Kymmenes uro-työ.
Ennen oli Erythia,
Saari suuri Spaniassa;
Siinä eli eräs jätti,
Euryones kolmipäinen.
Hällä oli hyvin paljon
Karjoja ja kaunihia,
Joita toinen jättiläinen,
Paimenpoika, paimenteli
Kaksipäisen koiran kanssa,
Haukun harmahan keralla,
Jolla juuttahalla oli,
Kahdet silmät, kahdet korvat.
Eurystheyksen teki mieli,
Syttyi himo sydämessä,
Saada Geryonein karjat
Itsellensä ilmaiseksi.
Hänpä hääti Herkulesta,
Palkkalaistansa pakotti,
Lähtemähän länsimaalle
Näiden härkien hakuhan.
Herkulesp' on hetimiten
Länsimaalle lähtemässä,
Haminassa haahdessansa,
Satamassa soutamassa.
Tällöin tuli tuuliainen
Iästä iso vihuri,
Joka puita pemisteli,
Muutti meren myrskyiseksi.
Mutta tämä tuulen puuska
Puhui seilit pullukalle,
Laittoi laivan lentämähän,
Länttä kohti luistamahan.
Waan ei tätä viuhakkata
Kovin kauvan kestänynnä,
Sillä iso itätuuli
Kääntyi perin pohjaiseksi.
Tämä tuulen tuppurainen
Työnti laivan toitualle
Sekä saattoi sankarimme
Erämaalle Libyassa.
Täällä asui Anttäus jätti,
Joka tuli taisteluhun,
Mutta sankarimme sorti
Tämän konnan kourimalla.
Monen melskehen perästä
Sekä mailla ja merillä
Souti uros simpukalla
Sotasaaren rantaselle.
Siitä hyppäs' sankarimme
Herkules nyt hietikolle,
Jossa jätti juuri juotti
Kaunokaista karjaansa.
Tuossa tuprukka tulevi,
Koituvi kuvan kapina,
Sillä paimenpoika aikoi
Herkulesta hirttämähän.
Mutta uros ulkolainen,
Pikku veitikka verevä,
Antoi jätin jänttyrälle
Heti kohta korvatällin
Jättiläisen juonet loppui
Kohta aivan kokonansa,
Sillä kuusinen kurikka
Teki tällöinki tuhoa.
Konna kaatui kahakassa
Kehuvine kielinensä
Sekä konnan kumma koira
Hirmuisine hampainensa.
Lehmät juosta leppasivat,
Härkälaumat laukkasivat,
Menemässä jo merille
Silloin sankarimme kanssa;
Koska Geryones keksi
Miehen muka muukalaisen
Karjojansa kaitsemassa,
Nautojansa näpsimässä.
Kolmet silmät, kolmet korvat,
Kolme suuta kauheata,
Kolmet kädet, kolmet jalat,
Kolme koko ruumistaki
Oli tällä jättiläällä,
Kauhealla kolmipäällä,
Joka juoksi nyt jälestä
Sekä kiljui kiivahasti,
Tahtoi tulla tukkapäähän,
Käydä kiini kääpiöhön,
Kuusin käsin kourimahan
Kerin kauloa katalan.
Mutta Herkulespa mutki
Kurikalla kauhealla
Geryonen kolmipäisen
Leukaluihin lujimpihin.
Leukaluista lähti lihat,
Palat poskista putosi,
Kamalanki konnan korvat
Soivat tilliä somasti
Sekä siihen silmät suuret
Iskivät kun ilmi tulta,
Halliparran hampahatki
Kuuntelivat kulkkulaissa.
Kohta kaatui konnamainen,
Mötkähti mokoma mörkö,
Ruma ruoja rymäkällä,
Pahulainen pauhinalla,
Jotta vuoret vapisivat,
Tunturitki tutisivat,
Korvet kaukana kolisi,
Laaksot luona laulelivat.
Siihen jäi nyt jättiläinen,
Kumma konna kuollehena,
Syöpäläisten syötäväksi,
Manteren makumujuksi.
Uros uljas ulkolainen,
Wanha veitikka väkevä,
Silpoi sitte sulallansa,
Taittoi tapparan terällä,
Lepän lyhkäisen lehosta,
Koivu kepin kummukosta
Pitkän pajuisen potukan,
Hoikan haapaisen hotakan,
Joilla alkavi ajella,
Johdatella joutuisasti,
Lihavata laumoansa,
Kaunokaista karjoansa,
Läpi maiden mainioiden,
Wastaisia vuoriteitä,
Aina Alpien ylitse,
Sekä vielä virtojenki
Italian ihanaisen
Pitkän niemekkeen nenähän,
Jossa asui jättiläinen
Kakus niminen kamotti.
Kakus katsoi kalliolta,
Pilkisteli piilostansa,
Kuinka Herkules nyt heitti
Lehmilaumansa levolle
Paimen pojatta pahatta,
Ihan ilman kaitsiatta,
Sekä nukkui nurmikolle
Syrjällensä syötyänsä.
Kakus kulki kalliolta,
Hiipsi hiisi hiljallensa,
Warpaillansa varoitellen
Liki lehmileteriä;
Otti sitte ovelasti,
Weipä ruoja viekkahasti,
Koko karjasta koreimmat,
Rasvaisimmat raavahista;
Härät hännistä venytti,
Takaperin talutteli,
Louhiluolansa lomahan,
Wuoren rinta rotkohonsa;
Sulki suurella kivellä,
Kalliolla kauhealla,
Luojan luoman laajan luukun,
Aukun aavalta avaran.
Herkules ei hädistänsä,
Lihavista lehmistänsä,
Tiennyt tarkkoa tiliä,
Saanut selveä lukua;
Mutta alkoi jo ajella,
Juohatella juhtiansa,
Levänneitä lehmiänsä,
Ravituita raavaitansa,
Kun hän kuuli ammumisen,
Wuoren rotkosta volinan,
Näki härkänsä häkissä
Kivi kirkon lukkarina,
Kakus kakotti katolla,
Wuoren reunalla vokotti,
Tunki tulta turvastansa,
Sieramistansa savua.
Herkules ei häpsähtänyt,
Säikähtänyt, säpsähtänyt,
Tämän miehen metelistä,
Tulen, savun tungennasta,
Karkas' päälle kerrassansa
Armottomilla aseilla,
Sekä suurilla kivillä
Että puilla paksummilla.
Kun ne semmoiset kurikat
Kolahtivat päätä kohti,
Silloin loppui lappaminen,
Suusta tulen tunkeminen,
Kakus kaatui kalliolle,
Tuuskahti jo turvallensa,
Rutkahtipa ruoja viimein
Wuoren louhien lomahan.
Herkules nyt helkytteli,
Kivikantta kalkutteli,
Muserti muruiksi kiven,
Kallionki kappaleiksi,
Oli aukkua oveksi
Hätäisillenki härille,
Jotka juosta luppasivat
Muiden mullien mukahan.
Uros uljas ulkolainen,
Itse härkien isäntä,
Wei nyt karjansa vetehen
Aivan aaltojen varahan;
Uipa maastaki ulomma,
Niinpä viisas viehkuroiki,
Ettei härät hävinnynnä,
Mullit mennynnä Manalle,
Skyllan kallion kylessä,
Louhiluotojen lomissa,
Tahi kaivohon Karybdi'n,
Häränsilmähän häijyhyhyn.
Lehmät nousivat leholle,
Härät kaikki hietikolle,
Messinanki salmen suusta,
Waarapaikasta pahasta,
Sikelian saarekkeelle,
Maalle kolmikolkkaiselle,
Jossa outti oma laiva
Herkulesta haminassa.
Herkulespa vei nyt härät
Sekä lehmät laivahansa
Sarvista sujuttamalla
Kynttäkantta kantturoien.
Laiva tuuti lainehilla,
Meren aaltojen muassa,
Kunnes tuli myötä tuuli,
Nousi hirmuinen nujakka,
Joka työnti joutuisasti
Karjan kaitsijan kotiinsa
Kreikan maalle mahtavalle
Kuninkaansa kummeksia.
Eurystheyksen estelmys.
Tuolla tavoin täytti uros
Koko kymmenkunnan töitä,
Joita Orakeli oli
Ennen hälle esitellyt.
Waan ei Eurystheys nyt vielä
Tähän täysin tyytynynnä,
Sillä hän sanoi olevan
Siinä syytä kyllitellen,
Kun Jolas oli ollut
Herkulella kumppalina,
Silloin koska hän kukisti
Lernan lohikäärmettä;
Alpheus virran vesi taase
Augiasta auttaessa
Lannan lapioimisessa
Lehmiläävän lätykästä.
Eurystheys nyt esitteli
Wielä kaksi vaikeata
Uro-työtä tehtäväksi,
Täysin määrin täytettääksi.
Yhdestoista uro-työ.
Hesperidien hyvien,
Ilman impien pyhien,
Yrttitarhan tarrukassa,
Aina asti Afrikassa,
Kasvoi kultakuorisia
Oiva onnen omenia
Kolmessa ja kaunihissa
Omenapuussa puuhkeassa,
Jotka Jupiter jumala
Oli itse istuttanut
Saatuaan ne sulhaisena
Juno jumalattarelta.
Immet vartioivat vielä
Yhä yrttitarhaansa
Satapäisen tulisuisen
Lohikäärmehen keralla.
Nuita kultakuorisia
Oiva onnen omenia
Oli Herkules hakija
Aina asti Afrikasta.
Tiellä tänne tullessansa,
Pitkin maita maleksien
Yhtyi uros yhtenänsä
Pulakasta pulakkahan,
Eräs jätti Japetos
Eli ennen eukkonensa,
Kanssa kaunihin Klymenen,
Tytön väkiturilaisen,
Tämä parikunta koitui
Maailmassa mainioksi,
Kolmen veljen vanhemmiksi,
Kolmen kuuluisan urohon.
Atlas ensin esikoinen,
Talon kannen kannattaja,
Toinen taase Epimetheys
Tahi tytön Pyrrhan isä,
Kolmas pahnan pohjimainen,
Kuopus kutsuttu Prometheys,
Koitui kerran Kreikan kansan
Kuuluksi esi-isäksi,
Prometheys loi loitsemalla
Saoin miehiä savesta,
Teki tyttöjä tuhansin
Sanan voimalla samate,
Puhui heihin henkeäkin
Eli elämän tulesta,
Jot'ei itse iskenynnä,
Takonunna taulahansa,
Mutta luoma lausehilla,
Loitsijoiden luottehilla,
Tahtoi taivahan ukolta,
Kaiken luonnon laatialta.
Senpä tähden tämä noita,
Tämä poppa vanha velho,
Wietiin vnorelle mäkisen,
Kaukasuksen kukknlalle,
Jonne taivahan takoja,
Kaiken luonnon kalkuttaja,
Itse Jupiter jumala
Panetti sen paulohinsa
Kahlehilla ja kovilla,
Jalkaraudoilla jaloilla,
Siitä syystä kun se oli
Luojan töille tungetellut.
Haukat hakkasivat häntä,
Korppikotkat kiusasivat,
Rinnan rikki jo repivät,
Maksan mettä maistelivat.
Nämä rietat raatelevat,
Korppikotkat kanhistavat,
Ajoi Herkules hitolle
Tahi tappoi nuolillansa;
Ratkoi rautaraksit rikki,
Paksut paulat paukutteli,
Päästi miehen pälkähästä,
Waivapalkasta vapahti.
Semmoinenpa seikka sattui
Uroholle uljahalle
Matkalla jo mennessänsä
Omenoita ottamahan.
Monta muuta mylläkkätä
Sattui sitte sillä tiellä,
Mutta viho viimein oli
Uros tarhan tienoilla.
Hänpä kiipesi nyt kohta
Korkealle kukkulalle,
Jossa Atlas jättiläinen
Taivon kantta kannatteli.
Uros häneltä uteli,
Tultuansa tutkaeli,
Kuinka kultaiset omenat
Somimmasti saataisihin,
Ett'ei neitoset näkisi,
Hesperidit havaitseisi,
Eikä peto pelottaisi
Tarhan vahti tavottaisi.
Atlas itse aikoi mennä,
Hiisi hiihteä lupasi
Omenoita noutamahan
Lohikäärmetten lomitse,
Jos hän oisi joutavana,
Wapaana vaeltavana,
Ettei kuorma kurittaisi,
Raskahasti rasittaisi.
Herkulesp' on sanoi siihen,
Uros kerran kerskaeli:
"Kyllä minäki kykenen
Taivon kantta kantamahan,
Kun sä kultaiset omenat
Kannat mulle kaunihisti
Tuolta tunturin takoa,
Kultatarhan tarrukasta."
Atlas lähti länttä kohti,
Meni meren rantaselle
Omenoita ottamahan
Yrttitarhan tarrukasta.
Noukki nuoret nuppulatki,
Kultakuoriset kukisti,
Kokosi ne konttihinsa,
Latoi laukkunsa sisähän.
Alkoi käydä käpsytellä,
Hiljallensa hipsutella,
Konttinensa koikulella,
Laukkunensa lötkytellä;
Mutta kuuliki kuhinan,
Hesperidien helinän,
Lohikäärmetten kähinän,
Siipiniekkojen sirinän;
Neiet nuista nuhtelivat,
Naiset nuoret napisivat,
Lohikäärmeet kävivät
Jättiläistä jäytämähän.
Waan ei väkiturilaamme,
Rosvo rohkea roveelta,
Kuunnellunna kurinata,
Käärmehien käräjätä;
Mutta tulla törkötteli
Entisille sioillensa,
Jossa Herkules jorotti
Taivon kantta kannatellen.
Atlas puisti pussistansa,
Kopisteli kontistansa,
Kultakuoriset omenat
Uhalla uroon eteen,
Hiiskui sitte hiijemmoinen
Herkuleksen korvin kuullen;
"Min' en ota olalleni
Tästä lähin taivon kantta;
Kanna sinäki nyt kerran
Wuorostasi vaski-kantta,
Sillä kyllä minä muistan,
Kuinka paljon taivas painoi.
Näin on hyvä heiluani,
Tanssiani, tarsiani,
Kun ei kupari-kypäri
Paina pahoin korvillani."
Atlas aikoi tuolla tavoin
Poika paran pettämähän,
Mutta poika petti hänen,
Wiisahasti viekotteli.
"Weikko velikultaiseni!"
Sanoi Herkules hänelle,
"Kanna häntä vielä kerran!
Ota kerran olallesi!
Että minä ensin saisin
Pehmikettä pääni päälle,
Jott'ei taivon kova kansi
Aivojani ahdistaisi;
Kyllä minä sitte kannan
Ihan ilmoisen ikäni
Taivon kaarta kaunokaista,
Ilman pieltä ihanaista."
Tämä pulska puhe toki
Auttoi tässä asiassa;
Atlas otti olellensa
Taivon kannen kalkutetun.
Waan kun uros uudellensa
Pääsi valtansa varahan,
Meniki hän matkahansa
Kulta omenien kanssa.
Tuolla tavoin täytti uros
Senki ison ihmetyönsä
Sekä kantoi kultakontin
Eurystheyksen edustalle.
Kahdestoista uro-työ.
Koska kuningas jo keksi
Ettei uros uuvu maalla,
Häätävi hän Herkulesta
Menemähän Manalahan.
Siellä haukkui kumma koira,
Julma juutas jumputteli,
Jotta vuorten rotkot raikui,
Kalliotki kajattivat,
Konnan koiran haukunnasta,
Ärripurrin ärinästä,
Kuni ukkosen käsissä,
Kaikkivallan kalkuttaissa.
Senpä koiran kolmipäisen,
Konna Kerberos nimisen,
Oli Herkules hakeva
Manalasta Mykenähän.
Kerbero'lta kolmipäältä
Walui vaahti leukaluilta,
Waan se ei ollut valko vaahti,
Mutta musta myrkkymehu.
Koiran karvoinakin oli
Sekä päässä ja selässä
Käärmehiä kamaloita,
Eläviä vankuroita.
Tämän häijyn häntä oli
Wielä kahta kauheampi,
Sillä se ol' suomuksinen
Lohikäärme kokonansa,
Jolla oli purston päässä,
Wiimeisessä vipukassa,
Pitkä pistin piippulainen,
Myrkkymehuinen nenäke.
Manalahan mennäksensä
Sekä sieltä tullaksensa
Kävi Herkuleski kerran
Poppa-ukkojen puheella.
Saipa toki tarkat tieot,
Josko tarkat tarvitsiki,
Eumolpus ennustajan,
Welhon viisahan pajasta.
Meni tuosta tietoinensa
Matkohinsa Manalahan,
Sattui siellä virran suuhnu
Akeronin rantaselle.
Täällä koira terhentävi,
Kumma konna korsoavi,
Muka maalta tullehelle
Wierahalle vihoissansa.
Waan ei vieras vapissunna,
Tuosta kovin tutissunna,
Josko koira konnamainen
Hänelle nyt härisikin.
Uros pani pahulaisen
Kolme päätä kourillansa
Wäkisellä vääntämällä
Polvi-pihtinsä välihin;
Sitoi sitte kaikki kaulat
Waski-vitjan silmukkahan,
Jotta koira ei kyennyt
Kuhunkana kulkemahan.
Mutta mörkö köytti tällöin
Myrkky-mehu pistimellä
Herknlesta hetimiten
Ohimoihin ohuihin.
Ei tuo toki turmellunna,
Kovin pahoin koskennunna,
Sillä sankarimme oli
Loitsijalta lumoittunna.
Uros otti ovelasti
Waski-vitjat kätehensä,
Weti sitte vintturoitti
Koiran maalle Manalasta.
Mutta koska Kerberos nyt
Pääsi päivä paistehesen,
Niin sen kolmesta kidasta
Alkoi vaahtea valua.
Siitä kasvoi myrkkymarjat
Sekä kaikki myrkkykasvit,
Mitä nytki nurmikoilla
Kukoistaapi kukkasina.
Weitikkamme venytti nyt,
Koko matkan kantturoitti,
Kumman koiran kuninkaalle,
Eurystheyksen edustalle.
Koska kuningaski kerran
Keksi Kerbero'n kamalan,
Pyörtyiki hän pyllyllensä
Kauhistuksesta kovasta;
Mutta siitä selittyä
Sanovi hän sankarille;
"Mene minne itse mielit
Poies palveluksestani."
Uros käski koiran kohta
Loitsemalla Manalahan,
Jossa vielä vinkuneeki
Pahnlaisna parkuvana.
Sitte heilui Herkules jo
Oman valtansa varassa
Eikä tarvinnut totella
Muita koko maailmassa.
Eurystheys ei kumminkana
Kuollut aivan kostamatta,
Josko jäikin Herkulelta
Kokonansa kostamatta;
Sillä kun hän Herkuleksen
Kuoltuaki vielä koki
Saada sankarin sukua
Sotimalla sorretuksi;
Saivat Herakleidit hänen
Sotasvangiksi somasti
Sekä sitte surmasivat
Kirveellä kostavalla.
Herkules ja Megara eroavat toisistansa.
Koska uros viho viimein
Monen melskeen perästä
Pääsi palveluksestansa
Wapaana vaeltamahan;
Lähtevi hän lippomahan
Theben kaupunkiin takasi,
Jossa pulska puolisonsa
Toivoi häntä tulevaksi.
Mutta tänne tullessansa
Tahtoi uros ensin tiedä,
Jos hän oisi onnellinen
Edeskäsin eläissänsä.
Sitä vasten vaelti hän
Ensin Delphin temppelihin,
Jossa oli Orakeli
Kultaisessa kattilassa.
Tultuansa temppelihin,
Joka hohti hopealta,
Käydä kepotteli uros
Pyhän Pythian etehen.
Tämä impi istui itse
Kultaisessa kattilassa,
Joka kolmella jalalla
Seisoi tässä temppelissä.
Uros lausui lattialta,
Kultakattilan kupeelta;
"Ilmoitappas pyhä impi,
Sano selvillä sanoilla;
Mikä onni minulla on,
Kuin mä tulen kotihini
Sekä vielä sittemiten
Koko elin kautenani."
Luonto nousi neitosella,
Impi tuli intohonsa,
Jotta joka hivuskarva
Päässä pystöhön pemahti.
Tuommoisena tuppurina,
Pöyrypäänä pörretyisnä,
Ilmoitti nyt pyhä impi,
Pyhä Pythia puheli;
"Ei sun ole onnestasi
Koko elinkautenasi,
Jos sä elät edeskäsin
Entisine eukkonesi."
Sillä lailla lausui impi,
Pyhä Pythia puheli,
Mutta lopetti lorunsa,
Waikka uros utelikin
Kun ei impi ilmoittanut,
Enempätä ennustanut,
Lähti uros nyt uhalla
Temppelistä telmehellä.
Kivi-lattia lotisi,
Hopeutettu seinä heilui,
Kumu kullattu kumisi,
Kultakattila kalisi.
Uros riipasi rivasta,
Kultaoven koukkurasta,
Mutta tämä töpsähtiki
Poikki hänen pivohonsa.
Katsomatta kourahansa,
Kuinka tulta koukku kiilti,
Nakkasi hän navakasti
Koukun kattilan kupeesen.
Kattilassa kakottava
Pyhä impi pyllähtävi
Kamahusta kauhistuen
Pyörtyneenä pyllyllensä.
Oven vartija ei ollut
Päästää poies Herkulesta
Rivan rikki revittyä,
Pyhän immen pyörryttyä;
Mutta sankari sotalas
Tarttui miehen tukkapäähän
Sekä laittoi seinamälle
Koko vartijan kolisten.
Kun ei ovi kuitenkana
Auvennunna avaimetta
Sulin käsin kiskomalla
Repimällä, reutomalla;
Otti uros olaltansa
Kohta kuulun kurikansa
Sekä ruhtoi, ruskutteli,
Koko oven kappaleiksi.
Siitä lähti sankarimme
Kotihinsa kulkemahan
Itseksensä ihmetellen
Pyhän immen ilmoitusta.
Mutta kun hän kuitenki nyt
Arveli ja ajatteli,
Miten Megarasta voisi
Olla hälle onnen haitta;
Alkoi hän jo aprikoia,
Ett'ei muuten mitenkänä,
Jos ei hälle juolahtaisi
Megarasta mielehensä
Sekä hulluuden humakka
Että poikansa poloset,
Sillä silloin hän ei oisi
Ollenkana onnellinen.
Kotihin kerittyänsä
Luokse aino armahansa
Kertoi Herkules nyt kaikki
Melskehensä Megaralle.
Koska Megaraki kuuli
Pyhän immen ilmoituksen
Sekä mitä sankarimme
Siitä sittemmin jo mietti;
Sanoi hän nyt suloisesti
Lemmityistänsä lohutti:
"Kuulepas nyt kultaiseni,
Mitä mull' on mielessäni;
Meill' on oma valta vielä
Tehdä mitä mielinemme,
Ett'ei ennustus tulisi
Pahoin puolin täytetyksi.
Ero ei nyt ehkä oisi
Meille mitä hulluimpia
Sillä sull' ei sitte oisi
Minun tauttani muretta
Niistä muinoin murhatuista
Polosista pojistamme,
Jotka hullunna humuten
Nuolin lasketit lävitse."
Koska Herkules havaitsi
Tämän mielen Megaralla,
Ihastui hän iloiseksi
Sekä lausui lemmellensä;
"Mull' on muinoinen toveri,
Jolas Iphikle'n poika,
Joka sankari sotalas
Oisi sulle sovelias;
Mieltynet sä menemähän
Tämän pojan puolisoksi,
Ottavi se omaksensa
Sinut suurella sulolla."
Koska Jolas sen kuuli,
Että sankarimme soisi
Megaran menevän hälle
Kainulaiseksi kanaksi;
Lankesi hän lattialle
Maahan Megaran etehen
Sekä sanoi suloisesti
Säyseillä sävelillä;
"Kuinkahan ma kurja voisin
Rukoilla niin rakkahasti,
Ettet armas antaisi mun
Nousta tästä toivotoinna!"
Jolas ei ennättänyt
Sitä enemmän sanella,
Kun jo morsian Megara
Sulki sulhon sylihinsä.
Tuolla tavoin tuli niistä
Heti pulska parikunta,
Jonka häissä joka henki
Wiinoissansa viipotteli.
Herkules ei herennynnä
Eukotoinna elämähän,
Mutta alkoi ajatella,
Mistä saisi morsiamen.
Herkules ja Eurytos.
Euboean saaressa ja
Oikalian kaupungissa
Oli impi ihanainen,
Kuninkahan kuulu tytär.
Tätä Euryton tytärtä,
Iolea ihanata,
Kiitti kaikki Herkule'lle
Kaunihiksi kukkaiseksi.
Kuningas aikoi antamahan
Tämän immen ihanaisen
Sille sota-sankarille
Tahi tarkka ampujalle,
Joka oisi ovelampi,
Jousi-kiistassa jalompi,
Kun hän vielä vanhanakin,
Tahi poikansa parahat.
Eurytos olikin ennen
Ollunna opettamassa
Herkulesta juuri jousin
Ankarasti ampumahan.
Kuultuansa kuulutoksen
Iolesta ihanasta
Oli Herkuleskin heti
Jousikkaiden joukkiossa.
Kohta alkoi ampuminen,
Kosioiden kilvoittelo,
Jossa jousi-jyräkässä
Herkules oli ovelin.
Eurytoski keksi kerran
Wielä vähä veiterämmän,
Kun hän oli kuullutkana
Maailmassa mainittavan,
Sekä alkoi ajatella
Sulhopoikasta peläten,
Että se vävynä vielä
Woisi viedä vallan hältä.
Koska Herkules kysäsi,
Tokko hälle heitetähän
Woiton palkkoa parasta,
Ihanata Iolea;
Esteli nyt immen isä
Sekä sanoi sitä syyksi,
Että morsian mukamas
Oli liian nuori lapsi.
Iphitos, Iolen veli,
Koki kyllä puhutella
Kuningasta kuulemahan
Rakastavan rukousta.
Kuningas käski kosijata
Wierassansa viipymähän,
Mut ei lastansa luvannut
Kuitenkaan sen kumppaliksi.
Uros uljas väsyi viimein
Tyhjän toimituksehensa,
Kun ei saanut kumminkana
Morsianta mukahansa,
Sekä lähti suruisena
Menemähän matkohinsa
Siltä meren saaren maalta
Kotihinsa Kreikan maalle.
Mutta menemäisillänsä
yhytti hän ystävänsä
Iphito'n, Iolen veljen,
Joka juoksi jälempätä,
Siinä se nyt saattoi hälle
Lemmen lahjasen lehessä,
Jonka impi itse laittoi
Suruiselle sulhollensa.
Impi oli itsestänsä
Iphitolle ilmoittanut,
Että hän ei Herkulesta
Laske poies lahjasetta
Sekä silloin sätkittänyt
Tuuheasta tukastansa
Kiiltomustan kiehkuraisen
Tällä tavalla sanoen;
"Minä laitan lahjaseni,
Lemmen lehessä lähetän,
Uroholle uljahalle,
Sulhaiselle surevalle;
Juokse veikko joutuisasti
Heitä tämä Herkulelle
Sekä sano sen olevan
Multa muistiksi hänelle."
Koska ihanan Iolen
Lemmen lehti lahjoinensa
Pääsi Herkule'n povelle,
Sankarimme sydämelle;
Kiitti tämä tuomamiesta
Sekä lahjan laittajata,
Mutta murhe murti sitte
Molempien miesten mieltä.
Kädet yhtyi vielä kerran,
Jäähyväiset jätettihin,
Mutta sitten matkustavi
Kumpainenki kotihinsa.
Herkules ja Admetos.
Muuan mainio Admetos,
Pheren kaupungin kuningas,
Eli tällöin Thessalian
Hyötymaalla mainiolla.
Jupiter ajoi Apollon
Jumalien joukkiosta
Alas hovihin Admeto'n
Lehmikarjan kaitsijaksi.
Admetos piti Apollon
Niin kun pappinsa parahan,
Jonka tautta tää Jumala
Hovin varjona vaelti.
Koska tämä kuningas jo
Kitui kuoleman käsissä
Sekä Surma surpetuinen
Outti häntä jo ovella;
Anoi jumala Apollo
Kuninkaalle kuolevalle
Tuonelaisten laupiutta
Surman viitaketta vasten.
Tuonelaisten tuomiopa
Oli kuitenki kamala,
Sillä siinä ei luvattu
Muulla lailla laupiutta,
Ellei kuninkahan eistä
Joku mene Surman myötä,
Mutta kukas tahtoi mennä
Toisen tautta Tuonelahan;
Eipä edes vanhempansa
Wanhat vatuiset kapiskot,
Waikka ne jo vapisivat
Kaksi sauvassa kävellen.
Ainoastansa Alkeste,
Kukoistava kuninkaatar,
Sanoi silloin saattavansa
Kuolla kuninkahan eistä.
Hätänäpin olivat ne
Sanat suusta solunehet,
Kun jo Surma seisoi siinä
Wäärän viitakkeensa kanssa,
Sillä se jo ennestänsä
Tiesi aivan tarkoillensa
Eiltäkäsin ennustetun
Kuninkahan kuoluhetken.
Kukoistava kuninkaatar,
Ihana Alkeste alkoi
Laittautua lähtemähän
Surman myötä menemähän.
Pesi päänsä puhtahaksi,
Puna-posket paistaviksi,
Wirran veillä vieryvillä,
Kosken kuohun kummaskalla;
Pukeusiin pyhä pukuunsa,
Päärlyt päähänsä ripusti,
Astui kuninkaan kupeella,
Lapsilaumansa keralla,
Siihen suojahan sisälle,
Jossa Surma jo odotti.
Otti sitte omiltansa
Juhlalliset jäähyväiset
Sulki lapset sylihinsä
Sekä lempi lämpimästi
Antoi suuta suloisesti
Wielä kerran kullalleenki;
Waan kun Surma silloin juuri
Wiitakettansa vilautti,
Niinpä kuninkaatar kurja
Wirkki viimein kuninkaalle:
"Minä menen, kultaiseni!
Kohta Surman kumppaliksi,
Mutta henkesi on mulle
Kallihimpi kun omani;
Sillä sinun kuoltuasi
Min' en voisi mitenkänä
Nähdä lapsi laumoamme
Isätöinnä itkevänä.
Sinä olet siihen vielä
Koko valtakunnallemme
Tarpehellisempi turva,
Kuni minä kurja oisin.
Mutta sen mä sanon sulle
Wielä viho viimeiseksi;
Älä ota äitipuolta
Pieniämme pieksämähän!"
Kuningas vannoi vesi silmin
Kuolevalle kullallensa,
Että hän ei eläissänsä
Huoli muuta morsianta.
Kohta heitti heikko henki
Kuninkahan kultaisenki,
Sillä Surma säälimätöin
Niitti hengen heinän poikki.
* * *
Kahen, kolmen päivän päästä
Tuli Herkules hovihin,
Jossa joka henki juuri
Heilui huolivaattehissa.
Koska nyt Admetos kuuli
Hänen tulleen hovihin,
Wiepi hän nyt vierahansa
Kaunihisen kammarihin
Sekä tuotti sinne sitte
Mehua mitä makeinta,
Jota itsekin iloisna
Joi ja juotti vierahalla.
Uros keksi kuitenkin nyt,
Ett'ei kuningas kävellyt
Ilman suuretta surutta,
Paitsi mielettä pahatta,
Sekä kysäsikin siitä
Kuninkaalta kummeksien,
Mitä se muka murehti,
Haikeasti huokaeli.
Kuningas ei knitenkana
Hämmästytä Herkulesta
Huoliansa haastamalla
Aivan alkaen alusta.
Mutta muuan palvelija
Sattui viimein sanomahan,
Mikä murhe heillä oli
Joka hengellä hovissa.
Palvelija kertoi kaikki
Kuninkahan kuulematta,
Sillä se ei silloin ollut
Koko siinä kammarissa.
Kertomuksen kuultuansa
Lähti Herkules hovista
Alkesteä auttamahan
Surman kynsistä kotiinsa.
Uros etsi ensimältä
Kuolemata kamalata
Tuolta Tuonelan tuvasta,
Jumalien joukkiosta;
Mutta kun ei Kuolemata
Ollut Tuonelan tuvassa,
Tuli Herkules takasi
Tyhjän toimitettuansa.
Tuonelasta tultuansa
Meni uros Manalahan
Josta kerran jo kuletti
Konnan koiran kahlehissa.
Sama koira kolmipäinen
Oli vielä vartiana,
Waan ei virkkanut mitänä
Lumojalle luonnokkaalle.
Tällä tavoin tuli uros
Kenenkänä keksimättä
Kohta Kuoleman kupeelle,
Surman kamalan sivulle.
Herkules sitasi Surman
Kahleella kiiluvilla,
Jotka Jupiter jumala
Oli tehnyt timantista.
Uros kiinnitti kovasti
Kahlehia kiiluvia,
Kunnes Surma viimein suostui
Päästämään Alkesten poies.
Herkules tuli takasi
Kohta kotihin Admeto'n,
Mutta häll' oli muassa
Aivan elävä Alkeste.
Kuninkaattarella oli
Pieni peitto pään ylitse,
Ett'ei kuningas kotona
Woisi tuntea vähällä.
Kuningas sattui suruissansa
Itseksensä istumahan,
Koska uros uudellensa
Tuli hänen hovihinsa.
Herkules sanoi hänelle,
Lausui tuolla lausehella;
"Kuules kuningas Admetos,
Mitä mull' on sanomista!
Tämän tytön voitin minä
Wiimeisessä voittelossa;
Ota se nyt suojahasi,
Huostahasi, hoitohosi!
Sillä minä itse menen
Muille maille kaukaisille
Enkä jouda ensinkänä
Häntä hyvin hoitamahan."
Admetos ei aikonunna
Huolimahan huostahansa
Tyttölasta liiatenki
Näinä aikoina apeina.
Waan kun Herkules hujautti
Peiton neitosen nenältä,
Niin ei tässä tarvittunna
Kuningasta kumarrella.
Admetos näki Alkesten
Elävänä edessänsä
Eikä uskonut esinnä
Olevansa valvehilla;
Waan kun uros kertoi kaikki,
Mitenkä hän Manalassa
Sitoi Surman kahlehilla
Sekä kiinitti kovasti,
Kunnes Surma viimein suostui
Antamaan Alkesten hälle;
Tunsi kuningaski toki
Warmahanki valvovansa.
Kiitellen sanoi kuningas
Sitten onnensa sepälle;
"Sen mä sanon selvillensä,
Waikka vielä kenen kuullen,
Että minä edeskäsin
Olen onnellisimpia
Mitä maalla matelevi,
Taivon kansi kattanevi.
Sinä suurin sankarista,
Uljahin on urohista,
Loit minulle lohdutuksen,
Huolissani huojennuksen.
Siis mä kiittelen sinua,
Jupiterin jalo poika,
Kun sä Manalan majasta
Toit Alkesteni takasi.
Joka henki, piika, renki,
Koko valtakunnassani
Auttakoot minua aina
Kuuluttahan kunniaasi."
Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.
Admeto'lle annettua
Eukon entisen takasi
Lähti Herkules hovista
Muille maille menemähän.
Monen melskehen perästä
Maita maleksiessansa
Taukousiin hän Tirynsihin,
Kuuluisahan kaupunkihin.
Täällä tapasi hän toki
Wielä yhden ystävänsä
Iphito'n, Iolen veljen,
Josta jo on juteltunna.
Iphitos ihana poika
Sanoi sanan-lennättäjän
Tulleen Euryto'n etehen
Semmoisen sanoman kanssa,
Että varas oli vienyt
Kuninkahan lehmikarjan
Eikä paimenet parahat
Woineet vorolle mitänä.
Waikka tämä varas oli
Wanha voro Autolykos,
Joka taisi kaikki karjat
Muuttaa monen näköisiksi;
Luuli Eurytos lujasti
Sitä heti Herkule'ksi
Sekä sanoi suuttuneena
Tällä lailla lasketellen;
"Sillä keinoin kostelevi
Herkules nyt siitä syystä,
Kun en lastani luvannut
Heittää hälle heittiölle."
Iphitos koki isäänsä
Saada sitä luulemasta,
Sillä hän ol' saanut kuulla,
Missä Herkules maleksi.
Iphitospa lähti itse
Herkulesta hakemahan,
Jonka kanssa katseleisi,
Missä lehmät mellastavat.
Kun Iphitos kerran pääsi
Herkuleksen huonehesen,
Selitti hän sankarille
Joka seikan säntillensä.
Herkules piti hyvänä
Iphitosta ihmetellen
Sekä sanoi lähtevänsä
Kaunokarjan katseluhun.
Miehet etsivät esinnä
Sekä mailta että soilta,
Mutta tulivat takasi
Tyhjän toimitettuansa.
Kun ne sitte kamusivat
Kivikirkonki katolle,
Että he nyt helpommasti
Kanuokarjan keksisivät;
Oli Iphitos jo ihan
Koko katolta kolista,
Mutta pääsi kynsin kiini
Herkuleksen hartioihin.
Herkules ei ennättänyt
Muuta miettiä mitänä,
Kuni että kumppalinsa
Tuppi häntä tahallansa.
Siitä syystä surmasi hän
Iphitosta itseänsä,
Niin että se nurin niskoin
Kiiti kalloin kalliohon.
Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.
Katumus jo kauhistava
Särki sankarin sydäntä,
Siitä kun hän kurja oli
Kumppaninsa kuolettanut.
Huolissansa uurti uros
Pappikuninkaiden luona
Puhdistusta pyytämässä
Murhatyönsä tehtyänsä.
Niistä oli nimituten:
Peleys, Pylos saaren pappi,
Toinen taase Hippokoon
Spartan kanpungin kuningas.
Kolmas, kuningas Deiphobos
Amyklestä antoi viimein
Herkulelle huolivalle
Lohdutusta laupiasti.
Murhan tautta murehtien
Kääntyi uros kipeäksi,
Mutta meni vielä vaivoin
Pyhän Pythian puheelle.
Pyhä impi ilmoittava
Muisti muinaisen metelin
Eikä aijo antamahan
Ennustusta ensinkänä.
Sankarimme kantoi silloin
Kultakattilan kedolle
Sekä laittoi sinne sitte
Omituisen Orakelin.
Delphin temppelin jumala,
Aina ankara Apollo,
Waati häntä siitä syystä
Kahenkynnen kahakkahan.
Mutta tällöin tuli toki
Ukon-kynsi kolmanneksi,
Jonka Jupiter jumala
Wiskas' veljesten välille.
Sitte saapi sankarimme
Toki tämän ennustuksen;
"Et sä uros ennen taida
Tulla aivan terveheksi,
Kun sä orjana oleksit
Kolme vuotta kokonansa,
Eli ellet Eurytolle
Heitä hintarahojasi."
Tauti kuritti kovasti
Herkulesta hankkimahan
Terveyttänsä takasi,
Waikka vielä vaikeammin.
Mnuan mainio Omphale,
Lydian leskikuninkaatar,
Tarjos' kuunetta tuhatta
Hopeeruplissa hänestä
Sekä sai nyt sankarimme
Orjaksensa ostamalla,
Mutta orjan hinta meni
Ensimältä Eurytolle,
Joka jätti hinnan heti
Poikansa perillisille,
Siitä syystä kun ne kurjat
Olivat nyt orpanoita.
Omphalelle ollessansa
Tuli uros terveheksi
Sekä kävi sieltä jaloin
Melskehissä melkosissa.
Kekropien vorokansa
Epheso'n on edustalta
Käväsi hän kopsimassa
Kurikallansa kumohon.
Yksi ylpeä Syleos
Wietti viinatarhohinsa
Matkamiehet muukalaiset
Tarhan työtä tekemähän,
Mutta maksoi matkamiehen
Päiväpalkan iltamassa
Miekallansa mutkimalla,
Tapparalla tappamalla.
Herkules hotasi häntä
Lapiolla lapaluuhan,
Niin että se nurin niskoin
Kuntsahti nyt kuoliaksi.
Kiskoi sitte sulin käsin
Wielä viinaturhastaki
Wiinamarjapuut ja pehkot
Jokahisen juuriltansa.
Mutta vielä oli muuan
Lytierses Lydiassa,
Joka vanha voro oli
Rosvojoukon johdattaja.
Sankarimme tappoi tämän
Johdattajan joukkonensa
Sekä viskoi vorot vielä
Kosken kovan kuohumahan.
Koska kuninkaatar keksi
Urohomme uljahaksi,
Otti hän sen orjan töiltä
Hovihinsa huviksensa.
Herkulespa herkesi nyt
Aivan akkojen varahan
Waimoväen vaattehissa
Wärttinätä vääntämähän.
Uros kertoi ketrulina
Naikkosille nauraville,
Missä hän on miilustanut
Koko elinkautenansa;
Kuinka hän on kukistanut
Metsän pedot pahimmatki,
Kuljetellut Kerberosta
Sekä Surmanki sitonut.
Mutta koska kolme vuotta
Oli mennynnä ohitse,
Heitti Herkules hitolle
Wärttinätä vääntämisen
Sekä otti Omphalelta
Taljatakkinsa takasi,
Heitettyänsä hänelle
Kultakorut kulmiltansa.
Jupiterin julma poika
Oli uljas uudellensa
Sekä lähti sotimahan,
Kostajana kulkemahan.
Herkules uudellensa uro-töillä.
Paitsi monta muuta miestä,
Joita kohti kosto kävi,
Oli Laomedon ensin,
Josta jo on juteltuki.
Tämä Trojan rakentaja
Sekä kuuluisa kuningas
Antoi ensin veen emännän
Rakennella rantaselle
Kivimuurin mahottoman
Wihollistansa vasten,
Mutta jätti maksamatta
Wanhan veen emännän vaivat.
Waan se vanha veen emäntä
Laittoi meren mustan mörön
Trojan maalle marrimahan,
Kostajana konkimahan.
Meren mörkö musta murri,
Peto peivelin näköinen,
Saattoi suurta surkeutta
Joka jumalainen päivä.
Laomedon laittoi viimein
Ennustusta etsimähän
Tuolta Delphin temppelistä
Pyhän immen istuimelta.
Pyhä Pythia puheli
Tällä tavalla sanoen;
"Peto paha marri maalle
Muurin tekopalkan tautta;
Mutta menevi merehen
Toiste tulemattomaksi,
Jahka joku jalo neiti
Syöksetään sen syötäväksi."
Koska Laomedon kuuli,
Että peto pakeneisi
Trojan maalta marrimasta,
Jos se saisi jalon neien.
Kutsutti hän koko kansan
Tulemahan tuumimahan,
Mistä joku jalo neiti
Saataisihin pedon suuhun.
Kun ei kukana nyt muuten
Pannut lastansa pedolle,
Päätettihin viimein panna
Arpa-liput liikkehelle.
Joka jalon neien nimi
Pantiin pienelle lipulle,
Liput sitte lippahasen,
Waskisehen vakkasehen.
Muuan liikutti lipasta,
Waskikantta vaaputteli,
Jotta liput liikkuisivat
Arpavakan kannen alla.
Pikku poika otti sitte
Yhen lipun lippahasta,
Siinä seisoi "Hesione",
Kuninkahan kannis tytär.
Hesione heitettihin
Kalliohon kytkettynä
Meren mörön syötäväksi,
Waikka kuningas valitti.
Laomedon keksi laivan
Tällöin toki tulevaksi
Sekä siinä sankarimme,
Uljahimman urohista.
Tämä oli tulemassa,
Kotihinsa kulkemassa,
Neitokansan napinasta
Kultakannattimen kanssa.
Kuningas huuti huilotteli
Herkulestä hädässänsä
Tulemahan tytärtänsä
Pelastamahan pedolta.
Uros tappoi tämän pedon,
Päästi tytön pälkähästä
Siten kun on kerrottunna
Tuolla toisessa tarussa.
Mutta kun ei kuningas nyt
Heittänynnä Herkule'lle
Sotahepojaan hyviä
Waikka vannoen lupasit;
Lähti uros uhkaellen
Poies päästöpalkattansa,
Mutta tuli toisen kerran
Kostajana kauheana.
Sankaria seurasi nyt
Kuusi suurta sotapurtta
Sekä niissä sotioita,
Miehiä mitä paraita.
Näistä sotasankarista
Oli Telamon ovelin,
Jolle Hesione joutui
Tapeltua toveriksi.
Tultuansa Trojan maalle
Heitti Herkules vahiksi
Sotalaivojensa luokse
Oikleonin, oiva miehen;
Mutta Laomedon laittoi
Sinne suuren sotajoukon,
Joka sorti surkeasti
Wäkevätki vahtimiehet.
Kuninkahan kansa oli
Tulemassa jo takasi,
Mutta silloin syttyi sota,
Kiihtyi kauhea kahakka.
Sankarimme sotaväki
Kierti kuninkahan kansan
Sekä tappoi tanterelle
Joka miehen myttyrähän;
Kävi kohti kaupunkia,
Murti Trojan muurin rikki,
Mutta Telamonpa meni
Ensi miesnä muurin yli.
Toki toisena urosna
Juoksi Herkules jälestä,
Mutta alkoi ajatella
Kumppania kadehtien;
"Nyt mä neän ensikerran
Jälemmäksi jääneheni,
Mutta mull' on vielä miekka
Sekä kostava kurikka."
Sitä siinä ajatellen
Tempasi hän tupestansa
Murhamiekan hirvittävän
Tappaaksensa Telamonin;
Mutta koska tämä keksi,
Että uros uhkaeli,
Alkoi hän nyt ahkerasti
Koota kiviä kadulta.
Koska Herkules havaitsi
Hänen kiviä kokoovan,
Kysäsi hän kummeksien;
"Mitä sinä siinä laait?"
Silloin sanovi Telamon
Tällä tavoin taitavasti;
"Uutta uhri-alttaria
Sulle voiton sankarille."
Koska Herkules havaitsi,
Että Telamon ei tahdo
Wiedä voittoa häneltä,
Lauhtuvi hän lempeäksi.
Sittämöiten sotivat he
Wieretysten veljeksinä
Sekä saivat valtahansa
Kuninkahan kansoinensa.
Kuninkahan poika-parvi
Kaatui tässä tappelussa,
Paitsi Podarkes niminen,
Joka joutui Herkule'lle.
Pedosta pelastamansa
Kuninkahan kuulun tytön
Hesionen heitti uros
Telamonin toveriksi.
Tyttö heitti Herkule'lle
Kultakorut kaulaltansa
Weljensä vapahtimeksi,
Podarke'n pelastimeksi.
Priamos pantihin pojalle
Siitä syystä nyt nimeksi,
Jolta sitä joka kansa
Kutsui Trojan kuninkaana.
Siten loppui Laomedon,
Walapattoinen pakana,
Waikka kerran kerskaellen
Herkulesta herjaeli.
Sillä lailla liehuttua
Lähti uros laivoinensa
Meren vettä viilemähän,
Kotihinsa kulkemahan.
Mutta meri meuruaapi
Junon käskystä kovasti,
Kunnes Jupiter jumala
Käänti kaikki tuulen kourat.
Wiho viimein päästyänsä
Kreikan maalle mahtavalle
Laittoi uros Olympian,
Kuulun kilvoittelo paikan.
Isä, Jupiter jumala,
Tuli tänne taivahasta
Poikinensa painisille,
Kera Herkule'n kisahan.
Kun ei Jupiter jumala
Piisannuuna pojallensa,
Kiitteli hän Herkuleksen
Jumalallista jaloutta.
Waan ei Herkules herennyt
Olemaan Olympiassa,
Mutta meni kostamahan
Pykos saaren Peleystä,
Joka muinoin hääti häntä
Poies puhdistamatoinna,
Waikka kohta katuvaisna
Murhatyönsä tehtyänsä.
Herkulespa hävitti nyt
Kuninkahan kaupunginki
Sekä häntäki hotasi
Kostavalla kourallansa.
Tappoi sitte tappelussa
Peleyksen poika-parven,
Josta hälle oisi ollut
Kymmenkunta kostajia.
Mutta vielä oli muuan,
Jota kohti kosto kävi,
Nimituten Hippokoon,
Spartan kaupungin kuningas.
Herkules ol' hänelleki
Wielä siitä vihoissansa,
Kun se kanssa hääti häntä
Poies puhdistamatoinna.
Pylosta palattuansa
Hankki uros uudellensa
Hyvin suuren sotajonkon
Tätä vihollista vasten.
Hippokoon keksi kohta
Sankarimme sotajoukon
Sekä tuli tappeluhun
Suuren sotaväen kanssa.
Herkuleksen kumppalista
Kaatui kuningas Kepheos
Koko kaksikymmenisen
Poikaparvensa keralla;
Mutta kostajan kurikka
Teki tällöinki tuhoa,
Sillä Hippokoon kaatui
Koko poika-parvinensa.
Sitten oli sota vielä
Kahta mointa kauheampi,
Siinä soturit sotivat
Wiimeiseltä vimmatuina.
Tässä kahakassa kaatui —
Paitsi monta muuta miestä —
Sankarimme soturista
Wielä veljensä Iphikles.
Mutta Herkulespa mätki
Kurikalla kauhealla
Wiholliset viimeiseltä
Joka kynnen kyntsällensä;
Woitti sitte valtahansa
Koko Spartan kaupunginki,
Jonka hän nyt heti jätti
Tyndareykselle takasi.
Tällä tavoin tuli tämä
Wielä valta-istuimelle,
Jolta hänet Hippokoon
Oli syyttä syöstänynnä.
Herkules ja Deianira.
Monta muuta uro-työtä
Tehtyänsä tuli uros
Esinnä Etoliahan
Kalydonin kaupunkihin.
Oineys oli Kalydonin
Kanpungissa kuninkaana;
Deianira taase tämän
Kuninkahan kuulu tytär.
Tämä tyttö, kaunis kukka,
Kärsi sitä surkeutta,
Että hällä oli eräs
Kumman kaltainen kosija.
Deianira eli ensin
Pleyronin kaupnngissa,
Jossa oli oppihuone
Knninkaiden tyttärille.
Täällä alkoi Akeloos,
Wanhin virran haltioista,
Kolmellaisna kosijana
Tätä tytärtä kosia.
Deianira kulki kerran
Kaunokumppaliinsa kanssa
Puolipäivän paistaessa
Tyynen virran vierymätä.
Koska Akeloos keksi
Kaunokaisen kulkevaisen
Syttyi hänen sydämensä
Rakkaudesta rähinästä;
Mutta kun hän kumminki jo
Oli ihan ikivanha,
Alkoi hän nyt aprikoida,
Tokko tyttö tulis' hälle,
Jos hän vanhana vatuisna
Koitteleisiki kosia,
Waikka kohta hänki kuului
Jumalien joukkiohon.
Siitä syystä sukeusiin hän
Walkoiseksi vasikaksi
Sekä käydä keikutteli
Tyttöparven tienoille.
Koska neitoset näkivät
Wailan valkosen vasikan,
Joka heille hyvillänsä
Ystävänä ynähteli;
Kahittivat ne nyt kaikki
Juoksemalla joutuisasti
Sitä silitteleämähän
Tahi taputtelemahan.
Deianira sanoi silloin
Mullin kaulassa kamuten;
"Woi! jos minä saisin sinun
Ihanaisen itselleni."
Mutta mullipa mölähti
Siihen selvillä sanoilla;
"Kyllä sinä saatkin minun,
Jahka minä saanen sinun."
Siitä neiet säikähtivät
Sekä pötkivät pakohan
Tätä heti tätillensä
Kummastellen kertomahan.
Mutta Akeloos muuttui
Härän haamusta takasi,
Loihe lohikäärmeheksi,
Sinisuomu-selkäiseksi;
Tuli sitte toisen kerran
Deianiran tienoille
Suomuisena sulhaisena,
Wiekkahana vonkurana.
Deianira näki toki
Sen jo pitkän matkan päähän
Sekä arvaten asian
Pötki paikalla pakohon.
Eikä jäänyt ensinkänä
Koko oppikaupunkihin,
Mutta pyrki heti poies
Kalydonin kaupunkihin.
Akeloos arvasi nyt,
Minne tyttö oli mennyt,
Sillä hän ei nähnyt sitä
Muiden neitien muassa.
Madon haamnn heitettyä
Arvelee Akeloos,
Mimmoisena hän menisi
Kolmannesti kosimahan.
Meni ruoja viho viimein
Muuten miehen muotoisena
Mutta hällä oli härän
Paksu pää ja suuret sarvet.
Kun se sulho poika kulki
Kalydonin kaupungissa,
Niinpä koko kansakunta
Piti häntä perkeleenä.
Kaikki vahit karkasivat
Porttiin pielistä pakohon,
Kun ne keksi kummitoksen
Heitä kohti kahittavan.
Tällä tavoin tuli tämä
Kenenkänä kieltämättä
Kuninkaalle kertomahan,
Mikä hän ol' miehiänsä.
Waikka kuningas nyt kuuli,
Että sarvipäinen sulho
Oli muuan muinoisesta
Jumalien joukkiosta;
Ei hän ensin ajatelet
Panna tälle tytärtänsä,
Sillä tämä sulho näytti
Pahulaista pahemmalta;
Mutta pelkopa pakotti
Oineystä olemahan
Kosijalle kohtelias
Tässä tilaisuudessansa.
Akeloos ajatteli
Sekä luuli jo lujasti,
Ett'ei sitä sankaria
Tule tämän ilman alta,
Joka tällöin taisi tulla
Hälle hangoitteliaksi;
Mutta hänen miettiessä
Tuli Herkules hovihin.
Sankarimme oli saanut
Kerran kuulla kiitettävän
Tämän kuninkahan tytön
Ihmeellistä ihanuutta.
Kun ei hällä kuitenkana
Ollut muuta morsianta
Sittämöiten kun Megara
Jäi Jolan toveriksi;
Alkoi hän jo ajatella,
Että hän nyt ehkä saisi
Tästä kuulusta tytöstä
Deianirasta toverin.
Hänp' on otti olallensa
Nemean jalopeuran nahan,
Nuoliviinen niskoillensa,
Jousen jäykän kynkkähänsä;
Koppoi vielä kourahansa
Kuparisen kurikkansa
Sekä lähti semmoisena
Koreata kosimahan;
Sillä hällä oli siitä
Ennakolta entehensä,
Ett'ei mointa morsianta
Saada aivan sulin käsin.
Koska Akeloos keksi
Sotasankarin tulevan,
Puisteli hän härän päätä,
Härän hammasta hiasi;
Sillä hälle syttyi heti
Musta ave aivohonsa,
Että tämäkin tulee
Kaunokaista kosimahan.
Akeloos arvasiki
Seikan aivan säntillensä,
Sillä sankari kysäsi
Kuningasta kumartaen;
"Heitätkö sä Herkule'lle
Deianiran tyttäresi
Poleseksi puolisoksi,
Kainaloiseksi kanaksi?"
Oineys rukka oli silloin
Sanan suuhun saamatoinna,
Sillä sarvipäisen silmät
Katselivat karsahasti;
Mutta kun hän katselee
Sankarin sota-aseita,
Näytti nuija sekä nuolet
Kostavaisilta koneilta.
Jos hän lapsensa lupaisi
Herkule'lle herttaiseksi
Oisi Akeloos ollut
Hälle siitä suutuksissa;
Tahi jos hän taas sen jätti
Akeloon armahaksi,
Oisi Herkule'lla ollut
Kovin kostava kurikka;
Jos hän käski kumpaisenki
Morsiametta menemähän,
Oisi kumpiki kosija
Koitununna kostajaksi.
Tässä tarkassa tilassa,
Asemassa ahtahassa,
Täytyi hänen siis sanoa
Kosteiden korvin kuullen;
"Teit' on kaksi kosijata,
Kaksi uljasta urosta,
Mutta mull' on yksi tytär,
Ainokainen annettava;
Kumpi teist' on ovelampi,
Painin-lyönnissä parempi,
Sep' on sulho saakohonki
Deianiran toveriksi."
Kumpainenki kosijoista
Tyytyi tähän tuomiohon,
Siinä sarvipääkin sulho
Toivoi toki voittavansa.
Kuningas ja kuninkaatar
Toivat tällöin tyttärensä
Katsomahan kosijoiden
Kaksin-kimppu kahakkata.
Koska tämä neiti nuori,
Impi ihmehen ihana,
Deianira näki näiden
Sulhaistensa silmäykset;
Kajahtivat kasvot ensin
Liki lumivalkoisiksi,
Mutta muuttuivat jo heti
Ruusunkukan kaltaisiksi;
Siinä tämä tyttö parka
Säikähti nyt sarvipäätä,
Mutta katsoi mielellänsä
Herkulesta hempeätä.
Nämä immen ihanaisen
Punaposket purppuraiset
Kehoittivat kosijoita
Panemahan parastansa.
Herkules jo heilutteli
Kurikkata kauheata,
Jousen jänsi järähteli,
Nuolet kiiti nopeasti;
Mutta sarvipäisen sulhon
Niska kesti nuijaroia
Eikä nuoletkaan nopeat
Pystyneet härän päähän.
Akeloos alkoi silloin
Sarvillansa survimalla
Saada sankarin sivuhin
Kuolettavia koloja.
Tällöin tuli tappelusta
Soturien sylipaini,
Jok' ei ollut lasten leikki,
Poikasien painin-lyönti.
Kumpainenki koki toista
Käsivarsin varnistella
Tahi paiskata pahasti
Jalkakammilla kumohon.
Hiki juoksi jo jokina
Pitkin kinttuja pirisi
Painin-heittäjien päistä,
Jäsenistä jäntevistä.
Kumpainenki kahistaja
Ähki, puhki, älähteli,
Niin kun pahan pieksettävät
Tauvin kourissa kovissa.
Wiho viimein voitti toki
Jupiterin jalo poika
Sekä paiskata päräytti
Sarvipäisen pitkällensä.
Tämä muodostui nyt muuksi,
Loihe lohikäärmeheksi,
Mutta Herkulespa muisti
Lohikäärmehen lumoja,
Sekä oli sulin käsin
Kuristaa sen kuoliaksi,
Ellei tämä ennättänyt
Taase muuksi muotostua.
Akeloos ahdistettu
Muuttui mustaksi häräksi,
Jolla oli suuret sarvet
Sekä sangen suuret silmät;
Mutta Herkules havaitsi,
Mistä musta mulli marri,
Sekä tarttui tanakasti
Sonnin sotakeihäsehen,
Josta kerran kiepsahutti
Hangoittelevaisen härän
Pitkin sotapenkerettä
Kolmin kerroin kivikkohon.
Sankarille jäi se sarvi
Katkenneena kourahansa,
Josta mullin muljasilmän
Pyörähytti pyllyllensä.
Tällöin täytyi Akeloo'n
Tunnustaa jo tapanneensa
Sekä armoa anoa
Herkulelta hädässänsä;
Sillä hän ei sarvipuolla
Sinä ilmoisna ikänä
Tainnut tulla ennallensa
Härän haamusta takasi.
Silloin sanoi sankarimme,
Wirkki voiton-ruhtinaana;
"Lupaatko sinä lujasti,
Wahvistatko valallasi,
Ettet ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Minun mieltäni pahoita
Ilveilläsi ilkehillä?"
Akeloos sanoi siihen,
Härän huulilla vokelti;
"Minä lupoan lujasti
Walallani vahvistaen,
Etten ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Sinun mieltäsi pahoita
Ilmeilläni ilkehillä.
Minä annan mielelläni
Morsiamen mennä sulle,
Mutta anna sinä mulle
Suuri sarveni takasi!"
Uros kiusasi uhalla
Sarvipäistä sulhaismiestä
Tällä tavoin taitavasti
Hänelle nyt haastamalla;
"Kyllä sinä muuten saisit
Suuren sarvesi takasi,
Mutta mitäs minä pidän
Wasta voiton-merkkinäni?"
Akeloos sanoi siihen,
Lausui tuohon tuolla lailla;
"Minä annan voiton-merkin
Wielä paljoa paremman;
Sillä kuin mä kerran kävin
Kreikan kuninkahan luona,
Antoi muine Amalthea,
Kuninkahan kaunis tytär,
Hyvin suuren summattoman
yltäkylläisyyden sarven,
Jok' on aina täpö täynnä
Hedelmiä hyvimpiä;
Minä jätän sen nyt sulle
Makeine marjoinensa,
Syöös siitä sen ikäsi,
Milloin mielesi tekevi;
Mutta jos sä jätät mulle
Sarven sarvesta takasi,
Niin mä kiitän siitä sua
Tuonelaanki tultuamme."
Uros täytti tällöin toki
Akeloo'n anomuksen,
Jahka tämä jätti hälle
Yltäkylläisyyden sarven.
Akeloos alkoi sitte
Mennä poies matkohinsa,
Mutta Herkulespa meni
Deianiran teivintähän.
Kohta juoksi joka kynsi,
Piiat, pojat, pienet, suuret,
Koko kuninkaan hovissa
Heille häitä häärimässä.
Siitä pidot pidettihin,
Wihkiäiset vietettihin,
Wanhat otellen olutta,
Nuoret taase tanssimalla.
Siten sai nyt sankarimme
Deianiran toveriksi,
Mutta oli vielä muuten
Hyvin huikentelevainen;
Mellasteli melskehissä,
Käyskenteli kähäköissä
Yhtähyvin yhtenänsä
Totutulla tavallansa.
Armahansa asui vielä
Kauvan koti-talossansa
Pikkusine poikinensa,
Kera Hyllus hedelmänsä.
Uros uurti tänne toki
Rauhan rakkahan ajoilla
Herttaistansa, Hyllustansa,
Lämpimästi lempimähän.
Mutta melkosesta kerran
Tuprakasta tultuansa
Ihan yltä-ympäritse
Wihollistensa verissä,
Pani uros passar'pojan
Pesumaljan pitäjäksi
Saadaksensa somemmasti
Wettä kaulan kammaskalle.
Passar'poika parka piti
Pesuvatia vapisten
Sekä sattui kaatamahan
Siitä sankarin jalalle.
Uros piti poika paran
Heti huolimattomana
Sekä sormipaukullansa
Pojan otsahan pamautti.
Tuosta poika pykertyvi
Pyörtyneenä pyllyllensä,
Pesukuppi kumollensa,
Wesilampi lattialle.
Deianirakin tulevi
Kammarista kahittavi
Katsomahan, kuulemahan,
Mitä täällä telmetähän.
Passar'poika pötköttävi
Aivan henki hieverinä
Lattialla lammikossa,
Kupin kumotun kupeella.
Wiho viimein kuuluvi nyt
Kerran kurkusta kurahus,
Mutta siten muuttuikin
Poika potkimattomaksi.
Kuningas ei kuitenkana
Sattununna saapuille,
Niin että hän oisi nähnyt
Passar'poikansa pulakan.
Uros kertoi kohta kaikki
Deianiralle todella,
Miten passar'poika hälle
Pesu-kuppia piteli,
Sekä mitenkä hän sitä
Kynnellänsä kopsahutti,
Kun se katsomattomana
Kaatoi hänen kengillensä.
Deianira alkoi toki
Puolisollensa puhua;
"Paetkaamme poikinemme
Koko isäni kotoa;
Sillä koska ukko kerran
Saapi tiedä tappaneisi
Hovipoikansa parahan,
Niin se siitä närkästyvi.
Kenpä tiesi tarkoillensa,
Tahi kenpä taisi taata,
Tokko sinäkänä taidat
Ihan ilman suuttumatta
Kuulla isän iankaiken
Passaristansa puhuvan
Eli syyttävän sinua
Tahallasi tappaneisi."
Tämä neuvopa näytti nyt
Herkuleestakin hyvältä,
Sillä mitenkäs hän muuten
Pääsi tästä pulakasta.
Herkule'lla oli Hyllus,
Pieni poika pullukkansa,
Sekä kaunis kultaisensa
Deianira toverina,
Kun hän lähti kulkemahan
Kalydonin kaupungista
Keyks kuninkahan luokse,
Tuonne Traki'n kanpunkihin.
Herkules ja Nessus.
Pakolaiset pääsivät jo
Evenos virran vierymälle,
Josta heidän piti päästä
Wielä virran ylitsekin.
Mutta täällä oli muuan,
Joka kantoi kulkevia
Wirran yli vikkelästi
Pienen kanto-palkan eistä.
Tämä kantaja katala,
Kummallainan kulettaja,
Oli häijy ihmis-hepo,
Nessus mainiten nimeltä.
Nessus oli nivuisihin
Asti aivan miehen moinen,
Mutta muuten alapuolin
Häijy hännäkäs hevoinen.
Herkules ei itse huoli
Kaalaajata kantamahan,
Sillä hän ja Hyllus pääsi
Hyvin hänen avuttansa,
Mutta maksoi yhtähyvin
Kantopalkan kaunihisti,
Että Nessus näppärästi
Kantais' kultaista urohon.
Herkule'lla oli Hyllus,
Käsivarrella kökötti,
Joen poikki polkatessa,
Avojaloin astuessa.
Nessus otti ovelasti,
Keppelästi keikahutti
Deianiran kynkällensä
Niin kun piijun pikkuruisen;
Kävi sitte källeröitti,
Wirran vettä viipotteli,
Kaunihine kuorminensa,
Poikki joen päästäksensä;
Mutta ihmehen ihanan
Kannettavan kauneuspa
Wimmasikin viemämiehen
Suloisella suosiolla.
Kaalattuansa keselle
Wirran vettä vieryvätä
Alkoi Nessus näpillänsä
Helmuksissa haamuilla.
Deianira huuti heti
Hädässänsä Herkulesta,
Joka Hyllusta hyväillen
Oli pääsnyt mäen päälle.
Uros kääntyi katsomahan,
Miksi kultaisensa kirkui,
Sekä näki, mitä Nessus
Oli tälle tekemässä.
Otti silloin olaltansa
Nuoliviinestä vasaman,
Jonka juonelle asetti,
Jousellensa johdatteli.
Nessus nousua tekevi
Kaunihine kuorminensa
Wirran veistä vieryvästä
Rantaiselle santaiselle.
Mutta myrkytetty nuoli
Lenti silloin jo siristen
Wäkivallan tekiähän,
Selän kautta sydämehen.
Deianira pääsi poies
Kumman kantajan käsistä
Sekä lähti luistamahan
Heti luokse herttaisensa.
Herkules havaitsi hänen
Pääsnehen jo pälkähästä,
Waan ei tällöin vielä tullut
Nessusta nutistamahan;
Sillä kun hän katsahtaa,
Missä Hyllus mellastaa,
Niin ei poikasta näkynyt
Koko sillä seutualla.
Herkules ei voinut häntä
Pitää silloin sylissänsä,
Kun hän jousta jännitteli
Sekä ampui ankarasti.
Mutta poika päästyänsä
Oman valtansa varahan
Piristikin pajukkohon
Pitkin nurmi penkerettä.
Keksittyänsä kultaisensa
Pääsnehen jo pälkähästä
Etsi Herkules nyt ensin
Poikastansa pajukosta.
Mutta sepä maksoi vielä
Kerran hälle kaunihisti,
Että hän ei ensin mennyt
Nessusta nutistamahan;
Sillä tämä turkanenpa
Ajatteli aivossansa
Wielä henki-heitoillaanki
Kostoa jo kauheata.
Deianira tahtoi juosta
Pälkähästä päästyänsä
Luokse aino armahansa,
Herkuleksen herttaisensa;
Mutta Nessus virkkoi vielä
Kamalalla kielellänsä;
"Oi sä ihmehen ihana!
Kuules vielä kuolevaista!
Minä kadun katkerasti
Riettahasti rikkoneeni,
Siinä kuin mä kurjamainen
Kovin kiusasin sinua,
Jotta sinun silloin täytyi
Pahoin parkua käsissä,
Kuin et mua kuitenkana
Woinna muuten vastustella;
Waan jos huolit hyvän neuvon
Kaunokainen korvihisi,
Muistelet sä maailmassa
Hyvin mielin minuaki.
Katsos kuinka kauheasti
Weri virtana valuvi
Sydämeni sopukoista
Hienon hietikon hyviksi;
Mutta minä tunnen toki,
Etten tätä kauvan kestä,
Sillä voimani verenä
Nuolen nenästä valuvi.
Jos sä sitte, kuin mä kuolen,
Kuin ei veri vuodakana,
Kokoat ne kokkarehet,
Wiho viimeiset pisarat,
Jotka silloin jähmettyvät
Haavan suulle hyytyneinä,
On se hyytynyt hytelmä
Sulle tarkka taika-voide;
Mutta pidä pimennossa,
Päivän paistamattomassa,
Tahi kaukana tulesta,
Helteestä, hiiloksesta.
Jospa sinä jolloin kulloin
Kenenkänä keksimättä
Pyyhit puolisosi paidan
Tällä taika voitehella;
Ei se elinkautenansa
Huoli muita herttaiseksi,
Kuni sinun kultaisensa,
Ainokaisen armahansa."
Saatuansa sanotuksi
Kielin kavalat sanansa
Kaatui Nessus nenällensä
Hengetöinnä hietikolle.
Deianira näki miten
Weri hyytyi hytelmäksi,
Sekä alkoi aprikoia,
Mitä Nessus muka neuvoi.
Hän ei luullut hertaisensa
Rakkautta rauenneeksi,
Mutta kuitenki keräsi
Weren tilkat vakkaseensa.
Nousi sitte nopeasti
Wirran viereltä mäelle
Katsomahan kadonneita
Hyllusta ja Herkulesta,
Jotka juuri joutuisasti,
Käsitysten kaunihisti,
Tulla tepottelivat jo
Pajukosta palanneina.
Maita, soita maleksien
Kumppaliensa keralla
Pääsi uros tiensä päähän
Keyks kuninkaan hovihin.
Herkuleen viimeiset retket.
I.
Herkulesta hakartavi,
Että Eurytos ol' jäänyt
Häntä herjaeltuansa
Kokonansa kostamatta.
Eurytos ei esinnäkin
Heittänynnä Herkule'lle
Iolea ihanata
Kainaloiseksi kanaksi;
Waikka kohta uros voitti
Jousikiistassa kovassa,
Jonka ehdon isä itse
Pani kosioiden päälle;
Sekä sitte syyttömästi
Sanoi tätä sankaria
Raavahien ryöstäjäksi,
Warastavaksi voroksi,
Josta Herkuleski juuri
Waikka kohta vahingossa
Tappoi yhen ystävänsä
Iphito'n, Iolen veljen.
Tämän murha-työnsä tautta
Täytyi uljahan uroomme
Kumarrella kuninkaita
Sekä olla orjanaki.
Kaikki nämä kärsimykset,
Nämä pahat parsaukset,
Waati kostoa kovoa,
Hävitystä hirveätä.
Kohta kului kuusi vuotta
Sekä vuotta seitsemänki
Herkulelta harmissansa
Keyks kuninkaan hovissa.
Hyllus kasvoi kaunihiksi
Werevine veikkoinensa
Sekä sai jo sisarenki
Makarian mainittavan.
Saatuansa värvätyksi,
Hankituksi, haalituksi,
Hyvin suuren sotajoukon,
Poikaparven, parahimman,
Heitti uros herttaisensa
Lapsinensa laulamahan
Sekä lähti sotimahan
Eurytosta etsimähän.
Tämä kopea kuningas
Euboeassa elävä
Oli vielä Oikalian
Kaupungissa kaunihissa
Kolmen poikansa keralla
Kanssa kaiken perehensä
Hovissansa hohtavassa,
Kivilinnassa komeessa.
Onni oli uroholla
Matkassansa metelissä,
Sillä poikaparvi purki
Kivilinnan kokonansa;
Mutta itse mötki uros
Kurikalla kauhealla
Kuninkahan kuoliaksi,
Pojat pitkin penkereitä.
Tuli poltti tuprakassa
Koko kaupungin poroksi
Joka nurkan nuuskimalla,
Joka hökkelön hakien.
Impi ihana Iole,
Jonka tautta tapeltiinki,
Oli vielä kumman kaunis,
Kypsimmällänsä kukoisti.
Herkules sai haltuhunsa
Tämän ihanan Iolen
Sekä saalihitki suuret,
Kullat kaikki kaupungista.