Deianira itki illat
Huolissansa huokaellen,
Kun ei kuulu kultaistansa,
Herkulesta hertaistansa.
Mutta viho viimein kaikui
Koko kuninkahan hovi
Ilo-äänestä isosta,
Riemuhuudon huminasta.
Läähättäen lenti muuan
Sanansaattaja salihin,
Joka itkiän iloksi
Kertoi kielellä kepeellä;
"Riemuitse nyt ruhtinaatar!
Pyyhi poskilta pisarat!
Sillä sinun puolisosi
Elää vielä vammatoinna
Sekä ompi onnellisna
Tulemassa jo takasi,
Mutta laativi lavoa,
Poltto-uhrin perustata."
Likas lähettilähänsä
Kuuluttavi kansalleki
Tuolla nurmi tanterella
Woiton suurta sanomata;
Waan hän itse viipyvi nyt,
Niin kun mie jo mainitsinki,
Kenäumin niemekkeellä,
Euboean nenäkkeellä,
Uhri-lavan laainnassa,
Rankoja rovitsemassa,
Jotta Jupiter ei jäisi
Kokonansa kiittämättä.
Likas lähettiläs tuli
Kohta kanssa kartanohon
Sekä hänen seurassansa
Sotavangit suruisina.
"Terve! terve! ruhtinaatar!
Sankarimme aino armas!"
Lausui lähettiläs heti
Deianiran nähtyänsä:
"Eipä onnen ohjeliat
Tuolla Tuonelan tuvassa
Kuuna kullan valkeana
Rakastele rikoksia.
Sankarimme sota tuli
Syistä sangen synkeistä,
Senpä tautta seurasiki
Häntä siunaus sodassa.
Nyt ne kerskailiat kaikki
Korskeine kielinensä
Ovat mennynnä Manalle
Pitkin sota-penkereitä;
Waan kuitenki kaikitenki
Sanottaa nyt sankarimme
Minun suullani sinulle,
Rakastettu ruhtinaatar;
Säästä sinä säälimällä
Sydämellä suopeasti
Näitä tänne tuomiamme
Wankia ja vanhuksia,
Jotka ovat Oikalian
Kaupungista kadonneesta,
Mutta jotka minä jätän
Sotasaalisna sinulle;
Paitsi muita parkasia,
Poikasia, piikasia,
Säästä tätä siveätä,
Nuorta neittä, onnetointa,
Joka juuri jalkohisi
Lattialle lankeaa
Armostasi avarasta
Laupiutta löytämähän."
Deianira tähystävi
Säälivillä silmillänsä
Nuorta neittä kaunokaista,
Impyettä ihanaista.
Nostaa nyt nuoren neien
Ylös niin kun ystävänsä
Tällä tavoin surkutellen
Lauhkealla lausehella;
"Niin on niin nyt neitoseni!
Ynnä tekin ystäväni!
Se on sangen surullista,
Minuaki murtavaista,
Kuin mä neän, kuinka juuri
Jalot neiet, naimattomat,
Ollen orjien osalla
Saavat kärsiä kovuutta,
Tahi kuinka kunnottomat
Wanhuksetki vangituina
Lasten lastensa keralla
Muilla mailla maleksivat.
Zeys! taivahan takoja,
Kaiken luonnon kolkuttaja,
Ellös koskana kurita
Sukuani sillä lailla!
Mutta kukas sinä kurja
Impi ihanainen olet?
Eli lienet joku jalo
Naittamatoin neiti parka?
Sinäpä sen Likas saatat
Selittääki säntillensä,
Kenen tämä neiti nuori,
Impi ihanainen onpi!"
"Mistäpä sen minä tiennen?"
Sanoi Likas liukkahasti,
Mutta vähän viivyttyvä
Pitkitti hän puhettansa;
"Kyllä se ei kuitenkana
Mahda olla Oikalian
Huonnoimmista huonehista,
Pahimmista perehistä."
Koska impi parka itse
Huokaeli hiiskumatta,
Niin ei ruhtinaatar raahi
Tarkemmasti tutkaella,
Mutta vietti viipymättä
Likas lähettilähällä
Tämän immen ihanaisen
Kaunihisen kammarihin.
Koska Likas lähettiläs
Meni tätä tekemähän,
Tuli sanan saattajoista
Ensin tullut toisen kerran
Hiljallensa hiipetellen
Deianiran tienoille
Sekä sopotti supalta,
Muka muiden kuulematta;
"Älä rakas ruhtinaatar
Usko tuota toista miestä!
Sillä se ei sano sulle
Totta tässä asiassa.
Minä kuulin korvillani,
Kun se itse kuulutteli
Tuolla keskellä ketoa
Korvin kuullen kymmenien,
Että Herkules hävitti
Oikalian kaupungin ja
Kuninkahan kivilinnan
Tämän nuoren neien tautta,
Joka onki Oikalian
Kuninkahan kuulu tytär,
Itse ihana Iole,
Ennen kilpa kosittava.
Herkuleskin oli ollut
Kerran tällä kosiana,
Mutta morsiamen isä
Eurytos ol' estellynnä.
Puheen-parsikin puhuvi,
Sanan-laskukin sanovi;
'Wanha rakkaus ei ruostu
Kuuna kullan valkeana.'
Havaitsethan siitä hyvin,
Miksi puolisosi meni
Tätä neittä naimatointa
Orjaksensa ottamahan;
Pidä vaan kun pivossasi,
Että Herkules ei heitä
Iolea ihanata
Aivan orjien osalle."
Tämän tuhman tarun tautta
Pisti pahan-luulon piikki
Deianiran rinnan rikki
Niin kun neulan nenäkkeellä.
Wesipisarat pirisi
Kohta silmistä koreista
Pitkin punaposken päitä
Hienoisille helmuksille.
Deianira kutsui toki
Likas lähettilähän nyt
Kahen kesken kammariinsa
Tarkemmasti tutkittaaksi.
Likas vannoi vaikeasti
Siinä totta sanoneensa,
Että hän ei ensinkänä
Tiennyt tytön vanhempia.
Deianira torui tällöin
Siitä Likasta lujasti,
Kun se vannoi vaikeasti,
Waikka vasten tietoansa;
Sanoi sitte suorastansa,
Että hän jo tiesi tämän
Immen olevan Iolen,
Kuninkahan kuulun tytön,
Jota Herkuleskin juuri
Oli käynyt kosimassa,
Mutta että hän ei muka
Wihaa neittä siitä syystä.
Koska Likas kerran kuuli
Aivan niitä asioita,
Juuri juttuja samoja,
Joita itsekin julisti
Tuolla nurmi-tanterella,
Tuolla keskellä ketoa;
Tunnusti hän tietävänsä,
Kenen tämä tyttö oli;
Mutta sanoi siitä syystä
Puhuneensa toisin puolin,
Että Herkules ei hänen
Käskenynnä kertomahan
Puolisonsa korvin kuullen
Muuta tästä tyttärestä,
Kun että ne kaikki sitä
Pitäisivät paremmasti;
Sillä siitä oisi ollut
Sankarille suuri ilo,
Kun hän oisi omin kielin
Saanut ilmaista Iolen.
Deianira sanoi sitte
Likas lähettilähälle,
Että hänki Herkule'lle
Lähettävi jonkun lahjan,
Siitä koska sankarikin
Laittoi hänen huomahansa
Sotavangit, vanhat, nuoret,
Sekä kultakorujakin;
Mutta laittoi lahjan viejän
Sitte salihin takasi
Lahjan-laittama-ajaksi
Oven suussa outtamahan.
III.
Deianira parka piti
Niin kun Nessus hälle neuvoi
Wielä verivoidevakan
Piilopaikassa piimeessä.
Ruhtinaatar rukka luuli,
Että tämä myrkky-mehu
Oli tarkka taika voide
Eikä myrkky ensinkänä.
Senpä tautta toivoi hän nyt,
Että tämä voide voisi
Saada hänet Herkule'lle
Ainoaksi armahaksi;
Sillä Iole ihana
Oli kovin kaunis orja,
Ettei Herkules hänehen
Woisi vielä mielistyä.
Tässä toivossa hyvässä
Aukasi hän arkun kannen,
Jossa tarkka taika-voide
Oli vielä vakkasessa.
Otti sitten ovelasti
Lukokkaasta laatikosta
Herkuleksen heleimmän
Puna paidan purppuraisen,
Johonka hän kulta-kuvat
Oli itse ommellunna
Hienoisilla, huippuisilla,
Soreilla sormillansa.
Otti vielä villavakan,
Wallan maalatun vetäsi,
Josta valko villatukon
Hyppysiinsä hivutteli;
Pisti valko villatukon
Werivoidevakkasehen
Sekä pyyhki sillä sitte
Puolisonsa puna paidan;
Mutta viskasi nyt villat
Lattialle lautaselle,
Kun ei niitä kumminkana
Enää tässä tarvittunna.
Laittoi sitte laskoksille,
Koukuroille kaunihille,
Koko kullalla kudotun
Kaunokaisen kenkkikalun.
Otti sitte olallisen
Waski-vöisen vakkasensa,
Johon pani puna paidan
Kannen alle kirjavaisen.
Kantoi viimein kirjo kannen
Likas lähettilähälle
Sekä sanoi selvitellen,
Wakavasti varoitellen;
"Täss' on paita purppurainen
Puolisolleni punainen,
Johon minä kulta kuvat
Olen itse ommellunna.
Kanna Likas lippahalla,
Waski-vyöllä vakkasella
Tämä lahja laittamani
Puolisolleni puhasna;
Mutta muistakin sanoa,
Että hän ei ennen pidä
Purppuraista paitoansa,
Kuin on uhri uhrattava.
Wie sä vielä hälle tämä
Sinettinen sormukseni,
Että hän ei epäileisi
Minun lahjan laittaneini."
Likas lupasi lujasti
Wiedä kaikki kaunihisti
Sekä lähti luistamahan
Kenäumin niemekkeelle.
Deianira laittoi toki
Hyllus poikansa perästä,
Jotta Hyllus Herkulesta
Kiirehtisi kotihinsa.
Tuli sitte taase siihen
Kaunihisen kammariinsa,
Jossa oli puna paidan
Woitehella voidellunna;
Mutta keksi kohta, miten
Walko villatukko oli
Mustununna, muuttununna,
Lattialla lautaisella.
Walko villatukko oli
Mennyt möyhyksi, muruiksi,
Sekä sihisi sinisnä
Puolipäivän paistehessa.
Deianira näki tästä
Walko villan muutunnasta,
Että verivoide oli
Kaikki myrkkyistä mehua.
Häntä aavisti nyt heti
Sydäntänsä särkemästä
Ettei hyvä hyyrrä siitä
Puna paidan pyyhinnästä.
Murhe murti päätä puhki,
Suru täytti sydämehen,
Niin että se kurja kiiti
Kammarista kammarihin.
IV.
Wiho viimein tuli Hyllus
Herkulesta hakemasta,
Mutta ilman isättänsä,
Paitsi valta vanhempaansa.
"Ai! jos äiti", huuti Hyllus,
"Oisit ollut syntymättä,
Eli ellet ensinkänä
Oisi ollut äitinäni,
Tahi joska taivahasta
Oisi suotunna sinulle
Toinen mieli, toinen kieli,
Aivan toiset ajatukset!"
Ruhtinaatar rukka tahtoi
Paikallensa pakahtua,
Koska poika siten puhui
Tanterelta tultuansa.
"Kuules lapsi kultaiseni!
Minkäs tautta moitit mua?"
Kysäsi hän kummastellen
Lapseltansa lauhkeasti.
"Minä kävin Kenäumin
Pitkän niemekkeen nenässä",
Sanoi poika itkusuulla,
Wesisilmänä valitti,
"Sinä surmoat isäni
Lailla kovin kauhealla,
Jot'ei ilmoisna ikänä
Ole nähty näillä mailla."
Deianira kävi tällöin
Aivan kalman kalveaksi,
Mutta rohkaisikse sitte
Wielä kerran kysymähän;
"Kuka kurja sitä sanoi
Sulle, poikani polonen,
Että minä millonkana
Woisin tehdä tuolla lailla?"
Poika puhui pitemmältä
Surullisilla sanoilla;
"Ei ou syrjäinen sanonut,
Wennon vieras valittanut;
Omat silmäni olivat
Kauhistusta katsomassa
Kenäumin niemekkeellä,
Uhrikunnahan kukulla.
Uhrihärkiä hyviä,
Mullia mitä paraita
Oli ladottu lavalle
Kaksitoista kallotoinna.
Likas toi nyt laittamasi
Puna paidan purppuraisen
Waskivyöllä vakkasella
Isälleni itsellensä.
Isä ottikin iloisna
Päällensä punaisen paidan
Sekä kiitti kaunihiksi
Kulta-koruja koreita.
Tuohoi sitte jo tulia
Tervaksisilla tikuilla
Alle puiden petäjäisten,
Päälle alttarin arinan.
Isä rukka nyt rukoili
Ensin alttarin edessä
Sekä kiitti sinuaki
Lahjasesi laittamamasta.
Waan kun uhrin liekki löi jo
Kohti taivasta koreesti,
Syttyi tuli toisellainen
Heti isäni ihossa.
Hiki vieryi virtanansa
Pitkin partoa piristen,
Puna paita poltti häntä
Niin kun turkasen tulella.
Isä repi riekaleiksi
Kenkkikalusi kirotun,
Mutta murha-myrkky poltti
Häntä kahta kauheammin.
Hirveästi huuti hän nyt
Likas lähettilästänsä,
Joka myrkkymehu-paidan
Oli hälle heittänynnä;
Juoksi sitte sen jälestä,
Tarttui jalkahan takoa
Sekä viskasi vihalla
Kurjan kohti kallioita,
Joita meren aallot aina
Rantasella räiskyttävät,
Niin että se kurja niistä
Meren pohjahan putosi.
Sotamiehet säikähtivät,
Pojat parkuivat pahasti,
Nähdessänsä, kuinka kauvas
Likas lenti kalliohon.
Joka jumalaisen miehen
Täytyi pötkiä pakohan,
Sillä kaikki kauhistuivat
Wimmattua voimakasta.
Isä parka piehtaroi nyt
Ensin pitkin penkerettä,
Mutta hyppi sitten maasta
Ylös koppikohdastansa
Sekä karjui kauheasti
Tuskan tulen polttaessa,
Jotta vuoret volisivat,
Laaksot pahoin laulelivat.
Kiivahasti kirosi hän
Siitä sua äiti parka,
Kun sa kuoleman kipuhin
Saatit hänen syyttömästi.
Wiimein huuti hän minua
Surkeilla sävelillä;
'Hyllus! poikani polonen,
Ainokainen auttajani!
Jos sä sydämestä säälit
Ihan syytöintä isääsi
Tässä kuoleman kivussa,
Murha-myrkyn polttaessa;
Niinpä laita mulle laiva,
Etten kurja köntistyisi
Tälle meren saaren maalle,
Walkamalle vierahalle.'
Koska minä tämän kuulin,
Laitoin minä hälle laivan,
Jolla hänet toimme tänne
Kivuissansa kiljuvana.
Kohta sinä saat sen nähdä,
Kannettavan kammariinsa,
Ehkä vielä elävänä
Eli ehkä kuollehena.
Tämä on nyt tekemäsi
Aivan alkaen alusta,
Uljahimman urohista
Saatit sinä surman suuhan."
V.
Deianira jätti tällöin,
Sanaakana sanomatta,
Lapsen lohduttamattoman,
Hyllus paran huolihinsa
Sekä lähti lapsen luota
Lohdutusta löytämähän
Katumuksen kauhistavan
Sydäntänsä särkiessä.
Poika katsoi kohta ylös
Itkusohvan sopukasta,
Mutta äiti oli mennyt
Toiste tulemattomaksi.
Hovin hyvä vanha piika
Seisoi samalla sialla,
Jossa äiti äsken seisoi
Hyllus pojan haastaessa.
Wanha piikapa valitti
Hyllukselle huolissansa,
Että ruhtinaatar rukka
Oli itse ilmoittanut,
Miten Nessus häntä neuvoi
Kuollessansa kavalasti
Tekemähän tuolla lailla
Kun hän kurja oli tehnyt.
Hyllus hyppäsi nyt ylös
Katkerasti katuvaisna
Äsken äijän äitiänsä
Syylliseksi syyttämästä;
Kiiti sitte suruissansa
Luokse valta vanhempansa
Anteheksi anomahan
Pahoin puhumisestansa.
Koska nyt ei kuitenkana
Äitin ääntä kuulununna
Hovin suurissa salissa,
Huonehissa hohtavissa,
Katsoi poika parka kerran
Sänky-suojanki sisähän
Sekä äkkäsikin äitin
Sängyn päällä pötköttävän;
Mutta miekka hirvittävä,
Kaksiteräinen terävä,
Seisoi äitin sydämessä
Weren vielä vuotaessa.
Hyllus halasi nyt vielä
Runneltua ruumistaki
Waikeasti valittaen
Malttamattomuudestansa.
Poika pyöri polvillansa
Kuolleen äitinsä kupeella,
Kunnes isän iso ääni
Havahutti hänet ylös.
"Hyllus!" huuti Herkules nyt,
"Tule tänne turvakseni!
Mutta missäs sinä olet,
Kun en sua keksikkänä?
Ahaa armas! joko kuulit?
Koska tunnut jo tulevan,
Tule tänne turvakseni!
Auta mua armiasti!
Tempaise nyt tapparasi!
Säilä rautasi sivalla!
Sekä lyödä läjähytä!
Kaulahani kamahuta!
Jotta kaula katkiavi,
Pääni poikki pyörähtävi,
Etten tässä tuskassani
Kovin pitkältä kituisi;
Älä arvele kun akat!
Älä vapise kun vaimot!
Mutta armahda minua
Tällä tavoin tekemällä!
Sillä muuten täytyvi mun,
Uljahimman urohista,
Nyyhkiä kun nuoren neien
Iankaiken itkevänä."
Kivuissansa katsoi hän nyt
Siinä seisovien päälle
Sekä levitti sylensä
Tällä tavalla sanoen:
"Katsokaapa käsieni
Jäseniä jänteviä,
Kuinka ne jo kuivettuvat,
Surkeasti surkastuvat;
Waikka niillä Nemeassa
Tapoin julman jalopeuran,
Joka paimenpoikasille
Oli hirmu hirvittävin;
Waikka niillä vielä voitin
Lernan lohikäärmehenki,
Mustan mörön, myrkyllisen,
Monipäisenki mokoman;
Nämä ovat samat sormet
Samat kädet, samat kourat,
Joilla köytin Kerbero'nki,
Tapoin jätit jäyräpäiset.
Ei ou sitä sankaria
Tullut tämän ilman alta,
Jonka keihäs jonkun kerran
Oisi mua murrellunna.
Mutta muuan murha-käsi
Laittoi mulle myrkky-lahjan,
Tämä myrkky murti minut,
Tuotti tuskan sydämeeni.
Katkaise nyt Hyllus kulta
Tämä tuska tukkunansa,
Sillä keinoin että sinä
Kerran kättä kiepsahutat!
Mutta muista vielä vasta
Myrkky-lahjan laittajata!
Sillä sydämeni kipu
Ansaitsevi kovan koston."
Waan kun Hyllus vannoi hälle,
Että ruhtinaatar rukka
Oli pettynyt peräti
Nessus ruojan neuvomasta,
Sekä sitte saatuansa
Tiedä pahoin tehnehensä
Sovinnoksi survaissunsa
Murhamiekan sydämeensä;
Niinpä Herkuleski heti
Lauhtui aivan laupiaksi
Sekä tahtoi kohta tiedä,
Missä ruumis mötköttävi.
Hyllus vei nyt Herkuleksen
Makaus-suojan sängyn luokse
Jossa Iolekin itki
Waikeasti valittaen.
Sekä tuskan tulen liekki
Että suru mitä suurin
Särki sankarin sydäntä
Kielin kertomattomasti.
Mutta vielä verivallan
Waimo vainajansa luona
Löysi uros lohdutuksen
Lapsiansa lempimällä;
Pani poikansa polosen
Sekä itkevän Iolen
Kädet kohta käsihinsä
Tällä tavalla sanoen:
"Lapset raukat rakkahani!
Sydämelleni suloiset,
Siinä sinäkin Iole
Olet minulle kun oma;
Kuolema jo kaivelevi
Sydäntäni surkeasti,
Mutta mull' on vielä muuan
Lohdutus nyt lapsistani.
Antakaatte armahani
Tulla toivoni todeksi
Siten ettette eroa,
Tästälähin toisistanne!"
Sillä lailla lopetti nyt
Uros uljas itkusuulla
Sekä liitti lempeästi
Kaksi nuorta käsitysten.
Tällöin tuli lähettiläs
Tuolta Delphin temppelistä,
Joka kertoi kielellänsä
Pyhän immen ilmoituksen:
"Tuolla Tuonelan tuvassa,
Kaikkivallan kammarissa,
On se päätös päätettynnä
Perki peruuttamattomaksi,
Että Herkule'n elämän
Sammumisen sia onpi
Oetan vuoren viimeisellä
Kukkulalla, korkealla."
Koska Herkules sen kuuli,
Jätti hän jo jäähyväiset
Sulavalla sydämellä
Lapsiansa lempimällä.
Wietti sitte viimeiseksi
Tuskan kovan tungetessa
Itsensä kannin-istuimella
Oetan kunnahan kukulle;
Teetti sinne suuren lavan,
Rankarion rakennutti
Sekä könti kivuissansa
Rankarion reunamalle.
Rion päälle päästyänsä
Käski uros kumppaliinsa
Tuoda tulta tervaksihin,
Rankarovion rakohin;
Waan ei sitä sankaria,
Sitä yhtä ystävätä,
Tullut tällöin toverista,
Joka oisi tuonut tulta.
Mutta koska uros kurja
Tuskan kovan kouriessa
Rukoillen ja ruikuttaen
Waati tulta valittaen;
Taipui toki Philoktetes
Armon tulta antamahan,
Sillä sankarimme kipu
Näytti kovin kauhealta.
Tämän yhden ystävänsä
Nöyryydestä näytetystä
Heitti Herkules hänelle
Kiitokseksi, kunniaksi,
Sekä nuolensa sulitut,
Kaikki varmat vasamansa,
Että jäykän jousensa ja
Kostavaisen kuokkansa.
Tuli alkoi tuikahella
Rankarovion raoista,
Liekki löi jo leimahellen
Kohti taivasta kovasti.
Ukko pilvien pitäjä,
Isä Jupiter jumala,
Keksi kohta poikasensa
Pitkitellen paistuvaksi
Sekä silloin sävähytti
Tulen nuolen taivahasta,
Joka poltti pikemmästi
Rankarion ratisevan.
Kaikki katsojat näkivät,
Kuinka muuan musta pilvi
Laskeutui nyt laveana
Polttorovion poroille;
Kuinka Jupiter jyristen
Antoi poikansa polosen
Nousta pilven naulakkeella
Tuonne Tuonelan tupahan.
Koska kumppalit menivät
Tulen liekin loputtua
Muka luita löytämähän
Polttorovion poroilta;
Niin ei täällä nähtykkänä,
Hakemallakaan halittu,
Yhen yhtä nikamata,
Luuta aivan ainoata.
Nyt ne muisti, mitä tästä
Uljahimmasta uroosta
Oli ennen ennustettu
Tiresias tietäjältä;
Nimittäen nämä sanat;
"Että Hebe Herkulesta
Outti Tuonelan tuvassa
Tahi taivahan talossa."
Aina armias Minerva
Otti Tuonelan ovelta
Herkuleksen hetimiten
Jumalien joukkiohon.
Koska Juno jumalatar
Näki sankarimme siellä,
Lauhtui hänki laupiaksi
Uljaimmalle uroholle
Sekä sääti tyttärensä
Heben heti Herkule'lle
Ihan iankaikkiseksi
Morsiameksi mukamas.
Koko Kreikan kansakunta
Uhrasikin uroholle
Kohta kiitos-uhrit niin kun
Jollekulle jumalalle.
Herkulesta jäi jälelle
Iso parvi poikasia,
Joiden pojanpojanpojat
Wiho viimein valloittivat
Koko Kreikan kansakunnan
Asuin paikat parahimmat,
Jotka sitälyytä jäivät
Herakleidien hyviksi.