas,
    Hyvin julma jalopeura,
    Asuskenteli ahoilla,
    Liehakoitsi laitumilla,
    Jott'ei neiet Nemeassa
    Eikä paimen-pojatkana
    Tämän pahan pedon tautta
    Käyneet karjan kaitsennassa.
    Kuningas käski Herkuleksen
    Tappamahan tämän pedon
    Sekä merkiksi mukamas
    Tuoda taljan tullessansa.
    Uros teki uuden nuijan
    Jalopeuran päätä vasten
    Korpikuusen korrukasta,
    Jonka repi juuriltansa.
    Wuoli vielä veitsellänsä,
    Tammen juuresta jukerti,
    Wiinellisen vasamoita,
    Nuolia koko koteron.
    Pitkä pönttö jutketuinen,
    Nuoliviini niskoillansa
    Sekä kurikka kädessä,
    Jousi jäykkä kainalossa,
    Meni Herkules metälle
    Otustansa ottamahan
    Ihan ipo itseksensä,
    Aivan kenenkään avutta.
    Päästyänsä niille paikoin,
    Niille synkille saloille,
    Josta pedon pesäpaikan
    Luuli kohta löytävänsä,
    Katseli hän kuikistellen
    Aivan yltä-ympäritse,
    Ettei leijona lymystä
    Hyppäisi havaitsematta.
    Päiväkauden kokonansa
    Uurti uros tällä lailla,
    Waan ei löytänyt lymyä,
    Jossa otus oisi ollut.
    Päivä alkoi jo pimitä,
    Metsä muuttui mustemmaksi,
    Metsämiehen mylhästäissä,
    Kummukaissa kuhjastaissa.
    Wiho viimein keksi uros,
    Hämärässäkin havaitsi,
    Kuinka julma jalopeura
    Kinttutietä kitvotteli
    Pahateosta palanneena,
    Luolahansa luitivana,
    Weri suuna, veri päänä,
    Wielä veriharjanakin.
    Uros poikkesi uralta,
    Pistihempä piilompahan,
    Pienen pajupehkon taakse
    Otustansa outtamahan.
    Otti jousen ovelasti,
    Kainalostansa kavalti,
    Jännittipä jäykän jousen
    Wikkelästi vireellensä;
    Otti sitte olaltansa
    Nuoliviinestä vasaman,
    Jonka juonelle asetti
    Walmihiksi jo varuille.
    Tätä tässä toimittaissa
    Tuli leijona likemmä,
    Jotta Herkules jo saattoi
    Lau'asta sen lapaluuhun.
    Mutta mitäs siitä lähti,
    Jos hän järähyttelikin,
    Koska nuolet kimposivat
    Niin kuin kivestä takasi.
    Jalopeura pöyhistihen
    Kiivahasti kiljuvana,
    Harja pystöhön pemahti,
    Selkä kääntyi köykyrälle.
    Kiljuen ja kilmuellen,
    Hirmu hammasta hioen,
    Piitti peto pehkon taakse
    Herkulesta tappamahan.
    Mutta Herkules mutasi
    Kurikalla kauhealla
    Pedon pahan penkerelle,
    Tainnuksihin tanterelle.
    Jätti poies jäykän jousen,
    Nuoliviinen maljassakin,
    Ettei häntä tässä työssä
    Liiat painot painelisi;
    Kierti sitte sievimmiten,
    Kaarratellen, kaulan luokse,
    Kännähtipä käsin kiini
    Kurkkua kuristamahan.
    Siten lähti leijonalta
    Henki hangelle hyvästi
    Eikä tullunna takasi
    Sinä ilmoisna ikänä.
    Nyt oil nahka nyljettävä,
    Weitsen kanssa vedettävä,
    Waan ei puukko pystynynnä
    Tahkoomatta taljan alle.
    Mutta viisas veitikkamme
    Keksi kohta kelpo keinon;
    Otti kynnet otukselta
    Nylki niillä niin kuin herra.
    Nakkais nahan niskoillensa
    Woiton merkiksi mukamas
    Sekä piti sittämöiten
    Tämän taljan takkinansa.

Toinen uro-työ.

    Herkules hävitti sitte
    Jolas kumppalinsa kanssa
    Hyvin snuren summattoman
    Lernan lohikäärmehenki,
    Joka metsässä maleksi
    Kaiken kansan kauhistusna,
    Sillä se oli suurin surma
    Lernalaisten laitumilla.
    Sille mustalle mörölle
    Yleni yheksän päätä,
    Joka päähän pörhö korvat
    Sekä suuret suut ja silmät.
    Mutta Herkules hitisti
    Sotavaunuilla somilla
    Tämän pedon tienoille,
    Lernalaisten laitumille;
    Keksi kohta kummituksen
    Wuoren rotkossa viruvan
    Sekä silloin seisahutti
    Älehetkin äytärinsä.
    Otti kurikan käteensä,
    Nuoliviinen niskoillensa,
    Alkoi astua kololle,
    Kussa käärme kääntelihen.
    Päästyänsä luolan luokse
    Alkoi uros uuvutella
    Lohikäärmettä lymyhyn
    Nuijapäillä nuolillansa.
    Mutta musta mörkö pötki
    Piilopaikasta pakohon
    Aivan ampujan etehen
    Joka suullansa suhisten.
    Weitikkamme vetäsi nyt
    Tapparansa tupestansa
    Sekä lipsi liukkahasti
    Pedon päitä penkereelle.
    Mutta kusta miekan terä
    Oli kaulat katkonunna,
    Siihen kasvoi kaksi päätä,
    Kaksi kauloa yleni.
    Uros hakkasi uhalla
    Mörön päitä miekallansa,
    Mutta kyllä tätä työtä
    Koitui kahta kauheammin.
    Urohomme uupumatoin
    Keksi kohta kumman keinon,
    Joka oli oivallinen
    Tässä pulassa pahassa.
    Käski kuskin, kumppalinsa
    Jolan, Iphikle'n pojan,
    Tulisena tuikkavalla
    Kekäleellä korvennella
    Paikalla ne pahat paikat,
    Joista kaulat katkoi poikkoi
    Tältä mustalta möröltä,
    Pööltä pahan näköiseltä.
    Tämä keino, kelpo neuvo,
    Auttoi aivanki hyvästi
    Päitä ei kaksin kasvanunna
    Eikä edes yksinkänä.
    Keskimäistä päätä kesti
    Uljahimmanki urohon
    Miekan terällä mitellä,
    Kaputella kalvallaki;
    Sillä kyllähän se sieti
    Kaikellaiset kamahukset,
    Koska koko käärme oli
    Kuolettamatoin katala.
    Herkules ei toki heitä
    Käärmettä nyt käsistänsä
    Kovin kiukuisna kululle,
    Laitumille liehumahan;
    Mutta painoi pedon päätä
    Wasten maata manteretta
    Sekä katsoi, kuinka vielä
    Weri juosta jollotteli;
    Weti sitte viinestänsä,
    Koppoi nuoli kontistansa,
    Kaikki nuolet nuijapäiset,
    Warmat sulitnt vasamat;
    Ryvetti ne ryömisiksi,
    Myrkkyisiksi mehuisiksi,
    Pedon peivelin veressä,
    Lohikäärmeen kähyssä.
    Näitä myrkkymehuisia,
    Nnijapäitä nuoliansa
    Oli sankarilla sitte
    Aivan aina matkassansa.
    Uros käski kumppalinsa
    Iphikle'n pojan Jola'n
    Kaivamahan kummukkohon
    Silloin hyvin syvän haudan,
    Johon pedon pötkähytti,
    Mörön mustan mötkähytti,
    Kantoi kauheita kiviä,
    Ison raunion ranasi,
    Pani haudan partahalle,
    Reunalle revityn reijän
    Siitä kuoppahan sysäsi,
    Wähitellen vieretteli,
    Suuret paadet summattomat,
    Raskahimmat rauniosta,
    Kiviröykkiön kylestä,
    Liuskapaikan liepehestä.

Kolmas uro-tyä.

    Silloin eli emähirvi,
    Kerynitis nimeltänsä,
    Arkadian mäki-mailla,
    Kunnahilla, kukkuloilla.
    Tämä hirvi hienokarva
    Eleskeli enimmiten
    Suuren vuoren vierustalla,
    Mänalos mäen sivulle.
    Sillä oli suuret sarvet,
    Kultaringillä kudotut,
    Sekä sorkatki soreat,
    Wallan vaskesta valetut.
    Diana ei ennen toki
    Hirveä hävittänynnä,
    Sillä se oli hänestä
    Kovin kaunis kuolemahan.
    Tämän hirven hiihtäminen,
    Elävänä noutaminen,
    Heitettihin Herkule'lle
    Isännältä ilkeältä.
    Waikka tämä vasikainen,
    Tämä hieho hienokarva,
    Oli liukas liikennöltä,
    Kavioiltansa kepeä,
    Jotta sitä juoksemalla
    Hyväkänä hitistäjä
    Saanut ilmoisna ikänä
    Köysin kiini kytkettääksi;
    Ajoi uros uupumatta
    Tätä hirveä hitisti,
    Wuosikauden kokonansa
    Pitkin maita piirrätellen;
    Sai sen viimeinki vikahan
    Nopealla nuolellansa,
    Josta raukka rampiutui
    Eikä päässynnä pakohon.
    Siten sai nyt sankarimme
    Uuvuttamalla uhalla
    Hillimättömänki hirven,
    Waski-sorkkaisen vasikan.

Neljäs uro-työ.

    Kuningaspa käski sitte
    Herkulesta hetimiten
    Menemähän metsätöitä
    Uudellensa uurtamahan:
    Ajamahan ansahansa,
    Panemahan paulohinsa
    Metsäsian melletyistä
    Erymanthus vuoren eistä;
    Sillä tämä sika teki
    Wäijyissänsä vuoren päällä
    Kurjammoista kukistusta,
    Sangen suurta surkeutta.
    Uros meni uinakasti
    Metsäsian metelihin,
    Puki sille päitset päähän,
    Kaulakahlehet sitasi,
    Rautariimuista rumista,
    Waskivitjoista kovista,
    Joilla sonnusti somasti
    Pahan porsahansa kärsän.
    Kuljetti nyt kuninkaalle,
    Talutteli taitavasti,
    Suuren sian summattoman,
    Katseltavaksi katalan.
    Koska kuningaski kurja
    Keksi kerran sian silmät,
    Niin hän meni niskoillensa
    Takaperin tanhualle;
    Mutta keksi kohta kurja
    Keitto kattilan kedolla,
    Maljan mainion avaran,
    Wadin vaskesta valetun;
    Siihen hyppäsi sisähän,
    Maljan pohjahan pakohon,
    Kyykistihi kyykyllensä,
    Hyvin hyypynyisillänsä.

Wiides nro-tyä.

    Eräs karjakas kuningas,
    Ahne Augias, eleli
    Ennen Elis kaupungissa
    Kreikan vanhan vallan alla.
    Hänellä oli ololta
    Ravittuja raavahia,
    Lypsylehmät lihavia
    Kaikki härät kaunihia.
    Niistä koitui koko karja,
    Paisui paimenten avulla,
    Nautalauma ja lavea,
    Koko kolmi tuhansinen.
    Karjakkaalla kuninkaalla
    Oli läävän lätykkätä,
    Jossa koko karja seisoi
    Joka päivä joutilasna;
    Sekä sonnit sorkkinensa,
    Härät kaikki häntinensä,
    Että muut elätti mullit,
    Lehmät lama lautaisetki.
    Kolmekymmentä keseä
    Tahi talvea paremmin
    Seisoi talli tanterella,
    Lahoi läävä luomatoinna.
    Nautojen navetta lanta,
    Sonnien sakea sonta,
    Koitui kovin korkealle,
    Kasvoi kattojen tasalle.
    Eurystheys nyt esitteli
    Herkulesta herjaellen,
    Että Herkules sen loisi
    Yhen päivän päätyessä.
    Herkulespa meni heti
    Aivan Augia'n etehen
    Sekä sanoi saattavansa
    Luoda läävän päivyessä.
    Kuningas katselee kauvan
    Ulkolaista uskotellen,
    Itseksensä ihmetellen,
    Arvellen ja aprikoien:
    "Kuinkahan tuo kaunokainen
    Ottaisi nyt orjan työtä,
    Tahikka hän tahtoneeki
    Saada suurta palkintoa;
    Waan ei tuo nyt tuosta saane
    Kovin suuria kokoja,
    Sillä se ei taida tulla
    Täysin määrin täytetyksi."
    Sanoi sitte suorastansa
    Korvin kuullen Herkuleksen:
    "Kuuleppas nyt kaunokainen,
    Uros uljas ulkolainen!
    Jos sä päivyessä saatat
    Luoda lannan läävästäni,
    Niin mä annan sulle siitä
    Kymmenekset karjastani."
    Herkulespa loi nyt läävän
    Lätykäisen lapiotta
    Päivyessä puhtahaksi
    Sillä keinoin kepeästi,
    Kuin hän sulki suuren virran
    Alpheuksen aijaksilla,
    Johti juovan juoksemahan
    Läävän likeisen lävitse,
    Josta joki juoksevainen,
    Wirran vesi vieryväinen,
    Pesi kaiken pahan siivon
    Joutuisasti juovahansa.
    Mutta koska nyt kuningas
    Augias ei aikonunna
    Raavaan jakohon ruveta
    Kera Herkule'n hyvällä;
    Niimpä Herkules hotaisi
    Palkastansa pettäväisen
    Kuninkahan kuoliaksi
    Korvatällillä kovalla.

Kuudes uro-työ.

    Arkadiassa asusti
    Riettalinnun ryökäleitä,
    Kaikki kurjen kokosta,
    Mutta kyllin kauheita.
    Niillä oli olopaikka
    Stymphalos lammin liepehillä,
    Jossa ne jo joka päivä
    Tuottivat tuhat tuhoa
    Rautaisilla siivillänsä,
    Kynsillänsä, kynillänsä,
    Suurilla teräs-sulilla,
    Teräs-nokan nuokkuroilla.
    Nämä raadot rasittivat,
    Hävittivät hirveästi,
    Sekä maalla matavia
    Että ilman eläviä,
    Sillä niiden rauta-sulat,
    Teräs-kärkiset terävät,
    Kiitivät kun noijan nuolet,
    Tulisesti tuijottivat,
    Putosivat päätä kohti,
    Ajajoiden aivohinki,
    Tahi silmiä tavaten
    Sutkahtivat sydämehen.
    Nepä lemmot lentelivät
    Parvissa pahan teossa
    Sekä syödä rohmusivat
    Kaikki ruoat kulkkuhunsa,
    Siihen sitte syötyänsä
    Pilasivat joka paikan,
    Jotta niiden jälki sitte
    Haisi hyvin happamelta.
    Nämä närkästyttäväiset
    Rietalinnut, liehuvaiset,
    Ajoi uros ulkomaille,
    Karkotteli kaukaisille,
    Walu vaskesta tehyillä,
    Kovin kummilla koneilla,
    Päristimillä pahoilla,
    Rämisevillä rätyillä,
    Jotka antoi jumalatar,
    Wiisa'uden vallitsija,
    Minerva sotien suoja,
    Pallas kutsuttu paremmin.

Seitsemäs uro-työ.

    Minos kuuluisa kuningas,
    Kreikan saaren vanha valta,
    Ryösti juhdan jumalalta
    Poseidonilta polonen,
    Josta syystä sonni suuttui,
    Härkä raivohan rupesi,
    Wimmattuna veen emolta,
    Neptnuuksen noijuttua.
    Tämä härkä hillimätöin,
    Suulta tulta suitsuava,
    Poltti kaupungit poroksi,
    Kyläkunnat kypeniksi,
    Hirsimetsät hiiliköiksi,
    Sydämmaitakin sysille
    Wiinapuut ja elinpaikat
    Kaikki mustalle murulle.
    Uros lähti murtamahan,
    Laivallansa laskemahan,
    Selän saarehen sotahan,
    Härän heittiön hakuhan.
    Meren poikki päästyänsä,
    Saaren maalle saatuansa,
    Keksi Herknles kedolla
    Kummituksen kulkemassa,
    Jonka turpa tulta tunki
    Sekä sieramet savua,
    Niskat nurin, silmät samoin,
    Kynnet kyntivät vakoja.
    Uros ryyhtyi rynnäköllä
    Käsin kiini keppelästi
    Mörköhän mörisevähän,
    Julman juhdan juntturahan.
    Piti sitte kun pihillä
    Kiini kourilla kovilla
    Härän häijyn sarviloista,
    Sonnin sotakeihäksistä.
    Weitikkamme venytti nyt,
    Jälessänsä jänttyröitti,
    Mullin mustan, muljasilmän,
    Tuliturvan, tuhkivaisen,
    Laviahan laivahansa
    Purren putketuisehensa,
    Kytki kiini kytkyellä,
    Waski vitjoilla vatusti,
    Laivan lankku lattialle,
    Silitetylle sialle;
    Pani puista paksut parret
    Seinät seivästi sivulle,
    Sillä jos se siitä pääsi
    Laajemmalta liehumahan,
    Oman valtansa varassa
    Pitkin purtta piirtämähän,
    Niin se puski purjemiehet,
    Laivan laskiat, lakohon,
    Nurin nurkkahan nutisti,
    Kolmin kerroin kontallensa.
    Oisikohan se jo siitä
    Lakastunut liehumasta,
    Jos jo laittoi laivamiehet
    Menemähän manalahan?
    Wielä vähä veikkoseni,
    Lukiani, laulajani!
    Wai se siitä ilostuisi,
    Herkieisi heilumasta.
    Nyt se puita puskemahan,
    Mastojakin murtamahan,
    Puski purren perän puhki,
    Laski läpi laivan laijat,
    Tuohoi tulta turvastansa,
    Sieramistansa savua,
    Sekä poltti purtensa ja
    Kytkyensä kypeniksi.
    Tuolla lailla oisi tullut
    Meren aavan aaltoloilla
    Kokko kauhean kamala,
    Nuotta nuotion veroinen.
    Mutta nyt se musta mulli,
    Tuli turpainen vasikka,
    Pantihinki partehensa
    Paksuhin perustimihin.
    Siinä tuli tämä suuri
    Saaren härkä, hävittävä,
    Kreitan maalta Kreikan maalle,
    Eurystheyksen edustalle.

Kahdeksas uro-työ.

    Muinaisessa Thrakeiassa
    Eli ennen Diomedes,
    Kovin kopea kuningas
    Bistonien päälikkönä.
    Hänellä oli hepoja,
    Tammoja tavattomia,
    Jotka rauta raksissansa
    Söivät väski soimistansa.
    Nämä äytärit älehet,
    Hillimättömät hevoiset,
    Söivät vierasten lihoa,
    Miesten muka muukalaisten,
    Joita kuningas kukisti
    Tavattomasti tapatti,
    Koko valtakunnastansa
    Aina armon antamatta.
    Eurystheys pakotti ensin
    Ilman ilkeyksissänsä
    Herkulesta hakemahan
    Niitä hepoja hänelle.
    Kun kuningas Diomedes
    Käski käskyläisiänsä
    Heittämähän Herkulesta
    Hepojansa herkutella;
    Niinpä Herkules näpisti
    Kuningasta korvuksista
    Sekä viskasi vihalla
    Aivan koppikohdastansa
    Tämän kuulun kukistajan,
    Muukalaisten murhamiehen
    Ruman ruumen-ruuhen alle
    Syöttilästen syötäväksi.
    Weipä sitte veiterästi,
    Talutteli taitavasti,
    Nämä hirveät hevoiset
    Mykenähän muassansa.

Yhdeksäs uro-työ.

    Wähän Asian ahoilla,
    Pontus maalla mainiolla
    Eli eräs neitokansa
    Amatsonit nimeltänsä.
    Niillä oli omituinen
    Warsinainen valtionsa;
    Siinä sitte Hippolyta
    Kansan kuninkaattarena.
    Nämä neiet nännittömät,
    Rintapuolta puuttuvaiset,
    Ampuivatkin ankarasti,
    Haavoittivat hirveästi,
    Kiireesti kiitäessä,
    Nuijapäillä nuolillansa
    Wihollisensa vikohin,
    Kutistajansa kumohon.
    Näiden neitojen neroa,
    Tyttärien työveroa,
    Mainitahan maailmassa
    Iankaiken ihmetellen;
    Kun ne kulta kunnahansa,
    Metisimmät mättähänsä,
    Kaiken kauneimmat korunsa,
    Rakkauden rakentajat,
    Rintapuolensa repivät
    Poies polttivat pakotta
    Siitä syystä, kun ne kakut,
    Wehnäleivät vereltänsä,
    Tullut tielle ampuessa,
    Sotaretkillä soluivat
    Piilipyssyn ponnen päähän
    Jousen jänttä jännittäissä.
    Kuninkaattaren kupeella,
    Hippolytan hamehella,
    Riippui miekka ristikahva,
    Keihäs kultainen kekotti
    Kulta kahlekantimella,
    Wiilekkeellä, vyölle vyötty,
    Jonka sodan suoja kerran
    Laittoi lahjaksi hänelle.
    Tätä kultakannatinta,
    Päärlykäistä perustinta,
    Oli Herkules hakija
    Uros tuoja ulkomaalta.
    Hänpä kutsui kaikki koolle,
    Jotka tahtoivat tapella,
    Lähti sitte laivallansa
    Meriä myöten menemähän.
    Pääsi viimein tiensä päähän,
    Monen melskeen perästä,
    Termodonin tienoille,
    Ison virran vierymille,
    Jossa Amatsonit asui
    Themiskyran kaupungissa,
    Kussa Hippolyta häntä
    Wastaan otti vierahana.
    Herkule'npa hyvä puhe
    Sekä kaunis katsantokin
    Täyttivät tämän sydämen
    Suloisella suosiolla.
    Uros haastavi hänelle
    Kohta kielellä kepeellä,
    Kuka häntä tänne hääti
    Sekä mitä mieli saada.
    Hippolyta hyvä impi,
    Kukoistava kuninkaatar,
    Aikoi heti antamahan
    Kultakahlekantimensa.
    Saip' on siitä saattamahan
    Sankaria satamahan
    Sekä sanoi suloisesti
    Säysällä sävelillä:
    "Kyll' on kulta kantimeni
    Rakas minun mielestäni,
    Sillä minä sain sen muinoin
    Sodan suojan suosiosta;
    Mutta sinä uros uljas
    Out kun oma kulta mulle,
    Siis mä kannan kantimeni.
    Aivan laivahasi asti;
    Ota sitte omakseni,
    Pane vaikka pantiohon,
    Mutta muista minuaki,
    Koskas tulet kotihisi."
    Tuolla lailla lausui neiti,
    Kuninkaatar kaunis impi,
    Herkule'n hyvän keralla
    Rantotietä tepotellen.
    Mutta silloin sattui seikka,
    Este ennätti etehen,
    Joka velloi vellivadin,
    Perin pohjin pengosteli.
    Amatsonit arvelivat
    Sekä luulivat lujasti
    Herkulesta heittiöksi,
    Ryöstäväksi ryökäleeksi,
    Joka heiltä Hippolytan
    Weisi viekottelemalla,
    Koska se nyt kuiskutteli
    Tuolla tavoin tämän kanssa.
    Noapa nostivat napinan,
    Sodan suuren summattoman,
    Muukalaista mokomata
    Muokataksensa mukamas.
    Koko neitokansakunnan
    Halvemmat ja heikot neiet,
    Sotivat nyt sankarimme
    Matkakumppalien kanssa,
    Mutta muut jalommat neiet
    Wapasukuiset, valitut,
    Kokivat nyt nuollillansa
    Urostamme uuvutella.
    Tämä tappoi jo tusinan
    Niitä neitoja, nitisti,
    Mutta kun jo kolmastoista,
    Melanippe nimeltänsä,
    Tuli hänen huomahansa,
    Tahi valtansa varahan,
    Niin ne toiset neiet pötki
    Pelon potkassa pakohon.
    Melanippe oli muka
    Koko parvesta parahin,
    Kun se oli sotajoukon
    Jousiniekka johdattaja.
    Hippolyta heitti silloin
    Kultakahlekantimensa,
    Mutta tahtoi Melanipen
    Tätä vastahan takasi.
    Siten sai nyt sankarimme
    Kultakahlekannattimen,
    Jonka kantoi omin käsin
    Aivan laivahansa asti.
    Silloin seilit auvottihin,
    Purjennuorat purettihin,
    Laiva lähti luistamahan
    Tuulen käsissä tutisten.
    Herkulespa päästi vielä
    Tällä tiellä tullessansa
    Laumedonin tyttärenki
    Waivapaikasta pahasta.
    Tämä tyttö Hesione
    Riippui raukka rautasella
    Kalliohan kytkettynä
    Meren mörön syötäväksi.
    Meren mörkö, musta murri,
    Konna kauhean kamala,
    Kohosi nyt neljänkontan,
    Ryömi ruma rannikolle.
    Mutta kun sen kummituksen
    Leukaluut jo levisivät,
    Niin että se oli aivan
    Neittä nielemäisillänsä;
    Niinpä sankari sujahti
    Pedon peivelin kitahan
    Sekä särki sisälmykset
    Puukollansa, perkosteli.
    Tuli toki takasiki
    Woiton virttä veisaellen,
    Waikka joka henki hänen
    Luuli sinne sortuanki.
    Kun ei Laomedon laita
    Luvattuja lahjojansa,
    Niinpä uros uhkaeli:
    "Muista murrin syntymistä!"
    Laski siitä laivallansa,
    Koitui kotirannallensa
    Sekä kantoi kuninkaalle
    Hankkimansa hankkiluksen.