IV.
JOULU-YÖ.
Niin kuultihin enkelihymnit vienot,
Ja valkeus verhosi Betlemin tienot;
Se taivahisen tähden on kirkastusta,
Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, että tähti se kauvas loistais,
Ett' yltä yli maan nyt yön se poistais,
ja rakkauden sana ett' ijäti kestäis,
Ja vihan yöhön kansoja eksymäst' estäis.
— — Niin kuultihin kalketta Golgatalla,
Ja surren seisoi Maria ristin alla,
ja poika huusi kansoille armahdusta,
Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, ett' isä tämän anteeksi antais,
Hän yksin, hän yksin syyn veljien kantais,
Kait näin suuri rakkaus, toivoi hän, riittää!
Sen valossa nyt kansat hänt' ijäti kiittää.
— — Niin kuullahan taas tuhat vuosien takaa,
"Kuin kaunis se on lapsi, mi seimessä makaa,"
Ja kirkoissa ja joulupuiss' on kirkastusta, —
Mut silloin yli maan on yöhyt musta.
Ja on kuin yö se viel' olis Golgatan yötä,
Ja kansat tekis eksyen vihan työtä,
Kuin kaikuis yhä vieläkin: "Isä, isä!"
Ja esivaate värjyisi temppelissä.
— — Ja templiss' yli maan tuhat vuosien takaa
Taas kuuluu, kuinka "lapsi se seimessä makaa".
Mut _häll' _on toivo, maass' että kerran koittais
Se aamu, jona rakkaus vihan voittais!
JOULULAULU.
Joulu armas on joutununna,
Joulu-ilta kulta.
Himmeli heiluu pöydän yllä,
Kynttilöiss' on tulta.
Piltti pienoinen hymyhuuli
Kuiskii maahan rauhaa.
Ulkona vinkuu vinha tuuli,
Merten aallot pauhaa.
Kuiski rauhoa, piltti pieni,
Kuiski, kultahapsi, —
Että sen kuulis suuri Luoja,
Kuulis ihmislapsi!
Piltti pieni on seimessänsä,
Uinuu ruusuist' unta.
Ilma on kylmä, yö on musta,
Ikkunoiss' on lunta.
UUDEN VUODEN AJATUKSIA.
Saa vuoden alkavan aamu,
Ajanvaiheit' uusia tuoden;
Luen kansani toivojen kirjaa,
Mit' on kohdalla viime vuoden.
On merkitty summalta sinne,
Kenties yli äärien, mittain,
Töit', aikeita, ahkerointaa
Ja toiveita tuhansittain.
Mä lehteä lehdeltä kuljen
Ja siirtelen arkana kättä,
Luen sivuja suoritetuita, —
Mut monta on täyttymättä,
— Jo kurjalta kurjuus lientyy,
Ja onnens unhottamalla
Veli kärsivän veljeks tuntee! —
Mut toista on lehdellä alla.
Ja lehdellä valkealla,
Min yll' oli piirretty toivo,
Luen aian ankaran vastuun:
Vain susi on sutten hoivo.
— Viha lakkaa, rakkaus voittaa!
Mut aikakirjani vastaa:
Te silmä silmästä tuokaa,
Ja hammas hampahasta!
— Jo kuuluu: tieto on valtaa,
Osaks suodaan se eksyvän veikon!
Mut kirjani kiertäen vastaa:
Ja valta on hallinta heikon.
— Jo yhteisvoimilla kilvoin
Työt tehdään maan eduks tarkat!
Mut satojen maana on maine,
Ja tuhanten maana on markat! — —
Ja mä käyn läpi toivojen kirjaa,
Ja kättäni empien siirrän,
Kun entiset toiveet turhat
Taas uudelle vuodelle piirrän:
Jo kurjalta kurjuus lientyy —
Valo kaikelle kansalle koittaa —
Työt maan eduks tehdään kilvoin —
Viha lakkaa rakkaus voittaa —
Jo päivyen ens säde ehtii
Ens toivolle kirjoitetullen,
Se vilkkuu väikyin vienoin,
Mut on kuin se kuiskisi mullen:
Sä uskoitko oikean voittoon?
Ja uskoitko kaikkien nähden?
Sä kaikkiko teit, min jaksoit?
Ja teitkö sä toisen tähden?
ETSINNÄSSÄ.
Ma lemmin aatteita, vapautta,
Ja pyrin jalohon kauniiseen,
Ja etsin täydellä sydämellä
Tiet' oikeahan ja hyvyyteen.
Mut — kuinka varmasti astunenkaan,
Mun harha-askele maahan lyö,
Ja tie on kaita ja vuori korkee,
Ja uus on nousu ja uusi työ.
Ken siis sun kauniille kartanoilles,
Sä korkein, konsana ennättää?
Kun tie on kaita ja vuori korkee,
Ja kultaportit vain häämöittää.
Ma kenties astunen harmaapääksi,
Ja nousen, lankean vuorottain,
Tai kenties kaadun ma kesken työtä,
Ja kultaportit oon nähnyt vain.
Ah, enpä voikaan mä ihmemailles
Elossa ehtiä ikänäin.
— Mut voinhan kaivata, voinhan nousta,
Ja silmät tähdätä sinnepäin!
ELÄMÄ.
Päin tuulista, tummaa taivalta uhmii
Kulkija muuan. Minnekkä tie?
Onnelan saariin, rauhalan rantaan,
Sinne, mä toivon, vie tämä tie.
Ja jos kerta sen rakkahan rauhan sa saisit
Sun mielesi taas olis taisteluun!
Ja jos löytäisit etsimäs onnelan saaret,
Sä itkien kaipaisit — etsintääs.
KANSAN VAINOA.
"Pois viekää, ristihin naulitkaa!"
Näin hurjana huutaa kansa,
"Ja sappea suuhun antakaa!"
He kiljuvat kiukuissansa.
Hän raadin etenen raastettiin,
Ja juuttaat todistaapi:
Hän on kieltänyt veroa keisarin,
Hän templit tuhoaapi.
Ja Kaifaat astuu kantajaks,
Ja kirjaniekat pauhaa:
Hän pyrkivi Juudan valtiaks,
Hän on häirinyt Juudan rauhaa.
"En syytä löydä mä yhtäkään". —
On kruunu ohimoissaan.
"Hän on herjannut herraa, ylintään!"
Hän seisoo purppuroissaan.
"En syytä löydä mä yhtäkään." —
Hän on sortua ruoskain alle.
"Et keisarin ystävä lienekään!" —
Hän viedähän Golgatalle.
He syljit silmihin puhtaimpiin,
Hän katsovi kaihoin heitä.
— Mut voi sitä kansoa kerran, niin,
Ja voi sen temppeleitä!
He tahrasit, pilkaten, parhaintaan,
Jehova, nyt armoa anna:
Jerusalem suuri on raunio vaan,
Ja Israel kulkijanna!
ITÄMAILLE.
(Viktor Rydberg).
Mikä kaiho se lienee mulla,
Mi liikkuu rinnassain?
Itämaille mielin ma tulla
Luo oman armahain.
Ja jos käy kuin haluaisin,
Itämaille ma jäisinkin,
Ja Saaronin liljaks saisin,
Min taittaa armahin.
Ja jos käy kuin haluaisin,
Hän kiintää mun rinnalleen,
Erottaa ei saa meitä laisin,
Tulen silmänlohdukseen,
Jota vie surun, riemujen ollen
Luo Latsarin, Kaanahan,
Ja Taaborin kirkkahikollen,
Ja merelle Galilean.
Ja kun tuulta on huimaavinta,
Ja aalto on rauhaton,
Niin Daavidin pojan rinta
Kukan valkean turvana on.
Mä oisin rypäle vienoin,
Min on poiminut armahin,
Ja nauttii huulin hienoin
Ja vienonkaunoisin;
Jyvänen, joka suodaan niillen,
Joill' armon nälkä on,
Ja tuodahan uskovillen
Yli alttari-antimon.
Mä vuotan ja kaipaan kerran
Hänen ilmestymistään,
Mä kaihoan kera Herran
Ihan yhdess' elämään,
Ihanimpaan itseni liittää
Ruumiillani, sielullain.
Yli kaiken tahdon kiittää
Hänt' autuustoivostain.
V.
PAKKASTOIVEITA.
Tää syksy on sairas aika,
Elo kuoloa kohti riutuen käy.
On taivas harmaa,
Maa märkänä alla, —
Ja kalpeita kasvoja kaikkialla,
Ei tuskin kirkasta katsetta näy!
On kuin kävis nuorikin alla päin
Ja velttona henkisi huuruja maan
Ja valittaisi,
Vaivaisen hymyssä suu —
Mut jos tulis tammikuu,
Ja pakkanen paukkuaisi!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
Puris terveeks poskipään!
Lois otsihin innon ruusut,
Ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,
Joka uomassaan
Ei sulkuja väistele ensinkään,
Käy eespäin vaan,
Meri ääretön määränä matkallaan!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
Ja jäätelis pois lian tympeän tään,
Joka täyttää maan
Ja tarttuu kulkijameen,
Impehen, poikaseen
Ja vanhukseen,
Ja kulkevi näin kodin kammioon
Ja lasten leikintälattiaan
Ja tahrii pienoisen
Poikakullan
Ja vienoisen viattoman
Tyttökullan,
Äidin oman…
Jos poistelis lian ja saastaisuuden
Ja lois ajan uuden!
Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis
Hangille kirkkahille,
Ja reippahan immen ja nuorukaisen
Poskille punerville!
Silloin, kun päivyen säihkeessä
Kilpaisi silmien säihkyt,
Hankien hohdossa
Tuntehen puhtoisuus,
Silloin, kun päilyisi
Nuorna ja tuoresna
Poskella verten
Ja rinnoissa riemujen ruusut, —
Silloin, silloin
Säilyisi Suomelle vastaisuus.
ERÄÄLLE MAAILMANPARANTAJALLE.
Tää maailma se jää yhä maailmaks,
Jos kuinkakin päin sen käännät,
Ei huudoistas tule hurskaammaks,
Jos vaikka sen äärihin äännät;
On turha sun puuhas ja tyhjä sun työs,
Se on toukoa talvisäässä,
Jos itseäs et lue maailmaan myös,
Ja itseäs etupäässä.
RITARIAIKAAN.
On Don Quixote jo kuollut ja Sancho Pansa,
Nuo entisajan sankarit urhoisat, oivat,
Mut ritareita vieläkin täynnä on kansa,
Ja sotahuudot raikuu ja torvet soivat.
Ja tuulimyllyt myös ovat entisellään,
Ja moni mies on aasilla ratsastamassa;
Ja nykyajan urholla kyllä, jos kellään,
On laumantäysi lampaita armeijassa.
JOS MULL' OLIS BUDDHAN VIISAUS.
Jos mull' olis Buddhan viisaus,
Joka laskea tais yön tähtöset
Ja kymmenten tuhatten vuotten
Sadepisarten myriaadit,
Ja jos kansojen kielet taitaisin,
Niin tietoni tään,
Ja sen ylle
Sanat, jotka Buddha kirjoitti tauluhun
Vain Vismamitran vanhan nähtäviin,
Ma taivaan lakehen tahtoisin kirjoittaa,
Kirjoittaa tuhansin kielin:
"Valo suuri mun määräni on,
Se kaihottu, korkein,
Jok' yöstä päivän
Ja kuolosta elämän siittää!"
POJALLENI.
Sun elos olkoon,
Niin toivon sullen,
Kuin linnunpoian
Suviaamun tullen.
Kun herätessä
Tuli päivyt luokse,
Ja ilmat valtas
Niin vieno tuokse.
Kun laulut helkkyi
Niin joka puolin,
Ja siskot lempi
Niin hellin huolin.
Kun taivas näytti
Niin loistavalta,
Ja siipi tuntui
Niin kantavalta.
Ja niinkuin sitten,
Kun kesää kesti,
Se ylös lensi
Niin tulisesti,
Niin siekin, lapsi,
Kun taivas siintää,
Et unelmias
Saa maahan kiintää,
Vaan lennä sinäkin
Linnun lailla,
Ja siivet harjoita
Kaukomailla!
KUIN HIIPUVA HIILOS TUMMENTUU.
Kuin hiipuva hiilos tummentuu,
Kun tuli sen tuhkaksi söi;
Kuin iltakellon helkähdys haipuu pois,
Kun se kerran viimeisen löi —
Niin kerran kait ne taistotkin tummuu pois,
Jotka tunnetta tulena söi,
Ja se sydän niin hiljaan sammahtaa,
Joka liekitsi liioin ja löi.
KUKKIA.
Onnen kukan tuoksun me tunnemme vasta
Kun kukka on laannut tuoksuamasta.
Toivon kukka vaihtuvi muiston kukkaan
Kun kultatukka vaihtuvi hopeatukkaan.
Kas impeä ja nuorukaista leikkien rientää
Elon kukkaniitylle kunnaisalle —
Mut use'immat heistä poimi surujen ruusut
ja riemun kukat polkivat jalkojen alle.
RIKAS MIES.
Hän ainehen hiekasta hikipäin
Hopeita ja kultia kaivaa,
Ei muista hän uurteit' otsallaan,
Ei muistele vuosia, vaivaa.
Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,
Hän niitä kuin peikkoja lymyy,
Ja ihanteet häntä inhottaa
Ja isänmaalle hän hymyy.
Hän on Raamatun kertoma rikas mies
Kuin hänkin kait kerta hän kuolee —
Ja Latsarit portilla värjöttää,
Ja koirat haavoja nuolee.
Mut joskus on hällä jo päällä maan,
Juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,
Niin polttava tyhjyys tunnossaan
Kuin kituis hän helvetin vaivaa.
Ja silloin hän huutavi äitiään,
Ja hän tuntee tuskan ja surun,
Ja hetkessä vuoden hän harmentuu, —
Ja Latsarit saavat murun.
OPRIKSELLA.
Tuuli on tuima ja tuiskuttaa.
Issikka, Oprikselle!
Sähkövaloa, samppanjaa,
Wienerdamenkapelle.
Poika reuhkana pienoinen
Arkana ovest' astuu,
Parkettilattia hienoinen
Jalasta paljaasta kastuu.
Armon herra, niin kylm' on sää
Kypare, mera vatten!
Viuluin sävelet väräjää.
Bror har lite i hatten!
Hyvät herrat, armahtakaa
Si, där en tös som duger!
On niin nälkä ja paleltaa —
Gå din väg, du ljuger!
Äiti rohtoja tarvitsis —
Nu ska vi ta en hela!
Bravo, bravo! ja bis, bis, bis!
Hon ä en fan att spela!
Viuluin sävelet väräjää.
Tjenare! smakar int illa.
Kyynelkarpalo kimmeltää
Poikasen poskusilla.
Neiti on sortua samppanjaan,
Ja herran on himmeä silmä.
Poikanen kadulle potkaistaan,
Siell' on niin kylmä, niin kylmä.
ALEKSANTERIN PATSAALLA.
(Kukkavihkon nauhoihin).
Kukkasia keisarille,
Kielosia kallihille,
Leiniköitä lemmitylle,
Ulpukoita uskolliselle.
19/6 1900.
INTEGER VITAE.
Sinä sammuit niin
Kuin aurinko auteriin
Ruusuisiin,
Jotka himmeni hiljaa, niin hiljaa.
Mut kun ohi on yö,
Sinä heräjät taas, —
Ja noustessas
Sinun hiuksillas
Ikielämän kukkia seppele säihkyy!
Loviattaren lapset.
I.
Oli taisteltu taistelut Sammosta,
Oli välkkynyt miekan kärki,
Ja kansa on ollut innoissaan,
Kuin taistellut oisi se onnestaan, —
Mut taistelut Sammon särki.
Ja palkaksi kansan kärsimäin
Ja urhoin orpojen surun
Oli Väinölä saanut osakseen
Ja tuuli tuottanut yli veen
Vain muutaman Sammon murun.
Olis niistäkin koittanut onni maan,
Ja vauraaks saanut kansa,
Mut Louhi, Pohjolan valtia,
Tuo hyyn ja hallojen haltia
Sen turmeli taijallansa.
Hän jääteli Väinölän viljamaat
Ja hyyteli touvot uudet,
Ja saatteli rakehet rautaiset
Ja tuotteli nuolet tuliset
Ja tuhot ja onnettuudet.
Mut aina se Väinölä nousi vain
Yli tuhojen tuskaistenki.
Näet sillä tukena taistoissaan
Oli vanha Väinämö, tietäjä maan
Ja Kalevan kansan henki.
Ja Kalevan kansa katselee
Jo onnea ikuiseksi,
Mut Louhi, Pohjolan valtia,
Tuo hyyn ja hallojen haltia
Nyt viimeisen keinon keksi.
Loviattaren lapset ilkeät
Hän Tuonelan mailta pyyti,
Nää alut kaikkien pahojen
Ja tuhatmäärien turmien
Hän Väinön väkehen syyti.
Mut varaksi vanhan Väinämön,
Mi Louhen taijat taitti,
Hän keri unia kuoleman
Ja öitä mustia Manalan
Ja hyisen myrkyn laitti.
Ja siitä Väinämö, tietäjä maan
Ja heimon henki nukkuu.
Ja velhot kansoa kaatavat
Ja Väinön vihreät viljamaat
Ne hoitamatta hukkuu.
II.
Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna,
Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.
Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat,
Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.
III.
Louhen lyömänä nukkuu Väinämö vanha,
Uupuu uneen Kalevan heimon henki.
Uness' ihanat oli laulut kuullut,
Kansan onnen-aikojen laulut armaat:
Niiss' oli lasten leikkilaulut
Kuin purojen soljut soineet;
Siin' oli hempeä,
Siin' oli lempeä
Siskonlemmen soreutta,
Veikonlemmen vehreyttä,
Emonlemmen ehtoisuutta,
Pojanlemmen puhtoisuutta,
Puhtokieltä,
Puhtomieltä,
Puhtoposkea,
Punaposkea,
Toivoa Kalevan kansan.
Siin' oli selät siniset,
Silotyynet siimesrannat,
Niill' oli allit ailakoinneet
Sekä sotkat soudeskelleet
Tyynessä ihalan illan;
Kukkanienten notkelmissa
Neitoja ilon pidossa,
Leikkimässä,
Laulamassa,
Kivillä kotoisen rannan
Kiikkumassa,
Lemussa kotoisen lehdon
Liikkumassa.
Siin' oli impien ilossa
Sekä lasten leikinnöissä
Urhomiehet uljasmielet
Kilvassa kisaellehet:
Mik' on hellänä hypitti
Poikalasta polvellansa,
Kertoili kevätsatuja
Kesän kaunihin tulosta,
Tuomen tuttavan kukista;
Saavan perhon silkkisiiven
Kukkasille keijumahan
Lapsen leikkivän iloksi;
Lauloi lemmen, ikilemmen,
Uskollisen, urholemmen
Sulholle sukeuvalle;
Saneli sotasatuja,
Kertoi töitä kelpomiesten:
Kunnon on polvuks kunniahan,
Työn on tieksi mainehesen
Urholle ylenevälle;
Jalomielen on jouseks lauloi,
Tiedon on kalvaks kaunihiksi
Saavalle sotijalolle.
Mik' oli miehistä hyvistä
Kisakentän karkeloissa
Impiä ilahutellut,
Neitosia nauratellut,
Suositellut, soudatellut,
Kukitellut, kiikutellut, —
Ja sulasanoista saanut
Ken suloa sinisilmän
Kastehelmeltä kukalta,
Ken heloa hohtoposken
Ruusulta rusottuvalta,
Ken kuiskuja kultaselle
Linnulta livertävältä,
Ken iloja ikilemmen
Immeltä iki-omalta.
Siin' oli miehet, mahtimiehet
Kasken honka kaadannassa,
Hyvän huhdan raadannassa:
Kirves iskenyt urohon,
Säen sinkonut tulena,
Hongat horjunut humuten,
Kaatunut komea korpi,
Ryskynyt rytökasaksi.
Sitten liekit leimunnehet
Tuimana tulimerenä
Laajalti Lapin rajoille,
Venäjän vesinevoille,
Yli suuren Suomenniemen;
Korvet polttanut poroksi,
Hettehet hyviksi maiksi.
Siit' oli Kalevan kansa,
Luojan armoja anoen,
Raatanut roviomaita,
Kylvänyt kytysijoja;
Työ kiittänyt tekijätänsä:
Ohra oli norosta noussut,
Ruvis runsasna remunnut,
Kasvanut ihana kaura
Yhdellä ylenemällä
Onneksi Kalevalaisten,
Ihmisten iki-iloksi.
IV.
Oi sitä tuskien hurjaa huutoa miesten ja naisten suista!
Oi sitä vaivojen vetten vuotoa Kalevan lasten luista!
Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla,
Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!
V.
Ja vanha Väinämö, tietäjä maan
Ja heimon henki nukkuu;
Ja rannat päivässä päilyilee,
Ja viljat vihreinä häilyilee,
Ja onnen käki kukkuu.
Mut on kuin outoja pilviä sais,
Ja synkistyisi lahdet,
Ja on kuin pilvet ne tuulta tois,
ja siniseljillä salamois,
ja kaatuis Kalevan hahdet!
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks,
Saa seljät vaahtovyöksi,
Ja ukonnuolia sinkuilee,
Ja turmanlintuja vinkuilee,
Ja päivä on muuttunut yöksi.
Ja rae ja myrsky viljat vie,
Ja taivas vettä valaa!
Jo järkkyy pielet ilman ja maan,
Ja kansa on joutunut suunniltaan,
Ja kylät tulessa palaa!
Ja valituslaulut vaaruilee,
Kuin peikot onkaloistaan,
Ne urhon korvahan kuulostaa,
Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa,
Ja tuhot yltelis toistaan.
Jo kisakentät ja pyhäpuut
On kaatanut myrsky vinha.
On leikit kansan jo leikityt,
Ja lemmenlehdoissa helkkynyt
On laulu outo ja inha.
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks,
Ja kansa hoippuvi yössään;
Kukat urhoin kummuilla tallataan,
Joit' es'isät kasvatti hurmeistaan
Ja vuosisatojen työstään.
Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö,
Ei pilkoita aamun rusko.
Unet uusia ilkkuja luovat vain:
Kuin Kalevan lasten, onnettomain,
Olis hukkunut isien usko! — —
VI.
Kuinka ne peitteet hurmehin hyllyy Kalevan lasten yllä!
Kuinka ne käärmeet kansoa kalvaa kielellä myrkytetyllä!
Vaivojen vesien sumuhun sammuu aurinko taivahilta —
Oh, nyt on kurjan Kalevan kansan elinpäivän ilta!
VII.
Silloin soittoja somia saapuu
Urhon unehen vaikeaan.
Soitot ne vihlovat urhon rintaa,
Soitot ne särkisi jäänkin pintaa —
Soittoja kuulless' urho vanha
Yltyy itkuhun haikeaan.
Siin' on vanha Väinön kannel
Kansan hylkynä, kaihoss' yön!
Suomen suruja hiljaa soittaa,
Soitto se Louhen loihdun voittaa —
Kyynelvirtojen viljojen vierren
Sykkiä alkaa urhon syön!
VIII.
"Soitan Suomen surmanvirttä,
Kaijun kansan kalmanvirttä,
Heimoni hukuntavirttä,
Kalevalan kuolinvirttä."
— — — — —
Alahan' on allin mieli
Uidessa vilua vettä,
Alempana mun poloisen
Heitettynä helkähdellä,
Särjettynä sylkähdellä,
"Soida Suomen surmanvirttä,
Kaikua kansan kalmanvirttä,
Heimoni hukuntavirttä,
Kalevalan kuolinvirttä."
— — — — —
"Kieleni mun on kipeä,
Säveleni sangen sairas,
Soinnu ei Suomen surmanvirsi,
Kaiju ei kansan kalmanvirsi,
Heimoni hukuntavirsi,
Kalevalan kuolinvirsi."
IX.
Ja urho havaa —
Ja kantelensa,
Mi ohell' äänteli,
Helmaan nostaa,
Ja romun rakkaan,
Ruosteen syömän
Ja sammalen peittämän
Puhtaaks huhtoo
Ja kirkkaaks kylpee
Kyynelin kallein
Kanteloisen
Ja kansan huolista
Itketyin.
Ja sairaan kielen,
Särjetyn, sortuneen
Hän irti kiertää,
Ja hellämielin
Harmajan hapsen,
Hopeahiuksen
Kietoo naulahan kiiltävään.
Ja polvell' urhon
On niinkuin kuuluisi
Kantelosta
Hyminä vieno,
Ilonhellä ja huolenkaunis,
Kuin haastelu neidon,
Mi sulhon polvella
Iloja, suruja itkee.
Ja suruhun samaan
Ja ilohon yhteen
Yhtyen Väinö
Kieliä koskee:
Ja hyminä vieno,
Tuo ilonhellä ja huolenkaunis
Helkyks yltyy,
Soinnuks suortuu,
Saapi soitoksi somaksi,
Taikalauluks tenhoisaksi,
Jok' on virtana valuvi,
Koskena kohaelevi,
Myrskysäänä mylleröivi
Ilmahan ilottomahan,
Surman yöhön surkeaan:
Se soipi synnystä Suometarten,
Kuin valot taivahan kosi heitä,
Ne syntyi valoa suurta varten,
Ne lempi tähtien kaukoteitä.
Ja silloin rinnoista Suomi-äidin
Joi Ahti kaihovan kaukomielen,
Ja suortuvistahan Suomen neidin
Loi Väinö kantelon kaunokielen.
Tää esiheimo se lempi suurta,
Se kuulutöillä jo kulki ammon.
Se oli ylhästä alkujuurta,
Se tutki synnyt, se teki Sammon —
Ja Väinämön laulu tenhokas,
Mi muistutti muinais-aikaa,
Se vierii metsät ja harjanteet,
Se yltää salot ja siniveet,
Ja kallioissa se kaikaa!
Se kertoo kansasta urhakkaasta,
Ja kuink' on kuulu sen alkuveri,
Ja Suomenniemestä, sankar'maasta,
Min esi-isiltä lapsi peri.
Se kertoo surujen suurten öistä,
Ja vainotulien välkynnöistä,
Ja tuhatmääristä taistotöistä,
Turmista nimettömistä,
Surmista sanattomista,
Joiss' oli seissyt Suomen kansa,
Kestänyt Kalevan kansa
Vuotta seitsemän satoa
Yhdeksän yrön ikeä,
Taikkapa tuhannen vuotta,
Ehkä siitäki enemmän,
Seissyt, kertoo, sortumatta,
Kestänyt katoamatta —
Sana niinkuin leimaus lennähtää,
Tai niinkuin tuulosen kuiske!
Sen säveltä laulaa laine ja puu,
Ja rannat ja rastas helkkysuu,
Ja hiekka ja heinän huiske!
Se kertoo halloista harmahista,
Kun tuoni taaton ja veikon niitti.
Se kertoo äityen parmahista,
Kun tuskin lapselle turvaks riitti,
Ja leikkilehdoista armahista —
Se on laineiden laulua lempeiden,
Siks sairas terveeks saapi!
Se on maineiden laulua menneitten,
Ja siks se niin liikuttaapi!
Soitti sitten viimeiseksi,
Lauloi laulunsa lopuksi:
Nouse pois makoamasta,
Kansa kaunis nukkumasta!
Et syntynyt, Suomen kansa,
Kasvanut, Kalevan kansa,
Kuolemahan kunnioitta,
Kaatumaan kadehtijoitta.
Siks olet sukua suurta,
Suometarten alkujuurta,
Sepon rautaisen rotua,
Lasta kuulun Lemminkäisen,
Heimoa oman emoni!
Kunis muistan muinaistani,
Sinis ma sinua muistan:
Nuorna sa norosta nousit,
Suosta sorjana ylesit,
Kun sanoivat kuolleheksi,
Kertoivat kadonneheksi. —
* * *
Kiitos julkisen Jumalan!
Viel' oli kansassa Kalevan
Henkeä hivenen verta
Elämäksi elpymähän,
Hereelle havahtumahan
Soittoon Väinön soittamaan.
Kiitos julkisen Jumalan!
Viel' oli suuressa suvussa
Toivoa tomusen verta
Voimaksi virittymähän,
Kunnoksi kasuamahan
Louhen loihdun voittamaan.